Accumulation of dietary fish fatty acids in the body fat reserves of some carnivorous fur-bearing animals

Abstract

Minkeillä ja siniketuilla rehun kasviöljylisäyksen tiedetään lisäävän linolihapon määrää ja kalaöljytäydennyksen puolestaan omega-3 rasvahappojen pitoisuutta elimistössä. Sini- ja hopeaketuilla kalarasvaruokinnan on todettu aiheuttavan tyypillisten kalarasvahappojen, kuten ketoleeni-, eikosapentaeeni- (EPA) ja dokosaheksaeenihappojen (DHA) kertymistä nahanalaisrasvakudokseen, maksaan ja sydänlihakseen. Rehun kalarasvatäydennyksen tai erukahappopitoisen rypsiöljyruokinnan tiedetään myös aiheuttavan rotalla rappeutumismuutoksia sydänlihaksessa. Tässä selostetussa tutkimuksessa selvitettiin minkin, hillerin ja supikoiran ruhon rasvakoostumusta. Eläimiä ruokittiin 5-6 kuukauden ajan joko laardilla tai kalaöljyllä täydennetyllä, kalaan ja teurasjätteeseen pohjautuvalla rehuvaliolla. Rasvalisä rehussa oli 5 % tuorepainosta. Laardirehussa ketoleeni-, EPA- ja DHA-pitoisuudet olivat 0.4, 0.3 ja 0.5 % rehun rasvassa. Vastaavat tasot kalaöljyrehussa olivat 7.6, 4.2 ja 4.3 %. Kustakin ryhmästä tutkittiin viisi eläintä. Eläimistä otettiin näytteet maksasta, sydänlihaksesta ja nahanalaisrasvakudoksesta rasvahappoanalyysiä varten. Kaikilla tutkituilla eläinlajeilla ruhon rasvakoostumus riippui voimakkaasti rehun rasvakoostumuksesta. Kalaöljyrehulla EPA ja DHA varastoituivat erityisesti maksaan ja sydänlihakseen, kun taas ketoleenihappopitoisuudet olivat korkeimmat sydänlihaksessa ja nahanalaisrasvassa. Korkeimmat EPA-pitoisuudet analysoitiin kalaöljyrehulla ruokittujen supikoirien ja hillereiden kudoksista. Pitoisuudet vaihtelivat 6.7-9.3 % maksan rasvassa ja 7.2-8.0 % sydänlihaksen rasvassa. Minkeillä vastaavat pitoisuudet olivat ainoastaan 2.7 % ja 3.9 %. DHA-pitoisuudet olivat korkeimmat kalaöljyllä ruokittujen hillereiden maksakudoksessa (18.5 %). Lisäksi supikoirien maksojen DHA-pitoisuudet (13.8 %) olivat merkitsevästi minkkien arvoja korkeammat (9.4 %). Tutkittujen pitkäketjuisten kalarasvahappojen kertyminen kudoksiin on todennäköisesti seurausta niiden riittämättömästä peroksisomaalisesta ß-oksidaatiosta elimistössä. Evolutiivisen kehityksensä aikana eri eläinlajit ovat sopeutuneet parhaiten hyödyntämään tiettyjä ravintolähteitä. Puoliksi vesielämään sopeutuneena lajina minkki näyttää pystyvän hyödyntämään kalalle tyypillisiä, pitkäketjuisia, monityydyttymättömiä rasvahappoja muita tässä tutkittuja tarhaturkiseläimiä paremmin. Saatuihin tuloksiin perustuen kalaöljyn käyttöä rehun yksinomaisena rasvalähteenä ketun, supikoiran ja hillerin rehussa tulisi välttää. Enemmän huomiota tulisi kiinnittää myös lajikohtaiseen rehuvaliosuunnitteluun tarhatuilla turkiseläimillä.

Body fat composition of the mink (Mustela vison), polecat (Mustelaputorius), and the raccoon dog (Nyctereutesprocyonoides) was studied. The animals were fed a wet diet, supplemented with 5 % lard (LA) or fish oil (FO) for 5-6 months. At pelting, five animals per dietary group were sampled. Dietary levels of cetoleic (C22:1w11), eicosapentaenoic (EPA, C20:5w3), and docosahexaenoic (DHA, C22:6w3) acids were 0.4, 0.3, and 0.5% in the fat of the LA diet, and 7.6, 4.2 and 4.3% in the FO diet, respectively. In the FO diet, EPA and DHA accumulated especially in the liver and heart, while cetoleic acid showed the highest affinity to the heart muscle and subcutaneous fat. The highest levels of EPA were found in raccoon dogs and polecats fed the FO diet. The mean EPA levels ranged from 6.7-9.3% in the liver fat and 7.2-8.0% in the heart muscle fat. In the mink, the corresponding values were 2.7% and 3.9%, respectively. DHA levels were the highest in the liver fat of the polecats, being 18.5% in the FO diet. In addition, the liver in raccoon dogs fed the FO diet (13.8%) differed significantly from the mink (9.4%). The differences in the accumulation of these long-chained marine fatty acids were apparently caused by species differences in the efficiency of their peroxisomal ß-oxidation.