Tenojoen vesistöalueen lohisaaliit Suomessa 1973–2016 : Osa I, Kalastusoikeutta perineiden ulkopaikkakuntalaisten kalastus Teno-Inarijoessa 1983–2016
Länsman, Maija (2020)
Länsman, Maija
Julkaisusarja
Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus
Numero
102/2020
Sivut
17 s.
Luonnonvarakeskus
2020
© Luonnonvarakeskus
Julkaisun pysyvä osoite on
http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-380-122-6
http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-380-122-6
Tiivistelmä
Ulkopaikkakuntalaiset perintökalastajat olivat Teno-Inarijoen lohenkalastajien pienin erityisryhmä, mistä syystä heidän kalastustaan ei ole aiemmin erikseen julkaistu. Vuosina 1983–2016 perinnöksi kalastusoikeuden saaneita, luvan lunastaneita ulkopaikkakuntalaisia oli noin 55 henkilöä. Vuosina 1983–1989, jolloin säädösten määräämien verkko- ja patopyyntitapojen lisäksi lohta kalastettiin vavalla, kalastajia oli keskimäärin 140. Kun vuonna 1990 selkiytettiin Tenojoen kiinteistösidonnaista kalastusoikeutta (vain verkkopyyntimuodot), kiinteistön saantomuotoa (perintö) ja perintökaarta (suora perintö), kalastajien määrä pieneni. 2000-luvulla noin 30 perillistä lunasti kalastusluvan.
Saalistiedustelut tehtiin pääasiassa postitiedusteluina kaikille luvanlunastaneille, vaikka todennäköisesti osa 1980-luvun kalastusluvista oli ostettu vain ”varalta”. Vuoteen 2000 asti kalastajien vastausaktivisuus saalistiedusteluihin oli noin 45 % ja 2000-luvulla noin 83 %. Saalisarviointi, joka perustui lupamääriin, johti alkuvuosina lohisaaliin yliarviointiin. 2000-luvulla saalistilastointia parannettiin selvittämällä tarkemmin myös osallisuutta yhteispyyntiin paikkakuntalaisten kanssa.
Saaliit arvioitiin pyyntitapakohtaisesti, vapapyynti mukaanlukien. Ennen vuotta 2000 perintöoikeudella kalastaneiden verkkopyyntien osuus tilastoidusta lohisaaliistaan oli noin 55 %. Vuosina 2000–2016 ulkopaikkakuntalaiset perilliset saivat vuosittain noin 810 kiloa lohta eri verkkopyyntimenetelmillä ja vapasaaliita ilmoitettiin vain satunnaisesti. Perintöoikeudella kalastaneiden lohisaalisseurannassa ei havaittu samanlaista hyvien ja huonojen lohivuosien vaihtelua kuin paikallisten verkkopyytäjien saaliissa. Suurimmat saaliit, yli 1 500 kiloa, tilastoitiin vuosilta 2014 ja 2015. Vastaavia saalismääriä arvioitiin vuosille 1986–1989, mutta tuolloin arviointiin liittyi huomattavaa epävarmuutta.
Ennen 2000-lukua perintöoikeudella kalastaneiden lohisaaliita ilmoitettiin hajanaisesti eri kalastusalueille. Myöhemmin, vaikka saaliit olivat pieniä, voitiin arvioida, että Outakosken alueella kalastettiin useimmiten seisovilla lohiverkoilla. Utsjoen kirkonkylän alueella suosittiin kulkutusta. Vetsikossa ja Nuorgamissa lohta saatiin kulkuttamalla ja seisovilla lohiverkoilla. Inarijoessa kalasti vuosittain tunnollisesti muutamia henkilöitä, enimmäkseen perinteen velvoittamana kuin saalista tavoitellen. Perintöoikeudella kalastaneiden pyyntitapakohtaisia lohisaaliita tarkastellaan myös paikkakuntalaisten lohisaalista käsittelevässä osaraportissa (IV), koska verkkopyyntejä harjoitettiin yhdessä.
Alkuvuosina, kun kalastajat soutivat lohta, se koettiin 80 %:sesti virkistyksellisenä. Vuosina 1995–2014 perintöoikeudella kalastaneiden lohenkalastuksen luonne muuttui kotitarvekalastukseksi, kun pyyntiin sitoutti myös pyydyshuolto. Verkkopyynti oli kuitenkin useiden kalastajien mielestä tärkeä vuotuinen perinne ja kulttuuriteko, vaikka se vaati ikääntyviltä kalastajilta huomattavaa panostusta.
Teno-Inarijoen perintöoikeudellisten lohenkalastukseen vaikutti monta eri osatekijää, kuten säädöstulkinnat, tapakulttuurimuutokset, kalastajien määrät ja ikärakenteet, joten vuosittain tilastoitu lohisaalis oli vain ”paras mahdollinen käytettävissä olevilla tiedoilla arvioitu lohimäärä.”
Lohisaalisraporttia rahoittivat erillishankkeina maa- ja metsätalousministeriö ja Maanmittauslaitos.
Saalistiedustelut tehtiin pääasiassa postitiedusteluina kaikille luvanlunastaneille, vaikka todennäköisesti osa 1980-luvun kalastusluvista oli ostettu vain ”varalta”. Vuoteen 2000 asti kalastajien vastausaktivisuus saalistiedusteluihin oli noin 45 % ja 2000-luvulla noin 83 %. Saalisarviointi, joka perustui lupamääriin, johti alkuvuosina lohisaaliin yliarviointiin. 2000-luvulla saalistilastointia parannettiin selvittämällä tarkemmin myös osallisuutta yhteispyyntiin paikkakuntalaisten kanssa.
Saaliit arvioitiin pyyntitapakohtaisesti, vapapyynti mukaanlukien. Ennen vuotta 2000 perintöoikeudella kalastaneiden verkkopyyntien osuus tilastoidusta lohisaaliistaan oli noin 55 %. Vuosina 2000–2016 ulkopaikkakuntalaiset perilliset saivat vuosittain noin 810 kiloa lohta eri verkkopyyntimenetelmillä ja vapasaaliita ilmoitettiin vain satunnaisesti. Perintöoikeudella kalastaneiden lohisaalisseurannassa ei havaittu samanlaista hyvien ja huonojen lohivuosien vaihtelua kuin paikallisten verkkopyytäjien saaliissa. Suurimmat saaliit, yli 1 500 kiloa, tilastoitiin vuosilta 2014 ja 2015. Vastaavia saalismääriä arvioitiin vuosille 1986–1989, mutta tuolloin arviointiin liittyi huomattavaa epävarmuutta.
Ennen 2000-lukua perintöoikeudella kalastaneiden lohisaaliita ilmoitettiin hajanaisesti eri kalastusalueille. Myöhemmin, vaikka saaliit olivat pieniä, voitiin arvioida, että Outakosken alueella kalastettiin useimmiten seisovilla lohiverkoilla. Utsjoen kirkonkylän alueella suosittiin kulkutusta. Vetsikossa ja Nuorgamissa lohta saatiin kulkuttamalla ja seisovilla lohiverkoilla. Inarijoessa kalasti vuosittain tunnollisesti muutamia henkilöitä, enimmäkseen perinteen velvoittamana kuin saalista tavoitellen. Perintöoikeudella kalastaneiden pyyntitapakohtaisia lohisaaliita tarkastellaan myös paikkakuntalaisten lohisaalista käsittelevässä osaraportissa (IV), koska verkkopyyntejä harjoitettiin yhdessä.
Alkuvuosina, kun kalastajat soutivat lohta, se koettiin 80 %:sesti virkistyksellisenä. Vuosina 1995–2014 perintöoikeudella kalastaneiden lohenkalastuksen luonne muuttui kotitarvekalastukseksi, kun pyyntiin sitoutti myös pyydyshuolto. Verkkopyynti oli kuitenkin useiden kalastajien mielestä tärkeä vuotuinen perinne ja kulttuuriteko, vaikka se vaati ikääntyviltä kalastajilta huomattavaa panostusta.
Teno-Inarijoen perintöoikeudellisten lohenkalastukseen vaikutti monta eri osatekijää, kuten säädöstulkinnat, tapakulttuurimuutokset, kalastajien määrät ja ikärakenteet, joten vuosittain tilastoitu lohisaalis oli vain ”paras mahdollinen käytettävissä olevilla tiedoilla arvioitu lohimäärä.”
Lohisaalisraporttia rahoittivat erillishankkeina maa- ja metsätalousministeriö ja Maanmittauslaitos.
Collections
- Julkaisut [85599]