Talousmetsien luonnonhoidon ekologisten vaikutusten synteesi : Synteesiraportti

Abstract

Talousmetsien luonnonhoito on yleisnimitys toimille, joilla toteutetaan puuntuotannolle rinnakkaisia tavoitteita metsänkäsittelyssä. Luonnonhoidon minimivaatimukset perustuvat metsä- ja luonnonsuojelulakiin ja metsäsertifioinnin kriteereihin, mutta metsänomistaja voi näiden lisäksi tehdä vapaaehtoisesti lisätoimia. Tavallisimpia luonnonhoitotoimia ovat monimuotoisuuden kannalta arvokkaiden luontokohteiden säästäminen, toimet pien- ja pohjavesien laadun turvaamiseksi – kuten suojavyöhykkeiden jättäminen purojen varsille –, säästöpuiden jättäminen, lahopuun säästäminen ja tekopökkelöiden tuottaminen, sekapuustoisuuden suosiminen, riistatiheikköjen tuottaminen sekä kulotus. Tapio Oy tarkistaa muun muassa näitä toimia koskevia metsänhoitosuosituksia noin viiden vuoden välein, mitä työtä tukemaan tämä raportti on laadittu. Tiivistämme mainittuja luonnonhoitotoimia tarkastelevan ekologisen tutkimuskirjallisuuden pyrkien huomioimaan eri tarkasteluaikavälien ja metsätyyppien vaikutukset johtopäätöksiin. Koska luonnonhoidosta käytävässä keskustelussa nousee usein esille jatkuvapeitteinen metsänkasvatus, esitämme tiivistetysti myös nykytiedon sen lajistovaikutuksista perustuen Luonnonvarakeskuksen tuoreeseen raporttiin. Jatkuvapeitteinen kasvatus on jaksolliselle kasvatukselle vaihtoehtoinen tapa tavoitella hyvää taloudellista tuottoa metsistä, eikä se tässä mielessä täytä luonnonhoidon määritelmää. Pääosa luonnonhoitoa koskevasta tutkimuksesta on tehty kivennäismailla. Niin luonnonhoito kuin jatkuvapeitteinen kasvatuskin ovat metsänkäsittelymenetelminä niin uusia, ettei niistä ole kertynyt pitkäaikaisia seuranta-aineistoja tai eri aikoina käsiteltyjen kohteiden verrokkeja, joten pääosa raportoitavista tuloksista koskee välittömiä tai korkeintaan lyhytaikaisia vaikutuksia. Luontokohteet (avainbiotoopit) ovat rakennepiirteiltään ja lajistoltaan tavanomaista talousmetsää arvokkaampia, mutta pienialaisuutensa takia ne ovat alttiita reunavaikutuksille ja niissä esiintyvien lajien pienten paikallispopulaatioiden häviämisriskille. Näin ollen ne tulisi jättää kokonaan metsätaloustoimien ulkopuolelle. Lehtoympäristöissä voidaan tarvittaessa poistaa havupuustoa pienilmasto-olojen ja lehtolajiston säilyttämiseksi. Luontokohteen tehollista pinta-alaa voidaan lisätä esimerkiksi käsittelemällä siihen rajautuvia kuvioita poiminta- ja pienaukkohakkuilla tai keskittämällä säästöpuusto luontokohteiden läheisyyteen. Pienvesien ekosysteemiin vaikuttaa merkittävästi siihen rajautuvan metsän käsittely. Riittävän leveillä hakkaamattomilla tai vain poimintahakkuin käsitellyillä suojavyöhykkeillä pienilmasto pysyy muuttumattomana. Lehtipuiden suosiminen elävinä säästöpuina sekä lahopuun säästäminen puroissa hyödyttävät puroeliöstön monimuotoisuutta. Pohjavesien laadun turvaamiseksi suositaan kevyitä maanmuokkausmenetelmiä. Lähteiden lajistoa suojellaan riittävän leveillä suojavyöhykkeillä. Taloudellisesti vähäarvoiset lehtipuut sekä vanhat järeät puut ovat lajiston kannalta erinomaisia säästöpuita, ja niitä kannattaa jättää kaikissa metsänhoidon vaiheissa pysyvästi. Yli puolen hehtaarin metsikköinä säästöpuut voivat säilyttää myös sulkeutuneen metsän olosuhteita ja lajistoa. Arvokkaan kohteen (esimerkiksi puro, ranta, muu luontokohde) pienilmasto ja eliölajisto voivat säilyä lähes muuttumattomina, jos uudistusalan ja kohteen väliin jätetään 25–35 m leveä hakkaamaton suojavyöhyke. Jatkuva kasvatus hyödyttää puuston peitteisyyttä ja varjostusta vaativaa lajistoa. Se ei kuitenkaan itsessään tuota uhanalaisten metsälajien vaatimia rakennepiirteitä, kuten vanhoja lehti- ja havupuita eikä järeää lahopuuta, vaan niistä on erikseen huolehdittava luonnonhoidolla. Olemassa olevan lahopuuston säästäminen hakkuussa lienee kustannusvaikuttavin keino lisätä lahopuun määrää talousmetsissä. Uudistamisessa kannattaa välttää järeän kuolleen puuston korjuuta energiapuuksi ja käyttää mahdollisimman kevyttä maanmuokkausta. Hakkuun jälkeinen lahopuumäärä vaikuttaa lahopuulajistoon enemmän kuin hakkuutapa. Elävät säästöpuut kuolevat aikanaan ja varmistavat osaltaan lahopuujatkumoa. Esimerkiksi 10 m3/ha lahopuun tilavuus voitaisiin pitkällä aikavälillä saavuttaa jättämällä noin 30 m3/ha elävää, pysyvää säästöpuustoa, jos se olisi yksinomainen keino. Lahopuun lisäämisen keinoja ovat mm. (i) luontokohteiden rajaaminen käsittelyiden ulkopuolelle, (ii) uudistusaloille pysyvästi jätetyt säästöpuut ja tekopökkelöt, (iii) kulottaminen, (iv) uudistamisen kiertoajan pidentäminen ja (v) kasvatusmetsän harvennushakkuiden vähentäminen. Lehtipuilla elää lajistoa, jota ei tavata havupuilta; lisäksi lehtipuut ovat merkittävä osa havupuuvaltaistenkin metsien dynamiikkaa ja rakennetta ja voivat osaltaan helpottaa ilmastonmuutoksen vaikutuksia metsiin. Lehtipuuvaltaisten metsien ja vanhojen, järeiden lehtipuiden vähyys ovat merkittävimpiä syitä metsälajien uhanalaisuudelle ja metsäluontotyyppien laadun heikentymiselle. Lehtipuiden lisääminen talousmetsissä onnistuu suosimalla lehtipuita metsän eri hoitovaiheissa ja säästämällä taloudellisesti vähäarvoiset, isot lehtipuut. Lehtipuuston uudistumisen kannalta ongelmallista hirvieläinlaidunnusta ei käytännössä pystytä nopeasti vähentämään muutoin kuin kannansäätelyn keinoin. Hirvieläimille vaikeakulkuisten tuulenkaatorytöjen ja metsäpaloalojen säästäminen luontokohteina hyödyttäisi lahopuulajiston lisäksi myös lehtipuiden uudistumista, sillä laidunnuspaine on tällaisissa kohteissa pienempi kuin helppokulkuisilla paikoilla. Riistatiheiköistä on hyötyjä metsäkanalinnuille, muulle pienriistalle ja varjostusta vaativille kasveille, ja vaikutukset näihin lajeihin heijastuvat edelleen laajempaan metsälajien joukkoon. Lyhyellä aikavälillä metsärakenteet monipuolistuvat, metsäelinympäristöjen kytkeytyvyys kohentuu ja peitteisen alan osuus kasvaa. Pidemmällä aikajänteellä tiheiköt saattavat olla hyödyksi myös lahopuun muodostumisessa ja puulajikoostumuksen ylläpitämisessä. Metsäpalot ovat aikoinaan olleet keskeinen havumetsien dynamiikan ja rakenteen määrääjä, mutta nykyään Suomessa palaa metsää murto-osa luontaisesta. Tämän seurauksena luontaisesti usein palavat luontotyypit sekä niiden myötä paloista riippuvainen lajisto ovat uhanalaistuneet; paloista hyötyisivät niiden lisäksi myös sadat lahopuulajit. Metsäpaloalueet puustoineen voitaisiin säästää luontokohteina tai perustaa niistä suojelualueita. Tavanomaisista metsätaloudellisista kulotuksista olisi hyvä siirtyä luonnonhoitokulotuksiin, joissa poltetaan hyvinkin järeää säästöpuustoa. Toimet on hyvä keskittää palojatkumoalueille. Puustoisista turvemaista erityisesti kuusivaltaisia korpia on tutkittu verraten paljon, ja niillä on merkitystä paitsi eräiden korpiin erikoistuneiden lajien, myös kangasmetsien lahopuulajien elinympäristöinä. Sitä vastoin esimerkiksi metsäojitettuja soita on monimuotoisuuden näkökulmasta tutkittu erittäin vähän. Metsäojitettujen soiden lajisto on pääasiassa tavanomaista metsälajistoa. Uhanalaisia lajeja on yleensä verraten vähän. Kasvillisuus turvekankailla reagoi jatkuvan ja jaksollisen kasvatuksen hakkuisiin yleisesti ottaen melko samalla tavoin kuin kivennäismaillakin. Turvemailla jatkuvapeitteinen kasvatus näyttää jaksollista kasvatusta selvästi paremmalta vaihtoehdolta ravinnehuuhtouman ja hiilitaseen kannalta. Synteesin laadinnassa tunnistettiin seuraavia tiedonpuutteita: luonnonhoitotoimien pitkäaikaiset lajistovaikutukset; luonnonhoitotoimien laajamittaisen (alueellisen tason) soveltamisen lajistohyödyt; luonnonhoitotoimien selvästi nykytasoa korkeamman panostuksen vaikutukset; luonnonhoitotoimien tarkastelu muilla kuin kivennäismailla sekä harvinaisemmissa metsätyypeissä; sekä jatkuvapeitteisen kasvatuksen yli kiertoajan ulottuvat vaikutukset.