Economic and environmental performance of alternative policy measures to reduce nutrient surpluses in Finnish agriculture

Abstract

Tässä artikkelissa tarkastellaan maatalouden typpi- ja fosforiylijäämien vähentämiseen tähtäävien politiikkavaihtoehtojen tehokkuutta talouden ja ympäristön kannalta. Arvioitavat politiikkatoimenpiteet ovat: (i) typpilannoitevero, (ii) typpi- ja fosforitaseisiin perustuva, ravinneylijäämän pienentämiseen myönnettävä tuki, (iii) kansallisen tuen osittainen irrottaminen tuotannosta ja (iv) kansallisen tuen täydellinen irrottaminen tuotannosta. Vaihtoehtoja analysoitiin Suomen maataloussektoria kuvaavalla dynaamisella ja alueellisella sektorimallilla (DREMFIA). Yksikään politiikkavaihtoehto ei ollut ympäristön kannalta tehokkain sekä typen että fosforin ylijäämän vähentämisessä. Kansallisen tuen täydellinen irrottaminen tuotannosta vähensi eniten fosforiylijäämiä, kun taas ravinneylijäämän pienentämisestä maksettava tuki oli tehokkain typpiylijäämien vähentämisessä. Politiikkavaihtoehtojen taloudellista tehokkuutta arvioitiin käyttäen kriteerinä keskimääräisiä kustannuksia, joita viljelijälle koitui ravinneylijäämän vähentämisestä. Molemmat kansallisen tuen tuotannosta irrottavat vaihtoehdot olivat taloudellisesti selvästi tehokkaampia kuin varsinaiset ympäristöpolitiikan ohjauskeinot, eli typpivero ja ravinneylijäämän pienentämiseen myönnettävä tuki. Tutkimuksemme osoittaa, että ympäristöohjauskeinojen tehokkuus riippuu paljolti siitä, millaisessa maatalouspolitiikan kokonaisuudessa ne pannaan toimeen. Vastakkaissuuntaisten kannustimien vuoksi tuotantoon sidotut tulotuet heikentävät ympäristöohjauskeinojen tehokkuutta. Niinpä maatalouden tulotuet tulisi ensin irrottaa tuotannosta ja tämän jälkeen kohdistaa ympäristöohjaus tehokkaammin alueellisten ympäristöherkkyyksien mukaan. Kansallisen tuen täydellinen irrottaminen tuotannosta johtaisi kuitenkin kotieläintuotannon selvään vähenemiseen toisin kuin muut tarkastellut vaihtoehdot. Ilman muuta ympäristöohjausta kansallisen tuen irrotus voi myös johtaa tuotannon ja ravinnetaseiden kasvuun vahvoilla tuotantoalueilla.

This paper provides an economic sector level analysis of the effectiveness of different policy measures in decreasing nitrogen (N) and phosphorus (P) surpluses from agriculture in order to reduce nutrient runoff from agricultural fields to watercourses and to improve water quality of surface waters. Assuming no changes in the EU level policies after CAP reform 2003 we focus on national level policy measures such as full or partial de-coupling of national support from production, payments for reduced nutrient surpluses of N and P, and N fertiliser tax. None of the analysed policy measures is superior one with respect to environmental performance, since full decoupling of national support would be the most effective in reducing P surpluses while payment for reduced nutrient surplus performed best with respect to N surpluses. Economic performance (farmers compliance cost per %-reduction of N or P surplus) of full and partial de-coupling of national support is clearly better than that of specialised agri-environmental policy instruments, because both decoupling scenarios result in the increase of farmers income in comparison to base scenario, and thus compliance costs are in fact negative in these two cases. Our analysis confirms the fact that the overall policy package matters a lot for the effectiveness of agrienvironmental policy measures. Environmental performance of agri-environmental policy measures may be significantly reduced, if they are implemented jointly with production coupled income support policies. Thus, in order to increase the effectiveness of agri-environmental policy measures agricultural income support policies should be decoupled from production and this alone would bring substantial reduction in nutrient surpluses.