Uusiutuvan energian Suomi 2055: Strateginen tiekartta maankäytön, alueellisuuden ja geopolitiikan kysymyksiin energiasiirtymässä.

Abstract

Suomen energiajärjestelmä on murroksessa. Ilmastotavoitteet,geopoliittinen epävarmuus ja teknologinen kehitys ohjaavat irtautumista fossiilisesta energiasta kohti uusiutuvaan energiaan nojaavaa, sähköistyvää ja entistä integroituneempaa energiajärjestelmää. Luonnonvarakeskuksen REPower-tutkimushankkeessa tuotettu strateginen tiekartta tarkastelee uusiutuvan energian roolia Suomessa vuoteen 2055 saakka. Tiekartan tavoitteena on tukea päätöksentekoa ja pitkäjänteistä strategista ennakointia tilanteessa, jossa energiajärjestelmän kehitykseen liittyy merkittäviä epävarmuuksia. Tiekartan visio on luoda Suomeen kestävä ja kokonaisturvallisuutta edistävä energiajärjestelmä vuoteen 2055 mennessä. Suomen lähtötilanne on vahva: vuonna 2024 fossiilittoman sähköntuotannon (ydin-, vesi-, tuuli- ja bioenergiaan perustuvan) osuus nousi 95 prosenttiin, tuulivoiman tuotanto on kasvanut yli 20 terawattituntiin (TWh) ja energiajärjestelmä ei ole enää riippuvainen venäläisestä tuontienergiasta. Tiekartta ei esitä ennustetta, vaan tarkastelee kolmea vaihtoehtoista tulevaisuuspolkua, joissa lähtöoletuksena toimii hiilineutraaliuden saavuttaminen vuoteen 2050 mennessä. Tulevaisuuspolut perustuvat raportin laatimishetkellä käytössä olleisiin kasvihuonekaasulaskennan menetelmiin. Käynnissä olevat laskentakehikon muutokset, erityisesti maankäyttösektorin osalta, voivat vaikuttaa hiilineutraaliuden laskennalliseen toteutumisajankohtaan, mikä korostaa vaiheittaisen, joustavan ja ennakoivan energiapoliittisen ohjauksen merkitystä. Polut eroavat toisistaan energiajärjestelmän rakenteen, uusiutuvien energialähteiden roolin, investointien mittakaavan, luonnonvarojen käytön sekä alueellisten ja geopoliittisten vaikutusten osalta. EU-velvoitepolku perustuu EU-sääntelyn toimeenpanoon ja tuulivoiman maltilliseen kasvuun. Sähkönkulutus kasvaa 152 TWh:iin, tuulivoima 65 TWh:iin. Bioenergia toimii järjestelmän joustona ja puupolttoaineiden käyttö säilyy merkittävänä osana energiajärjestelmää erityisesti yhdistetyssä sähkön ja lämmön tuotannossa. Biotalouspolku painottaa biomassan jalostusarvon kasvattamista kaskadiperiaatteen mukaisesti, ja edistää näin biomassan nykyistä suurempaa markkinaehtoista ohjautumista biohiileen, biokaasun ja biopolttonesteiden tuotantoon sekä ligniinipohjaisiin materiaaleihin. Sähkönkulutus nousee 159 TWh:iin ja tuulivoima 72 TWh:iin. Polku vahvistaa aluetaloutta ja huoltovarmuutta Sähköistymispolku edustaa laajamittaista sähköistämistä, jossa datakeskukset, uusiutuva vety ja synteettiset polttoaineet kasvattavat sähkönkulutuksen 215 TWh:iin. Tuulivoima nousee 134TWh:iin, josta 14 TWh merituulivoimaa. Polku vaatii suuria investointeja ja kytkee Suomen tiiviimmin eurooppalaisiin energiamarkkinoihin. Energiasiirtymää tarkastellaan kolmen toisiinsa kytkeytyvän muutosalueen kautta. Maankäytön ja resurssien osalta uusiutuvan energian laajeneminen lisää maankäyttöpaineita, erityisesti tuulivoiman sijoittumisen suhteen. Tuulivoiman kehityksellä on merkittäviä vaikutuksia maa- ja meriluonnon monimuotoisuuteen, minkä vuoksi luontovaikutusten hallinta edellyttää systemaattista lieventämishierarkian soveltamista hankkeissa. Bioenergian rooli painottuu kaikissa poluissa yhä vahvemmin järjestelmän joustoon ja huoltovarmuuteen. Alueellista oikeudenmukaisuutta heikentää tuulivoimainvestointien keskittyminen Länsi-Suomeen Itä-Suomen jäädessä paitsioon muun muassa tutkarajoitteiden vuoksi. Siirtymän onnistuminen edellyttää osallistavia suunnittelukäytäntöjä sekä hyötyjen ja haittojen oikeudenmukaista jakoa. Geopoliittisesti fossiilienergiasta irtautuminen vahvistaa strategista autonomiaa, mutta puhtaan energian teknologioiden ja kriittisten raaka-aineiden Kiina-riippuvuus luo uusia haavoittuvuuksia. Tämä korostaa energiapolitiikan sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan tiiviimpää yhteensovittamista. Strategiset valinnat jäsentyvät kolmelle aikavälille: lyhyellä aikavälillä (2026—2029) luodaan maankäytön ohjauskehikko ja vahvistetaan energiahankkeiden hyväksyttävyyttä; keskipitkällä aikavälillä (2030—2039) ratkaistaan biomassaresurssien kohdentaminen ja uusiutuvan energian mittakaava; pitkällä aikavälillä (2040—2055) kehitetään ja hyödynnetään teknisiä hiilinieluja, syvennetään kansainvälistä integraatiota ja vahvistetaan Suomen roolia puhtaan energian viejänä. Tiekartan varsinainen tarkastelu ulottuu vuoteen 2055 saakka ja tulevaisuuspoluissa Suomi saavuttaa hiilineutraaliuden vuoteen 2050 mennessä. Raporttiin on lisäksi erillisenä nostona koottu huomioita lisätoimista, joita hiilineutraaliuden saavuttaminen vuoteen 2035 mennessä edellyttäisi. Lisätoimet täydentävät pitkän aikavälin tarkastelua, mutta eivät ole osa työssä laadittuja tulevaisuuspolkuja. Tiekartan keskeinen viesti on, että energiasiirtymä voidaan toteuttaa ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävällä tavalla — mutta vain, jos siirtymää ohjataan strategisesti, kokonaisvaltaisesti ja epävarmuudet tiedostaen.