Lypsylehmien ruokintakokeet : Intensiivisen ruokinnan vaikutus lehmän pötsin pH-tasapainoon

Abstract

Nykyisten lypsylehmien tuotantopotentiaali on korkea ja sen hyödyntämiseksi lehmille tarjotaan paljon energiaa ja valkuaista sisältäviä rehuja. Korkeaan maitotuotokseen ja runsaaseen väkirehujen käyttöön liittyy kuitenkin riskejä. Lypsykauden alussa nopeasti nouseva maitotuotos johtaa negatiiviseen energiataseeseen, jolloin eläin joutuu purkamaan energiaa kudoksistaan. Voimakas kudosmobilisaatio heikentää immuunipuolustusta ja hedelmällisyyttä sekä lisää ketoosin riskiä. Ruokinnan väkirehuosuuden kasvaessa nopeasti fermentoituvien solunsisällysaineiden määrä pötsissä nousee, mikä voi johtaa lehmän pötsiasidoosiin. KESTO-hankkeessa toteutettiin kaksi ruokintakoetta, joissa tutkittiin intensiivisen ruokinnan vaikutusta lehmien energiataseeseen sekä pötsin pH-tasapainoon.

Ensimmäisessä ruokintakokeessa tutkittiin väkirehun valkuaispitoisuuden vaikutusta poikimisen jälkeiseen energiataseeseen ja kudosvarastojen mobilisaatioon. Väkirehujen raakavalkuaispitoisuudet olivat 149, 179 ja 201 g/kg ka. Kokeessa oli 51 poikivaa lehmää ja hiehoa ja kokeen kesto oli kymmenen ensimmäistä tuotosviikkoa. Väkirehun raakavalkuaispitoisuuden nousu lisäsi suuntaaantavasti maitotuotosta ja merkitsevästi valkuaistuotosta. Väkirehun valkuaispitoisuudella ei ollut vaikutusta syöntiin eikä energian saantiin, joten numeerisesti laskennalliset energiataseet paranivat valkuaisen saannin vähentyessä. Ero ei kuitenkaan ollut tilastollisesti merkitsevä ja lehmien energiataseet olivat huomattavan negatiivisia myös matalimmalla valkuaisruokinnalla. Lehmien väliset yksilölliset erot säilörehun syönneissä ja energiataseissa olivat suuria. Plasman NEFA-, 3-MH- ja BHBA-pitoisuuksien sekä elopainon muutosten perusteella väkirehun valkuaispitoisuuden pienentäminen ei vähentänyt kudosmobilisaatioita. Tutkimuksen tulokseen saattoi vaikuttaa se, että säilörehun huomattavan korkean valkuaispitoisuuden takia valkuaisen saanti ei ollut matalimmallakaan valkuaistasolla erityisen niukkaa.

Toisessa ruokintatutkimuksessa tarkasteltiin karkearehun kuidun ja sulamattoman kuidun vaikutuksia lehmän pötsin pH-tasoon ja märehtimiseen. Vertailtavat karkearehut olivat ensimmäisen niiton nurmisäilörehu, kolmannen niiton nurmisäilörehu ja kolmannen niiton sekä kokoviljasäilörehun seos. Kokeessa oli 30 lypsylehmää, joista 17:lle asennettiin pötsin pH:ta mittaavat anturit. Lisäksi lehmien märehtimistä mitattiin automaattisella laitteistolla. Kokeen alussa lehmät saivat kaikkien karkearehujen seosta vapaasti ja teollista täysrehua keskimäärin 9 kg/pv. Koejaksolla lehmien väkirehun saantia lisättiin 0,5 kg/pv korkeintaan 18 päivän ajan. Väkirehutason nostaminen vaikutti lehmien pötsin pH:n päiväkeskiarvoon odotettua vähemmän. Asidoosialtistukseen viittasi kuitenkin se, että pötsin pH oli pidempiä aikoja suositeltua raja-arvoa alempana ja maidon rasvapitoisuus sekä maidon rasvan ja valkuaisen suhde laskivat. Pötsin pH-tasoissa oli lehmien välillä suuria yksilöllisiä eroja. pH-mittausten mukaan osa lehmistä kärsi piilevästä happamasta pötsistä jo väkirehun osuuden ollessa alle 40 %. Osalla lehmistä pötsin pH ei laskenut edes väkirehuannoksen syönnin jälkeen alle kuuden. Karkearehun muutoksella havaittiin olevan suuri vaikutus pötsin pH-tasapainoon. Väkirehun osuuden noustessa 40 %:sta 60 %:in lehmien märehtimisaika väheni vuorokaudessa reilulla tunnilla pysyen kuitenkin edelleen kohtuullisella tasolla (515 min/pv). Kokovilja nurmisäilörehuseosta saaneiden lehmien pötsin pH oli matalampi kuin pelkkää nurmisäilörehua saaneiden rehun korkeammasta tärkkelyspitoisuudesta ja matalammasta kuitupitoisuudesta johtuen. Lehmien karkearehusta peräisin olevan kuidun osuus ruokinnassa voi tämän tutkimuksen perusteella olla kuitenkin aiemmin suositeltua matalampi, mutta rehuannoksen tärkkelyksen perinteistä raja-arvoa on hyvä noudattaa. Vaikka osa karjan lehmistä kestäisi hyvin korkean intensiteetin ruokintaa, toisille pötsin pH asettaa rajat jo aikaisemmassa vaiheessa.