3 Väkirehutason ja valkuaislisän vaikutukset ruhon ja lihan laatuun hereford- ja charolais-sonneilla

Abstract

Tässä raportoitavan ruokintakokeen tarkoituksena oli selvittää ruokinnan väkirehutason ja valkuaistäydennyksen vaikutuksia eläintuotokseen sekä ruhon ja lihan laatuun kasvavilla hereford- ja charolais-rotuisilla sonneilla. Yhteensä kokeessa oli 48 hereford-sonnia ja 48 charolais-sonnia (32 sonnia/koe). Ruokinnan vertailtavina koetekijöinä olivat väkirehuruokinnan intensiteetti ja valkuaisrehutäydennys. Käytetyt kaksi väkirehutasoa olivat 20 ja 50 % päivittäisestä kuiva-aineen syönnistä. Molempien väkirehutasojen sisällä eläimet oli jaettu kahdelle eri valkuaisruokinnalle. Valkuaisrehuruokinnan vertailtavana koetekijänä oli rypsilisäys: sonnit saivat väkirehuna joko pelkkää ohraa tai ohran ja rypsin seosta. Keskimääräinen rypsitiivisteen annostelutaso oli 500 g/eläin/pv. Sonnit saivat vapaasti seosrehua, joka sisälsi edellä mainitussa suhteessa karkearehua ja väkirehua. Hereford- ja charolais-sonnien välillä ei ollut merkitsevää eroa rehun keskimääräisessä kuiva-ainesyönnissä eikä näin ollen myöskään energian ja ravintoaineiden saannissa. Kokeen aikana ch-sonnien päiväkasvu oli keskimäärin 10 % ja nettokasvu 22 % korkeampi kuin hf-sonneilla. Sekä rehun että energian hyväksikäytössä ch-sonnit olivat hf-sonneja tehokkaampia. Hereford-sonnien keskimääräinen teuraspaino oli 386 kg ja charolais-sonnien 426 kg. Charolais-sonneilla ruhojen teurasprosentti oli 6 % korkeampi kuin hereford-sonneilla (562 vs. 531 g/kg) ja ruhojen lihakkuus oli 32 % hereford-sonneja parempi. Hf-sonnien ruhot olivat puolestaan selvästi chsonneja rasvaisempia (4,5 vs. 2,9). Väkirehutason nostaminen 20 prosentista 50 prosenttiin lisäsi rehun syöntiä ja energian saantia molemmilla roduilla sekä paransi merkittävästi kasvutuloksia. Myös rehun hyväksikäyttö kasvuun oli tehokkaampaa korkeammalla väkirehutasolla ruokittaessa. Ruhojen lihakkuus parani lisääntyneen väkirehun osuuden seurauksena molemmilla roduilla. Ruhojen rasvaisuus nousi hieman väkirehutason noustessa. Valkuaislisällä ei ollut merkittävää vaikutusta rehun syöntiin eikä ruhojen teuraslaatuun. Rotu osoittautui ruokintaa merkittävämmäksi tekijäksi sekä ruhojen leikkuusaannon että lihan laadun osalta. Hereford-sonnien liha osoittautui mureammaksi ja enemmän marmoroituneeksi kuin charolais-sonnien liha. Ch-sonneilla ruhon arvokkaimpien palojen osuudet teuraspainosta olivat puolestaan suuremmat kuin hf-sonneilla. Myös ruokinnan väkirehutaso vaikutti jonkin verran lihasaantoihin. Arvokkaimpien ja arvokkaiden palojen suhteellinen osuus lihasaannosta lisääntyi hieman ruokinnan väkirehutason noustessa. Valkuaislisällä ei ollut merkittävää vaikutusta leikkuusaantoihin. Lihan laatuominaisuuksiin ruokinnalla ei ollut tässä tutkimuksessa merkittävää vaikutusta.Rotu osoittautui ruokintaa merkittävämmäksi tekijäksi sekä ruhojen leikkuusaannon että lihan laadun osalta. Hereford-sonnien liha osoittautui mureammaksi ja enemmän marmoroituneeksi kuin charolais-sonnien liha. Ch-sonneilla ruhon arvokkaimpien palojen osuudet teuraspainosta olivat puolestaan suuremmat kuin hf-sonneilla. Myös ruokinnan väkirehutaso vaikutti jonkin verran lihasaantoihin. Arvokkaimpien ja arvokkaiden palojen suhteellinen osuus lihasaannosta lisääntyi hieman ruokinnan väkirehutason noustessa. Valkuaislisällä ei ollut merkittävää vaikutusta leikkuusaantoihin. Lihan laatuominaisuuksiin ruokinnalla ei ollut tässä tutkimuksessa merkittävää vaikutusta. Tutkimuksen mukaan hf-rotu osoittautui paremmaksi lihaksensisäisen rasvan n-6/n-3 -rasvahappojen suhteella mitattuna kuin ch-rotu. Alhainen väkirehutaso ruokinnassa paransi naudanlihan ravitsemuksellista laatua korkeammalla väkirehutasolla ruokittujen nautojen lihaan verrattuna. Valkuaistäydennys ei vaikuttanut tyydyttyneiden, kertatyydyttymättömien tai monityydyttymättömien rasvahappojen suhteelliseen osuuteen ulkofileessä eikä myöskään n-6/n-3 -rasvahappojen suhteeseen.