Maidontuotannon hiilijalanjäljen pienentäminen ja muutokset maatilan pellonkäyttöstrategiaan : HiiliMaito-hankkeen (2020–2023) tulosraportti

Abstract

Nurmirehuvaltainen ruokintamalli tarvitsee onnistuakseen hyvälaatuisen ja korkean sulavuuden nurmirehun. Viljan osuuden pienentäminen kompensoidaan väkirehun valkuaispitoisuuden lisäämisellä, jotta ruokinnan OIV-pitoisuus pysyy tavoitetasolla. Hyvin sulavaa säilörehua saadaan maksimoimalla ensimmäisen sadon rehu lypsylehmille, mikäli käytössä on riittävän suuri nurmiala eläinmäärään nähden. Nurmirehuvaltaiseen ruokintamalliin sopii korjuuaika-strategiana myös nk. pikkukakkonen. Viljan osuuden pienentämisen etuna on lehmää kohti tarvittavan pinta-alan pieneneminen. Pellontarve 45 % väkirehuosuus-strategialla oli 1,95 ha/ lehmä sisältäen uudistuksen ja vastaavasti 35 % väkirehuosuudella 1,70 ha/lehmä. Matalaväkirehustrategiassa yksi ratkaistava kysymys on väkirehun painotus eri laktaatiovaiheiden kesken. Pelkona alkulaktaatiossa on ollut ketoosiriskin nouseminen, mikäli väkirehumäärää rajoitetaan tavanomaista pienemmäksi. Hankkeen ruokintakokeessa vertailukäsittelyinä oli tasaväkirehuosuus 35 % poikimisesta umpeenmenoon saakka tai väkirehumäärän painotus loppulypsykaudesta poikimisen jälkeiseen aikaan, jolloin keskimääräinen väkirehuosuus tuotantokautta kohti olisi 35 %. Tulosten perusteella väkirehuosuuden nosto alkulaktaatiossa ei parantanut lehmien energiatasetta eikä vähentänyt ketoosiriskiä. Loppulypsykaudella korkeampi väkirehutaso lisäsi lehmien elopainon nousua. Lisäväkirehusta saatava maidontuotannon lisäys oli alkulaktaatiossa huomattavasti loppulaktaatiota suurempi, joten väkirehuosuuden painotus alkulaktaatioon oli taloudellisesti järkevä vaihtoehto. Hankkeen viidelle pilottitilalle tehtyjen maksuvalmius- ja tuotantokustannuslaskelmien perusteella väkirehustrategioiden erot taloudellisessa tuloksessa olivat pieniä. Matalaväkirehustrategia pienensi ostokustannusten osuutta ja paransi tilan kassaylijäämää. Kassavarannon muutoksen perusteella matalaväkirehustrategia sopii tilalle, jolla kiinteiden kustannusten poistot on tehty ja tuotanto on elinkaaren lopussa. Matalaväkirehustrategian maidon tuotantokustannus oli kuitenkin 1,3 snt/maitokilo suurempi verrattuna tavanomaiseen väkirehutasoon. Tuotantokustannusta nostaa kiinteiden kustannusten jakaantuminen pienempään maitomäärään, joten tavanomainen tuotanto on investoineille tiloille taloudellisesti kannattavin vaihtoehto. Matalaväkirehuvaihtoehdon mukana maitotilalle vapautuu peltoalaa vaihtoehtoiskäyttöä varten. Yksi mahdollisuus olisi viljan myynti tilan ulkopuolelle. Maitotilalla viljan tarvitsemien tuotantopanosten kustannus on kuitenkin korkea suhteessa saatavaan viljasatoon. Pilottitilojen ohran tuettu tuotantokustannus vaihteli 21–30 snt/kg. Oman viljan tuotanto on perusteltua, mikäli tuettu kustannus alittaa markkinoilta ostettavan viljan hinnan tilalle tuotuna. Viljanviljelyä voi perustella myös osana nurmen uusimista ja viljelykiertoa. Luke Maaningan koetoimipaikalla on demonstroitu myös muita pellonkäytön vaihtoehtoisia muotoja, joista olisi hyötyä maidontuotannon hiilijalanjäljen pienentämisessä. Toimiviksi vaihtoehdoiksi todettiin esimerkiksi ruokonata ja ruokohelpi. Ruokonata syväjuurisena kasvina muodostaa kestävän hiilivaraston ja sietää kuivuusjaksoja hyvin lisäten nurmen satovarmuutta. Ruokohelven vaihtoehtoiskäyttö kuivikkeen ja rehuntuotannon välillä vaikuttaa myös lupaavalta strategialta. Palkokasvien viljelyn lisäämisen tavoitteena on pienentää mineraalityppilannoitteiden määrää lisäämällä biologista typensidontaa. Yksi Luke Maaningalla testatuista palkokasveista oli rehumailanen, joka osoittautui peltomittakaavassa haastavaksi viljellä muun muassa rikkapaineen takia. Onnistuessaan rehumailanen voi tuottaa suuria kuiva-ainesatoja ja lannoitekustannussäästöjä. Luke Maaningalla tutkittiin myös kenttäkokeena monilajisia hiiliviljelyseoksia verraten niitä tavanomaiseen kahdenlajin rehunurmiseokseen sadon määrän ja ravitsemuksellisen laadun osalta. Kaistoilta kerätyn sadon maittavuutta lypsylehmille tutkittiin lyhytaikaisessa ”maittavuustestissä”. Monilajisten seosten kasvilajikoostumus muuttui huomattavasti nurmivuosien kuluessa. Matalasta D-arvosta huolimatta monilajiset hiilinurmiseokset olivat lypsylehmille maittavia rehuja, mutta matalan energiapitoisuuden vuoksi ne voivat rajoittaa maidontuotantoa. Monilajisten seosten yleisiä käyttösuosituksia varten niiden sopivuutta eri eläinryhmien ruokintaan tulisi tutkia huomattavasti laajemmin. Hankekauden alussa valiolaisilla tiloilla käyttöön otettu maidontuotannon sopimusmalli kannustaa väkirehutason pienentämiseen matalan maidonhinnan aikana ja vastaavasti väkirehutason nostoon, kun maidosta maksetaan korkeaa hintaa. Maidontuotannon kokonaismäärä on pienentynyt sopimusmallin lanseerauksen jälkeen ja tuotannon tasaamisen tarve on vähentynyt. Kausivaihtelua esiintyy edelleen, mutta korkean tuotannonvaiheen paine matalakatteisen maitojauheen valmistukseen on pienentynyt. Matalaväkirehutason yksi peruste on pienentynyt pellontarve tuotettua maitolitraa kohti. Samalla maankäyttösektorin päästöosuus maitolitraa kohti pienenee. Maidon hiilijalanjälki mallinnettiin LCA-periaatteen mukaan huomioiden väkirehustrategian mukaisen rehuntuotannon tarvitsema pinta-ala. Pelkästään kivennäismaalla tuotetulla rehulla ja väkirehuosuudella 45 % maidon hiilijalanjälki oli 1,12 kg CO2-ekv/kg ekm. Vastaavasti väkirehuosuudella 35 % hiilijalanjälki oli 1,03 kg CO2-ekv/kg ekm, eli päästövähennys oli noin 10 %. Mikäli kaikki rehu olisi tuotettu turvemaalla, maidon hiilijalanjälki olisi vastaavasti ollut 5,26 ja 4,65 kg CO2-ekv/kg ekm. Ohran ja rypsirouheen korvaaminen kauralla ja rypsipuristeella vähensi maidon hiilijalanjälkeä 2 %. Yasso-mallilla laskettu maan hiilensidonnan lisäys kivennäismaalla jäi 20 v seurantajaksolla keskimäärin 0,02 kg CO2-ekv/kg ekm. Tulosten perusteella turvemaiden osuus rehuntuotannossa on ylivoimaisesti merkittävin tekijä maidon hiilijalanjäljessä.