Rehuvirna lihanautojen kokoviljasäilörehuruokinnassa

Abstract

Viljojen ja palkokasvien seosviljelyllä halutaan vähentää kasvuston typpilannoitustarvetta ja lisätä kokoviljasäilörehuksi korjattavan kasvuston raakavalkuaispitoisuutta. Rehuvirnan (Vicia sativa L.) viljely on suhteellisen yleistä luonnonmukaisessa tuotannossa, ja virnan viljely on luomuviljelyn levitessä lisääntynyt. Seosviljelystä on eniten etua juuri luomuviljelyssä, jossa typpi on usein rehukasvien satoa rajoittava ravinne ja eläinten valkuaislisäruokinnan vaihtoehdot ovat rajoitetumpia kuin tavanomaisessa tuotannossa. Rehuvirna on suhteellisen vaatimaton kasvi, jolla on hyvä typensitomiskyky. Lisäksi sen viljely onnistuu kivennäismaiden ohella myös turvemailla. Virnan viljely kauran kanssa seoksena on yleinen viljelytapa sekä viherlannoitus- että rehukäytössä. Kaura soveltuu hyvin seoskasviksi kasvurytminsä sekä tukevan kortensa ansiosta. Kauran käyttöä tukikasvina puoltaa lisäksi hyvä laonkestävyys, mutta rehukäytössä ongelmaksi voi tulla sen muita viljakasveja heikompi sulavuus. Ohran tuotantovaikutus on kokoviljasäilörehututkimuksissa osoittautunut muita viljalajeja paremmaksi, koska ohrasadossa jyväsadon suhteellinen on yleensä selvästi muita viljalajeja suurempi. Ruokinnallisesti ohra todennäköisesti sopisikin kauraa paremmin virnaseoksiin seoskasviksi. Ongelmana on kuitenkin ohran voimakas varjostus, joka vaikeuttaa virnan kasvua. Viljojen ja rehuvirnan seoskasvustojen soveltuvuudesta rehuksi ei ole juurikaan aiempia kotimaisia tutkimustuloksia. Tässä tutkimuksessa selvitettiin kauran ja ohran kanssa seokseksi kylvetyn rehuvirnan vaikutus viljaseoksen sadon määrään ja koostumukseen sekä seoskasvustoista korjattujen kokoviljasäilörehujen tuotantovaikutukseen sonnien ruokinnassa. Seosrehujen tuotantovaikutusta verrattiin sekä puhtaaseen ohrakokoviljasäilörehu- ja nurmisäilörehuruokintaan. Sonnien säilörehuruokinnassa väkirehuna käytettiin joko pelkää ohraa tai ohra-rypsiseosta. Säilörehut syötettiin maaliskuussa 1998 alkaneessa ruokintakokeessa hereford-rotuisille sonneille. Koe-eläimet söivät vähän runsaammin viljasta kuin nurmesta korjattuja säilörehuja. Nurmisäilörehun ehkä ennakoitua pienempää kulutusta selitti parhaiten sen tavanomaista nurmisäilörehua heikompi sulavuus. Viljasäilörehuista ohrapohjaisten rehujen syönti oli hiukan runsaampaa kuin kaura-rehuvirnaseoksen. Väkirehun osuus sonnien päivittäisestä kuiva-aineen kokonaiskulutuksesta oli keskimäärin 44 %. Rypsin lisääminen osaksi sonnien väkirehuruokintaa lisäsi vain nurmisäilörehuryhmän säilörehun syöntiä. Sonnien paino oli 284 päivää kestäneen ruokintakokeen alussa keskimäärin 356 kg. Noin 18 kuukauden ikäisten sonnien paino kokeen lopussa oli keskimäärin 707 kg. Eläinten keskimääräinen päiväkasvunopeus oli kokeen aikana keskimäärin 1240 g d-1 ja nettokasvunopeus 740 g d-1. Nopeimmin kasvoivat ohrapohjaisia säilörehuja ja hitaimmin kaura-rehuvirnasäilörehua syöneet sonnit. Ohrasäilörehuryhmien paremmat kasvutulokset johtuivat ainakin osaksi suuremmasta kuiva-aineenkulutuksesta ja sen myötä lisääntyneestä energian saannista. Lisäksi aikaisempien tutkimusten perusteella tiedetään, että kauran rehuarvo on muita viljoja heikompi, koska oljen osuus kaurassa on suurempi kuin muissa kokoviljoissa ja kauran jyvän sulavuus on ohran jyvää huonompi. Tulosten perusteella kokoviljasäilörehu soveltuu vähäisestä raakavalkuaispitoisuudestaan huolimatta hyvin sonnien säilörehuruokintaan. Ohra on kauraa soveliaampi kokoviljasäilörehun raaka-aine kasvavien sonnien ruokinnassa. Koska rehuvirna paransi hieman kokoviljasäilörehun tuotantovaikutusta, sen suhteellisen osuuden lisääminen sadossa voisi olla mielekästä. Rehuvirnan käyttö lienee kuitenkin perusteltua lähinnä luonnonmukaisessa tuotannossa. Rehuvirnan osuuden lisääminen rehuseoksessa saattaa edellyttää ohraa hitaammin kehittyvän tukikasvin käyttöä.