Maa- ja elintarviketalous 85 Maa- ja elintarviketalous 85 85 Suome n kansalliste n kasvigeenivaroje n pitkäaikaissäilytysohjee t Kasvintuotanto Hannu Ahokas, Bertalan Galambosi, Hanna Kairikko, Marja Kallela, Mia Sahramaa, Terhi Suojala-Ahlfors, Ritva Valo ja Merja Veteläinen Suomen kansallisten kasvigeenivarojen pitkäaikais- säilytysohjeet Vihannes-, yrtti- ja rohdoskasvit Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus Maa- ja elintarviketalous 85 99 s. Suomen kansallisten kasvigeeni- varojen pitkäaikaissäilytysohjeet Vihannes-, yrtti- ja rohdoskasvit Hannu Ahokas, Bertalan Galambosi, Hanna Kairikko, Marja Kallela, Mia Sahramaa, Terhi Suojala-Ahlfors, Ritva Valo & Merja Veteläinen ISBN 952-487-036-3 (Painettu) ISBN 952-487-037-1 (Verkkojulkaisu) ISSN 1458-5073 (Painettu) ISSN 1458-5081 (Verkkojulkaisu) http://www.mtt.fi/met/pdf/met85.pdf Copyright MTT Kirjoittajat ja valokuvaajat Julkaisija ja kustantaja MTT, 31600 Jokioinen Jakelu ja myynti MTT, Tietohallinto, 31600 Jokioinen Puhelin (03) 4188 2327, telekopio (03) 4188 2339 sähköposti julkaisut@mtt.fi Julkaisuvuosi 2006 Kannen kuva Bertalan Galambosi, Marja Kallela, Matti Latvala ja Merja Veteläinen Painopaikka Tampereen Yliopistopaino – Juvenes Print 3 Suomen kansallisten kasvigeenivarojen pitkäaikaissäilytysohjeet Vihannes-, yrtti- ja rohdoskasvit Hannu Ahokas1), Bertalan Galambosi2), Hanna Kairikko3), Marja Kallela3), Mia Sahramaa4), Terhi Suojala-Ahlfors3), Ritva Valo2) & Merja Veteläinen5) 1)MTT, Biotekniikka- ja elintarviketutkimus, Genomiikka, Myllytie 10, 31600 Jokioinen, hannu.ahokas@mtt.fi 2)MTT, Kasvintuotannon tutkimus, Ekologinen kasvintuotanto, Karilantie 2 A, 50600 Mikkeli, bertalan.galambosi@mtt.fi, ritva.valo@mtt.fi 3)MTT, Kasvintuotannon tutkimus, Puutarhakasvit, Toivonlinnantie 518, 21500 Piikkiö, hanna.kairikko@mtt.fi, marja.kallela@mtt.fi, terhi.suojala-ahlfors@mtt.fi 4)VAPO, PL 22, 40101 Jyväskylä, mia.sahramaa@vapo.fi 5)MTT, Biotekniikka- ja elintarviketutkimus, Geneettinen diversiteetti, Tutkimusasemantie 15, 92 400 Ruukki, merja.vetelainen@mtt.fi Tiivistelmä Suomen kansallinen kasvigeenivaraohjelma perustettiin vuonna 2003 tehos- tamaan maa- ja metsätalouden geenivarojen suojelua maassamme. MTT:n vastuulla on ohjelman koordinointi sekä maatalous- ja puutarhakasvien suoje- lu. Metsäntutkimuslaitos vastaa puolestaan metsäpuiden geenivarojen suoje- lusta. Perustuslain mukaan vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta sekä ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille. Niinpä myös kansalaisilla ja erilaisilla yhdistyksillä on ohjelman toteuttamisessa tärkeä rooli. Vihannesten, yrttien ja rohdoskasvien pitkäaikaissäilytyksen ohjeet palvele- vat geenivarojen säilytyksen käytännön toteutusta. Ne on laadittu suomalai- sissa kasvigeenivarakokoelmissa jo oleville lajeille ja uhanalaiselle lajistolle, joka voisi olla tärkeää tulevaisuudessa. Nyt mukana olevat kasvit ovat sipulit (Allium spp.), Brassica-suvun lajit nauris, lanttu ja kaali, merikaali (Crambe martima), raparperi (Rheum), piparjuuri (Amoracia rusticana), mintut (Ment- ha ssp.), etelänarnikki (Arnica montana), kalmojuuri (Acorus calamus) ja humala (Humulus lupulus). Ohjeissa on kartoitettu MTT:n nykyiset kokoelmat ja esitetty tarvittavat toi- met geenivarojen säilyttämiseksi. Ne palvelevat myös käsikirjana muun mu- assa kenttäkokoelmia perustettaessa ja uudistettaessa sekä muita, vaihtoehtoi- sia säilytystapoja valittaessa. Ohjeista on mahdollisesti hyötyä myös harrasta- jille. 4 Ohjeistukseen kuuluvia lajeja säilytetään pääasiallisesti siemeninä ja kasvul- lisissa kokoelmissa. Tulevaisuudessa panostetaan mahdollisuuksien mukaan lisääntyvästi in vitro- ja kylmäsäilytykseen. Avainsanat: Acorus calamus, Allium, Armoracia rusticana, Arnica montana, Brassica oleracea, Brassica rapa, Brassica x radice-rapi, Crambe maritima, etelänarnikki, geenivarat, humala, Humulus lupulus, kaali, kalmojuuri, kas- kinauris, kokoelma, lanttu, Mentha, mintut, Napus, pantio, peltonauris, pe- rinneruoka, piparjuuri, piparminttu, raparperi, Rheum rhabarbarum, Rho- diola rosea, ruoholaukka, ruusujuuri, sipuli, terveysvaikutus, uhanalainen, viherminttu, ylläpito 5 Guidelines for long-term conservation of Finnish plant genetic resources Vegetables, herbs and medicinal plants Hannu Ahokas1), Bertalan Galambosi2), Hanna Kairikko3), Marja Kallela3), Mia Sah- ramaa4), Terhi Suojala-Ahlfors3), Ritva Valo2) & Merja Veteläinen5) 1)MTT, Biotechnology and Food Research, Genomics, Myllytie 10, 31600 Jokioinen, hannu.ahokas@mtt.fi 2)MTT, Plant Production Research, Ecological Production, Karilantie 2 A, 50600 Mikkeli, bertalan.galambosi@mtt.fi, ritva.valo@mtt.fi 3)MTT, Plant Production Research, Horticulture, Toivonlinnantie 518, 21500 Piikkiö, hanna.kairikko@mtt.fi, marja.kallela@mtt.fi, terhi.suojala-ahlfors@mtt.fi 4)VAPO, Pl 22, 40101 Jyväskylä, mia.sahramaa@vapo.fi 5)MTT, Biotechnology and Food Research, Genetic diversity, Tutkimusasemantie 15, 92 400 Ruukki, merja.vetelainen@mtt.fi Abstract The Finnish National Programme for Plant Genetic Resources was established in 2003 to facilitate the conservation of agricultural and forest genetic resources in Finland. MTT Agrifood Research Finland is responsible for the coordination of the programme and for the preservation of field and horticultural crop genetic resources. According to the Finnish constitution, all citizens and organizations are responsible for nature, its diversity, the environment and Finnish cultural heritage, and thus all contribute to the realization of the programme. The guidelines for the long-term conservation of vegetables, herbs and me- dicinal plants describe the practical implementation of the gene resource preservation. Guidelines are given for those species/genera that are found in the present Finnish collections or those that have pontential in the future. The species/genera included are onions (Allium ssp), Brassicas turnip, swede, cababges and seakale, rhubarb (Rheum L.), horse radish (Amoracia rusticana), mints (Mentha ssp.), mountain-tobacco (Arnica montana L), swet-flag (Acorus calamus L.) and hop (Humulus lupulus L.). The guidelines describe the present scope of MTT’s collections of vegetables, herbs and medicinal plants. The criteria for selecting material to be preserved are also presented. Instructions are included for the establishment and renewal of collections and for selecting alternative preservation methods. At present collections are preserved mainly as seeds and in field gene banks; species-specific cryopreservation applications are still under development and the equipment required for the preservation has only recently been 6 acquired. For the future, plans call for the most valuable material to be cryopreserved, because open-air field gene banks are subject to disease, pests and variable weather conditions. In some cases, maintaining plant material under slow growth conditions in vitro is appropriate. Key words: Acorus calamus, Allium, Armoracia rusticana, Arnica montana, Brassica oleracea, Brassica rapa, Brassica x radice-rapi, cabbage, chives, Crambe maritima, genetic resources, collection, hop, horse raddish, Humulus lupulus, herbs, maintenance, medicinal plants, Mentha, mountain tobacco, Napus, onion, peppermint, Rheum rhabarbarum, Rhodiola rosea, rhubarb, rose root, swede, spearmint, sweet flag, traditional dish, turnip, vegetables 7 Alkusanat Vastuu luonnosta, luonnon monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuripe- rinnöstä kuluu perustuslakimme mukaan kaikille kansalaisille. Maa- ja met- sätalouden geenivarojen suojelemiseksi perustettiin vuonna 2003 Suomen kansallinen kasvigeenivaraohjelma, jonka tehtävänä on tehostaa maa- ja met- sätalouden geenivarojen suojelua. Ohjelman koordinointi sekä maatalous- ja puutarhakasvien suojelu asetettiin MTT:n vastuulle. Metsäntutkimuslaitos vastaa puolestaan metsäpuiden geenivarojen suojelusta. Vihanneksia, yrttejä ja rohdoskasveja säilytetään sekä siemeninä että kasvul- lisina kokoelmina. Toiveena on, että tulevaisuudessa kokoelmia voidaan säi- lyttää enenevissä määrin hitaan kasvunoloissa in vitro sekä kylmäsäilytykses- sä nestetyppeen pakastettuna. Näissä kontrolloiduissa oloissa kasvit ovat suojassa ympäristön taudeilta, tuholaisilta ja vaihtelevilta sääoloilta. On kui- tenkin tärkeää, että kokoelmia on myös nähtävillä elävinä, kenttägeenipan- keissa opetuksen ja tutkimuksen tarpeita silmällä pitäen. MTT:n vihannesten, yrttien ja rohdoskasvien työryhmä on laatinut nämä ohjeet helpottamaan näiden kasvien pitkäaikaissäilytyksen käytännön toteut- tamista. Myös lajien historiaa Suomessa valotetaan. Ohjeissa tarkastellaan MTT:n nykyisten kokoelmien kattavuutta ja esitetään tarvittavat toimenpiteet geenivarojen säilymisen turvaamiseksi sekä säilytettävän aineiston tarkoituk- senmukaiseksi rajaamiseksi. Lisäksi ohjeet palvelevat käsikirjana kasvullisia kokoelmia perustettaessa ja uudistettaessa. Niitä voivat hyödyntää myös yh- distykset ja yksityiset henkilöt, joilla on kiinnostusta perustaa omia kokoel- mia vihannesten, yrttien ja rohdoskasvien säilyttämiseksi ja esittelemiseksi laajemmille kansalaisryhmille. Jokioinen 8.8.2006 Kirjoittajat 8 Sisällysluettelo Geenivarojen suojelu, Bertalan Galambosi, Mia Sahramaa, Terhi Suojala- Ahlfors, Merja Veteläinen .............................................................................. 9 Sipulit (Allium L.), Terhi Suojala-Ahlfors, Marja Kallela ........................... 15 Nauris (Brassica rapa), Hannu Ahokas ....................................................... 31 Lanttu (Brassica × radice-rapi) Hannu Ahokas ........................................... 38 Kaali ja merikaali (Brassica oleracea ja Crambe maritima), Hannu Ahokas .............................................................................................. 46 Raparperi (Rheum rhabarbarum L. (x cultorum), Hanna Kairikko ............. 51 Piparjuuri (Armoracia rusticana P. Gaertn., B. Meyer & Schreb.), Hanna Kairikko ............................................................................................ 58 Mintut (Mentha ssp.), Bertalan Galambosi, Ritva Valo............................... 64 Ruusujuuri (Rhodiola rosea L.), Bertalan Galambosi, Ritva Valo .............. 73 Etelänarnikki (Arnica montana L.), Bertalan Galambosi, Ritva Valo ......... 82 Kalmojuuri (Acorus calamus L.), Bertalan Galambosi, Ritva Valo ............ 88 Humala (Humulus lupulus L.), Terhi Suojala-Ahlfors ................................. 94 9 Geenivarojen suojelu Bertalan Galambosi1), Mia Sahramaa2), Terhi Suojala-Ahlfors3), Merja Veteläinen4) 1) MTT, Kasvintuotannon tutkimus, Ekologinen kasvintuotanto, Karilantie 2 A, 50600 Mikke- li, bertalan.galambosi@mtt.fi 2) VAPO, PL 22, 40101 Jyväskylä, mia.sahramaa@vapo.fi 3) MTT, Kasvintuotannon tutkimus, Puutarhakasvit, Toivonlinnantie 518, 21500 Piikkiö, terhi.suojala-ahlfors@mtt.fi 4)MTT, Biotekniikka- ja elintarviketutkimus, Tutkimusasemantie 15, 92 400 Ruukki, merja.vetelainen@mtt.fi Geenivarojen suojelu Suomessa Viljelykasvien geenivarojen monimuotoisuutta tarvitaan nyt ja tulevaisuudes- sa kestävän ruokahuollon, jalostuksen, tutkimuksen ja viljelijöiden tarpeisiin. Geenivaranto koostuu lajeista ja niiden villeistä sukulaisista, lajikkeista, maa- tiaiskasveista sekä lajinsisäisestä muuntelusta. Suomen maataloudelle ja kult- tuuriperinnölle tärkeät geenivarat ovat vuosituhansien kuluessa sopeutuneet paikalliseen ilmastoon, maaperään ja maisemaan, mikä tekee niistä ainutlaa- tuisia. Kasvigeenivaraohjelma perustettiin vuonna 2003 tehostamaan maa- ja metsä- talouden geenivarojen suojelua Suomessa (Anon 2001). Ohjelman taustalla ovat kansainvälinen biologista monimuotoisuutta koskeva yleissopimus vuo- delta 1993 (Convention on Biological Diversity) sekä elintarvikkeiden ja maatalouden kasvigeenivaroja koskeva sopimus vuodelta 2004 (International Treaty on Plant Genetic Resources). Maa- ja metsätalousministeriön alainen geenivaraneuvottelukunta seuraa ja kehittää kasvigeenivaraohjelmaa. Suoma- laiskasvien geenivarojen suojelu linkittyy pohjoismaisen yhteistyön kautta maailmanlaajuiseen suojeluun. Merkittävimmät geenipankit kuuluvat globaa- liin tutkimuskeskusten organisaatioon (Consultative Group on International Agricultural Research). Pohjoismainen geenipankki (NGB) (www.ngb.se, www.nordgen.org) on suomalaisten geenipankki, vaikka se sijaitseekin Ruotsissa. Se on Pohjois- maisen ministerineuvoston alainen laitos ja siellä vihannesten säilytystyöstä on tähän asti vastannut pohjoismainen vihannestyöryhmä, jossa Suomellakin on jäsen. Suomessa MTT vastaa kasvigeenivaraohjelman koordinaatiosta ja maa- ja puutarhatalouden geenivarojen suojelusta. Metsäntutkimuslaitos vastaa met- säpuiden geenivarojen suojelusta. Ohjelman toteuttamisessa kansalaiset ja yhdistykset ovat tärkeitä, sillä heidän kauttaan saadaan arvokkaita aineistoja pelastettua, tietoa geenivaroista ja innostuneita tekijöitä geenivaraohjelman toteutukseen. Perustuslaki, jonka mukaisesti vastuu luonnosta ja sen moni- 10 muotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille, tukee tätä tärkeää työtä. Geenivarojen säilytystavat Geenivarojen säilytyksessä tarvitaan monia vaihtoehtoisia säilytystapoja, jotta taataan säilytyksen varmuus ja tuodaan aineistoa eri käyttäjien ulottuvil- le (kuva 1). Suomen siemeninä säilytettävät geenivarat on vuodesta 1979 lähtien tallennettu Pohjoismaiden geenipankkiin Ruotsiin (ex situ-säilytys = kasvigeenivarojen säilytys muussa kuin niiden luonnonmukaisessa elinympä- ristössä). Siemengeenipankit säilyttävät geenivarat muuttumattomina. Suurin- ta osaa puutarha- ja koristekasveista ei voida säilyttää siemeninä, vaan ne ylläpidetään elävinä kasveina erilaisissa kansallisissa kokoelmissa. Joitakin lajeja voidaan säilyttää syväjäädytettynä (cryo preservation) tai hitaan kasvun olosuhteissa mikrolisättyinä kasveina (in vitro). Kestävän kehityksen periaatteen mukaisesti geenivaroja ei pidä pelkästään museoida geenipankkeihin, vaan niitä tulee käyttää. Elävää geenipankkia kantojen alkuperäisessä viljely-ympäristössä pelloilla, puutarhoissa ja palsta- viljelmillä tulisi edistää (in situ – säilytys = kasvigeenivarojen säilytys niiden luonnollisessa ympäristössä tai ympäristössä, jossa ne ovat kehittäneet eri- tyisominaisuutensa). Pohjoismaisen geenipankin siemennäytteet ovat vapaas- ti saatavilla ja maksuttomia. Geenipankin näytetietokantoja kehitetään palve- lemaan erilaisten käyttäjien tarpeita, oli asialla sitten kasvinjalostaja tai maa- tiaisohran tuotannosta kiinnostunut viljelijä. Kuva 1. Kasvien geenivarojen säilytystavat (Kuva: Merja Veteläinen) Pitkäaikaissäilytettävien kantojen valinta Kasvien pitkäaikaissäilytykseen otetaan lajikohtaisesti ja alueellisesti moni- muotoista perintöainesta. Lajike voi olla suomalaiselle viljelylle merkittävä, kulttuurihistoriallisesti tai lajin monimuotoisuuden kannalta arvokas tai sillä voi olla hyvä taudinkestävyys tai laatuominaisuus. Arvon määrittelee viime kädessä geenipankki hyväksyessään tai hylätessään tarjotun näytteen. 11 Puutarhakasvien säilytettävät lajikkeet valitaan kansallisissa asiantuntijaryh- missä, jotka organisoivat kokoelmien säilytystä: 1) Viherrakentamisen kasvit, 2) Hedelmät ja marjat, 3) Vihannekset, yrtit ja rohdokset sekä 4) Peltokasvit. Joillakin lajeilla arviointia tuetaan DNA-tunnistuksella, joka auttaa määrittä- mään säilytyksen kannalta kaikkein tärkeimmän aineiston. Pelkästään MTT:n peltogeenipankeissa on tuhansia kantoja sadoista eri kasvilajeista, joista kan- sallisesti arvokkaat aineistot säilytetään. Niin maatiaiskasvien, vanhojen lajikkeiden kuin modernien lajikkeiden säi- lyttämiselle on perusteita. Maatiaiskasvit ovat paikallisiin kasvuoloihin so- peutuneita populaatioita, joiden monimuotoisuus lisäsi viljelyvarmuutta. Ja- lostettujen lajikkeiden käyttöönoton myötä maatiaiskannat harvinaistuivat 1930-luvulta lähtien ja hävisivät 1960-luvun alkuun mennessä. Siten suurin osa suomalaisista maatiaiskasveista katosi viljelystä jo ennen geenipankin perustamista. Joitakin maatiaiskantoja saattaa laarinpohjilta vielä löytyä, mut- ta niiden talteen ottamisella on kiire. Suomalaisten maatiaiskasvien yhteis- kunnallisen arvon, monimuotoisuuden ja hyödyntämisen selvittäminen on suurelta osin tekemättä. Ohjeistukseen valittujen lajien valintaperusteet Monia vihanneslajeja on vuosisatojen kuluessa viljelty Suomessa. Tähän ohjeistukseen on valittu lajit, joista on säilynyt vanhoja kantoja. On kuitenkin todennäköistä, että myös muista lajeista löytyy vanhoja viljelykantoja. Ensi- vaiheessa toivomme niistä tietoja rekisteröintiä varten. Taulukoissa esitetty- jen kokoelmien tietoja tullaan tulevaisuudessa päivittämään Internetissä jul- kaistavassa tietokannassa. Mauste- ja rohdosyrttien valintaan on vaikuttanut sekä lajien historiallinen merkitys, että niiden nykyinen vaarantuneisuus. Vanhojen kirjallisuuslähtei- den mukaan minttua ja kalmojuurta on käytetty kansan keskuudessa moni- puolisesti lääkkeenä, mausteena tai esim. kalmojuurta eläinten ihonloisten torjuntaan Ruusujuurta on käytetty saamelaisten keskuudessa pitkään ja kas- vilääkinnän nykyisen arvioinnin mukaan sitä pidetään yhtenä lupaavimmista rohdoskasveista. Vaikka etelänarnikki ei ole alkuperäinen laji maassamme, se on Euroopan luonnon rohdoskasveista yksi uhanalaisemmista. Sen viljely- mahdollisuudet Suomessa ovat hyvät ja kaupallinen viljelykin on jo aloitettu maassamme (Galambosi 2004). Vihannes- ja yrttikasvien historiaa Varhaisimmat kirjatut tiedot puutarhanhoidosta löytyvät keskiaikaisista maanlaeista. Kristoffer-kuninkaan maanlain mukaan puutarhassa erotettiin varsinainen puutarha, jossa kasvoi omenia ja muita hedelmiä, yrttitarha ja kaalitarha. Kaali oli keskiajalla ja myöhemminkin hyvin suosittu kasvi, ja 12 usein koko puutarha nimettiin kaalitarhaksi. Ei tiedetä varmasti, oliko kaali kupukaalia vai lanttua. Todennäköisesti ensimmäiset puutarhanhoidon harrastajat saapuivat Suo- meen muualta, luultavasti kristinuskon aikana. Puutarhanhoito alkoi luosta- reissa, joissa ensin kasvatettiin lääkekasveja mutta vähitellen myös mauste- ja talouskasveja. Luostareista harrastus levisi ympäristöön, etupäässä papiston ja aateliston keskuuteen. Kustaa Vaasan hallitessa 1500-luvulla säteritilat määrättiin perustamaan ryytimaita, ja talonpoikienkin oli istutettava humalis- toja. Mm. hansakauppiaat toivat Suomeen uusia puutarhatuotteita ja – tietout- ta. Turun seutu on ollut Suomen puutarhaviljelyn edelläkävijä. 1600-luvulta on joitakin kirjattuja mainintoja vihannes- ja yrttikasvien vilje- lystä Suomessa. Kastelholman linnan tilikirjoissa vuosilta 1617 ja 1618 mai- nitaan paikalla kasvatettavan mm. piparjuurta, laukkaa (sipulia), anista, per- siljaa, retikkaa, kaalia ja kurkkua. Turun akatemian professori Elias Tillandz laati vuonna 1673 perusteellisen luettelon Turun seudulla tavattavista kas- veista. Tässä mainitaan vihanneksista mm. valko- ja punasipuli, purjo, anis, maa-artisokka, parsa, punajuurikas, kaali, lanttu, kirveli, sikuri, korianteri, kurkku, meloni, pavut, tupakka, salaatti, humala, meirami, minttu, nauris, palsternakka, persilja, herne, retikka, piparjuuri, raparperi ja ajuruoho. Lajien tulo Suomeen on varsin huonosti tunnettu. Lääkekasveista yleisesti viljeltyjä 1600-luvulla olivat todennäköisesti rohtoliperi, ruttojuuri ja isohirvenjuuri. Ensimmäinen suomenkielinen puutarhakirja oli Turun akatemian professorin Pietari Gaddin vuonna 1768 julkaisema ”Lyhykäinen ja yxikertainen neuvo kuinga krydimaan yrttein kaswannot Suomen maassa taittaan saatetta tu- leundumaan” (Gadd 1768). Kirjassa annetaan neuvoja erilaisten keittiökasvi- en viljelyyn. Tämän aikakauden viljelystä ei ole paljon tietoa, mutta etenkin maaseudulla viljeltiin lähinnä hernettä, papua ja naurista, joiden rinnalla kas- vatettiin Itä- ja Pohjois-Suomessa kupukaalia ja Länsi-Suomessa juurikaalia eli lanttua. Lisäksi oli velvollisuus pitää humalatarhaa. 1700-luvun loppupuolella perustettiin pappilapuutarhoja, joissa alkoivat vi- hanneskasveista yleistyä myös punajuuri, porkkana ja sipuli. Vähitellen puu- tarhaviljely laajeni myös kaupungeissa, ja ammattimaista vihannesviljelyä alkoi esiintyä. Siemeniä myytiin 1820-luvulla esimerkiksi Turussa useissa liikkeissä. Vihannesten ja yrttien merkitys nykypäivänä Suomessa viljeltiin vuonna 2003 avomaanvihanneksia 9023 hehtaarin alalla yli 2700 yrityksessä (Anon 2004). Viljelyalaltaan suurimpia tuotantokasveja ovat tarhaherne, porkkana, sipuli, valkokaali, lanttu, kukkakaali ja punajuuri- kas. Myös muita kaaleja, salaatteja ja avomaankurkkua viljellään satojen hehtaarien pinta-alalla. Varsinaisista yrttikasveista (kuminaa lukuun ottamat- 13 ta) yleisimmin viljeltyjä ovat tilli ja persilja (viljelyala 123 ja 11 hehtaaria). Vuonna 2003 avomaanvihannesviljelyn kokonaistuotto myyntihinnoin oli 83,5 miljoonaa euroa, mikä vastaa kolmannesta peltokasvituotannon koko- naistuotosta (260 miljoonaa euroa). Mauste- ja rohdosyrttien viljely on laajentunut Suomessa merkittävästi. Vuonna 2004 mauste- ja rohdosyrttien yhteenlaskettu pinta-ala oli yli 12 000 ha, joista suurin osa on kuminaa (Anon 2005). Rohdosyrttienviljely on hyvin suosittua myös kotipuutarhoissa. Vuonna 2004 tehdyn inventaarion mukaan Suomessa oli tällöin yhteensä 30 mauste- ja rohdosyrttien kokoelmaa, joissa kasvatettiin 25-180 eri yrttikasvilajia (Galambosi 2005). Rohdosyrttien gee- nivarojen kartoitus ja suojelu on myös ajankohtaista toimintaa Suomessa. Suomi on edustettuna sekä eurooppalaisessa ja pohjoismaisessa geenivara- organisaatiossa Kansainvälinen yhteistyö Vuonna 1980 perustettiin Euroopan kasvigeenivaraohjelma (European Coo- perative Programme for Crop Genetic Resources Networks, ECP/GR) FAO:n suosituksesta. Euroopan geenivaraohjelmaan, (ECP/GR), on liittynyt 32 maa- ta Euroopasta, Suomi mukaan luettuna. Vuosina 1980-1998 ohjelmassa työs- kenneltiin lähinnä tärkeimpien hyötykasvien kanssa. Vasta vuonna 1999 pe- rustettiin mauste- ja rohdoskasvien työryhmä (Working Group on Medicinal and Aromatic Plants, WG MAP). Työryhmän tärkein tehtävä on ollut turvata luonnon rohdoskasvien geenivarat, sillä mauste- ja rohdosyrttien kulutus ja markkinointi on kasvanut niin voimakkaasti, että tämä on uhka osalle luon- nonvaraisia populaatioita. Mauste- ja rohdosyrttien työryhmän tehtävänä on edistää mauste- ja rohdosyrttien geenivarojen säilyttämistä Euroopassa, aloit- taa mauste- ja rohdosyrttien luonnon populaatioiden geenivarojen inventaa- riota eri puolilla Eurooppaa kansallisella tasolla ja määrittää uhanalaisten tai vaarantuneiden rohdosyrttilajien suojelemiseksi tarvittavat toimintaohjelmat. Koko Euroopassa viljeltiin rohdosyrttejä noin 100 000 ha vuonna 2001 ja viljeltyjen lajien määräksi arvioidaan 130-140 kpl. Samanaikaisesti luonnosta kerätään 1200-1300 rohdosyrttilajia ja kuivattuna sadon kokonaismäärä on 20–30 000 t/vuosi. Vuonna 1998 julkaistun IUCN WWF raportin mukaan Euroopassa vuosittain käytettävästä 1500 lajista 154 lajia on uhattuna yhdes- sä tai useammassa maassa (Lange 1998). Rohdosyrttien viljely on laajentunut myös eri Pohjoismaihin. Siksi Pohjois- mainen geenipankki aloitti vuonna v. 2001 uuden mauste- ja rohdosyrtti- hankkeen ”Spice and medicinal plants in the Nordic and Baltic countries. Strategies for conservation of genetic resources (SPIMED)”. Hanke keskittyy pohjoisten alueiden rohdosyrttien geenivarojen nykytilanteen kartoittamiseen ja suojelutoiminnan suunnitteluun. Pohjoismaiden lisäksi hankkeeseen osal- listuvat myös Baltian maat Eesti, Liettua ja Latvia (Asdal 2004). 14 Pohjoismaisessa geenipankissa on eri kasviryhmille omat työryhmänsä, joissa on edustajat jokaisesta Pohjoismaasta. Ryhmät huolehtivat tiedonkulusta eri maiden ja geenipankin välillä, suunnittelevat kansallisten kokoelmien suoje- lua sekä ja valmistelevat ja toteuttavat projekteja geenipankissa olevista ja sinne kerättävistä aineistoista. Kirjallisuus Anon, 2001. Suomen maa- ja metsätalouden kansallinen kasvigeenivaraoh- jelma. http://wwwb.mmm.fi/el/julk/pdf/biotek_kasvikg.pdf Anon, 2005. Puutarhayritysrekisteri 2004. Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus. Helsinki, 128 s. Arkio, L. 1982. Plantaaseita ja puutarhoja. Kasvien viljelystä Helsingissä 1600- ja 1700-luvuilla. Asdal, A. 2004. Conserving the Genetic Resources of Spice and Medicinal Plants. Nordic GENEresources 25. May, 14-15. Gadd, P.A. 1768. Lyhykäinen ja Yxinkertainen Neuwo, Kuinga Krydimaan Yrttein Kaswannot Suomen Maasa Taittaa saatetta tulendumaan. Maan- Mjehilleensä opetuxexi edespandu Petari Adriani Gaddilta, Turuussa 1768. Galambosi, B. 2004. Introduction of Arnica montana L. in Finland. Zeitschrift fur Arznei- & Gewurzpflanzen. 9(4): 174-179. Galambosi,B. 2005. Kansallinen rohdosyrttien inventaario. In: MTT:n se- minaari. Monimuotoinen maatalous yhteiskunnan palveluksessa. 15.3.2005. MTT Taloustutkimus. Luentomoniste. Lange, D. 1998. Europes medicinal and aromatic plants: their use, trade and conservation.TRAFFIC International, Cambridge, UK.77 pp. Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus 2004. Puutarhayritysrekis- teri 2003. Maa-, metsä- ja kalatalous 2004: 64. Helsinki: Maa- ja metsäta- lousministeriön tietopalvelukeskus. 120 s. ISSN 0786-8634 Narinkka 1981, 136-154. Simonen, S. 1961. Suomen puutarhatalouden historia. Puutarhaliitto, Helsinki. SPIMED 2005. http://tor.ngb.se/Vegetable/SPIMED report 2005.pdf Suomen maatalous ja maaseutuelinkeinot 2004. Vanamo, K. 1909. Puutarhanhoidon kehitys maassamme. Mustialan puutar- hakurssien luentokokoelma 16.-21.8.1908. Maatalousseurojen neuvojain liiton puutarha-ammattiosaston julkaisuja II. Hämeenlinna. 15 Sipulit (Allium L.) Terhi Suojala-Ahlfors, Marja Kallela MTT, Kasvintuotannon tutkimus, Puutarhakasvit, Toivonlinnantie 518, 21500 Piikkiö Sipulien suku Sipulit (laukat) kuuluvat maailman vanhimpiin viljelykasveihin. Niitä on viljelty ainakin yli 5000 vuotta. Viljellyt lajit ovat kehittyneet Keski-Aasian vuoristoseuduilla kasvaneista villeistä sukulaisista. Sipulilajeja tunnetaan yli 500. Suomessa esiintyy luonnonvaraisena viisi sipulilajia, joista ainoastaan ruohosipulia (Allium schoenoprasum L.) pidetään alkuperäisenä Suomen kasvistoon kuuluvana lajina. Muiden oletetaan saapuneen Suomeen ihmisen mukana, ja niitä tavataan lähinnä Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaalla. Ai- nakin nurmilaukkaa (A. oleraceum L.) ja käärmeenlaukkaa (A. scorodopra- sum L.) tiedetään käytetyn sipulin tapaisena mausteena. Myös harvinainen hietalaukka (A. vineale) kasvaa ihmistoiminnan läheisyydessä. Karhunlaukka (A. ursinum) on kauniisti kukkiva lehtokasvi. Kaikille lajeille on tyypillistä sipuli- tai valkosipulimainen haju. Tässä esiteltävien lajien ja muotojen lisäksi Suomessa on perinteisesti viljelty ainakin ilmasipulia (Allium cepa L. Proliferum-ryhmä), joka muodostaa sipu- lin kukkavarren päähän. Lisäksi Allium-sukuun kuuluu runsaasti koristekas- veina käytettäviä lajeja. Laukkalajeja lisätään siemenistä tai sipuleista. Eräät laukkalajit muodostavat kukkien sijasta pieniä sipuleita tai itusilmuja. Sipuleiden peruskromosomiluku on kahdeksan, jonka kerrannaisia eri lajien kromosomimäärät yleensä ovat. Kepasipulin kromosomiluku on yleensä 16, mutta esimerkiksi ruohosipulin kromosomien määrä voi olla 16 tai 32. Avainsanat: Allium, laukat, ruohosipuli, ryvässipuli, sipuli, valkosipuli 16 Ryvässipuli (Allium cepa L. Aggregatum- ryhmä) Ryvässipuli on perinteinen Suomessa viljelty kepasipulin muoto, joka jakau- tuu kasvunsa aikana useaksi sipuliksi. Se on itäistä alkuperää, ja sen vuoksi Euroopassa harvinainen viljelykasvi ja arvokas säilytettävä. Nykyisin ryväs- sipulia viljellään lähinnä kotipuutarhoissa. Ominaispiirteet säilytyksen kannalta Historia Kepasipulia on viljelty Suomessa jo 1600-luvulla. Ryvässipuli tuli Suomeen 1800-luvulla, ilmeisesti Kuusamoon Pohjois-Venäjältä munkkien tuomana. Osa kannoista on tullut Etelä-Venäjältä siemenistä kasvatettuina istukkaina. Viljelyala oli Suomessa laajimmillaan toisen maailmansodan aikana. Ryväs- sipulin viljely taantui 1950–60-luvuilla, mutta se säilyi pisimpään Itä- ja Poh- jois-Suomessa kotitarveviljelynä. Muissa Pohjoismaissa ryvässipulia ei ole viljelty. Kuva 2. Ryvässipulin kantoja Piikkiössä (Kuva: Marja Kallela) Merkitys ja käyttö viljelykasvina Ryvässipuli (Kuva 2) oli aiemmin Suomen merkittävin sipulikasvi, myös ammattiviljelyssä tämän vuosisadan alkupuolella. Viljely väheni, koska vi- rus- ja sienitaudit olivat heikentäneet monia vanhoja ryvässipulikantoja ja alettiin viljellä jakaantumatonta kepasipulia. Nykyisin ryvässipulia kasvate- 17 taan lähinnä harrasteviljelmillä. Kiinnostusta kasviin saattaisi olla enemmän- kin, mutta lisäysmateriaalia on vaikea saada. Ryvässipuli on maultaan voi- makkaampi kuin jakautumaton kepasipuli. Kasvutapa Ryvässipulin jakautuessa sipulin sisällä olevista kasvupisteistä muodostuu sivusipuleita, joiden määrä vaihtelee 3-15 kappaleen välillä kannan mukaan. Ryvässipulit ovat kooltaan pienempiä kuin useimmat kepasipulilajikkeet. Sipulit ovat muodoltaan litteitä, litteänpyöreitä tai pyöreitä. Kuoren väri on kellanruskea, punaruskea tai lilanpunainen. Ryvässipuli muistuttaa salot- tisipulia (tieteellinen nimi), jonka sipulit ovat yleensä muodoltaan kapeampia. Taudit ja tuholaiset Kepasipulissa esiintyy lukuisa joukko sieni-, bakteeri- ja virustauteja. Sieni- taudeista tavallisimpia ovat varastotappioita aiheuttavavat sipulinharmaaho- me (Botrytis allii), sipulinfusarioosi (Fusarium oxysporum) sekä musta- ja viherhomeet (Aspergillus sp., Penicillium sp.), jotka leviävät pääasiassa is- tukkaiden mukana. Kasvukaudella sipulin lehdistön voi tuhota sipulinnaatti- home (Peronospora destructor), joka leviää istukkaiden mukana ja kasvu- kaudella saastuneesta kasvustosta. Sipulin vaarallisin sienitauti on saastuneen istukassipulin mukana leviävä sipulinpahkamätä (Sclerotium cepivorum), joka tuhoaa sipulin juuret, kasvu pysähtyy ja kasvi kuolee. Tauti voi levitä myös mullan mukana. Ryvässipulin erityispiirteenä ovat usein virustaudit, jotka säilyvät vuodesta toiseen kasvullisesti lisättävässä materiaalissa. 1980-luvun lopulla Helsingin yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa kaikki tutkitut ryvässipulikannat todettiin virustautien saastuttamiksi. Sipuleissa tunnistettiin kaksi virusta, jotka usein esiintyvät yhdessä. Sipulin keltakirjomosaiikkivirus (onion yellow dwarf virus) aiheuttaa lehtiin keltaisia juovia ja viiruja, ja myöhemmin lehdet kup- ruilevat ja kellastuvat. Ensimmäisenä vuonna saastunnan jälkeen oireet ovat heikkoja ja kasvu lähes normaalia, mutta kun sipuleita käytetään istukkaina, taudin oireet esiintyvät voimakkaina. Salotin latenttivirus (shallot latent vi- rus) aiheuttaa heikkoja oireita: lehdet ovat vaaleammat ja hennommat kuin terveessä kasvissa. Latenttivirus esiintyy usein yhdessä keltakirjomosaiikki- viruksen kanssa ja voimistaa sen oireita. Virukset altistavat kasveja myös muille taudinaiheuttajille. Virukset leviävät sipulissa vierailevien kirvojen välityksellä. Samoja viruksia esiintyy myös muissa sipulilajeissa. Sipulin tuholaisia ovat mm. sipulikärpänen ja sipulikoi, joita esiintyy ajoit- tain. Sipulikärpäsen vaaleat toukat kaivautuvat sipuliin, mikä aiheuttaa naat- tien kuihtumisen ja sipulin mätänemisen. Sipulikoin toukka vioittaa aluksi lehtiä ja myöhemmin sipuliosaa. Koita esiintyy varsin harvoin. 18 Lisäys Ryvässipulia lisätään yleensä kasvullisesti istukkaista eli edellisenä vuonna tuotetuista sipuleista. Osa kannoista on alun perin syntynyt vapaapölytteisestä siemenestä, jolloin niissä on sekoittunut useiden kantojen ominaisuuksia. Periaatteessa lisäys siemenestä on mahdollista, mutta tällöin on otettava huomioon kantojen väliset erot kukinnan runsaudessa ja siementuotannossa. Lisäksi on huolehdittava kantojen aitouden säilymisestä, sillä kannat ristey- tyvät keskenään ja muiden Allium cepa -sipulien kanssa. Itsepölytys on mah- dollinen, mutta se alentaa syntyvien siementaimien elinvoimaisuutta. Sieme- net ehtivät myös huonosti tuleentua lyhyen kasvukauden aikana. Monimuotoisuus Suomessa Ryvässipuli on hyvin monimuotoinen viljelykasvi. Monimuotoisuutta on tutkittu Suomessa ainakin kahdesti. 1950-60-luvun vaihteessa selvitettiin Maatalouden tutkimuskeskuksessa 27 paikallisen kannan ominaisuuksia. Kannat jaettiin suurikokoisiin ja niukasti jakautuviin eteläsuomalaisiin kan- toihin sekä pienikokoisiin ja runsaasti jakautuviin pohjoissuomalaisiin kan- toihin. Eroja havaittiin myös sipulin muodossa, kuoren värissä, kukkimistai- pumuksessa, sadon aikaisuudessa, taudinkestävyydessä ja säilyvyydessä. Suomalaisia ryvässipulikantoja kerättiin 1980-luvulla Helsingin yliopiston ja Maatalouden tutkimuskeskuksen yhteistyönä. Tällöin kerättiin 112 kantaa, jotka olivat peräisin maantieteellisesti laajalta alueelta etelästä pohjoiseen. Runsaimmin kantoja saatiin Pohjois-Suomesta ja kaikkein vähiten läntisiltä rannikkoalueilta. Tutkimuksen yhteydessä vaihtelua havaittiin sipulin muo- dossa, kuoren värissä, sipulin jakaantumisessa, naattien kasvutavassa, sadon tuleentumisajassa ja määrässä, virustautien kestävyydessä ja varastokestä- vyydessä. Myös kukkimisherkkyys vaihteli kantojen välillä. Pohjois- Suomesta kerätty aineisto oli yhtenäisempää kuin Etelä- ja Itä-Suomesta ke- rätty. Tallennettu monimuotoisuus oli tällöin siis varsin suurta, mutta valitet- tavasti materiaalista on pystytty säilyttämään vain osa. Pitkäaikaissäilytysmenetelmät Ryvässipuli on perinteisesti säilynyt viljelemällä; sipulit on säilytetty talven yli varastossa ja käytetty jälleen keväällä istukkaina uutta satoa tuottamaan. Peltosäilytys lienee edelleen ensisijainen säilytysmenetelmä. Ongelmana kenttäkokoelmissa ovat virus- ja sienitaudit, jotka voivat vaarantaa joidenkin kantojen säilymisen. Kenttäkokoelmaa perustettaessa tulisivatkin kannat puhdistaa ja myöhemmin seurata tautitilannetta niin, etteivät kannat pääse häviämään. 19 Täydentävänä säilytysmenetelmänä tulisikin suosia in vitro -säilytystä, jolla voidaan varmentaa terveen lisäysmateriaalin saatavuus. Ryvässipulin kryo- säilytyksestä ei ole kokemuksia. Kenttäkokoelmat Maalaji ja muut kasvupaikkavaatimukset Sipuli viihtyy parhaiten multavilla hieta- ja hiekkamailla, joissa pH on 6-7. Ryvässipuli menestyy koko Suomessa. Istukkaiden varastointi Istukkaat varastoidaan joko kylmävarastossa (noin 1 °C) tai 23–25 °C:n läm- pötilassa. Korkeassa lämpötilassa haihduntatappiot ovat suuremmat, mutta tautien esiintyminen saattaa olla vähäisempää. Varaston ilmankosteus tulisi olla noin 70–80 %. Kylmävarastoinnin aikana sipulit virittyvät kukkimaan, joka on peruutettava varastointikauden lopulla tehtävällä lämpökäsittelyllä. Sipulit viedään vähintään kuudeksi viikoksi 24–28 °C:n lämpötilaan. Isoko- koiset sipulit vaativat pidemmän lämpökäsittelyn. Istutus Lämpökäsitellyt tai lämpimässä säilytetyt sipulit lajitellaan, ja vain terveet sipulit käytetään istukkaina. Suurikokoisia istukkaita käytettäessä saadaan suurempi sato kuin pienistä istukkaista, mutta kun tarkoitus on ylläpitää kan- toja, ei istukkaan koolla ole yhtä suurta merkitystä. Pienet sipulit kuitenkin jakautuvat vähän ja muodostavat suuria sipuleita, joten niitä käytettäessä sipulien määrä ei lisäänny kovin nopeasti. Istutusetäisyydeksi ryvässipulille sopii 15–30 sipulia neliömetrillä. Mitä suu- rempi istutustiheys on, sitä pienempiä sipuleita saadaan. Istukkaat istutetaan pystyasentoon niin, että kaulaosa jää maanpinnalle. Istutus on syytä tehdä vasta, kun maa on lämmennyt. Lannoitus ja kastelu Lannoituksessa hyödynnetään ruokasipulin lannoitusohjeita, mutta keskimää- rin pienemmän satotason vuoksi voidaan käyttää hieman suosituksia alempia lannoitusmääriä. Kasvukaudella on syytä huolehtia riittävästä kastelusta, jotta kasvusto ei tuleennu ennenaikaisesti kuivuuden takia ja sipulit kasvavat kookkaiksi. Kasvinsuojelu Kasvinsuojelun peruslähtökohta on hyvä viljelykierto. Pahkamätävaaran ta- kia sipulia ei saa viljellä samalla paikalla useammin kuin joka viides vuosi. Rikkakasvien torjunnasta on huolehdittava harauksin, liekityksin tai torjunta- 20 aineilla, sillä sipuli ei ole kovin hyvä kilpailija. Varastotauteja ja sipulikärpä- sen tuhoja voi ennaltaehkäistä istukkaiden torjunta-aineupotuksella. Kesällä kasvustoa on tarkkailtava tuholaisten ja tautien varalta. Naattihometta voi torjua istukkaiden lämpökäsittelyllä (yksi tunti 40-asteisessa vedessä tai kui- vana 24 tuntia 40 asteen lämmössä) ja kasvukauden aikaisin torjunta- aineruiskutuksin. Ajantasaiset kasvinsuojeluohjeet (sisältää mm. hyväksytyt torjunta-aineet) julkaistaan vuosittain Puutarha & kauppa -lehdessä. Sadonkorjuu Sipulisato nostetaan, kun naatit ovat pääosin tuleentuneet eli taittuneet maa- han tai kun halla uhkaa vioittaa satoa. Pieniä halloja sipulit kestävät, mutta noin viiden pakkasasteen halla aiheuttaa jo vioituksia. Sato kuivataan naattei- neen huolellisesti 20–25 °C:n lämpötilassa. Kuivauksen jälkeen on hyvä puh- distaa sipulit naateista ja irtokuorista ja poistaa tautien ja tuholaisten pilaamat sipulit joukosta. Heti kuivauksen päätyttyä sipulit siirretään varastointilämpö- tilaan. Kokoelman puhdistaminen Säilytettävä kokoelma on puhdistettava taudeista, kun kantojen säilyminen alkaa olla uhattuna. Puhdistus tehdään solukkoviljelyn avulla hyödyntäen mm. lämpökäsittelyä. Pitkäaikaissäilytyspaikat Ryvässipulikokoelmien säilytyspaikaksi soveltuu perinteisen viljelyalueen vuoksi Itä- tai Pohjois-Suomi, jossa myös virustaudeista puhdistettu materi- aali pysynee kauemmin terveenä kuin Etelä-Suomessa. Duplikaatteina kanto- ja voisi säilyttää joko toisella paikalla tai in vitro -kokoelmana. Kenttäsäily- tyksessä vuosittain istutettavien sipulien määrä tulisi olla kustakin kannasta vähintään 50–100 sipulia/säilytyspaikka. Yhteenveto MTT:n kokoelmista MTT:ssä on säilytettävänä parikymmentä ryvässipulikantaa (Taulukot 1 ja 2), jotka ovat pääosin peräisin Helsingin yliopiston 1980-luvulla järjestämästä keräyksestä. Kannat kuuluvat Pohjoismaisen geenipankin kokoelmiin. Kanto- ja säilytetään puutarhatuotannon yksikössä Piikkiössä ja Lapin tutkimusase- malla Rovaniemellä. Osa kannoista on varsin pahoin virus- ja sienitautien saastuttamia, ja joitakin kantoja on säilytyksen takia menetetty. Kantojen puhdistus olisi siksi ensiarvoisen tärkeää. Osa kannoista on Pohjoismaisen geenipankin in vitro -säilytyksessä. 21 Taulukko 1. Ryvässipulit (Allium cepa Aggregatum-ryhmä) MTT:n kokoelmis- sa. Kanta/klooni (koodi, nimi) Alkuperä* Säilytyspaikka Säilytysmuoto PTU-00 Kuusamo MTT, PIIKKIÖ peltokokoelma V840335M Pudasjärvi MTT, PIIKKIÖ peltokokoelma V840351 Pudasjärvi MTT, PIIKKIÖ peltokokoelma V840543M Viro, Jogeva MTT, PIIKKIÖ ja Rovaniemi peltokokoelma V850672M Pielavesi MTT, PIIKKIÖ ja Rovaniemi peltokokoelma V850771 Suonenjoki MTT, PIIKKIÖ peltokokoelma V850783M Ullava MTT, PIIKKIÖ peltokokoelma V850901 Ylämaa MTT, PIIKKIÖ peltokokoelma V850921 Ylämaa MTT, PIIKKIÖ peltokokoelma V850941 Karstula hävinnyt v. 2003 V850961 Ruokolahti MTT, PIIKKIÖ peltokokoelma A840582 Lohja/Lemi? MTT, PIIKKIÖ ja Rovaniemi peltokokoelma A850851 Ylivesi MTT, PIIKKIÖ ja Rovaniemi peltokokoelma A850891 Lappeenranta MTT, PIIKKIÖ ja Rovaniemi peltokokoelma A850702 Pyhäselkä MTT, PIIKKIÖ ja Rovaniemi peltokokoelma A850901 Ylämaa MTT, PIIKKIÖ ja Rovaniemi peltokokoelma A850881 Lappeenranta MTT, PIIKKIÖ peltokokoelma A840621 Hollola MTT, PIIKKIÖ peltokokoelma V850547 Helsinki MTT, PIIKKIÖ peltokokoelma V850549 Helsinki MTT, PIIKKIÖ peltokokoelma SPK V85672 MTT, Rovaniemi peltokokoelma PTL V850921 MTT, Rovaniemi peltokokoelma PTL V860992 MTT, Rovaniemi peltokokoelma SPK 85961 (keltakuorinen) MTT, Rovaniemi peltokokoelma SPK 85961 (punakuorinen) MTT, Rovaniemi peltokokoelma PTL Kuusamo MTT, Rovaniemi peltokokoelma Eno MTT, Rovaniemi peltokokoelma Ranua MTT, Rovaniemi peltokokoelma Ärmätti1 MTT, Rovaniemi peltokokoelma Ärmätti2 MTT, Rovaniemi peltokokoelma Taulukko 2. Salottisipulin (Allium cepa Ascalonicum-ryhmä) tai salotti- ja ry- vässipulin risteymät MTT:n kokoelmissa. Kanta/klooni (koodi, nimi) Alkuperä* Säilytyspaikka Säilytysmuoto Sante 1 ? MTT, PIIKKIÖ peltokokoelma Sante 2 ? MTT, PIIKKIÖ peltokokoelma GS2 ? MTT, PIIKKIÖ peltokokoelma GS3 ? MTT, PIIKKIÖ peltokokoelma GS5 ? MTT, PIIKKIÖ peltokokoelma Creation ? MTT, PIIKKIÖ peltokokoelma 22 Valkosipuli (Allium sativum L.) Valkosipuli on suosittu maustevihannes, jota viljellään yleisesti kotipuutar- hoissa ja jonkin verran myös kaupallisesti. Se sisältää runsaasti rikkipitoista alliinia, josta muodostuu solujen rikkoutuessa muita kirpeän ja voimakkaan hajun ja maun antavia yhdisteitä. Rikkipitoisten yhdisteiden on todettu tu- hoavan bakteereita, joten valkosipulia on käytetty erilaisten tulehdusten hoi- dossa. Ominaispiirteet säilytyksen kannalta Historia Valkosipuli polveutuu todennäköisesti Keski-Aasian aroilla kasvavasta sipu- lilajista, Allium longicuspis. Pitkään jatkuneen viljelyn aikana eri puolilla maailmaa on kehittynyt paikallisiin oloihin sopeutuneita kantoja kasvullisten mutaatioiden ja valinnan kautta. Suomessa voidaan viljellä vain aikaisimpia kantoja, joiden sato ehtii valmistua lyhyen kasvukauden aikana. Suomessa valkosipulia on viljelty ainakin jo 1600-luvulla. Merkitys ja käyttö viljelykasvina Valkosipuli on suosittu maustevihannes. Aiemmin sitä on käytetty erityisesti lääkinnällisten ominaisuuksiensa takia. Nykyisin sitä viljellään vajaan 20 hehtaarin pinta-alalla. Suurin osa Suomessa kulutetusta valkosipulista tuo- daan ulkomailta. Kasvutapa Valkosipulin kyhmyinen, kalvon peittämä sipuli muodostuu pienistä kynsi- mäisistä turvonneista hankasilmuista, jotka säilyttävät vararavintoa ja toimi- vat lisääntymiseliminä. Kalvon verhoama kynsi koostuu kahdesta turvon- neesta lehdestä ja seuraavan vuoden kasvun tuottavasta silmusta. Sipulissa on keskimäärin 8-15 kynttä. Suomen pitkän päivän oloissa sipulinmuodostus alkaa varhain ja naattien rehevyys jää suhteellisen pieneksi. Taudit ja tuholaiset Valkosipulilla on runsaasti erilaisia tauteja, kuten muillakin sipulilajeilla. Helsingin yliopiston tutkimuksessa kaikki 30 tutkittua kantaa, joista 24 oli kotimaisia, oli virustautien saastuttamia. Virustaudit ilmenivät lehtien kirja- vuutena, keltajuovaisuutena, kierrelehtisyytenä tai kitukasvuisuutena. Oirei- den voimakkuus vaihteli kantojen välillä. Kannoissa tavattiin viisi viruslajia, joista yleisimpiä olivat sipulin keltakääpiökasvuvirus (onion yellow dwarf virus) ja valkosipulin piilovirus (garlic latent virus), joka yksin esiintyessään ei aiheuttanut lainkaan oireita. 23 Varastoinnin aikana valkosipulia pilaavat samat taudit kuin ruokasipuliakin, mutta niistä yleisin lienee Penicillium -lajien aiheuttama viherhome. Tartunta tulee usein ilmi vasta kuukausien varastoinnin jälkeen, jolloin ensin näkyy ruskeita, hieman sisäänpainuneita laikkuja, jotka vähitellen laajenevat peit- tämään koko kynnen. Viherhomeen pahasti saastuttaneista kynsistä istutettu kasvusto lähtee huonosti kasvamaan ja taimet saattavat kuolla alkuvaiheessa. Harmaahome (Botrytis porri) on toiseksi yleisin valkosipulin tauti. Se pilaa sipulin kaulasta alkaen kasvattamalla harmaata rihmastoa ja mustia rihmasto- pahkoja. Kolmas yleinen tauti on maalevintäinen sipulinfusarioosi (Fusarium oxysporum), joka muuttaa sipulin kuoren limaiseksi ja punertavaksi ja kuivaa sipulin vähitellen kokoon. Tuholaisista ei valkosipulilla yleensä ole harmia. Sipulikoita ja ripsiäisiä saattaa joskus esiintyä. Lisäys Valkosipulia lisätään yleensä tytärsipuleista eli kynsistä. Jotkin kannat tuot- tavat myös itusilmuja kukkavarren päähän. Itusilmuista lisättäessä normaali- kokoisen kerrannaissipulin kasvattamiseen kuluu kaksi kasvukautta. Sie- meniä valkosipuli ei tuota. Monimuotoisuus Suomessa Valkosipulin monimuotoisuutta Suomessa ei ole perusteellisesti selvitetty. Tiedetään kuitenkin, että on olemassa lukuisia toisistaan poikkeavia kantoja. Eroja on havaittu mm. sadon määrässä, aikaisuudessa, kynsien koossa ja muodossa, kasvien viroottisuudessa, kukinta-alttiudessa ja sipulin kuoren värissä. Värin perusteella voidaan erottaa valko- ja sinipunakuoriset kannat. Lisäksi on kevät- ja syysistutukseen soveltuvia tyyppejä. Kannat on usein nimetty viljelypaikkakunnan tai viljelijän mukaan. Pitkäaikaissäilytysmenetelmät Valkosipuli säilytetään luontevimmin kasvullisina kenttäkokoelmina. Tau- tialttiuden vuoksi tulisi kantojen säilyminen varmistaa mahdollisesti in vitro - kokoelmassa. Valkosipulikantojen kryo-säilytystä on myös tutkittu maailmal- la. Kenttäkokoelmat Maalaji ja muut kasvupaikkavaatimukset Valkosipuli viihtyy multavissa, kosteutta pidättävissä kivennäismaissa. Maan pH:n tulisi olla 6-7 ja ravinnetilan hyvässä kunnossa. 24 Istukkaiden varastointi Syötäväksi käytettävä valkosipuli voidaan varastoida joko 1-2 °C:n lämpöti- lassa tai huoneenlämmössä. Istukkaaksi käytettävä sipuli on varastoitava lämpimässä kukintaan virittymisen estämiseksi. Varastoinnin aikana ilman suhteellinen kosteus ei saisi olla yli 70 %. Istukkaiden kylmäkäsittely, esi- merkiksi 1-2 kuukautta 5-10 asteen lämpötilassa, nopeuttaa sadon valmistu- mista. Kylmäkäsittely ei ole välttämätön, ja herkkyys käsittelyn vaikutuksille vaihtelee kannoittain. Liian pitkä kylmäkäsittely on haitaksi. Istutus Valkosipuli tulee istuttaa varhain keväällä pitkän kasvuaikavaatimuksensa takia, Etelä-Suomessa huhtikuun lopussa – toukokuun alussa ja Pohjois- Suomessakin toukokuun loppuun mennessä. Kasvi ei ole kylmänarka, ja leh- tien kasvu alkaa hitaana jo 0 asteessa. Istukkaiksi käytettävät kynnet irrotel- laan emosipulista vasta vähän ennen istutusta. Pienikokoisista kynsistä saa- daan pienempi sato kuin suurista kynsistä. Kaikkein pienimmät, alle gram- man painoiset istukkaat eivät yleensä kehitä jakautunutta sipulia yhden kas- vukauden aikana. Esikasvatuksesta ei ole havaittu suurta hyötyä, koska tai- mien istutus on kasville stressi. Jos esikasvatusta käytetään, 1-2 viikkoa riit- tää. Kynnet istutetaan 5-8 cm:n syvyyteen. Jotkut kannat soveltuvat myös syysistutukseen. Sopiva kasvutiheys on 20–40 tainta neliömetrillä. Lannoitus ja kastelu Valkosipuli vaatii runsaasti ravinteita, erityisesti fosforia ja kaliumia. Typen tarve on suurempi kuin ruokasipulilla, ja lisälannoitusta on annettava kesällä 1-2 kertaa. Matalahkon juuriston takia valkosipuli kärsii helposti kuivuudesta ja kastelusta on syytä huolehtia etenkin touko-heinäkuussa. Kasvinsuojelu Sienitautien hallitsemiseksi istukkaat tulee lajitella hyvin ja käyttää vain ter- veitä istukkaita. Kohtuullinen lannoitus, riittävän harva istutustiheys ja huo- lellinen sadon kuivaus edistävät sadon säilymistä. Varastoinnin aikana ilman kosteuden tulee olla riittävän alhainen. Rikkakasvien torjunnasta on huolehdittava kasvukaudella. Maata harattaessa on varottava vioittamasta pintakerroksiin hakeutunutta juuristoa. Sadonkorjuu Sato korjataan, kun naatit alkavat kellastua. Jos sää on hyvä, sipulia voi kui- vata muutaman päivän pellolla. Sen jälkeen satoa kuivataan ilmavassa pai- kassa 20–30 °C:n lämpötilassa, kunnes sipulin kaula on kuivunut paperimai- seksi. 25 Kokoelman puhdistaminen Koska erityisesti virustaudit ovat valkosipulin uhkana, on tautitilannetta tark- kailtava. Mikäli kantojen elinvoimaisuus alkaa huomattavasti heiketä, kannat on syytä puhdistaa solukkoviljelyn avulla. Pitkäaikaissäilytyspaikat Koska valkosipuli vaatii pitkähkön kasvuajan, olisi kotimaisten kantojen säilytyspaikan suositeltava paikka Etelä- tai Keski-Suomessa. Vuosittain tulisi jokaisesta kannasta istuttaa vähintään 50–100 istukaskynttä. Yhteenveto MTT:n kokoelmista MTT:ssä ei ole valkosipulikokoelmia. Joitakin suomalaisia valkosipulikan- toja on lähetetty Pohjoismaiseen geenipankkiin. 26 Ruohosipuli (Allium schoenoprasum L.) Ruohosipuli (Kuva 3) on Suomessakin luonnonvarainen kasvi, jota viljellään yleisesti monivuotisena yrttinä kotipuutarhoissa. Aikanaan sitä on kerätty mausteeksi myös luonnosta. Viljelyyn on yleensä valittu runsas- ja suurilehti- siä kantoja. Ominaispiirteet säilytyksen kannalta Historia Ruohosipuli on sipulilajeista kaikkein laajimmalle levinnyt. Se on ainoa sipu- lilaji, jonka levinneisyys yltää arktisille leveysasteille, kuten Suomen pohjoi- simpaan Lappiin, asti. Sitä esiintyy Suomessakin luonnonvarainen kasvina lähinnä rannikkoalueilla. Euroopassa kasvia on viljelty ainakin 1500-luvulta asti. Kuva 3. Ruohosipuli (Kuva: Terhi Suojala-Alhfors) Merkitys ja käyttö viljelykasvina Kotipuutarhoissa ruohosipuli on hyvin yleinen mausteyrtti, mutta kaupallista viljelyä ei maassamme juuri ole. Jonkin verran kasvia tuotetaan ruukkuyrttinä kasvihuoneissa. Kuivattua ja pakkaskuivattua ruohosipulia tuodaan maa- hamme mm. teollisuuden käyttöön, mutta myös maailmanlaajuisesti viljely- alat ovat pieniä. 27 Kasvutapa Ruohosipuli on monivuotinen, tupastava kasvi, jonka pääversojen sivusil- muista syntyy uusia kasviyksilöitä. Tuppaan yksilöt pysyvät kuitenkin yhtey- dessä toisiinsa. Kasvi voi lisääntyä myös siemenistä ja levitä näin laajemmal- le alueelle. Ruohosipuli on hyönteispölytteinen, ja se voi pölyttyä jopa 800 metrin päästä tulevalla siitepölyllä. Taudit ja tuholaiset Kasvitaudit ja tuholaiset ovat harvoin ongelma ruohosipulin viljelyssä. Leh- dissä voi esiintyä ruostetautia (Puccinia allii) ja joskus naattihometta. Myös sipulikoi ja -kärpänen voivat vioittaa kasvia. Lisäys Kaupallisessa viljelyssä ruohosipuli lisätään siemenistä. Myös harrastajille siemeniä on myynnissä, mutta hyvin yleistä on lisääminen vanhoja kasvusto- ja jakamalla. Samalla kasvupaikalla luonnossa kasvava ruohosipuli ei ole yhtä kloonia, sillä siementuotannon myötä syntyy jatkuvasti erilaisia yksilöitä populaation joukkoon. Myös kotipuutarhoissa kasvi pääsee usein kukkimaan ja siementämään, jolloin kasvustossa on geneettistä vaihtelua. Monimuotoisuus Suomessa Luonnonvaraisena kasvina ruohosipulin monimuotoisuus lienee varsin suur- ta, sillä luonnonkasvustot ovat siemenistä syntyneitä populaatioita. Myös puutarhojen vanhoissa viljelyjäänteissä lienee runsaasti monimuotoisuutta. Vaihtelua voidaan havaita mm. lehtien paksuudessa, pituudessa, tautialttiu- dessa, kukinnan runsaudessa ja kukintojen värissä. Pitkäaikaissäilytysmenetelmät Ruohosipulia voi säilyttää sekä kasvullisina kenttäkokoelmina että siemeninä. Siemensäilytys on työnkäytön kannalta suositeltava vaihtoehto, kunhan sie- menten alkuperä edustaa riittävän hyvin valittua populaatiota/kantaa ja sie- menten uudistamisesta huolehditaan. Kenttäkokoelmat Maalaji ja muut kasvupaikkavaatimukset Ruohosipuli menestyy monenlaisilla maalajeilla. Vaikka se luonnossa kasvaa hyvinkin kuivilla paikoilla kallion koloissa, tulisi viljelypaikan maaperän olla riittävän kosteaa. 28 Perustaminen Ruohosipulikokoelma voidaan perustaa joko siemenistä tai jakotaimista. Ko- koelmassa on oltava riittävän suuri määrä yksilöitä (vähintään 10-20 tupas- ta/kanta), jotta kannan luontainen vaihtelu säilyy. Taimet voidaan istuttaa noin 20 sentin välein rivivälin ollessa 40 senttiä. Kantojen välillä on syytä pitää isompi väli, jotta ne eivät pääse sekoittumaan. Lannoitus ja kastelu Ruohosipuli kuluttaa runsaasti ravinteita, etenkin jos kasvista kerätään useita satoja vuodessa. Viljelmää perustettaessa onkin korjattava maan ravinnetilas- sa mahdollisesti esiintyvät puutokset ja lisättävä ravinteita ensimmäisen kas- vukauden tarpeisiin. Myöhempinä viljelyvuosina ravinteita on lisättävä vä- hintäänkin kerran keväällä ja joka sadonkorjuun jälkeen. Mikäli kannoista ei kerätä monta satoa vuodessa, vähempi lannoitus riittää. Kastelusta on huo- lehdittava kuivina kausina. Kasvinsuojelu Ruohosipulin säilytyspaikaksi tulisi valita paikka, jolla ei ole viljelty sipuli- kasveja useaan vuoteen. Rikkakasvien torjunnan lisäksi (katteet, kitkentä) muuta suoraa kasvinsuojelua tarvitaan harvoin, mutta tuholaisten ja tautien varalta on kasvustoa tarkkailtava. Mahdollisesti esiintyviä tuholaisia voi tor- jua yleistorjunta-aineilla. Muu hoito Istutusta seuraavina vuosina kannattaa poistaa kukkavarret viimeistään ennen siementen kypsymistä, jotta kannat eivät sekoitu. Elinvoimaisuuden säilyttä- miseksi kasvuston voi leikata alas 1-2 kertaa kesässä. Uudistaminen Kasvusto on uudistettava jakamalla noin kolmen vuoden välein, jotta kasvit pysyvät elinvoimaisina eivätkä rikkakasvit pääse valtaamaan alaa. Rikkakas- vien hallintaa voi helpottaa käyttämällä maanpinnan katteita, kuten mustaa muovia tai eloperäisiä katteita. Säilytyspaikat Luontaisen esiintymis- ja viljelyalueensa takia ruohosipulikokoelman säily- tyspaikaksi sopii parhaiten Etelä-Suomi. Säilytettäviä ”yksilöitä” (tuppaita) tulisi olla vähintään 10 kustakin kannasta. Siementen säilytys Säilytettävä siemenmateriaali tulee kerätä tai tuottaa niin, että se edustaa va- littua populaatiota. Mikäli siemeniä tuotetaan kenttäkokoelmassa, tulee kan- 29 nat eristää niin, etteivät eri alkuperää edustavat kannat pääse sekoittumaan. Siemenet säilytetään Pohjoismaisen geenipankin kokoelmissa. Yhteenveto MTT:n kokoelmista MTT:ssä kerättiin vuosina 2000–2001 kahdeksan luonnonvaraista ruohosipu- likantaa. Ne lähetettiin myöhemmin Tanskaan ominaisuuksien kuvaamista ja siementuotantoa varten. Tällä hetkellä kannat säilytetään Pohjoismaisen gee- nipankin (NGB) kokoelmissa siemeninä (Taulukko 3). Taulukko 3. Ruohosipulikannat Pohjoismaisessa geenipankissa (Allium schoenoprasum) Kanta/klooni (koodi, nimi) Alkuperä* Säilytys- paikka Säilytysmuoto NGB14626 Nauvo NGB siemen NGB14627 Träskö NGB siemen NGB14628 Uggleskär NGB siemen NGB14629 Porvoo NGB siemen NGB14630 Kustavi, Lypertö NGB siemen NGB14631 Kustavi, Isokari NGB siemen NGB14632 Piikkiö NGB siemen NGb14633 Hanko NGB siemen Kirjallisuus Ahonen, S. 1990. Lisäysaineiston esikäsittelyn vaikutus valkosipulin (Allium sativum L.) kasvuun ja satoon. Lisensiaatintutkimus. Helsingin yliopisto. Puutarhatieteen laitos. 90 s. + 6 liitettä. Aura, K. 1963. Studies on the vegetatively propagated onions cultivated in Finland, with special reference to flowering and storage. Annales Agricul- turae Fenniae 2: Supplementum 5. 74 s. Bremer, K. 1987. Ryvässipulin virustaudit. Puutarha 90: 712-713. Bremer, K. 1990. Production of virus-free plants of vegetatively propagated onion Allium cepa L. Annales Agriculturae Fenniae 29: 1-7. Brewster, J.L. 1994. Onions and other vegetable alliums. Cambridge: CAB International. 236 p. ISBN 0-85198-753-2. 30 Hæggström, C-A. & Åström, H. 2003. Hietalaukka (Allium vineale) Suomes- sa. Lutukka 19/2003: 39-49. Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T. & Uotila, P. (toim.) 1998. Retkeily- kasvio. 4. painos. Helsinki: Yliopistopaino. 656 s. ISBN 951-45-8166-9. Hårdh, K. 1984. Vuoden vihannes 1984: valkosipuli. Puutarhakalenteri 1984: 153-156. Kallio, P. & Rousi, A. (toim.) 1980. Kasvien maailma: Otavan iso kasvitie- tosanakirja. Osa 3. Helsinki: Otava. 474 s. ISBN 951-1-05799-5 Kokkola, M. 1993. Valkosipulin viljelytekniikka – koetuloksia ja kokemuksia. Puutarha 8/93: 414-417. Kokkola, M. 1993. Valkosipulin virustaudit Suomessa ja virustestatun lisäys- aineiston tuottaminen. Kasvinsuojelulehti 2/93: 46-49. Kokkola, M. 1995. Valkosipulin varastotaudit. Kasvinsuojelulehti 4/95: 115- 117. Marttila, J. 1992. Ryvässipulin kukinta ja siemensato. Pro gradu -työ. Helsin- gin yliopisto. Puutarhatieteen laitos. 68 s. + 8 liitettä. Poulsen, N. 1990. Chives Allium schoenoprasum L. In: Onions and allied crops (eds. Brewster, J.L. & Rabinowich, H.D.). Vol. III. Boca Raton: CRC Press. s. 231-250. ISBN 0-8493-6302-4. Voipio, I. 2001. Vihannekset – lajit, viljely, sato. Puutarhaliiton julkaisuja nro 316. Helsinki: Puutarhaliitto. 351 s. ISBN 951-8942-48-X. 31 Nauris (Brassica rapa) Hannu Ahokas MTT, Biotekniikka- ja elintarviketutkimus, Myllytie 10, 31600 Jokioinen, hannu.ahokas@mtt.fi Nauris on ollut tärkeä viljelykasvi esihistorialliselta ajalta lähtien itämeren- suomalaisten elintarvikkeena ja eläinrehuna. Usean kuukauden ajan vuodesta sen voidaan päätellä olleen pääasiallisen C-vitamiinin lähteen tämän väestön ruokataloudessa aina 1900-luvun alkupuolelle asti. Vuosisatoja vanhat lää- kintätiedot antavat aiheen olettaa, että naurista, lanttua ja kaalia käytettiin eri tavoilla lääkekasveina myös kansanlääkinnässä. Nauris on diploidinen, 2n = 20. Avainsanat: Brassica rapa, Napus, Nauris (Brassica rapa), kaskinauris, pel- tonauris, perinneruoka, terveysvaikutus, uhanalainen, Ominaispiirteet säilytyksen kannalta Esihistoriaa ja historia Nauris on itämerensuomalaisten ikivanha viljelykasvi. Sen oletetaan olleen muinaissuomalaisten toisen pääkasvin ohran lisäksi. Kreikkalaisen Massalian siirtokunnan (nykyisin Marseille) tutkimusmatkailija Pytheas purjehti noin 322 e.Kr. Pohjois-Euroopan seudulle, jonka on päätelty olleen Perämeren. Erityisesti Pytheaksen eteläeurooppalaisille uskomaton uusi tieto seudusta, jossa aurinko ei kesällä laske yöllä vahvistaa hänen retkensä päätepisteen olleen suomalaisten tai saamelaisten asuinseudulla. Pytheas kuvasi erityisen juurikasvin viljelyä. Tämä lienee ollut nauris. Hiiltynyt ilmeinen nauriin muru on löytynyt Elimäeltä puuhiilien joukosta, jotka 14C-ajoitus on määrittänyt vuoteen 80 j.Kr. Suomen paikannimistössä läpi maan nauris-appellatiivi tunnetaan noin 1180:stä nimestä vanhimmat 1400-luvulta lähtien. Ägräs oli karjalaisten nauriinkasvua säätelevä jumala Agricolan muistiin kirjoittamana 1500-luvulla. Merkitys ja käyttö viljelykasvina Suomessa on pääasiassa viljelty litteää kaskinaurista eli huhtanaurista, jonka mukulajuurakko muodostuu maanpinnan yläpuolelle jääden vähämultaiseksi nostettaessa sekä on nyhdettävissä helposti. Altapäin mukulajuurakot voivat olla suorastaan koveria ja maahan kasvaa vain pieni osa. Historiallisesti on 32 Til-Landzin (1683) ajoista tunnettu Suomessa myös peltonauris, ”pitkä nau- ris” (Napus), joka tuli laajemmin peltoviljelyyn 1800-luvulla nyt turnipsi- nimellä. Honkolan kartanon omistaja Karl Wetterhoff Urjalasta hankki skot- lantilaisen ’White Tankard purple top’-turnipsin siementä 1866 tilalleen. Hän myös tuotti tästä siementä, jota välittyi Östersundomin kartanon omistajalle, Georg Borgströmille Sipooseen. Borgström viljeli tätä pitkää turnipsia pel- lossa vakoharjoilla usean vuoden ajan ja tuotti siitä siementä sekä valikoi istukkaita. Tätä siementä Borgström alkoi myydä ’Östersundom’- lajikenimellä. Östersundom-kantaa viljeltiin myös useissa muissa maissa. Vuosien 1909-1911 ja 1918-1921 peltoviljelykokeissa parhaat kaskinauris- kannat tuottivat suurempia kuiva-aine satoja kuin Östersundom-turnipsi. Kar- jalan naba ja suomen napanauris (= pitkä- ja kapejuurinen nauris) voidaan tulkita muinaisen kreikkalaisen sanan napu, napy (latinan napus) johdoksiksi. Napu-nimi lienee puolestaan lyhentynyt Sinapis-nimestä. Ulkomaalaisia lehteviä ja suhteellisen pienijuurisia naattinauriskantoja tuotiin Suomeen peltoviljelyyn erityisesti AIV:n raaka-aineeksi varsinkin 1940- 1950-luvuilla. Näistäkin satunnaisesti tuotettiin siementä myös tiloilla. Viljelyvaatimuksia ja -tapoja Perinteinen kaskinauris menestyy parhaiten hiekkapitoisessa vettä läpäiseväs- sä maassa. Sen pH-optimista ei ole tietoa, mutta aidossa kaskiympäristössä vallitsi ainakin kerroksittain lipeisyys. Kokoelmien säilytyksessä on otettava huomioon risteytymismahdollisuus kukkimisvuonna rypsin ja rapsin kanssa sekä mahdollisten lantun tai kaalin kukkivien kasvien kanssa. Nauris on ristipölytteinen hyönteissuosija mutta risteytyy myös tuulipölytteisesti tai mekaanisesti eri kasvien kukintojen lyön- nillä yhteen. Nauriin öljykasvimuotoa, rypsiä saattaa esiintyä läpi maan tei- den varsilla, pelloilla, joutomailla ja eläinten ruokintapaikoilla. Sen sijaan nauriin villi muoto, jonka nimeksi on vakiinnutettu ruotsalaisen mallin mu- kaan peltokaali, ei käytännössä enää ole Suomen flooran kasveja, vaikka laji vielä 150 vuotta sitten oli yleinen. Nauris on ylitalvinen yksivuotinen. Nau- riin vanha kaskiviljelytapa oli myös viljan seassa. Erityisesti käytettiin lisä- kasvina juhannusruista juurirukiin tai juurehisen nimisenä. Naurissato korjat- tiin juurirukiin joukosta syksyllä, rukiin orasta saatettiin käyttää rehuna tai laiduntaa ennen talvea. Talvehtinut ruis tuotti jyväsadon seuraavana kasvu- kautena. Seosviljely esti ravinteiden huuhtoutumista palomaasta. Myös ke- vätkylvöisiä viljoja viljeltiin yhdessä nauriin kanssa sekä kaskessa että pel- lossa. Nauriin kylvöaika vaihtelee käyttötarkoituksen mukaan ja mahdollisen seos- kasvin kylvöajan määräämänä. Kylvettiin yleensä keväthallojen mentyä. Ete- lä-Suomessa voidaan talvikäyttöön nauriita kylvää vielä heinäkuun alussa. 33 Taudit ja tuholaiset Omien havaintojeni mukaan kaskinaurista ei ole pahemmin vaivannut möhö- juurisuus, joskaan varmuudella saastuneissa maissa en ole asiaa kokeillut. Pintamaan polttaminen nuotioiden katteena eli kydötys oli tavallista nauriin ja muidenkin Brassica-lajien viljelyssä. Tämä lienee pitänyt möhöjuuren aiheuttajan kurissa. Kalkitsemisen väitetään vähentävän möhöjuurisuutta. Hyvissä varasto-oloissa nauris säilyy käyttökelpoisena yli talven. Tuholaisten esiintyminen on erittäin paikoittaista ja vuosittain vaihtelevaa, suuria eroja muutaman kilometrin etäisyydellä. Edeltävä kaski tai kydötys vähensivät tuholaisongelmiakin. Peräkkäisinä vuosina tulee välttää Brassica-kasvien viljelyä samassa maassa. Viljelyalan laajuus ja taimitiheys voivat vaikuttaa hyönteisten aiheuttaman taimituhon asteeseen. Erityisesti rypsin viljelyalueil- la saattaa esiintyä taimilla tuhoon johtavia kirppamääriä (Phyllotreta, kolme- kin lajia). Kukintavuonna nauriin kukkaversot ovat erittäin alttiita em. kir- poille ja rapsikärsäkkäälle (Ceutorhynchus assimilis) sekä rapsikuoriaiselle (Meligethes aenus). Juurien maahan osuvaa pintaa ja maanalaista osaa vioit- tavat kaalikärpäsen toukat (Hylemyia sp.). Pienillä siemenistukkaiden yksi- lömäärillä tuho voi ainakin Etelä-Suomessa olla täydellinen. Siemenkasva- tukset on syytä suojata verkoilla linnuilta kypsymisen edellä. Brassica rapa- lajilla on todettu valeperiytymistä: voimakkaassa hyönteisvioituksessa tuote- tusta siemenestä syntyy seuraavana vuonna kestävämpiä kasveja. Voimak- kaan makuiset nauriit ovat kansanperinteen mukaan olleet kestävimpiä. Tästä on siirtynyt ihmistä kuvaamaan sanonta ”ei kitkerä nauris ensin mätäne”. Lisäys Lisäystapa siemenestä. Siemen: juurisato-suhde on erittäin edullinen. Varise- vien siementen satunnaisesti tuottamien kasvustojen ohella laji ei karkaa vil- jelystä. Monimuotoisuus Suomessa Paikallisesti eriytyneitä kantoja oli aikoinaan runsaasti ja ne olivat dynaami- sesti koko ajan valikoituvia, jopa talokohtaisesti. Kantojen sisäinen muuntelu on kuitenkin yleensä laajaa. Nauriin siementuottajina liki 100 vuotta sitten olivat myös lapset, jotka hankkivat rahaa tällä tavalla. Eräitä historiallisia kantoja olivat ”Mustialan laji” noin 1860 sekä ”Lappska roffor”, Vilan- Yönin (Jokioinen), Leikkikankaan (Urjala) kannat vuosien 1880-1890 aikoi- hin ja useita viljelijän tai paikannimen mukaan käsiteltyjä kantoja Grotenfel- tin ja Relanderin kerääminä ennen vuotta 1909. Suomen Kylvösiemen Oy:n kokeissa Järvenpäässä oli useita kotimaisia nauriskantoja vuonna 1920, ni- mettyjä olivat mm. ’Syysnauris’, ’Voinauris’, ’Suomalainen litteä’, ’Keltai- nen litteä’ ja ’Pohjoissuomalainen’. Äskeisinä vuosina tai edelleen kaupan ovat olleet ’Viena’, Kauko Heiskasen elvyttämä ’Enon kanta’ (Kuva 4), Teuvo Hyppäsen elvyttämä ’Liperin sininen’ ja Sulo Tokkosen elvyttämä 34 ’Ristijärvi’. Ristijärven kantaa oli aikaisemmin viljellyt sotkamolainen Tauno Putkonen ja isänsä yli sadan vuoden ajan. ’Petrowski’ (synonyymejä ’Navet jaune de Finlande’, ’Navet de Petrowski’, ’Yellow Finland turnip’, ’Finländi- sche gelbe Rübe’) edustaa alun perin suomalaista kaskinaurispopulaatiota, joka on ollut Euroopan markkinoilla jo 1800-luvulla ja sen laajan viljelyn takia on kannan sisällä tapahtunut eriytymistä uusissa ympäristöissä. Vielä 1890-luvulla Petrowskin juuret olivat tyypillisen kaskinauriin muotoisia, alta koveria. Samaa geenivarantoa tuolloin ilmeisesti edusti myös ’Navet violet de Petrosowoodsk’, ”Petroskoin sinipunainen”. Tämä saattoi olla eristetty Petrowski-nauriista punaisena mutanttina, jollaisen mutantin suomalaiset kasvinjalostajat totesivat Petrowskista 1900-luvun alussa. Suomalainen kas- kinauris levisi kauan sitten mm. Ruotsiin, jossa se mainittiin 1600-luvulla maukkaimmaksi nauriiksi nimeltään ”Finnroffwa”, samoin Norjaan, jonka kaakkoisosiin suomalaiset siirtolaiset toivat 1600-luvulla myös tavan viljellä ruista ja naurista seoksena kaskissa. Suomalaisnauriin nimityksinä Norjassa olivat mm. ”rugnaepe”, ”bråtenaepe”, ”finlandsnaepe” ja ”fladnaepe” sekä nykyisinkin maatiaiskannoissa Gul finlandsk (NGB11515) ja Gul finlandsk lunde (NGB11562). Erillisesti kaskinauristyypit levisivät Pohjois-Ruotsiin ja Pohjois-Norjaan Suomesta. Lapissa naurista (saameksi mm. navras < suo- men kielestä) ei välttämättä viljelty tyypillisesti palomaassa. Kaskinauriin siemeniä ovat viime vuosina myyneet mm. Hyötykasviyhdistys ry, Maatiai- nen ry ja Siemen Oy. Pohjoismaisen geenipankin tiedostossa ovat seuraavat suomalaiset maatiaisnauriit: Kuokkala (NGB1174), Kiihtelysvaara (”Kihtee- lysvaara” NGB1588), Nurmeskylä (NGB1590), Pekki (NGB1170), Pikari- niemi (NGB1171) ja Tipasoja (NGB1175). VIR:n kokoelmassa Pietarissa on suomalainen Petrowski-kanta. Kantoja on jäljellä siksi vähän, että niiden kaikkien säilytys on perusteltua. Nauriilla on suuri kulttuurihistoriallinen merkitys itämerensuomalaisille. Kannat ovat morfologisesti muuntelevia ja, mikäli eivät ole toistensa kerran- teita, ovat myös geneettisesti erilaistuneita ja aina monimuotoisia. Monimuo- toisuudesta saa käsitystä morfologisesta ja juuren värien silmin havaittavasta muuntelusta. Erityispiirteenä suomalaisessa kaskinauriissa on riplikkuutta (mukulajuuren kuoren ja pintamallon värin viiruisuutta; ks. kuvaa) aiheutta- van geenin esiintyminen. Sen lisäksi, että kasvit naurispopulaatiossa ovat keskenään geneettisesti kirjavia, myös kasvin solukoissa on geneettistä muuntelua geeniekspression säätelyn kautta, mikä ilmenee riplikkuutena. Nauriin jalostusta ei ole ollut liki sataan vuoteen. Kaskinauriin geenistöllä voi olla merkitystä myös rypsin ja rapsin jalostuksessa. Viljelyarvona on pidettävä lajin sopeutumista pohjoiseen ilmastoon, ja kasvin tuotantomahdollisuuksia marginaalisissa viljelyoloissa. Erityistuotteena olisi lähes tärkkelyksettömät ja vähän energiaa sisältävät naurislastut korvaamaan epäterveellisiä perunalastuja. 35 Kuva 4. Muuntelevia F1-polven jälkeläisiä Enon nauriskannasta valkean ja riplikkaan nauriin risteytyksestä. Kannan heterotsygotia-aste on suuri. Eivät vain yksittäiset kasvit ole keskenään erilaisia, vaan myös kasvin geenieks- pressio voi vaihdella solukosta toiseen, mikä ilmenee mukulajuuren värin riplikkuutena. Huomaa kaskinauriille tyypillinen kasvutapa lähes maan pinnal- la ja tehokas tilan käyttö. (Kuva: Hannu Ahokas) Pitkäaikaissäilytysmenetelmät Ensisijainen säilytysmuoto on siemensäilytys. Koska ympäristö muuttuu, olisi mahdollisen nauriin tuotannon laajenemisen kannalta eduksi, että kent- täkokoelmia viljeltäisiin eri puolilla maata vähintäänkin muutaman vuoden välein. Siementen säilytys pitkäaikaisesti pakastimessa on mahdollista. Kts. tietoja lantun osalta. Siemeninä säilytettävä materiaali keskitetään esisijaisesti Pohjoismaiseen geenipankkiin. Kenttäkokoelmat Kenttäkokoelman perustamisohjeita. Jos samalla tilalla pidetään yllä useam- paa nauriskantaa tai muuta Brassica-lajia, olisi varminta tuottaa siementä vain yhdestä kannasta kasvukautena. Siemenlevintäisiä virussairauksia saat- taa esiintyä, vaikka niistä ei ole tietoa suomalaisista nauriin maatiaisista. Pitkäaikaissäilytyspaikat Keskuskokoelman ja varmuuskokoelman tulisi ehkä sijaita nauriin vanhoilla suuren tuotannon alueilla, Kainuu-Kuusamo, Evijärvi (Keski-Pohjanmaa), Pohjois-Karjala, tai kolmiossa Kangasniemi-Juva-Valkeala. Lappiin sopeutu- neita kantoja tulisi sälyttävästi viljellä Lapissa. Vastaavia etelä- ja keskibore- aalisia ilmastovyöhykkeitä on sekä Ruotsissa että Norjassa, mutta seudut ovat yleensä geologisesti Suomesta poikkeavia, mikä voi aiheuttaa paineita geeni- frekvenssien muutoksiin. Yksittäisen kannan kerrallaan kukkivien kasvien lukumäärän tulisi olla satoja. Vastuutahona voisivat olla sopimusviljelijät 36 julkisella rahallisella tuella geenivaraohjelman valvomana ja mahdollisesti oppilaitokset. Palomaassa kantoja tulisi kasvattaa esimerkiksi sopimalla met- sähallituksen koekaskimaiden käyttöä kantojen ylläpitoon aidossa palomaas- sa. Koska nauriit eivät kuki ensimmäisenä kasvuvuonna, voitaisiin koekas- kissa viljellä eri kantoja jopa vertailevasti rinnakkain, ja siirtää eri kantojen istukkaat varastoitavaksi ja lisättäväksi yhteistyöviljelijöille. Yhteenveto MTT:n kokoelmista Kokoelmaa ei toistaiseksi ole. Säilytys siemeninä toimii hyvin. DNA- tunnistuksen tarvetta ei ole. Kantoja on säilynyt vähänlaisesti. Koska lisäksi yksilömäärät siementuotossa ovat useinkin pieniä, erityistä liikanaista säily- tystä ei ole lajin sisäistä muuntelua ajatellen. Diversiteetin selvittämiseen ei ole pikaista tarvetta. Laji on ristipölytteinen ja sitä kautta heterotsygotia-aste on vitaalissa populaatiossa oletettavasti suuri ja dynaamisesti muunteleva. Kokoelmia voitaisiin hyödyntää erityisesti rypsinviljelyalueen ulkopuolella. Naurista tulisi hyödyntää 2. tyypin diabetes-riskissä olevien ihmisten ravinto- aineena, mm. alentamaan liiallisesti tärkkelystä sisältävän perunan käyttöä ravintona. Tutkimusta tarvittaisiin viljelytekniikasta, mm. mahdollisista pa- lomaan eduista, juurimukuloiden varastoinnista ja tuotteistamisesta ja kliini- siä tutkimuksia ravintona. Keräystarve erilaista alkuperää olevista kannoista on ja kantojen etsiminen on edelleen ajankohtaista. Kirjallisuus Ahokas, H. 2002a. Cultivation of Brassica species and Cannabis by ancient Finnic peoples, traced by linguistic and ethnological data; revision of Brassica napus as B. radice-rapi. Acta Botanica Fennica 172: 1-32. Ahokas, H. 2002b. Nauriskuoppa, naurishaudan pano, jäkälän pano, pantio ja AIV: suomalaisen kansanperinteen kehityssarjoja A. I. Virtasen rehun- säilöntämenetelmän takana. Summary. Pitting and bake-pitting of turnips, lichen collecting, pantio and AIV fodder: development of Finnish traditions leading to A. I. Virtanen’s method for fodder conservation. Suomen Museo 109: 97-116. Ahokas, H. 2004. On the evolution, spread and names of rutabaga. Interdis- ciplinary Biology, Agriculture, Linguistics and Antiquities 1: 1-32. Alanko, A. & Kahila, P. 1999. Mitä kaskinauriille kuuluu nykyään? Maatiainen 1999(2): 7-9. Grotenfelt, G. 1910a. Juurikasvien viljelyksestä Suomessa. Maahenki. Otava, Helsinki. S. 118-136. 37 Grotenfelt, G. 1910b. Die den Turnips und Kohlrüben in Finnland gefährli- chen Insekten und Kampf gegen dieselben. Eripainos teoksesta Mitteilun- gen und Publikationen des Baltischen Samenbauverbandes, Tarto. 17 s. Grotenfelt, G. 1922. Suomalainen peltokasviviljelys. Vol. 2. Otava, Helsinki. 517 s. Grotenfelt, G. & Relander, L. K. 1912. Kaskinauristutkimuksia tehty maanvil- jelys-taloudellisen koelaitoksen kasvinviljelysosastolla vv. 1909-1911. Suomen maanviljelys-taloudellisen koelaitoksen julkaisuja 2: 1-46. Nordling, X. 1883. Om Finlands nordligaste jordbruk. Berättelse om jordbru- ket å Toivoniemi i Enare för år 1883. Biet 4: 55-59, 340-345. Persson, K., Fält, A.-S. & von Bothmer, R. 2001. Genetic diversity of al- lozymes in turnip (Brassica rapa L. var. rapa) from the Nordic area. He- reditas 134: 43-52. Ranta, A. et al. 1999. Siemenluettelo. Pähkylä 1a. Hyötykasviyhdistys ry, Helsinki. 104 s. Saarinen, A. 1933. Nauriin viljelys ja käyttö Jokioisten pitäjän Jänhijoen ky- lässä viime vuosisadan loppupuolella. Mustialan museo, kotiseutututki- mus no. 353. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen arkisto, Helsinki. 10 s. Simola, E. F. 1923. Juurikasvien viljelyksestä. Koetuloksia naapurimaissa ja maanviljelystaloudellisen koelaitoksen kasvinviljelys-osastolla tehdyistä juurikasvikokeista. Suomen maanviljelystaloudellinen koelaitos, tieteellisiä julkaisuja 17: 1-66. Tokkonen, S. 2004. Henkilökohtainen haastattelu 31.12.2004. Valle, O. 1954. Naattinauriin siementä omilta viljelyksiltä. Pellervo 55: 347. Vilmorin-Andrieux et cie. 1891. Plantes potagères. 2. p. Pariisi. 730 s. Winqvist, C. 1909. Nauriin ja lantun siemenviljelyksestä. Suomen Kylvösie- menyhdistyksen esitelmiä 4: 1-10. 38 Lanttu (Brassica × radice-rapi) Hannu Ahokas MTT, Biotekniikka- ja elintarviketutkimus, Myllytie 10, 31600 Jokioinen, hannu.ahokas@mtt.fi Nauriin tavoin lanttu on ollut merkityksellinen ravintoaine. Sen kaskinaurista vaateliaampi viljelytapa, pidempi kasvukausi ja savipitoiseen maahan sopeu- tuma rajoittivat lantun viljelyn pinta-aloja ja viljelyalueita vanhan maatalou- den aikoina. Perunan viljelyn yleistyminen talonpoikaiston keskuudessa 1900-luvulle tultaessa vähensi sekä lantun että nauriin viljelyä ihmisravin- noksi. Lanttu on lajiristeytymänä allotetraploidinen, 2n = 38. Lantun kotiseu- tuna lajilla on Suomella suuri kulttuurihistoriallinen merkitys. Avainsanat: allopolyploidia, Brassica napus, Brassica ×radice-rapi, evoluutio, kaalikka, kupulanttu, perinneruoka, terveysvaikutus, uhanalainen Ominaispiirteet säilytyksen kannalta Historia Ennen perunan yleiseen viljelyyn tuloa kirjoitti prof. P. A. Gadd Turussa, että talonpoikaiston pääruoka-aineena syksyisin olivat nauris ja lanttu. Suomalai- sia 1700-luvun rinnakkaisnimiä lantun lisäksi olivat juuriska, juurikka, juuri- kas, juntti, sini, sinikka, räätikäs ja räätikkä. Vielä 1900-luvun alkuvuosina lanttu kilpaili perunan kanssa ruokaraaka-aineena. Tärkeydestä kertoo mm. se, että maisteri Jonni Sauli (myöhemmin professori) väitteli vuonna 1922 Hankkijan kasvinjalostuslaitoksen lanttujen perinnöllisyydestä. Lanttua ar- vostettiin enemmän kuin laajemmassa mitassa tuotettua naurista. Lanttu oli muinaisaikoina myös tärkeä C-vitamiinin lähde. Lanttua ei tunneta aidosti alkuperäisenä mistään. Laji on syntynyt viljelyn aikana kaalin ja nauriin risteytymänä ja kyetty tunnistamaan eroon nauriista vasta 1600-luvulla, lanttua viljelleen talonpoikaiston keskuudessa varmaan- kin jo aikaisemmin. Lantusta käytetty tieteellinen nimi ”Brassica napus” tarkoitti Linnéllä nauriin pitkä- ja kapeajuurista muotoa. Tämä näkyy yksise- litteisesti myös E. Lönnrotin ja T. Sælanin Suomen kasviosta vuodelta 1866: ”Br. napus L. Turnipsi”. Nimen erheellisesti siirsi lantulle saksalainen J. Metzger 1833, vaikka lantun risteytymäalkuperänkin oli yli kymmenen vuot- ta aikaisemmin kokeellisesti todistanut A. Sageret Ranskassa. Kreationismin valtakaudella Sageret’n vallankumouksellinen osoitus jäi unhoon ja lantun 39 evoluutiomallin selvitys on myöhemmin yhdistetty japanilaisen Nagaharu U:n julkaisuun vuodelta 1935. Lantun kotiseuduksi historiallisten ja kielitie- teellisten jälkien perusteella voidaan päätellä Länsi-Inkeri ja toisaalta Etelä- Suomi, joista lantun leviäminen alkoi 1600-luvulta aluksi siirtolaisuuden ja pakolaisuuden mukana. Suomi ja ajoittain Inkeri olivat Ruotsin osia, ja lantun kotimaaksi on ylimalkaisesti arveltu Ruotsia. Siirtolaiset ja pakolaiset veivät lantun Suomesta Ruotsin ja Norjan suomalaismetsiin vuoden 1600 kahden puolen. Ainakin kolme lantun vanhaa suomalaista nimitystä säilyi metsäsuo- malaisten pariksi vuosisadaksi eristyneessä suomen murteessa. Ruotsissakin lanttu identifioitiin talonpoikaiston keskuudessa ennen kuin ajan tiedemiehet sen tulivat tuntemaan. Siirtolaisuus Suomesta Itämeren rantamaihin ja terva- kauppa olivat mahdollisesti lanttua levittäviä. Lantun ensimmäinen tunnettu lajikenimi ’Chou de Lapponie’ (Lapin kaali) kertoi perifeerisestä alkuperästä, kasvin aikaisemmasta tuntemattomuudesta ja vaikeudesta määrittää kasvin laji ranskalaisella kielialueella 1700-luvun jälkipuoliskolla. Sama kanta levisi myöhemmin Euroopassa nimillä ’Chou- navet, turneps de Laponie’ (Belgia) ja ’Bodenkohl-rabi, lappländische Steck- rübe’ (Saksa). Tämä ’Lapin lanttu’ saattoi kulkeutua jonkun osallistujan mu- kana Ranskaan P. L. M. de Maupertuis’n maapallon muodon mittausretkeltä 1736-1737 Suomen Lappiin: mm. julkaistua matkapäiväkirjaa pitäneen munkki R. Outhierin kartassa ei ole nimetty Suomea (Finlande) mutta kyllä- kin laajasti Lappi (Lapponie). Englantiin lanttu vietiin 1700-luvun lopulla Ruotsista ja sai englantilaisiksi nimikseen swede, Swedish turnip ja rutabaga. Suhteellisen litteä ja nauriiksi aiemmin nimetty kanta ’Rave d’eau de Finlan- de’ havaittiin Ranskassa 1800-luvulla kuuluvan vihreäniskaisiin lanttuihin. Lantun uutuudesta suomalaisen kielialueen ulkopuolella todistaa myös se, että lanttua kutsuttiin Ruotsissa, Tanskassa ja laajalti manner-Euroopassa nimellä ”maanalainen kaalirapi” 1700- ja 1800-luvuilla, ja vastaavasti jo vanhastaan tunnettua kaalirapia eli kyssäkaalia alettiin tämän jälkeen kutsua nimellä ”maanpäällinen kaalirapi”. Itään päin lanttu ensivaiheessa levisi luterilaista uskontoa paenneiden tai vä- kisin maaorjuuden vuoksi vietyjen inkeroistorppareiden mukana 1600-luvulla ja myöhemmin n. 1802 maaorjuutta paenneiden inkeriläisten mukana mm. sisä-Siperiaan Ryzhkovaan levittäen inkeroisen tai vatjan kielistä lantun ni- meä kaalikka useihin muihin kieliin Venäjän keisarikunnan alueella. Lanttu kiinalaisten tietojen mukaan saavutti Pohjois-Kiinan vasta 1800-luvulla. Lanttua merkitsevä termi ilmaantui kiinan sanakirjoihin vasta 1900-luvun lopulla. Amerikassa lanttua ei tunnettu vielä 1749 Pehr Kalmin tutkimusmat- kan aikaan. Menneinä aikoina lanttu tahattomasti risteytyi mm. nauriin kans- sa talonpoikaiston pienimuotoisesti ylläpitäessä omia kantojaan. Risteytymis- tä mainittiin Hankkijan suomalaisesta jalostusmateriaalista 1900-luvun alussa ja Inkerinmaalta neuvostoliittolaisessa artikkelissa 1927. Lanttu voidaan ko- keellisesti tuottaa kantalajeistaan risteyttämällä. Valitsemalla kantalajien eri muotoja voidaan saada aikaan vastaavasti vaihtelevia lantun muotoja. Kii- 40 nankaalin (=nauriin kerämuoto) ja keräkaalin risteytyksestä voidaan valita kupulantun muotoja, joita on tuotettu MTT:llä ja joista on alustavia kokeita. Lantun oljykasvimuodon nimeksi on suomen kieleen vakiinnutettu rapsi (