Pellonhankinnan vaihtoehdot, kustannukset ja peltomarkkinoiden toimivuus

Abstract

Maatalouden rakennemuutos on Suomessa johtanut viime vuosikymmeninä maatilayritysten tilakoon kasvuun. Peltomarkkinoiden toimivuudella on keskeinen vaikutus maatalouden rakenteen kehitykseen ja maatalousympäristöön. Maatalouspolitiikan muutokset vaikuttavat pellonkäyttöön ja päätöksiin peltojen tuotantokäytöstä tai tuotannon ulkopuolelle pudottamisesta. Tässä selvityksessä selitetään laskelmiin perustuen maatalousyrittäjän pellonhankintaan liittyvää päätöksentekoa.

Maatalouden omaisuuseränä peltoon liittyvä erityispiirre on sen käyttö tuotannosta irrotettujen maataloustuen maksuperusteena. Tukiperusteisuus monimutkaistaa peltomarkkinoita ja on selvää että tuet jossakin määrin pääomittuvat pellon hintaan. Peltojen kauppa‐ ja vuokrahinnat ovat kohonneet yhtäjaksoisesti Suomen EU‐jäsenyyden ajan. Vuosien välinen kehitys on ollut vuokrahinnoissa selvästi tasaisempaa kuin kauppahinnoissa. Pellon hankinta on ollut kannattavaa erityisesti pellon arvonnousun ansiosta.

Rakennemuutoksen myötä maatilojen kokonaismäärä alenee ja jatkavien tilojen pinta‐alat kasvavat. Vuosina 2000–2012 määrä aleni noin 78 000 tilasta noin 55 000 tilaan. Tilojen keskikoko kasvoi tällä jaksolla 28 hehtaarista 40 hehtaariin. Vuosina 2000–2012 tilakoon kasvusta noin 50 % tapahtui peltokauppojen kautta, 40 % vuokrauksen kautta. Peltoa on raivattu jakson aikana noin 95 000 hehtaaria, joka on 1,7 hehtaaria per tila (2012) ja vastaa siten noin 10 % osuutta tilakoon keskimääräisestä kasvusta. Kokonaispeltoala, mukaan lukien viljelty‐ ja kesantoala, on kuitenkin kasvanut vain 61 000 hehtaaria joten peltoa on jäänyt pois viljelykäytöstä noin 34 000 hehtaaria, joka vastaa yli kolmannesta raivatusta alasta. Viljelijällä on käytössään neljä erilaista vaihtoehtoa pellonhankintaan: Pellon osto, pellon vuokraus, pellonraivaus tai toisen viljelijän pellon sopimuskäyttö osittain tai kokonaan. Kotieläin‐ ja kasvinviljelytilojen tarve pellolle eroaa toisistaan. Kotieläintilalle pelto on paitsi alaa rehuntuotantoon, myös alaa lannanlevitykseen. Peltoalan kautta maksettavat tuotannosta irrotetut tuet tasaavat markkinariskejä. Kotieläintiloille peltoala kotoisten rehujen tuotantoon on samalla riskinhallintaa rehujen hintojen vaihtelua vastaan.

Lantaa vastikkeetta luovuttava tila on valmis maksamaan pellosta 2 000–3 000 euroa enemmän, kuin pelkillä kemiallisilla lannoitteilla rehuviljaa tuottava tila, mikäli näiden tilojen kasvintuotannon kannattavuus muuten samalla tasolla. Lantaa vastaanottavan ja luovuttavan tilan välinen maksuhalukkuusero on 1 000–1 500 € / ha. Vuokraa karjatila maksaisi 230–300 € viljatilaa enemmän. Lannanlevityskustannus muodostuu tilalle riippumatta siitä, kenen hallinnassa levitysala on. Mikäli vastaanottaja osallistuu levityskustannuksiin, tasoittuu erotus huomattavasti. Nautakarjatilalla laajaperäinen nurmiviljely tarkoittaa kaiken lannan levittämistä omiin peltoihin ja nurmisadon korjaamista niiltä minimipanostuksella. Tällöin tilan fosforitase on positiivinen ja fosforilannoitusrajoitusten kiristäminen johtaa lisäpeltojen hankintaan. Nurmentuotannossa matala ravinnetase vaihtoehtona matalan lannoitustason sijaan kannustaisi kasvukunnon ylläpitoon, tehostaisi pellonkäyttöä ja pienentäisi painetta pellonraivaukseen.