Lapin metsien kestävä käyttö Tutkimuspäivä Rovaniemellä 1995 Pentti Sepponen & Maarit Niemi (toim.) Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 587 Lapin metsien kestävä käyttö Tutkimuspäivä Rovaniemellä 1995 Pentti Sepponen & Maarit Niemi (toim.) Metsäntutkimuslaitos, Rovaniemen tutkimusasema Rovaniemi 1996 Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 587 Pentti Sepponen & Maarit Niemi (t0im.). 1996. Lapin metsien kestävä käyttö. Tutki muspäivä Rovaniemellä 1995. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 587. 129 s. ISBN 951-40-1495-2, ISSN 0358-4283. Julkaisun artikkelit perustuvat Rovaniemellä pidetyn tutkimuspäivän esitelmiin ja tie totauluihin. Avainsanat: Kestävä käyttö, monimuotoisuus, luonnonvarasuunnitelma, taloudelli nen ohjaus. Taitto: Maarit Niemi Julkaisija: Metsäntutkimuslaitos, Rovaniemen tutkimusasema Hyväksynyt: Metsäntutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Matti Kärkkäinen Toimittajien yhteystiedot: Metsäntutkimuslaitos, Rovaniemen tutkimusasema, PL 16, 96301 Rova niemi, puh. (960) 336 411, telefax (960) 3364 640. Julkaisua myy: Metsäntutkimuslaitos, Kaija Westin, Unioninkatu 40 A, 00170 Helsinki, puh. (90) 8570 5721, telefax (90) 8570 5717. Hinta 100 mk. Kansikuva: Jouni Puoskari Koulutusta Kivalon tutkimusalueessa 1985. © Kirjoittajat ja Metsäntutkimuslaitos Kierrätykseen sopiva tuote Alhaiset päästöt valmistuksessa Hakapaino Oy, Helsinki 1996 ISBN 951-40-1495-2 ISSN 0358-4283 Sisällys Avaussanat Pentti Sepponen 4 Taloudellinen ohjaus luonnonsuojelussa Arto Naskali 5 Alueellinen luonnonvarasuunnitelma kestävän metsätalouden apuvälineenä Veikko Hiltunen 41 Kestävyyden periaate kansallispuiston käytön suunnittelussa - ongelma-analyysi Lasse Loven 49 Ekologisesti kestävän metsänhoidon periaatteet Lapissa Yrjö Norokorpi & Erkki Lähde 61 Monimuotoisuus metsikön rakenteessa ja tuotoksessa Pohjois-Suomessa Erkki Lähde, Olavi Laiho, Yrjö Norokorpi & Timo Saksa 75 Näkökulma matkailusta metsien kestävään käyttöön Seppo Lohiniva 89 Puuntuottamisen ja metsäluonnon suojelun yhteensovittamisen näkymiä Tapani Tasanen 113 4 Avaussanat Tutkimuspäivän teema "Lapin metsien kestävä käyttö" on monessa suhteessa ajan kohtainen. Kestävän käytön käsite on sen perinteisestä merkityksestä selvästi laajen tunut ja aiheesta käydään keskustelua sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Parhaillaan useat työryhmät Suomessa selvittelevät tähän teemaan liittyviä ongelmia. Yksi mainituista on Lapin metsästrategiatyöryhmä, jonka maa- ja metsätalousmi nisteriö asetti 1.11.1994. Asetuskirjeen mukaan työryhmän tehtäväksi määriteltiin: 1. Selvittää Lapin metsien ja metsätelouden piiriin kuuluvan luonnonvarojen tuotannon, kestävän käytön ja metsäluonnon biologisen monimuotoisuuden säilyttämisen tarpeet ja mahdollisuudet. 2. Selvittää Lapin metsiin liittyvien taloudellisten, sosiaalisten ja ekologisten tekijöiden mer kitystä kansallisesti, alueellisesti ja paikallisesti ottaen huomioon yritystoiminnan, alku tuotannon ja kulttuurin kehittämisen. 3. Arvioida selvitysten pohjalta Lapin metsien eri käyttömuotojen ja metsien monikäytön kehittämisen tarpeet. 4. Laatia selvitysten pohjalta ehdotus Lapin metsien kestävän käytön strategiaksi ja esittää tavoitteet ja toimenpideohjelma Lapin metsätalouden pitkän aikavälin kehittämiseksi ot taen soveltuvin osin huomioon Lapin Metsä 2000-ohjelmassa esitetyt toimenpiteet. Eilen julkistettiin metsästrategiatyön väliraportti, jossa on esitetty katsaus Lapin met sien käytön menneisyyteen ja nykyisyyteen. Strategiatyö jatkuu näillä näkymin ensi vuoden alkupuolelle asti. Tässä työssä yhdistyvät kaiken muun ohessa myös tänä päi vänä käsiteltävät teemat. Tämän tutkimuspäivän luonne poikkeaa jonkin verran aikaisemmin pidetyistä päi vistä: nyt ei niinkään esitellä "välituloksia" meneillään olevista tutkimuksista, vaan pi kemminkin avataan näkökulmia aiheisiin, joista tutkimustieto on toistaiseksi vähäis tä. Tämä saattaa antaa tutkimuspäivälle ehkä totuttua enemmän keskusteluaherättä vän luonteen. Tutkimuspäivä sijoittuu METLAn Rovaniemen tutkimusaseman 25-vuotisjuhlavii kolle, joten se on osa asemamme "syntymäpäiväjuhlallisuuksia". Tervetuloa ! Pentti Sepponen Sepponen, P. (toim). 1995. Lapin metsien kestävä käyttö. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 587: 5-40. Taloudellinen ohjaus luonnonsuojelussa Arto Naskali Metsäntutkimuslaitos Rovaniemen tutkimusasema PL 16, 96301 ROVANIEMI Johdanto Vaikka kansainvälisissä yhteyksissä luonnon biologisen monimuotoisuuden katoa mista pidetään vakavana yhteiskunnallisena ongelmana, niin paikallistasolla luonnon suojelu koetaan jatkuvasti uhkatekijäksi. Yhtenä syynä tähän voi olla luonnonsuoje lun keinovalikoiman suppeus. Luontoa suojellaan pääasiassa perustamalla valtion omistamille tai valtiolle lunastettaville maille suojelualueita, jolloin kavennetaan kan salaisten toimintamahdollisuuksia, mutta ei poisteta monimuotoisuutta vähentävän toiminnan syitä. Vuonna 1992 Rio de Janeiron ympäristö- ja kehityskonferenssissa (UNCED) alle kirjoitetun biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen perusteella luon nonsuojelua ei tulevaisuudessa edes voida rajoittaa vain luonnonsuojelualueille, vaan biologista monimuotoisuutta on ylläpidettävä kaikkialla osana luonnon kestävää käyt töä. Viime aikoina onkin monissa yhteyksissä todettu, että luonnonsuojelun tavan omainen hallinnollis-oikeudellinen ohjaus ei riitä uusien suojelutavoitteiden toteutta miseen, vaan luonnonsuojelun sisällön laajentuessa ja kustannusten noustessa suoje lukeinoja on täydennettävä erityisesti sellaisilla, jotka kannustavat taloudenpitäjiä en tistä vastuullisempaan ympäristökäyttäytymiseen. Monimuotoisuussopimuksen 11 artiklassa sopijaosapuolet ilmaisevätkin halunsa ottaa käyttöön tällaisia keinoja (UNEP 1992). 1 Artiklaahan on tavallisesti tulkittu siten, että tulevaisuudessa on tar peellista kiinnittää huomiota erityisesti taloudellisten kannustin- tai ohjauskeinojen 2 antamiin mahdollisuuksiin biologisen monimuotoisuuden ylläpidossa. Mistään uudesta keksinnöstä ei kuitenkaan ole kysymys. Taloudelliset ohjauskei nothan olivat ekonomistikunnan tiedossa jo 1960-luvulla, jolloin ympäristötaloustiede alkoi erottautua omaksi taloustieteen osa-alueekseen. Itse asiassa Pigou (1962) oli esittänyt niinkin varhain kuin vuonna 1920 tuotannon ulkoisvaikutusongelmien rat- 5 Naskali, A. 6 Kaisuun julkisen intervention mallin, jonka poliittinen suositus on negatiivisten ul koisvaikutusten aiheuttajille säädettävä (Pigoun) vero. Toinen tunnettu ympäristö kustannusten sisäistämisen ongelman ratkaisuun kehitetty ympäristötaloustieteelli nen lähestymistapa on Coasen (1960) esittämä omistusoikeusmalli. Cropper ja Oates (1992) ovat tehneet näistä ympäristöpolitiikan välineistä ja niiden kehittymisestä kiin nostavan katsauksen. Taloudellisten ohjauskeinojen kehityksessä erittäin merkittävä asia on kuitenkin Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n pitkäaikainen työ ympäris tönsuojelun taloudellisen ohjauksen edistäjänä (OECD 1989). OECD:n neuvosto an toikin vuonna 1991 suosituksen, jonka mukaan taloudellista ohjausta tulisi käyttää entistä enemmän parantamaan luonnonvarojen ja ympäristöresurssien allokaatiota ja tehokasta käyttöä (OECD 1993). Suosituksen antamiseen johtaneet syyt olivat seu raavat: • ympäristönhoidon lisääntyneet kustannukset pakottavat hallituksia etsimään entistä innovatiivi sempia ja kustannustehokkaampia ohjauskeinoja, • suora säätely eli ns. "komenna ja kontrolloi" on tullut entistä vaikeammaksi toteuttaa ja • alijäämäiset budjetit ja hidas talouskasvu ovat tosiasioita, joten taloudellisilla kannustimilla sääs tetään rahaa ja luodaan valtiolle mahdollisesti jopa uusia tulolähteitä. OECD maissa onkin vähitellen otettu käyttöön taloudellisia ohjauskeinoja ympäristöl listen tavoitteiden toteutuksessa. Myös EU suosittaa taloudellisten ohjauskeinojen käyttöä. Suomessa ympäristönsuojelun taloudellista ohjausta ovat pohtineet ainakin ympäristötalouskomitea (Komiteanmietintö 1989:18), ympäristönsuojelun taloudellis ta ohjausta 1990-lukua varten selvittänyt työryhmä (Työryhmän mietintö 1991:59) se kä ympäristötaloustoimikunta (Komiteanmietintö 1993:35). Taloudellisen ohjauksen käyttöä kestävän kehityksen toteuttamisessa korostaa myös Suomen kestävän kehi tyksen toimikunta (1995) tuoreessa raportissaan. Suomi onkin ensimmäisten maiden joukossa ottanut käyttöön ympäristöperustaista energiaverotusta. Taloudelliseen ohjaukseen liittyvä sekä teoreettinen että poliittinen keskustelu ra joittui kuitenkin viime vuosiin saakka sellaisten keskeisten ympäristönsuojelun kysy mysten kuten ilman-ja vesiensuojelun sekä jätehuollon ongelmien ratkaisuun. Mutta huoli biologisen monimuotoisuuden säilymisestä on nyt muuttanut tilannetta olennai sella tavalla. Niinpä OECD:n ympäristöpoliittisen komitean talous- ja ympäristöpolitii kan integrointiryhmä päättikin käynnistää kesällä 1993 Rion sopimusta tukevan erilli sen kaksivuotisen hankkeen selvittämään taloudellisten ympäristöpoliittisten instru Taloudellinen ohjaus luonnonsuojelussa 7 menttien käyttöä luonnon biologisen monimuotoisuuden ylläpidossa ja kestävässä o käytössä sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla (OECD 1993). Myös Suomen kansallisen biologista monimuotoisuutta koskevan toimintaohjel man (Suomen biodiversiteettistrategian) laadinnassa tullaan tekemään ehdotukset biologisen monimuotoisuuden suojeluun sovellettavien taloudellisten ohjauskeinojen kehittämisestä. Toimintaohjelman on määrä valmistua vuonna 1996. Rion kokouksen jälkeen on aloitettu myös muita kansainvälisiä biologisen monimuotoisuuden suoje lun taloudelliseen ohjaukseen liittyviä hankkeita. Muun muassa Maailman Pankilla ja UNEP:IIa on tekeillä monimuotoisuuden taloudellisia kysymyksiä tarkastelevia selvi tyksiä. Useimmat näistä selvityksistä keskittyvät kuitenkin kehitysmaiden luonnon suojeluongelmiin. Tässä yhteydessä ei tule unohtaa myöskään kansainvälisen luon nonsuojeluliiton lUCN:n tekemää pioneerityötä vuodelta 1988 (McNeely 1988). Tarkoituksenani on tässä artikkelissa tarkastella biologisen monimuotoisuuden ylläpidosta ympäristö- ja metsäpolitiikalle tulevia haasteita. Koska kaikista metsien monimuotoisuusarvoista ei ole mahdollista huolehtia siirtämällä metsiä puuntuotan non ulkopuolelle, nämä arvot on otettava huomioon koko metsätalouden poliittisessa ohjauksessa ja käytännön toimenpiteissä. Tätä ei kuitenkaan pidä tulkita niin, että monimuotoisuuden ylläpitäminen olisi tulevaisuudessa mahdollista pelkästään talous metsissä tehtävillä operaatioilla, vaan on ilman muuta tarkasteltava myös suojelualue verkoston riittävyyttä. Monimuotoisuuden ylläpidon onnistuminen talousmetsissä voi kuitenkin vähentää suojelualueiden lisäämisen tarvetta. Elinympäristötyypit köyhty vät hitaasti paitsi yksipuolistumisen ja pirstoutumisen vuoksi myös ilmaston muutok sen ja päästöjen seurauksena eliölajien joutuessa voimakkaaseen sopeutumispainee seen, mikä osaltaan edesauttaa sukupuuttoaaltoa. Myös vieraat lajit ja geenien muok kaus muodostavat omat uhkatekijänsä monimuotoisuuden säilymiselle. Ilmaston muutoksen vaikutusta monimuotoisuuteen sekä vieraiden lajien ja geenien muok kauksen aiheuttamia ongelmia tunnetaan toistaiseksi kuitenkin vähän. Luonnon monimuotoisuuden katoamisen perussyynä voidaan kuitenkin pitää "ta louden epäonnistumista". Monimuotoisuuden katoamista on siksi mahdollista estää tunnistamalla ja poistamalla talouden vääristymiä ja puutteita. Monimuotoisuuden säilyttäminen edellyttää erityisesti kannustinjärjestelmän kehittämistä. Tärkein kan nustin on tietysti se, kun voi välttyä lakien ja säädösten noudattamatta jättämisestä säädetyiltä rangaistuksilta. Hallinnollis-oikeudelliset ohjauskeinot ovatkin tähän asti olleet keskeisimmät ympäristöpolitiikan keinot ja tulevat ilmeisesti olemaan sitä myös tulevaisuudessa. Ympäristöpolitiikan ohjauskeinot jaetaan tavallisesti kolmeen pääryhmään: hallinnollis-oikeudellisiin, taloudellisiin sekä tiedollisiin (tutkimus, kou lutus, tiedotus, valistus ja neuvonta). Tarkastelen tässä kirjoituksessa erityisesti ta loudellista eli hintaohjausta metsäluonnon suojelun keskeisenä keinoryhmänä. Luon nonsuojelun taloudellisessa ohjauksessa turvaudutaan olemassaolevaan hintajärjes Naskali, A 8 telmään ja markkinavoimiin ympäristöllisten tavoitteiden toteuttamisessa eli "pan naan markkinat huolehtimaan monimuotoisuudesta" jättämättä monimuotoisuutta kuitenkaan markkinavoimien armoille. Työskentelemällä hintakannustimien avulla voidaan välttää määräyksiä antavaa säätelyä ja säilyttää taloudenpitäjän valinnanvapa us. Hallinnollis-oikeudellisten ja taloudellisten ohjauskeinojen tavoite on kuitenkin sama, ympäristökustannusten ja -hyötynäkökohtien sisäistäminen päätöksentekoon. Metsien suojelun taloudellisesta ohjauksesta viime aikoina käytyä keskustelua Ympäristön- ja luonnonsuojelun integraatioperiaate Ympäristönsuojelun integraatioperiaate tarkoittaa ympäristönäkökulman kytkemistä kaikkeen yhteiskuntapolitiikkaan (Rouhinen 1991). Meneillään oleva luonnonsuoje lulain ja metsälakien uudistustyö lähtikin liikkeelle paitsi kansalaisten arvojen muu toksesta, myös pyrkimyksestä täyttää ne kansainväliset velvollisuudet, joihin maam me on sitoutunut. 4 Kytkettäessä ympäristön- ja luonnonsuojelua metsäpolitiikkaan joudutaan kuitenkin havaitsemaan, että ympäristö- ja metsäpolitiikkaan liittyy pääl lekkäisiä tavoitteita. 5 Metsäpolitiikkaan voi siten tulevaisuudessa sisältyä myös sellai sia julkisen väliintulon muotoja, joiden tavoitteet ovat puhtaasti luonnonsuojelulliset. Uutta metsäpolitiikkaa suunniteltaessa on sovitettava yhteen puuntuotannon, puuhun perustumattoman tuotannon, virkistyskäytön ja monimuotoisuuden suojelun tarpeet. Myös tarve löytää luonnonsuojeluun uusia keinoja edellyttää jo sekin puuntuotan to- ja ympäristönäkökulmia yhdistävää ympäristö- ja metsäpolitiikkaa. Luonnonsuoje lun ajankohtaisena ongelmana on tällä hetkellä 1) uusien rahoituslähteiden löytämi nen suojeluohjelmille, mutta koska luonnonsuojelusta on huolehdittava suojelualuei den ulkopuolellakin, tarvitaan lisäksi 2) keinoja, joiden avulla ympäristönäkökulma integroidaan taloudelliseen toimintaan. Suomen luonnon monimuotoisuuden suojele misessa on monissa yhteyksissä koettu tärkeäksi saada nykyiset suojeluohjelmat no peasti toteutetuiksi ja täydennetyiksi. Suojeluohjelmien ja -alueiden rahoituksen suh teen on kuitenkin erityistä merkitystä sillä, kuinka laajasti suojelua voidaan toteuttaa niin sanotuissa talousmetsissä ja kuinka hyviin tuloksiin näiden osalta päästään jo va paaehtoisesti muuttamalla ohjeistoja. Joka tapauksessa rahoitusta tarvitaan sekä yksi tyismaiden lunastukseen että yksityismetsien suojelun tukemiseen mutta todennä köisesti myös paikallistalouksien kompensointiin. Suojeluohjelmien ja muun suojelun toteuttaminen vie siis hyvin paljon rahaa. Valtion rahoitusmahdollisuudet metsien suojelussa riippuvat tietysti myös muiden suojeluohjelmien kuten rantojensuojeluoh jelman kustannuksista. Rantojensuojeluohjelman kustannuksiin liittyy jonkin verran Taloudellinen ohjaus luonnonsuojelussa 9 spekulatiivisia elementtejä. Rahoitusvaihtoehdoista ovat esillä olleet metsiensuojelu rahasto ja -obligaatiot mutta rahoitustarvetta voitaisiin kenties vähentää täydentämäl lä hallinnollis-oikeudellisia ohjauskeinoja kustannustehokkailla ja ympäristövastui den suhteen joustavilla taloudellisilla kannustimilla. Akateemisia näkemyksiä luonnonsuojelun rahoituksesta ja taloudellisesta ohjauksesta Palo (1993) ehdottaa taloudellista ohjausta yleismetsälain keinoksi. Taloudellisista kannustimista on hänen mielestään valittava joko ympäristömaksut tai -bonukset. Pa lo kannattaa bonusten käyttöä metsäpolitiikassa epäillessään aiheuttaja maksaa -peri aatteen sopivuutta maaomaisuuden hyödyntämisen kohdalla. Maanomistajille mak settavat bonukset merkitsisivät kuitenkin suojeluohjelmien rahoituksen päälle tule vaa lisärahoitustarvetta. Metsien suojelun rahoittamiseksi Palo ehdottaakin lasketta vaksi liikkeelle Mera -obligaatioiden tapaan metsänsuojeluobligaatioita, joita tulisi ol la tarjolla rahalaitosten lisäksi koti- ja ulkomaisille yhtiöille, järjestöille ja kansalaisil le. Obligaatioista voisi Palon mukaan tulla ympäristötietoisille yksilöille ja yhteisöille suosittu sijoituskohde. Palo katsoo, että pääosa uusista suojelualueistakin pitäisi pe rustaa julkisen ympäristöbonuksen tuella metsänomistajien vapaaehtoisin päätöksin. Hän ehdottaa myös suojelukiintiöiden kauppaa, jossa metsänomistajat voisivat tehdä tarjouksia siitä, minkälaisella ympäristöbonuksen tasolla he olisivat halukkaita suoje lemaan ja miten pitkäksi aikaa. Hetemäki (1995) esittää metsien suojelun rahoitusta aiheuttaja maksaa periaat teella. Hän pohjaa ajatuksensa ruotsalaisen metsäekonomisti Lars Hultkranzin (1993) ideaan metsänsuojelurahaston käytöstä metsien suojelussa. Hetemäen mallis sa puun myyjät, ostajat ja kansalaiset veronmaksajina olisivat eri tavoin perustelluissa (aiheuttaja maksaa, saatu hyöty, oikeudenmukaisuus) suhteissa metsien suojelun maksajina. Varoja suomalaiseen metsien suojelurahastoon kerättäisiin näin ollen si ten, että teollisuuden osuus määräytyisi käytetyn puumäärän tai liikevaihdon mu kaan, metsänomistajien myydyn puumäärän perusteella ja valtion osuus sidottaisiin budjetin loppusummaan. Varojen keräämisellä rahastoon, ei siis vain varojen käytöl lä, olisi jo taloudellisen ohjauksen ominaisuuksia, sillä varojen keräämisellä olisi vai kutuksia halukkuuteen myydä ja käyttää puuta ja suojella metsiä. Epävarmuutena on kuitenkin metsänomistajien ja teollisuuden lisärasitteiden välittyminen puun ja loppu tuotteiden hintoihin, mutta suurimmat ongelmat tässä mallissa liittyvät vastuujakoky symyksiin. Hetemäen ja Ollonqvistin (1995) mukaan metsänsuojeluobligaatiot tarjoaisivat kansalaisille kouriintuntuvan tavan osallistua suojelun rahoitukseen, mikä keventäisi metsänomistajien ja teollisuuden rahoitusosuutta rahastomalliin verrattuna. Valtion 10 Naskali, A. rahoituksen tarve jäisi kuitenkin tässä mallissa huomattavaksi vaikkakin budjettiva rojen tarvetta olisi mahdollista tasoittaa pitkälle aikavälille. Markkinakorkoa pienem mällä korolla obligaatioiden merkinnän perusteena olisi joko merkitsijöiden haluk kuus maksaa ympäristöarvoista tai merkinnän käyttö yhtiön tai yhteisön markkinoin nissa. Metsiensuojeluobligaatioiden "tuottoa" lienee kuitenkin vaikeampi laskea kuin siihen verrattavan Mera -ohjelmaan aikanaan liittyneen obligaatiolainan. Ministeriöiden strategiat Ympäristöministeriön laatimassa Suomen metsäluonnon monimuotoisuuden turvaa mista selvittäneessä raportissa (Muistio 1994:3) esitetään ideatasolla järjestely, jossa kytketään aiheuttaja (ja/tai käyttäjä) maksaa -periaate, sertifiointijärjestelmä ja alu eellinen metsäsuunnittelu toisiinsa siten, että suojelun aiheuttamat tilakohtaiset me netykset voidaan kompensoida puun hinnassa. Metsien monimuotoisuuden ylläpi dosta aiheutuvien kustannusten kerääminen on näin ollen mahdollista käyttäjä mak saa -periaatteen mukaisesti osana puusta valmistettavien tuotteiden hintaa. Käyttäjä maksaa -periaatteen sovellutuksena mietinnössä esitetään malli, jossa teollisuudelta kerätään sen käyttämän puumäärän suhteessa luonnonsuojelumaksu. Tässä mallissa siis koko elinkeino osallistuu niiden metsänomistajien tukemiseen, jotka soveltavat uusia luonnonarvot huomioon ottavia menetelmiä. Varsinaiset suojelualueet perustet taisiin kuitenkin edelleen pääosin valtion varoilla. Sekä suojeluohjelmien toteuttamis ta että talousmetsien suojelukorvausten maksamista varten mietinnössä ehdotetaan perustettavaksi erillinen luonnonsuojelurahasto. Varoja tähän rahastoon voitaisiin ke rätä valtion talousarvion kautta, käyttömaksuina, yleisölle myytävinä obligaatioina, lahjoituksilla, EU -rahoituksella ja niin edelleen. Myös Ympäristöministeriön biodiversiteettityöryhmän mietinnön (Työryhmän ra portti 1995:4) mukaan metsien monimuotoisuuden ylläpito luo nykyisin markkina etua, josta ainakin osa tulisi kanavoida erityiseen suojelurahastoon. Ympäristöminis teriössä onkin esitetty arvioita, joiden mukaan metsäteollisuus hyötyisi (vihreän markkinoinnin vuoksi) eniten luontoarvojen vaalimisesta, jolloin metsäteollisuudelle olisi mahdollista periä metsien suojelun kustannukset markkinoilta (Palo 1995). Bio diversiteettityöryhmän mietinnössä todetaan myös, että taloudellinen ohjaus on hyvä tapa edistää luonnon monimuotoisuuden huomioon ottamista maa- ja metsätaloudes sa ja mietinnön mukaan taloudellisia ohjauskeinoja biodiversiteetin ylläpidon meka nismina olisi siksi selvitettävä perusteellisesti. Metsäpolitiikassa onkin jo vanhastaan kokemuksia taloudellisen ohjauksen toimivuudesta metsänparannuslain ja metsän hoitoyhdistyslain toteutuksessa sekä metsäverotuksessa (Palo 1993). Taloudellinen ohjaus luonnonsuojelussa 11 Ympäristöministeriön metsästrategiassa kiinnitetään huomiota myös yhteiskun nallisten tukitoimien uudelleen kohdentamiseen. Ensisijaiseksi tavoitteeksi katso taan, että yhteiskunnan tukea ei myönnettäisi sellaisiin metsänparannustoimiin, jotka ovat omiaan vähentämään metsäluonnon monimuotoisuutta. Sen sijaan tukea on li sättävä luonnon monimuotoisuutta turvaaviin toimiin. Metsänparannusvaroista sääs tyviä varoja katsotaankin olevan jatkossa mahdollista myöntää sellaisiin metsänhoito toimiin, jotka ovat monimuotoisuuden suojelun kannalta tärkeitä. Säästyviä varoja voidaan käyttää myös aluesuunnittelun rahoitukseen. Metsänomistajien omavastuu osuus ajatellaan mahdolliseksi rahoittaa metsänhoitomaksuvaroista, jolloin suojelura situs jakaantuu tasaisesti koko metsänomistajakunnalle. Mietinnössä puhutaan myös suojelutuotannosta, jolloin metsänomistaja myy suojelupalveluja yhteisöille tai valtiol le. Luonnonsuojelulain korvaussäännöstöä ehdotetaan mietinnössä muutettavaksi si ten, että säännöstö mahdollistaa joustavat määräaikaiset suojelusopimukset. Talou dellinen ohjaus tulee mietinnön mukaan ottaa talousmetsien luonnon monimuotoi suuden suojelussa keskeiseksi ohjausvälineeksi. Maa- ja metsätalousministeriön metsätalouden ympäristöohjelmatyöryhmän mie tinnön (1994) mukaan valtakunnallisten suojeluohjelmien toteuttaminen edellyttää alueiden lunastamista valtion omistukseen ostamalla rahalla, valtion yhtiöiden osak keilla, luonnonsuojeluobligaatioilla tai vaihtomaamenettelyä käyttäen. Koska suojelu ohjelmien rahoittamiseen tarvitaan valtava summa rahaa, niin työryhmä korostaa, et tä suojeluohjelmien toteuttamisessa tulee kiinnittää huomiota alueiden valtiolle lunas tamisen sijasta vapaaehtoiseen rauhoitusmenettelyyn, määräaikaisiin suojelusopi muksiin, käyttörajoitusten laajamittaiseen käyttöön sekä niiden korvaamiseen. Eri tyistä huomiota kiinnitetäänkin metsänhoidon kehittämiseen talousmetsissä. Työryhmä ehdottaa nykyisen metsänparannuslain tilalle säädettäväksi kestävän metsätalouden rahoituslain, jonka perusteella rahoitettaisiin yksityismetsien tilakoh taiset ympäristönhoitotoimenpiteet riippumatta siitä, liittyykö ympäristönhoitotoimen pide sellaiseen metsätaloudelliseen toimenpiteeseen, jonka metsänomistaja rahoittaa kokonaan itse, tai sellaiseen metsänparannushankkeeseen, jota rahoitetaan muuten kin osaksi valtion varoin. Näihin kumpaankin ryhmään kuuluvien ympäristönhoito töiden rahoitukseen työryhmä esittää käytettäväksi nykyisenkin metsänparannuslain sisältämää luonnonsuojelulisää. Mietinnön mukaan on kuitenkin perusteltua laajen taa varojen käyttöä myös erillisiin (metsätaloushankkeisiin liittymättömiin) ympäris tönsuojelullisiin toimenpiteisiin (esimerkiksi avainbiotoopin suojeluun). Vaikka met sänparannusvarat ovatkin vähenemässä, niin niitä korvaisi uusi ympäristötuki. Tätä tukea voidaan käyttää sekä tilakohtaisiin että laajoihin ympäristöhankkeisiin. Laaja alaisten ympäristönhoitotoimenpiteiden rahoittamista varten työryhmä esittää valtion talousarvioon erityistä metsätalouden ympäristömomenttia. Metsänparannushank keiden ja ympäristötavoitteiden yhteensopivuutta sekä yleisemminkin puuntuotan Naskali, A. 12 non edistämistä julkisen tuen avulla jouduttaneen lähitulevaisuudessa tarkkaan har kitsemaan. Mietinnössä mainitaan myös metsänomistajille myönnettävät ympäristö todistukset. Meneillään olevan metsälainsäädännön uudistamisen yhtenä keskeisenä sisältönä onkin yksityismetsälainsäädännön keskeisimmän rahoituslain, metsänparannuslain uudistaminen myös luonto- ja ympäristötarpeita palvelevaksi kestävän metsätalouden rahoituslaiksi. Metsänparannuslain rahoitusehdoissa on tähänkin saakka, kuten edellä todettiin, myönnetty normaaliavustusten lisäksi lisäavustuksia mm. luonnon suojelun tai metsien monikäytön vuoksi tehtyjen poikkeamien ja lisätöiden aiheutta mien lisäkustannusten maksamiseen. Nykyisessä metsänparannuslaissa kielletään li säksi metsänparannusvarojen käyttäminen sellaiseen hankkeeseen, joka vaarantaa sellaisen luonnonsuojeluhankkeen toteuttamista, joka sisältyy valtioneuvoston hyväk symään ohjelmaan ja jonka tarkoituksena on luonnonsuojelualueen perustaminen. Luonnonsuojelulain uudistaminen ja metsälait Paitsi metsälakeja myös luonnonsuojelulakia uudistetaan (Työryhmän raportti 1995:5). Ensimmäisen luonnonsuojelulakiehdotuksen lausuntokierroksella todettiin muun muassa, että vapaaehtoisen ja määräaikaisen luonnonsuojelun edistämiseen ei oltu ehdotuksessa kiinnitetty riittävästi huomiota eikä taloudellisten ohjauskeinojen käyttöä oltu riittävästi selvitetty. Kuitenkin sopimusperusteisen luonnonsuojelun mu kaan ottaminen on selvä muutos aikaisempaan. Luonnonsuojelulaki ja metsälait näyt tävät ainakin vielä mietintövaiheessa menevät monissa kohdin päällekkäin, mikä on aiheuttanut lakiehdotusten välillä käytävää kiistelyä. Ympäristö- ja metsäpolitiikkaan liittyykin päällekkäisiä tavoitteita. On esimerkiksi käyty keskustelua siitä, toteutuuko lakien tasavertaisuusperiaate tai tulisiko sellaisen toteutua. Kysymys on kuitenkin ympäristönsuojelun integraatioperiaatteen toteuttamiseen liittyvistä useimmiten po liittisluonteisista vaikeuksista. Luonnonsuojelualueiden perustaminen on ollut Suomessa keskeisin luonnonsuo jelukeino eliölajien lajirauhoitusten ohessa. Suojelualueet ovatkin olennaisen tärkeitä eliölajien ja luonnonsuojelullisesti arvokkaiden ympäristötyyppien säilyttämiseksi. Maa- ja metsätalousministeriön metsätalouden ympäristöohjelmatyöryhmän mietin nön (1994) mukaan suojelualueverkostoa tulee edelleen täydentää niin, että siihen voidaan sisällyttää keskeiset piirteet metsäluonnon monimuotoisuudesta. Erityisen tärkeänä nähdään vanhojen metsien ja uhanalaisten lajien suojelu. Suomen nykyisen vielä voimassa olevan luonnonsuojelulain lähtökohtana onkin ollut suojelualueiden perustaminen yleensä valtion maalle. Kuitenkin peruskysymyksenä luonnonsuojelun ns. hallinnollis-oikeudellisessa ohjauksessa on se, perustetaanko valtion tai valtiolle Taloudellinen ohjaus luonnonsuojelussa 13 lunastettavalle maalle suojelualue vai voidaanko suojelua toteuttaa käyttörajoitusten avulla. Suomessa alueen omistusoikeuden siirto on pääsääntö. Monissa muissa mais sa jopa suojelualueita voidaan perustaa rajoittamalla alueen omistusoikeutta (Similä 1993). Tällä on merkittävä vaikutus maksettavien korvausten määriin. Luonnonsuoje lu tuleekin Suomessa moniin muihin maihin verrattuna kalliiksi. Suomesta puuttuu nimittäin kansallispuistoja lievemmän alueellisen suojelun muoto. Ainahan ei ole suo jelutavoitteidenkaan kannalta tarpeellista muodostaa luonnonarvoja sisältävästä alu eesta varsinaista luonnonsuojelualuetta eikä myöskään ole välttämätöntä hankkia sel laista valtion omistukseen. Maanomistajathan voisivat edelleen käyttää vaikkapa eri tyistä maisemansuojelualuetta taloudelliseen toimintaan, kunhan vain tiettyjen maise malle ominaisten piirteiden säilymisestä huolehditaan. Korvauskysymyksissä onkin keskeinen asia se, mitä korvataan. Korvataanko vain välttämättömät rajoitukset vai täysi arvo ja otetaanko korvaussummia laskettaessa huomioon vain nykyisen käytön arvo vai lasketaanko mukaan myös niin sanottu spekulatiivinen arvo (aikomukset, odotukset)? Maanomistajan hakemuksesta on tosin vanhankin lain puitteissa ollut mahdollista perustaa erityinen suojelualue yksityisen maalle. Alueen omistus säilyy tässä tapauk sessa omistajalla, mutta sen käyttöä rajoitetaan. Alueen omistajalle maksetaan kuiten kin korvausta haitasta, joka hänelle aiheutuu rauhoituspäätöksen mukaisista alueen käyttöoikeuksien rajoituksista. Tällä on siten taloudellisen ohjauksen piirteitä. Talou dellista ohjausta on ainakin valtion maaomaisuuden (ja muiden kiinteistöjen) vaihto käyttö suojeluohjelmien toteuttamisessa. Vaihdossa tarjotaan kiinteää pääomaa, jolla nopeutetaan vapaaehtoisia maakauppoja ja siten suojeluohjelmien toteuttamista. Val tion rahathan ovat niukat eikä vaihtomaiden käytöllä aiheuteta uhkaa yksityisen elin keinon jatkumiselle. Vanha luonnonsuojelulaki sen enempää kuin metsälainsäädäntökään eivät sisällä velvoitteita metsäluonnon pienialaisten arvokkaiden luontotyyppien huomioon otta misesta talousmetsien käsittelyssä. Tarvitaankin jokin muu keino kuin maan hankki minen valtiolle, koska luonnonsuojelualueeksi muodostaminen ei sovellu suojelukei noksi silloin, kun on olemassa paljon ja tavallisesti hyvin pienialaisia luontokohteita, jotka on syytä rauhoittaa. Näiden muodostaminen luonnonsuojelualueiksi aiheuttaisi valtavasti hallinnollista byrokratiaa ja tarpeettomia kustannuksia. Pienialaisten koh teiden osalta luonnonsuojelulakiehdotuksessa ehdotetaan otettavaksi käyttöön muis sa maissa tunnettu luontotyyppien ja luonnonmuodostumien lakisääteinen suojelu. Koska tällaiset luontotyypit ovat alueellisesti pienialaisia ja niiden suojelusta koituva haitta maanomistajalle on monessa tapauksessa vähäinen, ei valtiolle aiheudu tästä aina edes korvausvelvollisuutta. Kynnystä vähäisen eli korvauksettoman ja merkittä vän korvattavan menetyksen välillä ei ole uudessa luonnonsuojelulakiehdotuksessa kuitenkaan määritelty. Täyden korvaavuuden periaatteen onnistumista tässä yhtey 14 Naskali, A. dessä kuitenkin epäillään ja siksi saattaakin tulla tarvetta uudenlaisten kannustimien keksimiseen. On myös moneen otteeseen arveltu, että monimuotoisuuden säilyttämi nen yleensäkin lisäisi metsätalouden ja metsäteollisuuden kustannuksia niin vähän, että saatavat hyödyt maailmanmarkkinoilla olisivat niitä suuremmat (ks. Tikkanen 1995 sekä MTK 1995). Maa- ja metsätalousministeriö perusti talvella 1995 toimikunnan laatimaan pitkän linjan metsien suojeluohjelman ja etsimään uusia rahoituskeinoja suojelun kompen saatioihin. Yhtenä selvityksen kohteena lienevät kansainväliset rahoitusmahdollisuu det. Tähän yhteyteen liittyy erityisesti tieto siitä, että myös EU:ssa on käsitelty mah dollisia toimenpiteitä elinympäristödirektiivin nojalla kehitettävän eurooppalaisen Na tura 2000 suojelualueverkon riittävän rahoituksen turvaamiseksi. Luonnonsuojelun tavoitteet pyritään EU:n puitteissa ilmeisesti integroimaan osaksi rakennepolitiikkaa, jolloin rakenne- ja koheesiorahaston varoja voidaan käyttää myös luonnonsuojelu hankkeisiin (Työryhmän raportti 1995:4). Maa-ja metsätalousministeriössä on laadit tu suunnitelma maatalouden ympäristön- ja maisemanhoidon tukijärjestelmästä, jon ka mukaisesti laaditut hakemukset ovat tätä kirjoitettaessa EU:n käsittelyssä. Järjes telmän lähtökohtana on EU:n asetus n:o 2078/92, jossa määritellään perusteet EU:n piirissä jaettavan maatalouden ympäristötuen saannille. Tukijärjestelmä sisältää myös metsätaloutta koskevia osia. Pääpaino asetuksessa on kuitenkin maataloustuotannon laajaperäistämisessä (Aakkula 1994). EU:n maatalouden ympäristötuki luoneekin vastaisuudessa hyvät edellytykset ympäristön- ja maisemansuojelun tehostamiseen maatalousalueilla. Tätä tukimuotoa ei kuitenkaan voida kovin laajasti soveltaa metsäluontoon eikä sitä sovelleta metsäti loihin lainkaan, mikä jättää lähes puolet Suomen yksityismetsistä tämän tuen ulko puolelle. EU -jäsenyyden valmisteluissa otettiinkin huomioon se seikka, että EU:n maatalouspolitiikkaan liittyvään ympäristönhoidon tukijärjestelmään tulee Suomen oloissa liittää myös metsätalous ja sen organisaatiot. Ulkomaisen luonnonsuojelura hoituksen järjestäminen Suomeen lienee kuitenkin hyvin vaikea tehtävä, sillä tarpeita on myös muualla ja erityisesti kehitysmaissa. Jos näitä tarpeita ei voida rahoittaa ke hitysmaiden kestävällä talouskasvulla, niin se merkitsee väistämättä varallisuuden siirtoa rikkailta mailta köyhille maille (Pearce 1995). Tällöin on syytä kehittää kus tannuksiltaan mahdollisimman alhaisia ja samalla niin sanottuja " win-win" -ratkaisuja globaaleihin kysymyksiin, eli kansainvälisiä taloudellisia ohjauskeinoja. Hallantien (1995) esittämän kolmiomalliksi kutsumansa ajattelutavan mukaan uudistuvissa metsälaeissa olisi syytä edellyttää kaikilta maanomistajilta tiettyä yhtä läistä monimuotoisuutta ylläpitävien toimien minimitasoa, johon sisältyy esimerkiksi luonnonmukaisten hakkuumenetelmien käyttö sekä tietty määrä hakkuiden ulkopuo lelle jätettävää puustoa (maisema- ja jättöpuut, avainbiotoopit) nykyisiä metsänhoito suosituksia seuraten. Minimitason noudattamisesta ei maksettaisi korvausta. Tämä Taloudellinen ohjaus luonnonsuojelussa 15 koskisi normaaleja talousmetsiä, joita hoidetaan uusiutuvien metsälakien määräysten mukaan monimuotoisuus huomioon ottaen. On kuitenkin olemassa metsiä, joissa monimuotoisuuden ja monikäyttötavoitteiden huomioon ottaminen aiheuttaisi met sänomistajalle keskimääräisiä suurempia kustannuksia ja joissa nämä kustannukset tulisi kompensoida, joko laajentamalla luonnonsuojelulain soveltamisalaa tai laatimal la metsälakeihin uudentyyppinen korvausjärjestelmä. Tällaisesta tapauksesta on ky symys esimerkiksi silloin, kun saman metsänomistajan alueelle keskittyy paljon esi merkiksi avainbiotooppeja tai alue toimii suojelualueen puskurivyöhykkeenä tai mer kittävänä ekologisena käytävänä. Hallantien mielestä ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista säätää metsälakeihin toista luonnonsuojelulaille rinnakkaista tiukkaa säätelyjärjestelmää pakkokeinoineen, vaan metsälakien kautta tapahtuvan biologisen monimuotoisuuden ylläpidon tulee hänen mukaansa rakentua neuvontaan, metsäsuunnitteluun ja taloudelliseen ohjauk seen. Sen sijaan suojelualueita ja uhanalaisten lajien esiintymispaikkoja koskisivat luonnonsuojelulain säädökset. Luonnonsuojelulakia ja sen keinovalikoimaa tarvitaan Hallantien mukaan tilanteissa, joissa suojelun ja esimerkiksi puuntuotannon tavoit teet eivät ole yhdistettävissä ja joissa yksittäiselle maanomistajalle lankeava vastuu olisi kohtuuton. Luonnonsuojelulain tehtävänä olisi siten turvata tiettyjen valtakun nallisesti arvokkaiden luonnonarvojen suojelu ja metsälakien tehtävänä mahdollisim man pitkälle integroida suojelunäkökohdat osaksi metsätalouden arkea. Metsälakei hin voitaisiin puolestaan rakentaa järjestelmä, jossa maanomistaja voisi vapaaehtoi sesti sitoutua luonnon monimuotoisuutta edistäviin toimiin. Jos nämä ylittävät laissa määritellyn minimitason, omistajalle maksettaisiin korvaus aiheutuneesta taloudelli sen hyödyn menetyksestä. Koska luonnonsuojelulain mukainen suojelu kustannettai siin verovaroista tai luonnonsuojeluobligaatioiden avulla, niin muu metsien moni muotoisuuden ylläpito tulisi Hallantien mukaan kustantaa uusien rahoituskeinojen avulla. Tässä Hallantien "harmaaksi vyöhykkeeksi" kutsumalla alueella tulevat myös taloudelliset ohjauskeinot kysymykseen. Kannustavat instituutiot Ympäristöpolitiikan harjoittamisen perustelut eivät ole yksinomaan eettisiä, vaan poli -7 tiikalla voi myös olla talousteoreettinen oikeutuksensa. Tällainen oikeutus on ole massa silloin, kun luonnonsuojelun yhteiskunnalliset hyödyt ja kustannukset eroavat merkittävästi yksityisistä hyödyistä ja kustannuksista. Kuten minkä tahansa toimin nan, niin myös luonnonsuojeluhankkeiden hyötyjä ja kustannuksia voidaan tarkastel la sekä yksityisestä että yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Jos esimerkiksi vanhojen 16 Naskali, A. metsien suojelemisesta saatavat hyödyt olisivat metsänomistajan kannalta suurem mat kuin kustannukset, tällaiset metsät jäisivät todennäköisesti hakkaamatta. Suoje lun hyödyt kohdistuvat kuitenkin vain vähäisessä määrin metsänomistajalle itselleen, mikä ei kannusta häntä suojelemaan. Suojelu ei anna hänelle tuloa. Metsäluonnon suojelun hyödyt ovatkin pääosin kansallisia tai globaaleja, mutta kustannukset yksi g tyisiä ja paikallisia. Jos maanomistaja ei saa itselleen osaansa suojelun tuomasta kan sallisesta voitosta tai globaalista arvosta eli hänelle ei esimerkiksi korvata tuloa tuot tavien toimintatapojen muutoksista johtuvia tappioita, hänellä ei ole taloudellista kan nustinta suojella. Hän suojelee vain, jos hänen omat tarpeensa tai preferenssinsä suo sivat suojelemista. Olemassaolevat instituutiot eivät tällä hetkellä juurikaan kannusta suojelemaan, mistä on seurauksena luonnon liiallinen köyhtyminen. Maanomistajat tekevät tuotannollisia päätöksiään lähes pelkästään yksityisten hyötyjen ja kustannusten perusteella ja jos olemassaolevat instituutiot eivät kannusta heitä ottamaan huomioon biologisen monimuotoisuuden kansallista ja globaalia ar voa, niin biologisen monimuotoisuuden hävittäminen sallitun toiminnan sivutuottee na on ilmaista ja vapaata eikä sitä pidetä niukkana ja tarpeellisena resurssina. Talous tieteilijät erottavatkin kahta erilaista tehottomuutta, joita voidaan pitää luonnon moni muotoisuuden vähenemisen taustasyinä: markkinoiden epäonnistuminen ja julkisen vallan väliintulon eli intervention epäonnistuminen. Ensinmainitussa tapauksessa va paasti toimivat markkinat eivät siirrä kaikkia tuotannon yhteiskunnallisia kustannuk -9 sia panosten ja tuotteiden hintoihin. Markkinoiden epäonnistuminen johtuu useim miten joko puuttuvista markkinoista tai ulkoisvaikutuksista. Myös julkisen vallan vä liintulo markkinoiden toimintaan esimerkiksi elinkeinopoliittisilla tukimuodoilla voi aiheuttaa ympäristölle vahingollisia sivuvaikutuksia. Erilaisten taloudellisten ja sosi aalisten tavoitteiden toteuttamiseksi tarkoitetut politiikkainstrumentithan voivat olla ristiriidassa suojelutavoitteiden toteuttamiskeinojen kanssa. Suojelua lannistavat tuki palkkiot olisikin syytä tarkoin selvittää ja niitä tulisi mahdollisuuksien mukaan kar sia. Vaikka näillä tukiaisilla edistettäisiin erilaisia yhteiskunta- ja aluepoliittisia pää määriä, myös näitä päämääriä ja niiden hyötyjä tulisi verrata aiheuttamiensa ympäris tövahinkojen kustannuksiin. Metsänomistajille kohdistuvia suojelukustannuksia on selvitetty eri puolilla maail maa. 10 Esimerkiksi Ruotsissa Carlenin (1994) mukaan biologisen monimuotoisuu den huomioon ottamisesta aiheutuu metsänomistajalle keskimäärin 8 %:n lisäkustan nus, mikä johtuu pääasiassa korjuukustannusten lisääntymisestä ja siitä, että markki na-arvoista puuta jää pystyyn. Kustannukset vaihtelevat kuitenkin suhteellisen paljon eri alueiden ja eri metsänomistajien välillä. Kysymys on tietysti samalla siitä, missä kulkee maanomistajan suojeluvastuun raja. Maanomistajat ovatkin valmiita vapaaeh toisesti sietämään joitakin suojelun heille aiheuttamia kustannuksia. Monimuotoisuu Taloudellinen ohjaus luonnonsuojelussa 17 den minimitasonhan metsänomistajat ovat jo nyt omaksuneet vastuunaan luonnosta hyväksyessään monimuotoisuuden huomioon ottavia käsittelyohjeita. Suojelusta ei aiheudu kustannuksia vain metsänomistajille, vaan on olemassa myös yhteiskunnallisia suojelukustannuksia. Kustannuksiahan syntyy sekä alueta loudelle että mahdollisesti koko kansantaloudelle. 11 Lyhyellä aikavälillä näihin kus tannuksiin sisältyy korjaamatta jäävän puutavaran nettoarvo sekä työtilaisuuksien menetyksiä. Huomattava suojeluristiriitoja lisäävä seikka liittyykin hyötyjen ja kus tannusten jakaantumiseen. Alueellinen epäsuhta on tässä yhteydessä ehkä se kaik kein merkittävin ongelma. Suojelun kustannuksethan kohdistuvat usein syrjäisille maaseutualueille, kun taas hyödyn saajia ovat kaikki kansalaiset (Pearce ja Moran 1994). Toisaalta suojelematta jäämisen hyödyt ovat paikallisia mutta kustannukset kansallisia. Paikalliset suojelun hyödyt ovat paikallisia suojelun vaihtoehtoiskustan nuksia huomattavasti vähäisemmät. Suojelun onnistuminen riippuu kuitenkin kaikki en suojelulla vaikutettujen osapuolten suojelua kohtaan tuntemasta kiinnostuksesta, mikä voi vähentyä, jos jokin yksittäinen ryhmä pakotetaan tekemään muita suurem pia uhrauksia erityisesti perustoimeentulonsa osalta. Kuitenkin jopa ylikansallisia suojeluhyötyjä on mahdollista siirtää paikallistasolle esimerkiksi luonto- ja ekomat kailua kehittämällä. Vaikka yhteiskunnalla ei olekaan paikallis- ja aluetaloudellisten kustannusten korvaamiseen (harvoja poikkeuksia lukuunottamatta) mitään varsinais ta velvollisuutta, niin kompensaatiot ovat kuitenkin merkittäviä poliittisen kaupan käynnin välineitä. Kuinka sitten on mahdollista kaventaa suojelun yhteiskunnallisen ja yksityisen nettohyödyn välistä eroa? Tämä onnistuu paitsi tietenkin rajoittamalla yhteiskunnalli sia kustannuksia aiheuttavia toimintatapoja lainsäädäntöteitse myös silloin, kun maanomistaja alkaa kokea suojelun olevan hänelle itselleenkin hyödyllisen asian. Suojeluahan voidaan pitää yhtenä puutuotteiden ominaisuutena. Puutuotteiden mark kinoilla esiintyykin tällä hetkellä halua raaka-ainetuotannon ympäristövaikutusten vä hentämiseen. Pitkällä aikavälillä on myös puuta myyvän metsänomistajan etu turvata oman maan puutuotteiden kilpailukyky entistä ympäristötietoisemmilla markkinoilla. Samalla teollisuudelle voi olla eduksi hankkia tuotteidensa raaka-aineeksi ympäristö näkökohdat huomioon ottaen tuotettua puuta. Suojelu ei kuitenkaan voi onnistua kokonaan vapaaehtoisesti tai markkinavetoi sesi. Halukkuus vapaaehtoiseen luonnonsuojeluun on todennäköisesti kuitenkin ko ko ajan kasvamassa ja sitäkin voidaan edistää. Vastaavasti markkinavetoisuutta voi daan lisätä tuoteinformaatiota parantamalla. Pitäähän teollisuuskin tällä hetkellä niin sanottua "ekokilpailukykyä" yhä tärkeämpänä menestystekijänä ja siksi yritykset täh täävät ennakoivaan ja oma-aloitteiseen ympäristönsuojeluun. Ympäristönsuojelua ei siten nähdä enää pelkkänä kustannuksena, sillä muuttuneiden olosuhteiden vuoksi ympäristökysymysten laiminlyönti voi tulla yrityksille kalliiksi. Markkinat eivät muo Naskali, A 18 dostu vain asiakkaista vaan myös kilpailijoista. Ekomarkkinoinnin tarkoituksena ei aina olekaan loppukuluttajien suorien vaatimusten tyydyttäminen vaan tietysti kilpai lijoiden lannistaminen herättämällä kuluttajien ympäristömyönteisyyttä. Metsäluon non monimuotoisuutta ei kuitenkaan voida kokonaan ylläpitää vapaaehtoisesti tai markkinavetoisesti, vaikka lupauksia herättävään "vihreän markkinatalouden" käsit teeseen sisältyykin ajatus ympäristöongelmien ratkaisemisesta sallimalla ympäristö tietoisuuden vaikuttaa markkinavoimiin. Puutavaran ekomerkintä markkinoiden in formaatiota lisäävänä ja raaka-ainetta differoivana toimenpiteenä kuuluu tähän. Tie don lisäämisellä, koulutuksella ja neuvonnalla onkin suuri merkitys monimuotoisuu den suojelussa. Instituutioita, kuten lainsäädännöllisiä sopimuksia voidaan kuitenkin aina muut taa vaikkapa asettamalla saastuttajalle velvollisuus olla saastuttamatta tai velvollisuus maksaa haitankärsijälle korvauksia tai velvollisuus puhdistaa aiheuttamansa vahinko. Tällainen muutos merkitsee samalla kannustinrakenteen muuttumista, sillä se muut taa yksityisiä nettohyötyjä. Luonnonvaroja koskettavan lainsäädännön muuttumisen taustalla on usein myös painavia taloudellisia syitä. Taloudellisten arvojen muutokset luovat helposti paineita omistusoikeuksien täsmentämiseen (Demsetz 1967, ks. myös Lueck 1989). Ajankohtaisena esimerkkinä voi olla vaikkapa luonnon virkistyskäyt töön liittyvien taloudellisten arvojen nopea kasvu, mikä luo paineita tähän asti vapaas ti hyödynnettävissä olevien luonnonresurssien yksityistämiseen. Institutionaaliset sopimukset yleensä ja omistusoikeudet erityisesti muodostavat taloudenpitäjiä ohjaavan kannustinrakenteen. Instituution käsite merkitsee tässä niitä yhteiskunnan muodollisia ja epämuodollisia sääntöjä ja käytäntöjä, jotka koordinoivat ihmisten välistä toimintaa (ks. North 1990). Omistusoikeudet ovat tärkeimpiä insti tuutioita. Luonnonvarojen omistusjärjestelmät voidaan jakaa seuraaviin neljään ryh mään (Bromley 1991): • yksityisomistus, • valtion omistus, • yhteisomistus ja • vapaa hyödyntäminen (ei-omistus). On syytä huomata, että metsänomistaja ei nytkään ole metsänsä ainoa "omistaja" ei kä hän siksi saa tehdä metsälleen mitä tahansa, esimerkiksi hävittää sitä. Oikeusjär jestys sisältääkin runsaasti omaisuuden käyttämistä koskevia yleisiä rajoituksia. Se on siten etääntynyt paljon sellaisesta luonnonoikeudellisesta tai ääriliberalistisesta omistusoikeuskäsityksestä, joka ei salli omistajan valtuuksien rajoittamista olivatpa Taloudellinen ohjaus luonnonsuojelussa 19 omistajakäytön seuraukset muille tai yleiselle edulle sitten millaisia tahansa (Viher vuori 1989). Metsä ei olekaan yksi luonnonvara vaan useita. Se on luonnonvarojen joukko, jo hon sisältyy muun muassa puusto, riista, marjat, sienet, maisema, biodiversiteetti, ekologiset toiminnot ja hiilensidontakyky. Näihin eri luonnonvaroihin (tai niiden ominaisuuksiin) liittyy tai ainakin voi liittyä hyvin erilaisia oikeuksia eikä näitä oike uksia kaikissa tapauksissa ole kovin tarkasti edes määritettykään. Nämä oikeudet voivatkin jakaantua yhteiskunnassa eri tahoille. Eihän olisi kovin tarkoituksenmu kaistakaan antaa esimerkiksi riistaeläimiin liittyviä kaikkia oikeuksia yhdelle osapuo lelle kuten maanomistajalle, sillä eläimet eivät kunnioita maanomistamisen rajoja. Metsät kuuluvat myös "jokamiehelle". Metsissä on paljon julkishyödykkeitä, joita kaikki kansalaiset voivat katsoa olevansa oikeutettuja saamaan. Julkishyödykkeen ominaisuuksia ovat, että kaikilla on niitä yhtä paljon eikä ketään voida sulkea pois saamasta niistä hyötyä. Yhteiskunta (ja teknologia) määrittelee maanomistamisen laajuuden eli sen, mitkä hyötyvirrat maanomistaja saa itselleen eli toisin sanoen sen, millaiset ovat hänen mahdollisuutensa sulkea muita pois käyttämästä maitaan tai muulla tavalla hyötymästä niiden olemassaolosta. Kansalaisilla ei ole oikeutta monimuotoisuushyötyihin, jos maanomistajat käyttä vät etuoikeuttaan hävittää monimuotoisuutta. Kellään ei ole oikeutta vaatia maan omistajaa säilyttämään monimuotoisuutta eikä siten oikeutta estää häntä jatkamasta sellaisia toimintatapoja, joiden seurauksena luontoa tuhoutuu. Etuoikeus antaa maan omistajalle mahdollisuuden toimia muille aiheuttamistaan kustannuksista välittämät tä. Yhteiskunnan vahvistamien instituutioiden niin salliessa esimerkiksi metsänomis tajan ei tarvitse ottaa huomioon puuntuotannon kaikkia yhteiskunnallisia kustannuk sia. Metsänomistajan kannalta biologinen monimuotoisuus ei ole resurssi tai tuotan nontekijä, vaan sen ylläpitäminen on hänelle vain puuntuotannon ja siten tulonhan kinnan este. Viime aikoina on kuitenkin noussut esiin kysymys kansalaisten oikeudesta hy vään ympäristöön. Kaikkiin oikeuksiin liittyy sitä vastaava velvollisuus. Kansalaisten oikeus ympäristöön merkitsee samalla maanomistajalle tulevaa velvollisuutta olla hä vittämättä erityisesti biologista monimuotoisuutta. Toisin sanoen maanomistajan toi mintatapojen rajoittaminen monimuotoisuutta ylläpitäväksi merkitsee automaattisesti kansalaisten monimuotoisuuteen liittyvien oikeuksien laajentamista. Kysymys met sänomistajien yhteiskunnallisesta vastuusta onkin nopeasti noussut julkisen keskus telun kohteeksi. Yhteiskunnat määrittelevät nyt uudestaan maanomistamiseen liitty vien oikeuksien yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä. Tähän liittyy samalla kysymys siitä, onko maanomistajien kannettava tulevaisuudessa jonkinlainen vastuu aiheutta mistaan erilaisista ympäristövahingoista, kuten monimuotoisuuden katoamisesta. Toisin sanoen voidaanko maanomistaja velvoittaa tai voidaanko häntä muulla tavalla 20 Naskali, A. kannustaa olemaan vahingoittamatta luontoa. Tämä ei tietenkään sulje pois teollisuu den ja kuluttajien vastuuta. Nyt eletäänkin eräänlaista murrosvaihetta sen suhteen, mitä pidetään yhteiskun nallisesti hyväksyttävänä luonnonkäyttönä ja mitä ei. Arvojen muutokseen vaikutta neista tekijöistä ei liene olemassa täyttä selvyyttä. Arvojen muuttumiseen vaikuttaa myös niukkuuden lisääntyminen. Mitä vähemmän esimerkiksi alkuperäistä luontoa on jäljellä, sitä arvokkaammaksi se ilman muuta tulee. Niukkuuden myötä kysymys on myös taloudellisista arvoista. On ymmärrettävää, että tällaisessa tilanteessa ristirii datkin voivat kärjistyä aina metsäsodiksi asti. Taloudellisen merkityksen käsite ei tarkoita vain kaupallista tai rahallista merki tystä. Jokin asiahan on taloudellisesti tärkeä silloin, kun sillä on merkittävä vaikutus 12 ihmisten hyvinvoinnille. Ympäristön laatu on taloudellisesti tärkeä sekä suorana hyvinvoinnin lähteenä (esimerkiksi esteettisesti ja virkistyksellisesti) että epäsuoralla tavalla taloudellisen toiminnan suorana tai epäsuorana panoksena. Tällaisten hyvin -13 vointivaikutusten arviointiin olisikin syytä kiinnittää erityistä huomiota. Taloudelli siin arvoihin luetaan nykyään mukaan myös niin sanotut luonnon olemassaoloarvot, joissa voi olla mukana jonkinlainen eettinen komponentti. Oma kysymyksensä onkin se, tulisiko ympäristövahinkojen suuruutta arvioitaessa niihin sisällyttää myös kansa laisten olemassaoloarvoja eli pitäisikö olemassaoloarvon suuruinen hyvinvoinnin me netys esimerkiksi korvata jotenkin. Institutionaalisia muutoksia tullaan tarvitsemaan ympäristöongelmien ja -ristiriito jen ratkaisemiseksi. Hyvät tarkoitukset eivät luonnonsuojelussakaan riitä, vaan ne on muutettava käytännöksi uusilla institutionaalisilla sopimuksilla. Vallitsevat omistusoi keudethan eivät välttämättä millään tavalla heijasta muuttuneita arvoja. Toisaalta mit kään instituutiot eivät muutu kovin nopeasti poliittiseen päätöksentekoon aina liitty vän hitauden vuoksi. Yhteiskunnan valtasuhteetkin asettavat esteitä omistusoikeuksi en muutoksille. Muuttuvat arvot merkitsevät kuitenkin paineita vähintään marginaa lisiin omistusoikeuksien muutoksiin. Omistusoikeudet eivät olekaan absoluuttisia vaan muuttuvia. Vallitsevat omistus oikeudet ovat sellaisia kuin ovat historiallisista syistä. Ne ovat vastaus joskus aikai semmin vallinneisiin niukkuuksiin ja prioriteetteihin eivätkä siksi välttämättä sovi tä hän päivään. Omistusoikeuksien muutoksilla tarkoitetaan tässä joko niiden kehittä mistä tai kaventamista (Quiggin 1988). Omistusoikeuksien kaventaminen merkitsee joidenkin tähän saakka sallittujen toimintatapojen rajoittamista. Omistusoikeuksien kehittäminen merkitsee sen sijaan uusien oikeuksien määrittämistä tai entisten täs mentämistä. Vapaasta hyödyntämisestä aiheutuvien ympäristö- tai resurssiongelmien keskeinen ratkaisukeino onkin uusien omistusoikeuksien määrittäminen. Yleensä yksityisomistus on osoittautunut yhteiskunnankin kannalta kaikkein tehokkaimmak Taloudellinen ohjaus luonnonsuojelussa 21 si tavaksi omistaa luonnonvaroja, mutta kaikkia luonnonvaroja ei kuitenkaan voida koskaan yksityistää (tai saattaa minkäänlaisen omistuksen puitteisiin). Jos kansalaisten oikeutta biologiseen monimuotoisuuteen vahvistetaan, se ei sil loin kuulu enää vapaan hyödynnettävyyden piiriin. Toistaiseksi esimerkiksi valkosel kätikka ei ole kenenkään omaisuutta, mutta se voisi olla vaikkapa valtion omaisuutta. Omistusoikeuksien kehittäminen merkitsee kuitenkin aikaisempien etuoikeuksien kaventamista. Ongelmaksi tulee tällöin se, kuka maksaa esimerkiksi metsänomistaji en toimintamahdollisuuksien kaventamisesta aiheutuvat kustannukset. Yhteiskun nan on ratkaistava, mikä osa korvataan ja mikä ei. Tietysti korvausvastuu voisi myös olla toisin päin. Kuitenkin esimerkiksi "jokamiehenoikeus" on eräänlainen yleiskäyt töoikeus, jolle aiheutettua vahinkoa ei nykyisen lainsäädännön mukaan jouduta kor vaamaan. Vielä vaikeampaa olisi perustella puhtaiden julkishyödykkeiden vahingoit tumisen korvaamista eli erityisesti luonnon olemassaoloarvojen korvaamista puhu mattakaan sitten korvausten maksamista eettisten ja uskonnollisten arvojen loukkaa misesta. Luonnon arvot eivät samaistu kenenkään yksityiseen varallisuuteen eivätkä ne siten ole perinteisen korvaussuojan piirissä. Voidaan kuitenkin ajatella, että lain säätäjällä on aina mahdollisuus vapautua totunnaisista konstruktioista ja säätää, että korvausajattelu ulotetaan tavanomaista laajemmalle (Vihervuori 1989). Tähän juuri liittyy omistusoikeuksien lisääminen tai täsmentäminen. Ympäristöpoliittinen ohjaus voikin siten olla tähänastisten omistus- tai käyttöoikeuksien rajaamista uudelleen eli ympäristövastuiden uudelleenmäärittämistä. Tätä nimitetään hallinnollis-oikeudelli seksi ympäristöohjaamiseksi. Taloudellinen ohjaus poikkeaa siitä ympäristövastui den suhteen joustavana jäijestelmänä. Luonnonsuojelun hallinnollis-oikeudellinen ohjaus Luonnonsuojelun hallinnollis-oikeudellisilla ohjauskeinoilla kavennetaan omistusoi keutta suoraan. Tällaiset keinot merkitsevät ympäristöä vahingoittavien toimintatapo jen eli aikaisempien oikeuksien suoraa rajoittamista jonkin ennalta säädetyn tai hy väksytyn normin tai standardin mukaan. Nämä keinot koostuvat suunnittelujärjestel mistä, ennakkovalvonnasta (viranomaisluvat, ilmoitusmenettely), kielloista, määräyk sistä ja ohjeista sekä jälkivalvonnasta (rikosoikeudellinen säätely, korvausmenettely) (Rouhinen 1991 ja Hollo 1994). Julkinen valta asettaa yksinkertaisesti ympäristöstan dardin sekä muotoilee ne säädökset, joilla noita standardeja kunnioitetaan. Näihin sääntöihin sisältyy komento-osa, jossa sanotaan, että esimerkiksi saastuttajat eivät saa ylittää tiettyä ennalta määrättyä ympäristön laatunormia sekä kontrolli-osan, jon ka mukaan normin toteutumista seurataan. Puhutaankin "komenna ja kontrolloi" - Naskali, A. 22 keinoista. Jotta hallinnollis-oikeudellinen ohjaus täyttäisi sille asetetut tavoitteet, vi ranomaisilla tulee olla käytettävissään myös riittävän uskottavia keinoja puuttua mah dollisiin laiminlyönteihin. Sanktioiden tulee lisäksi olla riittävän korkeita, jotta ne te kisivät tyhjäksi ympäristön vahingoittamisen jatkamisesta saatavat hyödyt. Myös lai minlyönnin paljastumisen tulee olla riittävän todennäköistä. Luonnonsuojelussa hallinnollis-oikeudellisiin ohjauskeinoihin kuuluvat luonnon suojelualueiden perustaminen ja luontoa vahingoittavan toiminnan rajoittaminen. Suojelualueitahan ei voida perustaa niin runsaasti, että kaikkien merkittävien luonto arvojen suojelu toteutuisi pelkästään niitä perustamalla. Tarvitaan myös suojelualuei den ulkopuolella tapahtuvaa joko elinympäristö- tai lajisidonnaista säätelyä (Similä 1993). Elinympäristösidonnainen säätely tarkoittaa tietynlaisen luontoympäristötyy pin käyttöä sääteleviä normistoja. Metsien ja rantojen suojelu voidaan katsoa kuulu vaksi elinympäristösidonnaiseen säätelyyn. Erittäin uhanalaisille ja vaarantuneille la jeille voidaan puolestaan laatia lajikohtaisia suojelusuunnitelmia. Perinteiset suojelu normistot antavatkin suojaa vain tietyn tyyppisiä uhkatekijöitä kuten pyyntiä ja häirin tää vastaan. Lajikohtaisten suojelusuunnitelmien toteuttamiseen liittyy yleensä ilmoit tamisvelvollisuus, jos lajin elinympäristöä muutetaan. Peruskysymys hallinnollis-oikeudellisessa luonnonsuojelun ohjauksessa on se, kuten jo aikaisemmin todettiin, perustetaanko valtion tai valtiolle lunastettavalle maalle suojelualue vai toteutetaanko suojelu käyttörajoituksena, jolloin alueen omis tusoikeutta rajoitetaan. Jälkimmäinen tapa lienee sopiva elinympäristö-ja lajisidonnai seen suojeluun. Luonnonsuojelun toteuttaminen luonnonsuojelualueita perustamalla on kuitenkin edelleen tärkeä suojelukeino. Se on myös välttämätön lyhyen aikavälin keino silloin, kun luonnonresursseja on välittömästi ja peruuttamattomasti uhattuina. Kuitenkin ekologisten järjestelmien palautuvuuden säilyttäminen on tärkeä asia kaik kialla, ei pelkästään suojelualueilla. Vaikka suojelualueet ovat yhä keskeinen moni muotoisuuden suojelukeino, monimuotoisuutta on ylläpidettävä kaikkialla osana luonnon kestävää käyttöä. Myös perustettujen suojelualueiden käyttöön ja hoitoon joudutaan kiinnittämään huomiota. Luonnonsuojelualueiden käytön ja hoidon suuntaamisessakin on käytettä vä ohjauskeinoja. Monimuotoisuuden turvaamiseenhan tietyllä alueella ei suojelualu een perustaminen vielä riitäkään vaan perustettua suojelualuetta on myös hoidettava. Suojelualueiden hoito on siten keskeisimpiä keinoja suojella myös biologista moni muotoisuutta. Suojelualueen hoito voi tapahtua käytön rajoittamisena eli hallinnolli silla keinoilla, jolloin suojelualueiden sisällä on esimerkiksi suojelu- ja käyttöasteel taan erilaisia vyöhykkeitä. Ohjaus voi tapahtua myös palveluvarustuksen ja opastuk sen avulla. Säätely voi lisäksi olla sellaista, että alueen kävijämäärää rajoitetaan taval la tai toisella suoraan tai yksittäisen kävijän aiheuttamaa haittaa vähennetään esimer kiksi sallittuja ulkoiluaktiviteetteja vähentämällä. Suojelualueen käytön hintaohjaus Taloudellinen ohjaus luonnonsuojelussa 23 merkitsisi puolestaan sitä, että alueen resurssien vapaata hyödynnettävyyttä rajoite taan markkinaperusteisilla instrumenteilla kuten maksuilla. Maksuilla saadut varat voidaan edelleen käyttää alueen kantokykyä lisääviin tai ylläpitäviin toimiin (Steele 1995). Suomessa metsäpolitiikkaa on perinteisesti toteutettu hallinnollisella ohjauksella (Palo 1993). Toisaalta siinä on jo paljon kokemuksia taloudellisen ohjauksen toimi vuudesta. Hallinnollinen ohjaus on pääosin ollut metsänomistajan metsänhoitomene telmien normittamista. Metsän hävittäminen ei ole ollut juridisesti rikos, mutta laissa on kuitenkin säädetty siitä johtuvia seuraamuksia, kuten metsän rauhoittaminen. Yk sityismetsälaissa on tämän lisäksi määritelty myös sellaisia tekoja, jotka ovat rikos lain alaisia ja siten sakolla rangaistavia. Hallinnollis-oikeudelliset suojelukeinot sopivat metsäluonnon suojeluun, mutta jos niihin ei liitetä jotakin taloudellista kannustinta, ne jättävät helposti ongelmia aiheut tavia taloudellisia syitä ennalleen. Tähän liittyvät myös kysymykset korvauksista. Monimuotoisuutta ylläpitävien toimintojen tai tekemättä jättämisen minimitaso voi daan toteuttaa puhtaalla omistusoikeuden rajoituksella korvauksetta, mutta suojelu kustannusten ylittäessä jonkin rajan joudutaan etsimään korvauskäytäntöä maan omistajien oikeusturvan vuoksi. Tietysti voidaan ajatella maanomistajien voivan sie tää jonkinlaista omista toimenpiteistään riippumatonta maaomaisuuden kaupallisen arvon alentumista samalla tavalla kuin he ovat valmiita hyväksymään yhdyskuntara kentamisesta johtuvan maaomaisuuden ansiottoman arvonnousunkin. Suojelualueiden perustaminen voidaan toteuttaa lunastamalla maa-alueita joko pa kolla tai vapaaehtoisesti tai kieltämällä joidenkin käyttömuotojen harjoittaminen salli en kuitenkin samanaikaisesti suojelutavoitteen kanssa ristiriidattomien käyttömuoto jen harjoittaminen. Tällöin suojelualueiden perustamisen korvauksetkin voivat mer kittävästi vaihdella. Korvausten suuruuden määrityksessä voidaan käyttää monenlai sia kriteereitä. Korvauskysymysten ratkaiseminen ja rahoituksen järjestäminen kor vausten maksamiseen ovat hallinnollis-oikeudellisen luonnonsuojeluohjauksen kes keisimpiä ongelmia. 14 Hallinnollis-oikeudellisten keinojen merkittävä ongelma on li säksi standardien ja normien asettamisen perusteiden löytäminen; ovatko sellaiset esimerkiksi sopivalla tasolla. Tähän liittyy kysymyksiä suojelun tarpeesta ja prioritee teista sekä metsien kohdalla erilaisista metsänhoidon menetelmistä. 15 Luonnonsuojelun taloudellinen ohjaus Taloudellisella ohjauksella pyritään periaatteessa samaan päämäärään kuin hallinnol lisellakin ohjauksella. Ohjauskeinojen jako erilaisiin luokkiin on suhteellinen asia, sil 24 Naskali, A lä molemmat keinot perustuvat tavalla tai toisella oikeudelliseen säätelyyn ja perintei sillä hallinnollis-oikeudellisilla keinoillakin on taloudellisia vaikutuksia. Hallinnollis oikeudellisilla eli ei-taloudellisilla kannustimillahan on omat hintavaikutuksensa. Ym päristönormien asettaminen metsänomistajalle merkitsee hänelle aina jonkinlaista kustannusta, jonka hän on usein halukas siirtämään eteenpäin myymiensä tuotteiden hintoihin, ja se voi lopulta siirtyä loppukuluttajien maksettavaksi korkeampien kulut tajahintojen muodossa. Näin ollen myös hallinnolliseen ohjaukseen liittyy aina jon kinlainen taloudellisten vaikutusten ja kohtuullisuuden arviointi. Rajoitteet ovatkin pohjimmiltaan yhtä taloudellisia kuin vaikkapa ympäristömaksut. Molemmilla kei noilla pyritään kaventamaan sitä eroa, joka on resurssin käytön yksityisten ja yhteis kunnallisten kustannusten välillä. Molempien keinojen tarkoituksena on parantaa re surssiallokaation tehokkuutta kohdistamalla luonnon käyttäjille heidän toimintansa todelliset kustannukset joko panosten käyttöä tai tuloja rajoittamalla. Voidaankin aja tella, että näitä molempia keinoja voidaan tehostaa silloin, kun niitä käytetään yhdes sä. Esimerkiksi perustettaessa suojelualueita voidaan samalla tukea paikallisen väes tön suojelumyönteisyyttä. 16 Taloudellisten ohjauskeinojen peruspiirre on riippuvuus hintasignaaleista ja markkinavoimista (OECD 1994 ja 1995). Niillä ei siten suoraan kontrolloida tai rajoi teta luontoa vahingoittavia toimintatapoja, vaan niitä käyttämällä säilytetään yksilölli nen valinnanvapaus. Ne kannustavat yksilöitä suojelemaan luontoa vapaaehtoisesti eli ne tuottavat ympäristön tilan paranemista epäsuoralla tavalla. Taloudelliset ohjaus keinot perustuvat pääasiassa olemassaolevaan omistusoikeuksien järjestelmään. Niinpä omistusoikeuksien sisältöön ei tarvitse puuttua samalla tavalla kuin rajoituk sia käytettäessä. Taloudelliset ohjauskeinot ovatkin ympäristövastuiden suhteen hy vin joustavia puuttuessaan omistusoikeuksiin vain epäsuorasti. Tällaiset keinot esi merkiksi lisäävät taloudenpitäjien saamaa tuloa toiminnasta, joka suojelee luontoa tai vähentävät luontoa vahingoittavasta toiminnasta saatavaa tuloa. Tämä voi tapahtua jo ko tuloja lisäämällä tai leikkaamalla tai sitten lisäämällä tai vähentämällä toiminnan kustannuksia. Kannustimet voivatkin olla joko negatiivisia (lannistimia) tai positiivi -17 sia. Esimerkiksi se joka tuhoaa monimuotoisuutta maksaa siitä hinnan ja se joka yl läpitää sitä, saa hyödyn. Kannustinkeinot tekevät monimuotoisuudesta tuotannonte kijän tai mahdollisesti jopa tuotteen, jolloin sitä ei tarvitse suojella pelkästä velvolli suudesta tai rangaistuksen pelosta. Taloudellisten kannustimien tulisi kuitenkin pää sääntöisesti perustua aiheuttaja maksaa -periaatteelle. Taloudelliset kannustimet sisältävät muun muassa omistusoikeuden määrittämi sen tai täsmentämisen niin, että ne joilla on oikeus käyttää resurssia omaavat myös mielenkiinnon suojella sitä. Tämä merkitsee omistusoikeuksien luomista ympäristö resursseihin, jos sellaisia ei ennestään ole tai näiden oikeuksien määrittelemistä en tistä selvemmin, jos ne ovat epätäydelliset ja vaativat siten täsmentämistä. Omistusoi Taloudellinen ohjaus luonnonsuojelussa 25 keuksien täsmentäminen ja vahvistaminen poistaa resurssin suojelun tai kestävän käytön estävän epävarmuuden niiden omistamisesta. Kannustimilla voidaan vaikut taa hintoihin myös suoraan. Kannustimet voivat siten olla hintasignaalin kuten ympä ristöverojen tai -maksujen muodossa, mistä voi seurata yhteiskunnallisten kustannus -18 ten mukainen hinnoittelu. Ne voidaan myös luoda epäsuorasti luomalla uusia markkinoita, kuten kaupattavien lupien ja kiintiöiden markkinoita. Sama tulos, eli ar von muodostuminen biologiselle monimuotoisuudelle, saattaa tapahtua myös mark kinainformaation parantamisen kautta. Taloudelliset keinot tukeutuvat siten markki navoimiin jättämättä ympäristöä markkinavoimien armoille. Taloudellisten kannusti mien avulla oikaistaan markkinoiden vääristymiä tai epäonnistumisia tai tuetaan markkinoille asetettuja eettisiä puitteita. Ennen taloudellisten kannustimien käyttöön ottamista on kuitenkin syytä poistaa käytöstä sellaisia tukipalkkioita ja muita politiikkainterventioita, jotka jo ennakolta vääristävät resurssin käytön yksityisiä kustannuksia eli toisin sanoen lisäävät tarpeet tomasti ja keinotekoisesti suojelun vaihtoehtoiskustannuksia. Tällaiset politiikkatoi menpiteethän toimivat tavallaan suojelun lannistimina. Vääristävien kannusteiden purkaminen voidaankin nähdä yhtenä taloudellisen ohjauksen keinona. Myös paikal lisyhteisöjen eri tavoin tapahtuva taloudellinen kannustaminen kuuluu taloudellisiin ohjauskeinoihin. Taloudellisia kannustimia käytettäessä julkisen vallan yksilöiden toimintaan puut tumisen tarpeen pitäisi vähentyä. Niitä käyttämällä voidaan ainakin periaatteessa mi nimoida byrokratian tarve, vaikka hallinnolliset kustannukset voivatkin edelleen olla huomattavia. Ne voivat lisäksi olla kustannustehokkaita. Niitä käyttämällä säästetään rahaa ja joskus taloudelliset ohjauskeinot voivat myös olla tulojen lähde valtiolle. Nii den avulla voidaan mahdollisesti parantaa myös dynaamista tehokkuutta, sillä hinta ohjaus saattaa antaa kimmokkeen uudenlaisen teknologian kehittämiseen. Kuiten kaan kaikkien tällaisten perustelujen tueksi ei ole olemassa tarpeeksi empiirisiä to disteita. Esimerkkejä taloudellisista ohjauskeinoista A. Paikallistason hyötyjen lisääminen Paikallistason suojeluhyötyjen lisäämisellä tarkoitetaan tässä tilannetta, jossa paikal lisyhteisölle tai -taloudelle pyritään siirtämään paikallisen luonnonsuojelun tuottamia kansallisia ja kansainvälisiä hyötyjä (Tisdell 1994). Suojelunhan voidaan ajatella saa van enemmän poliittista tukea ja siksi myös toteutuvan helpommin silloin, kun siitä 26 Naskali, A on runsaasti ja välitöntä todellista hyötyä paikallisille ihmisille (Barbier ym. 1994). Erityisesti kehitysmaissa on viime vuosina pyritty korvaamaan ylhäältä alaspäin suuntautuvaa suojelustrategiaa enemmän paikallisyhteisölähtöiseksi, jolloin myös monimuotoisuuden suojelu ajatellaan voitavan yhdistää yhteisöpohjaiseen kehityk seen kiinnittämällä huomiota paikallisen väestön tarpeisiin, rajoitteisiin ja mahdolli suuksiin. Suojelun paikallisia vaihtoehtoiskustannuksia voidaankin alentaa eri tavoilla. Suo jelumyönteisyyden lisäämiseen paikallistasolla voidaan käyttää joko suoria kannusti mia, kuten elinkeino- ja rakennepoliittisia verohelpotuksia, tukipalkkioita ja avustuk sia sekä erilaisia kompensaatioita. Varsin tavallista onkin käyttää aluetaloudellisia kompensaatioita, joilla voidaan vauhdittaa suojelualueiden perustamispäätöksiä. Eri laisia aluepoliittisia tukitoimia ei kuitenkaan kovin usein yhdistetä suojelupolitiik kaan. Esimerkiksi puhuttaessa Lapin läänin muuta maata suuremmista suojelupinta aloista ei yleensä viitata Lapin saamaan aluepoliittiseen ja muuhun tukeen. Onko sei -19 lainen tuki ollut muuta maata suurempaa? Ympäristöhyötyjen tuottamista ei tavalli sesti edes ajatella alue- ja rakennepolitiikan perusteluksi. Suojelu antaa myös mahdollisuuden välillisesti kehittää sellaisia luonnon käyttö muotoja, joita ei voitaisi suojelematta toteuttaa. Suojelu tarjoaa siten edellytyksiä alue talouden rakenteellisille muutoksille. Esimerkiksi luonto- ja ekomatkailua kehittä mällä voidaan löytää uudenlaista kysyntäpotentiaalia yhtä hyvin niin alueen henkisil le- kuin luonnonresursseillekin. Ekomatkailu voi muodostua tärkeäksi suojelukan nustimeksi, jos sen tuomista hyödyistä merkittävä osa jää paikalliselle väestölle (Steele 1995). Yhtenä mahdollisuutena on säätää alueellinen tai paikallinen matkaili javero. Paikallistasoa voidaan tietysti kannustaa myös ei-taloudellisesti. Tällainen kei no on esimerkiksi laajan osallistumismahdollisuuden tarjoaminen paikalliselle väes tölle alueen luonnonvarojen käyttöä koskevissa päätöksissä. B. Vääristävien kannusteiden (perverse incentives) poistaminen On tärkeää, että julkisen vallan muu politiikka ei ole ristiriidassa ympäristön- ja luon nonsuojelun taloudellisen ja hallinnollisen ohjauksen kanssa. Erilaiset julkisen vallan politiikkainterventiot ovatkin lähes säännöllisesti tehottomia siinä mielessä, että niillä on tarkoittamattomia ja odottamattomia sivuvaikutuksia ympäristölle. Tukiaiset ja muut hintatuen muodot sitovat usein liikaa sekä nykyisiä että tulevia suojelun kus tannuksia. Suojelun vaihtoehtoiskustannuksia onkin tällä tavalla usein keinotekoises ti inflatorisoitu. Näiden vääristävien interventioiden purkaminen voi usein samalla kertaa sekä parantaa talouden toimintaa että luonnon monimuotoisuuden suojelun Taloudellinen ohjaus luonnonsuojelussa 27 edellytyksiä (Moran ja Pearce 1994). Metsäpolitiikkaankaan ei siten saisi kuulua mo nimuotoisuuden suojelun kannalta ristiriitaisia kannustimia. Julkinen talous vaikuttaa laajasti ympäristöön. Olennainen osa luonnonsuojelun taloudellista ohjausta onkin julkisen vallan sektoripolitiikan muuttaminen sellaiseksi, että negatiivisten ympäristövaikutusten välttäminen otetaan yhdeksi julkisen tuen pe rusteeksi. Sektoripoliittinen tuki tulisikin aina kohdentaa niin, että ympäristövaiku tukset otetaan niitä käytettäessä huomioon. Julkisten menojen leikkaamisessakin oli si järkevintä keskittyä negatiivisia ympäristövaikutuksia aiheuttaviin tukiin. Julkista tukea vähennettäisiin tällöin eniten sellaisilta toiminnoilta, jotka vahingoittavat luon toa paljon. Olisi siten ympäristöpoliittisista syistä päästävä ensisijaisesti eroon suoje lun yhteiskunnallisten kustannusten "lisääjistä", vaikka sellaiset palvelisivatkin legitii mejä yhteiskunnallisia tavoitteita. Tällä hetkellä työllisyyden turvaaminen, joka on tietysti tärkeä yhteiskunnallinen tavoite sekin, saattaa lyhyellä aikavälillä joutua risti riitaan luonnonsuojelun kanssa. Esimerkiksi alueelliset kehittämisohjelmat kuuluvat nykyään kuitenkin sellaisiin ohjelmiin, joiden valmistelussa tulee huomioida vaiku tukset ympäristöön. Näillä ohjelmilla on nimittäin rahoitettava kestävää kehitystä. C. Omistusoikeuksien täsmentäminen sekä markkinoiden luominen Ehkäpä selvin esimerkki omistusoikeuksien luomisesta ovat geneettisten resurssien käyttöön liittyvät sopimukset ja eräiden luonnonvaraisten lajien kaupallistaminen. Tä hän keinoryhmään kuuluvat myös kaupattavat luvat ja kiintiöt, joilla ei vaikuteta hin toihin suoraan vaan ympäristön hinnat määräytyvät epäsuorasti. Myös ekomerkintä liittyy tähän ryhmään. Ekomerkinnän keskeinen ongelma on kuitenkin kestävän metsänhoidon käsitteen kehittämiseen liittyvät vaikeudet ja kansainvälisesti hyväksy tyn sertifiointijärjestelmän luominen kestävästi tuotetulle puulle. Ekomerkintä liittyy niin sanottuun "vihreän markkinatalouden" ajatukseen, jonka mukaan ympäristöon gelmia voidaan ratkaista sallimalla ympäristötietoisuuden vaikuttaa markkinavoimiin (Pearce ja Warford 1993). Kaikki kuluttajat ja tuottajat eivät kuitenkaan ole ympäris tötietoisia ja heidän toimintansa tulee joka tapauksessa jatkumaan aiheuttaen edel leen ulkoisia kustannuksia muille. Lähestymistapa olettaa hyvin paljon kuluttajien ja tuottajien hallussa olevasta informaatiosta ja ympäristöarvoista. Julkinen valta voi kui tenkin tulla markkinoille väliin parantamalla informaatiota ympäristökampanjoilla yms. Sertifiointi liitetäänkin yleensä ei niinkään taloudellisen vaan tiedollisen ohjauk sen piiriin. Sertifikaatti luonnollisesti kaventaa metsänomistajan omistusoikeutta, koska aikaisemmin sertifikaattia ei tarvinnut hankkia. Omistusoikeuksiin liittyvä ajankohtainen kysymys meillä Suomessa on niin sanot tujen "jokamiehenoikeuksien" täsmentäminen. Samaan aikaan keskustelu valtion Naskali, A 28 maiden käyttöoikeuksista näyttää vilkastuvan. "Jokamiehenoikeuksien" täsmentämi sessä ei kuitenkaan ole ainoana mahdollisuutena näiden oikeuksien poistaminen eli yksityistäminen maanomistajalle, vaikka asia helposti sillä tavalla joskus halutaankin ymmärtää. "Jokamiehenoikeuksia" on mahdollista myös vahvistaa, jolloin maanomis tajalle tulee jonkinlainen vastuu turvata luonnonkäytön edellytysten säilyminen. D. Ympäristöpalveluiden tuottamiseen liittyvät korvaukset, tuet tai muut rahoituskannus timet Tähän ryhmään sisältyvät avustukset ja suorat korvaukset, halpakorkoiset lainat, korkotuet, takaukset ja verohuojennukset. Näihin keinoihin voi myös sisältyä ympä ristönhoitosopimuksia, joihin liittyy elinympäristöjen ja maisemien parantamisesta ai heutuvien tulomenetysten tai kustannusten kompensoiminen. Tukipalkkioihin liittyy siten usein hoito- ja kustannustenjakosopimuksia. Tähän ryhmään kuuluvilla keinoil la lisätään ympäristöä parantavasta, suojelevasta tai säästävästä toiminnasta saatavaa tuloa. Niillä toisin sanoen lisätään suojelusta ja monimuotoisuuden ylläpidosta saata vaa tuloa suhteessa vaihtoehtoisten käyttömuotojen antamiin tuloihin. Myös luonnon monimuotoisuus voi siten olla tuote, josta metsänomistaja saa tuloa. Näiden keinojen käyttämiseen liittyy usein jokin rahastointimenettely. Myös ympäristöjärjestöjä tai muita yhteisöjä voidaan kannustaa vaikkapa suojelumaiden hankintaan tukipalkkioil la. Kansainvälisissä yhteyksissä varsin suosituksi keinoksi on noussut niin sanottu " debt-for-nature swapd', jossa maa saa tietyn ulkomaanvelan anteeksi toteuttaessaan rahallisesti samansuuruisen ympäristöhankkeen. Kaikkien ympäristötukien keskei nen ongelma on kuitenkin se, että ne eivät helposti sovi yhteen aiheuttaja maksaa - periaatteen kanssa. E. Verot ja maksut Tähän ryhmään sisältyy erilaisia resurssin käyttöön tai vahingoittamiseen liittyviä ve roja tai maksuja. 1 Verojen ja maksujen tarkoituksena on alentaa luontoa kuluttavan toiminnan tuottamaa tuloa tekemällä luonnon monimuotoisuudesta maksullinen tuo tannontekijä. Veroilla ja maksuilla vähennetään siten luonnolle haitallisten käyttö muotojen nettotuloja lisäämällä niiden kustannuksia. Vero ja maksu ovat jossakin määrin eri asioita. Maksu on yleensä korvaus jostakin suoritteesta. Verotuksen pää tehtävä on sen sijaan julkisten menojen rahoittaminen, mutta sitä voidaan lisäksi käyttää yhteiskuntapoliittisena ohjauskeinona (kannustimena). Luonnonsuojeluun voidaan kannustaa joko rasittamalla jotakin epäsuotuisaa toimintaa korkeammalla ve Taloudellinen ohjaus luonnonsuojelussa 29 rolla tai tukemalla verohelpotuksen avulla. Verotuki sisältyy itse asiassa kohtaan D. Julkisen talouden kannalta verotuki merkitsee verotulojen menetystä (Komiteanmie tintö 1989). Luonnonsuojelun toteuttamiseen liittyviä maksuja ovat esimerkiksi käyttömaksut, maankäytön muutoksiin liittyvät kehittämismaksut, puistojen ja virkistysalueiden si säänpääsymaksut, metsästys- ja kalastuslupamaksut, eli yleensä kaikki sellaiset mak sut, joilla luodaan hinta tai markkina-arvo muuten vapaasti hyödynnettävissä oleville resursseille. Tällaisia ovat myös sakot, uhkasakot, korvaukset ja panttimaksut. Esi merkiksi suoran säätelyn keinoja voidaan täydentää säädösten noudattamatta jättämi sestä seuraavilla maksuilla tai sakoilla (non-compliance fees). Samantyyppinen keino voi olla myös ympäristövahinkovastuu (liabilities, joka taloudellisen korvausvelvolli suuden sisältävänä kannustaa etukäteen varovaisuuteen ja huolenpitoon. Se lisää tu lonsaannin epävarmuutta, jolloin taloudenpitäjä haluaa omalla toiminnallaan vähen tää tätä epävarmuutta. Myös erilaiset vakuustalletukset ja ympäristövakuutusrahastot (performance bonds) kuuluvat tähän keinoryhmään. Vakuustalletukset eivät välttä mättä edes rajoita taloudellista toimintaa, koska varat voidaan tallettaa korkoa tuotta ville tileille tai ne voidaan muuttaa lainan vakuuksiksi. Verojen ja maksujen erityise nä ominaisuutena on mahdollisuus valtion tulojen lisäämiseen. Varsinkin maksut voi vat olla fiskaalisia siinä mielessä, että niiden avulla voidaan rahoittaa julkista ympäris tönhoitoa. Päätelmät Tämän artikkelin tarkoituksena ei ollut tehdä konkreettista ehdotusta jonkin tietyn taloudellisen ohjauskeinon käyttöönottamisesta Suomen metsäluonnon suojelemi seksi. Jokaisen sellaisen esityksenhän tulisi olla hyvin harkittu ja tutkittu. Aihe vaatii kin vielä paljon lisäselvitystä, muun muassa arviointeja erilaisten instrumenttien käy tön tehokkuudesta sekä oikeudenmukaisuusvaikutuksista (tulonjakoseurauksista). Olisi myös syytä selvittää, kuinka hyvin erilaiset keinot sopivat yhteen aiheuttaja maksaa -periaatteen kanssa. 1 Joka tapauksessa vallinnee varsin laaja yksimielisyys siitä, että uusien suojelukeinojen etsinnässä tarvitaan innovatiivista otetta. Erilaisilla keinoilla, olivatpa ne sitten oikeudellisia tai taloudellisia, on omat etunsa ja haittansa. Prosessin, jonka puitteissa biologisen monimuotoisuuden ylläpitämisen taloudel lista ohjausta suunnitellaan tulisi sisältää ainakin seuraavat elementit. Ensinnäkin tu lisi olla käytettävissä riittävän yksiselitteinen monimuotoisuuden määritelmä sekä riittävät keinot monimuotoisuudessa tapahtuvien muutosten havaitsemiseen. Tämän jälkeen on tunnistettava monimuotoisuutta uhkaavat välittömät syyt. Tämä on tär 30 Naskali, A. keää, jotta ohjauskeinot kyetään suuntaamaan oikeaan kohderyhmään. Seuraavaksi tulee määrittää toiminnan prioriteetit (Barbier 1994). Prioriteettien asettamiseen oli sikin kiinnitettävä erityisen paljon huomiota, sillä kaikkea ei voida suojella (toisin sa noen ei voida poistaa kaikkia luonnon yksipuolistumisen syitä) ja esimerkiksi metsi en käyttöön liittyy monia, usein keskenään ristiriitaisia tavoitteita. Vasta tämän jäl keen on mahdollista selvittää, ovatko taloudelliset kannustimet sellaisia ympäristöpo litiikan keinoja, joita on syytä soveltaa yhdessä muunlaisten keinojen kanssa. Talou delliset kannustimethan eivät ole kaikkiin tilanteisiin parhaat mahdolliset keinot, mutta koska luonnonsuojelussa ei milloinkaan voida asettaa lopullisia tavoitteita, on vain hyvä asia, jos käytettävissä on joustavia suojelukeinoja. Taloudellisia ohjauskei noja onkin mahdollista muunnella tarpeiden mukaan. Niitä voidaan poistaa tai lisätä sekä niiden tavoitetasoja vaihtaa. Olisikin huolellisesti selvitettävä sitä, missä laajuu dessa taloudellisia ohjauskeinoja voidaan käyttää yhdessä muiden ympäristöpoliittis ten keinojen kanssa integroituna monimuotoisuuden suojelun politiikkapakettina. Koska monimuotoisuus on koko luontoa läpäisevä piirre, niin oikeastaan kaikki talo us- ja yhteiskuntapolitiikka pitäisi arvioida monimuotoisuudelle aiheuttamiensa vai kutusten suhteen. Taloudellisten ohjauskeinojen käyttöä kohtaan on esitetty lukuisia huomautuksia. Sellaisten keinojen avulla saavutettavat tuloksethan ovat etukäteen arvioituina paljon epävarmemmat kuin hallinnollis-oikeudellisten keinojen tulokset. Taloudellisiin ohja uskeinoihin liittyy myös ei-toivottuja tulonjakovaikutuksia, sillä esimerkiksi loppu tuotteiden hintojen nousu rasittaa yleensä enemmän vähävaraisia kuin rikkaita ihmi siä. Luonnonarvoilla käytävään "kauppaan" katsotaan lisäksi liittyvän runsaasti eetti siä ongelmia. Taloudellisten ohjauskeinojen käytöstä aiheutuu myös huomattavia hallinnollisia ongelmia. Lisäksi kannustimien tarjoamia etuja voivat saada tai vaatia it selleen myös ne, jotka suojelisivat jo vapaaehtoisestikin. Rajan vetäminen kannusta misen kautta tapahtuvan suojelun ja ilman kannustamista tapahtuvan vapaaehtoisen suojelun välille on joskus vaikeaa. Taloudellisen ohjauksen arvosteleminen voi kui tenkin liittyä enemmän haluun ylläpitää säätelytraditiota kuin analyysiin taloudellis ten keinojen toimivuudesta. Taloudellisia ohjauskeinoja ovatkin suositelleet etupääs sä ekonomistit, joita on tähän asti rekrytoitu ympäristöhallintoon kovin vähän. Taloudellisten instrumenttien käyttämistä valtion tulojen lähteenä on myös usein arvosteltu. Taloudellisen ohjauksen tavoitteiden olisikin syytä olla selvästi ympäristöl lisiä eikä suinkaan valtiontaloudellisia. Hallinnollisella ohjauksella ei kuitenkaan voi da vastaavalla tavalla hankkia tuloja valtiolle, mikä on puute sekin. Taloudellisella oh jauksella hankittuja tulojahan voidaan käyttää edelleen vaikkapa suojeluohjelmien ra hoittamiseen ja paikalliselle väestölle suunnattaviin suojelukompensaatioihin. Tarvi taan kuitenkin jonkinlainen rahasto, johon varat kerätään jonkin hyväksytyn vastuu jaon periaatteen mukaisesti. Suojelun rahoitustarpeeseen vaikuttavat myös maksetta Taloudellinen ohjaus luonnonsuojelussa 31 vien suojelukorvausten suuruus ja niiden laskentaperusteet On myös selvitettävä se, tulisiko käyttää yksilöllisesti neuvoteltuja korvauksia vai tasasuuruista korvausta. Tarvitaan myös muita ympäristöalan rahastoja (esimerkiksi ympäristövakuutusrahas to), joissa valtion rahoituksella on merkittävä roolinsa, mikä asettaa suojelurahaston suuruudelle omat rajoituksensa. Rahastojen suhteen onkin olemassa monia avoimia kysymyksiä. Valtion rahoitus muuttaa budjetin sisältöä, joten olisi selvitettävä myös suojelurahoituksen suhdetta muuhun julkiseen kulutukseen. Aiheuttaja maksaa ja käyttäjä maksaa -periaatteiden laajuuskin olisi ratkaistava, sillä aiheuttamisperiaatteen sisältö on suhteellinen asia. OECD -maiden hyväksymän periaatteen mukaan ympäristöä vahingoittavan subjektin tulee kylläkin vastata suoje lusta aiheutuvista kustannuksista, mutta on usein jäänyt epäselväksi, mitä kustan nuksia näihin sisältyy. Sellaisiin kustannuksiin voi sisältyä joko ympäristöä vahingoit tavan toiminnan välttämisestä aiheutuvat kustannukset, kohteen ennallistamiskus tannukset tai vahingon arvon korvaamisesta vahingonkärsijöille syntyvät kustannuk set. Yleensä katsotaan, että saastuttaja on vastuussa saastumisen estämisen kustan nuksista, ei saastumisen kustannuksista sinänsä. Jälkimmäisessä tapauksessa on on gelmana myös vahingonkärsijöiden joukon määrittäminen. Ympäristön- ja luonnon suojelussa käytetään kuitenkin runsaasti sellaisia tukimuotoja, jotka ovat aiheuttaja maksaa -periaatteen vastaisia. Aiheuttaja maksaa -periaatteen noudattaminen hanka loittaakin erityisesti tukipalkkioiden käyttämistä ympäristöpolitiikassa. Rahoituskei nothan eivät saisi liikaa poiketa tuosta periaatteesta. Kuitenkaan sellaisia taloudellisia keinoja, jotka aiheuttavat huomattavia kustannuksia maanomistajille, ei liene mis sään sovellettu. Omistusoikeuksiin liittyvät tarkastelut määrittävätkin omalta osaltaan sen, mitä ohjausinstrumentteja on syytä suosia. Keinojen valinnassa myös kustannus ten minimointi on tärkeä kriteeri, sillä ympäristökustannusten ja -hyötyjen sisäistämi sen tulisi tapahtua kustannustehokkaasti. Kysymys siitä, kuinka paljon eri osapuolten tulee maksaa esimerkiksi luonnon suojelurahastoon, riippuu sekin aiheuttaja tai käyttäjä maksaa -periaatteen tulkinnas ta. Tässä voidaan ottaa huomioon myös metsäteollisuuden ekoauditoinnit (ympäristö tarkastukset). Metsäteollisuushan tukeutuu toiminnassaan siihen, mikä on sille stra tegisesti tärkeää ja siksi teollisuuden vaikutukset luontoonkin syntyvät kysyntäpara metrien kautta. Markkinat voivatkin välittää informaatiota siitä, kuinka keskeisenä kysymyksenä esimerkiksi boreaalisten metsien suojelu maailmalla tulevaisuudessa nähdään. Kuitenkaan teollisuuden puunkäyttöön liitetty vero tai maksu ei välttämättä siirry suoraan lopputuotteiden hintoihin. Teollisuus voi nimittäin korvata kotimaista puuta esimerkiksi tuontipuun käytöllä. Joustavuus (erityisesti ympäristövastuiden suhteen) ja tehokkuus ovat yleensä ta loudellisiin instrumentteihin liitettyjä positiivisia ominaisuuksia. Kuluu kuitenkin hy vin paljon aikaa ennenkuin todelliset vaikutukset tulevat näkyviin. Esimerkiksi suoje 32 Naskali, A. lusopimuksissa liian lyhyet sopimusajat eivät tule kysymykseen. Erityistä huomiota on lisäksi kiinnitettävä niihin vaikeuksiin, jotka ovat edessä sovellettaessa taloudelli sia ohjauskeinoja nimenomaan monimuotoisuusongelmiin ekosysteemien dynamii kan monimutkaisuuden ja kynnysvaikutusten tai peruuttamattomuuden vuoksi (Per rings ja Opschoor 1994, Perrings ja Pearce 1994). Taloudellista kannustusta voidaan lisätä myös ympäristömyötäisen teknologian edistämiseksi (dynaaminen tehokkuus). Tämä voi liittyä esimerkiksi puunkorjuutek niikkaan, hevosten käyttöön metsätöissä yms. Metsäverotuksen kehittämistä kestä vää metsänhoitoa suosivaksi voidaan myös jatkaa. Vakuustalletukset muodostavat yhden varteenotettavan mahdollisuuden metsien suojelussa. Metsäalan organisaati oiden tai yksityisten konsulttien tekemän suojeluneuvonnan tukeminen voi sekin olla erinomainen keino saada entistä useampia maanomistajia mukaan vapaaehtoiseen suojeluun. Metsäala on kansainvälisesti kilpailtu ala, joten avoimen talouden kysy mykset aiheuttavat omat rajoituksensa ohjauskeinojen valinnalle. Ohjauskeinojen käytöllä on yleensä kilpailukykyvaikutuksia. Tästä syystä niitä tulisi soveltaa kansain välisesti koordinoidulla tavalla. Kansainvälinen ulottuvuus onkin lisääntyvästi muka na ympäristö- ja metsäpolitiikassa. Monet taloudellisista ohjauskeinoistakin ovat so vellettavissa ainoastaan kansainvälisesti. Suojelua voidaan esimerkiksi rahoittaa oman maan sijasta muissa maissa. Taloudellinen ohjaus luonnonsuojelussa 33 Viitteet 1 11 artiklan mukaan: "Kunkin sopimuspuolen tulee mahdollisuuksien mukaan ja soveltuvin osin ryhtyä taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti perusteltuihin toimiin, jotka kannustavat bio logisen monimuotoisuuden suojelua ja sen osien kestävää käyttöä. " (suomennos ks. Työryh män raportti 1995:4) 2 Riossa hyväksyttiin myös erillinen julistus ns. metsäperiaatteista, joiden 13.c. artiklan mu kaan (suomennos ks. Maa-ja metsätalousministeriö): " Ympäristökustannusten ja -hyötynä kökohtien sisällyttämistä markkinavoimiin- ja mekanismeihin tulee edistää sekä kotimaassa että kansainvälisesti metsien suojelun ja kestävän kehityksen saavuttamiseksi. " Helsingin metsäministerikonferenssin päätöslauselmissa todetaan puolestaan seuraavaa (suomennos ks. Maa- ja metsätalousministeriö): "Metsänomistajia, jotka tarjoavat monikäyttöpalveluja yhteisölle, tulee kannustaa ja kun siitä aiheutuu heille huomattavia kustannuksia, tulee yh teiskunnan tai muiden hyödynsaajien tukea heitä silloin, kun se on tarkoituksenmukaista. " 3 Hankkeen toteuttamista varten perustettiin ad hoe asiantuntijaryhmä: Biodiversiteetin ta loudellisten näkökohtien asiantuntijaryhmä. Työryhmän raportin on määrä valmistua vuoden 1996 alussa ja se tulee toimimaan perustana kansallisten ja kansainvälisten keinojen suunnit telulle. 4 Tätä kirjoitettaessa metsälakityöryhmä ei vielä ollut jättänyt mietintöään. 5 Tikkanen (1995) näkee metsäpoliittisen vallan uusjaossa myös uhkatekijöitä. 6 Yksityisen puuntuotannon edistäminen julkisen tuen avulla ei kuitenkaan ole perusteluja vailla. Perinteisesti tukea on perusteltu ylisukupolvisuudella, sillä metsäinvestointien hyödyn saavat perilliset, ei investoija itse. Palo (1994, 320) muistuttaa kuitenkin: "... metsäinvestoin tien pitkää kypsymisaikaa voidaankin pitää metsämiesSlosoSaan ja etupolitiikkaan kuuluvana retoriikkana. " Kuitenkin aluepolitiikan tasaisuustavoitteen mukainen tuki voi jatkossakin ol la perusteltu. 7 Kysymys talouden ja etiikan suhteesta on kuitenkin mielenkiintoinen. Zimmerman (1993) huomaa ympäristöfilosofian pitävän sisällään useita erilaisia katsomuksia, kuten konservatio nismin, preservationismin, biosentrismin, ekosentrismin, syväekologian, ekofeminismin ja sosiaaliekologian. Hän luokittelee nämä kuitenkin kolmeen ympäristöfilosofian pääluokkaan, jotka ovat antroposentrinen reformismi, ympäristöetiikka ja radikaali ekofilosofia. Antropo sentriset reformistit uskovat, että ympäristöongelmien perussyynä on markkinoiden epäon nistuminen, mikä voidaan poistaa julkista politiikkaa, lakeja ja taloudellisia kannustimia muuttamalla, jolloin päästään lähemmäksi taloudellisesti tehokasta luonnonvarojen käyttöä. Naskali, A 34 Uusklassinen ympäristötaloustiede on antroposentrisen (ihmiskeskeisen) reformismin tär keä osa. Vaikka se onkin ihmiskeskeinen, välineellinen ja utilitaristinen ajattelujärjestelmä, niin myös sellaisen järjestelmän puitteissa voidaan löytää monia monimuotoisuuden suojelua tukevia perusteluja. Luonnonsuojelukeskustelussa taloudellisia argumentteja käyttävät näyt tävät kuitenkin jatkuvasti unohtavan sen, että talouden ja ympäristön vuorovaikutusta tutki maan tarvitaan oma taloustieteen lajinsa, ympäristö- ja/tai ekologinen taloustiede. Tällaisen taloustieteen yksi suurimmista havainnoista on ollut se, että ihmiset tarvitsevat luonnonjär jestelmiä muunakin kuin vain raaka-ainelähteinä. Luonto on ihmisille myös esteettisten elä mysten, virkistyksen ja olemassaoloarvojen lähde. Taloudellista näkökulmaa luonnonsuoje luun ei kuitenkaan voida pitää moraalisen näkökulman vastakohtana, vaan sekin on moraali nen näkökulma - sehän on selkeästi ihmiskeskeinen, välineellinen ja utilitaristinen näkökul ma suojeluun (Pearce & Moran 1994). Kuitenkin silloin, kun ihmiset ovat halukkaita teke mään uhrauksia moraalisten olioiden puolesta kohdatessaan moraalisia ongelmia (esimer kiksi luonnonsuojelukysymyksissä), kysymys ei välttämättä ole samasta asiasta kuin väline arvoista maksamisessa. Monet ihmiset saattavat uskoa luonnon elementeillä olevan itseisar von. Heidän omaksumansa ei-ihmiskeskeisen (ympäristöeettisen) filosofian mukaan ihmisil lä on velvollisuus suojella luontoa. Tällaisia eettisiä arvoja on hyvin vaikea sisällyttää yksi ulotteiseen rahamittaan, mutta poliittisessa päätöksenteossa sellaiset ovat tärkeitä. Koska politiikkapäätöksiä (priorisointeja) on aina tehtävä, niin myös ei-ihmiskeskeisiäkin tavoitteita tulisi tavalla tai toisella voida operationalisoida päätöksentekoa informoivaan politiikka-ana lyysiin. Pelkkä kustannus-hyötyanalyysi on muotoiltu kohdentamaan vain välinearvoja. Mo raaliset standardit ja prioriteettiperiaatteet eivät kuitenkaan ole puettavissa kustannuksiksi ja hyödyiksi. Randall (1993) ehdottaakin eettisten rajoitteiden liittämistä kustannus-hyötyana lyysiin. 8 Luonnonsuojelun hyötyjä on arvioitu taloustieteellisillä tekniikoilla maailmalla jo kauan. Suomen olosuhteisiin nähden vertailukelpoisia uhanalaisten lajien ja vanhojen metsien suoje lun hyötyjä arvottavia tutkimuksia on tehty Ruotsissa ja Norjassa. Johanssonin (1989) mu kaan ruotsalaisten vuotuinen kokonaismaksuhalukkuus 300 Ruotsissa esiintyvän uhanalai sen metsälajin suojelemiseksi 100 %:n todennäköisyydellä on 360 miljoonaa kruunua (SEK). Keskimääräinen maksuhalukkuus on 85 SEK/henkilö. Veistenin ynnä muiden (1993) mu kaan tutkimukseen osallistuneet norjalaiset kotitaloudet ovat valmiita maksamaan kaikkien välittömästi uhanalaisten metsälajien suojelusta 100 %:n todennäköisyydellä keskimäärin 761 Norjan kruunua (NOK) vuodessa. Hoenin ja Wintherin (1993) mukaan haastatellut norjalai set kotitaloudet ovat valmiita maksamaan 310 NOK vuodessa vanhojen metsien suojeluohjel man toteuttamisesta. Kriström (1990) tutki menetelmiä arvioida 11 ruotsalaisen aarniomet säalueen säilyttämisen arvoa. Menetelmästä riippuen maksuhalukkuudet olivat joko 50 SEK tai 125 SEK/kotitalous vuodessa. Fredmanin (1995) mukaan ruotsalaiset ovat valmiita mak samaan valkoselkätikan nykyisen suuruisen populaation säilyttämisestä hieman yli 400 SEK Taloudellinen ohjaus luonnonsuojelussa 35 Näistä tutkimuksista voitaneen hyvinkin päätellä ainakin se, että myös suomalaiset ovat val miita maksamaan sellaisesta julkishyödykkeestä kuin luonnonsuojelusta. Tuskinpa suoma laiset kovin paljon poikkeavat muista pohjoismaalaisista. 9 Tai tuottaja tuottaa yhteiskunnallisia hyötyjä saamatta siitä korvausta. Metsikkötason suojelukustannusten selvittämisestä näyttää tulevan suosittu tutkimusaihe meillä Suomessakin. Kustannusten selvittämisessä onkin mieltä, sillä erilaisten suojelumalli en kustannukset tuntemalla annetut suojelutavoitteet voidaan saavuttaa kustannustehokkaas ti. Yhteiskunnallisista suojelukustannuksista syntyi kesällä 1995 vilkas keskustelu (Kainuun liitto ym. 1995, Valtion taloudellinen tutkimuskeskus 1995). Booth (1992) on esimerkki niistä harvoista artikkeleista, joissa vanhojen metsien kysymystä on pohdittu myös ympäristöfilo sofian näkökulmasta. 12 Vaikka monimuotoisuutta uhkaavia tekijöitä on vähitellen alettu tunnistaa, strategiset mo nimuotoisuuteen liittyvät kansalliset politiikkatavoitteet ovat edelleen asettamatta. Vain muu tamalla maalla onkin valmiina jonkinlainen monimuotoisuuden suojelustrategia. Monimuo toisuuden tavoitteiden ja prioriteettien määrittämiseen pitäisi kiinnittää nykyistä paljon enem män huomiota. Tämä todetaan myös Rion metsäperiaatteiden 6.c. artiklassa (suomennos ks. Maa- ja met sätalousministeriö): "Metsävarojen hoitoa, käyttöä, suojelua ja kestävää kehitystä koskevien päätösten tulee käyttää hyväksi, niin pitkälle kuin mahdollista, laajoja arviointeja metsän tuotteiden ja metsien tarjoamien palvelujen taloudellisista ja ei-taloudel]isista arvoista sekä ympäristöön liittyvistä kustannuksista ja hyötynäkökohdista. Näiden arviointi-menetelmien kehittämistä ja parantamista tulee edistää " 14 USA:ssa on hyvin voimakas yksityistä omistusoikeutta puolustava liike (The private pro perty rights/wise-use movement), joka vastustaa kaikkea julkista säätelyä ja erityisesti ym päristönsuojelua. Liike on eri tavoin vaikeuttanut yrityksiä suojella monimuotoisuutta erityi sesti vaatimalla kaikesta säätelystä rahallista korvausta. Ympäristöjäijestöt ovatkin joutuneet kehittämään vasta-argumentteja (esim. government "givings" arguments, law and ecology, public outreach, public education about the benefits of biodiversity, countering "jobs v. en vironment" rhetoric) (ks. enemmän Clark & Downes 1995). I 5 Voitaisiin lisäksi pohtia esimerkiksi kustannus-hyötyanalyysin käyttöä ympäristöllisten normien ja standardien asettelussa. Kuuluisa käytännön esimerkki tästä asiasta on Yhdysval tain presidentti Reaganin antama asetus vuodelta 1981 (Executive Order 12291), joka Yhdys valloissa määrää suoritettavaksi kustannus-hyötyanalyysin aina ennen kustannuksiltaan huo 36 Naskali, A. mättävän säätelykeinon käyttöönottoa (esim. Cropper ja Oates 1992). Säätelyyn voidaan ryh tyä vain silloin, kun yhteiskunnalliset hyödyt ylittävät kustannukset. Sagoff (1988) on kuiten kin esittänyt voimakasta kritiikkiä kustannus-hyötyanalyysin soveltamista vastaan. 16 Tässä yhteydessä voidaan lisäksi tarkastella hallinnollis-oikeudellisten ja taloudellisten oh jauskeinojen kustannusten suhdetta. USA:n ympäristönsuojelupolitiikassa hallinnollis-oikeu dellinen ohjaus on osoittautunut taloudellista ohjausta kalliimmaksi ratkaisuksi. Voikin olla niin, että USA:n bruttokansantuotteen (BKT:n) mahdollisesta kasvusta on tingitty säätelyn vuoksi, mikä merkitsee harjoitetulle ympäristöpolitiikalle nettokustannusta. Ympäristöpolitii kalla on tässä tapauksessa siiretty osa mitattavissa olevasta BKT:stä mittaamattomiksi hyvin vointivoitoiksi. USAissa onkin jo jonkin aikaa oltu hyvin huolestuneita niistä vaikutuksista, joita säätelypolitiikka aiheuttaa BKT:hen. Vaikka BKT ei välttämättä mittaakaan hyvinvointia hyvin, niin voidaan kuitenkin kysyä, olisiko USA:n ympäristösäätelyn kustannuksia voitu alentaa käyttämällä hallinnollisen ohjauksen sijasta enemmän markkinaperusteista taloudel lista ohjausta (Pearce & Warford 1993). Hetemäki (1994) on osoittanut, että Suomen metsä teollisuuden vesiensuojelu on paitsi parantanut vesien laatua myös mahdollistanut yritysten tulojen lisäämisen. On mahdollista, että samanlainen mekanismi toimii myös metsäteollisuu den raaka-ainetuotannon ympäristövaikutusten vähentämisen suhteen. 17 OECD (1995) jakaa kannustimet neljään luokkaan: - positiiviset kannustimet {positive incentives) , -lannistimet (disincentives), - epäsuorat kannustimet (indirectincentives) ja - vääristävät kannustimet (perverseincentives). 18 Ympäristöverot voivat olla joko rahoitustyyppisiä tai puhtaasti kannustintyyppisiä. Rahoi tustyyppisille veroille on Määtän (1995) mukaan ominaista se, että verotuotot käytetään ym päristönsuojelua edistävään tarkoitukseen ja veron taso määräytyy rahoitustarpeen mukaan. Kannustintyyppisten verojen taso määräytyy puolestaan sen mukaan, minkälaisia välittömiä muutoksia käyttäytymisessä sillä halutaan saada aikaan. 19 Aluepolitiikka perustuu tietysti sekä tehokkuus- että tasaisuusperiaatteille. 20 Kysymys ympäristöverotuksesta liittyy tietysti koko verotuksen rakenteeseen (verotuk sen "viherryttäminen"). Verotuksella ylipäänsä on merkittävä vaikutus yksityisen sektorin päätöksentekoon ja siksi veropolitiikalla on keskeinen vaikutus myös ympäristön laatuun ja luonnonvarojen suojeluun. Eri puolilla maailmaa onkin käyty keskustelua ekologisen vero tuksen mahdollisuudesta, jossa verotaakkaa siirretään esimerkiksi työn verottamisesta ym päristöllisesti ja yhteiskunnallisesti haitallisten toimien verottamiseen. Ympäristöverojen si Taloudellinen ohjaus luonnonsuojelussa 37 jasta tulisi oikeastaan puhua ympäristömaksuista, koska vasta silloin ympäristö mielletään tuotannontekijäksi, jolla on myös hintansa. 21 OECD:ssä on pohdittu mahdollisuutta kehittää monimuotoisuusyhteyksiin uusi periaate, jolloin vanhan saastuttaja maksaa periaatteen (polluter pays principle, PPP) rajausta ei tarvit se muuttaa. 38 Naskali, A. Kirjallisuus Aakkula, J. 1994. Biodiversiteetti maatalouden näkökulmasta. Julkaisussa: Hiedanpää, J. (toim.). Biodiversiteetti ja tuo tantoelämä. Biodiversity and production. SYKE ja PKTK -julkaisu, Pori. s. 86-100. Barbier, E.8., Burgess, J.C. & Folke, C. 1994. Paradise lost? The ecological economics of biodiversity. Earthscan, Lon don. 251 s. Barbier, E. 1994. Priority setting for biodiversity conservation. In scoping papers on national issues in the use of econo mic incentives for conservation of biodiversity. OECD. Moniste, s. 7-17. Booth, D.E. 1992. The economics and ethics of old-growth forests. Environmental Ethics 14:43-62. Bromley, D.W. 1991. Environment and economy. Property rights and public policy. Blackwell, Oxford. 247 s. Carten, 0.1994. Kostnader för naturvärdshänsyn inom privatskogsbruket - en empirisk analys. Sveriges lantbruksuni versitet, Institutionen för skogsekonomi. Arbetsrapport 182.43 s. Clark, D. & Downes, D. 1995. What price biodiversity? Economic incentives and biodiversity conservation in the United States. Center for International Law, Washington D.C. 68 s. Coase, R.H. 1960. The problem of social cost. The Journal of Law and Economics 3:1-44. Cropper, M.L. & Oates, W.E. 1992. Environmental economics: a survey. Journal of Economic Literature XXX: 675-740. Demsetz, H. 1967. Toward a theory of property rights. American Economic Review 57:327-359. Fredman, P. 1995. Endangered species: Benefit estimation and policy implications. Sveriges lantbruksuniversitet, Insti tutionen för skogsekonomi. Rapport 107. Hallantie, K. 1995. Suojelusuunnittelu on jatkuva prosessi. Maaseudun Tulevaisuus 30.5.1995. Hetemäki, L. 1994. Do environmental regulations lead firms into trouble? Evidence from a two-stage distance function model with panel data. The Finnish Forest Research Institute, Research Papers 509.40 s. Hetemäki, L. 1995. Metsiensuojeluongelma ja ehdotus ratkaisuksi. Folia Forestalia 1995(1). Painossa. Hetemäki, L. & Ollonqvist, P. 1995. Mistä rahoitus metsien suojeluun? Metsälehti 10. s. 5. Hoen, H.F. & Winther, G. 1993. Multiple use forestry and preservation of coniferous forests in Norway. Scandinavian Journal of Forest Research 8:266-280. Hollo, E.J. 1994. Biodiversiteettisopimus ja Suomen ympäristölainsäädäntö. Julkaisussa: Hiedanpää, J. (toim.). Biodi versiteetti ja tuotantoelämä. Biodiversity and production. SYKE ja PKTK -julkaisu, Pori. s. 41-50. Hultkrantz, L. 1993. Naturvärdsavgift i skogsnäringen? Sveriges lantbruksuniversitet, Institutionen för skogsekonomi. Rapport 101. Johansson, P.-O. 1989. Valuing public goods in a risky world: an experiment. Julkaisussa: Folmer, H. & Ireland, E. (toim.). Evaluation and policy making in environmental economics. Elsevier, Amsterdam. Kainuun liitto, Lapin liitto, Metsähallitus, Pohjois-Karjalan liitto, Pohjois-Pohjanmaan liitto, Pohjois-Savon liitto, 1995. Pohjois-Suomen ja Pohjois-Karjalan vanhojen metsien suojelun alue- ja kansantaloudelliset vaikutukset - valtion vanhat metsät. Jaakko Pöyry, Helsinki. 28 s. Komiteanmietintö 1989:18. Ympäristönsuojelun taloudellinen ohjaus. Ympäristötalouskomitean mietintö. 220 s. Komiteanmietintö 1993:35. Ympäristötaloustoimikunnan mietintö. Ympäristöministeriö. Kriström, B. 1990. Valuing environmental benefits using the contingent valuation method. An econometric analysis. Umeä Economic Studies 219.168 s. Lueck, D. 1989. The economic nature of wildlife law. The Journal of Legal Studies XVII: 291-324. Maa- ja metsätalousministeriö. I. Helsingin metsäministerikonferenssin julkilausuma ja päätöslauselmat. 11. YK:n ympä ristö- ja kehityskonferenssin (Rio de Janeiro, 1992) metsäperiaatteet. Taloudellinen ohjaus luonnonsuojelussa 39 McNeely, J.A. 1988. Economics and biological diversity: Developing and using economic incentives to conserve biologi cal resources. International Union for Conservation of Nature and Natural Resources, Gland. 236 s. Metsätalouden ympäristöohjelmatyöryhmän mietintö 1994:3. Metsätalous ja ympäristö. Maa-ja metsätalousministeriö, metsäpolitiikan osasto. 101 s. MTK, 1995. Luonnon monimuotoisuus yksityismetsissä. MTK:n ohjelma ja suositukset. Helsinki. 15 s. Muistio 1994:3. Suomen metsäluonnon monimuotoisuuden turvaaminen. Ympäristöministeriö, alueidenkäytön osasto. 90s. Määttä, K. 1995. Sata tapaa sotkeutua käsitteisiin. Vihreä Lanka 13(35). 5.13. North, D.C. 1991. Institutions, institutional change and economic performance. Cambridge University Press, Cambrid ge. 147 s. OECD 1989. Economic instruments for environmental protection. Paris. 131 s. OECD 1993. Economic instruments for the conservation of domestic and global biodiversity: project proposal. Moniste. Paris. 16 s. OECD 1994. Economic incentive measures for the conservation and sustainable use of biological diversity: conceptual framework and guidelines for case studies. Moniste. Paris. 29 s. OECD 1995. Making markets work for biological diversity: The role of economic incentive measures. Draft final report (julkaisematon). Paris. 1435. Palo, M. 1993. Ympäristötietoisen metsäpolitiikan strategia. Julkaisussa: Palo, M. & Hellström, E. (toim.). Metsäpolitiik ka valinkauhassa. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 471. s. 307-467. Palo, M. 1995. Metsänsuojelun tarve, työllisyys ja rahoitus. Esitelmä "Metsäsodasta metsärauhaan" METLAN tutkimus taitoissa Kuusamossa 18.4.1995. Moniste. 4 s. Pearce, D. 1995. New directions for financing global environmental change. Global Environmental Change 5(1):27—40. Pearce, D. & Moran, D. 1994. The economic value of biodiversity. Earthscan Publications Ltd, London. 167 s. Pearce, D. & Warford, J. 1993. World without end. Economics, environment, and sustainable development. Oxford Uni versity Press, Oxford. 440 s. Perrings , C. & Opschoor, H. 1994. The loss of biological diversity: some policy implications. Environmental and Re source Economics 4:1-11. Perrings, C. & Pearce, D. 1994. Threshold effects and incentives for the conservation of biodiversity. Environmental and Resource Economics 4:13-18. Pigou, A.C. 1962. The economics of welfare. Neljäs painos. MacMillan & Co. Ltd, London. Alkuperäinen 1920. Quiggin, J. 1988. Private and common property rights in the economics of the environment. Journal of Economic Issues XXII(4):1 071-1087. Randall, A. 1993. Thinking about the value of biodiversity. Scandinavian Forest Economics 34:4-17. Rouhinen, S. 1991. Ympäristöpolitiikka Suomessa. Julkaisussa: Massa, I. & Sairinen, R. (toim.). Ympäristökysymys. Ympäristöuhkien haaste yhteiskunnalle. Gaudeamus, Helsinki, s. 219-247. Sagoff, M. 1988. The economy of the earth. Philosophy, law, and the environment. Cambridge University Press, Camb ridge. 271 s. Similä, J. 1993. Luonnonsuojelulainsäädäntö eräissä Euroopan maissa. Vertaileva selvitys luonnonsuojeluoikeudesta Suomessa, Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Saksassa ja Euroopan yhteisössä. Ympäristöministeriö, ympäristön suojeluosasto. Selvitys 121.104 s. Steele, P. 1995. Ecotourism: An economic analysis. Journal of Sustainable Tourism 3(1):29-44. Suomen kestävän kehityksen toimikunta 1995. Kestävä kehitys. Lähivuosien toimenpiteitä Suomessa ja Suomen kan sainvälisessä yhteistyössä. Ympäristöministeriö. 208 s. Tikkanen, 1.1995. Metsäpolitiikka erkaantuu Suomen talouspolitiikasta. Maaseudun Tulevaisuus 5.9.1995. 40 Naskali, A Tisdell, C. 1994. Biodiversity conservation and the local community: incentives, institutions and mechanisms of support. In scoping papers on national issues in the use of economic incentives for conservation of biodiversity. OECD. Mo niste. s. 32-39. Työryhmän mietintö 1991:59. Ympäristönsuojelun taloudellinen ohjaus 1990-luvulla. Ympäristöministeriö, ympäristön suojeluosasto. 135 s. Työryhmän raportti 1995:4. Biodiversiteettityöryhmän mietintö. Ympäristöministeriö, alueidenkäytön osasto. 105 s. Työryhmän raportti 1995:5. Luonnonsuojelulakityöryhmän tarkistettu mietintö. Ehdotus uudeksi luonnonsuojelulaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi lainmuutoksiksi. Ympäristöministeriö, alueidenkäytön osasto. 65 s. UNEP 1992. Convention on biological diversity. Environmental Law and Institutions Programme Activity Centre, June 1992. Na. 92-8314. 52 s. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus 1995. Pohjois-Suomen ja Pohjois-Karjalan vanhojen metsien suojelun alue- ja kan santaloudelliset vaikutukset - valtion vanhat metsät: Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen arvio Jaakko Pöyry Consulting Oy:n tutkimuksesta. Helsinki. 30 s. Veisten, K. & Hoen, H.F. 1993. Contingent valuation of biodiversity in Norwegian forests - a summary. Scandinavian Forest Economics 34:147-148. Vihervuori, P. 1989. Energia, ympäristöjä oikeusjärjestys. Julkaisussa: Malaska, P., Kantola, I. & Kasanen, P. Riittääkö energia - riittääkö järki? Gaudeamus, Helsinki, s. 273-322. Zimmerman, M.E. 1993. General introduction. Teoksessa Zimmerman, M.E., Callicott, J.8., Sessions, G., Warren, K.J. & Clark, J. (toim.). Environmental philosophy. From animal rights to radical ecology. Prentice Hall. Englewood Cliffs: V-X. Sepponen, P. (toim.). 1995. Lapin metsien kestävä käyttö. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 587: 41-47. 41 Alueellinen luonnonvarasuunnitelma kestävän metsätalouden apuvälineenä Veikko Hiltunen Metsähallitus Kainuu Urho Kekkosen Katu 4 87100 KAJAANI Taustaa Kestävyys on kautta tietoisen metsätalouden historian ollut metsäammattikunnan keskeinen tavoite ja arvomaailmaa yhdistävä dogmi. Kun kestävä kehitys vakiintui 1980-luvun lopulla kaikkien alojen muotitermiksi, tilanteesta tuli metsäväen kannalta hämmentävä. Samanaikaisesti kun kestävyys alettiin yhteiskunnan eri aloilla laajasti asettaa tavoitteeksi, perinteikäs metsätalouden kestävyys näyttävästi kyseenalaistet tiin. Kansallisilla ja kansainvälisillä tasoilla vilkkaana jatkunut metsäkeskustelu on vii me vuosina johtanut ensimmäisiin tuloksiin viitekehyksen yhtenäistämisessä. Kestä vyyden eri käsitteet ja termit, kriteerit ja indikaattorit, tavoitteet ja keinot alkavat saa da yhdenmukaisempaa ja vertailukelpoisempaa sisältöä. Suomen kannalta merkittä vimpiä ovat Euroopan metsäministerikonferenssin tulokset. Helsinki-prosessissa määriteltiin Euroopan metsien kestävä hoito ja käyttö. Prosessin jatkotyönä on jo määritelty kestävän metsätalouden kuusi kriteeriä ja niiden indikaattorit eli kestävän metsätalouden keskeiset tunnuspiirteet ja niiden toteutumista kuvaavat mittarit Sekä eurooppalaisten että kansallisten kriteereiden ja indikaattoreiden kehittely jatkuu. Kansallisella tasolla meneillään oleva metsälainsäädännön kokonaisuudistus lin jaa metsäpolitiikan uutta suuntaa. Uudistuksen yhtenä lähtökohtana on viime vuonna hyväksytty metsätalouden ympäristöohjelma. Metsätalouden ympäristöohjelmassa on eräänä ohjauskeinona kestävän metsätalouden toteuttamisessa nähty myös metsä suunnittelun kehittäminen: "...metsäsuunnittelussa on tarpeen siirtyä monitavoittei seen metsäsuunnitteluun, jossa sovitetaan yhteen erilaisia tavoitteita, kuten puuntuo tannon ja metsäluonnon monimuotoisuuden edistäminen samoin kuin ympäristö- ja 42 Hiltunen, V. monikäyttöarvot maanomistajien tavoitteiden ja arvostusten pohjalta. ... Monitavoit teisen metsäsuunnittelun tulee kattaa koko ekologinen ympäristö eli metsä-, kitu- ja joutomaat. ..." Metsähallituksen aluesuunnitelman lähestymis- ja tarkastelutapa pohjautuu Hel sinki-prosessin ja metsätalouden ympäristöohjelman määritelmiin ja tavoitteisiin. Metsähallitus sopi jo vuonna 1992 maa- ja metsätalousministeriön kanssa hoito alueittaisten metsätaloussuunnitelmien korvaamisesta hoitoalueryhmäkohtaisilla eli alueellisilla metsätaloussuunnitelmilla vuodesta 1995 alkaen. Kuluneen vuoden aikana suunnittelujärjestelmää on uudistettu niin että sen avul la voidaan Metsähallituksen toimintaympäristössä toteuttaa monitavoitteista metsä suunnittelua. Myös suunnittelukohde ja suunnitelman sisältö on laajennettu katta maan talousmetsien lisäksi suojelu- ja virkistysalueet eli koko luonnonvararesurssin. Tavoitteena on päästä asteittain luonnonvaratietojen tason nousun ja järjestelmän ke hittymisen myötä aitoon kokonaisvaltaiseen luonnonvarasuunnitteluun. Alueellinen luonnonvarasuunnitelma Aluesuunnitelma eli alueellinen luonnonvarasuunnittelu on Metsähallituksen uusi ta pa toteuttaa monitavoitteista metsäsuunnittelua. Suunnitteluyksikkönä on Metsähalli tuksen organisaatiorakenteen mukainen alue, jolloin kyse on lähinnä suuraluetason metsä-suunnitelmasta. Aluesuunnitelma on kokonaisvaltainen luonnonvarasuunnitel ma, joka korvaa nykyiset hoitoalue-/yksikkökohtaiset metsätaloussuunnitelmat ja kattaa myös suojelu- ja virkistysalueet. Aluesuunnitelman tavoitteena on toteuttaa strategisen metsäsuunnittelun tasolla metsien eri käyttömuodot yhdistävä suunnitte lu. Alueellisen luonnonvarasuunnitelman avulla pyritään turvaamaan kestävän kehi tyksen periaatteiden toteutuminen kohdealueen valtion metsissä. Aluesuunnitelmas sa on tarkoitus huomioida koko metsäluonto ja ihmiset niin että kestävän kehityksen keskeiset ulottuvuudet; taloudellinen, ekologinen ja sosiaalinen ovat hyvässä tasapai nossa. Suunnitelman laadinnan lähtökohtana ovat ajantasalla olevat tiedot metsistä. Suunnittelu-prosessin aikana selvitetään toisaalta metsien tuotantomahdollisuudet eli kyky tuottaa aineellisia ja aineettomia hyödykkeitä sekä eri tuoteyhdistelmien kor vautuvuus. Toisaalta selvitetään luonnonvarojen hoitoon, käyttöön ja suojeluun koh distuvat ympäristön tavoitteet, odotukset ja arvostukset. Näiden selvitysten ja Metsä hallituksen kansallisen tehtäväkuvan pohjalta pyritään aikaansaamaan mahdollisim Alueellinen luonnonvarasuunnitelma kestävän metsätalouden apuvälineenä 43 man laajasti hyväksytty, yhteensovittava luonnonvara-suunnitelma kohdealueen valti on metsille seuraavalle 10-vuotisjaksolle. Suunnitteluprosessin tunnuspiirteitä ovat: • luonnonvarojen samanaikainen kokonaistarkastelu, jossa ovat mukana sekä talousmetsät, suoje lualueet että virkistysalueet Mukana on koko maankäyttö; sekä metsä-, kitu- että joutomaat. • monitavoitteinen suunnitteluote, jossa vaihtoehtoja ja niiden tuloksia tarkastellaan tietoisesti eri näkökulmista • vaihtoehtojen tulosten arvottamiseen perustuva päätöksenteko • osallistavan suunnittelun käyttö sekä • ajanmukainen tekniikka; PATI-tietokannat ja MELA-järjestelmä. Merkittävin uudistus aiempiin suunnitelmiin verrattuna on osallistavan suunnitte lun käyttöönotto, joka varmistaa sosiaalisen kestävyyden toteutumista. Myös yritys kuvata, ennustaa, mitata ja arvottaa vaihtoehtoja eri näkökulmista edustaa uudempaa suunnittelu-otetta. Suunnitteluprosessi jakautuu kahteen pääosaan: tavoiteanalyysiin ja toimintaoh jelman laatimiseen. Tavoiteanalyysi toteutetaan skenaariomenetelmällä ja sen tuot teena määritellään Metsähallituksen alueellinen profiili eli toiminnan strateginen suuntaus ja mitoitus, joka samalla myös määrittää eri toimintojen keskinäiset suh teet Toimintaohjelmaa laadittaessa muodostetaan vaihtoehtoisia strategiset tavoitteet toteuttavia paikkasidonnaisia maankäytön ja metsien käsittelyn yhdistelmiä. Niistä valitaan tavoitteelliseksi toimintaohjelmaksi se, joka parhaiten vastaa Metsähallituk sen tavoitteiden kokonaisuutta. Aluesuunnitelman arvo apuvälineenä Alueellisen luonnonvarasuunnitelman arvo kestävän metsätalouden apuvälineenä riippuu ennusteiden tasosta eli siitä kuinka hyvin tulevaisuuden kehitysvaihtoehtojen tuloksia kyetään ennustamaan, tulosten mittaamisesta ja havainnollistamisesta sekä osallistamisen onnistumisesta. Hiltunen, V 44 Ennusteet Ennusteiden tarkkuuteen ja luotettavuuteen vaikuttavat sekä luonnonvaratietojen ta so että käytettävät suunnittelutyövälineet. Metsähallituksen aluesuunnitelma pohjautuu ajantasaisiin luonnonvaratietoihin eli mahdollisimman tuoreisiin metsätaloussuunnitelmien tietoihin (MTS) ja niitä täy dentäviin inventointeihin. Aluesuunnitelman MTS-tietojen tietosisältö on PATI-muo toista, jolla luonnonvaroja kuvataan varsin monipuolisesti. Normaalien puusto- ja muiden metsikkötunnusten ohella tietosisältö kattaa esimerkiksi tiedot lahopuusta ja erityisarvoista kuten avainbiotoopeista, soidin- sekä maisema- ja marja-alueista. Eri tyisarvotietoja täydennetään lisäksi erillisinventoinnein, joista tunnetuin on meneil lään oleva vanhojen metsien inventointi. Vaikka Metsähallituksen luonnonvaratieto jen tämänhetkistäkin tasoa on pidettävä varsin kohtuullisena, sen tietosisällön laajen taminen ja syventäminen on myös aluesuunnitelman kehittymisen edellytys. Suunnit telun näkökulmasta kyse on usein luonnon kehitysprosessien tuntemisen, kuvauk sen ja mallintamisen parantamisesta. Esimerkki tätä tarkoitusta palvelevasta Metsä hallituksen tutkimusprojektista on alue-ekologia. Aluesuunnitelman pääasialliseksi suunnittelutyökaluksi on valittu Metsäntutki muslaitoksen MELA-järjestelmä. MELAIIa on pitkä käyttöhistoria suuraluetason metsäsuunnittelussa, järjestelmällä voidaan generoida tehokkaasti erilaisia vaihtoeh toja ja järjestelmän kehitysnäkymät ovat myönteiset. MELA'n ohella ja siihen liittyen analyysit on keskeinen väline ennusteiden arvioinnissa ja arvottamisessa. Alkuvai heessa suunnittelutyökalujen tärkeimmät kehittämiskohteet liittyvät muiden kuin metsätaloudellisten tunnusten (kriteereiden ja indikaattorien) kuvaamisen, mallinta misen ja kehityksen ennustamisen parantamiseen. Mittaaminen Euroopan metsille laadittuja kriteereitä on tarkoitus käyttää kansallisella tasolla, mut ta ei paikallisesti. Kansallisen tason sekä alue- ja metsätalousyksikkökohtaisten kri teerien ja indikaattoreiden kehittely jatkuu mm. MMM:n toimesta. Aluesuunnitelmissa pyritään käyttämään mahdollisimman laajasti käytössä olevia mittareita hyvän vertailtavuuden varmistamiseksi. Ensimmäisten aluesuunnitelmien ongelmana on se, ettei mittauskäytäntö ole vielä vakiintunut. Niissä käytetään sovel tuvin osin eurooppalaisia kriteereitä ja indikaattoreita täydentäen niitä Metsähallituk sen toimintaympäristössä relevanteilla mittareilla. Alueellinen luonnonvarasuunnitelma kestävän metsätalouden apuvälineenä 45 Havainnollistaminen Havainnollistaminen Havainnollisuus parantaa ymmärtämistä ja ymmärtäminen lisää hyväksyntää. Kun aluesuunnitelman laadinnassa pyritään aktiiviseen vuorovaikutuk seen toimintaympäristön kanssa, yhteisen kielen löytäminen on onnistuneen viestin nän perusedellytys. Suunnitelma, sen vaihtoehdot ja tulokset pyritään kuvaamaan ja havainnollistamaan mahdollisimman helposti omaksuttavaan muotoon. Teksti- ja nu meroaineistoa havainnollistetaan graafisesti sekä muilla keinoin ja karttamerkintöjen ja niiden tietosisällön osalla siirrytään seutukaavoitusta mukailevaan käytäntöön. Uu tena karttatuotteena ryhdytään laatimaan seutukaavatasoista maankäytön teemakart taa, jolla kuvataan Metsähallituksen maankäyttöä. Kokonaisvaltaisessa päätöksenteossa on myös tarvetta vertailla ja arvottaa asioita, jotka eivät sinänsä ole yhteismitallisia. Näiden havainnollistamisessa on mahdollista käyttää sovelletulla vertailutekniikalla saatuja tuloksia ja/tai arvo-/hinta-analyysin tu loksia. Osallistaminen Suurin periaatteellinen muutos alueelliseen luonnonvarasuunnitteluun siirryttäessä on osallistavan suunnittelun käyttöönotto. Sen myötä toimintaympäristö ja Metsähal lituksen toiminnasta kiinnostuneet tahot pyritään saamaan aktiivisesti mukaan suun nitelman laadintaan. Tavoitteena parempi ja mahdollisimman laajasti hyväksytty suunnitelma. Osallistamisen ja osallistumisen onnistumisesta riippuu kuinka hyvää tukea osal listamis- prosessi Metsähallituksen tekemille päätösvalinnoille antaa. Tavoitteena on, että osallistamisen kautta toimintaympäristön näkemykset saataisiin esille ja paikallis ja aluetason vaikutusmahdollisuudet parantuisivat, mikä osaltaan varmistaa kestävyy den sosiaalisen ulottuvuuden toteutumista. Osallistamisjärjestelyin pyritään varmista maan, että kaikilla on mahdollisuus osallistua. Osallistamisen onnistumista voidaan arvioida mm. osallistumisaktiivisuuden ja osallistumisinformaation tietosisällön pe rusteella. 46 Hiltunen, V. Ensikokemuksia Kainuun alueelta Ensimmäisen aluesuunnitelman laadinta käynnistyi Metsähallituksen Kainuun alu eelle huhtikuussa 1995 ja projekti kestää noin vuoden. Suunnitelma on samalla uu den suunnittelujärjestelmän testauskappale, jonka antamien kokemusten perusteella myös suunnittelujärjestelmän kehittämistä jatketaan. Tietokannat Metsähallituksen Kainuun yksiköiden MTS-projektit on suoritettu vuosien 1990- 1994 aikana, joten perustietokannat ovat varsin tuoreet. Tietosisältö on PÄTI-muo toista. Käsittelystä aiheutuneet muutokset on päivitetty ja kasvutiedot lisätty, joten suunnittelun alkaessa metsätiedot ovat reaaliajassa. Vanhimpien MTS-projektien tie toja on täydennetty avainbiotooppien ja muiden erityisarvotietojen osalta. Eniten lisä täsmennystarvetta on jäljellä ns. vanhojen metsien inventointialueiden osalla; vain pieni osa niistä luokitettiin erityiskohteiksi 1990-luvun MTS-projekteissa. Pilottipro jektin aikana voi ilmetä tarvetta täydentää luonnonvaratietoja suojelu- ja virkistysar vojen osalta. Ennusteet Kainuun aluesuunnitelmassa skenariovaihtoehdot muodostetaan otosaineistosta. Otanta-menetelmä selvitetään metsäalan gradutyönä. Kokonaisaineistoa (n. 130 000 kuviota) käsitellään paikkasidonnaisten vaihtoehtojen vaiheessa. Ennusteiden laati mista on testattu pienillä aineistoilla. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että halutut vaihto ehdot kyetään kuvaamaan ja mallintamaan tarvetta vastaavasti. Eniten avoimia kysymyksiä liittyy tulosten mittaamiseen ja arvottamiseen. Alusta va mittarivalikoima perustuu pääosin Helsinki-prosessin kriteereihin ja indikaattorei hin. Valikoimaa voidaan projektin aikana täydentää ja muuttaa, jos esimerkiksi kan sallisen tason mittarit vakiintuvat tänä aikana. Myös skenarioden tehokkuutta (erilai suutta) on testattu pienillä aineistoilla. Vaikuttaa siltä, että eri tavoitteita painottavat skenariot edustavat tehokkaita strategiavaihtoehtoja. Alueellinen luonnonvarasuunnitelma kestävän metsätalouden apuvälineenä 47 Osallistaminen Kainuun aluesuunnitelman osallistamisjärjestelyt on toteutettu kaksitahoisena; kan salaistasolla ja järjestäytyneiden sidosryhmien tasolla. Yhteistä molemmille on koko projektin ajan kestävä osallistumismahdollisuus. Sen sijaan osallistumistekniikat ja osallistamisen intensiteetti ovat erilaisia. Tähän mennessä on pidetty ensimmäiset tilaisuudet järjestäytyneille sidosryhmil le maakunta- ja paikallistasolla sekä avoimien ovien päivät yleisölle. Tilaisuuksia on leimannut myönteinen kiinnostus osallistumiseen. Osanotto sidosryhmätilaisuuksiin, joihin kutsuttiin Metsähallituksen sidosryhmiä mahdollisimman kattavasti on ollut 60 %:n luokkaa. Myös avoimien ovien päivillä kävi runsaasti ihmisiä. Ensikokemukset projektissa luovat toiveikkuutta osallistumisen onnistumisesta. Lähteet Alue-ekologinen suunnittelu. Työryhmän väliraportti. 1995. Metsähallitus. Integroidun metsäsuunnittelun menetelmiä ja välineitä. 1994. Tiedonantoja 16. Joensuun yliopisto. Metsätieteellinen tie dekunta. Luonnonvara 5/1995. Maa- ja metsätalousministeriö. Metsähallituksen aluesuunnitelma. Työryhmän loppuraportti. 1995. Metsähallitus. Metsätalous ja ympäristö. Metsätalouden ympäristöohjelmatyöryhmän mietintö 1994:3. Maa- ja metsätalousministeriö. Ministerikonferenssi metsien suojelemiseksi Euroopassa 16.-17. kesäkuuta 1993 Helsingissä. Kestävän metsätalouden kriteerit ja indikaattorit. Maa- ja metsätalousministeriö. Sepponen, P. (toim). 1995. Lapin metsien kestävä käyttö. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 587: 49-60. Kestävyyden periaate kansallispuiston käytön suunnittelussa - ongelma-analyysi Lasse Loven Metsäntutkimuslaitos Rovaniemen tutkimusasema Pallas-Ounastunturin kansallispuisto 99330 PALLASTUNTURI Kansallispuiston suunnittelutarpeet YKn Ympäristökongressi vuonna 1992 asetti päämäärät maapallon laajuiselle kestä vään kehitykseen perustuvalle luonnonsuojeluohjelmalle. Kongressin hyväksymä suositus biodiversiteetin eli luonnon monimuotoisuuden suojelusta (UNCED 1993, Agenda 21, kpl 15) oli luonnonsuojelualueverkoston kehittämiselle keskeinen. Moni muotoisuuden suojelun periaatteita luonnonsuojelualueilla oli samana vuonna käsitel ty Caracasissa pidetyssä luonnonsuojelualueiden IV maailmankongressissa. Luon nonsuojelualueiden hoito- ja käyttösuunnittelua koskevat maapallonlaajuisesti hyväk sytyt toimintaohjeet ovat näiden kongressien jälkeen likimain sellaiset, joita Suomes sa on noudatettu säännöspohjaisesti jo vuosikymmeniä. Kansallispuistoja koskeva suomalainen normisto edellyttää, että alueelle laaditaan hoito- ja käyttösuunnitelma sekä joukko aluekohtaisesti tarpeellisiksi harkittuja eri tyissuunnitelmia. Pallas-Ounastunturin kansallispuiston kohdalla nämä suunnittelu tarpeet on säädetty puistoa koskevassa asetuksessa (Asetus 932/81). Suunnitelmien laadinta on puistohallinnon vastuulla. Hoito- ja käyttösuunnitelman yleissuunnitelma osan eli runkosuunnitelman hyväksyy ympäristöministeriö. Teemakohtaiset erityis suunnitelmat hyväksyy aluetta hallitseva viranomainen, eli Metsäntutkimuslaitos tai metsähallitus, ellei ympäristöministeriö ota niitä ratkaistavakseen. 49 50 Loven, L, Kansallispuiston suunnittelun päämäärät Suojelualueet voivat tukea kestävää kehitystä mm. seuraavilla tavoilla (lUCN 1994): 1. Suojaavat eroosiolle alttiita alueita 2. Tuottavat puhdasta vettä 3. Suojaavat luonnontuhoilta kuten tulvilta ja myrskyiltä 4. Suojaavat luontaista kasvillisuutta heikkotuottoisilla ja herkillä alueilla 5. Ylläpitävät luontaisia geenipankkeja 6. Suojaavat erityisen arkoja lajeja 7. Turvaavat kriittisiä elinympäristöjä kestävästi hyödynnettävien eläinlajien tarpeisiin 8. Tuottavat tuloa ja työtä paikalliselle väestölle mm. matkailun välityksellä. Suomessa erityisesti em. luettelon kohdat 2 ja 4-8 ovat merkittäviä. Uudentyyppinen kestävän kehityksen näkökulma korostaa suojelualueita osana maan ja kansakunnan kokonaishyvinvoinnin kehittämistä. Paikallisella tasolla tämä merkitsee esim. kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnittelun yhteensovittamista pai kallisen väestön elinolojen kehittämiseen. Puisto tarjoaa pysyviä työpaikkoja paikalli selle väestölle ja pysyvän vetovoimatekijän paikalliselle elinkeinotoiminnalle. Näin paikallinen väestö voi hyväksyä puiston olemassaolon yhteisön hyödyllisenä osana. Symbionttisen suhteen muodostuminen on välttämätöntä myös puiston suojelutavoit teiden saavuttamiselle. Konfliktit kansallispuiston lähikylien asukkaiden kanssa hei kentävät olennaisesti puiston mahdollisuuksia suojelutavoitteidensa kestävään saa vuttamiseen. Pallas-Ounastunturin kansallispuisto on viime vuosina työllistänyt n. 50 lähikylien asukasta. Puistoa käyttää markkinavalttinaan tai kohdealueenaan samoin vähintään 50 paikallista elinkeinotoiminnan harjoittajaa. Suomessa kullakin kansallispuistolla on erityinen yleishyödyllinen tehtävä eli toi minnan päämäärä. Pallas-Ounastunturin kansallispuistossa tämä tehtävä on määritel ty puiston perustamisvaiheessa yleisesti hallituksen lakiesityksen perusteluosassa (HE n:o 96/1937) ja asetuksessa (Asetus 84/38)). Kestävyyden periaate kansallispuiston käytön suunnittelussa - ongelma-analyysi 51 Pallas-Ounastunturin kansallispuiston perustamisella pyrittiin; 1. suojelemaan alueen erikoisten maisemalaatujen alkuperäistä tilaa, metsänrajan elävää luontoa ja paikkakunnan perinteisten luontaiselinkeinojen toimintaedellytyksiä, 2. tarjoamaan virkistysmahdollisuuksia alueella kävijöille ja 3. tukemaan alueen käyttöä opetukseen ja tutkimukseen. Suojelun kohteet ovat hierarkisia siten, että luontaiselinkeinojen tukemisen tulee sopeutua alueen maiseman ja elävän luonnon suojelutavoitteisiin. Porotalouden osal ta hallituksen esityksessä arvioitiin porojen laiduntamisen voivan toistaiseksi jatkua sillä voimakkuudella, jonka laidunnus oli saavuttanut 1930-luvun puolivälissä. Asiaan oli määrä palata myöhemmin uudelleen, jos porojen laiduntaminen aiheuttaisi haittaa maiseman tai metsänrajan luonnon suojelulle. Viime vuosikymmeninä porotalouden rooli suojeltavana luonnonkäyttökulttuurina on vahvistunut. Metsäntutkimuslaitoksen hallinnassa olevien kolmen kansallispuiston (Pallas-Ou nas, Pyhätunturi ja Koli) käyttö tutkimus- ja opetustoiminnan tukialueina on lisäänty nyt viime vuosina olennaisesti. Pallas-Ounastunturin kansallispuiston aluetta on käy tetty viimeisen 60 vuoden aikana yhteensä noin sadassa tutkimushankkeessa kohde alueena. Tutkimustoiminnan vilkastumista kuvaa hyvin se, että pelkästään vuonna 1994 Pallaksella kerättiin havaintoja yhteensä 40 eri tutkimushankkeeseen. Vahvim massa nousussa on erilaisten globaalin ympäristön muutoksen seurantaan liittyvien mittausasemien ja koealojen perustaminen kansallispuistoon. Tutkimuksia on teke mässä METLAn lisäksi yli kymmenen muuta tutkimuslaitosta ja korkeakoulua. Kestävyyden periaate kansallispuiston eri käyttömuodoissa Maisematyyppien suojelu Kansallispuistot ovat kansallisia nähtävyyksiä. Parhaimmillaan kansallispuistot muo dostavat osan suomalaista kansallista perintöä, kansallismaisemaa. Tyypillinen tämän ryhmän edustaja on Pallas-Ounastunturin kansallispuisto, jonka vaikuttavuus perus tuu ensisijaisesti alueen tunturiselänteen merkitykseen suuralueen kaukomaisemas sa. Kaukomaiseman suojelulla halutaan ensisijaisesti turvata ihmisten kokemia näkö havaintoon pohjautuvia elämyksiä. Nämä elämykset vaikuttavat ihmisten hyvinvoin tiin. Kaukomaiseman kestävyys voidaan määritellä sen ihmisten hyvinvointia tukevi en ominaisuuksien pysyvyydeksi. Lov6n, L, 52 Kansallispuiston kaukomaisema jäsentyy seuraaviin pääluokkiin: 1. Näkymä puiston ulkopuolelta puistoon 2. Näkymä puiston näköalapaikoilta puistoon 3. Näkymä puiston näköalapaikoilta puiston ulkopuolelle Metsänrajan elävän luonnon suojelu Pallas-Ounastunturin kansallispuistossa metsänrajan dynamiikan päävaikuttaja on il masto, johon puistohallinnon vaikuttamismahdollisuudet eivät juuri ulotu. Kansallis puiston suunnittelussa voidaan kuitenkin vaikuttaa joihinkin ympäristötekijöihin. Vai kutusmahdollisuuksien rajallisuudesta ja ilmastotekijän ylivoimaisuudesta johtuu, et tä kestävyyden periaatetta ei voida ottaa suunnittelun perusteeksi suppeana taloudel lisena mallina. Kestävyyden tavoite on pikemminkin nähtävä lajien suojelun ja kasvillisuuden py syvyyden näkökulmasta. Puiston suunnittelussa on varottava kaikkia sellaisia tekijöi tä, jotka voivat saada aikaan metsänrajan luontaisen dynamiikan häiriytymisen siten, että lajien tai kasviyhdyskuntien elämismahdollisuudet merkittävästi vaarantuvat. Kasvillisuuden suojelu Metsänrajalla sijaitsevalle kansallispuistolle saatetaan osoittaa tavoite ylläpitää met sänrajan kasvillisuutta ihmisperäistä ilmastonmuutosuhkaa vastaan. Tähän varautu minen edellyttää tietoja, joita ei vielä ole. Näiden tietojen hankkimiseksi METLA/Pal las-Ounastunturin kansallispuisto tulee perustamaan koealoja metsänrajan kasvilli suuden dynamiikan nykyistä tarkempaa mallittamista varten. Kansallispuistoa koskevat normit ohjaavat puiston kävijöitä ja käyttäjiä. Kansallis puiston kasvillisuuden säilymiselle tarpeellista luonnontilaa muuttavat toimenpiteet ovat kiellettyjä lukuunottamatta eräitä lainsäädäntöön perustuvia poikkeuksia (Ase tus 932/81). Pallas-Ounastunturin kansallispuistossa merkittävimpiä kasvillisuuteen vaikuttavia poikkeuksia ovat seuraavat: 1. porojen vapaa laiduntaminen ja siihen liittyvä kesäaikainen motorisoitu maastoliikenne 2. turismin aiheuttama kasvillisuuden kuluminen (polut, tunturinlaet, kämppien lähialueet) 3. tielaitoksen tieverkon vaikutus vesien valumasuhteisiin Kestävyyden periaate kansallispuiston käytön suunnittelussa - ongelma-analyysi 53 4. matkailukeskuksen jätevesien kemiallinen vaikutus alapuoliseen kasvillisuuteen 5. lämpökeskusten (3 kpl) ja autojen kemiallinen vaikutus 6. retkeilijöiden jätteiden vaikutus lähteisiin ja latvapuroihin 7. latujen ja rinteiden tamppauksen vaikutus Edellä luetellut lailliset tai luvanvaraiset ympäristönmuutosten aiheuttajat voidaan kansallispuiston sisäisen suunnittelun kannalta jakaa kolmeen ryhmään; rajoituksina huomioitavat, minimoitavat ja optimoitavat Rajoituksina on otettava huomioon lähinnä tieverkon olemassaolo ja latujen/rin teiden tamppauksen vaikutus. Nämä molemmat muodostavat pitkällä aikavälillä pysy vän ympäristövaikutuksen, joka on luonteeltaan jokseenkin stabiili. Näiden tekijöi den vaikutusta kansallispuiston kasvillisuuden kestävyyteen ei toistaiseksi tunneta tarkasti. Pallaksen rinteillä, jossa ollaan alpiinisella havupuurajalla, valumasuhteiden muutoksella voi olla nykyisen puuston biologista kestokykyä heikentävä vaikutus. Voidaan kuitenkin olettaa, että tie- ja latuverkon vaikutus on koko puiston mittasuh teissa vähäinen. Vaikutuksiltaan minimoitavina tekijöinä ovat merkittäviä erityisesti kasvillisuuden kulumiseen ja ravinnekuormitukseen vaikuttavat toiminnot Keinoina tulevat käyt töön esim. polkujen kunnostaminen (pitkokset, pinnoitukset, pintavesien ohjaus) ja jätehuoltoratkaisujen parantaminen. Optimoitavia tekijöitä ovat mm. porojen kasvilli suusvaikutukset. Eläimistön suojelu Eläimistön suojelu kohdistuu ensisijaisesti harvinaisiin lajeihin. Pallas-Ounastunturin kansallispuistossa pesivä lajisto on supistunut puiston olemassaoloaikana. Mm. naali ja tunturihaukka vierailevat, mutta eivät pesi puistossa. Jatkuvasti väheneviä lajeja ovat mm. jokihelmisimpukka ja kiiruna. Kalakantojen suojelun avainkohde on tuntu rilampien vähäisen rautukannan säilyttäminen Suomen eteläisimpänä tunturiraudun geenipankkina. Tiedot hyönteislajistosta ovat parantuneet merkittävästi viime vuosi na tehtyjen inventaarien myötä. Tällä hetkellä puisto toimii erityisesti vanhojen metsi en erikoisen lajiston turvapaikkana. Kansallispuiston eläimistöön vaikuttaa merkittävästi vuonna 1991 paikallisille asukkaille vapautunut metsästysoikeus. Kansallispuisto ei voi vaikuttaa metsästäjien lukumäärään, metsästystapoihin tai saaliskiintiöihin. Pallas-Ounastunturin kansallis puiston eteläosassa vapaa metsästys on jo vähentänyt metsokantaa. Tunturialueen vähenevä kesynoloinen kiirunakanta on helposti lintukoirilla metsästävien riekonpyy 54 Loven, L. täjien tavoitettavissa. Kansallispuistossa metsästystä ei ole nykytilanteessa mahdollis ta toteuttaa vuosituotokseen perustuvan kestävyyden periaatteella. Eräiden harvinaisten lajien suojeluun käytetään rauhoitusvyöhykettä (ns. rajoitus osa). Pallas-Ounastunturin kansallispuistossa suojellaan suolintujen pesimärauhaa määräaikaisella liikkumisrajoituksella ja raudun geenipankkilampia täydellisellä ka lastusrajoituksella. Vyöhykerauhoitukset vaativat tuekseen riittävän aluevalvonnan, jotta tavoite saavutettaisiin. Kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelmaan on tar peen liittää lajiston säilymisen turvaamiseksi valvontaa ja sidosryhmäsuhteita koske va erityistarkastelu. Tämä on erityisesti tarpeen, jotta geenipankkien salakalastus saataisiin pidettyä tasolla, joka mahdollistaa tunturiraudun peruskannan säilymisen. Perinteisen luonnonkäytön edellytysten suojelu Porokulttuuri Porot, joita Pallas-Ounastunturin kansallispuistossa laiduntaa vuosittain kokonais määrältään noin 10 000 yksilöä, muuttavat metsänrajan ja tunturin kasvillisuutta. Lai dunnus on huipussaan kansallispuiston alueella kesäaikana. Kasvillisuuden muutos näkyy poronjäkälän vähyytenä, koivun hitaana luontaisena uudistumisena ja kaikkial la risteilevinä eri asteisesti kuluneina poropolkuina. Porojen laidunnuksen ei kuiten kaan tiedetä vaikuttaneen harvinaisten kasvien elinoloihin. Kansallispuisto ei pysty vaikuttamaan porojen tiheyteen tai laiduntamisen mene telmiin. Tämän vuoksi porotalous muodostaa suppeasti nähtynä ensisijaisesti rajoi tuksena käsiteltävän tekijän puiston suunnitteluprosessiin. Kansallispuiston koko naistilanteessa porotalous on kuitenkin perustellumpaa nähdä optimoitavana tekijä nä. Tämä johtuu siitä, että kansallispuiston päämääränä on suojella paitsi metsänra jan kasvillisuutta, myös kestävän porokulttuurin edellytyksiä. Tästä seuraa, että kan sallispuiston suunnitteluprosessissa porotalouden hyvinvointia käsitellään yhtenä puiston avaintuloksena. Sen intensiivisyyttä ja toimintatapoja pyritään sopeuttamaan puiston muihin käyttömuotoihin niillä keinoilla, jotka ovat kansallispuiston käytettä vissä. Eri käyttömuotojen yhteensovittamisessa pyritään kestävään ratkaisuun. Niittykulttuuri Kasvillisuuden ja erikoisten maisematyyppien suojelun yhteisongelma on niittykult tuurin päättyminen kansallispuistossa ja sen sisällä olevilla yksityisillä niittypalstoilla 1960-luvun alussa. Niittyjen ja niittylatojen ylläpitäminen on käytännössä mahdotonta siinä laajuudessa, jossa vanhan niittykulttuurin aikana puiston lähikylät niitä käytti vät. Pallas-Ounastunturin kansallispuiston maisemassa on tällä hetkellä noin 500 heh Kestävyyden periaate kansallispuiston käytön suunnittelussa - ongelma-analyysi 55 taaria osin pensoittuvaa vanhaa luonnonniittyä ja noin 20 eri asteisesti ränsistynyttä niittylatoa. Kestävän niittykulttuurin ylläpitäminen edellyttää elinkelpoista luontaistaloutta, jo ta ei enää ole. Sellaisen elvyttäminen ei ole kansallispuistolle mahdollista nykyisin käytettävissä olevilla voimavaroilla. Poromiehet eivät ole kiinnostuneita niittyheinän teosta. Mahdollista on vain muutamien esimerkkitapausten konservointi näytteeksi kadonneesta kulttuurimuodosta. Kestävä virkistyspalvelu Kansallispuiston toinen päätehtävä on tarjota kävijöille laadukkaita, mutta suojeluta voitteisiin sopeutettuja virkistyspalveluja. Suojelutarpeet ovat puiston hoito- ja käyttö suunnittelussa tärkeämpiä kuin virkistyspalvelut. Suojelutarpeet ovat virkistyssuun nittelun kannalta ensisijaisesti rajoitteita, joiden sallimissa puitteissa virkistyspalve luista kertyviä hyötyjä pyritään optimoimaan. Virkistyspalvelujen kehittämiseen liit tyy kestävyyden yleisperiaate kuitenkin monimuotoisesti sovellettuna. Kestävä matkailu Matkailu on suojelualueella erityisen tarkasti suunniteltava käyttömuoto. Tähän astis ten kokemusten (lUNC 1994, 5.36) mukaan markkinavoimien ohjaama matkailu jät tää helposti jälkeensä pilatun ympäristön. Euroopan Puistoliiton (FNNPE 1993) teke män arvion mukaan matkailu ja suojelu voidaan monesti sovittaa hyödyllisesti yh teen, mutta vain, jos matkailu mitoitetaan kestävälle pohjalle ja ohjataan soveliaille alueille. Euroopan Puistoliitto on kehitellyt kestävän matkailun ohjepaketin (Euro pean Quality Standards for Sustainable Tourism, lUNC 1994, s. 38) puistoja ja niiden lähialueita hyödyntävien matkailuyrittäjien toiminnan ohjeeksi: 1. Läheinen yhteistyö puistohallinnon kanssa, 2. korkea tietotaso ympäristön suojelusta, 3. käytännöllisen ja taloudellinen tuen osoittaminen puistolle, 4. sääntöjen kehittäminen puistojen luontomatkailulle, 5. puistojen lähialueiden asukkaiden mukaanotto toimintaan ja 6. kestävän turismin rakenteiden ja liiketapojen määrittely. Kestävän matkailukäytön suunnitelmaan suomalaisessa kansallispuistossa tarvitaan tietoa mm. seuraavista matkailun ympäristövaikutuksista: 56 Lovön, L, 1. polkujen kapasiteetti kulkija/aikayksikkö eri maalajeilla, kasvupaikoilla, kaltevuuksilla, 2. leirintäpaikkojen kapasiteetti yöpyjää/m 2/vrk, 3. jätehuollon kapasiteetti, jätemäärä/kävijä, 4. polttoaineen kulutus/kävijä, 5. käyttäjien sosiaalinen kapasiteetti ja käyttäjien välinen konfliktialttius, 6. koiravaljakoiden aiheuttamat häiriöt hiihtäjille ja poroille. Pallas-Ounastunturin kansallispuistossa on todettu, että puiston kesäreitit eivät nykytilassa kestä alueella kulkevia retkeilijämääriä. Eroosion ja roskaantumisen py säyttäminen edellyttää hoito- ja käyttösuunnitelmassa toimenpideohjelmaa. Valtaosa retkeilijöistä kulkee merkityillä reiteillä. Reittien eroosiontorjunta tulee sisältämään ongelmareittien siirtoja kestävämpiin paikkoihin, pitkosten rakentamista, polkujen pinnan parantamista sekä pintavesien ohjausta. Matkailu pyrkii kansallispuistoon mitä monimuotoisimmilla tavoilla. Viime aiko jen erikoisuuksia ovat olleet Pallas-Ounastunturin alueella mm. suuret liikuntatapah tumat, rekikoiravaljakot, riippuliitäjät ja maastopyöräilijät. Matkailu on osin yrittäjien tukemaa, osin yksityistä harrastusta. Puiston käytön ja hoidon suunnittelua ja erityi sesti matkailun ohjausta hankaloittaa oikeudellisesti epäselvä tilanne kulkijoiden liik kumisoikeudesta. Suppeimman tulkinnan mukaan kansallispuistossa ei ole voimassa tavanomainen jokamiehen oikeus vaan liikkumisvapaudet määritellään lupamenette lyllä ellei niitä sallita lainsäädäntöön perustuvassa järjestyssäännössä. Laajimman tul kinnan mukaan jopa matkailun yritysmuotoinen liikkuva toiminta puiston alueella oli si laillista ja vapaata ellei voida osoittaa selviä häiriöitä puiston luonnolle tai muulle käytölle. Kestävä energiahuolto Pallas-Ounastunturin kansallispuistossa liikkuvat retkeilijät polttavat puuta vuodessa noin 300 m 3. Tämä puutavara on tähän asti tuotu tuville ja tulipaikoille puiston ulko puolella sijaitsevalta Pallasjärven tutkimusalueelta, jonka vuotuisesta hakkuusuunnit teesta kansallispuiston polttopuuhuolto on vienyt noin kolmanneksen. Polttopuu on ollut pääosin koivua, mikä on merkinnyt Pallasjärven tutkimusalueella pitkään jatku nutta koivun harsintaa ja sitä kautta puulajiston yksipuolistamista. Kansallispuistolla on säännöspohjainen oikeus ottaa tarvepuunsa puiston alueelta edellyttäen, että ym päristöministeriö hyväksyy menettelyn (Asetus 932/81, 2 §). Kansallispuiston koko naispuustolle ja elävälle luonnolle tarvepuun otto ei merkitse olennaista kestävyysuh kaa. Tarvepuun ottoalueet voidaan rajata suojelu- ja virkistystarpeiden sekä tutkimus tarpeiden kannalta sopiviin paikkoihin, joissa poimintahakkuilla ja tuulenkaatojen ke ruulla saadaan hankittua tarpeellinen puumäärä puuston vuosikasvun puitteissa. Kestävyyden periaate kansallispuiston käytön suunnittelussa - ongelma-analyysi 57 Kestävä liikkumistapa Kansallispuistojen ongelmina ovat nykyisin lähes kaikkialla tieliikenne ja motorisoitu maastoliikenne. Nämä tuottavat kasvihuonekaasuja, pölyä ja melua puistojen luon toon. Monimutkaisen kemiallisen muuntumisen seurauksena autojen pakokaasut muuttuvat kevätauringon vahvassa UV-säteilyssä myös otsoniksi (Wayne 1991), jolla saattaa olla huomattavan haitallinen vaikutus pohjoisen kansallispuiston kasvillisuu teen. Autoliikenne muodostaa Pallas-Ounastunturin kansallispuistossa turvallisuusris kin puiston eläimistölle. Porokolarit ovat syksyisin yleisiä. Keväisin autot törmäävät soitimella oleviin metsäkanalintuihin ja myöhemmin niiden poikueisiin. Puistohallin nolla ei kuitenkaan ole mahdollisuuksia säännellä tieliikennettä. Törmäysriskiä saat taisi vähentää puiston sisäiselle tieverkolle asetettava nopeusrajoitus. Moottorikelkkaliikenne, jota harrastetaan rajoitetusti (puiston huolto ja valvonta, elinkeinonharjoittajien huoltoajot, latujen hoito, luontaiselinkeinonharjoittajien kalas tusmatkat, tutkijoiden ajot) tai vapaasti (poromiehet) aiheuttaa jonkin verran häiriötä muille puiston käyttömuodoille (virkistys/melu ja turvallisuus, porotalous/porojen säikkyminen). Moottorikelkkaliikenteen lisääminen esimerkiksi sallimalla paikallis ten asukkaiden ja turistien huviajo, vaikuttaisi muiden käyttäjien mielialaan ja turval lisuuteen. Lähes ainoa liikkumisväline, jonka kapasiteetin kestävä yläraja on nykyisin vielä kaukana, on tunturilapin perinteinen kulkuväline ajoporo. Pororaitojen palaaminen kansallispuiston maisemaan lienee ainoa liikenteellinen kehitysvisio, joka on lähes kaikille puiston käyttäjäryhmille eduksi. Vain koiravaljakoiden omistajat saattavat ko kea pororaitojen suosimisen epäoikeudenmukaisena, koska koiravaljakoita ei voida päästää törmäys- ja likaamisongelmien vuoksi samoille reiteille kuin hiihtäjiä ja poro valjakoita. Kansallispuiston elävä puusto n 1430 000 m 3 (Vilin 1975) Kuollut tai kuolemaisillaan oleva puusto n 50 000 m 3 Puuston vuotuinen kasvu n 10 000 m 3 Vuotuinen puuntarve 300 m 3 Metsämaata n 19 000 ha Kestävän polttopuuhuollon tarvitsema alue n 1000 ha 58 Loven, L. Eri käyttömuotojen yhteensovittaminen Kansallispuiston eri käyttömuotojen yhteensovittaminen suunnitellaan alueen hoito ja käyttösuunnitelmassa. Keskenään ristiriitaisten tavoitteiden osalta voidaan päästä asialliseen kompromissiin vain varsin monivaiheisen prosessin jälkeen. Kestävä kompromissi on hyvä tavoite, mutta saattaa jäädä toteutumatta. Suunnitteluvaiheessa on vaikeaa mieltää kaikkia muuttuvia osatekijöitä ja tuntemattomia tekijöitä on run saasti. Puiston ulkoisten olosuhteiden ja niiden muutosten vaikutus on joka tapauk sessa asia, johon puiston sisäisellä suunnittelulla kyetään vaikuttamaan vain rajoite tusti. Voidaan odottaa, että konfliktit kansallispuiston käyttäjäryhmien välillä ovat pysy vä ilmiö. Samoin konfliktit puiston ja paikallisten asukkaiden kanssa. Näiden konflik tien hallinta siten, että peruuttamattomia vahinkoja ei tapahdu, edellyttää vakiintunut ta ja tarkoitukseen sopivaa hallinto- ja suunnitteluorganisaatiota. Kestävään puiston hoitoon pyrkivällä puistohallinnolla tulee olla riittävät valmiudet sidosiyhmäyhteyk siin, taidot osallistavien suunnittelumenetelmien käyttöön ja valtuudet molemmin puolin hyödylliseksi koettavien sopimusten tekoon paikallisen väestön ja elinkeinon harjoittajien kanssa. Hoito- ja käyttösuunnitelman mukainen toimintakin voi aiheuttaa odottamattomia häiriötilanteita luonnossa tai käyttäjien kesken. Näiden havaitseminen ja korjaustoi mien käynnistäminen edellyttää kansallispuistolta omaa seurantaa, jonka tulee koh distua sekä luontoon että käyttäjiin. Seurannan keskeisiä kohteita voivat olla mm. seuraavat: 1. kasvillisuuden muutos kulutettavilla alueilla 2. eläimistön muutos 3. hyönteisten muutos 4. kävijöiden määrä ja jakauma alueella 5. kävijöiden tyytyväisyys Seurattavien asioiden joukko saattaa olla kullakin alueella erilainen. Kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelmassa olisikin määriteltävä ne puiston sisäisellä seurannalla tarkkailtavat avainkohteet, joilla varmistetaan puiston kestävän käytön tavoitteen to teutuminen. Kestävyyden periaate kansallispuiston käytön suunnittelussa - ongelma-analyysi 59 Yhdistelmä Kestävän kehityksen uusi näkökulma liittää kansallispuistot valtakunnan kokonais kehitykseen. Kansallispuistot tukevat kestävää yhteiskuntataloutta ja aluetaloutta tar joamalla paikalliselle väestölle ja elinkeinotoiminnalle jatkuvaa työtä ja toimeentuloa. Työn rasittamille kansalaisille kansallispuistot tarjoavat työkykyä elvyttäviä harras tusmahdollisuuksia ja elämyksiä. Esimerkiksi Pallas-Ounastunturin kansallispuisto toimii vähintään 50 paikallisen tai alueellisen yrityksen markkinointivalttina ja tarjoaa välittömästi kansallispuiston omassa palveluksessa vuosittain työtä noin 50:lle lähiseudun asukkaalle. Pallas-Ounastunturin kansallispuiston hoidolle on asetettu kolme päämäärää: Puiston tulee edistää kestävästi suojelua, virkistystä ja opetusta/tutkimusta. Suojelun kestävyyttä pyritään turvaamaan minimoimalla sellaisia ihmisistä johtuvia muutoksia, jotka voivat syventää alueen luontaista ja erityisesti ilmastovaihtelusta seuraavaa dy namiikkaa. Merkittävä osa puiston luontoon kohdistuvista ihmisen aiheuttamista vai kutuksista on kuitenkin puistohallinnon suunnittelu- ja päätösvallan ulkopuolella. Virkistyksen kestävyyden hallinta edellyttää nykyistä laajempaa tietämystä luon non ja käyttäjien paineensietokyvystä. Virkistyksen kestävyyteen voidaan vaikuttaa hoito- ja käyttösuunnitelmalla ja siihen perustuvilla puistohallinnon toimilla. Kulumis ta voidaan rajoittaa mm. käyttörajoituksilla, reittimuutoksilla ja eroosion torjuntara kenteilla. Retkeilijöiden puuhuolto edellyttää puiston sisällä kestävästi toteutettuja tarvepuuhakkuita ellei puistolle osoiteta voimavaroja puiden ostamiseen. Kansallispuiston metsästyksen vapauttaminen paikalliselle väestölle on poistanut puistohallinnon mahdollisuuden vaikuttaa näkyvän ja osin uhanalaisen eläimistön osan kestävyyteen. Tunturien kiirunakanta on uhattuna. Paikalliset metsästäjät eivät ole ilmaisseet selkeästi pyrkivänsä suunnitelmalliseen kestävään metsästystapaan. Vapaan metsästyksen malli ei sisällä riittävästi kestävyyttä turvaavia ja kannustavia järjestelmiä. Paikallinen porotalous vaikuttaa näkyvästi kansallispuiston kasvillisuuteen ja muuhun eliöstöön. Kestävyyden periaatteeseen pohjautuva porotaloussuunnittelu on paliskunnissa kuitenkin alkutekijöissään. Puistohallinnon vaikutuskeinot porotalou den ohjaamiseen ovat vähäiset. Laitumien kestävän tuoton ylittävää laiduntamispai netta voidaan hillitä vain välillisesti. Tutkimuksen ja opetuksen palveluksessa kansallispuistoilla on mittavat kehitys mahdollisuudet. Kansallispuistot yhdessä muiden suojelualueiden kanssa muodosta vat kestävälle yhteiskuntakehitykselle välttämättömän luonnonlaboratorion. 60 Loven, L. Kirjallisuus Asetus eräiden valtionmaiden luonnonsuojelualueista 18.2.1938/84. Asetus eräistä valtion omistamille alueille perustetuista kansallispuistoista ja luonnonpuistoista. 18.12.1981/932. Hallituksen esitys Eduskunnalle eräiden luonnonsuojelualueiden perustamisesta valtionmaille. 1937 valtiopäivät N:o 96. FNNPEI993. Loving them to death - sustainable tourism in Europe's nature and national park. 1UCN 1994. Parks for Life: Action for Protected Areas in Europe. 150 s. UNCED.I993. YK:n ympäristö- ja kehityskongressi, Rio de Janeiro 3.-14.6.1992. Ympäristöministeriö, Ulkoministeriö. 239 s. Wayne, R. 1991. Chemistry of Atmospheres. Oxford. 2. painos. Vilen, K. 1976. Pallas-Ounastunturin kansallispuisto; hoito-ja käyttösuunnitelma. METLA, Moniste 98 s. Sepponen, P. (toim). 1995. Lapin metsien kestävä käyttö Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 587: 61-73. Ekologisesti kestävän metsänhoidon periaatteet Lapissa Yrjö Norokorpi 1 & Erkki Lähde 2 Metsäntutkimuslaitos Rovaniemen tutkimusasema Pl 16,96301 Rovaniemi Metsäntutkimuslaitos Unioninkatu 40 A 00170 Helsinki Johdanto Lähes kaikkialla maailmassa on nykyisin kiinnostuttu metsänhoitomenetelmistä, joil la pyritään jäljittelemään metsäluonnon omaa kehitystä. Tämä kiinnostus ei ole uusi ilmiö, vaan se on toistunut aika ajoin viime vuosisadalta lähtien (Brooks ja Grant 1992). Uusin vaihe alkoi viritä viime vuosikymmenen alussa (Norokorpi 1982, Lähde 1986). Suuntaus voimistui, kun YKn Ympäristön ja kehityksen maailmankomissio v. 1987 määritteli kestävän kehityksen tavoitteet ja esitti suosituksensa niiden saavutta miseksi. Komission esitys hyväksyttiin samana vuonna YK:n yleiskokouksessa. Tä män päätöksen pohjalta Ympäristön ja kehityksen Suomen toimikunta (1989) esitti suosituksensa metsien hoidosta seuraavasti: "Pitkän tähtäyksen tavoitteeksi otetaan kehityksen suuntaaminen mahdollisimman suurelta osin kohti luonnonmukaista metsänhoitoa ja uudistamista, metsäluonnon palauttaminen ekologisesti terveiksi elo yhteisöiksi kaikkien metsäluonnolle ominaisten eliölajien kannalta sekä metsän kult tuuristen, sivistyksellisten ja sosiaalisten käyttötarkoitusten palauttaminen. " Kestävän kehityksen periaatteiden pohjalla Rio de Janeirossa v. 1992 pidetyssä YKn Ympäristö- ja kehityskonferensissa sovittiin maailmanlaajuisesta toimintaohjel masta. Sen metsäperiaatteissa todetaan, että metsiä tulee hoitaa ja käyttää kestävästi nykyisten ja tulevien sukupolvien tarpeiden tyydyttämiseksi (UNCED, YKn... 1993). Helsingin metsäministerikokouksessa seuraavana vuonna tarkennettiin edelleen kä sitettä tarkoittamaan metsien ja metsämaiden hoitoa ja käyttöä siten, että säilytetään 61 62 Norokorpi, Y. & Lähde, E, niiden monimuotoisuus, tuottavuus, uusiutumiskyky ja elinvoimaisuus sekä turva taan metsien monikäytön edellytykset (Ministerial conference of ... 1993). Metsä luonnon hyödyntämisen peruslähtökohtana on metsävarojen ekologisesti kestävän käytön edistäminen ja monipuolistaminen. Se edellyttää metsien hoidon ja käytön yh teensovittamista koko metsäluonnon ja ympäristöarvojen kanssa. Biologisen moni muotoisuuden säilyttäminen ja tarkoituksenmukainen lisääminen kaikentyyppisissä metsissä on olennainen osa ekologisesti kestävää metsätaloutta. Hakkuissa tulee so veltaa menetelmiä, jotka edistävät metsän luontaista kehitystä ja rakennetta. Ensimmäistä kertaa on nyt virallisesti sitouduttu niin kansainvälisellä kuin kansal lisella tasolla käyttämään luonnonläheisiä metsänhoitomenetelmiä. Uusi käytäntö ei kuitenkaan ole vielä selkeytynyt nykyisessä muutosvaiheessa. Luonnonmetsien tutki mukseen on siksi kohdistunut suuri kiinnostus eri puolilla maailmaa metsänhoito mallien kehittämiseksi. Tässä raportissa tarkastellaan Lapin metsien luontaista ra kennetta ja kehitystä sekä hahmotellaan niiden perusteella ekologisesti kestävän metsänhoidon periaatteita. Metsän luontainen rakenne ja dynamiikka Valtakunnan metsien ensimmäinen inventointi (VMI I) vuosina 1921-1924 edustaa laajinta, systemaattista luonnontilaisten metsien mittausaineistoa Euroopassa. Tuo hon aikaan keskimäärin kaksi kolmasosaa Suomen metsistä oli vielä luonnontilaisia eli hakkuilta joko kokonaan tai ainakin suurimmaksi osaksi säästyneitä (Heikinhei mo 1924). Maamme pohjoispuoliskossa sellaisten metsien osuus oli suurin, 81%. Luonnonmetsien rakennetta tämän aineiston perusteella ovat selvittäneet Lähde ym. (1991) kivennäismaiden varttuneiden puustojen osalta ja Norokorpi ym. (1994) koko aineiston osalta. Näissä tutkimuksissa runkolukujakaumaan perustuva rakenne luo kiteltiin koealoittain. Rakenteeltaan yksipuolisimpia eli tasarakenteisia metsiköitä, joi den runkolukujakauma ulottui enintään 15 cm:n laajuudelle oli Peräpohjolan kiven näismailla keskimäärin 2% ja vastaavasti Metsä-Lapissa 6% (taulukko 1). Ne olivat val tapuustoltaan nuoria metsiköitä. Muut metsiköt luokiteltiin erirakenteisiksi. Puustol taan monimuotoisimpia eli säännöllisen erirakenteisia metsiköitä, joiden runkoluku jakauma muistutti käännetyn J-kirjaimen muotoa, oli Peräpohjolassa 33% ja Metsä-La pissa 43%. Erityisesti mäntyvaltaisilla kasvupaikoilla puuston säännöllinen eriraken teisuus väheni valtapuuston vanhetessa ja puuston tilavuuden suuretessa. Vastaavasti kupevan erirakenteisten eli runkolukujakaumaltaan normaalijakaumaa muistuttavien puustojen osuus kasvoi. Peräpohjolassa vanhojen puustojen osuus oli huomattavan Ekologisesti kestävän metsänhoidon periaatteet Lapissa 63 suuri. Valtapuustoltaan yli 120-vuotiaiden metsiköiden osuus oli kaikkiaan 72% ja tuo reilla kankailla 88%. Tuli on metsän luonnollinen, laaja-alainen uudistaja, mutta metsäpalossa jää silti jäljelle elävää puustoa etenkin kosteisiin painanteisiin (Pöntynen 1929). Tyypillistä on myös, että vanhat, paksukaarnaiset männyt selviävät elävinä siementämään uutta su kupolvea. Kasvualusta on tässä vaiheessa herkästi taimettuvaa. Nuorennoksen syn nyttyä vanhat männyt jäävät ylispuiksi. Metsikkörakenteen jaksollisuus korostuu Pohjois-Suomessa, missä taimivaihe kestää kauan ja taimia syntyy useasta siemensa dosta (Lakari 1915, Aaltonen 1919, Lassila 1920). Taulukko 1. Puuston keskimääräinen rakenneluokkajakauma (%) Peräpohjolan ja Metsä-Lapin metsäkasvilli suusvyöhykkeen kivennäismailla (Norokorpi ym. 1994). Rakenneluokat: 1. Tasarakenteinen = puita enin tään kolmessa peräkkäisessä 5 cm:n läpimittaluokassa. Erirakenteinen = puita vähintään neljässä 5 cm:n läpimittaluokassa: 2. Kupevan erirakentainen = jakauma muistuttaa normaalijakaumaa, 3. Jaksollisen eri rakenteinen = yksi tai useampia puuttomia väliluokkia, 4. Säännöllisen erirakenteinen = runkolukujakauma muistuttaa käännetyn J:n muotoa. Rakenneluokka Kasvillisuus- Tuore Kuivahko Kuiva Keski- vyöhyke kangas kangas kangas määrin 1. Tasarakenteinen Peräpohjola 0 2 2 2 Metsä-Lappi 0 3 9 6 2. Kupevan Peräpohjola 53 54 34 51 erirakenteinen Metsä-Lappi 24 40 32 43 3. Jaksollisen Peräpohjola 6 11 40 14 erirakenteinen Metsä-Lappi 8 20 36 26 4. Säännöllisen Peräpohjola 41 32 24 33 erirakenteinen Metsä-Lappi 68 37 23 43 64 Norokorpi, Y. & Lähde, E. Luonnontilaisen metsikön sukkessiota on kuvattu tarkimmin Peräpohjolan tuo reilla kankailla (Sir6n 1955, Norokorpi 1979,1986,1992). Metsäpalon jälkeen syntyvä koivuvaltainen puusto saavuttaa maksimitilavuutensa 80 vuoden iällä. Koivujakson al le syntyvän kuusijakson tilavuus suurenee 200 vuoden iälle asti. Kuusen kasvu on suurimmillaan siinä vaiheessa, jolloin koivun osuus puustosta on 25-35% (Siren 1955). Tällöin puuston rakenne kokonaisuutena on säännöllisimmin erirakentainen (Norokorpi 1986, 1992). Metsikön erirakenteisuus säilyy kehityksen myöhemmissä kin vaiheissa. Puiden iän vaihteluväli voi kasvaa jopa yli 400 vuodeksi, koska vahvim mat kuuset elävät niin vanhoiksi (Norokorpi 1979,1986). Vanhoissa kuusikoissa on tyypillistä, että puita kuolee tai kaatuu yksittäin ja pieni nä ryhminä. Alikasvoksena syntyneet puut pääsevät jatkamaan kasvuaan vapautu neessa tilassa. Juuristokuopat ja maatuvat liekopuut ovat merkittäviä taimettumiskoh tia (Heikinheimo 1922, 1939, Arnborg 1943). Lapissa 1980-luvulla esiintyneet useat kovat tuulet ovat osoittaneet, että valtapuustoltaan vanhat, vaihtelevanrakenteiset kuusikot ovat varsin myrskynkestäviä. Niissä ei ole esiintynyt laajoja yhtenäisiä tuu lenkaatoja, vaikka läheiset männiköt olisivatkin kärsineet pahoja tuhoja. Täten ekolo gisten olojen mukaan vaihdellen metsä kykenee uudistumaan rappeutumatta pieni alaisten häiriöiden kautta. Erikokoisten kuvioiden muodostamien mosaiikkien ja kas vupaikkojen luoman rikkonaisuuden seurauksena havumetsävyöhykkeen metsät ke hittyvät luontaisesti vaihtelevan rakenteisiksi ja monimuotoisiksi (Pobedinski 1988, Leemans 1991). Parhaiten varjostusta sietävänä puulajina kuusi muodostaa näissä metsissä ylei simmin alikasvosta. Sillä on hyvä kyky elpyä tiheänkin päällyspuuston alta (Pöntynen 1929, Cajander 1934). Myös koivut pystyvät kehittymään alikasvoksena jopa kuusi kossa (Laiho 1985, 1992, Lähde ym. 1991, 1992, Laiho ym. 1995). Mänty kasvaa ali kasvoksena parhaiten männikön, mutta myös koivikon alla (Laiho 1985, Laiho ym. 1995). Kaikilla kasvupaikoilla ja alueilla puustot muodostavat eri kehitysvaiheissa se kametsiä puulajisuhteiden vaihdellessa laajasti (Norokorpi ym. 1994). Lehtipuiden yleisyys on merkittävää luonnonmetsissä kaikilla kasvupaikoilla. Niiden osuus run sastuu pohjoiseen päin ja kasvupaikan viljavuuden lisääntyessä. Metsä-Lapissa lehti puiden osuus on luontaisesti suurin kaikilla kasvupaikoilla. Tosin kuivilla ja sitä ka rummilla kankailla männyn osuus on suunnilleen yhtä suuri (Norokorpi ym. 1994). Tutkimukset osoittavat, että luonnonmetsät ovat kaikissa kehitysvaiheissaan val taosin erirakenteisia eli erikokoisista ja eri-ikäisistä puista koostuvia sekametsiä. Metsäpalot ja myrskytuhot kuuluvat luonnollisena osana kehitysdynamiikkaan. Tällä vaiheella on kuitenkin varsin vähän yhtäläisyyksiä avohakkuiden kanssa. Voimak kaankin luonnontuhon jäljiltä säästyy vaihtelevia määriä eläviä puita ja kokonaisia metsäsaarekkeita. Lisäksi maahan kaatuneet ja pystyyn kuivuneet tai hiiltyneet run got vaikuttavat suotuisasti alueen pienilmastoon ja rikastuttavat luonnon monimuotoi Ekologisesti kestävän metsänhoidon periaatteet Lapissa 65 suutta. Nuorennosta syntyy suhteellisen nopeasti vesomalla ja luontaisesta siemen nyksestä. Eriasteisesti vaihtelevan puuston peitteellisyyden jatkuva säilyminen kuu luu metsäluonnon keskeisiin ominaispiirteisiin. Ekologisesti kestävän metsänhoidon periaatteet Runkolukujakauman perusteella metsänkäsittelymenetelmät voidaan jakaa kahteen pääiyhmään: 1. Rakennetta tasaavat ja 2. Rakennetta monipuolistavat. Ensin mainit tuun ryhmään kuuluvat ala- ja yläharvennukset sekä eriasteiset määrämittahakkuut (Lähde ja Norokorpi 1995). Alaharvennuksessa rakennetta tasataan altapäin pieniä puita poistamalla. Yläharvennuksessa ja määrämittahakkuussa tasaus tehdään päältä päin. Yläharvennuksessa hakataan usein myös jonkin verran pieniä puita (Yli-Vakku ri 1949, Vuokila 1980,1984). Määrämittahakkuussa poistetaan kaavamaisesti vain en nalta määrätyn kokorajan ylittävät puut. Ns. harsintaharvennus on lähellä yläharven nusta. Siinä kiinnitetään erityistä huomiota pienempien puiden kasvattamiseen mah dollisimman arvokkaaseen taloudelliseen kokoon poistamalla suurimpia puita (Vuo kila 1970,1977,1984). Toisessa pääryhmässä eli rakennetta monimuotoistavissa käsittelyissä säilytetään alkuperäinen puuston erikokoisuus ja sekapuustoisuus sekä kehitetään rakennetta edelleen monimuotoiseen suuntaan (Lähde ym. 1985, Lähde 1991 b). Menetelmää voidaan kutsua myös luonnonläheiseksi eli ekologisesti kestäväksi metsänhoidoksi. Samaan ryhmään voidaan lukea myös käsittelyt, joilla yksipuolisia rakenteita moni muotoistetaan eli tasarakenteista puustoa muutetaan erirakenteiseksi (Lähde ja No rokorpi 1995). Tähän rakennetta monimuotoistavan käsittelyn pääryhmään luetaan puittain tai ryhmittäin jatkuva kasvatus. Ruotsalaisen käytännön mukaan ensin maini tusta ryhmästä erotetaan pohjoisilla alueilla tunturimetsäharsinta omaksi alakäsitte lyksi (Lindman 1984, Jeansson ym. 1989, Lundqvist 1990). Erottavana tekijänä siinä käytetään kasvuoloja, hakkuumäärää ja hakkuukieltoa. Sekä puittain että ryhmittäin jatkuva kasvatus voidaan toteuttaa hyvin joustavasti esimerkiksi taloudellisten tarpei den tai metsän monikäytön edellytysten mukaan. Hakkuumäärä ja hakkuukielto ei vät silloin ole vakioita (Foil es 1978). Toisinaan saattaa myös olla tarvetta tehostaa uu distamisvaihetta esimerkiksi valoa vaativien lajien osalta, jolloin on hakattava tavallis ta voimakkaammin (Leak ja Filip 1977) tai käytettävä ryhmittäistä hakkuuta (Mar quis 1978). Metsikön rakennetta monimuotoistavissa käsittelyissä on perustana se, että puus to on metsäekosysteemin keskeinen osa. Avohakkuu merkitsee aina sen katoamista siihen asti, kunnes paikalla kasvaa jälleen varttunut puusto. Monien uhanalaisten laji Norokorpi, Y. & Lähde, E. 66 en ja monimuotoisuuden kannalta kokonaisuudessaan biotoopin jatkuvuus on tärkeä tekijä (Esseen ym. 1992, Haila 1994). Tasarakenteisena kasvatuksessa kiinnitetään huomiota erityisesti valtapuiden nopeaan järeytymiseen (Vuokila 1970, 1975). Met sään suhtaudutaan tällöin kuin yksittäiseen puuhun, joka syntyy, kasvaa ja kuolee. Ekologisesti kestävässä metsänhoidossa erirakenteista eli erikokoisia puita sisäl tävää metsää hoidetaan jatkuvan kasvatuksen hakkuulla. Parhain tulos saavutetaan sellaisessa erirakenteisessa sekametsässä, jossa puiden lukumäärä vähenee suhteel lisen tasaisesti läpimitan suuretessa eli puusto on säännöllisen erirakenteinen (Laiho ym. 1994, Norokorpi ym. 1994). Sitä pidetään tavoiterakenteena jatkuvassa kasvatuk sessa (Lähde ja Norokorpi 1995). Hakkuussa korjataan ensisijaisesti tukkipuun kokoista puustoa. Sen osuus koko naiskertymästä on yleensä vähintään kaksi kolmasosaa. Kuitenkin joitakin kook kaimpia yksilöitä säästetään, jotta monimuotoinen rakenne säilyy. Samoin menetel lään harvinaisten tai metsässä vain vähäisessä määrin esiintyvien puulajien ja erikois muotojen suhteen. Vaikka sairaat ja vialliset puut pyritään poistamaan, jätetään niitä jonkin verran (10-20 puuta/ha), erityisesti lehtipuita, pökkelöitymään ja kaatumaan maapuiksi. Taloudelliselta käyttöarvoltaan merkityksetöntä puuta ei yleensä ole tar peen hakata. Erikoispuut, kuten jalot lehtipuut ja eri lajien erikoismuodot, sääste tään. Vesien rannat ja muut rajakohdat jätetään yleensä käsittelemättä. Ne ovat moni en lajien ja siten monimuotoisuuden kannalta arvokkaita (Forman ja Godron 1986, Hunter 1990, Kuusinen 1994). Ylitiheitä kohtia aina taimikkoon asti voidaan kuiten kin harventaa, jos kasvun elpyminen ja rakenteen kehittäminen sitä edellyttävät. Jä tettävässä puustossa suositaan lehtipuita, erityisesti koivua. Raita ja haapa ovat met sän monimuotoisuuden kannalta erityisen arvokkaita (Kuusinen 1994, Kouki 1993, Lähde ym. 1995). Ryhmittäisessä jatkuvan kasvatuksen hakkuussa tai yksittäisten isojen puiden hakkuussa syntyneiden pienten aukkojen uudistumista voidaan no peuttaa ja edistää halutuille puulajeille hajakylvöllä tai istutuksella. Uudistumista voi daan edistää myös kevyellä maanpinnan käsittelyllä. Ryhmittäistä jatkuvaa kasvatus ta käytettäessä hoidetaan samalla myös ryhmien väliin jäävää puustoa. Ohjeelliset tavoiterunkolukujakaumat (taulukko 2) eri kasvupaikkaluokille Lapis sa perustuvat lähinnä VMI III:n aineistoon (Laiho ym. 1994, Lähde ym. 1994a,b). Lappia varten tehdyssä sovelluksessa runkoluku jää hakkuun jälkeen Etelä-Suomea jonkin verran pienemmäksi (Lähde ja Norokorpi 1995). Jatkuva kasvatus on tarkoi tettu mahdollisimman joustavaksi menetelmäksi. Tällöin esimerkiksi monikäyttötar peet ja taloudelliset näkökohdat ovat päätöstä tehtäessä ratkaisevassa asemassa. Ajoittain esimerkiksi uudistamisen tehostaminen saattaa edellyttää tavanomaista voi makkaampaa hakkuuta. Toisaalta erirakenteisessa metsässä voidaan kasvattaa erit täin runsastakin puustoa ja venyttää hakkuukierto pitkäksi. Ekologisesti kestävän metsänhoidon periaatteet Lapissa 67 Taulukko 2. Erirakenteisen sekametsän tavoiterunkolukujakauma jatkuvan kasvatuksen hakkuun jälkeen La pissa kasvupaikkaluokittain. Tasarakenteisia metsiä ei yleensä heti voida hoitaa jatkuvan kasvatuksen tapaisil la hakkuilla, vaan sopivassa vaiheessa vanha puusto on poistettava ja perustettava uu si monimuotoiseksi kehitettävä metsikkö joko avohakkuuta tai siemen- ja suojuspuu menetelmää käyttäen. Avohakkuu voidaan arvioida ekologisesti laaja-alaiseksi (vrt. Thomasius ja Bretschneider 1970, Norokorpi 1982, 1987), kun se Etelä-Suomessa ylittää kaksi ja Pohjois-Suomessa puolitoista hehtaaria. Laaja-alaisia, korkeintaan muutaman hehtaarin suuruisia avohakkuita voidaan rajoitetusti tehdä kohteissa, jot ka kulotetaan ja uudistetaan lehtipuuvaltaisiksi sekapuustoiksi. Kulotuksen yhteydes sä huolehditaan myös siitä, että uudistusalalle jää hiiltynyttä eri puulajien pysty- ja maapuita edistämään luonnon monimuotoisuutta. Kulotusalan maanpintaa voidaan kevyesti muokata, jos on arvioitavissa, että se ei muutoin uudistu kohtuullisessa ajas sa. Muokkaus on kevyttä silloin, kun jälki kangasmaalla ulottuu enintään viiden sent timetrin syvyydelle kivennäismaahan. Voimaperäisemmät käsittelyt aiheuttavat selviä ekologisia ja monikäytöllisiä haittoja (Lähde 1986, 1991b). Uudistamisessa käytetään hyväksi ympäröivän reunametsän siemennystä. Havu puiden siemen leviää hyvin kahden puunpituuden etäisyydelle, mutta koivun siemen kulkeutuu helposti yli 100 metriä (Virtanen ym. 1984). Kun uudistusalaa on tarpeen viljellä, suositellaan ensisijaisesti hajakylvöä, jossa käytetään kasvupaikan mukaan vaihdellen eri lehti- ja havupuulajien siemenseosta. Viljelyn ja luontaisen uudistami sen yhdistelmällä voidaan täydentää myös vajaasti uudistuneita aloja. Vaihtoehtona pienialaiselle avohakkuulle on pienaukkojen tai kaistaleiden käyttö. Lapin oloissa monenlaiset siemenen tuotokseen, itämiseen ja taimien kehitykseen vaikuttavat ekologiset tekijät sekä metsien monikäyttövaatimukset saadaan siten yh distetyiksi. Menetelmää on nimitetty Pohjois-Lapin oloissa suojametsähakkuuksi (Norokorpi 1982). Hakkuussa tehdään enintään kolmannekselle metsikön alasta pie niä aukkoja, joiden koko on Pohjois-Suomessa enintään 25 aaria. Seuraava osa haka Kasvupaikka <5 5-10 Läpimittaluokka, cm 10-15 15-20 20-25 >25 Tuoreet kankaat 600 350 220 140 85 15 Kuivahkot kankaat 550 330 200 125 75 10 Kuivat kankaat 400 210 110 65 45 - 68 Norokorpi, Y. & Lähde, E, taan aikaisintaan, kun ensimmäisen osan puusto on saavuttanut seuraavan hakkuu vaiheen. Pienilläkin uudistusaloilla on suositeltavaa polttaa hakkuutähteitä kasoissa myöhään syksyllä tai varhain keväällä, kun metsäpalon vaaraa ei ole. Kevyt maanpin nan käsittely edistää taimettumista. Nuorennos syntyy perusmetsän siemennyksestä, mutta sitä voidaan varmistaa hajakylvöllä. Siemen- ja suojuspuuhakkuita käytettäessä sovelletaan samoja pinta-ala- ym. suo situksia kuin avohakkuussa. Vaikka siemenpuuala onkin ekologisesti lähellä avoalaa (Norokorpi 1982), sitä käytetään avohakkuita mieluummin tasarakenteisen puuston käsittelyssä. Kuusivaltaisen metsikön suojuspuuhakkuussa tulee suojuspuiksi jättää pääosin mäntyjä ja lehtipuita. Siemenpuiden määrä on 20-150 kpl/ha. Suojuspuuston tiheys on 150-350 kpl/ha. Kaikkia siemen- ja suojuspuita ei poisteta, vaan niitä jäte tään 10-20 kpl/ha ainakin siihen asti, kun nuori puusto on varttunut kasvatusvaihee seen. Suositeltavaa on jättää ne keloutumaan tai pökkelöitymään ja siten rikastutta maan metsäluontoa. Taimikoiden annetaan kehittyä luontaisesti sellaiseen vaiheeseen, että saadaan jo kohtuullinen hakkuutulos (Lähde 1991 a, 1992 b, Norokorpi 1994). Hakkuissa sovelle taan erirakenteisen sekametsän kasvatusperiaatteita. Jos nuori puusto ei täytä niitä vaatimuksia, noudatetaan hakkuissa nykyisiä tasarakenteisen puuston käsittelyohjei ta (Luonnonläheinen metsänhoito, 1994). Silti eri kasvatusvaiheissa pyritään kehittä mään puuston rakennetta ja koostumusta mahdollisimman monimuotoiseksi esimer kiksi pienaukkojen avulla. Lahoavia pysty- ja maapuita jätetään elävöittämään metsä luontoa. Alikasvoksen raivauksesta luovutaan. Hakkuumenetelmiä on tarpeen ylei sestikin kehittää alikasvosta säästäviksi. Tarkastelu ja yhteenveto Erirakenteisten sekametsiköiden tuotosvertailuista tasarakenteisten yhden puulajin metsiköiden kanssa on esitetty vaihtelevia arvioita ja mittaustuloksia. Yleisimmän kä sityksen mukaan niiden välillä ei ole suurta eroa (Kern 1966, Lundqvist 1989, 1993, Kolström 1993) tai että erirakenteiset ovat tuottoisampia (Znerold 1987, Lähde ym. 1994 a, b). Myös vastakkaisia käsityksiä on esitetty (Andreassen 1994). Puulajisekoi tuksen kokonaiskasvua lisäävä vaikutus tasarakenteisissa, mutta erityisesti eriraken teisissa sekametsiköissä perustuu mm. siihen, että puustoa voidaan kasvattaa tiheäm pänä kuin tasarakenteisia puhtaita metsiköitä (Lähde ym. 1994 a, b). Tällöin metsä ekosysteemin kerrokset juurten kärjestä puiden latvaan asti voidaan saada täysipai noiseen käyttöön. Erirakenteisena kasvatus puittain tai ryhmittäin jatkuvalla kasva tuksella tuottaa suhteellisen tasaisen kasvun. Tasarakenteisena kasvatus alaharven Ekologisesti kestävän metsänhoidon periaatteet Lapissa 69 nuksella merkitsee sitä vastoin metsikön epätasaista tuotosta. Uudistamisvaiheessa määrällinen kasvu on vähäistä ja nousee suurimmilleen vasta varttuneessa puustossa (Lähde ja Norokorpi 1995). Luonnonläheisessä, ekologisesti kestävässä metsänhoidossa otetaan huomioon paljon laajemmat ja kauaskantoisemmat näkökohdat kuin metsikkökohtainen puun tuotos. Se tähtää metsäluonnon kokonaisvaltaiseen hoitoon sopeutettuna alueen eri käyttömuotoihin joustavasti pitkälläkin aikavälillä. Monikäytön etujen lisäksi koroste taan ekologista kestävyyttä erilaisia luontaisia, kuten myrsky-, lumi-, sieni- ja hyön teistuhoja vastaaan (Leibundgut 1972, Kammerland 1978, Norokorpi 1982, Frivold 1992), sekä ilmansaasteiden suoria ja välillisiä vaikutuksia vastaan (Lähde 1986, Schiitz ym. 1986). Erirakenteiset sekametsät täyttävät myös parhaiten biologisen mo nimuotoisuuden vaatimukset (Stoszek 1992, Norokorpi ym. 1994, Lähde ym. 1995). Yhteenvetona voidaan todeta, että ekologisesti kestävä metsänhoito merkitsee mm. seuraavaa: Avohakkuut vähenevät, korjuukustannukset osaksi nousevat ja osak si laskevat. Uudistamis-, taimikonhoito- ja ensiharvennusongelmat ja -kustannukset vähenevät. Siten uudistamisen pitkä vajaatuottoisuusvaihe vähenee. Samalla metsien monikäyttö- ja myyntiarvo säilyvät korkeina sekä metsäluonto pysyy toimintakykyise nä. Tarve suojelualueisiin kevenee, kestävyys tuhoja vastaan paranee, halukkuus hakkuisiin lisääntyy sekä liika ja raskas koneellistaminen kevenee. Metsurien ja met sänomistajien työllisyysedellytykset paranevat eli maaseutu säilyy nykyistä parem min asuttuna ja metsät pysyvät metsinä. Kirjallisuus Aaltonen, V. T. 1919. Kangasmetsien luonnollisesta uudistumisesta Suomen Lapissa. I. Über die natiirliche Verjungung der Heidewalder im Finnischen Lappland. I. Communicationes Instituti Forestalis Fenniae 1(1):1—319 +56 s. Andreassen, K. 1994. Development and yield in selection forest. Meddelserfra Skogsforsk 47(5):1-37. Arnborg, T. 1943. Granberget: En växtbiologisk undersökning av ett sydlappländskt granskogsomräde med särskild hän syn tili skogstyper och föryngring. Zusammensetzung: Granberget: ein planzenbiologische Untersuchung eines sudlappländischen Fichtenwaldgebietes unter besonderer Berucksichtigung von Waldtypen und Verjungung. Norr ländsk handbibliotek 14:1-282 + 16 s. Brooks, D. J. & Grant, G. E. 1992. New approaches to forest management. Background, science issues, and research agenda. Journal of Forestry 90(1 ):25— 28. Cajander, E. K. 1934. Kuusen taimistojen vapauttamisen jälkeisestä pituuskasvusta. Communicationes Instituti Foresta lis Fenniae 19(5): 1-59. Esseen, P.-A., Ehnström, 8., Ericson, L. & Sjöberg, K. 1992. Boreal forests - the focal habitats of Fennoscandia. Julkai sussa: Hansson, L. (toim.). Ecological Principles of Nature Conservation. Elsevier, London, ss. 252-325. Norokorpi, Y. & Lähde, E. 70 Foiles, M. W. 1978. Stand structure. Julkaisussa: Uneven-aged silviculture & management in the United States. USDA. Forest Service Timber management research. Washington, D.C. General Technical Report. WO-24:176-185. Forman, R. T. T. & Godron, M. 1986. Landscape ecology. New York. Wiley. 619 s. Frivold, L. H. 1992. Ecologically oriented silviculture in the boreal coniferous forest zone. lUFRO. Proceedings Centen nial, Berlin-Eberswalde, Germany Aug 31-Sep 4,1992, s. 215. Haila, Y. 1994. Metsän pirstoutuminen luonnonsuojeluekologisena ongelmana boreaalisessa metsävyöhykkeessä. Jul kaisussa: Haila, Y., Niemelä, P. & Kouki, J. (toim.). Metsätalouden ekologiset vaikutukset boreaalisessa havumet sässä. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 482:59-67. Heikinheimo, 0.1922. Pohjois-Suomen kuusimetsien hoito. Referat: Überdie Bewirtschaftung der Fichtenwalder Nord- Finnlands. Communicationes Instituti Forestalis Fenniae 5(2):1—132. 1924. Suomen metsien metsänhoidollinen tila. Communicationes Instituti Forestalis Fenniae 9(4):1—12. 1939. Kokemuksia paksusammaltyypin metsien käsittelystä. Referat: Behandlung der Wälde vom Dickmoostyp. Silva Fennica 52:121-139. Hunter, M. L. 1990. Wildlife, Forests and Forestry: Principles of managing forests for biological diversity. Prentice Hall, Englewood Cliffs. NJ. 370 s. Jeansson, E„ Bergman, F., Elfving, B„ Falck, J. & Lundqvist, L. 1989. Natural regeneration of pine and spruce. Propo sal for a research program. Swedish University of Acricultural Sciences, Department of Silviculture. Reports 25. 67 s. Kammerlander, H. 1978. Aufbau, Verjungung und Verbissgefährdung der Plenterwälder in Raum Kufstein/Tirol. Schwei zerische Zeitschrift fur Forstwesen 129(9):71 1-726. Kern, K. G. 1996. Wachstum und Umweltfaktoren im Schlag- und Plenterwald. Vergleichende ertragskundlich ökologische Untersuchungen in zwei Ta-Fi-(Bu)-Plenternwaldbeständen und zwei benachbarten Fi-Schlagwäldern des Hochschwarzwaldes. Bayerischer Landwirtschaftsverlag. Munchen, Basel, Wien. 232 s. Kolström, T. 1993. Modelling the development of an uneven-aged stand of Picea abies. Scandinavian Journal of Forest Research 8:373-383. Kouki, J. 1993. Luonnon monimuotoisuus valtion metsissä - katsaus ekologisiin tutkimustarpeisiin ja suojelun mahdolli suuksiin. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, Sarja All.BB s. Kuusinen, M. 1994. Metsätalouden vaikutus epifyyttijäkälälajiston monimuotoisuuteen. Julkaisussa: Haila, Y„ Niemelä, P. & Kouki, Y. (toim.). Metsätalouden ekologiset vaikutukset boreaalisessa havumetsässä. Metsäntutkimuslaitok sen tiedonantoja 482:75-81. Laiho, 0.1985. Alikasvosten elpyminen ja niiden hyväksikäyttö. Julkaisussa: Saksa, T. (toim.). Varttuneen metsän met sänhoidollisen käsittelyn vaihtoehdoista. Vesijaolla 7.-9.5.1984 pidetyn koulutus-ja neuvottelupäivän alustukset. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 182:39-50. 1992. Understoreys in the forests of Finland. Julkaisussa: Hagner, M. (toim.). Silvicultural alternatives. Proceedings from an internordic workshop, June 22-25 1992. Swedish University of Agricultural Sciences, Department of Silvi culture, Reports 35:100-103. Lähde, E., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1994. Varttuneiden metsiköiden rakenne 1950-luvun alussa. Summary: Stand structure of advanced forests in early 1950's in Finland. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 495:90-128. Ekologisesti kestävän metsänhoidon periaatteet Lapissa 71 , Lähde, E., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1995. Alikasvos metsän uudistuspotentiaalina. Julkaisussa: Laiho, O. & Luo to, T. (toim.). Metsäntutkimuspäivä Tampereella 1994. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 538:70-76. Lakari, O. J. 1915. Studien über die Samenjahre und Altersklassenverhältnisse der Kiefernwälder auf dem nordfinnisch en Heideboden. Acta Forestalia Fennica 5(1):1-211. Lassila, 1.1920. Tutkimuksia mäntymetsien synnystä ja kehityksestä pohjoisen napapiirin pohjoispuolella. Referat: Un tersuchungen über die Entstehung und Entwicklung der Kiefernvrälder nördliche von nördlichen Polarkreise. Acta Forestalia Fennica 14(3): 1-95. Leak, W. B. & Filip, S. M. 1977. Thirty-eight years of group selection in New England northern hardwoods. Journal of Forestry 75:641-643. Leemans, R. 1991.1991. Canopy gaps and the establishment patterns of spruce in two old-growth coniferous forests in central Sweden. Vegetatio 93(2): 157-165. Leibundgut, H. 1972. Struktur eines Emmentaler Plenterwaldes. Schweiz. Z. Forstwes. 123(9/10):854—870. Lindman, J. 1984. Fjällskogsblädning. Tillväxtstudier i fyra bestsänd. Sveriges lantbruksuniversitet. Institutionen för skogsskötsel. Umeä. Examenarbete. 52 s. Lundqvist, L. 1989. Blädning i granskog. Strukturförändringar, volymtillväxt, inväxning och föryngring pä försöksytor skötta med stamvis blädning. Summary: Use of the selection system in Norway spruce forests - changes in the stand structure, volume increment, in growth and regeneration on experimental plots managed with single tree se lection. Sveriges lantbruksuniversitet. Institutionen för skogsskötsel. Umeä. 99 s. 1990. Blädning i granskog. Skogsfakta. Biologi och skogskötsel 69.4 s. 1993. Changes in the stand structure on permanent Picea abies plots managed with single-tree selection. Scandi navian Journal of Forest Research 8:510-517. Luonnonläheinen metsänhoito. 1994. Metsänhoitosuositukset. Metsäkeskus Tapion julkaisu 6.72 s. Lähde, E. 1986. Metsänhoidon perusteista. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 218.127 s. 1990. Luonnonläheinen hoito tehometsätalouden tilalle. Julkaisussa: Teivainen, L. (toim.). Yksityismetsänomistajan kirja. ss. 138-153. 1991 a. Picea abies-dominated naturally established sapling stands in response to various cleaning-thinning. Scan dinavian Journal of Forest Research 6:499-508. 1991b. Päin honkia. Arator. Helsinki. 256 s. 1992b. Natural regeneration of all-sized spruce-dominated stands treated by single tree selection. Julkaisussa: Hagner, M. (toim.). Silvicultural alternatives. Proceedings from an internordic workshop, June 22-25 1992. Sveri ges lantbruksuniversitet. Institutionen för skogsskötsel. Rapporter 35:117-123. , Laiho, 0., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1991. The structure of advanced virgin forests in Finland. Scandinavian Jour nal of Forest Research 6:527-537. , Laiho, 0., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1992. Stand structure of thinning and mature conifer-dominated forests in bo real zone. Julkaisussa: Hagner, M. (toim.). Silvicultural alternatives. Proceedings from an internordic workshop, Ju ne 22-25 1992. Sveriges lantbruksuniversitet. Institutionen för skogsskötsel. Rapporter 35:58-65. , Laiho, 0., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1994 a. Structure and yield of all-sized and even-sized conifer-dominated stands on fertile sites. Annales des Sciences Forestieres, 51 (2):97—109. 72 Norokorpi, Y. & Lähde, E , Laiho, 0., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1994 b. Structure and yield of all-sized and even-sized Scots pine-dominated stands. Annates des Sciences Forestieres, 51 (2):1 11-120. , Laiho, 0., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1994 c. Tree and stand increment in all- and even-sized mixed stands. Julkai sussa: Pinto da Costa, M. E. & Preuhsler, T. (toim.). Mixed stands. Proceedings from the symposium of the lUFRO working groups, April 25-29,1994 in Lousa/Coimbra, Portugal, ss. 147-157. —, Laiho, 0., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1995. Metsikön ja metsiköiden välisen monimuotoisuuden määrittely. Julkaisus sa: Laiho, O. & Luoto, T. (toim.). Metsäntutkimuspäivä Tampereella 1994. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 538:86-94. & Norokorpi, Y. 1995. Metsän monimuotoinen hoito. Julkaisussa: Laiho, O. & Luoto, T. (toim.). Metsäntutkimuspäi vä Tampereella 1994. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 538:95-110. , Norokorpi, Y. & Oikarinen, M. 1985. Mikkelin ekoläänin metsien vaihtoehtoiset käsittelymallit. Metsäntutkimuslai toksen tiedonantoja 180.67 s. Marquis, D. A. 1978. Application of uneven-aged silviculture on public and private lands. Julkaisussa: Uneven-aged sil viculture & management in the United States. USDA. Forest Service Timber management research. Washington, D.C. General Technical Raport. WO-24:25-61. Ministerial conference of the protection of forests in Europe. 1993.16-17 June 1993 in Helsinki. Ministry of Agriculture and Forestry. 56 s. Norokorpi, Y. 1979. Old Norway spruce stands, amount of decay and decay-causing microbes in northern Finland. Se loste: Peräpohjolan vanhat kuusikot, niiden lahoisuus ja lahottajat. Communicationes Instituti Forestalis Fenniae 97(6):1—77. 1982. Ekologiset erityispiirteet Pohjois-Lapin metsien uudistamisessa ja käsittelyssä. Metsäntutkimuslaitoksen tie donantoja 77:14-23. 1986. Pohjois-Suomen luonnontilaisten vanhojen puustojen rakenteesta. Julkaisussa: Viitala, R. (toim.). Eriraken teisen metsän hoidosta. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 219:143-156. 1987. Metsänviljelyn onnistuminen korkeilla alueilla. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 278:16-31. 1992. Natural structure and development of forests as a basis for alternative silvicultural methods in northern Finland. Julkaisussa: Hagner, M. (toim.). Silvicultural alternatives. Proceedings from an internordic workshop, June 22-25,1992. Swedish University of Agricultural Sciences. Department of Silviculture. Reports 35:78-85. 1994. Admixture of birch in planted Norway spruce stands enchances total yield. Julkaisussa: Pinto da Costa. M. E. & Preuhsler T. (toim.). Mixed stands. Research Plots - Measurements and results - Models. Proceedings from the Symposium of the lUFRO Working Groups 5.4.01-03 and 54.01-04. April 25-29,1994 Lousa/Coimbra, Portu gal. ss. 97-103. , Lähde, E., Laiho, O. & Saksa, T. 1994. Luonnontilaisten metsien rakenne ja monimuotoisuus Suomessa. Summa ry: Stand structure and diversity of virgin forests in Finland. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 495:54-89. Pobedinski, A. V. 1988. Tasa- ja eri-ikäisrakenteisten metsiköiden vertailu (venäjäksi). Lesnoe Khozyaistvo 2:40-43. Pöntynen, V. 1929. Tutkimuksia kuusen esiintymisestä alikasvoksena Raja-Karjalan valtionmailla. Referat: Unter suchungen über das Vorkommen der Fichte (P/cea excelsa) als Unterwuchs in den finnischen Staatswaldern von Grenz-Karelien. Acta Forestalia Fennica 35(1 ):1-235. Ekologisesti kestävän metsänhoidon periaatteet Lapissa 73 Schutz, J.-Ph., Grunder, K. & Mandallaz, D. 1986. Die Vitalität von Weisstannen und ihre Abhängigkeit von bestandes strukturellen, ertagskundlichen, ernährungskundlichen und waldbaulichen Variablen. Summary: Vigor of silver fir and how if is affected by stand structure, growth and yield, plantnutrional, and silvicultural characteristics. Forstwis senschafliches Certralblatt 105(5):406-424. Siren, G. 1955. The development of spruce forest on raw humus sites in northern Finland and its ecology. Lyhennelmä: Pohjois-Suomen paksusammalkankaiden kuusimetsien kehityksestä ja sen ekologiasta. Acta Forestalia Fennica 62(4):1—408. Stoszek, K. J. 1992. Uneven-aged management in the American West: Renaissance. lUFRO. Proceedings Centennial, Berlin-Eberswalde, Germa-ny Aug 31 -Sep 4,1992, s. 263. Thomasius, H. & Bretschneider, D. 1970. Studie über ein Verfahren zur Bestimmung der waldbaulich optimalen Schiag breite bei der Baumart Fichte-dargestellt an Beispielen aus dem mittleren Erzgebirge. Archiv fur Forstwesen 19:1269-1293. UNCED, YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssi. 1993. Rio de Janeiro 3.-14.6.1992. Ympäristöministeriö. Ulkoasiainmi nisteriö. 239 s. Virtanen, J„ Norokorpi, Y. & Kaunisto, S. (toim.). 1984. Metsänuudistamisen ja taimikonhoidon periaatteet. Metsäntutki muslaitoksen tiedonantoja 135.12 s. Vuokila, Y. 1970. Harsintaperiaate kasvatushakkuissa. Summary: Selection from above in intermediate cuttings. Acta Forestalia Fennica 110.45 s. 1975. Nuoren istutuskuusikon harvennus puuntuotannollisena ongelmana. Summary: Thinning of young spruce plantations as a problem of timber production. Folia Forestalia 274.24 s. 1977. Harsintaharvennus puuntuotantoon vaikuttavana tekijänä. Abstract: Selective thinning from above as a factor of growth and yield. Folia Forestalia 298.17 s. 1980. Metsänkasvatuksen perusteet ja menetelmät. WSOY. Helsinki-Porvoo. 256 s. 1984. Harsinnan teoriaa ja käytäntöä. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 130.107 s. Yli-Vakkuri, P. 1949. Ala- ja yläharvennuksen erilaisuus ja yhtäläisyys. Metsätaloudellinen Aikakauslehti 3-4:93-95. Ympäristön ja kehityksen Suomen toimikunnan mietintö. 1989. Komiteamietintö 1989:9, Ympäristöministeriö. 264 s. Znerold, M. 1987. Modeling uneven-aged forest management on the Deschutes National Forest. Julkaisussa: Forest growth modelling and prediction. USDA. Forest Service. General Technical Report NC-1 20:936-943. Sepponen, P. (toim.). 1995. Lapin metsien kestävä käyttö. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 587: 75-87. Monimuotoisuus metsikön rakenteessa ja tuotoksessa Pohjois-Suomessa Erkki Lähde\ Olavi Laiho 2 , Yrjö Norokorpi 3 , Timo Saksa 4 IMetsäntutkimuslaitos Vantaan tutkimuskeskus PL 18, 01301 VANTAA Metsäntutkimuslaitos Parkanon tutkimusasema Kaironiementie 54, 39700 PARKANO Metsäntutkimuslaitos Rovaniemen tutkimusasema PL 16, ROVANIEMI 4Metsäntuktimuslaitos Suonenjoen tutkimusasema 77600 SUONENJOKI Johdanto Biologisella monimuotoisuudella tarkoitetaan kaikkien kasvien, eläinten ja mikro-or ganismien sekä niiden elinympäristön monimuotoisuutta ja vaihtelua (UNCED, YRn... 1993). Maantieteellisessä mittakaavassa se jaetaan neljälle tasolle (Mac Arthur 1965, Whittaker 1972, Lähde ym. 1995): • alfadiversiteetti (esim. metsikkökuvion sisäinen monimuotoisuus) • betadiversiteetti (esim. metsikkökuvioiden välinen monimuotoisuus) • gammadiversiteelti (esim. alueiden välinen monimuotoisuus eli maisemataso) ja • deltadiversiteetti (esim. mantereiden välinen monimuotoisuus) Metsäekosysteemissä puustolla, sen puulajisuhteilla, ikä- ja kokorakenteella sekä tilajärjestyksellä on keskeinen asema monimuotoisuudessa (Lähde ym. 1995). Run kolukujakauma on siten avaintunnus luokiteltaessa metsiköitä sekä rakenteen 75 Lähde, E., Laiho, 0., Norokorpi, V., Saksa, T. 76 (Adams & Ek 1974, Foiles 1978, Hasse & Ek 1981) että sisäisen diversiteetin mu kaan (Angelstam ym. 1990, Buongiorno ym. 1994, Norokorpi ym. 1994, Buongiorno 1995, Lähde ym. 1995). Puiden kokovaihtelua käytetään myös iän mukaisessa raken neluokituksessa, vaikka puiden koko ja ikä eivät aina olekaan riippuvuudessa keske nään. Puut kasvavat useimmiten enemmän kokonsa kuin ikänsä mukaisesti (Cajan der 1934, Sarvas 1951, Vaartaja 1951, Hatcher 1964, Schiitz 1969, Indermiihle 1978). Ylispuista vapauttamisen jälkeen erirakenteisen puuston alikasvokset kasvavat sa mankokoisiksi kuin vastaavissa oloissa vapaassa tilassa kasvaneet puut (Näslund 1944, Hawley 1946, Schiitz 1969, Nilsen & Haveraaen 1983, Klensmeden 1984). Näin ollen ikäkäsite sopii huonosti sellaisiin monimuotoisiin metsiköihin, joissa puut ovat olleet jossakin kehitysvaiheessa alikasvoksina (Moser 1972, Curtis 1978, Favre 1980, Andreassen 1992). Siten onkin perusteltua käyttää iän sijasta kokoa metsikön sisäistä rakennetta kuvattaessa (Fischer 1980, Lähde ym. 1991, 1992, 1994a,b, Andreassen 1994). Tarkassa puuston rakenneluokituksessa tasaikäis- tai tasarakenteisiksi luokitel laan vain sellaiset metsiköt, joiden puiden läpimitta vaihtelee hyvin kapealla alueella (Smith 1962, Daniel ym. 1979, Lähde ym. 1991). Muut rakenteet luokitellaan silloin eri tavoin eri-ikäis- tai erirakenteisiksi (Daniel ym. 1979). Sellaisia erirakenteisia met siköitä, joiden runkolukujakauma muistuttaa käännettyä J kirjainta, kutsutaan ero tuksena muista säännöllisen erirakenteisiksi. Se on yleisin rakenne mm. varttuneissa metsissä sekä Suomessa (Lähde ym. 1991, 1992, Laiho ym. 1994, Norokorpi ym. 1994) että Ruotsissa (Uppskattning... 1932, Nilsson & Östlin 1961). Käännetyn J:n kirjaimen mukaisen säännöllisen erirakenteisuuden on ensimmäiseksi kuvannut ranskalainen de Liocourt (1898) jalokuusivaltaisessa sekametsässä. Sellaista raken netta pidetään perustana metsän monimuotoisessa hoidossa (Lähde & Norokorpi 1995). Normaalijakaumaa muistuttavia erirakenteisia metsiköitä nimitetään luonnonnor maaleiksi (Ilvessalo 1920a,b, Lönnroth 1925) tai kupevan erirakenteisiksi (Laiho ym. 1995). Väljässä luokituksessa ne jopa hyväksytään tasaikäis- eli tasarakenteisiksi (Curtis 1978, Gibbs 1978, Lähde ym. 1994a,b), vaikka jakauma saattaa kattaa kaikki läpimittaluokat, joissa ko. kasvupaikalla puita normaalisti esiintyy (esim. Ilvessalo 1920a,b). Tässä tutkimuksessa esitetään ehdotus metsien monimuotoisuusluokitukseksi Pohjois-Suomea varten (neljä pohjoisinta metsälautakuntaa) eli pohjois- ja keskibore aalisille vyöhykkeille Lähteen ym. (1995) laatiman Etelä-Suomea eli eteläboreaalista vyöhykettä koskevan ehdotuksen pohjalta. Aineistona käytetään valtakunnallisia in ventointitietoja, joiden perusteella selvitetään myös, mitä monimuotoisuus merkitsee puun tuotokseen. Lisäksi verrataan Lapin puulajikoostumukseltaan erilaisten erira 77 Monimuotoisuus metsikön rakenteessa ja tuotoksessa Pohjois-Suomessa kenteisten ja tasarakenteisten varttuneiden metsien tuotosta tuoreilla ja kuivahkoilla kankailla. Aineisto ja menetelmä Valtakunnan metsien kolmannen inventoinnin (VMI3) materiaali kerättiin vuosina 1951-53. Metsät vastasivat vielä silloin rakenteeltaan kohtalaisen hyvin luonnonva raista tilannetta (Laiho ym. 1994, Norokorpi ym. 1994). Sen jälkeen puuston raken netta on voimakkaasti tasattu alaharvennuksella ja raivauksella. Inventoinnissa puus to mitattiin kiinteäsäteisiltä ympyräkoealoilta, jotka edustivat yhtenäisiä metsiköitä (Ilvessalo 1951,1956). Etelä-Suomen yleisimpiä kasvupaikkoja varten on laadittu (Lähde ym. 1995) vas taavasta aineistosta metsiköiden diversiteettipisteytys (taulukko 1). Sitä voidaan käyt tää myös muualla boreaalisella vyöhykkeellä. Metsiköiden välinen diversiteettivertai lu edellyttää kuitenkin Pohjois-Suomea varten muutoksia, sillä puulajikoostumus on suppeampi ja puiden koko pienempi Etelä-Suomeen verrattuna. Tasoeron selvittämi seksi laskettiin em. diversiteettipisteet Pohjois-Suomen VMI3 aineistosta (taulukko 2) ja verrattiin niitä Etelä-Suomen tuloksiin (Lähde ym. 1995). Tutkimuksen toisessa osassa laskettiin Lapin alueelta Lähteen ym. (1994a,b) käyttämällä puuston rakenneluokituksella puustotunnukset puulajikoostumukseltaan ja rakenteeltaan erilaisissa varttuneissa tuoreen ja kuivahkon kankaan metsiköissä. Varttuneen puuston rajana oli 80 m 3/ha. Rakenneluokitus oli seuraava: • Erirakenteiset Runkolukujakauma muistuttaa käännetyn J kirjaimen muotoa. Puita on vähintään neljässä pienimmässä läpimittaluokassa (luokat: 2-6, 6-10,> 34 cm) ja eniten puita on ensim mäisessä tai toisessa luokassa. • Tasarakenteiset. Runkolukujakauma muistuttaa normaalijakaumaa. Puita ei ole eniten kahdessa pienimmässä eikä jakauman reunimmaisissa luokissa. Puulajikoostumukseltaan metsiköt luokiteltiin seuraavasti: • Havumetsikkö (havupuiden osuus >9O % pohjapinta-alasta) • Sekametsikkö (lehtipuiden osuus 10-50 % pohjapinta-alasta) 78 Lähde, E., Laiho, 0., Norokorpi, Y., Saksa, T. Puustotunnuksia (runkoluku, valtapituus, pohjapinta-ala, kasvu-% ja vuotuinen tila vuuskasvu) verrattiin ryhmien välillä käyttämällä Kruskal-Wallisin yksisuuntaista va rianssianalyysiä ja Mann-Whitneyn ei-parametristä U-testiä. Taulukko 1. Metsikön puuston diversiteetti-indeksin pisteytys Lähteen ym. (1995) mukaan. Puut D1.3 2-10 cm kpl/ha >100- >500 D1.3 10-20 cm > 10- >50 _äl D1.3 >20 cm i >5 Pystykuolleita D> 10cm,m 3/ha 0.5- 2- Maapuut D > 10 cm, m 3/ha 0.5- 2- Yht Mänt y 0.5 ■ 1 .5 2_ _2 3 1 2 1 2 Kuus :i 0.5 1 1 .5 2 2 3 1 2 1 2 Koivu 1 1.5 2 3 3 1 2 3 2 3 Haapa 1 1.5 3 1 H 5 3 4 3 4 ■ ä 1 1.5 _2 3 3 I 2 3 2 3 Pihlaja 1 1.5 2 3 3 I 2 3 2 3 Raita 1 1.5 3 I I 5 3 4 3 4 Muu havupuu: 0.5 1 1 .5 2 2 3 1 2 1 2 Muu lehtipuu; 1 1.5 _2 3 3 1 2 3 2 3 Muu lehtipuu: 1 1.5 2 3 3 1 2 3 2 3 Muu lehtipuu: 1 1.5 2 3 3 1 2 : 3 2 : 3 Muu lehtipuu: 1 1.5 2 3 3 1 2 : 3 2 : 3 Puusto (D 1.3 i 2 cm) 5- 1 Puuston pohjapinta-ala, m 2/h; 10- 15- 2 3 a 20- 4 >25 5 Taimikko (Dl .3 < 2 cm) Tiheys, kpl/ha < 1000 > 1000 1 2 Alikasvos (h > 0.5 m; Dl .3 < 2 cm) 0.01- 1 Suhteellinen tiheys 0.2- 0.4- 2 3 0.6- 4 0.8- 5 Hiiltynyt puu (D > 10 cm) 0.1- 1 Hiiltynyttä puuainest; 1.0- 2.0- 2 3 a, m 3 /ha 4.0- 4 10.0- 5 YHT. Monimuotoisuus metsikön rakenteessa ja tuotoksessa Pohjois-Suomessa 79 Tuloksia Pohjois-Suomessa metsikön sisäiset diversiteettipisteet elävälle puustolle (alikasvosta lukuunottamatta) olivat keskimäärin kaksi yksikköä pienemmät (taulukko 2) kuin Etelä-Suomessa. Viljavilla kasvupaikoilla diversiteettipisteet olivat selvästi suurempia kuin karummilla. Samoin varttuneiden metsien pistemäärä oli moninkertainen ilman ylispuustoa laskettuihin uudistusaloihin ja taimikoihin verrattuna. Laskelman perus teella päädyttiin taulukko 3 mukaiseen metsiköiden väliseen elävän ja kuolleen puus ton diversiteettiluokitukseen, jossa monimuotoisuustason asteikko on Etelä-Suomen mukaisesti neliportainen: erinomainen, hyvä, tyydyttävä ja heikko. Taulukko 2. Metsiköiden sisäinen diversiteetti-indeksi (alfadiversiteetti) erilaisissa Pohjois-Suomen metsiköis sä VMI3:n mukaan. Pisteytys taulukon 1 mukaan elävästä puustosta ilman alikasvosta. (Poikkeuksena: isokokoisen puuston alin läpimitta 22 cm ja minimitiheyttä 1 kpl/ha ei voitu erottaa). Diversiteettipisteet: mi nimi-keskiarvo-maksimi. N = koealojen lukumäärä, G = puuston pohjapinta-ala, m2/ha. Kehitysluokat: A = uudistusala (ilman ylispuustoa), B = taimikko (ilman ylispuustoa), C = Ylispuustoinen taimikko, D = yhdis tettynä määrittämätön, harvennus-, väljennys- ja uudistuskypsä metsä. Kasvu- Kehitys- Diversiteetti- Kasvu- Kehitys- Diversiteetti- paikka luokka N G pisteet paikka luokka N G pisteet Lehto ja A 1 1.0 3.5 Kuivah- A 69 0.8 0.0- 0.7- 4.5 lehto- B 1 2.0 1.0 ko B 28 3.4 O 0 *00 01 b mainen C C 107 6.1 1.0- 8.3-18.5 D 55 14.2 3.0-14.5-32.5 D 1617 10.4 1.0-11.7-29.5 Tuore A 19 0.6 O CO CO ö q ö Kuiva ja A 15 0.6 O CO h» o o o B 7 3.6 1.0 - 2.1 - 4.5 karu B 19 2.9 0.5- 1.3- 2.0 C 11 6.8 1.0 - 9.0-15.5 C 104 5.2 1.0- 6.6-14.5 D 549 14.3 1.5-14.0-34.0 D 314 8.1 2.0- 7.6-17.0 Suot A 24 0.8 0.0 - 0.8 - 2.5 B 153 1.6 0.0- 1.3 - 5.0 C 150 3.3 0.5- 4.4-14.0 D 1691 6.2 0.5- 6.8-25.5 Lähde, E., Laiho, 0., Norokorpi, Y., Saksa, T. 80 Taulukko 3. Metsikön puuston (elävä ja kuollut) diversiteetti-indeksiin perustuva metsiköiden välinen (betadi versiteetti) luokitus Pohjois-Suomea varten. Erirakenteisten ja tasarakenteisten metsiköiden puustotunnukset osoittivat (tau lukko 4), että runkoluku oli merkitsevästi suurempi ensin mainituissa. Samoin lehti puusekoitus nosti runkolukua. Valtapituus oli sitävastoin yleensä suurempi tasara kenteisissa metsiköissä. Ero oli kuitenkin merkitsevä (p < 0.05) vain kuivahkon kan kaan havumetsiköissä. Pohjapinta-alalla kuvattu puuston määrä tuoreen kankaan ta sarakenteisessa sekametsiköissä oli merkitsevästi suurempi ja tasarakenteisessa ha vumetsiköissä pienempi kuin muissa ositteissa. Suhteellinen tilavuuskasvu oli lähes säännönmukaisesti suurempi erirakenteisis sa kuin tasarakenteisissa metsiköissä (taulukko 4). Ero oli kuitenkin merkitsevä vain havumetsiköissä. Tuoreen kankaan tasarakenteisissa sekametsiköissä suhteellinen kasvu oli merkitsevästi suurempi kuin havumetsiköissä. Vuotuisessa tilavuuskasvus sa ero oli merkitsevä vain tuoreella kankaalla. Kasvu oli erirakenteisessa havumetsi kössä suurempi kuin tasarakenteisessa ja tasarakenteisen sekametsikössä suurempi kuin havumetsikössä. Ero oli kuitenkin seurausta puuston määrän eroista. Kasvupaikka Heikko Diversiteettipisteet Tyydyttävä ja -luokitus Hyvä Erinomainen Lehdot, lehtomaiset kankaat ja vastaavat < 17 17-20 20-24 >24 Tuoreet kankaat ja vastaavat <15 15-18 19-22 >22 Kuivahkot kankaat ja vastaavat <12 12-15 16-19 > 19 Kuivat kankaat ja vastaavat <7 7-10 11-14 > 14 Monimuotoisuus metsikön rakenteessa ja tuotoksessa Pohjois-Suomessa 81 Taulukko 4. Puustotunnuksia puulajikoostumukseltaan ja rakenteeltaan erilaisissa tuoreen ja kuivahkon kan kaan metsiköissä (tilavuus > 80 m 3 /ha) Lapissa VMI3:n aineiston mukaan. N = koealojen lukumäärä. Kruskal-Wallisin yksisuuntainen varianssianalyysi ja Mann-Whitneyn ei-parametrinen U-testi. Tulosten tarkastelua Luontaisesti metsät Suomen oloissa kehittyvät yleensä vaihtelevan rakenteisiksi (Lähde ym. 1991, Norokorpi ym. 1994). Rakenne muistuttaa useimmiten ns. käänne tyn J:n mallia eli pieniläpimittaisia puita on runsaasti ja puiden lukumäärä pienenee suhteellisen tasaisesti läpimitan suuretessa. Metsät ovat em. tutkimusten mukaan pääasiallisesti myös sekametsiä. Useimmiten puusto koostuu kahdesta tai kolmesta puulajista. Havupuuvaltaisuus on vallitsevin koostumus varttuneissa eli valtapuustol taan tukkipuun koon saavuttaneita puita sisältävissä metsissä. Lehtipuiden, lähinnä koivujen, haavan ja lepän osuus erikseen tai yhdessä vaihtelee, mutta se on usein yli neljännes runkoluvusta (Norokorpi ym. 1994). Rakenteeltaan ja koostumukseltaan luonnonvaraiset metsät täyttävät siten varsin korkeat monimuotoisuuden vaatimuk set. Tuore kangas Kuivahko kangas Erirakentainen Tasarakenteinen Erirakenteinen Tasarakenteinen N N p N Runkoluku, kpl/ha N P Havumetsä 7 1240 ± 179 6 408 ± 42.003 21 1336 ±162 32 558 ±50 .000 Sekametsä 40 1565 ± 129 11 916 ± 105 .005 65 1172 ± 67 38 745 ±61 .000 P .437 .001 .478 Valtapituus, m .039 Havumetsä 7 16.7 ±0.8 6 16.2 ±0.2.712 18 15.3 ±0.4 24 17.3 ±0.5 .005 Sekametsä 37 16.1 ±0.3 10 17.5 ±0.5 .020 58 16.0 ±0.3 34 16.0 ± 0.3 .905 P .523 .036 .177 Pohjapinta-ala, m 2 /ha .034 Havumetsä 7 16.2 ±0.4 6 13.2 ±0.8.010 21 16.2 ±0.5 32 17.2 ±0.7 .696 Sekametsä 40 17.7 ±0.7 11 20.9 ± 1.5 .039 65 16.1 ± 0.4 38 15.9 ±0.6 .682 P .530 .003 .688 Suhteellinen kasvu, % .154 Havumetsä 7 1.6 ±0.2 6 0.9 ±0.1 .046 21 1.7 ±0.2 32 1.3 ±0.1 .013 Sekametsä 40 1.5 ±0.1 11 1.4 ±0.2 .582 65 1.4 ±0.1 38 1.4 ±0.1 .704 P .881 .027 .059 .084 Vuotuinen tilavuuskasvu, m3/ha Havumetsä 7 1.6 ±0.2 6 0.8 ±0.2 .015 21 1.8 ±0.2 32 1.7 ±0.2 .317 Sekametsä 40 1.8 ±0.2 11 2.0 ±0.3 .378 65 1.5 ±0.1 38 1.6 ±0.1 .503 P .869 .009 .111 .746 82 Lähde, E., Laiho, 0., Norokorpi, Y., Saksa, T. Puun tuotoksesta monimuotoisissa erirakenteisissa sekametsissä verrattuna yksi puolisiin puustoihin eli tasarakenteisiin yhden puulajin metsiköihin on esitetty vaihte levia arvioita ja mittaustuloksia. Vallitsevin käsitys vertailevista aineistoista on, että niiden välillä ei ole suurta eroa (Kern 1966, Hladik 1975, Schiitz 1981, Lundqvist 1989, 1993, Kolström 1993) tai että erirakenteiset ovat tuottosampia (Eyre & Zillgitt 1953, Eckhart ym. 1961, Smith & Deßald 1978, Hasse & Ek 1981, Znerold 1987, Läh de ym. 1994a,b). Tämä tutkimus vahvistaa viime mainittuja tuloksia. Myös vastakkai sia käsityksiä on esitetty (Walker 1956, Trimble & McClung 1966, Trimble ym. 1974, McCalley & Trimble 1975, Mikola 1984, Andreassen 1994). Sahapuun tuotoksen määrän ja laadun osalta erirakenteisten sekametsien on arvioitu olevan tasarakentei sia edullisempia (Reynolds 1969, Assmann 1970, Pechmann & Lippemeier 1975, Has se & Ek 1981, Reynolds ym. 1984, Farrar ym. 1984, Guldin & Baker 1984, Guldin & Fitzpatrick 1991). Erirakenteinen sekametsä on ekologisesti kestävämpi kuin rakenteeltaan yksi puolinen metsä. Sen kestävyys on parempi sekä ns. luontaisia, kuten myrsky-, lumi-, hyönteis- ja sienituhoja vastaan (Köstler 1956, Assmann 1961, Leibundgut 1972, Kammerlander 1978, Burschel ym. 1992), että ihmisen aiheuttamia tuhotekijöitä, ku ten ilmansaasteita ja niistä kehittyvää kasvihuoneilmiön voimistumista vastaan (Schiitz ym. 1986, Lähde 1993). Erirakenteinen sekametsä on samalla myös moni käytöllisesti edullisempi kuin rakenteeltaan yksipuolinen metsä (Halkett 1984, Leak & Gottsacker 1985, Longhammar 1971, Lundqvist 1990, Carlsson 1992, Burschel ym. 1992, Mattsson & Li 1993). Niinpä monimuotoisia erirakenteisia sekametsiä pidetään myös kokonaistaloudellisesti edullisimpina (Walker 1956, Wing 1977). Lehtisekapuusto havupuuvaltaisessa metsikössä edistää usein koko metsikön tuo tosta (Agestam 1985, Chadwick 1980, Flury 1929, Frivold 1982, Kennel 1965, Lähde ym. 1994a,b). Erityisen selvä positiivinen vaikutus on valo-vaijopuusekapuustoissa (Assmann 1970, Kelty 1989). Myös tämän tutkimuksen mukaan lehtisekapuusto lisää tuoreella kankaalla erityisesti tasarakenteisen metsän kasvua verrattuna puhtaaseen havumetsään. Myös havupuusekametsän tuotos on parempi kuin yhden havupuula jin metsikön (Agestam 1985, Pukkala ym. 1994). Kokonaiskasvun lisäys sekametsi köissä ja erityisesti erirakenteisessa sekametsikössä perustuu ainakin osittain siihen, että puustoa voidaan kasvattaa tiheämpänä kuin tasarakenteisessa yhden puulajin metsikössä (Smith & Deßald 1978, Frivold 1982, Lähde ym. 1994a,b). Metsikön kor kea sisäinen monimuotoisuus eli sen kasvattaminen erirakenteisena sekapuustona esimerkiksi jatkuvalla kasvatuksella ei siten näytäkään merkitsevän tasarakenteisena kasvatukseen verrattuna menetyksiä puun tuotoksessa, vaikka näin Suomessa on ar veltu (Mikola 1984, Vuokila 1984). Monimuotoisuus metsikön rakenteessa ja tuotoksessa Pohjois-Suomessa 83 Kirjallisuus Adams, D. M. & Ek, A. R. 1974. Optimizing the management of uneven-aged forest stands. Canadian Journal of Forest Research 4:274-287. Agestam, E. 1985. En produktionsmodell för blandbeständ av tail, gran och björk i Sverige. Summary: A growth simula tor for mixed stands of pine, spruce and birch in Sweden. Swedish University of Agricultural Sciences, Department of Forest Yield Research, Rapport 15,150 s. Andreassen, K. 1992. Volume production and problem with the stability of the stand structure in uneven-aged and multi layered spruce ( Picea abies Karst.) forest in Norway. Julkaisussa: Silvicultural alternatives. Proceedings from an in ternordic workshop June 22-25.1992. (M. Hagner, toim.). Swedish University of Agricultural Sciences. Department of Silviculture, Reports 35:23-28. Andreassen, K. 1994. Development and yield in selection forest. Meddelser fra Skogforsk 47(5):1-37. Angelstam, P., Welander, J., Andren, H. & Rosenberel, P. 1990. Ekologisk planering av skogsbruk. Miljöprojekt Sunds vall-Timrä. Delrapport 8. Sundsvall. Assmann, E. 1961. Waldertragskunde. BLV - Verlagsgesellschaft. 490 s. Assmann, E. 1970. The principles of forest yield study. Pergamon Press, New York. 506 s. Buongiorno, J. 1995. Forest management for economics and habitat diversity. University of Helsinki. Department of Fo rest Economics. Reports 5:23-32. Buongiorno, J., Dahr, S., Lu, H-C. & Liu, C-R. 1994. Tree size diversity and economic returns in uneven-aged forest stands. Forest Science 40(1):83-103. Burschel, P., El Kateb, H. & Mosandi, R. 1992. Experiments in mixed mountain forests in Bavaria. Julkaisussa: The ecology and silviculture of mixed-species forests (ed. Kelty, M. J., Larson, B. C. & Oliver, C. D). Kluver Academic Publisher, s. 183-215. Cajander, E. K. 1934. Kuusen taimistojen vapauttamisen jälkeisestä pituuskasvusta. Communicationes Instituti Foresta lls Fenniae. 19(5):1—53. Carlsson, D. 1992. Adaptive economic optimisation of thinnings and rotation period in a mixed species stand. Sveriges lantbruksuniversitet. Institutionen förskogsekonomi. Arbetsrapport 157,33 s. Chadwick, D. 0. 1980. Even-aged development of mixed-species stands. Journal of Forestry 78(4):201—203. Curtis, R. 0. 1978. Growth and yield in uneven-aged stands: Julkaisussa: Uneven-aged silviculture & management in the United States. USDA, Forest Service, Timber management research. Washington, DC, General Technical Re port, WO-24, ss. 186-201. Daniel, V., Helms, J. A. & Baker, F. S. 1979. Principles of silviculture. 2nd ed. McGraw-Hill Book Company. 500 s. Eckhart, G., Frauendorfer, R., & Nather, J. 1961. Die Walder der Gemeinde Julbach, unter besonderer Berucksich tigung der stufig aufgebauten Mischwälder. Mitteilungen der Forstlichen Bundes-Versuchsanstalt Anst. Mariabrunn 58:1-93. Eyre, F. H. & Zillgitt, W. H. 1953. Partial cuttings in northern hardwoods of the lake states. USDA. Forest Service. Tech nical Bulletin. 1076.124 s. Farrar, R. M. Jr., Murphy, P. A. & Colvin, R. 1984. Hope Farm Woodland: 33-year production in an uneven-aged loblol ly-shortleaf pine stand. Journal of Forestry 82(8):476— 479. Favre, L. -A. 1980.100 ans de jardinags cultural controli. Schweiz. Z. Forstwes. 8:651-674. Fischer, B. C. 1980. Designing forest openings for the group selection method. Julkaisussa: Proceedings of the first Biennal Southern Silvicultural Research Conference (Barnett, J. B. toim.). USDA. Forest Service. General Techni cal Report 30-34. ss. 274-277. 84 Lähde, E., Laiho, 0., Norokorpi, Y., Saksa, T. Flury, Ph. 1929. Über den Aufbau des Plenterwaldes. Mitteilungen Schweiz. Centralanst. forstlichen Versuchswes. 15(2):305—357. Foiles, M. W. 1978. Stand structure. Julkaisussa: Uneven-aged silviculture & management in the United States. USDA. Forest Service Timber management research. Washington, D.C. General Technical Report. WO-24. ss. 176-185. Frivold, L. H. 1982. Bestandsstruktur og produksjon i blandningskog av bjork ( Belula verrucosa Ehrh., B. pubescens Ehrh.) og gran (Picea abies (L.) Karst.) i Sydost-Norge. Summary: Stand structure and yield of mixed stands of birch (Betula verrucosa Ehrh., B. pubescens Ehrh.) and spruce (Picea abies (L.) Karst.) in South East Norway. Mel dinger fra Norges landbrukshogskole 61 (18):1-1 08. Gibbs, C. B. 1978. Uneven-aged silviculture and management? Even aged silviculture and management? Definitions and differences. Julkaisussa: Uneven-aged silviculture & management in the United States. USDA Forest Service. Timber management research. Washington, D. C. General Technical Report. WO-24 s. 18-24. Guldin, J. M. & Baker, J. B. 1984. Yield comparisons from even-aged and uneven-aged loblolly-shortleaf pine stands. Southern Journal Applied Forestry 12(5):107—114. Guldin, J. M. & Fitzpatrick, M. W. 1991. Comparison of log quality from even-aged and uneven-aged loblolly pine stands in South Arkansas. Halkett, J. C. 1984. The practice of uneven-aged silviculture. New Zealand Journal of Forestry 29(1):108— 118. Hasse, W. D. & Ek, A. R. 1981. A simulated comparison of yields for even-versus uneven-aged management of north ern hardwood stands. Journal of Environmental Management 12:235-246. Hatcher, R. J. 1967. Balsam fir advance growth after cutting in Quebec. Forest Chronicle 40(1):86— 92. Hawley, R. C. 1946. The practice of silviculture. sth ed. John Wiley & Sons, Inc New York, 354 s. Hladik, M. 1975. Die Holzproduktion im gemischten Tannen-Buchenwald bei einer Kahlschlag- und Plenterwirtschaft. Summary: Production of timber in mixed fir-beech forest at clear-felling and selection systems. Acta Facultatis Fo restalls Zvolen Czechoslovakia 17(2):55-72. Ilvessalo, Y. 1920 a. Tutkimuksia metsätyyppien taksatoorisesta merkityksestä nojautuen etupäässä kotimaiseen kasvu taulujen laatimistyöhön. Referat: Untersuchungen über die taxatorische Bedeutung der Waldtypen, hauptsächlich auf den Arbeiten fur die Aufstellung der neuen Ertragstafeln Finnlands fussend. Acta Forestalia Fennica 15:1-157. Ilvessalo, Y. 1920 b. Kasvu- ja tuottotaulut Suomen eteläpuoliskon mänty-, kuusi- ja koivumetsille. Referat: Ertagstafeln fur die Kiefern-, Fichten- und Birkenbestände in der Sudhälfte von Finnland. Acta Forestalia Fennica 15:1-94. Ilvessalo, Y. 1951. 111 valtakunnan metsien arviointi. Suunnitelma ja maastotyön ohjeet. Summary: Third national forest survey in Finland. Plan and instructions for field work. Communicationes Instituti Forestalis Fenniae 39(3):1—67. Ilvessalo, Y. 1956. Suomen metsät vuosista 1921-24 vuosiin 1951-53. Kolmeen valtakunnan metsien inventointiin pe rustuva tutkimus. Summary: The forests of Finland from 1921-24 to 1951-53. The survey based on three national forest inventories. Communicationes Instituti Forestalis Fenniae 47(1):1— 227. Indermuhle, M. P. 1978. Struktur-, Alters-, und Zuwachsuntersuchungen in einem Fichten-Plenterwald der subalpinen. Beiheft zu den Zeitschriften des Schweizerischen Forstvereins 60:1-98. Kammerlander, H. 1978. Aufbau, Verjungung und Verbissgefährdung der Plenterwalder in Raum Kufstein/Tirol. Schweizerische Zeitschrift fur Forstwesen. 129(9):71 1-726. Kelty, M. J. 1989. Productivity of New England hemlock I hardwood stands as affected by species composition and canopy structure. Forest Ecology and Management 28:237-257. Kennel, R. 1965. Untersuchungen über die Leistung von Fichte und Buche im Rein- und Mischbestand. Teil 1 und 2. Allgemeine For- und Jagszeitung 1 36(7):149—161 ja (8):175—189. Kern, K. G. 1966. Wachstum und Umweltfaktoren im Schlag- und Plenterwald. Vergleichende ertragskundlich-ökolo gische Untersuchungen in zwei Ta-Fi-(Bu)-Plenternwaldbeständen und zwei benachbarten Fi-Schlagwäldern des Hochschwarzwaldes. Bayerischer Landwirtschaftsverlag. Munchen. Basel. Wien. 232 s. Monimuotoisuus metsikön rakenteessa ja tuotoksessa Pohjois-Suomessa 85 Klensmeden, U. 1984. Stamvis blädning. Nägra studier pä tvä försöksytor i Dalarna. Examensarbete 1984-86. Sveriges lantbruksuniversitet. Institutionen för skogsskötsel. Umeä. 38 s. Kolström, T. 1993. Modelling the development of an uneven-aged stand of Picea abies. Scandinavian Journal of Forest Research 8:373-383. Köstler, J. N. 1956. Allgäuer Plenterwaldtypen. Forstwiss. Centralbl. 75(9/10):423—458. Laiho, 0., Lähde, E., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1994. Varttuneiden metsiköiden rakenne 1950-luvun alussa. Summary: Stand structure of advanced forests in early 1950's in Finland. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 495:90-128. Laiho, 0., Lähde, E., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1995. Metsikön rakenne ja terminologiaa. Metsäntutkimuslaitoksen tie donantoja 538:59-69. Leak, W. B. & Gottsacker, J. H. 1985. New approaches to uneven-aged management in New England. Northern Journal of Applied Forestry 2:28-31. Leibundgut, H. 1972. Struktur eines Emmentaler Plenterwaldes. Schweiz. Z. Forstwes. 123(9/1 0):854—870. Liocourt, F. de. 1898. De I'amenagement des sapineres. Bull. Soc. Forest. Franche-Comte et Belfort 4:396-409. Longhammar, A. 1971. Noen glimt fra blandingsskogen. Tidsskrift Skogsbruket 79(3):302—314. Lundqvist, L. 1989. Blädning i granskog. Strukturförändringar, volymtiliväxt, inväxning och föryngring pä försöksytor skötta med stamvis blädning. Summary: Use of the selection system in Norway spruce forests - changes in the stand structure volume increment, in growth and regeneration on experimental plots managed with single tree se lection. Sveriges Lantbruksuniversitet. Institutionen för skogsskötsel. Umeä. 99 s. Lundqvist, L. 1990. Blädning i granskog. Skogsfakta. Biologi och skogskötsel 69.4 s. Lundqvist, L. 1993. Changes in the stand structure on permanent Picea abies plots managed with single-tree selection. Scandinavian Journal of Forest Research 8:510-517. Lähde, E. 1993. Diversity of Forests as a Global Goal. Proceeding of the Workshop "Valuing Biodiversity On the Social Costs of and Benefits from Preserving Endangered Species and Biodiversity of the Boreal Forestsy", Espoo, Fin land, October 1992. M. Linddal & A. Naskali (toim.). Scandinavian Forest Economics 34:105-109. Lähde, E., Laiho, 0., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1991. The structure of advanced virgin forests in Finland. Scandinavian Journal of Forest Research 6:527-537. Lähde, E., Laiho, 0., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1992. Stand structure of thinning and mature conifer-dominated forests in boreal zone. Julkaisussa: Silvicultural alternatives, (Hagner, M. toim.). Proceedings from an internordic workshop June 22-251992. Sveriges lantbruksuniversitet. Institutionen för skogsskötsel. Rapporter 35:58-65. Lähde, E., Laiho, 0., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1994 a. Structure and yield of all-sized and even-sized conifer-domina ted stands on fertile sites. Annales des Sciences Forestiöres, 51(2):97— 109. Lähde, E., Laiho, 0., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1994 b. Structure and yield of all-sized and even-sized Scots pine-domi nated stands. Annales des Sciences Forestiöres, 51(2):1 11—120. Lähde, E., Laiho, 0„ Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1995. Metsikön ja metsiköiden välisen monimuotoisuuden määrittely. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 538:86-94. Lähde, E. & Norokorpi, Y. 1995. Metsän monimuotoinen hoito. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 538:95-110. Lönnroth, E. 1925. Untersuchungen über die innere Struktur und Entwicklung gleichaltriger naturnormaler Kiefernbes tände basiert auf Material aus der Sudhälfte Finnlands. Acta Forestalia Fennica 30(1):1—269. Mac Arthur, R. H. 1965. Pattern in species diversity. Biological Review 40:510-533. Mattsson, L. & Li, C-Z. 1993. How do different forest management practices effect the non-timber value of forests. - An economic analysis. Sveriges lantbruksuniversitet. Institutionen för skogsekonomi. Arbetsrapport 161.23 s. McCauley, O. D. & Trimble, G. R. Jr. 1975. Site quality in Appalachian hardwoods: The biological and economic res ponse under selection silviculture. USDA, Forest Service, Northeastern Forest Experiment Station. Research Paper NE-312. 22 s. 86 Lähde, E., Laiho, 0., Norokorpi, Y., Saksa, T. Mikola, P. 1984. Harsintametsätalous. Summary: Selection system. Silva Fennica 18(3):293-301. Moser, J. W. Jr. 1972. Dynamics of an uneven-aged forest stand. Forest Science 18:184-191. Nilsen, P. & Haveraaen, 0.1983. Arringbredder hos gjenstäende traer etter hagst i eldre granskog. Rapport fra Norsk Institut for skogforskning 9:1-16. Nilsson, N.-E. & Ostlin, E. 1961. Rikskogstaxeringen 1938-1952. Statens skogsforskningsinstitut. Avdelningen för skogstaxering. Rapporter 2. Norokorpi, Y., Lähde, E., Laiho, 0. & Saksa, T. 1994. Luonnontilaisten metsien rakenne ja monimuotoisuus Suomessa. Summary: Stand structure and diversity of virgin forests in Finland. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 495:54 89. Näslund, M. 1944. Den gamla norrländska granskogens reaktionsförmäga efter genomhuggning. Referat: Die Reaktion sfähigkeit des alten norrländischen Fichtenwaldes nach Durchauung. Meddelanden frän statens skogsförsöksans talt 33:1-194. Pechmann, H. v. & Lippemeier, P. 1975. Untersuchungen über die Schnittholzqualität von Tannen- und Fichtenholz aus Plenterbeständen. Forst- Wissensch. Zentralbl. 94(6):351—364. Pukkala, T., Vettenranta, J., Kolström, T. & Miina, J. 1994. Productivity of mixed stands of Pinus sylvestris and Picea abies. Scandinavian Journal Forest Research 9:143-153. Reynolds, R. R. 1969. Twenty-nine years of selection timber management on the Crossett Experimental Forest, USDA. Forest Service. Research Paper 30-40. 19 s. Reynolds, R. R., Baker, J. B. & Ku, T. T. 1984. Four decades of selection timber management on the Crossett Farm Fo restry Forties. Arkansas Agriculture Experiment Station Bulletin 872. Sarvas, R. 1951. Tutkimuksia puolukkatyypin kuusikoista. Summary: Investigations into the spruce stands of Vaccinium type. Communicationes Instituti Forestalls Fenniae 39(1):1-82. Schutz, J.-Ph. 1969. Etude des phenomenes de la croissance en hauteur et en diametre du sapin (Abies alba Mill.) et de I'epicea (Picea abies Karst.) dans deux peuplements jardines et une forät vierge. Supplement aux organes de la Societe forestiere suisse 44:1-114. Schutz, J.-Ph. 1989. Der Plenterbetrieb. Fachbereich Waldbau ETH. Zurich. 54 s. Schutz, J.-Ph., Grunder, K. & Mandallaz, D. 1986. Die Vitalität von Weisstannen und ihre Abhängigkeit von bestandes strukturellen, ertragskundlichen, ernährungskundlichen und waldbaulichen Variablen. Summary: Vigor of silver fir and how it is affected by stand structure, growth and yield, plant-nutritional, and silvicultural characteristics. Forst wissenschaflliches Zentralblatt 105. Hefte 5:406-424. Smith, D. M. 1962. The practice of silviculture. John Wiley & Sons. New York. 578 s. Smith, H. C. & Deßald, P. S. 1978. Economics of even-aged and uneven-aged silviculture and management in eastern hardwoods. Julkaisussa: Uneven-aged silviculture & management in the United States. USDA. Forest Service Tim ber management research. Washington, D.C. General Technical Report WO-24: 125-141. Trimble, G. R. Jr. & McClung, L. 1966. Clearcutting profitable. WV Conserv. 30:2-4. Trimble, Jr. G. R., Mendel, J. J., & Kennel, R. A. 1974. A procedure for selection marking in hardwoods. Combining sil vicultural considerations with economic quidelines. USDA. Forest Service. Research Paper. NE-292.13 s. UNCED, YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssi. 1993. Rio de Janeiro 3.-14.6.1992. Ympäristöministeriö. Ulkoasiainmi nisteriö. 239 s. Uppskattning av Sveriges skogstillgängar verkställt ären 1923-1929.1932. Redogörelse avgiven av riksskogstaxerins nämnden. Del I. Statens offentliga utredningar 26:1-254. Vaartaja, Y. 1951. Alikasvosasennosta vapautettujen männyn taimistojen toipumisesta ja merkityksestä metsänhoidos sa. Summary: On the recovery of released pine advance growth and its silvicultural importance. Acta Forestalia Fennica 58(3):1—133. Monimuotoisuus metsikön rakenteessa ja tuotoksessa Pohjois-Suomessa 87 Vuokila Y. 1984. Harsinnan teoriaa ja käytäntöä. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 130.107 s. Walker, N. 1956. Growing stock volumes in unmanaged forests. Journal of Forestry 54(6):378-383. Whittaker, R. H. 1972. Evolution and measurement of species diversity. Taxon 21 :213—251. Wing, M. R. 1977. Silvicultural systems - uneven-aged management. USDA. Forest Service. General Technical Report NE-29. ss. 67-72. Znerold, M. 1987. Modeling uneven-aged forest management on the Deschutes National Forest. Julkaisussa: Forest growth modelling and prediction. USDA. Forest Service. General Technical Report NC-120; 936-943. Sepponen, P. (toim). 1995. Lapin metsien kestävä käyttö. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 587: 89-111. Näkökulma matkailusta metsien kestävään käyttöön Seppo Lohiniva Metsäntutkimuslaitos Rovaniemen tutkimusasema PL 16, 96301 ROVANIEMI Johdanto Artikkelini tavoitteena on havainnollistaa eräitä matkailussa ilmeneviä muutosproses seja ja niitä mahdollisia seuraamuksia, joita muuttuvalla matkailulla on metsien kes tävään käyttöön. Eräät kehitystrendit matkailussa ja uudelleen arviot kansainvälisen matkailun merkityksestä niin kehityksen, talouden kuin luonnonsuojelunkin näkö kulmasta ovat yhtenä perusteena matkailun ja metsien kestävän käytön välisen yh teyden tarkastelulle. Toisaalta meneillään oleva laaja yhteiskunnallinen keskustelu maapallon luonnonvarojen käytöstä ja esiinnousseista ympäristöongelmista koskettaa luonnonvarojen kestävän käytön näkökulmasta myös matkailua. En jäsennä tässä matkailua metsiin ja metsäluontoon kohdistuvien käyttöjen ulkopuolisina käytäntöi nä. Matkailu on osa metsiin ja metsäluontoon rakentuvien erilaisten käyttöjen koko naisuutta, jota tässä kutsutaan metsien kestäväksi käytöksi. Metsät ja metsäluonto nähdään luonnon ympäristöinä, jotka rakentuvat osaksi matkailuympäristöjä. Tässä omaksuttuun realistiseen käsitykseen metsien kestävästä käytöstä sisältyy matkailun näkökulmasta kaksi keskeistä aspektia. (1) Matkailulla on kohdealueillaan väistämät tä aina jonkinlaisia (usein kielteisiä) vaikutuksia. Ja toiseksi (2) matkailuun liittyy myös myönteisiä esimerkiksi taloudellista kehitystä tukevia mahdollisuuksia. Artik kelissa siis kysytään, kuinka matkailu liittyy osaksi metsien kestävää käyttöä? Paikannan tarkastelun luontoon perustuvaan matkailuun. Tällainen matkailu on lisääntynyt esimerkiksi eko- ja luontomatkailun muodossa kaikkialla maailmassa vii meisten vuosikymmenten aikana (esim. Budowski 1976, Steele 1995, Widstrand 1995). Sen taloudellinen merkitys on kasvanut viime vuosina (esim. Filion ym. 1994). Luontoon perustuvan matkailun vaikutukset heijastuvat muun matkailun tavoin 89 90 Lohiniva, S. myös perinteisiin maankäyttötapoihin. En tässä artikkelissa pohdi kuitenkaan niitä seuraamuksia, joita matkailuun ja erilaisten muiden maankäyttöön sisältyvien toimin tojen kohtaamisilla mahdollisesti on. Viittaan esimerkinomaisesti ainoastaan matkai lun, ulkoilun ja virkistyskäytön välisiin suhteisiin. Matkailu määritellään toisinaan si ten, että sen keskeisin elementti muodostuu virkistyksen vuoksi tapahtuvasta mat kustamisesta (esim. Murphy 1985). Tällainen määrittely viittaa konventionaalisen massamatkailun piirteisiin. Perinteisesti ymmärretty ulkoileminen ja virkistyskäyttö siis laajenee matkailun kautta tapahtuvaksi virkistäytymiseksi luonnossa. Tällöin matkailu ja paikallinen ulkoilu- ja virkistyskäyttö kohtaavat toisensa muodossa tai toi sessa samoissa ulkoilu- ja virkistysympäristöissä. On oletettavaa, että ainakin osa metsiin ja metsäluontoon kohdistuvien paikallisten metsien ulkoilu- ja virkistyskäyt töjen ja matkailun välisistä ristiriidoista heijastelee tätä tilannetta. Esimerkiksi kes kustelu metsästyksestä ja metsästysoikeuksista ja metsästysmatkailusta Pohjois-Suo messa viittaa tämän suuntaiseen kehitykseen (esim. Lapin Kansa 23/9/94, 26/9/94, 8/3/95 ja 29/10/95). Kaikki matkailu ei tietenkään ole matkailua vain virkistyksen vuoksi eikä matkai lun virkistyksellinen aspekti rajoitu pelkästään luonnossa ja luonnon ympäristöissä tapahtuvaan virkistäytymiseen. Myöskään luontoon perustuva matkailu ei tyhjenny yksinomaan virkistyksen vuoksi tapahtuvaan matkailuun. On kuitenkin muiden pu heenvuorojen tehtävänä eritellä tarkemmin luontoon perustuvan matkailun katego riaa. Tässä tarkastelussa riittää, kun luontoon perustuvalla matkailulla ymmärretään matkailua erilaisille luonnon ympäristöille. Ulkoilu ja luonnosssa tapahtuva virkistäytyminen siis laajenee matkailun kautta tapahtuvaksi virkistäytymiseksi luonnossa. Tämä on yksi esimerkki niistä luonnon käyttöihin liittyvistä ja samalla viimeaikaisista matkailuun itseensä sisältyvistä muu toksista. Empiiriset havainnot osoittavat, kuinka näihin muutoksiin liittyy myös erilai sia konflikteja ja ristiriitoja. Ne siis vaikuttavat viime kädessä myös siihen, minkälai siksi käytännöiksi rakentuu se kokonaisuus, jota tässä kutsutaan metsien ja metsä luonnon kestäväksi käytöksi. Nyt voidaan tehdä seuraavanlainen matkailun ja metsi en kestävän käytön välistä suhdetta koskeva oletus. Eräät viimeaikaiset matkailussa havaittavat muutokset - heijastivatpa ne sitten matkailun sisäisiä tai sen toimintaym päristöissä tapahtuneita muutoksia - tulevat esiin niissä matkailuympäristöissä, joihin erilaiset matkailun käytännöt rakentuvat. Ne kasvavat esiin niissä tuotteissa, joita luontoon perustuvissa matkailukäytännöissä tuotetaan. Näin ollen eräs näkökulma luontoon perustuvan matkailun ja metsien kestävän käytön välisen yhteyden tarkas teluun avautuu matkailuympäristöiksi konstituoituvien luonnon ympäristöjen ja näis sä ympäristöissä tuotettujen ja kulutettujen matkailutuotteiden kautta. Artikkelissa tuotetaan siis alustavia havaintoja siitä, minkälaiset kehitystrendit matkailussa ja sen toimintaympäristöissä vaikuttavat taustalla luontoon perustuvien matkailutuotteiden Näkökulma matkailusta metsien kestävään käyttöön 91 tuottamiseen ja minkälaisena näyttäytyy luontoon perustuvan matkailutuotteen käsi te. Havainnollistan ja tulkitsen aluksi sitä, kuinka luonnon ympäristöt konstituoituvat matkailuympäristöiksi luontopalvelujen tuotteistamisen kautta ja kuinka ne liittyvät osaksi metsien monikäytön arkeologiaa. Kahdessa seuraavassa kappaleessa tarkaste len niitä historiallisia muutosprosesseja, jotka liittävät matkailun osaksi laajempaa keskustelua maapallon luonnonvarojen käytöstä. Nämä muutosprosessit vaikuttavat siihen, kuinka matkailu liittyy osaksi metsien ja metsäluonnon kestävää käyttöä ja sii hen mitä ehtoja matkailun muuttuvat toiminta- ja instituutioympäristöt mahdollisesti asettavat niin matkailulle kuin metsien käytölle ja hoidolle yleensäkin. Lopettavassa kappaleessa tarkastelen eräitä implikaatioita, joita matkailulla mahdollisesti on metsi en ja metsäluonnon kestävään käyttöön. Luonnon ympäristöistä matkailuympäristöihin Aloitan tarkastelun esittelemällä lukijalle muutamia tekstinäytteitä, joissa metsät ja matkailu kohtaavat tavalla tai toisella toisensa. Esimerkkinäytteitä on kaikkiaan kuu si. Yhdessä ne avaavat historiallista perspektiiviä tarkasteltavaan aiheeseen ja antavat eräitä perusteita tarkastella matkailun ja metsien kestävän käytön välistä yhteyttä. Ensimmäiset kolme fragmenttia kertovat matkailun ja luonnonsuojelun välisestä lyhyestä kuherruskuukaudesta 1800-luvun taitteesta vuosisadan loppupuolelle. Näyt teet kertovat siitä toimeliaisuudesta, jota matkailu ja romantiikan innoittama luonnon ihailu nostattivat parisen sataa vuotta sitten Punkaharjulla, Imatralla ja Aavasaksalla. (ote 1) "Luonnonsuojelun alalla valtiovallan ensimmäiseksi toimenpiteeksi Suomessa on mai nittu se, kun Aleksanteri I käydessään Punkaharjulla 1802 viehättyi paikan luonnonkauneuteen ja määräsi, että sen puusto tuli rauhoittaa maisemallisista syistä. Punkaharjusta tuli myös maamme ensimmäinen luonnonsuojelualue." (Leino-Kaukiainen 1994, s. 43) (ote 2) "Suomessa Imatran koski sai 1772 mainetta ja loistoa, kun keisarinna Katariina II kävi ihailemassa tätä luonnonnähtävyyttä, josta alkoi nopeasti tulla merkittävin maamme näköala paikoista. (...) Imatralla maiseman säilymistä kosken rannoilla oli edistetty jo vuodesta 1813 al kaen keräämällä matkailijoilta vapaaehtoisia maksuja polkujen ja portaikkojen rakentamiseen sekä kunnossapitoon. (...) Lisäksi turistien huviksi hakattiin rannoilta puita ja heitettiin virran vietäväksi. Maaherra kielsi 1822 tämän, ja vähitellen miljöötä siistittiin tarkoituksena parantaa lähinnä pietarilaisturistien viihtyvyyttä." (mt.) (ote 3) "Aavasaksa (...) päätettiin helmikuussa 1877 kenraalikuvernööri Nikolai Adlerbergin aloitteesta lunastaa valtiolle. Perusteluna oli nytkin se, että paikalla kävi paljon turisteja perin töruhtinaasta alkaen, ja vähäisiksi käyneet metsät voitiin säilyttää ainoastaan valvonnan avulla. 92 Lohiniva, S Maanomistajien kanssa päästiin sopimukseen lunastuksesta 1878, jonka jälkeen alueelle pal kattiin metsänvartija ja rakennettiin paviljonki Aavasaksan rinteelle." (mt.) Matkailuun liittyy näissä esimerkeissä toimenpiteitä, joilla pyritään säilyttämään ja suojelemaan luonnon ympäristöjä. Tämä luonnon suojelemiseen littyvä aspekti kos kee puuston hakkuita mutta myös matkailua itseään. Esimerkiksi Punkaharjulla "puusto tuli rauhoittaa maisemallisista syistä" (ote 1). Imatralla taas julkisen vallan oli puututtava myös matkailun aiheuttamiin ongelmiin. Puiden hakkuut "turistien huvik si kiellettiin" (ote 2). Ja Aavasaksalla taas todettiin, kuinka harventuneet "metsät" voi tiin säilyttää vain "valvonnan avulla" (ote 3). Siis näissä esimerkkitapauksissa kieltoja ja rajoituksia perusteltiin puuston hakkuiden tuottamilla mutta myös jo matkailun it sensä aiheuttamilla ongelmilla. Kolme seuraavaa esimerkkinäytettä sijoittuvat tähän päivään. Ne ovat poimintoja yhteiskunnallisesta keskustelusta, jota parhaillaan käydään Suomessa metsistä ja metsiin kohdistuvien erilaisten odotusten ja käyttöjen yhteensovittamisesta. Nämä esimerkit havainnollistavat eräitä uusia piirteitä, jotka ovat nousseet metsien käyttöä koskevaan keskusteluun. (ote 4) "Saksalainen eläkeläisryhmä seisoo Hiidenlammen luontopolulla Oulangan kansallis puistossa Kuusamossa ja pohtii kiihkeästi mihin kääntyä. (...) 72-vuotiaat Maria ja Elisabeth Scheere puuttuvat päätöksentekoon (...) Juravuoret ja Kilimanjaron kolunneet sisarukset ovat varustautuneet paremmin kuin Kuusamon metsissä laukkovat keskieurooppalaiset turistit kes kimäärin. Kummallakin on tukevat vaelluskengät, villaiset polvisukat, hupullinen anorakki ja selkärepussa eväät. Teleskooppisuksisauvat helpottavat maastossa liikkumista. Eri puolilta Saksaa luontomatkalle Skandinaviaan lähtenyt ryhmä ihailee niska kenossa kuusamolaisen metsän ihmeitä ja tutkii tarkkaan infotauluja." (Helsingin Sanomat 1/8/94) (ote 5) "Metsähallitus pyrkii yhdessä luontomatkailun alalla toimivien yrittäjien kanssa luo maan kattavan palveluverkon, jolla saadaan aikaan laaja, tyytyväinen asiakaskunta, edulliset kustannukset sekä hyvä taloustulos, jotta toimintaa voidaan kehittää." (Helsingin Sanomat 10/9/94) (ote 6) "Savukosken kuivalihamarkkinoilla keskusteltiin pohjoisen metsien suojelusta arvoval taisen raadin alustamana. Jo riittää, kaikui alustajien yhteinen sävel pohjoisen metsien suoje lussa. Tosin Lapin matkailun vetonaulaksi tunnustettiin koskematon luonto." (Lapin Kansa 18/4/95) Nämä jälkimmäiset esimerkkinäytteet kuvastavat tilannetta, jossa luontoon perustu van matkailun mahdollisuudet on pantu merkille ja jossa luonnon ja luonnon ympä ristöjen merkitys matkailulle tunnustetaan. Saksalainen eläkeläisryhmä on saapunut "luontomatkalle" Oulangan kansallispuistoon. Metsä ja "metsän ihmeet" ovat tällä Näkökulma matkailusta metsien kestävään käyttöön 93 matkalla erityisen mielenkiinnon kohteina (ote 4). "Luontomatkailun" merkitys on huomattu niin matkailuteollisuuden kuin suojelualuejäijestelmästä vastaavien viran omaistenkin taholla. Metsähallitus muotoilee tavoitteekseen "kattavan palveluver kon" luomisen yhdessä "luontomatkailun alalla toimivien yrittäjien kanssa" (ote 5). Ja "Lapin matkailun vetonaulaksi" tunnustetaan "koskematon luonto" myös sellaisessa puheenvuorossa, jossa suhtaudutaan varsin kriittisesti Lapin luonnon suojelemiseen (ote 6). Edellä olevat fragmentit eivät kaipaa tässä tämän perusteellisempaa erittelyä. Vii tatkoon ne kuitenkin johdattelevina esimerkkeinä siihen prosessiin, jossa luontoon perustuvan matkailun erilaiset käytännöt kasvavat esiin. Ne ovat kaiken kaikkiaan merkkejä prosessista, jossa luonnon ympäristöt rakentuvat erilaisiksi matkailuympä ristöiksi ja jossa matkailu pyrkii löytämään historiallisen paikkansa yhtenä metsiin ja metsäluontoon kohdistuvana käyttömuotona. Tämän kehityksen nykyistä tilannetta kuvaa parhaiten pyrkimykset "luontopalvelujen" aktiiviseen tuottamiseen (ote 5) ja pyrkimykset luontoon perustuvien tuotteiden kehittämiseen (Turunen 1995). Metsien monikäytön arkeologiasta Otin johdannossa alustavasti jo esille sen, kuinka matkustamista inspiroi luonnossa tapahtuva ulkoilu ja virkistäytyminen. Matkailuympäristöt kerrostuvat joiltakin osin aikaisempiin ulkoilu- ja virkistysympäristöihin. Nämä taas liittyvät eri tavoin niihin perinteisiin asuin- ja elinympäristöihin, jotka ovat joskus olleet tai ovat edelleenkin toimeentulon kannalta vakiintuneita ympäristöjä (ks. esim. Saastamoinen ym. 1984, Stridsberg 1984, Ympäristöministeriö 1994). Metsien eri käyttömuotojen arkeologia on siis varsin mosaiikkimainen. Uudet käyttömuodot sisältävät jälkiä tai muuntuneita käytäntöjä edeltävistä historiallisista käyttömuodoista. Jotkut historialliset käyttömuo dot säilyttävät ympäristönsä joko entisten tai muuntuneiden käytäntöjen muodossa. Matkailuympäristöjen rakentamisessa törmätään esimerkiksi eri eliölajien vaatimiin elinympäristöihin ja ekosysteemien muodostamiin kokonaisuuksiin ja niin edelleen. Metsiin rakentuvien erilaisten käytäntöjen ja niiden tuottamien erilaisten ympäristö jen kompleksisuus ilmenee eri käyttömuodoissa konkretisoituvien käytäntöjen välisi nä konflikteina, pyrkimyksinä joidenkin käytäntöjen ylläpitämiseen ja yhteensovitta miseen ja toisten poissulkemiseen. Luonnon ympäristöjen rakentuminen matkailuympäristöiksi on erilaisten käytän töjen ja kamppailujen leimaama prosessi. Luonnon ympäristöissä on jo sellaisenaan merkkejä ihmisten asumisen ja käden jäljistä. Ne eivät siis ole ihmistoiminnan tai kulttuurin ulkopuolista todellisuutta. Luonnon ympäristöt koostuvat kuitenkin luon non fyysisistä elementeistä, jotka ihmisten niihin jättämin kulttuurisin merkkeineen 94 Lohiniva, S kin ovat hallitsevina ympäristöissä. Ne saavat meidät pitämään näitä ympäristöjä luonnon ympäristöinä. Luonnon ympäristöt poikkeavat näin ominaisuuksiltaan esi merkiksi ihmisen tuottaman "toisen luonnon" määrittämistä kaupunkimaisista ympä ristöistä ja määrittävät näin myös matkailuympäristöjä. Luonnon ympäristöissä tuotettujen virkistyspalvelujen tuotteistaminen ei sinänsä ole aivan uusi ilmiö. Asiaa on tarkasteltu aikaisemmin esimerkiksi metsien virkistys käytön yhteydessä (esim. Hof 1980). Uutta on nyt se, että metsiin ja metsäluontoon perustuvien ulkoilu- ja virkistyspalvelujen tuotteistamista tarkastellaan matkailun kontekstissa. Matkailuympäristöjen rakenteistuminen ulkoilu- ja virkistysympäristöi hin muuntaa osan perinteisistä ulkoilun ja virkistäytymisen ympäristöllisistä ehdoista osaksi matkailuympäristöjä. Toisin sanoen matkailu muuttaa näitä ehtoja palvelujen tuottamisen ja tuotteistamisen kautta taloudellisiksi arvoiksi. Luontoon perustuva matkailu ei kuitenkaan rajoitu vain (i) muuttamaan joitakin ulkoilu- ja virkistysympä ristöjen resursseja osaksi matkailutuotteina rakentuvia ulkoilu- ja virkistyspalveluja. Osa palveluista määrittyy pelkästään matkailun ja matkailuympäristöjen kautta. Esi merkiksi luontomatkailuun tuotetut "luontopalvelut" (ote 5) voivat periaatteessa ra kentua jo suoraan (ii) osaksi ulkoilu- ja virkistysympäristöihin kerrostuvia matkailu ympäristöjä. Tällöin ne eivät ole enää osa perinteistä ulkoilua ja virkistäytymistä. Tai ne voivat liittyä sellaisten matkailukäytäntöjen syntyyn, jotka (iii) kerrostavat matkai luympäristöjä ulkoilu- ja virkistysympäristöjen ulkopuolisiin ympäristöihin. Esimer kiksi Turunen (1995, s. 132) toteaa, kuinka "metsämatkailussa" on "pelkän ulkoilun ja virkistäytymisen" rahallinen hyödyntäminen vaikeaa. Tämän vuoksi tarvitaan myös "metsien tuotteistamista". Nämä havainnot metsien ja metsäluonnon monikäytön ja sen tuottamien ympäris töjen arkeologiasta voidaan lopuksi tiivistää seuraaviin alustaviin päätelmiin. Ensiksi kin metsien ja metsäluonnon mahdollistama aineellisten hyödykkeiden tuottaminen laajenee ulkoilu- ja virkistysympäristöissä tuotettuihin ja hyvinvointina ymmärrettyi hin sosiaalisiin ja terapeuttisiin merkityksiin. Luontoon perustuvien matkailutuottei den tuotannossa hyödykkeiden tuotanto monipuolistuu edelleen ei-aineellisten tuot teiden tuottamiseen matkailuympäristöissä. Toiseksi joidenkin metsissä ja metsä luonnossa tapahtuvan ulkoilun ja virkistyskäytön ympäristöllisten ehtojen tuottami nen osaksi matkailutuotteita ja niiden tuotantoehtoja implikoi ristiriitoja paikallisen ja matkailuun (ei-paikallisen) perustuvan luonnon käytön välille paikallisella tasolla. Ja kolmanneksi. Ei-aineellisten tuotteiden tuottaminen metsistä ja metsäluonnosta mat kailun muodossa perustelee ja oikeuttaa matkailun myös taloudellisen argumentin muodossa yhdeksi osapuoleksi metsien ja metsäluonnon käyttöä koskevaan keskus teluun. Näkökulma matkailusta metsien kestävään käyttöön 95 Matkailu ja keskustelu luonnonvarojen käytöstä Olen edellisessä kappaleessa tarkastellut lyhyesti eräitä viimeaikaisia matkailun sisäl lä havaittavia kehitystrendejä, jotka tavalla tai toisella sivuavat keskustelua metsien ja metsäluonnon kestävästä käytöstä tai ovat jo osa tätä keskustelua. Jatkan tässä ja seuraavassa kappaleessa samaa tarkastelua keskittymällä nyt kuitenkin joihinkin matkailun toiminta- ja instituutioympäristöissä tapahtuviin muutoksiin. Avaan histo riallista perspektiiviä tukeutumalla pääasiassa 1980-luvulla tuotettuihin tai tätä ajan jaksoa kuvaaviin teksteihin. Kappaleiden tehtävänä on siis tuottaa havaintoja muutos prosesseista, joissa (1) matkailu liittyy osaksi yleisempää keskustelua maapallon luonnonvarojen käytöstä; jotka (2) vaikuttavat siihen, kuinka matkailu jäsentyy osak si metsien ja metsäluonnon kestävää käyttöä ja (3) joissa tuotetaan matkailun kehittä miselle eettis-moraalisia, ympäristöllisiä, taloudellisia ja sosio-kulttuurisia ehtoja. Nä mä muutosprosessit heijastuvat siihen, minkälaisia matkailuympäristöjä rakennetaan ja palveluja tuotetaan erilaisissa luonnon ympäristöissä. Näissä kappaleissa tarkaste lun painopiste siirtyy matkailusta kohti metsien ja metsäluonnon monikäytön muo dostamaa kokonaisuutta. Globaalit muutostrendit eivät kosketa vain matkailua, vaan vaikuttavat metsien ja metsäluonnon kestävän käytön muotoutumiseen. 1980-luvun keskustelu luonnonvarojen käytöstä huipentuu vuosikymmenen lop pupuolella ajatukseen "kestävästä kehityksestä" (WCED 1987) ja kestävän kehityk sen periaatteiden tulkintaan "kestävässä matkailussa" (WTO 1991) ja "kestävässä metsätaloudessa" (esim. Työryhmän mietintö 1994). Matkailussa ja sen toimintaym päristöissä tapahtuneita muutoksia voidaan yrittää kuvata kolmen teeman kautta. Nä mä muutokset koskevat ensiksikin luonnonsuojelun ja matkailun välisiä suhteita (800 1991, Filion ym. 1994). Matkailu voidaan yhdistää ainakin joissakin muodois saan osaksi luonnonsuojelun strategioita. Muutokset liittyvät toiseksi matkailun ja ta loudellisen kehityksen välisiin suhteisiin (Mathieson & Wall 1987, Saleem 1992). Matkailulla on paikallistaloutta elvyttävä vaikutus ja se voi olla piristysruiske taloudel liseen kehitykseen. Ja kolmanneksi matkailun ja sen toimintaympäristöjen muutok set heijastuvat taloudellisen kehityksen ja luonnon- ja/tai ympäristönsuojelun välisis sä suhteissa (WCED 1987, WTO 1991, Goodall & Stabler 1992, Lawrence 1994). Ta loudesta tulee väline, joka mahdollistaa osaltaan luonnon- ja ympäristönsuojelua - tässä tapauksessa matkailun kautta. Mutta tilanne on pitkälti myös päinvastainen. Luonnon- ja ympäristönsuojelusta tulee entistä enemmän edellytys taloudelliselle ja siten myös matkailun kehitykselle. 96 Lohiniva, S Matkailu ja luonnonsuojelu Keskustelu matkailun ja luonnonvarojen käytöstä tiivistyy keskusteluun matkailun ja luonnonsuojelun välisistä suhteista. Matkailuympäristöjen rakentuminen erilaisiin paikallisiin asuin- ja elinympäristöihin aiheuttaa väistämättömiä muutoksia näissä ym päristöissä ja niiden ekologiassa. Matkailun suhde luonnon ympäristöihin tematisoi tuu 1970-luvulla vähitellen matkailun ja luonnonsuojelun välisiksi suhteiksi. Kehitys tä luonnehtii pääasiassa massamatkailun ja luonnonsuojelun välisten ristiriitojen li sääntyminen. Vuosikymmenen loppupuoli ja 1980-luvun alku merkitsee eräänlaista käännekohtaa tässä kehityksessä. Esiin nousevat pyrkimykset uudenlaisten matkai lun strategioiden kehittämiseen. Matkailun ja luonnonsuojelun välisten konfliktien ja ristiriitojen esiinkasvu pakottaa etsimään vaihtoehtoisia matkailumuotoja, jotka ra kentuisivat matkailua ja luonnonsuojelua molemminpuolisesti hyödyttäville suhteille. Edellisen vuosikymmenen kielteinen kehitys ja siitä tehdyt johtopäätökset kiteytyvät nyt kysymykseen matkailun ja luonnonsuojelun symbioottisen suhteen mahdollisuu desta. Minkälaisia matkailun kehittämistrategioita olisi tuotettava, jotta matkailu ei tuhoaisi luontoa ja samalla omaa resurssiperustaansa? (ks. Lohiniva 1995). Otan yhden esimerkin tästä keskustelusta. Vuonna 1979 pidetään kansainvälinen symposiumi, joka keskittyy matkailun suunnitteluun ja kehittämiseen. Tämän sym posiumin taustalla ovat matkailun lisääntyneet ympäristöongelmat Symposiumi kiin nittää matkailun päätöksentekijöiden huomiota muun muassa "ekosysteemin suojele miseen ja säilyttämiseen" (Hawkins ym. 1980, s. iii). Teemat luonnon resurssien säi lyttämisestä ja suojelemisesta nostetaan keskeisesti esiin symposiumin työskentelys sä. Ne ovat ajoittain olleet, kuten symposiumin julkaisussa todetaan, "vastakkaisia matkailun kehittämiselle" (mt., s. v). Näitä teemoja tarkastellaan yhtäältä matkailun, virkistyksen ja metsien hakkuiden sekä toisaalta luonnon ja luonnon resurssien suo jelemisen näkökulmista. Kuinka metsien puustoa tulisi hakata, jotta ne tuottaisivat puuta ja samalla laatua (kauneutta) luonnon ympäristöön? Kuinka metsissä säilyte tään ja suojellaan niitä ominaisuuksia, joita matkailun ja virkistyksen näkökulmasta voidaan kuvata kauneuden ja esteettisyyden käsitteillä? Ja kuinka metsiä voidaan sa malla suojella "tulevaisuutta varten". Symposiumia voidaankin pitää yhtenä ensim mäisistä merkeistä siitä kehityksestä, jossa matkailun ja metsätalouden väliset suh teet ymmärretään metsien ja metsäluonnon kestävän käytön kautta. Metsät ja metsä luonto nousevat matkailuympäristöinä etualalle tässä esimerkissä samalla kun sym posiumin teemoissa heijastuvat ensimmäiset virkistyksen ja matkailun väliset konflik tit (esim. Nolan 1980). Edellä oleva esimerkki kuvastaa siis pyrkimyksiä muuttaa epäsuotuisia matkailun käytäntöjä kestävämmälle perustalle uuden tyyppisten kehittämisstrategioiden ja suunnittelukäytäntöjen avulla. Esimerkkitekstissä käsitellään matkailua, jota tässä Näkökulma matkailusta metsien kestävään käyttöön 97 kutsutaan luontoon perustuvaksi matkailuksi. Sen tarkastelu heijastelee jo yleisem piä havaintoja massamatkailun kielteisistä sosio-kulttuurisista (de Kadt 1979) ja ym päristöllisistä vaikutuksista (OECD 1980). Toisaalta matkailun tarkasteleminen sen myönteisten, pääasiassa taloudellisten mutta osittain myös sosio-kulttuuristen, vaiku tusten kautta on yhtenä pontimena tälle tarkastelulle. Pyrkimykset erilaisiin - myös luonnon ympäristöihin kohdistuvien - matkailun käytäntöjen muuttamiseen liittyvät osaksi yleisempää 1960-luvulta alkanutta luonnon ja luonnonvarojen käyttöä koskevaa yhteiskunnallista keskustelua ja kamppailua käy tön suunnasta ja käyttötavoista. Tämä tulee erityisen selvästi esille juuri 1980-luvun alkupuolen teksteissä. Eräs etappi saavutetaan vuonna 1980, jolloin kirjataan ylös yh teinen kompromissi Maailman luonnonsuojelun strategiaksi (lUCN ym. 1980). Tämä luonnon ja luonnonvarojen suojelemista/käyttöä koskeva sopimus painottuu ympä ristöjen ekologisiin kysymyksiin. Matkailun puolella hahmotellaan samana vuonna omaa suhdetta maapallon luonnonvarojen käyttöön ja ympäristöongelmiin ja esite tään halukkuus sitoutua ympäristökysymyksiin Manilan julistuksessa (WTO 1980). Vuonna 1982 ilmestyy YK:n ympäristöohjelman raportti Maailman ympäristö 1972- 1982, johon sisältyy omana lukunaan matkailun taloudellisia, sosio-kulttuurisia ja ym päristöllisiä vaikutuksia käsittelevä jakso (UNEP 1982). Ja samana vuonna 1982 YKn ympäristöohjelma (UNEP) ja Maailman matkailujärjestö (WTO) sitoutuvat yhteisesti kehittämään "ympäristöllisesti kestävää (sound) matkailua" (Saleem 1992, s. 5.2). 1980-luvun vaihteessa tuotetut ja matkailua käsittelevät tekstit ovat siis yhteenve toja matkailun taloudellisista, sosio-kulttuurisista ja ympäristöllisistä merkityksistä. Uusi vuosikymmen aloitetaan matkailun ja erilaisten luontoa ja luonnonympäristöjä kriittisesti puolustavien diskurssien välisellä dialogilla. Tässä dialogissa hahmotel laan uusia poliittisia toimintalinjoja matkailun ja luonnon ympäristöjen välisten suh teiden kestävälle kehittämiselle erilaisten uusien matkailustrategioiden kautta (esim. vaihtoehtoinen matkailu, ekologinen matkailu, vihreä matkailu jne, ks. Lohiniva 1995). Kohti luonnonvarojen kestävää käyttöä 1980-luvun taitteessa tuotetaan siis eräitä tärkeitä luonnon ja luonnonvarojen käyt töä/säilyttämistä/suojelua käsitteleviä tekstejä ja toisaalta tekstejä, joissa matkailu teollisuus ilmaisee halukkuutensa sitoutua tiiviimmin ympäristöä ja luontoa koske viin kysymyksiin. Näissä teksteissä heijastuvat yhteiskunnalliset keskustelut ja kamppailut luonnon ja luonnonvarojen käytöstä, käyttötavoista ja tulevasta käytön suunnasta. Osa teksteistä liittyy kriittiseen ympäristödiskurssiin, jota luonnehtii teol Lohiniva, S. 98 lisuusyhteiskuntiin ja niiden aiheuttamiin ympäristöongelmiin kohdistuva arvostelu. Tähän diskurssiin sisältyvä kulttuurikriittinen aspekti kyseenalaistaa teollisuusyhteis kuntien luontosuhteita rakentavia ja luonnon käyttöä ohjaavia moraali- ja arvoperus teita. Kokonaisuudessaan tätä kulttuuris-historiallista muutosprosessia voidaan luon nehtia myös "Ekologian aikakauden" esiinkasvuksi (Worster 1984, Devall & Sessi ons 1985). Osa teksteistä heijastelee tätä yleistä ympäristökriittistä asennetta matkai lun ja sen erityisten luontosuhteiden kautta. Massamatkailu ja sen aiheuttamat ympä ristöongelmat tematisoituvat 1970-luvulla osaksi kriittistä ympäristödiskurssia. Mat kailu osoittautuu erityispiirteineen yhdeksi luonnon resursseihin perustuvaksi teolli suuden alaksi. Se käyttää hyväkseen luontoa ja luonnon resursseja ja sillä on muun teollisuuden tavoin väistämättömiä kielteisiä vaikutuksia toimintaympäristöissään. Maailman luonnonsuojelun strategia (MLS) (1980) korostaa ohjelmallisissa ta voitteissaan globaaleja ratkaisuja taloudellisen kehityksen ja luonnonsuojelun yhdis tämisessä. Jotta "kehitys" voisi tuottaa "sosiaalista ja taloudellista hyvinvointia", tarvi taan "luonnonsuojelua turvaamaan maapallon kykyä ylläpitää tätä kehitystä ja tuke maan kaikenlaista elämää" maapallolla (lUCN ym. 1980, s. i). Taloudellisessa kehi tyksessä törmätään resurssien rajallisuuteen ja ekosysteemien kantokyvyn asetta miin rajoihin. Myös vastuu tuleville sukupolville asettaa rajoituksia näiden resurssien nykyiselle käytölle. Toisin sanoen kehitys ja luonnonsuojelu ovat yhtä välttämättömiä nykyisten sukupolvien eloonjäämiselle kuin ne ovat sukupolville, jotka tulevat jäl keemme. MLS:n (1980) näkökulma taloudelliseen kehitykseen on ekologinen. 1980-luvulla perspektiivi laajenee kehityksen sosiaalis-taloudellisten ehtojen tarkasteluun. YKn yleiskokous asettaa vuonna 1983 komission, jonka tehtävänä on tarkastella kriittisesti ympäristön ja kehityksen välisiä ongelmia, tehdä realistisia esityksiä näiden käsittele miseksi, ehdottaa uusia kansainvälisen yhteistyön muotoja ja lisätä näiden ongelmien ymmärtämistä ja sitoutumista toimintaan ongelmien ratkaisemiseksi. Tämä Brundt landin komissiona tunnettu työryhmä (World Comission on Environment and De velopment, WCED) tuottaa loppuraporttinsa Yhteinen tulevaisuutemme vuonna 1987. Raportissa toistuvat Maailman luonnonsuojelun strategiassa (1980) hahmotel lut ekologisen kestävyyden ja vastuullisuuden periaatteet mutta nyt kuitenkin kehi tyksen ja taloudellisen kasvun välisen yhteyden kautta. Kehityksen sosiaalis-taloudel liset ja ekologiset aspektit kiteytetään ajatukseen "kestävästä kehityksestä". Kestävä kehitys Brundtlandin komissio lainaa "kestävän kehityksen" käsitteen Maailman luonnon suojelun strategiasta (1980). MLS:n tarkoituksena on edistää "kestävän kehityksen Näkökulma matkailusta metsien kestävään käyttöön 99 saavuttamista elävien resurssien suojelun kautta" (IUCN ym. 1980, s. v). Tässä käsite viittaa ensi sijassa kestävyyden ekologiseen perustaan. Se tarkastelee kestävyyden ekologisia edellytyksiä ja argumentoi luonnonsuojelun ja kehityksen integraation puolesta. MLS:ssa pyritään osoittamaan polkuja, joita luonnonsuojelu ja kehitys voisi vat yhdessä kulkea. Sen keskeiset tavoitteet tiivistyvät kolmeen ydinkohtaan. Ne ovat (1) "ekologisten perusprosessien ja elämää kannattavien järjestelmien ylläpitämi nen", (2) "geneettisen monimuotoisuuden säilyttäminen" ja (3) "lajien ja ekosystee mien kestävän hyödyntämisen turvaaminen" (mt., s. vi). Nämä tavoitteet sisältyvät myös Brundtlandin komission esittämään "kestävän kehityksen strategiaan" (KKS). Sen esityksessä yhdistyvät MLS:n perustavoitteet ja siinä esitetyt alustavat hahmotel mat "uudeksi kansainväliseksi kehitystrategiaksi". Komissio käyttää kuitenkin jo kes tävän kehityksen käsitettä analysoidessaan eräitä nykyisiä ei-kestävän kehityksen ekologisia ja sosiaalis-taloudellisia aspekteja ja esittäessään vaihtoehtoista kestävän kehityksen strategiaa. Työskentely painottuu kehityksen sosiaalis-taloudellisten edel lytysten tarkasteluun. Jos siis MLS korostaa kehityksen ja luonnonsuojelun integ rointia, nousee KKS:ssa etualalle kehityksen ja ympäristön keskinäinen integraatio, so. globaalin talouden ja globaalin ekologian yhdistäminen kestävässä kehityksessä (WCED 1987). Tarkastelen seuraavassa lyhyesti kestävän kehityksen käsitteen rakentumista Brundtlandin komission loppuraportissa. Kuinka kestävän kehityksen sosiaalis-talou delliset ja ekologiset aspektit liittyvät toisiinsa ja kuinka kestävän kehityksen käsite toimii KKS:n keskeisimpänä työvälineenä. En esittele KKS:n koko työkalupakkia, vaan rajaan tarkastelun muutaman yleisen havainnon tuottamiseen. (ote 7) "Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyisten sukupolvien tarpeet vaaranta matta tulevien sukupolvien kykyä tyydyttää omat tarpeensa. Kestävään kehitykseen sisältyy kaksi avainkäsitettä. Siihen kuuluu tarpeiden käsite, jolle on annettava etusija. Nämä tarpeet koskettavat erityisesti maailman köyhän väestönosan perustarpeita. Siihen sisältyy ajatus rajoi tuksista, jotka teknologian tila ja sosiaalinen rakenne asettavat ympäristön kyvylle tyydyttää nykyiset ja tulevat tarpeet" (WCED 1987, s. 43) (1) Brundtlandin komissio käyttää "kehityksen" käsitettä eräiden keskeisten ympä ristöongelmia aiheuttavien sosio-kulttuuristen ilmiöiden analyysiin. "Ympäristöä" ja ekologiaa koskevat kysymykset liitetään kehityksen sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Nämä koskevat erityisesti väestönkasvua, absoluuttista ja suhteellista köyhyyttä ja kansainvälistä eriarvoisuutta. Köyhyys on "globaalien ympäristöongel mien" suurin syy ja seuraus (WCED 1987, s. 3). Se on keskeinen syy "ympäristö stressiin", johon myös niukkoihin resursseihin kohdistuva "kasvava kysyntä" ja "li sääntyvän elintason" aiheuttama ympäristön pilaantuminen johtavat (mt., s. 28). Eri arvoisuus taas on keskeisin "ympäristö- ja kehitysongelma" (mt., s. 5-6). Tämä kos 100 Lohiniva, S kee muun muassa maapallon "ekologisen pääoman" käytön jakaantumista kehitys maiden ja teollisuusmaiden kesken. Nämä molemmat ilmiöt liittyvät kiinteästi maa pallon väestönkasvuun. Kehityksen käsite organisoi komission analyysissä ympäris töresurssien käytön tarkastelua kahteen suuntaan. Yhtäällä ovat ne kysymykset, jois sa "ympäristöhaasteet" liittyvät taloudellisen kasvun "tarkoittamattomiin seuraamuk siin". Toisaalla taas ne, joissa ympäristöön kohdistuvat haasteet kasvavat esiin pikem minkin "kehityksen puutteesta" kuin kehityksestä itsestään (mt., s. 29). (2) Kestävän kehityksen käsitteen käyttö johtaa komission tarkistamaan kehityk sen ja ympäristön käsitteitä. Ympäristö ei ole ihmistoiminnan ulkopuolista aluetta, vaan paikka, jossa ihmiset elävät jokapäiväistä elämäänsä. Se on "inhimillisen toimin nan, ambitioiden ja tarpeiden" toteutumisen aluetta. Kehitys taas merkitsee kaikkea sitä toimintaa, jolla ihmiset yrittävät "parantaa" osaansa olinpaikkansa sisällä (Brundtland 1987, s. xi). Näin kehitys ja ympäristö liittyvät erottamattomasti toisiinsa ihmisten arkisessa elämässä. (3) Kehityksen ja ympäristön käsitteiden transformaatio liittyy keskeisesti kestä vän kehityksen käsitteen muotoutumiseen Brundtlandin komission työskentelyssä. Komissio luopuu pitämästä kehitystä pelkästään "kehitysmaiden taloudellisen kas vun" kysymyksenä (WCED 1987, s. 4) ja ottaa tarkasteluun mukaan teollisuusmai den "ei-kestävien" kehityspolkujen analyysin (Brundtland 1987, s. xii). Kehityksen myönteiset ja kielteiset merkitykset tuotetaan näin globaalissa, koko maapalloa kos kevassa kontekstissa. Uutta kehityspolkua tarvitaan "inhimillisen elämänkulun" (progress) vahvistamiseen "koko planeetalla" nykyisestä aina "kaukaiseen tulevai suuteen" (WCED 1987, s. 4). Toinen kontekstin laajennus koskee kehityksen histo riallista ulottuvuutta. Kestävä kehitys ei saa merkitystään vain tiettyjen historiallisten ajanjaksojen kautta, vaan sen on kiinnityttävä samanaikaisesti myös tulevaisuuteen ja tulevaisuuden kestäviin mahdollisuuksiin. Esimerkiksi taloudellisesti ja poliittisesti vahvat teollisuusmaat vaikuttavat kehityspäätöksillään syvällisesti "kaikkien kansojen kykyyn ylläpitää (sustain) inhimillistä elämänkulkua tuleville sukupolville" (Brundt land 1987, s. xii). Ajallisen kontekstin laajennus potentiaaliseen tulevaan aikaan sisäl lyttää kestävän kehityksen käsitteeseen ylisukupolvisuuden. Kuinka sitten ekologinen aspekti muovaa kestävän kehityksen käsitettä? Totesin tarkastelun alussa kuinka MLS:n näkökulma kestävään kehitykseen on ekologinen. Se pyrkii edistämään luonnonsuojelun ja kehityksen integraatiota ihmisten jokapäi väisessä toiminnassa. Säilyttämällä ja suojelemalla ekologisia perusprosesseja ja elä mää ylläpitäviä järjestelmiä, lajien ja ekosysteemien monimuotoisuutta, turvataan maapallon ekologinen tuottokyky. Samalla turvataan mahdollisuus lajien ja ekosys teemien kestävään hyödyntämiseen. Luonnonsuojelu kohtaa inhimillisten toiminta ympäristöjen kautta ympäristönsuojelun. Ympäristönsuojelu turvaa "ympäristöre surssien perustan" säilymisen ja mahdollisuuden tämän perustan laajentamiseen Näkökulma matkailusta metsien kestävään käyttöön 101 (WCED 1987, s. 1). Kestävän kehityksen ekologinen aspekti liittyy siis "ympäristön suojelun" kautta osaksi luonnonvarojen kestävää käyttöä ja kestävää kehitystä (mt., s. 40). Ympäristönsuojelulla ja ympäristöresurssien "hoidolla" (mt, s. 1-2) liitetään lopulta kehityksen sosiaaliset ja ekologiset aspektit taloudelliseen kehitykseen ja kyt ketään globaali talous ja globaali ekologia tiiviimmin yhteen. KKS:n muotoutumista ohjaavat perusajatukset voidaan lopulta tiivistää kahteen ydinkohtaan. Brundtlandin komissio arvioi nykyisen kehityksen perustuvan pitkällä aikavälillä maapallon luonnonvarojen "ei-kestävälle" käytölle olipa kyseessä kehitys maiden tai teollistuneiden maiden luonnonvarojen käyttö. Nykyiset sukupolvet lai naavat "ympäristöllistä pääomaa tulevilta sukupolvilta" (WCED 1987, s. 8). Tästä huolimatta nykyisten ympäristö- ja kehitysongelmien ratkaisu edellyttää "uutta talou dellisen kasvun aikakautta" maapallon sosiaalisten, ennen muuta köyhyyteen ja eri arvoisuuteen liittyvien, ongelmien ratkaisemiseksi. Nämä kaksi keskeistä johtopää töstä implikoivat kestävän kehityksen strategian sisällä muutoksia muun muassa luonnonvarojen käytön jakaantumisessa, muutoksia taloudellisessa kasvussa, sen ja kaantumisessa, sen sisällössä ja kulutusta ohjaavissa arvoissa jne (WCED 1987). Näi den välttämättömien muutosten taustalla ovat nykyisen kehityksen ekologiset ja so sio-historialliset rajoitukset, jotka pakottavat sosiaalista ja taloudellista kehitystä kes tävän kehityksen suuntaan. Matkailu osana metsien kestävää käyttöä Olen edellisissä kappaleissa tuottanut eräitä havaintoja matkailun sisällä ja toisaalta sen toiminta- ja instituutioympäristöissä tapahtuvista muutoksista. Laajentamalla tar kastelua globaalia kehitystä ja ympäristöä koskevaan keskusteluun olen halunnut vii tata siihen sidokseen, jolla keskustelu luonnon resurssien matkailukäytöstä liittyy osaksi yleisempää keskustelua maapallon luonnonvarojen käytöstä ja johon keskus teluun myös Suomessa osallistutaan. Viime vuosikymmenten keskeisimmät muutos trendit koskevat kehityksen ja ympäristön välistä yhteyttä. Muutokset matkailun si sällä ja toisaalta sen suhteissa luontoon ja luonnon ympäristöihin ovat osa näitä glo baaleja muutostrendejä. Kestävän kehityksen käsitteessä kiteytyvät yhtäältä arviot eräistä 1980-luvun kielteisistä kehitystrendeistä ja luonnonvarojen ei-kestävästä käy töstä ja toisaalta esitykset globaalin talouden ja globaalin ekologian yhteenliittämises tä nykyisten ympäristö- ja kehitysongelmien ratkaisemiseksi. Palaan tässä artikkelin päättävässä kappaleessa matkailun ja metsien kestävän käytön välisen yhteyden tar kasteluun. Lohiniva, S. 102 Tässä artikkelissa tarkasteltu metsien kestävän käytön tarkemmin määrittelemä töntä viitekehystä voitaisiin kutsua myös metsien kestävän käytön strategiaksi. Met säekosysteemit leimaavat vesiekosysteemien ohella keskeisesti niitä erilaisia luon non ympäristöjä, joista tällä hetkellä etsitään uusia matkailuresursseja luontoon pe rustuville matkailun käytännöille. Parhaillaan pohditaan esimerkiksi sitä voisivatko nämä ekosysteemit tuottaa resurssiperustaa metsämatkailulle (Turunen 1995), met sästysmatkailulle (Lapin Kansa 30/11/95), luontomatkailulle (Lapin Kansa 6/12/95, Helsingin Sanomat 12/12/95), ekomatkailulle (Roi Press 14/12/95) tai kalastusmat kailulle (Lapin Kansa 1/12/95, 16/12/95). Seuraavan tarkastelun tavoitteena ei ole niinkään kommentoida meneillään olevaa keskustelua tai tehdä yhteenvetoa artikke lin aikaisemmista kappaleista. Yritän syventää tässä artikkelissa jo aikaisemmin esi tettyjä teemoja tuottamalla joitakin uusia havaintoja matkailun ja luonnon ympäristö jen välisestä sidoksesta sellaisena kuin tämä sidos näyttäytyy luontoon perustuvassa matkailutuotteessa. Tarkastelu liittyy taloutta ja ekologiaa koskevaan kestävän kehi tyksen teemaan. Metsä- ja metsäluonnon resursseista matkailuresursseja Maailman luonnonsuojelun strategian (1980) eräs keskeinen tavoite on "lajien ja eko systeemien kestävän hyödyntämisen turvaaminen" (lUCN ym. 1980, s. vi). Tämä MLS:n inhimillistä toimintaa korostava tavoite sisältyy kestävän kehityksen strategi aan (1987) ja ohjaa näin myös pyrkimyksiä metsien kestävän hoidon ja käytön strate gisten tavoitteiden määrittelyssä. Se muuntuu metsien ja metsäluonnon kestävän käytön strategisten tavoitteiden näkökulmasta "monikäytön periaatteeksi". Esimer kiksi Kellomäki (1994, s. 421) muotoilee yhdeksi kestävästi kehittyvän metsätalou den tavoitteeksi sen, että ylläpidetään "(m)etsien kyky tuottaa ainespuun ohella myös muita tuotteita" sekä niiden "kyky suojella ympäristöä". Tähän metsien kestävän hoi don ja käytön strategisten tavoitteiden käytännölliseen ja toiminnalliseen puoleen si sältyvät myös metsien ja metsäluonnon matkailukäytön odotukset ja tarpeet. Millä tavoin matkailu tarvitsee metsiä ja metsäluontoa? Olen eri yhteyksissä käyt tänyt matkailuympäristön termiä silloin kun olen halunnut korostaa matkailun näkö kulmaa luontoon ja luonnon ympäristöihin. Esimerkiksi Akoglun (1971, s. 19) mu kaan silloin kun tarkasteltavana on "ympäristön ja matkailun välinen suhde" on vält tämätöntä ajatella "ympäristöä, joka on matkailua varten". Akoglu nimeää tämän ym päristön "matkailuympäristöksi". Matkailuympäristö on näin ympäristö, joka raken tuu tai on rakentunut erityisesti matkailua varten rakentuipa se sitten alun alkaen luonnon tai ihmisten tekemään ympäristöön. Luontoon perustuvan matkailun näkö kulmasta keskeisimmät metsiin ja metsäluontoon kohdistuvat odotukset liittyvät juu Näkökulma matkailusta metsien kestävään käyttöön 103 ri näihin matkailuympäristöihin. Siihen, että erilaisiin luonnon ympäristöihin jäisi ti laa ympäristöille konstituoitua myös matkailuympäristöiksi tai toisinpäin sanottuna matkailuympäristöille jäisi tilaa rakentua näihin luonnon ympäristöihin. Näin ollen matkailun tarpeet kestävästi kehittyvälle metsätaloudelle liittyvät sellaisten metsien ja metsäympäristöjen tuottamiseen, joihin sisältyy mahdollisuus rakentaa näissä ja näis tä ympäristöistä matkailuympäristöjä. Tällaista metsäresurssien rakenteellista ja funktionaalista suuntaamista voidaan pitää taas metsätalouden näkökulmasta eräänä primäärisen metsätuotteen, matkailuun soveltuvan metsäluonnon ja -ympäristön, tuottamisena. Toisinaan jo pelkkä metsien ja metsäekosysteemien silleen jättäminen riittää kestävältä metsätaloudelta turvaamaan niihin sisältyvät luonnon resurssit po tentiaalisina matkailuresursseina. Metsätalouden tuottamista tai jo ominaisuuksiltaan sellaisenaan matkailuun sovel tuvista ympäristöistä muodostuu resurssiperusta luontoon perustuvalle matkailulle. Näistä ympäristöistä osa rakentuu suoraan matkailuympäristöiksi, osa vaikuttaa ul koapäin varsinaisten matkailuympäristöjen ominaispiirteisiin. Ne siis muodostavat tärkeän kokonaisuuden luontoon perustuvan matkailun tuotantoehdoista. Luonnon ja luonnon ympäristöjen matkailullista merkitystä voidaan jäsentää kol men erilaisen suhteen kautta. Luonto ja erilaiset luonnon ympäristöt muodostavat (1) "taustakulissin" varsinaisille matkailutapahtumille ja -ympäristöille. Niistä tulee mat kailuympäristöjen kautta (2) osa matkailutuotteen "tuotantoprosessia" ja edelleen (3) osa tarjottua "matkailutuotetta". Esimerkiksi Farrell ja Runyan (1991, s. 26) korosta vat taustakulisseina näyttäytyvien luonnon ympäristöjen merkitystä kaikkien matkai lukohteiden ja virkistysalueiden "vetovoimaisuudelle". Gratton ja Straaten (1992, s. G.14-G.17) puolestaan sisällyttävät niin luonnon kuin ihmistenkin muovaaman ym päristön osaksi matkailutuotteen "tuotantoprosessia" ja asettavat sen työn ja pääoman ohella keskeiseksi tuotannon tekijäksi matkailusektorilla. Ja Briassoulis ja Straaten (1992, s. 1) sisällyttävät lopulta ympäristön osaksi "matkailutuotetta". Luonnon ja ih misten muovaama ympäristö konstituoi "erään perus'aineksen"' tarjotussa matkailu tuotteessa. Luonto ja erilaiset luonnon ympäristöt muodostavat näin taustan näyttä mölle, jossa varsinaiset matkailulliset performanssit viedään läpi ja jossa tarjottu luon tomatkailutuote saa tältä osin viimeisen silauksen matkailuympäristössä tapahtuvassa kulutuksessa. Luonnosta ja luonnon ympäristöistä tulee siis erilaisten luonnon resurssien muo dossa matkailuresursseja luontoon perustuvalle matkailulle. Matkailuympäristöiksi rakentuneet luonnon ympäristöt muodostavat perustan tarjotuille matkailutuotteille. Se minkälaisiksi nämä tuotteet konstituoituvat riippuu näistä matkailuympäristöistä ja niitä määrittävistä luonnon resursseista ja niiden ominaisuuksista. Esimerkiksi Goodall ja Stabler (1992, s. 5.2) pitävät yleensäkin ympäristöä matkailutuotteen "pe rustana". Briassoulis ja Straaten (1992, s. 1) taas katsovat, että "tuotteen laatu" riip 104 Lohiniva, S puu ratkaisevasti "sen peruskonstituentin laadusta" korostaen näin ympäristön laa dun merkitystä matkailutuotteille. France ja Barke (1992, s. F. 12) taas yhtyvät käsi tykseen, jonka mukaan "ympäristön laatua" pidetään pääasiallisena, joskaan ei ongel mattomana "matkailun resurssina". Luontoon perustuva matkailutuote Olen aikaisemmin tässä artikelissa rinnastanut matkailun muihin teollisuuden aloi hin. Olen viitannut siihen, kuinka matkailu perustaa toimintansa viime kädessä luon non resursseihin ja kuinka sillä on muun teollisuuden tavoin kielteisiä vaikutuksia toimintaympäristöissään (ks. esim. Butler 1991). Tällainen painotus viittaa matkailun määrittelemiseen sen "resurssiperustan" kautta. Yhtä tärkeää on kuitenkin korostaa matkailun niitä puolia, joiden kautta matkailu eroaa perinteisistä teollisuuden aloista ja jotka liittävät matkailun keskusteluun jälkiteollisista yhteiskunnista. Nämä erot tu levat näkyviin ehkä selvimmin matkailutuotteessa ja antavat perusteen puhua matkai lusta "kokemuksena". Erilaiset luonnon resurssit konstituoituvat matkailun diskurssissa matkailun "ve tovoimatekijöiksi" (attractions). Attraktiot luetaan matkailuympäristöjen ominaisuuk siksi, jotka määrittävät matkailuympäristöjä ja antavat niille niitä luonnehtivat piirteet (vrt. Aho 1994). Esimerkiksi Farrell ja Runyan (1991, s. 26) viittaavat vetovoimaisuu della matkailuympäristöjen "luonnon resursseihin", "ekosysteemiin" ja "alueelliseen ekologiaan". Goodall ja Stabler (1992, s. G.2) katsovat, että attraktio perustuu "ympä ristön primäärisiin resursseihin" kuten "ilmastoon, maisemaan (scenery), eläimis töön ja perintönä ymmärrettyihin artefakteihin". Jotta siis voidaan puhua erityisestä luontoon perustuvasta matkailusta, täytyy matkailuympäristöjä määrittävien attrakti oiden viitata luontoon ja erilaisiin luonnon resursseihin erotukseksi esimerkiksi "kulttuurisista" attraktioista (Atac-Rosch 1984, s. 137). Attraktiot muodostavat keskeisen tekijän matkailutuotteessa. Luontoon ja luon non ympäristöihin perustuvat tai niihin orientoituvat attraktiot leimaavat tarjottua tuo tetta ja erottavat sen toisenlaisista esimerkiksi kulttuurisiin attraktioihin perustuvista tuotteista. Tuote ei koostu yksinomaan attraktioista. Esimerkiksi Briassoulis (1992, s. 11) lukee matkailutuotteen osatekijöihin "attraktioiden" lisäksi asumiseen, ruokai luun, kohdealueella liikkumiseen jne tarvittavat "fasiliteetit" ja kohdealueelle tapahtu van "kuljetuksen" (matkustaminen). Goodall (1993, s. 262) taas tarkastelee matkailu tuotetta "paikkatuotteena", jolloin tuotetta konstituoivat "attraktiot" ja "fasiliteetit". Attraktiot muodostavat kuitenkin sen perustekijän, joka "vetää" matkailuvirtoja mat kailualueille. Luonto ja luonnon ympäristöjen tarjoamat mahdollisuudet ovat ratkaise via niille "ydintuotteille", jotka generoivat ympäristöjä matkailuympäristöiksi. Puuttu Näkökulma matkailusta metsien kestävään käyttöön 105 vat fasiliteetit taas voivat "karkoittaa kävijöitä" jo muotoutumassa olevista matkailu ympäristöistä. Attraktiot luovat tarjotun matkailutuotteen yleisilmeen silloinkin, kun tuotteen muut elementit kuten fasiliteetit (majoitus, liikkuminen, infrastruktuuri jne) ja saapu minen kohdealueelle antavat oman välttämättömän lisän tuotteeseen. Luontoon pe rustuvan matkailun "kokonaistuotteessa" heijastuvat luonnon resurssien ominaisuu det. Ne leimaavat sitä tapaa, jolla muut tuotteen elementit (liikkuminen, majoitus, ruokailu jne) liitetään attraktioihin ja tyyliä ja makua, jolla tuote konstruoidaan. Myös muut tuotteen elementit voivat leimautua attraktioiksi ja lisätä näin attraktioiden mer kitystä tuotteelle. Esimerkiksi Murphy (1985, s. 7,10) painottaa attraktioiden ja fasili teettien ohella "matkustamista" pitäen sitä tärkeänä "kokemuksen" osatekijänä ja määrittelee matkailuteollisuuden tuotteeksi "matkustamisen kokemuksen". Voidaan siis sanoa, että attraktiot vaikuttavat hyvin keskeisesti siihen minkälaiseksi luontoon perustuva matkailutuote identifioituu ja kuinka se erottautuu muista matkailutuotteis ta. Ne määrittävät pitkälti tarjotun matkailutuotteen ominaisuudet ja luonteen. Kaikista luonnon ympäristöistä ei siis tule matkailuympäristöjä eikä siten myös kään perustaa matkailutuotteille ja matkailulle. Jotta näin kävisi tulee luonnon ympä ristön konstituoitua (1) matkailun attraktioiksi. Ja ollakseen matkailua tulee luonnon ympäristön (2) vetää puoleensa "ei-paikallisia kävijöitä" (Murphy 1985, s. 7). Näin ol len luonto ja luonnon ympäristöt rakentuvat matkailun attraktioiksi aina myös suh teessa matkailijoihin. Luonto ja luonnon ympäristöt muodostavat luontoon perustuvassa matkailussa kontekstin matkailuympäristöjen attraktioiden ja matkailutuotteiden tuottamiselle. Ne tarjoavat kentän, jolle (1) erilaiset matkailun käytännöt paikantuvat, jossa (2) eri laiset matkailutapahtumat viedään läpi ja jossa (3) matkailijat elävät suhteensa luon toon ja luonnon ympäristöihin kokemuksena. Attraktiot siis ohjaavat matkailutapah tumassa tuotteen viimeistelyprosessia. Ne vaikuttavat matkailutapahtuman organisoi tumiseen ja niillä on erilaisia vaikutuksia matkailijoihin. Matkailijat vaikuttavat kui tenkin itse siihen, minkälaisiksi nuo vaikutukset muodostuvat, minkälaiseksi heidän elävä suhteensa luontoon ja luonnon ympäristöihin muodostuu, kuinka se koetaan, minkälaisia sosio-kulttuurisia merkityksiä tälle kokemukselle tuotetaan ja mitä muu toksia tämä aiheuttaa ympäristössä. Esimerkiksi Farrell ja Runyan (1991, s. 33) viit taavat "luontomatkailussa" tapahtuvaan läheiseen "luonnon" kokemiseen. Hoesslen (1991, s. 386) mukaan Alaskan erämaissa vierailevat ekomatkailijat "katsovat luontoa kokemuksena". Ja Fennell ja Eagles (1990, s. 32) sekä 800 (1991, s. 8) pitävät puis toihin ja suojelualueille suuntautuvan ekomatkailun keskeisenä tavoitteena tyydyttä vän "luontokokemuksen" turvaamista. Sitä tapahtumaa, jossa matkailijat elävät suh teensa luontoon ja sen erilaisiin ympäristöihin ja jolla on erilaisia taloudellis-tuotan nollisia, sosio-kulttuurisia, psyko-sosiaalisia ja ympäristöllisiä vaikutuksia, voidaan Lohiniva, S. 106 nyt kutsua luontokokemukseksi. Tätä kokemusta voidaan pitää luontoon perustuvan matkailutuotteen ytimenä. Päättäviä yhteenvetoja Olen aikaisemmin esittänyt ajatuksen ei-aineellisten tuotteiden hyödyntämisestä met sistä ja metsäluonnosta matkailun kautta. Tämä on mahdollista sikäli kuin käsitys matkailutuotteesta kokemuksena hyväksytään. Tuotteiden ei-aineellisuus ei kuiten kaan tarkoita sitä, etteivätkö esimerkiksi metsälliset ympäristöt vaikuttaisi matkailu tuotteiden konstituutioon tai etteikö niiden tuottamiselle olisi myös muita välillisiä ai neellisia ehtoja. Esimerkiksi attraktiot viittaavat eri tavoin luontoon ja luonnon ympä ristöjen ominaisuuksiin luontoon perustuvassa matkailussa. Matkailutuotteen diskur siiviset elementit eivät kuitenkaan palaudu suoraan näihin luonnon ominaisuuksiin. Attraktiot ovat läpikäyneet jo tietyn tuotantovaiheen ennen kuin ne tulevat matkaili joille attraktioiksi. Ne edustavat niitä tosiasiallistuneita sosiaalisia ja aineellisia mah dollisuuksia, joita matkailuympäristöllä on tarjottavana. Näin myös metsällisissä ym päristöissä. Matkailun käytännöt leikkaavat (muuttavat) aina tavalla tai toisella sitä sosiaalista ja aineellista todellisuutta, johon myös matkailutuotteiden merkitykset kiinnittyvät. Sosiaalinen ja aineellinen todellisuus vaikuttaa matkailutuotteen esiin kasvuun. Matkailutuote konstituoituu kuitenkin erilleen tästä aineellisesta perustasta eikä sellaisenaan ole enää aineellinen tuote. Se näyttäytyy sosiaalisena konstruktio na. Tällä tavoin on mahdollista ymmärtää yhtäältä se Briassouliksen (1992, s. 12) kä sitys matkailutuotteesta, joka koostuu sekä "aineellisesta" (tangible) että "ei-aineelli sesta" (intangible) aspektista ja toisaalta se Butlerin (1991) käsitys matkailutuottees ta ei-aineellisena tuotteena. Matkailu "ei myy aineellista tuotetta" (mt., s. 208). Se mi tä ostetaan on useimmissa tapauksissa "kokemus" (mt., s. 203). Tällainen näkemys matkailutuotteesta antaa mahdollisuuden kehitellä metsiin ja metsäluontoon perustu vaa ei-aineellista matkailutuotekonseptiota. Erilaisilla luontoon ja luonnon ympäristöihin syntyvillä matkailun käytännöillä ja tarjottavilla tuotteilla on omat sosiaaliset ja aineelliset ehtonsa. Ne vaikuttavat eri vai heissa matkailukäytäntöjen rakentumiseen ja ilmenevät esimerkiksi ekosysteemien, luonnon ympäristöjen, matkailuympäristöjen, jne määrittäminä ehtoina. Ne vaikutta vat matkailutuotteiden ominaisuuksiin attraktioiden kautta ja ne tulkitaan "laadun" käsitteellä. Puhutaan matkailun "strategisten resurssien" (Saleem 1992, s. S.l), "luonnon resurssien" tai "ympäristöjen" (Farrell & Runyan 1991, s. 31), "matkailu tuotteen" (Briassoulis & Straaten 1992, s. 1) ja "kokemuksen" laadusta (Romeril 1989, s. 204). Tätä laatuna tulkittua vaikutusten ketjua ekosysteemistä matkailukoke mukseen kuvataan matkailun diskurssissa matkailijoista määrittyvällä "tyytyväisyy Näkökulma matkailusta metsien kestävään käyttöön 107 den" käsitteellä (kuva 1). Tällöin viitataan implisiittisesti siihen tasoon, jolla matkai luun ja matkustamiseen ajava halu ja tarpeet tulevat tyydytettyä matkustamisen kaut ta. Artikkelin teeman tarkastelussa on tultu lopulta suhteellisen abstraktiin laadun käsitteelliseen kategoriaan. Päätän myös siihen tämän kertaisen luennan. Laadun kä site nousee kestävän kehityksen strategian kautta (WCED 1987) keskeiseksi ympä ristön tilaa kuvaavaksi yleiskäsitteeksi. Tätä osoittaa myös matkailun diskurssin tar kastelu. Se muodostaa erään lenkin siinä ketjussa, jolla ympäristöpolitiikkaa ja erilai sia kehitystrategioita pyritään nivomaan yhteen. Erilaisissa luonnonvarojen hoidon ja käytön suunnittelukäytännöissä etsitään "ympäristön laadun ohjauskeinoja", joita voi sivat olla esimerkiksi "tuotteiden elinkaaritarkastelu", "ympäristövaikutusten arvioin timenettely" tai "ympäristötarkastus" (Kestävän... 1994, s. 885-888). Näistä viimeksi mainittua on sovellettu myös matkailuresurssien kestävän käytön analyysiin (Goodall ja Stabler 1992). Totesin aikaisemmin kuinka jostakin luonnon ympäristöstä voi tulla matkailuympäristö vain silloin, kun se konstituoituu matkailun attraktioiksi ja kun se vetää puoleensa ei-paikallisia kävijöitä. Vastaavasti silloin kun matkailuympäristöt menettävät vetovoimansa, toisin sanoen attraktionsa, käynnistyy näiden ympäristöjen purkautuminen matkailuympäristönä. Usein kysymys on sellaisista matkailuympäris töjen katoavista ominaisuuksista, joita tulkitaan luonnon kauneuden ja esteettisyyden käsitteillä ja joissa tapahtuvat muutokset nähdään muita herkemmin. Metsien ja met säluonnon kestävässä käytössä - olipa kyse matkailusta tai virkistyksestä, puuntuo tannosta jne. - tarjoaa varmimman perustan ekosysteemistä lähtevä luonnonvarojen hoito ja käyttö. Näin "ekosysteemin laatu" nousee "lajien biologian" ohella keskeisek si tekijäksi silloin, kun määritellään lajien ja ekosysteemien kestävän hyödyntämisen rajoja (lUCN ym. 1980). Kuva 1. Matkailun ja ekosysteemin välisen sidoksen artikuloituminen luontoon ja luonnon ympäristöihin raken tuvissa kestävän matkailun käytännöissä ja matkailutuotteiden tuotannossa. 108 Lohiniva, S. Kiitokset: Esitän kiitokset Jarkko Saariselle ja Olli Saastamoiselle artikkelin alustavasta kom mentoinnista. Mahdolliset virheet ja epäselvyydet ovat luonnollisesti omiani. Kirjallisuus Aho, S. (toim.). 1994. Matkailun vetovoimatekijät tutkimuskohteina. Oulun yliopisto. Pohjois-Suomen tutkimuslaitos. 190 s. Akoglu, T. 1971. Tourism and the Problem of Environment. Revue du Tourisme. 1:18-20. Atac-Rosch, 1.1984. Public Planning for Tourism: A General Method for Establishing Economic, Environmental, Social and Administrative Criteria. University of Washington: Seattle. 254 s. 800, E. 1991/1990. Ecotourism: The Potentials and Pitfalls. Volume 1. Second printing. WWF & U.S. Agency for Inter national Development, Lancaster. 72 s. Briassoulis, H. 1992. Environmental Impacts of Tourism: A Framework for Analysis and Evaluation. Julkaisussa: Brias soulis, H. & Straaten, J., van der (toim.). Tourism and the Environment. Regional, Economic and Policy Issues. Kluwer Academic Publishers, Dordrecht, s. 11-22. Briassoulis, H. & Straaten, J., van der. 1992. Tourism and the Environment: An Overview. Julkaisussa: Briassoulis, H. & Straaten, J., van der (toim.). Tourism and the Environment. Regional, Economic and Policy Issues. Kluwer Acade mic Publishers, Dordrecht, s. 1-9. Brundtland, G. H. 1987. Chairman's Foreword. Julkaisussa: Our Common Future. The World Comission on Environ ment and Development (WCED), Oxford University Press, Oxford, s. ix-xv. Budowski, G. 1976. Tourism and Environmental Conservation: Conflict, Coexistence, or Symbiosis? Environmental Conservation, Vol. 3(1):27—31. Butler, R. W. 1991. Tourism, Environment, and Sustainable Development. Environmental Conservation. Vol. 18(3):201- 209. Devall, B. & Sessions, G. 1985. Deep Ecology. Gibbs M. Smith, Inc., Salt Lake City. 267 s. Farrell, B. H. & Runyan, D. 1991. Ecology and Tourism. Annals of Tourism Research, Vol. 18:26-40. Fennell, D. A. & Eagles, P. F. J. 1990. Ecotourism in Costa Rica: A Conceptual Framework. Journal of Park and Rec reation Administration. 8(1):23—34. Filion, F. L., Foley, J. P. & Jacquemot, A. J. 1994. The Economics of Global Ecotourism. Julkaisussa: Munasinghe, M. & McNeely, J. (toim.). Protected Area Economics and Policy. Linking Conservation and Sustainable Development. World Bank and World Conservation Union (lUCN), Washington, D.C. s. 235-252. France, L. & Barke, M. 1992. Torremolinos: The Evolution of a Resort. Julkaisussa: Tourism in Europe. The 1992 Con ference, 8.-10. July 1992, Durham Castle. Great Britain, Center For Travel and Tourism, s. F.12-F.23. Goodall, B. 1993/1990. The Dynamics of Tourism Place Marketing. Julkaisussa: Ashworth, G. & Goodall, B. (toim.). Marketing Tourism Places. Routledge, London, s. 259-279. Goodall, B & Stabler, M. 1992. Environmental Auditing in the Quest for Sustainable Tourism: The Destination Perspec tive. Julkaisussa: Tourism in Europe. The 1992 Conference, 8.-10. July 1992, Durham Castle. Great Britain, Cen ter For Travel and Tourism, s. G.l-G.13. Näkökulma matkailusta metsien kestävään käyttöön 109 Gratton, C. & Straaten, J., van der. 1992. Changing Tourist Patterns in Europe and Environmental Impact. Julkaisussa: Tourism in Europe. The 1992 Conference, 8.-10. July 1992, Durham Castle. Great Britain, Center For Travel and Tourism, s. G.14-G.29. Hawkins, D. E., Shafer, E. L. & Rovelstad, J. M. 1980. Planning and Development Overview. Julkaisussa: Hawkins, D. E., Shafer, E. L. & Rovelstad, J. M. (toim.). Tourism Planning and Development Issues. George Washington Uni versity, Washington, D.C. s. v-vi. Hoessle, K. 1991. Ecotourism and Alaska's Wild Lands: Introduction, Imapacts, and Issues. Julkaisussa: Ecotourism and Resource Conservation. A Collection of Papers. Volume 1. Compiled by Jon A. Kusler. Selected Papers form Ist International Symposium: Ecotourism, April 17-19,1989, Merida, Mexico and 2nd International Symposium: Ecotourism and Resource Conservation, November 27-December 2,1990, Miami Beach, Florida, s. 383-400. Hof, J. G. 1980. Problems in Projecting Recreation Resource Use Through Supply and Demand Analysis. Julkaisussa: Hawkins, D. E„ Shafer, E. L. & Rovelstad, J. M. (toim.). Tourism Planning and Development Issues. George Washington University, Washington, D.C. s. 443-461. lUCN-UNEP-WWF. 1980. World Conservation Strategy. Living Resource Conservation for Sustainable Development. Gland, Switzerland. Kadt, E„ de. 1984/1979. Tourism. Passport to Development? Perspectives on the Social and Cultural Effects of Tou rism in Developing Countries. Second printing 1984. Published for the World Bank and Unesco. Oxford University Press. 360 s. Kellomäki, S. 1994. Metsätalous. Julkaisussa: Kurki-Suonio, I. & Heikkilä, M. (toim.). Kestävän kehityksen edellytykset Suomessa. Imatran Voima Oy:n 60-vuotisjuhlajulkaisu. Tammi, Helsinki, s. 417-482. Kurki-Suonio, I. & Heikkilä, M. (toim.). 1994. Kestävän kehityksen edellytykset Suomessa. Yhteenveto. Tutkimuksen johtoryhmä. Imatran Voima Oy:n 60-vuotisjuhlajulkaisu. Tammi, Helsinki, s. 831-894. Lawrence, K. 1994. Sustainable Tourism Development. Julkaisussa: Munasinghe, M. & McNeely, J. (toim.). Protected Area Economics and Policy. Linking Conservation and Sustainable Development. World Bank and World Conser vation Union (lUCN), Washington, D.C. s. 263-272. Leino-Kaukiainen, P. 1994. Luonnonsuojelusta ympäristökysymykseen. Julkaisussa: Kurki-Suonio, I. & Heikkilä, M. (toim.). Kestävän kehityksen edellytykset Suomessa. Imatran Voima Oy:n 60-vuotisjuhlajulkaisu. Tammi, Helsinki, s. 29-101. Lohiniva, S. 1995. Eko-ja luontomatkailun diskurssi "kestävän matkailun" käytäntönä. Julkaisussa: Järviluoma, J., Saa rinen, J. & ja Vasama, A. (toim.). "Jos metsään haluat mennä..." Näkökulmia luonnon virkistys- ja matkailukäyttöön. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 571:17-28. Mathieson, A. & Wall, G. 1987/1982. Tourism. Economic, physical and social impacts. Reprinted 1987. Longman, New York. 208 s. Murphy, P. E. 1985. Tourism. A community approach. Methuen, New York. 200 s. Nolan Jr, H. J. 1980. Tourist Attractions and Recreation Resources Providing for Natural and Human Resources. Julkai sussa: Hawkins, D. E., Shafer, E. L. & Rovelstad, J. M. (toim.). Tourism Planning and Development Issues. Geor ge Washington University, Washington, D.C. s. 277-282. OECD. 1980. The impact of tourism on the environment. General report, Paris. 149 s. Romeril, M. 1989. Tourism and the environment - accord or discord? Tourism Management, s. 204-208. Saastamoinen, 0., Hultman, S.-G., Koch, N. E. & Mattsson, L. 1984. Multiple Use of Forests in The Scandinavian Countries: An Introduction. Julkaisussa: Saastamoinen, 0„ Hultman, S.-G., Koch, N. E. & Mattsson, L. (toim.). Multiple-Use Forestry in The Scandinavian Countries. Proceedings of the Scandinavian symposium held in Rova niemi and Saariselkä, Finland, September 13-17,1982. Communicationes Instuti Forestalia Fennica 120:7-13. 110 Lohiniva, S. Saleem, N. 1992. Seasonality in Tourism: A Curse or God-sent Strategy? Julkaisussa: Tourism in Europe. The 1992 Conference, 8.-10. July 1992, Durham Castle. Great Britain, Center For Travel and Tourism, s. S.l-5.7. Steele, P. 1995. Ecotourism: An Economic Analysis. Journal of Sustainable Tourism. Vol. 3(1 ):29—44. Stridsberg, E. 1984. Multiple-Use Forestry in Former Days. Julkaisussa: Saastamoinen, 0., Hultman, S.-G., Koch, N. E. & Mattsson, L. (toim.). Multiple-Use Forestry in The Scandinavian Countries. Proceedings of the Scandinavian symposium held in Rovaniemi and Saariselkä, Finland, September 13-17, 1982. Commun. Inst. For. Fenn. 120:14-18. Turunen, M. 1995. Metsämatkailu - mahdollisuudet ja kehittäminen. Julkaisussa: Järviluoma, J„ Saarinen, J. & Vasa ma, A. (toim.). "Jos metsään haluat mennä..." Näkökulmia luonnon virkistys- ja matkailukäyttöön. Metsäntutkimus laitoksen tiedonantoja 571:129—133. Työryhmän mietintö. 1994. Metsätalous ja ympäristö. Metsätalouden ympäristöohjelmatyöryhmän mietintö 1994:3. Maa-ja metsätalousministeriö, Helsinki. 101 s. UNEP. 1982. The World Environment 1972-1982. A report by the United Nations Environment Programme. Edited by Martin W. Holdgate, Mohammed Kassas, Gilbert F. White. Natural Resources and the Environment Series. Volume 8. Chapter 14. Dublin, Ireland, s. 543-559. WCED. 1987. Our Common Future. The World Comission on Environment and Development, Oxford University Press, Oxford. 400 s. Widstrand, S. 1995. Arctic Tourism: Challenges and Opportunities. Do we need more guidelines? Interview with Steffan Widstrand. WWF Arctic Bulletin. No 3.95:8-9. Worster, D. 1984/1977. Nature's Economy. A History of Ecological Ideas. Cambridge University Press, Cambridge. 404 s. WTO. 1980. Manila Declaration on World Tourism. World Tourism Conference, Manila, 1980. World Tourism Organiza tion, Madrid. 6 s. WTO. 1991. Tourism to the year 2000. Qualitative aspects affecting global growth. A discussive paper. World Tourism Organization, Madrid, Spain. 42 s. Ympäristöministeriö. 1994. Suomen metsäluonnon monimuotoisuuden turvaaminen. Muistio 3:1994. Alueidenkäytön osasto, Helsinki. 90 s. Sanomalehtiartikkelit: Ritva Liisa Snellman, Kompostori-VVC, luontopolku, karhunkierros Suomen kieli ei aukea luontomatkalaisille, Helsin gin Sanomat 01.08.1994. Heikki Vendelin, Valtio tuottaa luontopalveluja, Vieraskynä, Helsingin Sanomat 10.09.1994. Petteri Holma, Metsähallituksen toimitusjohtaja Pentti Takala esittää: Vapaata metsästysoikeutta rajoitettava, Lapin Kansa 23.09.1994. Vapaa metsästysoikeus liipasimella, Pääkirjoitus, Lapin Kansa 26.09.1994. Olli-Veikko Teiro, Jahtiharrastuksen peikkona metsästysmaat ja -matkailu, Lapin Kansa 26.09.1994. Jorma Särkelä, Metsähallituksen turistihirven hinta yli 7000 markkaan, Lapin Kansa 08.03.1995. Jorma Särkelä, Vanhojen metsien suojelussa odotetaan ympäristösotaa, Lapin Kansa 18.04.1995. Jukka Salmi, Metsästys päättyi, jäljelle jäi runsas lintukanta, Puheenaihe, Lapin Kansa 29.10.1995. Olli-Veikko Teiro, Jahtiturismin kampeaminen kasvuun vaivalloista, Erä, Lapin Kansa 30.11.1995. Hannes Pietikäinen, Unohdettu matkailukalastus, Mielipide, Lapin Kansa 1.12.1995. Aino-Helena, Hietala, Luontomatkailun kehittäminen vahvistaa Ylipään tulevaisuutta, Lapin Kansa 6.12.1995. Näkökulma matkailusta metsien kestävään käyttöön 111 Ideoita ja laatua matkailuun, Pääkirjoitus, Helsingin Sanomat 12.12.1995. Jouni Laaksomies, Ympäristöä säästävästä matkailusta uusi kilpailuvaltti Lapille, Roi Press 14.12.1995. Veikko Väänänen, Tenon iohituristille voitaisiin myydä kalan lupa ja viikon kalastuselämys, Lapin Kansa 16.12.1995. Sepponen, P. (toim). 1995. Lapin metsien kestävä käyttö. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 587:113-129. Puuntuottamisen ja metsäluonnon suojelun yhteensovittamisen näkymiä Tapani Tasanen Metsäntutkimuslaitos Kolarin tutkimusasema 95900 KOLARI Kestävyyden käsitteistö Kestävä metsätalous on näihin päiviin saakka tarkoittanut puuntuotannon kestävyyt tä. Kestävyyden käsite on tullut meille viime vuosisadalla metsänhoidon teorian mu kana Saksasta. Tälle vuosisadalle tultaessa kestävyyden periaate asetettiin sekä Suo men että usean muun maan metsälainsäädännön selkärangaksi (Laitakari 1923). Vuosilohkojärjestelmä, normaalimetsämalli, metsätaloussuunnitelmat ikä- ja kehitys luokkajakaumineen sekä poistumaa ja kasvua vertaileva metsätase ovat tärkeimpiä apuneuvoja, joiden avulla kestävää metsätaloutta on pyritty harjoittamaan (Hannikai nen 1894, Lakari 1930, Lihtonen 1944, Kilkki 1989, Kuusela 1993, Parviainen & Sep pänen 1994). Käsitteet muuttuvat - välillä hitaammin, välillä nopeammin. YKn Rio de Janeiron ympäristökonferenssi v. 1992 ja Euroopan metsäministerikonferenssi Helsingissä 1993 laajensivat metsiä ja metsätaloutta koskevien kestävyyskäsitteiden sisältöä. Kes tävä metsätalous ei enää rajoitu puuntuotantoon. Metsävaroja tulee hoitaa ja käyttää kestävästi nykyisten ja tulevien sukupolvien taloudellisten, ekologisten, sivistyksellis ten ja henkisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Metsien monimuotoisuus, tuottavuus, uusiutumiskyky ja elinvoimaisuus on pyrittävä säilyttämään (Maa- ja metsätalousmi nisteriö 1994, Parviainen & Seppänen 1994). Kestävyyden merkityksen laajeneminen on samalla merkinnyt kestävyyden ja siihen liittyvien osatekijöiden mitattavuuden vaikeutumista. Mittarien kehittämistyö on kylläkin hyvällä alulla, mutta tehtävä on niin vaikea, että tämänhetkisten tavoitteiden saavuttaminen vienee vuosikymmeniä. Uhanalaisten lajien kartoitus, avainbiotoopit, diversiteetti-indeksit, ympäristövaiku 113 114 Tasanen, T. tusten arvioinnin menetelmät ja lainsäädännön kehitys ovat esimerkkejä tähänastisis ta aikaansaannoksista. Parin viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana on syntynyt uusi kestävyyskäsit teistö, joka pyrkii kattamaan kaiken luonnonvarojen käytön sekä ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksen kokonaisuudessaan. Ympäristötietoisuuden lisääntyessä on käy mässä niin, että metsätaloutta koskevat kestävyyskäsitteet vähitellen yhdenmukaistu vat tämän käsitteistön kanssa tai suorastaan sulautuvat siihen. Ekologisella kestävyy dellä tarkoitetaan lyhyesti määriteltynä sekä metsien että muiden ekosysteemien laji runsauden säilyttämistä ja näiden luonnonmukaisen kehityksen ylläpitämistä. Sille läheinen käsite on luonnonvarojen kestävä käyttö. Sekä metsien tuottamien hyödyk keiden että muiden uusiutuvien luonnonvarojen käyttö pyritään pitämään pitkällä tähtäimellä sellaisella tasolla, että se ei ylitä tuotantoa. Uusiutumattomiin luonnonva roihin tämä ei päde. Niiden osalta meillä on erityisen painava vastuu. Mitä voimme käyttää itse ja mitä on jätettävä jälkipolville? Kestävän kehityksen käsitteeseen sisäl tyy myös tulevien sukupolvien tarpeiden huomioonottaminen. Tämä käsite on sisäl löltään laaja ja vaikeasti rajattava (Yhteinen tulevaisuutemme 1987, Allardt 1991, Hai la & Levins 1992, Meadows ym. 1993). Voimme sanoa, että kaikki ihmisen ja luon non vuorovaikutukseen kuuluvat ilmiöt liittyvät jollakin tavoin kestävään kehityk seen. Sen yhteyteen liitetään usein myös sosiaalisia ja kulttuuriarvoja. Yksi selkeim mistä määritelmistä luonnehtii kestävän kehityksen "kehitykseksi, joka tyydyttää tä män päivän tarpeet vaarantamatta tulevien sukupolvien mahdollisuuksia tyydyttää omia tarpeitaan". Kestävään kehitykseen perustuvan kansallisen ja kansainvälisen ympäristöpolitiikan luominen on yksi tämän päivän suurimmista haasteista. Käsittei den täsmentäminen ja yhtenäisen arvoperustan luominen ovat tärkeitä askelia kohti tätä tavoitetta. Tutkimuksella on tärkeä osuus kyseisen politiikan luomisessa. Onnis tumisen edellytyksenä on monitieteellinen lähestymistapa, erityisesti luonnontietei den ja yhteiskuntatieteiden välinen yhteistyö (Allardt 1991, Hahtola 1991, Haila & Le vins 1992, Palo 1993, Niiniluoto 1994). Lapin metsien kestävyys Puuntuotannon kestävyyden ylläpitämiseksi on Lapissa tehty töitä vuosikymmeniä. Tavoitteisiin on päästykin metsätaseen ym. tavallisimpien puuntuotannon tunnuslu kujen avulla kuvattuna (Varmola 1988). Kaikki tahot eivät ole tähän tyytyväisiä. Kat sotaan, että puuntuotannon kestävyyden hyväksi tehtävät uudistushakkuut, lannoi tukset, ojitukset ja maanmuokkaukset ovat ristiriidassa kestävän kehityksen periaat teiden kanssa (Viitala 1992). Puuntuottamisen ja metsäluonnon suojelun yhteensovittamisen näkymiä 115 Käsitteet biodiversiteetti ja monimuotoisuus ovat uusia suuren yleisön kielenkäy tössä. Käsitteiden sisältö ja niihin yhdistetyt tavoitteet ovat toki kuuluneet jo useam man biologipolven tieto- ja arvoperintöön, joskin asioista on käytetty eri aikoina eri nimiä. Samaten osa metsäammattikunnasta on vuosikymmeniä kantanut huolta näi den käsitteiden piiriin kuuluvien arvojen ylläpitämisestä ja tavoitteiden edistämisestä. Puuntuotannon ja -korjuun sekä biologisen monimuotoisuuden ylläpitämisen tavoit teiden samanaikaista tarkastelua ja yhteensovittamista laajassa mitassa on kuitenkin harjoitettu vain muutaman vuoden ajan. Monimuotoisuuden mittareita sekä keinoja sen ylläpitämiseksi pyritään kehittämään metsäntutkimuksen ja käytännön metsäta louden yhteistyönä. Lainsäädäntöön, ohjeisiin, metsäsuunnitteluun ja käytännön toi mintaan nämä mittarit ja keinot siirtyvät nykyisin varsin nopeasti (Annila 1994, Haila ym. 1994, Metsäkeskus Tapio 1994, Ympäristöministeriö 1994, Komiteanmietintö 1995). Lapissa on lukuisia alueita, joilla on useita keskenään kilpailevia maankäyttömuo toja. Matkailu, porotalous, puuntuottaminen, kaivostoiminta ja luonnonsuojelu saatta vat kaikkikin esiintyä joko kilpailevina tai toisiinsa sopeutuneina maankäyttömuotoi na samalla alueella. Lapissa on myös kestävyyden kannalta ongelmallisia luonnonva rojen käyttömuotoja, joiden mittaus ja kokonaisvaltainen tavoitteenasettelu onnistui sivat varmasti nykytietämyksen ja -tekniikan avulla varsin hyvin. Niihin puuttumista kuitenkin varotaan, koska silloin rajoitettaisiin jonkin väestönosan perinteisesti tun nustettua nautintaoikeutta. Merkittävin ja tunnetuin ongelmakysymys on porojen määrä suhteessa laidunten kantokykyyn ja muihin maankäyttömuotoihin. Myös ka lastuksen ja metsästyksen säätelyyn liittyy samantapaista varovaisuutta. Taloudelliset ja sosiaaliset arvot, kuten paikallisen väestön työllisyys ja toimeentulo sekä perintei sesti vahva poliittinen aktiivisuus tulevat jatkossakin näyttelemään merkittävää osaa Lapin metsätalouden ja luonnonsuojelun edistämisessä. Lappi on alue, jossa Helsin gin metsäministerikonferenssin määrittelemät kestävyyden eri muodot ovat kaikki korostetusti esillä ja aika ajoin lyövät toisiaan korville. Metsäkiistojen taustatekijöitä Ihmisten käyttäytymistä ja toimintaa yksilöinä ja ryhminä sekä organisaatioiden osi na säätelevät erilaiset arvot, asenteet, normit ja roolit Näihin liittyvät painotukset voi vat vaihdella huomattavan laajasti eri yksilöiden ja ryhmien välillä. Voidaan sanoa, et tä kaksi eri henkilöä saattavat olla aivan eri maailmoissa kulkiessaan samassa met sässä. Tasanen, T. 116 Metsiin liittyy monenlaisia arvoja. Suomessa ovat 30-vuotisen metsäsotimisen ai kana törmänneet toisiinsa metsänomistajien ja metsäammattilaisten edustamat talou delliset arvot sekä luonnonsuojelijoiden edustamat ekologiset ja monikäyttöarvot (Reunala & Heikinheimo 1987). Syväekologisen ajattelun mukaan luonnolla ja siihen kuuluvilla eliöillä sekä näiden luonnonmukaisella kehityksellä on itseisarvo, joka ohittaa kaikki muut arvot (Ferry 1993). Myös ympäristöetiikan ajattelutavan edusta jat painottavat luonnon itseisarvoa (Vilkka 1993). Luonnon kokonaisarvo (Naskali 1989 ja 1994) on selkeä mutta toistaiseksi valitettavan vähän käytetty käsite. Sen olennainen sisältö on kokonaisvaltaisuus. Luonto tarjoaa meille samanaikaisesti lu kuisia aineellisia ja aineettomia hyötyjä suoraan tai välillisesti. Kokonaisarvoon lue taan mukaan myös se seikka, että useimmille ihmisille on arvoa myös tietyn aineelli sen tai aineettoman asian olemassaololla, jo pelkästään teoreettisella mahdollisuudel la käyttää tätä. Metsäluonnon kokonaisarvo on lukuisten osa-arvojen summa, joskaan ei yhteismitallinen. Kokonaisarvo on kokonaisvaltaista suunnittelua palveleva käsite. Se kertoo, mitä kaikkia arvoja luonnonvarojen käytön suunnittelussa tulee ottaa huomioon. Metsäkiistoissa on pitkälti kyse siitä, että metsien käsittelyä perinteisesti ohjaava puuntuotanto on varsin monen osa-arvon kohdalla poissulkeva tekijä. Myös puuntuotantoon liittyy taloudellisten arvojen lisäksi monia muita, eri tahoille tärkeitä arvoja. Kuva 1. Hyvä metsänhoito koostuu menetelmistä, joilla pystytään tuottamaan soikion ympärillä olevia arvoja mahdollisimman monia kansalaisia tyydyttävässä suhteessa. Menetelmät, jotka ylittävät soikion rajan ovat useiden kansalaisryhmien kritisoimia. Puuntuottamisen ja metsäluonnon suojelun yhteensovittamisen näkymiä 117 Voimassa oleva metsiä koskeva lainsäädäntö pohjautuu pääasiassa metsissä ole van puuvaraston taloudelliseen arvoon. Muiden arvojen ottamista huomioon säädök siä ym. virallisia normeja laadittaessa vaikeuttaa niiden toistaiseksi heikko mitatta vuus. Mittausongelmien ratkaisemisen näen erityisesti meidän tutkijoiden tehtäväk si. Mittareille on saatava metsäkiistojen eri osapuolten hyväksyntä. Kun erilaisia ar voja päästään mittaamaan yhteismitallisesti, voidaan aloittaa järkevä keskustelu siitä, millaista on hyvä metsänhoito jolla tavoitellaan kaikkia näitä arvoja optimaalisessa suhteessa. Suojelupäätökset aiheuttavat usein taloudellisia menetyksiä, paikoin huomattavia kin. Kun tehdään päätöstä jonkin alueen käytöstä, on toisensa poissulkevien arvojen järjestykseen asettaminen ja tarpeelliset hyvitykset viime kädessä mitattava rahassa. Rahallisen arvioinnin sopivuudesta ympäristöhyödykkeiden sekä suojelu- ja virkistys arvojen mittaamiseen on keskusteltu vuosikymmeniä. Taloustieteilijät ovat kehittä neet tätä varten useita teoreettisia malleja (Naskali 1989 ja 1993). Käytännön sovel luksen tasolle kehittynyttä yleisesti hyväksyttyä hinnoittelumallia ei toistaiseksi ole meillä eikä muissa metsätalousmaissa. Ihmisen suhteessa metsään voidaan erottaa neljä perusasennetta (Pietarinen 1987): • Utilismi, joka korostaa metsän luonnetta ihmisen hyvinvointia edistävänä raaka-ainelähteenä, jo hon ihmisellä on rajaton käyttöoikeus. • Humanismi näkee luonnon sisältävän ihmisen kehityksen ja sivistyksen edistämisen kannalta ar vokkaita mahdollisuuksia, joiden toteuttaminen jää ihmisen tehtäväksi, koska luonto itse ei kyke ne tähän. • Mystismi tavoittelee ihmisen ja luonnon välittömän ykseyden kokemusta. Mystikko tavoittelee tunnetilaa, jossa hän on yhtä jonkin äärettömän suuren ja voimakkaan kanssa. • Primitivismin lähtökohta on ihmisen ja muiden eliölajien tasa-arvoisuus. Vain vaatimaton ja vähän luontoa kuluttava eläminen on sallittua. Ihanteena on palata alkeellisiin eli primitiivisiin oloihin Pentti Linkolan tapaan. Oma tulkintani Pietarisen luokituksesta on, että nämä perusasenteet tuskin esiintyvät yksinään ja puhdasoppisina kenessäkään meistä. Niiden yhdistyminen tapahtuu var sin vaihtelevissa suhteissa eri yksilöissä ja ryhmissä. Tuntemieni metsäammattilais ten asennoituminen metsään koostuu lähinnä utilistisesta ja humanistisesta perus asenteesta. Metsänomistajien asennekirjo on vaihtelevampi, mutta Utilismi ja huma nismi painottuvat heilläkin lukuisista kyselyistä ja haastattelututkimuksista tekemis säni tulkinnoissa. Luonnonsuojelijoiksi luettavien kansalaisten asenteita on vaikeam paa tarkastella, koska suojeluväki on monessa suhteessa varsin heterogeeninen ryh Tasanen, T 118 mä. Vähäisen käytettävissä olevan tutkimustiedon pohjalta voin todeta, että luonnon suojelijoilla esiintyy utilistista asennetta vähemmän ja primitivismiä sekä mystismiä enemmän kuin muilla kansalaisilla. Luonnonsuojelijoiden asenteita koskevaa tutki musta olisi syytä lisätä tulevaisuudessa. Pietarisen luokituksella on merkityksensä erityisesti yksilöiden ja ryhmien välisen erilaisuuden ymmärtämisen apuvälineenä. Luontoaktivisteille, metsäammattilaisille ja suurelle osalle metsänomistajista on yhteistä se, että he ovat ylittäneet tietyn kiianostuskynnyksen metsäasioiden suh teen. Heidän metsäsuhdettaan ei voida selittää kuin osaksi asenteilla. Metsään liittyy heidän maailmankuvassaan huolellisesti mietittyjä arvoja. Niillä, jotka ovat aktiivises ti tekemisissä metsäasioiden kanssa, on myös selvä "metsällinen rooli" ja sen myötä jäsentynyt suhde metsiin ja metsäluontoon liittyviin normeihin. Passiivisempien, em. kiinnostuskynnyksen taakse eri syistä jäävien kansalaisten kohdalla asenteilla on suurempi merkitys. Heidän asenteensa syntyvät vähitellen, piilevästi, usein varsin vä häisen ja yksipuolisen tietoaineksen varassa. Niitä muokkaavat mm. lähipiirin ihmi set ja tiedotusvälineet. Kyseisen ryhmän merkitystä ei sovi aliarvioida. He ovat muka na yleisen mielipiteen kehityksessä ja vaikuttavat asioihin edustuksellisen demokrati an väylien kautta. Tältä pohjalta on koko kansalle kohdistetun metsätiedotuksen pe rinteen jatkaminen edelleen perusteltua. Me suomalaiset elämme normiyhteiskunnassa. Päätöksenteko ja vallankäyttö pe rustuvat virallisiin normeihin ja rooleihin eli lakeihin, asetuksiin ja viranomaisiin, joil la on tarkasti määritelty toimivalta ja työnjako. Jos normeja halutaan muuttaa, edellyt tää tämä pitkällistä, edustuksellisen demokratian pelisääntöjä noudattavaa prosessia. Muutoksen toteutumisen ehtona ovat niinikään sille edulliset voimasuhteet poliittisis sa päätöksentekoelimissä. Yhteiskuntajärjestelmämme on hyvin suojautunut nopeita muutoksia vastaan. Tällä seikalla on metsäkiistojen syntymistä edistävä vaikutus. Kansainvälinen ekologinen tietoisuus on levinnyt kaikkialle sellaisella nopeudella, et tä metsiä ja luontoa koskevat säädökset, ohjeet ja viranomaisten toimintamallit eivät tahdo pysyä mukana muutoksessa. Metsäluonnon suojelua voimakkaasti ajaville liik keille ja yksilöille vaikuttaminen edustuksellisen demokratian kautta on tietyissä ta pauksissa liian hidas ja epävarma vaihtoehto. Suoraan toimintaan osallistuvat aktivistit ovat ihmisiä, joilla on erityisen vahva kä sitys asiansa oikeutuksesta. Luonnonarvot ja niiden säilyttäminen asettuvat heidän maailmankuvassaan yhteiskuntajärjestelmäämme ylläpitävien arvojen ja normien edelle. Ympäristöjärjestöillä on omat norminsa, joilla on pitkälti kansainvälinen taus ta. Ne korostavat nopeiden toimenpiteiden välttämättömyyttä uhanalaisten lajien, erä maa-alueiden ja yleensä luonnonarvojen pelastamiseksi. Esimerkiksi Vihreän liik keen tavoiteohjelmassa, joka on peräisin liikkeen varhaisilta vuosilta (1980-luvulta, vuosiluku puuttuu ohjelmasta) annetaan seuraavanlainen normi: Puuntuottamisen ja metsäluonnon suojelun yhteensovittamisen näkymiä 119 "Vihreä liike tunnustaa, että aikataulun hiivittävä kireys näyttäisi puoltavan elämän säilyttäjän jyrkimpiäkin toimia, kansalaistottelemattomuutta vallitsevaa lainsäädäntöä vastaan, jopa materiaaliin ja henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tehoyhteiskunnan kaa tamiseksi. Se enemmistö eloonjäämisliikkeen ajajista, joka järjestäytyy poliittiseksi rintamaksi, sanoutuu kuitenkin irti väkivallasta ja pyrkii muuttamaan yhteiskunnan sisältä käsin parlamentaarisen jäijestelmän keinoin". Korostan vielä, että kyseinen teksti, vaikka onkin lähihistoriasta, ei edustane parla mentaariselle tielle astuneiden vihreiden tämän päivän ideologiaa millään tavoin. Oh jelman laatijoista vihkosessa mainitaan ainoastaan Pentti Linkola, joka on kirjoittanut alkusivuille ohjelman esittelyn. Suoraan toimintaan osallistujat ovat valmiita ottamaan luontovakaumuksensa puo lesta riskin tulla tuomituiksi oikeudessa yhteiskunnan sääntöjen rikkomisesta. Luon toaktivisteista on suuri osa nuoria opiskelijoita. Nuorille ominainen perfektionismi ja malttamattomuus ovat jo sinällään omiaan käynnistämään torjuvia reaktioita varttu neemmissa kansalaisissa. Tosin samantapaista perfektionismia omien arvojensa ja näkemystensä puolesta esiintyy myös "vastapuoleen" lukeutuvissa metsäammattilai sissa. Heistä näkyvimmin julkisuudessa esiintyvät sijoittuvat kansalaisten ikäjakau massa vanhemmalle reunalle. Kun näkemyseroja löytyy sekä itse asioista että niiden käsittelytavoista, on järkevän keskustelun loppuminen ja jonkinasteinen konflikti usein väistämätön. Metsäammattilaisten suhtautumista suojelukysymyksiin ohjaavat vahvasti talou delliset seikat. On muistettava, että metsäammattikunnan olemassaolo perustuu aina kin toistaiseksi puuntuotannon ja teollisuuden puunhankinnan tavoitteiden ja tehtävi en varaan. Myös tietyt kansantalouden tavoitteet: verotulojen tuottaminen, työllisyy den ja metsäsektorin perusrakenteen ylläpitäminen, liittyvät alan kokonaisuuteen. Kestävyyden ylläpitäminen on ammattikunnalle tärkeä osa ammattietiikkaa puusto pääoman ja metsien terveyden osalta. Luontoarvot ja luonnonsuojelun tavoitteet mah tuvat hyvin mukaan ammattikuvaan, jos ne eivät vakavasti uhkaa edellä mainittuja ta loudellisia tavoitteita. Metsäammattilaisia on ollut koko vuosisatamme ajan luonnon suojelun avaintehtävissä. Metsäammattilaisille tärkeä arvo on myös oman alan kokonaisvaltainen tekninen ja biologinen osaaminen. Suomalaiset pyrkivät pitämään asemansa alan kärkimaiden joukossa. Tämä seikka edistää myös luonnonsuojelun tavoitteiden toteutumista, kos ka näiden painoarvo kansainvälisissä hankkeissa kasvaa jatkuvasti. Arvojen ja tavoit teiden järjestys ja painotus vaihtelevat laajasti ammattikuntaan kuuluvien yksilöiden välillä. Perinteinen metsämieshenki ei enää näy yhtenäisenä ajatteluna. Nuori polvi toki kunnioittaa perinteitä ja pyrkii vaalimaan niitä. "Sapluuna-ammattilaisten" aika näyttää kuitenkin olevan peruuttamattomasti ohi. Tasanen, T. 120 Kaikkien toteutuskelpoisten vaihtoehtojen selvittäminen jo suunnittelun alkuvai heessa kuuluu tämän päivän ammattitaidon kulmakiviin. Kohentamisen varaa olisi siinä, että avoin keskustelu esimerkiksi luonnonsuojelun kysymyksistä alan sisällä on yhä valitettavan harvojen aktiivien varassa. Myös naisten osuuden kasvattaminen metsäammattikunnassa yleensä ja erityisesti johtotehtävissä parantaisi alan imagoa, sukupuolten tasa-arvon edistymisen ohella. Harva ammattiala on enää yhtä miesval tainen; armeijakin näyttää marssivan ohitse. Metsänomistajat arvoineen ja asenteineen ovat tärkeä metsien käsittelyn päätök sentekijätaho. Vuosien varrella tehdyissä metsänomistajien haastattelututkimuksissa on muiden kuin taloudellisten arvojen merkitys kasvanut (Ihalainen 1990, Ovaskai nen & Kuuluvainen 1994, Kangas & Niemeläinen 1995). Yhä useampi metsänomista ja asettaa luonnonsuojelun tai virkistyskäytön metsänkasvatuksen päämääräksi tai painottaa näitä puuntuotannon ohessa. Toisaalta julkisessa keskustelussa koroste taan sitä, että yksityismetsistä hakattava puumäärä on parin viimeksi kuluneen vuo den aikana kasvanut huomattavasti - hintojen nousun ja myyntiverotukseen siirtymi sen vuoksi. Metsänomistajien arvomaailman muutosta ei kaikilla tahoilla pidetä pysy vänä ilmiönä. Asenteiden ja arvojen siirtymiseen käytännön ratkaisuiksi ja toiminnaksi vaikut taa monia tekijöitä. Asiaa tulee tarkastella riittävän pitkällä, mieluiten vuosikymmeni en mittaisella tähtäimellä. Tiettyyn ajankohtaan tai lyhyeen aikajaksoon liittyy aina pi temmän aikavälin kehitystä peittäviä tekijöitä. Metsäverotuksen muutos, pitkän la man jälkeinen talouden noususuhdanne sekä tekeillä olevat metsä- ja luonnonsuoje lusäädösten uudistukset vaikuttavat metsänomistajien tämän päivän päätöksiin. Ne edistävät monen kohdalla puunmyyntiin ja siihen liittyviin metsänhoidon toimenpitei siin ryhtymistä. Arvojen ja asenteiden kehityssuuntaan vaikuttavat tekijät ovat kuiten kin luonteeltaan pitkäjänteisempiä ja sidoksissa yhteiskunnan valtavirtoihin. Metsänomistajien arvomaailma ja käyttäytyminen sekä lyhyellä että pitkällä aika välillä ovat tärkeitä indikaattoreita metsäteollisuudelle sen suunnitellessa tulevaisuut taan. Metsäntutkimuksen pitää pystyä selvittämään teollisuudelle ja kansantaloudelle saatavilla oleva puumäärä sekä sen alueellinen ja rakenteellinen jakauma. Myös puuntuotanto-ohjelmien sekä kaikki tärkeimmät metsänkäyttömuodot kattavien met sästrategioiden laadinta edellyttää luotettavien tietojen hankkimista metsänomistaji en omista tavoitteista ja suhtautumisesta eri metsänkäsittelymenetelmiin. Metsän omistajien arvojen ja asenteiden muutokset ovat asioita, joiden vaikutus näkyy valta kunnan metsien inventoinneissa tai muissa metsissä tehtävissä mittauksissa vuosi kymmenien viiveellä. Tarvitsemme jatkossa entistä enemmän talous- ja yhteiskunta tieteiden menetelmiä käyttävää tutkimusta, jonka kohteina ovat ihmiset - sekä met sänomistajat että muut metsätalouteen vaikuttavat kansalaisryhmät. Puuntuottamisen ja metsäluonnon suojelun yhteensovittamisen näkymiä 121 Metsäkiistojen osapuolet tarkastelevat asioita usein huomattavasti toisistaan poik keavista näkökulmista ja aivan erilaisia aikajänteitä käyttäen. Metsien suojelua kos kevassa keskustelussa ovat usein asettuneet vastakkain alueen väestön työllisyys ja suojeluarvot. Näitä ei ole pystytty saattamaan yhteismitallisiksi ja sitä tietä neuvotte lukysymyksiksi juuri minkään osatekijän suhteen. Luonnonsuojelutahoille ominai nen mielikuvien ja itseisarvojen käyttäminen konkreettisten mittarien sijasta sekä viittaaminen kaukaisen tulevaisuuden kannalta korvaamattomiin, mutta epämääräi siin menetyksiin, ovat aiheuttaneet huomattavaa ärtymystä metsänomistajissa, metsä teollisuudessa ja metsätyövoiman piirissä. Vastaavasti nämä tahot ärsyttävät luonnon suojelijoita taloudellisten menetysten korostamisella ja sellaisten arvojen väheksymi sellä, joita ei toistaiseksi pystytä mittaamaan numeerisilla mittareilla. Luonnonsuojelijat yksityismetsissä Kuusamon yhteismetsän hakkuita koskeva kiista oli ensimmäinen merkittävä luon nonsuojelijoiden yksityismetsiin kohdistama suoran toiminnan osoitus. Kiistan jyrk kyys oli osittain sattuman sanelemaa. Luontoaktivistit eivät varmaan etukäteen tien neet, millaista muurahaispesää tulivat sohaisseeksi. Kuusamolaisilla on todella vank ka perinne ja sen myötä kehittyneet valmiudet metsänkäyttöoikeuksiensa puolusta misessa. Yhteismetsän perustamista v. 1957 edeltäneet vaiheet Ruotsin kuninkaan kanssa tehdystä ruotusopimuksesta lähtien ovat sisältäneet ankaria kiistoja paikalli sen väestön ja valtiovallan välillä. Isojaon toteutus, metsähallinnon asettuminen alu eelle sekä yhteismetsän sijainti- ja laajuuskysymykset ovat harmaannuttaneet monen Kuusamon maa-asioita hoitaneen virkamiespolven hiukset 1840-luvulta alkaen. Vii meisimpänä kiistakapulana oli Oulangan kansallispuiston muodostaminen korvaus kysymyksineen (Heikinheimo 1911, Savola 1993). Uusia yksityismetsäkiistoja on odotettavissa lisää mm. siitä syystä, että paine suo jelualueiden saamiseksi Etelä-Suomeen on suuri ja kasvaa jatkuvasti. Etelä-Suomessa ei ole käytettävissä valtion maita läheskään samassa suhteessa kuin Lapissa, joten suojelualueet on perustettava yksityismaille. Esimerkiksi valkoselkätikkojen viihty mäalueet sijaitsevat kunnissa, joista ei löydy valtion omistamaa maata juuri lainkaan. Sopuratkaisuja tuskin syntyy merkittävässä määrin, koska yhteiskunnalla ei nähtä västi ole jatkossakaan varaa maksaa suojelualueista käypää hintaa. Pakkolunastuksia suosiva suuntaus tulee johtamaan väistämättä konfliktien lisääntymiseen. Vapaaehtoistyövoimaa on käytetty parina viime vuonna mahdollisten suojelukoh teiden kartoitustehtävissä. Metsänomistajat ovat reagoineet kartoittajiin hämmästy neesti ja jopa agressiivisesti. Tyypillisesti virkamiehille kuuluvan tehtävän antaminen 122 Tasanen, T. asiasta innostuneiden harrastajien tehtäväksi ei sovi suomalaisten oikeustajuun. Van hojen metsien tai valkoselkätikkojen pesimäalueiden kartoitus aiheuttaa jatkotoimen piteidensä kautta merkittäviä taloudellisia rajoituksia maanomistajille. Tällaiset työt tulisi teettää yksityismetsien osalta virkamiehen vastuulla toimivalla, asianmukaisen koulutuksen saaneella henkilöstöllä. Kuusamon tapaukseen liittyvä umpisolmun aukeamattomuus tulee todennäköi sesti olemaan jatkossakin tyypillinen piirre yksityismetsien suojelukiistoille. Kiistois sa on osaksi kyse kahden maailmanlaajuisen valtavirran yhteenotosta. Ympäristötie toisuuden eteneminen on toinen valtavirta, joka näyttää lähivuosikymmeninä vahvis tuvan kansainvälistymisen, koulutuksen ja tutkimuksen ym. kantoaaltojen avulla (Massa & Sairinen 1991). Toinen valtavirta on sekä suomalaisessa yhteiskunnassa että länsimaissa yleensä vallitseva, kansalaisten holhousta vastustava ja purkava "uusliberalistinen" virtaus. Erityisesti on kyse yksityisomaisuuden vapaan käytön edistämisestä ja sitä koskevien rajoitusten poistamisesta. Kyseinen suuntaus näkyy jo viimeksi tehdyissä metsälainsäädännön muutoksissa ja on myös uuden metsälainsää dännön valmistelussa kantavana periaatteena (Komiteanmietintö 1995). Metsälain säädännön ja ympäristölainsäädännön uudistajat näyttävät valitettavasti kulkevan eri teitä yksityismetsien käyttöä koskevissa linjauksissaan. Yksityisomistuksen vapaata käyttöä edistävä valtavirta yhtäällä ja toisaalla pyrki mys jatkossakin pääasiassa pysyväisluonteisiin suojeluvarauksiin eivät sovi kovin hy vin yhteen. Kun yhteiskunnan mahdollisuudet ostaa yksityismaita suojelutarkoituk siin ovat rajalliset, olisi syytä painottaa maanomistajien vapaaehtoisuuteen nojaavia, joustavampia suojelutapoja. Esimerkiksi kolopesijöiden suosimat vanhat lehtipuumet siköt voidaan suojella määräajaksi. Yhteiskunnan taloudellinen panos voidaan jaksot taa kertakorvauksen sijasta pitkälle aikavälille vaikkapa verohelpotusten muodossa. Luonteeltaan jyrkkien, kertakaikkisten säädösten ja niihin liittyvän viranomaisvalvon nan sijasta tulisi käyttää joustavia menettelytapoja, tapauskohtaista harkintaa ja sopi musmenettelyä. Ympäristölainsäädännön ja -hallinnon kehitys näyttää muodostuvan luonteeltaan vielä jyrkemmäksi ja virallisemmaksi kuin paljon parjattu yksityismetsälainsäädän nön ja metsälautakuntien kehityskaari itsenäisyytemme alusta 1970-luvulle. Onkohan metsäluonnon tila Suomessa nyt niin vakavasti uhattuna, että vastaavaan holhouk seen, mihin oltiin pakotettuja vuosisadan alussa puuntuotannon pelastamiseksi, olisi todella aihetta? Ahtaat rajoitukset ja holhousluonteinen viranomaistoiminta jo sinänsä ovat konflikteja aiheuttavia tekijöitä. Ne kääntyvät helposti suojelutavoitteita vastaan. Luonnonsuojelujärjestöjen kansainvälinen verkostoituminen ja niiden tiedotustoi minnan ja tiedonhankinnan tehostuminen osoittavat, että järjestöillä on valmiudet kohdistaa aktiviteettejaan laajemminkin suomalaisiin yksityismetsiin. Poliittista yksi mielisyyttä toimivan, luonnonsuojelua koskevan lainsäädännön aikaansaamiseksi ei Puuntuottamisen ja metsäluonnon suojelun yhteensovittamisen näkymiä 123 ole näköpiirissä. Sekä luonnonsuojeluväki että maanomistajat ovat tyytymättömiä jul kisuudessa esillä olleisiin lakiesityksiin. Tämä merkitsee sitä, että suojelukiistoja ei pystytä ratkomaan lainsäädännön ja parlamentaarisen demokratian välinein. Kehitys näyttää olevan samantapainen myös muissa Pohjoismaissa. Yksityismetsien käsitte lyä koskevia kiistoja on todennäköisesti odotettavissa jatkossakin. Lapin suojelukiistat saattavat jossakin määrin rauhoittua siksi aikaa kun Etelä- Suomen "suojeluvajausta" täytetään. On kuitenkin muistettava, että laajimmat erä maa-alueet sijaitsevat Lapissa, samoin monet muut kohteet, jotka kiinnostavat sekä epävirallisia että virallisia suojelutahoja. Tätä taustaa vasten on todennäköistä, että keskustelu jatkuu, välillä suoraksi toiminnaksi kuumentuen, ensi vuosituhannellakin. Yksityismetsien jatkuva pirstoutuminen perinnönjaoissa eli metsälökoon pienene minen isojaosta lähtien, on Suomen metsätalouden perinteinen rasite. Metsänhoi don, puunkorjuun ja useimpien muiden metsätalouden toimenpiteiden tehokkuus ja kannattavuus olisivat aivan toista luokkaa, jos tilakokoa saataisiin selvästi suurennet tua. Myös metsäluonnon suojeluun, sen käytännön toteuttamiseen ja kohdistamiseen sopiville alueille, saataisiin tilojen suurentamisen kautta selvästi paremmat mahdolli suudet. Sama koskee myös muiden metsänkäyttömuotojen toimivaa ja tehokasta jär jestämistä. Sekä puuntuottamisen kestävyyden että kaikkien luonnonvarojen kestä vän käytön kannalta suuremmat omistusyksiköt olisivat suotavampia. Jatkuva tilojen jakaminen ja pienentyminen tulee kansantaloudelle aina vain kalliimmaksi ja hanka lammaksi (metsätalouden organisaatiot, maanmittaustoimi, rekistereiden ylläpito, oi keustoimi jne.). Ehkäpä suojelukysymysten ratkaisemisen vaivalloisuus tuhansien yksityismetsänomistajien kanssa osaltaan edistää ajattelua, lainsäädäntöä ja käytän nön toimenpiteitä tilakoon suurentamista suosivaan suuntaan. Eri tahoilta tulevat paineet ovat saaneet metsätalouden organisaatiot suunnittele maan metsäluonnon suojelua edistäviä ohjauskeinoja. Suomessa ja Ruotsissa suunni tellaan luonnonsuojelumaksuja metsänomistajille, toisin sanoen luonnonsuojelun kustannusten yhteisvastuullista maksattamista puun tuottajilla. Vaihtoehtona on poh dittu yhteiskunnan kustannuksiksi koituvia taloudellisia houkuttimia, lähinnä vero helpotuksia metsänomistajille, jotka pidättäytyvät puuntuotannosta tietyllä osalla met sälöään. Myös puuta ostavaa metsäteollisuutta eli viime kädessä sen tuotteiden kulut tajia on kaavailtu suojelun kulujen maksajaksi. Edelleen, suojelukulujen rahoituksen vaihtoehdoiksi on tarjottu kaikkien halukkaiden saatavilla olevia ympäristöobligaati oita ja julkisia ympäristöbonuksia (Palo 1993, Naskali 1995). Samaten suunnitellaan kansainvälistä järjestelmää metsäteollisuuden tuotteiden alkuperän todistamiseksi. Ekomerkintä tai sertifikaatti annettaisiin tuotteelle, johon käytetyn puun alkuperä on varmistettu sellaiseksi, että sen hakkaaminen ei ole vaarantanut biologista monimuo toisuutta tai luonnonsuojelutavoitteiden toteutumista. Nämä taloudelliset ym. ohjaus keinot tulevat varmasti käymään läpi monivaiheisen kehityskulun ennen pysyvän 124 Tasanen, T. kansainvälisen käytännön vakiintumista. Meidän tutkijoiden tulisi osallistua nykyistä painokkaammin tähän kehitystyöhön. Esimerkiksi eri ohjauskeinojen vaikuttavuutta tulisi tutkia perusteellisesti ennen kuin sitoudutaan johonkin tiettyyn malliin. Toinen tärkeä seikka on, että kaikessa ohjaustoiminnassa (kampanjat, sertifikaatit, ympäris tömaksujen perintä ja käyttö) toimitaan selkeitä sääntöjä noudattaen, eikä pyritä luo maan mielikuvia, joiden todellisuuspohja jää varmistamatta. Kaikki mukana olevat ta hot ja tasot on saatava yhteisten periaatteiden ja tavoitteiden taakse sopimusten, neu vonnan ja koulutuksen avulla. Sekä kotimaassa että metsäteollisuustuotteiden käyttäjämaissa esiintynyt metsän hoidon kritiikki on saanut aikaan muutoksia metsänhoito-ohjeisiin ja suosituksiin. Metsähallitus, Tapio ja suuret metsäyhtiöt ovat uusineet äskettäin ohjeensa ja täs mentäneet metsien käsittelyn periaatteitaan ympäristöystävällisempään suuntaan (Metsähallitus 1990,1991 ja 1992, Metsäteho 1992 ja 1993, Metsäkeskus Tapio 1994, Hänninen ym. 1995). Tutkimuksen ja tiedotuksen merkitys kestävän metsätalouden harjoittamiselle Metsäntutkimuslaitos on saanut hyvän vastaanoton Lapissa. Kolarin ja Rovaniemen tutkimusasemilla on riittänyt haasteellisia, käytännön kannalta merkittäviä tutkimus tehtäviä. Metsähallitus, metsäteollisuus, yksityismetsätalouden organisaatiot ja muut tutkimustiedon käyttäjät ovat tottuneet kääntymään Metsäntutkimuslaitoksen puo leen, kun ovat tarvinneet uutta tietoja ratkaisujensa tueksi. Tutkimuksen kohteet ja aiheet ovat muuttuneet vuosikymmenten varrella. Suometsien kasvatuksen ja met sänviljelyn ongelmista on siirrytty ekologiseen perustutkimukseen, metsien tervey dentilaa koskeviin kysymyksiin sekä metsän eri käyttömuotojen ja metsäluonnon suojelun monitahoisten ongelmien pariin. Monimuotoisuuden ylläpitäminen ja kestä vän metsätalouden eri osa-alueiden kysymykset ovat uusia haasteellisia tutkimuskoh teita. Tänään metsäntutkimusta tehdään monitieteellisin ottein, yhdessä useiden koti maisten ja ulkomaisten yliopistojen sekä muiden tutkimusorganisaatioiden kanssa (Leikola 1979, Salmela 1994). Tutkimukseen liittyy saumattomasti tiedottaminen tutkittavista ongelmista, työn etenemisestä ja tuloksista. Tiedotusvälineet ovat olennainen osa kokonaisuutta. Tie don vieminen kaikille tarvitsijoille ontuisi pahasti ilman tiedotusvälineiden apua. Se kä lehdistö että sähköiset viestimet ovat kiinnostuneita työstämme. Uutiskynnys ei ole metsäntutkijoiden haittana. Ongelmiakin esiintyy; toimittajat ja tutkijat eivät aina ole riittävästi perillä toistensa työhön kuuluvista edellytyksistä, rajoituksista ja tavoit Puuntuottamisen ja metsäluonnon suojelun yhteensovittamisen näkymiä 125 teista. Yhteistyö on kuitenkin kokonaisuutena toiminut hyvin; tiedotustarpeemme on tyydytetty ja sanomamme on mennyt oikeansisältöisenä perille. Metsäasioita ja metsäluonnon suojelua koskeva tiedottaminen kokonaisuutena kiinnostaa minua siinä määrin, että teen parhaillaan tähän aiheeseen liittyvää tutki musta. Tarkastelen kuuden sanomalehden metsänkäsittelyä koskevista artikkeleista mm. niiden tavoitteita, tietojen alkuperää ja sisältöä. Tarkoituksena on "päästä ylei sen mielipiteen jäljille". Alustavissa tuloksissa hämmästyttää tutkijoiden, virkamies ten ym. asiantuntijaroolien haltijoiden vahva edustus tietojen lähteinä. Metsänomista jat ja poromiehet ovat harvemmin haastateltavina, marjastajat ja retkeilijät anihar voin. Syyt asiantuntijapainottumiseen lienevät pitkälti teknisiä: toimittajan ajankäyttö, haastateltavan oma-aloitteisuus, esiintymisvalmius, tavoitettavuus jne. Joka tapauk sessa näyttää siltä, että päivälehdet yleisen mielipiteen kantoaaltoina toimivat osittain suodattuneen ja asiantuntijoiden näkemyksiin painottuneen tiedon varassa. Ulkomaisissa medioissa esiintyvää Suomen metsätalouden arvostelua tulisi tar kastella kokonaisvaltaisesti: • verraten sitä myönteiseen julkisuuteen • suhteessa uutistiedon kokonaismassaan ja sävyihin • suhteessa muiden maiden metsätaloutta koskevaan tiedotukseen • seuraten sen vaikutuksia pitkällä aikavälillä järjestelmällisesti Esimerkiksi Kanadan ja Yhdysvaltojen luonnonsuojelujärjestöjen sekä kansainvälis ten sademetsäliikkeiden harrastamaan repivään tiedotuskäytäntöön verrattuna Suo men metsätaloutta ja -teollisuutta on arvosteltu maltillisesti (Borealis 1991-93, Ham mond 1992). Jokainen tapaus on toki syytä selvittää perusteellisesti ja korjata tarvitta essa kritiikin kohteena olevan toiminnan puutteita. Ylireagointeja tulisi kuitenkin välttää, koska niiden kautta leviää entistä laajemmalle suuren yleisön piirissä sellai nen käsitys, että "jotakin kielteistä tähän Suomen metsätalouden kokonaisuuteen nyt liittyy". Kehitysnäkymiä Puuraaka-aineen kysyntä on pitkän laman jälkeen jälleen ennätystasolla. Suhdanne vaihteluita todennäköisesti esiintyy jatkossakin, vaikka Suomen liittyminen EU:n jä seneksi saattaa tasoittaa niitä jonkin verran. Puun laatuun sekä jalostusasteen nosta miseen kiinnitetään vakavaa huomiota. Tätä kautta pyritään pääsemään tasaisem 126 Tasanen, T. paan, vähemmän suhdanneherkkään tuotantoon. Metsänhoidon merkitys säilyy La pissa kuten muuallakin; sitä korostaa erikoispuun tuotannon laajeneminen. Vanhat metsät ovat monen tahon mielenkiinnon kohteina. Niistä saadaan kelo puuta ja tiukkasyistä mäntyä, "Pohjolan jalopuuta" joka käy hyvin kaupaksi mm. Ja panin markkinoilla. Vanhat metsät on havaittu myös uhanalaisimpien eliölajien tyys sijoiksi, joita on huolestuttavan vähän jäljellä. Niistä löydetään myös uusimmat "vii meiset erämaat" ja kiinnostavimmat kohteet virkistyskäytön tarpeisiin (Ympäristömi nisteriö 1994). Todennäköistä on, että paikalliset metsäkiistat jatkuvat Lapissa ja Ou lun läänissä lähinnä valtion metsissä, sekä laajenevat lähivuosina Etelä-Suomen yksi tyismetsiin. Ennusteeni perustuu osaksi Kanadan ja Yhdysvaltojen esimerkkeihin Tietyissä osavaltioissa käydään kohde kohteelta asemasotaa, jonka tuloksena perus tetaan muutamia kymmeniä pienehköjä suojelualueita vuosittain. Puunkorjuutöitä tehdään sotilaallisten yllätysiskujen tapaan, jotta niitä ei estettäisi tai häirittäisi (Bore alis 1991-1993). Kysymys "lopullisen" suojelutarpeen suuruudesta hehtaareina mitattuna ei nähtä västi ole ratkaistavissa. Luonnonsuojelijat ovat siinä määrin heterogeenista joukkoa, että he eivät kykene laatimaan yhteistä tavoitetta tästä asiasta. Myös ympäristöviran omaisten tavoitteet pysynevät pitkään epämääräisinä. Tätä perustellaan sillä seikalla, että tiedot uhanalaisista lajeista ja biotoopeista ovat vielä pahasti puutteellisia. Edel leen, luonto muuttuu, samoin kuin luontoon vaikuttava ihmisen toiminta. Luonnon suojelun tarpeet ja tavoitteet elävät mukana tässä jatkuvassa muutostilassa. Myös edellä mainitsemani monimuotoisuuden ja erilaisten aivojen mittausmenetelmien ke hittymättömyys vaikeuttaa suojelutavoitteiden asettamista. Ei ole myöskään odotetta vissa, että suojeluväki lämpenisi ajatukselle kaavailtujen suojelualueiden korvaami sesta määräaikaisilla tai muuten osittaisilla suojelutoimenpiteillä. Kompromissien te keminen ja muulle yhteiskunnalliselle toiminnalle ominainen sopimusmenettelyyn turvautuminen eivät näytä toistaiseksi kuuluvan luonnonsuojelujärjestöjen hyväksy miin toimintamalleihin. Ympäristöhallinnon ote metsäasioista tiukkenee. Ympäristökeskusten toimenku va ja asema suhteessa muuhun hallintoon hakevat paikkaansa muutaman vuoden ajan. Metsäalan organisaatioiden, niin julkisten kuin yksityistenkin, on syytä lähteä aloitteellisesti rakentamaan avointa yhteistyötä ympäristökeskusten kanssa. Päällek käisten ja keskenään tarpeettomasti kilpailevien valvonta-, edistämis- ja tutkimusor ganisaatioiden syntyminen tulisi estää yhteistyön keinoin. Metsäalan on syytä olla aloitteellinen työnjakokysymyksissä ja pitää huolta tarpeellisen asiantuntemuksen ja luotettavien tietojen tarjoamisesta ympäristöhallinnon käyttöön. Toistaiseksi suojeluvarausten, toimenpidekieltojen ja muiden rajoitusten taloudel liset vaikutukset ovat olleet paikallisia. Ne eivät vielä ole rajoittaneet merkittävästi teollisuuslaitosten toimintaa. Yksittäisten metsänomistajien ja metsätyövoiman koh Puuntuottamisen ja metsäluonnon suojelun yhteensovittamisen näkymiä 127 dalla näillä toimenpiteillä on jo ollut kipeitäkin vaikutuksia. Kantorahatulojen ja työti laisuuksien menetyksille ei ole näköpiirissä toimivaa korvausvaihtoehtoa lähitulevai suudessa. Yksimielisyyden saavuttaminen tärkeimmistä kiistakysymyksistä tulee vie mään aikaa. Tämä koskee sekä metsäkiistojen osapuolia että valtakunnallista politiik kaa ja tämän kautta syntyvää lainsäädäntöä ym. virallisia normeja. Yhteiskunnan mahdollisuudet vastata luonnonsuojelun kustannuksista pysyvät pitkään heikkoina valtiontalouden velkaantuneisuuden vuoksi. Suojeluvarausten lisääntyessä ja luonnonsuojelun kustannusten rasittaessa puun tuotantoa tullaan metsänhoitoa väistämättä tehostamaan sellaisilla alueilla, missä sitä ei rajoiteta. Viljelytöiden, taimikonhoidon ja harvennushakkuiden tekemiseen ajal laan kiinnitetään kasvavaa huomiota. Erityisesti yksityismetsien metsänhoidossa on vielä parantamisen varaa, viivästyneitä töitä ja vajaatuottoisia metsiköitä riittää. Puun tuotannolle luonnonsuojelusta koituvia menetyksiä voidaan osaksi korvata aikajän nettä kiristämällä eli metsänhoidon työvaiheita jouduttamalla. Lapissa ja koko Suo messa harjoitettua metsätaloutta ei kuitenkaan tarvitse hävetä muihin maihin verrat tuna. Metsänhoidon periaatteista ei ole mitään syytä tinkiä. Metsiä on uudistettava, olosuhteiden niin vaatiessa myös viljelyllä, jota edeltää maanmuokkaus. Taimikoita on perattava ja harvennettava kasvupaikan edellyttämällä tavalla. Kasvatushakkuita tulee tehdä puun laadun ja kannattavan harvennuspoistuman takaamiseksi. Menetel miä voidaan ja tulee kehittää ympäristöystävällisempään suuntaan. Metsäammattikunnan ja metsänomistajien asenteet, arvot ja käytännön toiminta ovat muuttuneet huomattavasti pian 30 vuotta kestäneiden metsäsotien aikana, vaik ka kiistat ovat samanaikaisesti kärjistyneetkin. Alan koulutukseen sisältyy kaikilla ta soilla vahva annos tuoreinta ekologista tietoa, monikäytön vaihtoehtojen tarkastelua ja enenevässä määrin myös työkaluja yhteiskuntasuhteiden hoitoon. Mahdollisuu temme harjoittaa uuden, laajemman määritelmän mukaista kestävää metsätaloutta, ottaen huomioon useiden kansalaisryhmien erilaiset tavoitteet, ovat tältä pohjalta hy vät. Lähdeluettelo Allardt, E. 1991. Kestävän kehityksen yhteiskunnallisista edellytyksistä. Teoksessa: Massa, I. & Sairinen, R. (toim.). Ympäristökysymys. Ympäristöuhkien haaste yhteiskunnalle. Gaudeamus. 11-23. Annila, E. 1994. Metsien käytön vaikutus monimuotoisuuteen. Teoksessa: Snellman, V.(toim.) Tutkimus metsien kestä vyyden ja käytön perustana. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 523:73-86. Borealis. The Magazine of the Canadian Parks and Wilderness Society. Vuosikerrat 1991-1993. Ferry, L. 1993. Uusi ekologinen järjestys. Puu, eläin, ihminen. Gummerus. Jyväskylä. 231 s. Hahtola, K. 1991. Kestävän kehityksen uhkakuvat. Yliopisto 15/1991:5-12. Tasanen, T. 128 Haila, Y. & Levins, R. 1992. Ekologian ulottuvuudet. Vastapaino. Tampere. 345 s. Haila, Y., Niemelä, P. & Kouki, J. (toim.) 1994. Metsätalouden ekologiset vaikutukset boreaalisissa havumetsissä. Effects of management on the ecological diversity of boreal forests. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 482.123 s. Hammond, H. 1992. Seeing the Forest Among the Trees. The case for wholistic forest use. Polestar Press Ltd, Vancou ver. 311 s. Hannikainen, P.W. 1894. Mikä on kestävä metsänhakkaus? Suomen metsänhoitolehti 7(1):4—8. Heikinheimo, A.M. 1911. Kemijärven, Kuolajärven ja Kuusamon Knihtikontrahdit ja niitä seuranneet toimenpiteet. Ag raaripoliittinen tutkimus. O.Y. Oman Kannan Kirjapaino, Oulu. 268 s. Hänninen, E; Kärhä, S. & Salpakivi-Salomaa, P. 1995. Metsätalous ja vesiensuojelu. Vesien ja vesiluonnon suojelu metsätalouden töissä. Metsäteho. 23 s. Ihalainen, R. 1990. Rakennemuutokset yksityismetsänomistuksessa. Katsaus Suomessa vuosina 1960-1989 tehtyihin tutkimuksiin. Folia Forestalia 750.51 s. Kangas, J. & Niemeläinen, P. 1995. Kansalaismielipide Suomen metsistä sekä metsien hoidosta ja käytöstä. Metsäntut kimuslaitoksen tiedonantoja 561.24 s. + 6 liites. Kilkki, P. 1989. Kestävä metsätalous. Silva Fennica Voi. 23 N:o 4:325-331. Komiteanmietintö 1995:11. Metsälakitoimikunnan mietintö. Skogslagkommittens betänkande. Maa- ja metsätalousmi nisteriö. 86 s. + 25 liites. Kuusela, K. 1993. Ecological sustainability of Finnish forestry. Finnish Forest Association - Suomen Metsäyhdistys. 20 s. Laitakari, E. 1923. Katsaus eri maiden metsälainsäädäntöön. Suomen Metsänhoitoyhdistyksen Julkaisuja, Erikoistutki muksia 12. 83 s. Lakari, O.J. 1930. Metsätalouden kestäväisyyden turvaaminen Keski-Euroopan maissa ja Suomessa. Tapion toiminta kertomus v. 1929:113-143. Leikola, M. (toim.). 1979. Tutkimustoiminta Lapin metsien hoidon ja käytön suuntaajana. Silva Fennica 13(1a). 50 s. Lihtonen, V. 1944. Piirteitä metsätalouden järjestelyn rakennemuodoista Suomessa. Referat: Über die Strukturformen der Forsteinrichtung in Finnland. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino Oy, Helsinki. 154 s. Maa-ja metsätalousministeriö. 1994. Helsingin metsäministerikonferenssin yleinen julkilausuma ja neljä päätöslausel maa, YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssin metsäperiaatteet ja Agenda 21, luku 11 sekä Euroopan kestävän met sätalouden kriteerit ja indikaattorit. 45 s. Massa, I & Sairinen, R. (toim). 1991.Ympäristökysymys. Ympäristöuhkien haaste yhteiskunnalle. Gaudeamus. 392 s. Meadows, D., Meadows D.L. & Randers, J. 1993. Ylittyvät kasvun rajat. Maailmanyhteisön romahdus vai kestävä tule vaisuus? Acta Futura Fennica N:o 4. Tulevaisuuden Tutkimuksen Seura, Painatuskeskus. Helsinki. 227 s. Metsähallitus. 1990. Metsähallituksen metsien hoidon strategiat ja keskeiset periaatteet. 12 s. Metsähallitus. 1991. Metsien hoito. Etelä-Suomi, Pohjanmaa - Kainuu, Lappi. Ohjekansiot vaihtolehdillä. Metsähallitus 1992. Ohje erämaa-alueiden luonnonmukaisesti hoidettavien metsien käsittelystä. 22 s + karttaliite. Metsäkeskus Tapio. 1994. Luonnonläheinen metsänhoito. Metsänhoitosuositukset. Metsäkeskus Tapion julkaisuja 6/1994.71 s. Metsäteho. 1992. Metsäammattilainen Ympäristönhoito. 12 s. Metsäteho. 1993. Vihreä muutos. Painovalmiste Ky. Helsinki.2o s. Naskali, A. 1989. Ympäristötaloustieteellinen näkökulma luonnonsuojelualueisiin. Teoksessa: Poikajärvi, H., Sepponen, P. & Varmola, M. Tutkimus luonnonsuojelualueilla. Folia Forestalia 736:18-29. Puuntuottamisen ja metsäluonnon suojelun yhteensovittamisen näkymiä 129 Naskali, A. 1993. Luonnon monimuotoisuuden taloudellinen arvottaminen. Teoksessa: Mäkkeli, P. & Kangas, J. Metsä luonnon ja -ympäristön hoito. Metsäntutkimuspäivä Joensuussa 1993. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 478:37-54. Naskali, A. 1994. Luonnonarvot ja metsäpolitiikka. Teoksessa: Salmela, S. (toim.) Metsäntutkimuslaitos 75 vuotta. Artik kelisarja Lapin Kansassa 1993-1994:13-15. Naskali, A. 1995. Taloudellinen ohjaus luonnonsuojelussa. Teoksessa: Sepponen, P. & Niemi, M. (toim.) Lapin metsien kestävä käyttö. Metsäntutkimuspäivä Rovaniemellä 1995. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja (painossa). Niiniluoto, 1.1994. Nature, Man and Technology - Remarks on Sustainable Development. Arctic Centre Publications 6:73-87. Ovaskainen, V. & Kuuluvainen, J. (toim.). 1994. Yksityismetsänomistuksen rakennemuutos ja metsien käyttö. Metsän tutkimuslaitoksen tiedonantoja 484.122 s+ 44 liites. Palo, M. 1993. Ympäristötietoisen metsäpolitiikan strategia. Teoksessa: Palo, M. & Hellström, E. Metsäpolitiikka valin kauhassa. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 471:307-467. Parviainen, J. & Seppänen, P. 1994. Metsien ekologinen kestävyys ja metsänkasvatusvaihtoehdot. Metsäntutkimuslai toksen tiedonantoja 511:1-116. Pietarinen, J. 1987. Ihminen ja metsä: neljä perusasennetta. Silva Fennica Voi. 21 N:o 4:323-331. Reunala, A. & Heikinheimo, M. 1987. Taistelu metsistä. Kirjayhtymä. 189 s. Salmela, S. (toim.). 1994. Metsäntutkimuslaitos 75 vuotta. Artikkelisarja Lapin Kansassa 1993-1994. Eripainos. 33 s. Savola, E. 1993. Kuusamon Isojako. Kuusamon historia V. Varmola, M. (toim.). 1988. Lapin Metsä 2000 -ohjelma. Lapin lääninhallitus, Rovaniemi. 147 s. Vihreän liikkeen tavoiteohjelma. 47 s + Pentti Linkolan Vihreän tavoiteohjelman esittely 5 s. Viitala, L. 1992. Meidän metsät. Lapin metsävarat ja kestävä kehitys. Lapin seutukaavaliitto, sarja A, julkaisu n:o 115. 129 s. Vilkka, L. 1993. Ympäristöetiikka. Vastuu luonnosta, eläimistä ja tulevista sukupolvista. Yliopistopaino. Helsinki. 238 s. Yhteinen tulevaisuutemme. 1988. Ympäristön ja kehityksen maailmankomission raportti. Ulkoasiainministeriö, Ympäris töministeriö, Valtion painatuskeskus. Helsinki. 347 s. Ympäristöministeriö 1994. Suomen metsäluonnon monimuotoisuuden turvaaminen. Ympäristöministeriö, Alueidenkäy tön osasto. Muistio 3 1994. Painatuskeskus. 90 s. Rovaniemi 1996 ISBN 951-40-1495-2 ISSN 0358-4283