Review of food security in Finland from the 17th to 21st century

Abstract

Suomen ruokaturvaa ovat koetelleet historian aikana katovuodet ja sodat, joilla on ollut merkittävä vaikutus siihen, miten ruoan huoltovarmuus on pyritty turvaamaan. Ruotsin vallan aikana suurina kuolonvuosina 1695–1697 koettu ankara nälänhätä oli Euroopan mittakaavassa ainutlaatuinen. Viljasadot jäivät huonojen säiden vuoksi epätavallisen niukoiksi tai ne menetettiin kokonaan. Syötävää etsivien kerjäläislaumojen levittäessä tappavia tauteja arviolta yli neljännes Suomen väestöstä kuoli. Katovuosien aiheuttamien hankaluuksien lieventämiseksi aloitettiin 1720-luvulla viljan varmuusvarastointi, kun veroviljaan perustuvien kruununmakasiinien rinnalle perustettiin pitäjänmakasiineja. Järjestelmä ei tosin osoittautunut toimivaksi, sillä pitäjänmakasiinit olivat useimmiten tyhjiä kadon sattuessa. Venäjän vallan alku 1800-luvulla ei tuonut muutosta krooniseen viljapulaan Suomessa. Kruunun- ja pitäjänmakasiinien järjestelmää ylläpidettiin edelleen vallan vaihduttua. Oman maan viljantuotantoa pyrittiin suojaamaan korkeilla tulleilla, joiden taustalla oli ajatus, että Suomen oli ruokittava kansansa oman tuotantonsa avulla. Käytännössä viljantuonnin vapauttaminen Venäjältä romutti kuitenkin edellytykset tämän tavoitteen saavuttamiseen. Heikot sadot 1860-luvulla johtivat niin pahaan viljapulaan, että viljatulleista luovuttiin kokonaan vuonna 1864. Useiden huonojen satovuosien seurauksena koettiin vuosina 1866–1868 suuret nälkävuodet. Tuhansia ihmisiä menehtyi nälkään tai nälän heikentäminä erilaisiin kulkutauteihin. Tämä vauhditti Suomessa osaltaan siirtymistä viljanviljelystä karjatalouteen, koska se nähtiin vähemmän sääherkäksi verrattuna kasvinviljelyyn. Ennen itsenäistymistä Suomessa ei merkittävästi varauduttu mahdollisten kriisien varalta. Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Suomi oli autonomisesta asemasta huolimatta osa Venäjää, eikä erityisiä kriisinhuoltoon liittyviä suunnitelmia ollut laadittu. Venäjällä puhjennut vallankumous ja maataloustyöläisten lakko keväällä 1917 johtivatkin Suomessa nopeasti vaikeaan elintarvikepulaan. Itsenäistyneessä Suomessa yhdeksi maatalouspolitiikan tavoitteeksi asetettiin leipäviljan omavaraisuus. Suomen omaa viljantuotantoa ryhdyttiin suojaamaan korkeiden tullien avulla, mikä johti vähitellen kotimaisen tuotannon kasvuun. Toisen maailmansodan alkaessa kriisivarautuminen oli Suomessa jo selvästi paremmalla tasolla verrattuna ensimmäiseen maailmansotaan. Suomen ja Neuvostoliiton välinen sota aiheutti kuitenkin uhan ruokaturvalle katkaisemalla kansainvälisen kaupan ja pienentämällä merkittävästi ruoan kokonaistarjontaa. Välttämättömyystarvikkeiden säännöstelyllä pystyttiin peruselintarvikkeiden jakelu silti hoitamaan jotakuinkin tyydyttävästi. Keskeisenä toimijana säännöstelyssä oli syyskuussa 1939 perustettu Kansanhuoltoministeriö, jonka tehtäviin kuului johtaa elintarvikkeiden ja eräiden raaka-aineiden kotimaista tuotantoa, jakelua sekä kulutusta. Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa jatkettiin omavaraisuuteen panostamista, ja Suomi oli elintarvikkeiden osalta pitkälti suljettu talous. Maatalouspolitiikka rakentui vuosia maataloustulolakien pohjalle, joilla varmistettiin maatalousväestölle tietty osa kansantalouden tulokehityksestä joko tukien tai hinnankorotusten avulla. Viljan tuottajahinnat pidettiin Suomessa kansainvälisesti erityisen korkealla 1970-luvulta lähtien sekä hintatuen että tiukan rajasuojan avulla. Suomen hintataso erkaantuikin harjoitetun maatalouspolitiikan seurauksena täysin Keski-Euroopan hintatasosta. Sodan jälkeen myös Valtion viljavaraston varmuusvarastoja kasvatettiin. Suomen liityttyä Euroopan Unioniin vuonna 1995 maatalouden toimintaympäristö muuttui täysin. Suomen harjoittama protektionistinen maatalouspolitiikka kävi mahdottomaksi ja maatalouden oli sopeuduttava EU:n yhteiseen maatalouspolitiikkaan. Maataloustuotteiden markkinahintojen tasoa ei voitu enää aikaisemmasta poiketen säädellä kansallisella rajasuojalla ja vientituella, minkä seurauksena maataloustuotteiden hinnat laskivat rajusti. Samalla oli sallittava maataloustuotteiden vapaa tuonti EU:n muista jäsenmaista, joten Valtion viljavaraston tuontimonopoli oli purettava. Viljan varmuusvarastointi siirtyi EU:n myötä perustetulle Huoltovarmuuskeskukselle. Suomi sai kuitenkin tietyin ehdoin oikeuden tukea maatalouttaan kansallisin varoin. Nykyiset Suomen elintarvikehuoltoa tukevat järjestelyt perustuvat huoltovarmuuden turvaamisesta annettuun lakiin vuodelta 1992. Huoltovarmuuslailla on perustettu Huoltovarmuuskeskus, joka hallinnoi muun muassa viljan varmuusvarastointia. Ruokahuollossa lähdetään siitä, että energiasisällöltään normaali ravinnon saanti turvataan myös poikkeusoloissa. Valtioneuvosto on vahvistanut huoltovarmuuden tavoitteet eri sektoreille määritellen huoltovarmuuden painopistealat ja määrälliset tavoitteet varmuusvarastoinnille ja muille toimenpiteille. Nämä uusitaan kerran hallituskaudessa. Tavoitteet jaetaan yhteiskunnan kriittisen infrastruktuurin turvaamiseen ja kriittisen tuotannon turvaamiseen. Elintarvikehuolto on yksi kriittisistä tuotannonaloista mm. energiatuotannon, terveyshuollon ja maanpuolustusta tukevan tuotannon ohella. Suomen kyky ylläpitää ruokaturvaa sekä näkemykset valtion roolista ruokaturvan varmistamisessa ovat muuttuneet läpi historian. Suomi on jatkanut panostusta ruokaturvaan kestävän maatalouden ja ympäristönsuojelun kautta. Suomi painottaa myös voimakkaasti terveyttä ja elintarviketurvallisuutta ruokapolitiikassaan. Keskeinen ruokaturvan parantumiseen Suomessa vaikuttanut tekijä on ollut taloudellinen kehitys ja kansalaisten ostovoiman kasvu. Parantuneen ostovoiman ansiosta kansalaisilla on varaa monipuoliseen ja ravitsevaan ruokavalioon, mikä on vähentänyt ruokaturvattomuuden riskiä. Suomessa on tällä hetkellä korkea ruokaturvan taso ja monipuolinen ja nykyaikainen elintarviketuotanto- ja jakelujärjestelmä.