Talvenkestävyys ja sokerit vadelman versoissa ja silmuissa

Talvikautena 1996 1997 tehdyssä kokeessa selvitettiin kolmen vadelmalajikkeen (Rubus idaeus L.) lepotilan syvyyden ja hiilihydraattien määrän yhteyttä kylmänkestävyyteen, kestävyyden purkautumisherkkyyteen ja uudelleenkaraistumiskykyyn. Vadelman kylmänkestävyys oli suurimmillaan tammikuussa, kun endodormanssi oli jo purkautunut kaikilla lajikkeilla. Lajikkeesta riippuen versojen kylmänkestävyyttä kuvaava LT50 oli silloin välillä -29 ja -37 °C, ja silmujen LT50 välillä -24 ja -32 °C. Maurin makea lajike sai enemmän talvivaurioita kuin Ottawa ja Muskoka. Sekä versot että silmut kykenivät uudelleenkaraistumaan vielä lepotilan purkautumisen jälkeenkin. Erot lepotilan syvyydessä tai pituudessa eivät selittäneet lajikkeiden välisiä eroja kylmänkestävyyden purkautumisherkkyydessä tai uudelleenkaraistumiskyvyssä. Tärkkelyksen määrä versoissa ja silmuissa väheni syksyllä. Liukoisia hiilihydraatteja, erityisesti sakkaroosia, mutta myös glukoosia, fruktoosia, raffinoosia ja stakkyoosia kertyi karaistumisen aikana. Hiilihydraattien määrät korreloivat kylmänkestävyyden ja näytteenottoa edeltävän lämpötilan kanssa. Kestävimmän lajikkeen Ottawan versoissa ja silmuissa liukoisten hiilihydraattien kokonaispitoisuus oli suurempi kuin muissa lajikkeissa, samoin sakkaroosin määrän suhde glukoosiin ja fruktoosiin. Sokeripitoisuudet korreloivat kylmänkestävyyden kanssa myös, kun kolmea vadelmalajiketta kasvatettiin ja karaistiin in vitro. Kun Preussen-vadelman MS-kasvatusalustan sakkaroosipitoisuutta lisättiin, myös kasvien sokeripitoisuus kasvoi. Sakkaroosi lisäsi jonkun verran karaisemattomien kasvien kylmänkestävyyttä ja tehosti huomattavasti karaisukäsittelyn vaikutusta. Tulokset osoittivat, että liukoisilla hiilihydraateilla ja erityisesti sakkaroosilla oli selvä yhteys vadelman kylmänkestävyyteen. Sakkaroosin vaikutus kylmänkestävyyden lisäämisessä ei perustunut pelkästään sen toimimiseen osmolyyttinä, vaan sakkaroosin aktiiviseen solukalvoja suojaavaan vaikutukseen.