EU:n yhteinen maatalouspolitiikka vuosina 2014 - 2020 ja Suomen maatalous

Abstract

Suomen maa- ja elintarviketalouden toimintaedellytyksiin merkittävästi vaikuttavasta EU:n yhteisestä maatalouspolitiikasta, sen suunnasta ja sisällöstä vuoteen 2020 saakka päästiin poliittiseen yhteisymmärrykseen kesäkuussa 2013. Euroopan komissio, Eurooppa-neuvosto ja Euroopan parlamentti saivat viimein sovitettua yhteen kantansa kaksi vuotta kestäneiden ja loppua kohti yhä intensiivisemmiksi käyneiden neuvottelujen jälkeen. Syntynyt sopimus luo perustan vuonna 2015 alkavalle EU:n yhteiselle maatalouspolitiikalle. Se merkitsee tukien jakamista aiempaa tasaisemmin eri jäsenvaltioiden kesken sekä tiukempien ympäristönormien asettamista tukien ehdoksi eli niin sanottua viherryttämistä. Suomen maatalouden kannalta uudistuksen keskeisiä asioita olivat EU:n rahoittamien tukien kokonaistaso, tuotantosidonnaisten tukien maksamisen mahdollisuus, epäsuotuisten alueiden määrittely ja maataloustukien viherryttämisen ehdot. Maatalouden EU-tukien kokonaistasossa ei ole tulevalla kehyskaudella 2014–2020 tapahtumassa Suomen osalta merkittäviä muutoksia nykykauteen verrattuna. Eurooppa-neuvoston helmikuussa 2013 tekemä rahoituskehysratkaisu merkitsee, että maatalouden EU-tuen kokonaismäärä laskee Suomessa vuoden 2011 hinnoin laskettuna hieman yli 3 % ohjelmakauteen 2007–2013 verrattuna. Koska tuotantoon sidottujen tukien tasossa, epäsuotuisten alueiden määrittelyssä sekä viherryttämisessä otettiin huomioon Suomen pohjoiset olosuhteet, uudistuksesta ei seuraa erityisen dramaattisia muutoksia Suomen maatalousmarkkinoille ja -tuotannolle. MTT:n tekemät vaikutusanalyysit osoittavat maataloustuotteiden tuotannon pysyvän Suomessa keskimäärin nykyisellä tasolla vuoteen 2020, mikäli maataloustuotteiden hintakehitys vastaa vähintään tuotantopanosten hintakehitystä ja maatalouden kansallinen tukijärjestelmä säilyy ennallaan. Tukien keskeinen rooli maatalouden tuotantovolyymien ylläpitäjänä säilyy tulevinakin vuosina. Tukien reaalinen arvo kuitenkin vähenee, joten tulotason säilyttämiseksi aiempaa suurempi osa maatalouden liikevaihdosta on saatava tuotteista markkinoilta. Markkinat ohjaavat siten enenevässä määrin sitä, mitä maatalouden tuotannolle, tuloille ja kannattavuudelle tapahtuu. Maataloustuotemarkkinoilla puolestaan eletään nykyisin nopeiden muutosten aikaa. Suuret hintavaihtelut ovat tulleet osaksi markkinoiden jokapäiväistä toimintaa. Tämän myötä maatalousyritysten markkinariskit ovat kasvaneet sekä tuotteiden myynneissä että tuotantopanosten hankinnoissa. Markkina- ja hintariskien kasvaessa niiden hallintaan on panostettava maataloudessa nykyistä selvästi enemmän. Uudistus antaakin jäsenvaltioille oikeuden kehittää vakuutusjärjestelmiä ja tulojen vakautusvälineitä EU:n osarahoituksella. Uudistukseen sisältyy myös toimenpiteitä, joilla pyritään parantamaan tuottajien kaupallista edunvalvontaa, jotta tuottajien neuvotteluvoima voisi kasvaa suhteessa ketjun loppupään toimijoihin. Maatalouden rakennekehityksen nopeuteen EU:n maatalouspolitiikan muutoksilla arvioidaan olevan hyvin vähän vaikutusta. Rakennekehityksen odotetaan jatkuvan tulevina vuosina nopeana yksikkökokojen edelleen kasvaessa ja tilalukumäärän pienentyessä. Maatilojen määrä on vuodesta 1995 laskenut vuosittain keskimäärin kolmen prosentin vauhtia ja kotieläintaloudessa tätäkin nopeammin, lähes seitsemän prosentin vuosivauhtia. Kotieläintilojen määrän ennustetaankin laskevan vuoteen 2020 mennessä alle 10 000 tilaan, kun vuonna 2005 kotieläintiloja oli vielä yli 33 000. Tuotannon kilpailukyvyn kehittäminen ja tulotason ylläpitäminen edellyttävät nykyisen kaltaista, rivakkaa rakennekehitystä ja yksikkökoon kasvua.