Peräpohjolan sipulit : Arvostetun maatiaiskasvin viljelyä sukupolvelta toiselle

Peräpohjolan alue on ollut vanhastaan tunnettua ryvässipulin viljelyseutua. Seudun korkealaatuista satoa myytiin laajalle alueelle, myös Etelä-Suomeen, 1900-luvun alkupuolella. Hyvän maineen perustana oli seudun vahva ryvässipulin viljelyosaaminen ja ymmärrys istukassipulin korkean laadun merkityksestä viljelyssä. Viljelijät valitsivat istukkaiksi vain parhaat sipulit, jotka säilytettiin talven yli hyvissä olosuhteissa. Sipulin viljely ja myynti toivat merkittävää lisätuloa alueelle. Ryvässipulin viljely on ollut niin tärkeä osa alueen viljelykulttuuria, että sipuli on päässyt Tervolan vuonna 1957 julkaistuun vaakunaan. Ryvässipulia viljellään edelleen Tervolassa ja sen lähialueella, mutta viljely on kutistunut kotitarveviljelyksi. Viljelijät ovat kehittäneet viljelymenetelmiä, kuten istukkaiden käsittelyä, korjuutapoja ja talvisäilytyksen keinoja. Alueen ryvässipuleita ei ole saatu kartoitettua aiemmissa Luonnonvarakeskuksen ryvässipulien keruuhankkeissa seudun merkittävästä ryvässipulin viljelyn historiasta huolimatta. Peräpohjolan Leader ry:n rahoittamassa Luonnonvarakeskuksen ja Ammattiopisto Lappian toteuttamassa Peräpohjolan sipulit -tiedonvälityshankkeessa on koottu ainutlaatuista tietoa Tervolan ja lähikuntien ryvässipuleista ja paikallisesta viljelyosaamisesta. Hanke sai näytteet 21 ryvässipulikannasta, jotka tässä julkaisussa esitellään myös kuvaten niiden keskinäistä sukulaisuutta. Peräpohjolan ryvässipuli on osa pohjoisten ryvässipulien ryhmää, mutta erottuva ja elinvoimainen seudulla kehittynyt, säilynyt ja arvostettu sipuli, jonka kannat ovat säilyneet kauan alueella muuntautuen hieman sekä ulkonäöltään että perimältään. Kasviperintö- ja geenivaratutkimuksissa ryvässipuli on tunnistettu Suomelle arvokkaaksi ruokakasviksi. Aiemmista Luonnonvarakeskuksen ryvässipulihankkeista tiedetään, että pohjoisessa viljellyt ryvässipulikannat vaikuttavat terveemmiltä ja ovat mahdollisesti etelän kantoja taudinkestävämpiä. Peräpohjalaisten sipulikantojen istukkaita on kuitenkin huonosti saatavilla, mikä on ollut esteenä uusien viljelijöiden sipulinviljelyn aloittamiselle. Istukkaita liikkuu sukujen ja tuttavien kesken, mutta kaupallisesti sitä ei alueella enää tuoteta. Ryvässipulin monimuotoisuuden säilytys tapahtuu viranomaistyönä geenipankissa. Tämän rinnalla on tärkeää, että sipulikantoja pidetään elinvoimisina myös viljeltynä. Hyvien ryvässipulikantojen viljely istukkaiksi ja ruokasipuliksi voisi edelleen tuoda lisätuloa alueen puutarhaviljelijöille ja tarjota myös sipulin jatkojalostuksen mahdollisuuksia paikallisille yrittäjille. Ryvässipulit ja niiden viljely- ja käyttötavat ovat paikallista kulttuurihistoriaa, mikä kiinnostaa myös kuluttajia.