Kuivattujen eläinperäisten raaka-aineiden sulavuus sinikettujen rehussa

Eläimet laihtuivat 5 vrk koejakson aikana ajankohdalle tyypillisesti keskimäärin 94 g eli 19 g/vrk. Eläimiä ei ollut tarkoitus lihottaa yhtäkkisesti ennen siitoskautta. Kuiva-aineen sulavuus ei eronnut vertailurehu (68.6%) ja lihaluujauho -ryhmässä (66.7 %). Kuiva-aineen sulavuus oli paras höyhenjauho (74.0 %) ja lihahöyhenjauho-ryhmissä (73.4 %). Orgaanisen aineen, raaka-rasvan, raakavalkuaisen ja raakahiilihydraattien sulavuus oli korkein lihahöyhenjauho-ryhmässä. Tuhkan sulavuus oli paras lihahöyhenjauho-ryhmässä (19.5 %) ja alhaisin lihaluujauho-ryhmässä (4.3 %). Lihaluujauhon luupitoisuus ja siten tuhkapitoisuus oli korkea, mikä voi vaikeuttaa tuhkan hyväksikäyttöä. Korkea tuhka- ja siten kivennäispitoisuus rehussa ja niiden alhainen sulavuus lisäävät ulosteiden fosforipitoisuutta ja ympäristökuormittavuutta. Fosforikuormitus onkin peräisin runsaasti kivennäistä sisältävistä, huonosti sulavista raaka-aineista. Koostumukseltaan samanlaisissa rehuissa yhden raaka-aineen muutos (osuus 11.3 % rehusta) vaikutti rehun tuhkapitoisuuteen ja siten ulosteen tuhkan määrään. Tulosten mukaan rehun korkea luu- eli tuhka- eli kivennäisainepitoisuus ja rehun huono sulavuus alensivat siniketun rehun hyväksikäyttökykyä. Huono rehun hyödynnettävyys lisäsi sonnan fosforipitoisuutta. Vastaavasti rehuissa, joissa oli alhainen tuhkapitoisuus (rehut, joissa höyhen- tai lihahöyhenjauho oli eläinperäisenä valkuaisraaka-aineena) ja tuhkan sulavuus oli 16 - 19 %, myös rehun muiden ravintoaineiden sulavuudet olivat korkeammat kuin muissa ryhmissä. Tuloksista käy selvästi ilmi, että ympäristökuormituksen kannalta turkistilallisen on edullisinta vaatia rehuun raaka-aineita, joissa on alhainen tuhkapitoisuus ja tuhkan hyväksikäytettävyys on riittävä. Paremmin eläimelle soveltuva rehu vähentää rehuhävikkiä. Rehututkimusten valossa näyttää siltä, että eläimen paremmin hyödynnettävissä oleva ravinto tulee aikaa myöten edulliseksi sekä tuotannolle että ympäristölle.