Legumes in Finnish agriculture: history, present status and future prospects
Stoddard, Frederick L; Hovinen, Simo; Kontturi, Markku; Lindström, Kristina; Nykänen, Arja (2009)
Stoddard, Frederick L
Hovinen, Simo
Kontturi, Markku
Lindström, Kristina
Nykänen, Arja
Julkaisusarja
Agricultural and Food Science
Volyymi
18
Numero
3-4
Sivut
191-205
MTT Agrifood Research Finland The Scientific Agricultural Society of Finland
2009
Julkaisun pysyvä osoite on
http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2015090311169
http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2015090311169
Tiivistelmä
Palkokasvit ovat tärkeitä viljelykasveja maailmanlaajuisesti, koska ne sitovat typpeä suoraan ilmasta omaan ja seuraavien kasvien käyttöön, katkaisevat kasvitautikierteen jatkuvassa viljanviljelyssä ja mahdollistavat rehun ja ruoan tuotannon paikallisesti. Suomessa on viljelty hernettä ja härkäpapua jo 500 vuotta e.K.r. Niiden käyttö ruoan tuotannossa on nykyään vähäinen, koska tilalle on tullut viljelyoloihimme paremmin sopeutuneita kasvilajeja. Palkoviljojen viljely on keskittynyt eteläiseen Suomeen niiden vaatiman pitkän kasvuajan vuoksi, kun taas monivuotiset puna-, alsike- ja valkoapila kasvavat luonnostaan koko Suomessa ja niitä onkin käytetty laajalti laidun-, kuivaheinä- ja säilörehunurmissa. Jalostusohjelmien tuloksena palkokasveista, erityisesti herneestä ja puna-apilasta, tuotettiin 1900-luvulla useita oloihimme soveltuvia uusia lajikkeita. Vuonna 1945 A. I. Virtanen palkittiin Nobelin kemian palkinnolla hänen tekemästään työstä biologisen typensidonnan hyödyntämisen ja säilörehun säilöntämenetelmän tutkimuksessa ja kehittämisessä. Huomionarvoista on myös se, että viljelijät harjoittivat seosviljelyä jo 1800-luvun alussa, jolloin esimerkiksi kauraa käytettiin herneen tukikasvina. Seosviljelyä on kehitetty ja tutkittu paljon, jotta sitä voitaisiin hyödyntää enemmän ja saada esiin sen tuottamat muutkin hyödyt. Suomen liityttyä Euroopan Unioniin vuonna 1995 on ulkomaisten kasvilajikkeiden saatavuus helpottunut ja käyttö lisääntynyt, mutta rehun laadun ja kasvien aikaisuuden yhteensovittaminen vaatii edelleen lisäpanostusta. Tällä hetkellä palkoviljoja viljellään alle yhden prosentin osuudella maamme viljelyalasta. Jos viljelyala saataisiin nostettua 9 10 prosenttiin, voitaisiin näillä kasveilla korvata ulkomailta tuotu rehuvalkuainen. Ilmaston muutos muuttaa myös palkokasveihin kohdistuvia stressitekijöitä, jolloin on tarpeen panostaa kasvien viljelyyn, fysiologiaan ja jalostukseen liittyvään tutkimus- ja kehittämistyöhön. Tällöin palkokasvien tuomia monia etuja pystytään hyödyntämään viljelykierroissa.