Pitkään jatkuneen runsaan turkiseläinlannan käytön vaikutukset maan fosforipitoisuuteen ja fosforin liukoisuuteen erilaisissa viljelymaissa

Abstract

Turkiseläinten lanta sisältää runsaasti fosforia, joka on pääosin hitaasti liukenevaa. Maassa turkiseläinlannan lannoitusvaikutus on aluksi heikompi kuin esimerkiksi naudan lannan lannoitusvaikutus. Näin ollen turkiseläinten lantaa hyödyntävässä viljelyssä on nykyisten ympäristöohjelman suositusten puitteissa sallittu muihin lantalajeihin nähden suurempien fosforin kokonaismäärien lisääminen peltoon. Pidemmän ajan kuluessa kasvien fosforin ottoa suuremmat lisäysmäärät turkiseläinlantaa saaneilla lohkoilla ovat kasvattaneet maan fosforin kokonaispitoisuutta huomattavasti. Vaikka määrällisesti suurin osa ketun tai minkin lannan mukana maahan lisätystä fosforista oli maan fraktiointianalyysin tulkinnan mukaan kertynyt kasveille huonosti käyttökelpoiseen muotoon, alunperin hyvin niukkaliukoinen turkiseläinlannan fosfori oli kuitenkin kasvattanut myös kasveille käyttökelpoisen ja huuhtoutumiselle alttiina olevan fosforin pitoisuutta maassa. Todennäköisesti niukkaliukoisen fosforijakeen määrällinen kasvu runsaasti turkiseläinlantaa saaneilla lohkoilla johtuu osin fosforin suurista käyttömääristä, sen lisäksi että lisätty fosfori oli hitaasti maassa liukenevaa. Käyttökelpoisten ja huuhtoutumiselle altiiden fosforijakeiden kasvu heijastui selvästi myös viljavuustutkimuksessa mitattavan helppoliukoisen fosforin pitoisuuksissa maassa. Sen lisäksi maan fosforikyllästysaste oli korkea runsaasti turkiseläinlantaa saaneissa maissa. Pitkän ajan kuluessa maahan lisätyt suuret fosforimäärät olivat aiheuttaneet maan fosforinpidätyspaikkojen täyttymisen pintamaan lisäksi myös syvemmissä maakerroksissa ja luultavasti lisänneet fosforin kulkeutumista pintavalunnan ja salaojavesien mukana vesistöihin. Vaikka maatalouden ympäristöohjelman puitteissa on turkiseläinlantaa hyödynnettäessä mahdollista käyttää yli kaksinkertaisia fosforilisäyksiä mineraalilannoitteisiin verrattuna, fosforilisäyksiä on syytä rajoittaa lohkoilla, joilla turkiseläinten lannan mukana on pitkään lisätty suuria määriä fosforia. Koska turkiseläinten lanta on hyvin fosforipitoista ja sen kuiva-ainepitoisuus on suhteellisen suuri, ketun ja minkin lannan kuljettaminen on edullisempaa kuin useiden muiden lantalajien. Näin ollen sitä kannattaa levittää myöskin kauempana lannan syntypaikasta sijaitseville pelloille. Nyt havaitun kaltaisia maan fosforipitoisuuksia tulisi pyrkiä lisäksi aktiivisesti alentamaan. Koska ilman fosforia viljeltäessä maan P-tilan aleneminen tapahtuu hitaasti, olisi etsittävä myös muita keinoja maan liukenevien fosforivarantojen sitomiseksi ja valumaveden fosforipitoisuuksien pitämiseksi kohtuullisella tasolla.

Fur animal manure is rich in phosporus which is mostly sparingly soluble. In soil the fertilizing effect of fur animal manure is initially less than that of e.g. cattle manure. Hence, in cultivation utilizing fur animal manure, the current recommendations of the agroenvironmental programme accept the addition of larger total quantities of phosphorus to fields than with other types of manure. The long-term addition of quantities of fur animal manure exceeding the uptake of phosphorus by plants in the plots has increased the total soil phosphorus content considerably. Although quantitatively most of the phosphorus added to the soil with fox and mink manure was, according to the interpretation of the soil fractionation analysis, accumulated in a form sparingly available to plants, the initially very sparingly soluble fur animal manure had increased also the plant-available and readily leachable phosporus content in soil, proportionally even more than the sparingly soluble phosphorus fraction. The quantitative increase of the sparingly soluble phosphorus fraction on plots receiving large quantities of fur animal manure is probably partly due to the large quantities of phosphorus applied. In addition, the added phosphorus was sparingly soil-soluble. The increase of available and leachable phosphorus fractions was also clearly reflected in the concentrations of readily soluble phosphorus measured in a soil analysis. In addition, the degree of saturation of the soil phosphorus was high in soils receiving large quantities of fur animal manure. The long-term addition of the large quantities of phosphorus to the soil had caused filling of the soil phosphorus uptake sites in the surface layers as well as in deeper soil layers, and had probably increased the transport of phosphorus with surface leaching and underdrain water to the waterways. Although within the agro-environmental programme it is possible by use of fur animal manure to more than double the addition of phosphorus compared to mineral fertilizers, the addition of phosphorus should be restricted on plots where large quantities of phosphorus have already been added with fur animal manure. Since fur animal manure is very rich in phosphorus and its dry matter content is relatively high, it is cheaper to transport than many other types of manure. Hence, it is economical to spread it also on fields further from the place of origin of the manure. Soil phosphorus contents similar to those observed now should also be actively reduced. Since the soil P status decreases slowly when cultivating without phosphorus, also other means should be sought to bind soil-soluble phosphorus resources and to maintain a reasonable level of phosphorus content in the leachate.