Resurssiviisas ja kilpailukykyinen naudanlihantuotanto
Julkaisusarja
Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus
Numero
47/2022
Sivut
148 s.
Luonnonvarakeskus (Luke)
2022
Julkaisun pysyvä osoite on
http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-380-442-5
http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-380-442-5
Tiivistelmä
Raportti kokoaa yhteen Resurssiviisas ja kilpailukykyinen naudanlihantuotanto -hankkeen tutkimusten tulokset. Raportissa käsitellään säilörehuvaltaisten rehuntuotannon ja ruokinnan malleja, säilörehun lämpenemiseen ja pintapilaantumiseen vaikuttavia tekijöitä sekä kasvavien lihanautojen juomaveden tarvetta ja juomaveden kulutukseen vaikuttavia tekijöitä.
Ensimmäinen artikkeli käsittelee säilörehuvaltaisia rehuntuotannon ja ruokinnan malleja lihanautatiloilla. Tutkimuksessa kontrolliruokintana olleella 40 % väkirehutasolla saavutettiin parhaat kasvutulokset, suurimmat teuraspainot ja lihakkaimmat teurasruhot sekä liharotuisilla että maitorotuisilla sonneilla. Vaihtoehtoisissa ruokintamalleissa, joissa ruokinnassa käytettiin enemmän karkearehua, jäätiin selvästi heikompiin tuotantotuloksiin. Hyvä kasvutulos pienensi tuotannon ilmastovaikutusta sekä vähensi tuotettua lihakiloa kohden syntyvien rehevöittävien ja happamoittavien päästöjen määrää. Lihan laadun osalta tutkimuksessa ei saatu näyttöä siitä, että karkearehuvaltaisilla ruokinnoilla olisi ollut positiivisia vaikutuksia naudanlihan laatuun. Sen sijaan leikkuuvastemittausten perusteella ulkofilee oli mureinta kontrolliruokintana olleella 40 % väkirehutasolla kasvatetuilla sonneilla.
Toinen artikkeli käsittelee siilojen tiivistämistavan ja säilöntäainekäsittelyiden vaikutuksia sekä niiden yhdysvaikutuksia (vaikuttavatko säilöntäaineet eri tavalla eri tiivistämisvaihtoehdoissa) säilörehujen käymislaatuun, säilöntätappioihin ja rehun jälkilämpenemisherkkyyteen. Ensimmäisestä sadosta korjattu timotein ja nurminadan seoskasvusto säilöttiin 12 litran koesiiloihin käyttäen kolmea erilaista tiivistämismenettelyä: normaali, löyhä sekä normaali tiivistys + lisätiivistys seuraavana päivänä. Säilöntäainekäsittelyitä oli viisi: kontrolli ilman säilöntäainetta, muurahais- ja propionihappopohjainen aine (MH), homofermentatiivinen maitohappobakteeriymppi (HO), heterofermentatiivinen maitohappobakteeriymppi (HE) ja suolatyyppinen (Suola) säilöntäaine. Rehuja säilöttiin 3 kuukautta ja ne analysoitiin standardimenetelmin. Raaka-aineen kuiva-ainepitoisuus esikuivauksen jälkeen oli 358 g/kg ja sokeripitoisuus 89 g/kg kuiva-ainetta, joten se oli kohtuullisen helposti säilöttävää. Rehujen tiivistämisellä ja siilojen sulkemisen viivästämisellä ei ollut kovin selviä vaikutuksia rehujen laatuun, joten todennäköisesti pilottisiilotekniikka ei tässä suhteessa jäljittele käytännön olosuhteita riittävästi. Säilöntäaineiden toimintaperiaatteissa ja tuloksissa oli selkeitä eroja. MH rajoitti selvästi käymistä, vähensi valkuaisen hajoamista ja pienensi säilöntätappioita. Myös rehun sulavuus oli MH-rehuissa paras. Suola vähensi etanolin ja lisäsi etikkahapon pitoisuutta kontrolliin verrattuna ja oli tehokas jälkilämpenemisen estäjä.
Kolmannessa artikkelissa käsitellään tilasäilörehujen lämpenemisherkkyyttä ja sen vaikutusta rehun laatuun. Säilörehujen aerobisen pilaantumisen vaikutuksia rehujen laadun muutoksiin selvitettiin keräämällä kolmelta maatilalta näytteitä laakasiiloihin tehdyistä säilörehuista. Rehunäytteistä määritettiin kuiva-aine, pH, sokerit, muurahais-, maito-, etikka-, propioni- ja voihappo, etanoli, ammoniumtyppi, liukoinen typpi, nitraatti, tuhka ja sulavuus sekä mikrobiologinen laatu (hiivat, homeet, bakteerit) ja rehun lämpenemisherkkyys. Lisäksi 15 vuorokauden mittaisen jakson ajan seurattiin ilmalle altistumisen aiheuttamia muutoksia rehun hygieenisessä ja ruokinnallisessa laadussa. Kaikissa kolmessa säilörehussa oli tiloilla havaittu lämpenemistä. Rehut erosivat erityisesti kuiva-ainepitoisuuksiltaan: 306 (Tila 1), 503 (Tila 2) ja 404 (Tila 3) g/kg. Altistettaessa rehuja ilmalle Tilan 1 rehu alkoi lämmetä nopeimmin, sen mikrobiologinen laatu oli huonoin, käymishappojen määrä laski selvästi, pH nousi ja sulavuus huononi (723
679 g/kg ka) selvimmin. Tilojen 2 ja 3 rehuissa edellä mainitut muutokset olivat vähäisiä. Tilalla 1 säilöntäaineen annostelu oli jäänyt valmistajan suositusta pienemmäksi, mikä saattoi osaltaan selittää huonoa säilyvyyttä. Lisäksi kyseinen rehu oli selvästi muita kosteampaa, mikä on hyvä kasvualusta rehua pilaaville mikrobeille. Rehun säilönnässä avainasemassa ovat huolellinen työskentely joka vaiheessa, siilon peittäminen, ilmatiiviys, syöttövaiheessa siisti rehurintama, jossa rehun pöyhiminen minimoidaan ja riittävä syöttönopeus.
Neljäs artikkeli käsittelee lämpökameran hyödyntämistä erityisesti säilörehun lämpenemisen ja pintapilaantumisen havaitsemisessa tilatasolla. Selvityksessä lämpökameralla tehtävien mittausten rinnalla säilörehujen lämpötiloja mitattiin mekaanisella lämpömittarilla. Säilörehuiksi, joista mittauksia tehtiin, valittiin kahden maatilan syötössä olevat säilörehut, jotka olivat alkaneet lämmetä. Lisäksi mittauksia tehtiin Luken Siikajoen koetoiminta-aseman kahdesta eri säilörehusta, joista toisessa oli lämpenemisongelmaa. Lämpökamera osoittautui käyttökelpoiseksi apuvälineeksi aumaan ja laakasiiloon varastoidun säilörehun lämpötilan seurannassa, kun halutaan saada yleiskuva rehuvarastossa mahdollisesti esiintyvistä lämpötilavaihteluista. Tehtyjen mittausten ja saatujen tulosten perusteella lämpökamera ei kuitenkaan osoittautunut kovinkaan tarkaksi apuvälineeksi rehun todellisen lämpötilan mittaamisessa, vaan tulokset olivat vain suuntaa antavia ja enemmänkin kertoivat mahdollisista lämpötilojen vaihteluista rehuvarastossa. Lämpökameralla tehdyt mittaukset antoivat lähes systemaattisesti matalampia lämpötiloja verrattuna mekaanisella lämpömittarilla tehtyihin mittauksiin. Lämpökamerakuvien avulla on kuitenkin helppo visuaalisesti luoda kokonaiskäsitys rehun lämpötilavaihteluista, vaikka saatujen tulosten valossa lämpötilalukemat olivat enemmänkin suuntaa antavia. Tarkempien lämpötilojen mittaamiseen kannattaa käyttää mekaanista lämpömittaria. Lisäksi artikkelin lopussa on kuvaukset kolmesta menetelmätestauksesta maatilamittakaavan säilörehun säilönnässä: Säilöttävän rehun seassa olevien epäpuhtauksien vaikutus säilörehun säilönnässä, laakasiilojen reunojen tiivistämistapojen vertailu ja lyhyesti näkemyksiä penetrometrin käytöstä rehun tiiviyden mittaamisessa.
Viides artikkeli on kirjallisuuskatsaus, jonka tavoitteena oli koota tietoa kasvavien lihanautojen vedenkulutuksesta, juomiskäyttäytymisestä ja riittävästä vedensaannista. Kasvavien lihanautojen vedenkulutukseksi on kirjallisuudessa raportoitu 16–42 litraa vuorokaudessa. Eläimeen itseensä, ympäristöön sekä ruokintaan, veden laatuun ja hoitoon liittyvät tekijät vaikuttavat vedenkulutukseen. Kasvavien lihanautojen vedenkulutusta ja vedentarvetta on mallinnettu useissa tieteellisissä julkaisuissa, mutta ulkomaisilla aineistoilla tehnyt mallinnukset eivät välttämättä sovellu suomalaisen naudanlihantuotannon tarpeisiin. Nautojen luontainen tapa on juoda vapaasta veden pinnasta. Vesialtaasta juotettuna naudat juovat 3–10 kertaa vuorokaudessa ja käyttävät juomiseen aikaa 2–10 minuuttia/vrk. Juomakupista juotettuna juomiskertojen lukumäärä on suurempi ja juomiseen käytetty aika pidempi. Veden saannin rajoittaminen heikentää merkittävästi nautojen hyvinvointia: eläinten käyttäytymisessä ja fysiologiassa ja tapahtuu muutoksia. Lisäksi rehun syönti vähenee ja maitotuotos pienenee. Nauta ei pysty täysin kompensoimaan harvoin tapahtuvaa juottoa juomalla kerralla suurempia määriä, koska eläimen anatomia (pötsin tilavuus) asettaa fysiologisen rajan kerralla juodun veden määrälle.
Kuudes artikkeli käsittelee osiota, jossa mitattiin ja mallinnettiin juomaveden kulutusta kasvavilla sonneilla suomalaisissa olosuhteissa. Aineisto kerättiin osana kahta ruokintakoetta, jotka tehtiin Luonnonvarakeskuksen Ruukin tutkimuspihatossa. Juomaveden keskimääräinen vuorokausikulutus eläintä kohden vaihteli noin viidestä litrasta runsaaseen 20 litraan. Suuremmat eläimet kuluttivat enemmän vettä kuin pienet. Ulkoisista tekijöistä veden kulutukseen vaikuttivat voimakkaimmin ympäristön lämpötila ja rehun kuiva-ainepitoisuus. Vedenkulutus nousi lämpötilan noustessa ja rehun kuiva-ainepitoisuuden noustessa. Kokeessa havaittiin myös, että kuitu- ja valkuaispitoisuuden lisääntyminen ruokinnassa lisäsivät hieman veden juontia. Lisäksi aika vesikuppien puhdistamisesta näytti vaikuttavan hieman juodun veden määrään: mitä pidempi aika vesikuppien pesusta oli kulunut, sitä pienempi oli juomaveden kulutus.
Seitsemännessä artikkelissa esitellään tulokset kokeesta, jossa selvitettiin juomapaikkamitoituksen vaikutusta nuorten sonnien vedenkulutukseen, rehun syöntiin ja juomiskäyttäytymiseen. Koe tehtiin eristämättömässä tutkimuspihatossa kahdessa betonipohjaisessa osittain kuivitetussa karsinassa. Molemmissa karsinoissa oli 35 maitorotuista sonnia, jotka olivat kokeen alkaessa keskimäärin 5,7 kk:n ikäisiä ja 230 kg:n painoisia. Koe kesti 48 vuorokautta. Koekäsittelyt olivat: A. 2 juomakuppia karsinassa eli 1 kuppi per 17,5 eläintä (lainsäädännön minimivaatimus), B. 1 juomakuppi karsinassa eli 1 kuppi per 35 eläintä (lainsäädännön alittava mitoitus) ja C. 5 juomakuppia karsinassa eli 1 kuppi per 7 eläintä (lainsäädännön minimin ylittävä mitoitus). Tulosten tilastollinen analyysi tehtiin koekäsittelyjen A ja B välillä, koska koekäsittelyn C aikana ilmeni ongelmia kokeen suorituksessa. Koekäsittelyjen (1 kuppi/35 eläintä ja 1 kuppi/17,5 eläintä) välillä ei ollut eroa vedenkulutuksessa (9,7 l/vrk/eläin), rehun syönnissä (6,2 kg ka/eläin/vrk) tai juomisajassa (165 s/eläin/vrk). Vesiaterioiden lukumäärä vuorokaudessa sonnia kohden oli pienempi (6,6 vs. 8 kpl) ja juomakupilla kaikkiaan vietetty aika lyhyempi (9,0 vs. 12,2 min/eläin/vrk) käsittelyllä 1 kuppi/35 eläintä kuin käsittelyllä 1 kuppi/17,5 eläintä. Huomioiden, että kokeessa käytettiin nuoria eläimiä, vuodenaika oli viileä ja että juomavesi tarjottiin altaasta, kokeen tulokset voivat viitata siihen, että juomapaikkamitoitus 1 kuppi/35 eläintä on riittämätön lihanaudoilla.
Ensimmäinen artikkeli käsittelee säilörehuvaltaisia rehuntuotannon ja ruokinnan malleja lihanautatiloilla. Tutkimuksessa kontrolliruokintana olleella 40 % väkirehutasolla saavutettiin parhaat kasvutulokset, suurimmat teuraspainot ja lihakkaimmat teurasruhot sekä liharotuisilla että maitorotuisilla sonneilla. Vaihtoehtoisissa ruokintamalleissa, joissa ruokinnassa käytettiin enemmän karkearehua, jäätiin selvästi heikompiin tuotantotuloksiin. Hyvä kasvutulos pienensi tuotannon ilmastovaikutusta sekä vähensi tuotettua lihakiloa kohden syntyvien rehevöittävien ja happamoittavien päästöjen määrää. Lihan laadun osalta tutkimuksessa ei saatu näyttöä siitä, että karkearehuvaltaisilla ruokinnoilla olisi ollut positiivisia vaikutuksia naudanlihan laatuun. Sen sijaan leikkuuvastemittausten perusteella ulkofilee oli mureinta kontrolliruokintana olleella 40 % väkirehutasolla kasvatetuilla sonneilla.
Toinen artikkeli käsittelee siilojen tiivistämistavan ja säilöntäainekäsittelyiden vaikutuksia sekä niiden yhdysvaikutuksia (vaikuttavatko säilöntäaineet eri tavalla eri tiivistämisvaihtoehdoissa) säilörehujen käymislaatuun, säilöntätappioihin ja rehun jälkilämpenemisherkkyyteen. Ensimmäisestä sadosta korjattu timotein ja nurminadan seoskasvusto säilöttiin 12 litran koesiiloihin käyttäen kolmea erilaista tiivistämismenettelyä: normaali, löyhä sekä normaali tiivistys + lisätiivistys seuraavana päivänä. Säilöntäainekäsittelyitä oli viisi: kontrolli ilman säilöntäainetta, muurahais- ja propionihappopohjainen aine (MH), homofermentatiivinen maitohappobakteeriymppi (HO), heterofermentatiivinen maitohappobakteeriymppi (HE) ja suolatyyppinen (Suola) säilöntäaine. Rehuja säilöttiin 3 kuukautta ja ne analysoitiin standardimenetelmin. Raaka-aineen kuiva-ainepitoisuus esikuivauksen jälkeen oli 358 g/kg ja sokeripitoisuus 89 g/kg kuiva-ainetta, joten se oli kohtuullisen helposti säilöttävää. Rehujen tiivistämisellä ja siilojen sulkemisen viivästämisellä ei ollut kovin selviä vaikutuksia rehujen laatuun, joten todennäköisesti pilottisiilotekniikka ei tässä suhteessa jäljittele käytännön olosuhteita riittävästi. Säilöntäaineiden toimintaperiaatteissa ja tuloksissa oli selkeitä eroja. MH rajoitti selvästi käymistä, vähensi valkuaisen hajoamista ja pienensi säilöntätappioita. Myös rehun sulavuus oli MH-rehuissa paras. Suola vähensi etanolin ja lisäsi etikkahapon pitoisuutta kontrolliin verrattuna ja oli tehokas jälkilämpenemisen estäjä.
Kolmannessa artikkelissa käsitellään tilasäilörehujen lämpenemisherkkyyttä ja sen vaikutusta rehun laatuun. Säilörehujen aerobisen pilaantumisen vaikutuksia rehujen laadun muutoksiin selvitettiin keräämällä kolmelta maatilalta näytteitä laakasiiloihin tehdyistä säilörehuista. Rehunäytteistä määritettiin kuiva-aine, pH, sokerit, muurahais-, maito-, etikka-, propioni- ja voihappo, etanoli, ammoniumtyppi, liukoinen typpi, nitraatti, tuhka ja sulavuus sekä mikrobiologinen laatu (hiivat, homeet, bakteerit) ja rehun lämpenemisherkkyys. Lisäksi 15 vuorokauden mittaisen jakson ajan seurattiin ilmalle altistumisen aiheuttamia muutoksia rehun hygieenisessä ja ruokinnallisessa laadussa. Kaikissa kolmessa säilörehussa oli tiloilla havaittu lämpenemistä. Rehut erosivat erityisesti kuiva-ainepitoisuuksiltaan: 306 (Tila 1), 503 (Tila 2) ja 404 (Tila 3) g/kg. Altistettaessa rehuja ilmalle Tilan 1 rehu alkoi lämmetä nopeimmin, sen mikrobiologinen laatu oli huonoin, käymishappojen määrä laski selvästi, pH nousi ja sulavuus huononi (723
679 g/kg ka) selvimmin. Tilojen 2 ja 3 rehuissa edellä mainitut muutokset olivat vähäisiä. Tilalla 1 säilöntäaineen annostelu oli jäänyt valmistajan suositusta pienemmäksi, mikä saattoi osaltaan selittää huonoa säilyvyyttä. Lisäksi kyseinen rehu oli selvästi muita kosteampaa, mikä on hyvä kasvualusta rehua pilaaville mikrobeille. Rehun säilönnässä avainasemassa ovat huolellinen työskentely joka vaiheessa, siilon peittäminen, ilmatiiviys, syöttövaiheessa siisti rehurintama, jossa rehun pöyhiminen minimoidaan ja riittävä syöttönopeus.
Neljäs artikkeli käsittelee lämpökameran hyödyntämistä erityisesti säilörehun lämpenemisen ja pintapilaantumisen havaitsemisessa tilatasolla. Selvityksessä lämpökameralla tehtävien mittausten rinnalla säilörehujen lämpötiloja mitattiin mekaanisella lämpömittarilla. Säilörehuiksi, joista mittauksia tehtiin, valittiin kahden maatilan syötössä olevat säilörehut, jotka olivat alkaneet lämmetä. Lisäksi mittauksia tehtiin Luken Siikajoen koetoiminta-aseman kahdesta eri säilörehusta, joista toisessa oli lämpenemisongelmaa. Lämpökamera osoittautui käyttökelpoiseksi apuvälineeksi aumaan ja laakasiiloon varastoidun säilörehun lämpötilan seurannassa, kun halutaan saada yleiskuva rehuvarastossa mahdollisesti esiintyvistä lämpötilavaihteluista. Tehtyjen mittausten ja saatujen tulosten perusteella lämpökamera ei kuitenkaan osoittautunut kovinkaan tarkaksi apuvälineeksi rehun todellisen lämpötilan mittaamisessa, vaan tulokset olivat vain suuntaa antavia ja enemmänkin kertoivat mahdollisista lämpötilojen vaihteluista rehuvarastossa. Lämpökameralla tehdyt mittaukset antoivat lähes systemaattisesti matalampia lämpötiloja verrattuna mekaanisella lämpömittarilla tehtyihin mittauksiin. Lämpökamerakuvien avulla on kuitenkin helppo visuaalisesti luoda kokonaiskäsitys rehun lämpötilavaihteluista, vaikka saatujen tulosten valossa lämpötilalukemat olivat enemmänkin suuntaa antavia. Tarkempien lämpötilojen mittaamiseen kannattaa käyttää mekaanista lämpömittaria. Lisäksi artikkelin lopussa on kuvaukset kolmesta menetelmätestauksesta maatilamittakaavan säilörehun säilönnässä: Säilöttävän rehun seassa olevien epäpuhtauksien vaikutus säilörehun säilönnässä, laakasiilojen reunojen tiivistämistapojen vertailu ja lyhyesti näkemyksiä penetrometrin käytöstä rehun tiiviyden mittaamisessa.
Viides artikkeli on kirjallisuuskatsaus, jonka tavoitteena oli koota tietoa kasvavien lihanautojen vedenkulutuksesta, juomiskäyttäytymisestä ja riittävästä vedensaannista. Kasvavien lihanautojen vedenkulutukseksi on kirjallisuudessa raportoitu 16–42 litraa vuorokaudessa. Eläimeen itseensä, ympäristöön sekä ruokintaan, veden laatuun ja hoitoon liittyvät tekijät vaikuttavat vedenkulutukseen. Kasvavien lihanautojen vedenkulutusta ja vedentarvetta on mallinnettu useissa tieteellisissä julkaisuissa, mutta ulkomaisilla aineistoilla tehnyt mallinnukset eivät välttämättä sovellu suomalaisen naudanlihantuotannon tarpeisiin. Nautojen luontainen tapa on juoda vapaasta veden pinnasta. Vesialtaasta juotettuna naudat juovat 3–10 kertaa vuorokaudessa ja käyttävät juomiseen aikaa 2–10 minuuttia/vrk. Juomakupista juotettuna juomiskertojen lukumäärä on suurempi ja juomiseen käytetty aika pidempi. Veden saannin rajoittaminen heikentää merkittävästi nautojen hyvinvointia: eläinten käyttäytymisessä ja fysiologiassa ja tapahtuu muutoksia. Lisäksi rehun syönti vähenee ja maitotuotos pienenee. Nauta ei pysty täysin kompensoimaan harvoin tapahtuvaa juottoa juomalla kerralla suurempia määriä, koska eläimen anatomia (pötsin tilavuus) asettaa fysiologisen rajan kerralla juodun veden määrälle.
Kuudes artikkeli käsittelee osiota, jossa mitattiin ja mallinnettiin juomaveden kulutusta kasvavilla sonneilla suomalaisissa olosuhteissa. Aineisto kerättiin osana kahta ruokintakoetta, jotka tehtiin Luonnonvarakeskuksen Ruukin tutkimuspihatossa. Juomaveden keskimääräinen vuorokausikulutus eläintä kohden vaihteli noin viidestä litrasta runsaaseen 20 litraan. Suuremmat eläimet kuluttivat enemmän vettä kuin pienet. Ulkoisista tekijöistä veden kulutukseen vaikuttivat voimakkaimmin ympäristön lämpötila ja rehun kuiva-ainepitoisuus. Vedenkulutus nousi lämpötilan noustessa ja rehun kuiva-ainepitoisuuden noustessa. Kokeessa havaittiin myös, että kuitu- ja valkuaispitoisuuden lisääntyminen ruokinnassa lisäsivät hieman veden juontia. Lisäksi aika vesikuppien puhdistamisesta näytti vaikuttavan hieman juodun veden määrään: mitä pidempi aika vesikuppien pesusta oli kulunut, sitä pienempi oli juomaveden kulutus.
Seitsemännessä artikkelissa esitellään tulokset kokeesta, jossa selvitettiin juomapaikkamitoituksen vaikutusta nuorten sonnien vedenkulutukseen, rehun syöntiin ja juomiskäyttäytymiseen. Koe tehtiin eristämättömässä tutkimuspihatossa kahdessa betonipohjaisessa osittain kuivitetussa karsinassa. Molemmissa karsinoissa oli 35 maitorotuista sonnia, jotka olivat kokeen alkaessa keskimäärin 5,7 kk:n ikäisiä ja 230 kg:n painoisia. Koe kesti 48 vuorokautta. Koekäsittelyt olivat: A. 2 juomakuppia karsinassa eli 1 kuppi per 17,5 eläintä (lainsäädännön minimivaatimus), B. 1 juomakuppi karsinassa eli 1 kuppi per 35 eläintä (lainsäädännön alittava mitoitus) ja C. 5 juomakuppia karsinassa eli 1 kuppi per 7 eläintä (lainsäädännön minimin ylittävä mitoitus). Tulosten tilastollinen analyysi tehtiin koekäsittelyjen A ja B välillä, koska koekäsittelyn C aikana ilmeni ongelmia kokeen suorituksessa. Koekäsittelyjen (1 kuppi/35 eläintä ja 1 kuppi/17,5 eläintä) välillä ei ollut eroa vedenkulutuksessa (9,7 l/vrk/eläin), rehun syönnissä (6,2 kg ka/eläin/vrk) tai juomisajassa (165 s/eläin/vrk). Vesiaterioiden lukumäärä vuorokaudessa sonnia kohden oli pienempi (6,6 vs. 8 kpl) ja juomakupilla kaikkiaan vietetty aika lyhyempi (9,0 vs. 12,2 min/eläin/vrk) käsittelyllä 1 kuppi/35 eläintä kuin käsittelyllä 1 kuppi/17,5 eläintä. Huomioiden, että kokeessa käytettiin nuoria eläimiä, vuodenaika oli viileä ja että juomavesi tarjottiin altaasta, kokeen tulokset voivat viitata siihen, että juomapaikkamitoitus 1 kuppi/35 eläintä on riittämätön lihanaudoilla.
Collections
- Julkaisut [87052]