Tenojoen vesistöalueen lohisaaliit Suomessa 1973–2016 : Osa IV, Paikkakuntalaisten lohenkalastus Teno-Inarijoessa

Abstract

Suomen ja Norjan välisessä kalastussopimuksessa Tenojoen vesistöalueen lohisaaliiden ja kalastuksen seuranta oli velvoitteellista tutkimusta vuodesta 1979 lähtien. Myös Suomen jäsenyys Pohjois-Atlantin lohen suojelujärjestössä (NASCO) edellytti tietoja lohisaaliista, kalastustehosta ja kalastusrajoitusten vaikutuksesta lohikantoihin. Tenojoen lohisaalistilastojen julkisuus rajoittui seurantatutkimusten vuosiraportteihin, yleisiin pikatiedotteisiin edellisen vuoden lohisaaliista ja alue- tai valtiohallinnollisiin tarpeisiin. Lähtökohtaisesti Luken toiminnassa kertyvät tiedot ovat julkisia, jolloin kaikilla henkilöillä ja tahoilla on oikeus saada ne suoraan tai erikseen pyytämällä. Koska tilastoja kerännyt taho on ensisijaisessa vastuussa julkaisemisesta, Tenojoen lohitilastot toteutettiin raporteiksi (I-IV) ja erilaisiksi koosteiksi internet-sivuille. Paikkakuntalaisten saalistilastojen raportointi edellytti tiedustelu- ja arviointimenetelmien koostamista. Saaliit saatiin ruokakuntakohtaisesti haastattelemalla, postitiedustelulla tai kirjanpidosta, joka tarkoitti myös saalistiedon keräämistä kalastajien lohinäytteistä. Saaliin arviointiyksikkönä oli pyyntitapa, pyydys (kulkutus, pato, seisova verkko, vapa) tai ruokakunta/kalastaja. Arvioinnissa huomioitiin kulttuurisensitiivisesti saamelainen yhteispyyntitraditio, jossa identifioitiin tilat ja perheyhteisöt. Lohisaaliita tarkasteltiin pyyntitavoittain ja pyydyskohtaisesti eri lohkokuntien alueilla kattaen vuodet 1973–2016. Pitkä seuranta-aika jaettiin pääsääntöisesti muuttuneiden kalastussäädösten mukaisesti eri ajanjaksoihin. Lohenkalastus kulkuttamalla ja seisovilla verkoilla tehostui kalastusoikeudellisista tai pyydysteknisistä syistä. Seuranta-aikana lohiverkon vuotuinen keskisaalis oli 30–110 kiloa. Patopyynti vähentyi, patokohtaista lohisaalista saatiin keskimäärin 55–180 kiloa. Kulkutus lisääntyi ja kulkuttavan ruokakunnan lohisaalis oli keskimäärin 15–160 kiloa. Verkkopyyntitapojen lohkokuntakohtaista käyttöä seuratessa havaittiin, että Vetsikon alueen suurimmat saaliit saatiin joka vuosi patopyynnillä. Outakosken alueella useimpana vuonna suurimmat saaliit saatiin lohiverkkopyynnillä. Nuorgamissa käytettiin useita eri verkkopyyntitapoja, eniten lohisaalista saatiin kulkutuksella ja seisovien lohiverkojen pyynnillä. Utsjoen kirkonkylän alueen suurimmat lohisaaliit saatiin useimmiten kulkutuspyynnillä. 2000-luvun alussa tilastoitiin ennätykselliset lohisaaliit lähes kaikilla pyyntitavoilla, kulkuttamalla 17,2–18 tonnia, padoilla 9,5 tonnia, seisovilla verkoilla 9,5–10,2 ja vapapyynnillä 17,7–18,4 tonnia. Kalastussäädösten vaikutuksia perinteisten pyydysten käyttöön ei voitu suoranaisesti erottaa lohikantojen normaaleista vaihteluista, luonto-olosuhteiden tai jokivarren elinkeinorakenteiden muutoksista. Tenon lohen markkinahinta romahti 1980-luvun lopussa, mistä syystä jokivarren ammattimainen lohenkalastus vaihtui vähitellen kotitarvekalastukseksi ja kalastusmatkailuyrittäjyydeksi. Lohen myynnin vähentyessä verkkopyynneillä saatua lohta voidaan puntaroida nykyisin ”saamelaisena kulttuurilohena” samalla tavalla kokonaisuutena kuin kalastusmatkailijoiden ”elämyslohta”. Teno-Inarijoen vuosien 1973–2016 lohisaaliiden koostamisen rahoitti Maanmittauslaitos (v. 2017–2019) ja tilastomenetelmien loppuraportit (I-IV) maa- ja metsätalousministeriö (v. 2019–2020).