METSÄNTUTKIMUSLAITOKSEN TIEDONANTOJA 892, 2003 Maankohoamisrannikon luontoa Siikajoen Tauvosta Hummastinjärville Kari Kukko-oja, Raija Kärenlampi, Sakari Rehelljuha Repo ja Olli-Pekka Siira MUHOKSEN TUTKIMUSASEMA METLA METSÄNTUTKIMUSLAITOKSEN TIEDONANTOJA 892,2003 Maankohoamisrannikon luontoa Siikajoen Tauvosta Hummastinjärville Kari Kukko-oja, Raija Kärenlampi, Sakari Rehelljuha Repo ja Olli-Pekka Siira MUHOKSEN TUTKIMUSASEMA Kukko-oja, K., Kärenlampi, R., Rehell, S., Repo, J. ja Siira, O-P. Maankohoamisrannikon luontoa Siikajoen Tauvosta Hummastinjärville. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 892. 32 s. ISBN 951-40-1 880-X, ISSN 0358-4283. Siikajoen Tauvon ja Hummastinjärvien välinen alue on luonnontilaisena säilynyt kokonai suus Pohjanlahden rannikon luontoa. Siikajoen lintuvedet ja suot on Natura 2000 -kohde, jonka eri osat muodostavat ketjun meren rannan läheltä sisämaahan yli 20 metrin tasolle asti. Nuorimmat osat ovat kohonneet merestä viimeisen sadan vuoden aikana ja vanhimmat osat yli 2000 vuotta sitten. Tähän julkaisuun koottiin alueelta tehtyjen eri luontoselvitysten tuloksia. Aiemmin alu een luontoa on inventoitu 1990-luvulla. Erikseen merenrannikon linnustosta on olemassa lintutieteellisen yhdistyksen arkistot pitkältä ajanjaksolta. Uusin tieto perustui Siikajoen suo luontokeskus -hankkeen kasvillisuus-ja linnustoinventointeihin, joita tehtiin Natura-alueil la ja niiden lähiympäristöissä vuonna 2002. Säikänlahden ja Hietaniitynlahden lintuvedet ovat hiljattain kuroutuneet irti merestä. Nuorien rantavallien välisissä painanteissa ja järvien ympäristössä on ruovikoita ja luhtaisia soistumia. Ylempänä tyypillisiä ovat korkeuskäyrien suuntaiset, hiekkaiset, metsää kasva vat rantavallit, jotka patoavat väleihinsä pieniä soita. Nuorien soiden keskiosat ovat hyvin luhtaisia, ja merenrantavaiheen ravinnevaikutus näkyy vielä niiden lajistossa. Soiden luhta lajien osuus vähenee korkeammalle siirryttäessä, ja samalla kasvaa keskustavaikutteisten neva- ja rämelajien osuus. Alueen ylimmissä osissa suot ovat levinneet ja yhdistyneet sel viksi aapasuokokonaisuuksiksi. Paikoin alueella tavataan myös lettoja, joissa virtaavat pinta- ja pohjavedet lisäävät kas veille saatavissa olevia ravinteita. Letoilta ovat löytyneet alueen uhanalaiset kasvilajit, joi den joukossa on yksi kansainvälisestikin uhanalainen sammallaji. Luontonsa puolesta alue soveltuu erityisesti eri soistumistapojen tutkimukseen ja suk kessiotutkimuksiin. Alueella on jo käynnistynytkin tieteellistä tutkimustoimintaa. Julkaisija: Metsäntutkimuslaitos, Muhoksen tutkimusasema Hanke 7115. Hyväksynyt tutkimusjohtaja Kari Mielikäinen 16.5.2003 Taitto: Irene Murtovaara Kansikuva: Järvineva. Valokuva Olli-Pekka Siira 16.7.2002 Painopaikka: Pro Print, Raahen kirjapaino Oy Tilaukset: Metsäntutkimuslaitos, Kirjasto, PL 18, 01301 Vantaa. Puh. 010 211 2200 fax 010 211 2201. Sähköposti: kirjasto@metla.fi Kirjoittajien yhteystiedot: Kari Kukko-oja. Metsäntutkimuslaitos, Muhoksen tutkimusasema, Kirkkosaarentie 7, 91500 Muhos. Puhelin 010 211 3718, faksi 010 211 3710. Sähköposti: kari.kukko-oja@metla.fi Raija Kärenlampi. Pyrytie 2 B 3, 90630 Oulu. Sähköposti: rkarenla@mail.student.oulu.fi Sakari Rehell. Ruuhitie 9, 90560 Oulu. Sähköposti: sakari.rehell@oulu.fi. Juha Repo. Rentukkatie 7 A 5, 90580 Oulu. Sähköposti: juha.repo@mail.suomi.net. Olli-Pekka Siira. Simontie 6 B 5, 92500 Rantsila. Sähköposti: olli-pekka.siira@oulu.fi Copyright: Metsäntutkimuslaitos Sisällys 1 Johdanto 5 2 Tutkimusalue ja maastotyömenetelmät 6 3 Vedet 8 4 Maa-, ja kallioperä, pinnanmuodot 10 5 Kasvillisuus 12 5.1 Soistuminen 12 5.2 Merenrannan kosteiden painanteiden kasvillisuus 14 5.3 Suokasvillisuus 5-15 m merenpinnan yläpuolella 16 5.4 Suokasvillisuus 15-25 m merenpinnan yläpuolella 18 5.5 Kivennäismaiden kasvillisuus 20 6 Linnusto 21 6.1 Säikänlahden ja Hietaniitynlahden linnusto 21 6.2. Metsä- ja suoalueen linnusto 23 7 Tutkimusalueen luonnon arvokkaat piirteet 26 7.1 Luonnonsuojelullisesti merkittävimmät yleispiirteet 26 7. 1 .1 Kasvilajiston suojeluarvot 27 7.1.2 Linnuston suojeluarvot 27 7.2. Matkailullinen näkökulma 28 7.3. Alueen merkitys luonnontieteellisen tutkimuksen kannalta 29 Kiitokset 30 Kirjallisuus 30 Paikallis ten asukkaiden kertomusten mukaan Säikänlahdesta kalastettiin ennen muun muassa haukea tuppirysällä, ja kouria eli ruutanoita pyydettiin ravunsyötiksi Rantsilaan sekä Paavolaan. Järviruokoa niitettiin latojen katto tarpeiksi ja lehmien ravinnoksi. Lehmät ja lampaat laidunsivat merenlahtien rannoilla, joten ruoko kasvustot pysyivät kurissa. Hietaniitynlahdella heinää kerättiin eläinten talviravinnoksi. Heinät kasattiin suoviin, joiden ympärille rakennettiin aita ennen kuin lehmät päästettiin laiduntamaan niitylle. Ihmisten muistoissa Säikänlahti oli vielä 1960-70 - luvulla rannoiltaan avoin. Järviruokoa kasvoi vain harvalukuisina saarekkeina länsirannalla. Kurkunojaa pitkin pääsi veneellä merelle asti. Kerrotaan, että merivesi on noussut Tauvontieöe asti viimeksi 1920-luvulla. Merenrannalla kasvoi ennen paljon rautakukkoa, jota kerättiin jopa myyntiin. Hietaniitynlahdella kasvoi paljon mesimarjaa, mutta satoisat kasvustot ovat 1970-luvulta alkaen hiljalleen katoamassa. Säikärdahden ympäristössä varsinkin Unelrnankangas oli mustikka- ja puolukkapaikka. Ahkerimmat poimivat useita satoja kiloja marjoja. Härkäkankaan itäpuolelle lehmiä ei päästetty, koska märät suot eivät eläimiä olisi kantaneet. Kuusensafmen nevafta heinät kerättiin suon laitamille kuivumaan ja siirrettiin sitten Catoon. Juomavettä fieinäväeffe saatiin lähteestä. Heinää niitettiin kauempaakin avosoilta, ja Kuusensafmesta kiskottiin parkkia. Kuivilta kangaskaarroilta nostettiin jäkälää, joka väitettiin Saksaan. Hummastinjärvien alueelle kuljettiin kinttupolkuja pitkin. Sieltä kerättiin männynjuuria korinpunontaan. 5 1 Johdanto Inventoitu alue muodostuu maankohoamisrannikon eri-ikäisistä soista, metsistä ja järvistä Siikajoen kunnan eteläosassa sekä osin Raahen kaupungin puolella. Var haisin rannikon asemaa tarkemmin kuvaava kartta on Petter Gäddan merikortti vuodelta 1695. Siinä nykyinen Tauvon niemenkärki erottuu saarena matalikkojen keskellä. Vuoden 1925 Suomen kartaston painoksessa rannikko on pääpiirteissään jo nykyisen kaltainen. Säikänlahti oli kuitenkin vielä tuolloin kaareva merenlahti. Kartan mukaan rantojen ja soiden niittäminen ja laiduntaminen on ollut laajaa; kartassa niityiksi on merkitty kaikki maat Säikänlahden ja Hietaniitynlahden ym pärillä vanhaan Siikajoen-Raahen tiehen asti. Nykyisin tällä alueella on nuoria metsiä ja ruovikkoisia luhtasoita. Tiestä sisämaahan päin niityiksi oli merkitty lähes kaikki tutkimusalueen suokuviot. Vain ylimmissä osissa. Järvinevalla, Tai vaanrannannevalla ja paikoin Isonevan laidoilla oli merkintä rämeistä ja nevoista. Säikänlahden ja Hietaniitynlahden avoimet kosteikkoalueet kuuluvat valtakunnal liseen lintuvesiensuojeluohjelmaan (1981). Mainituista alueista sisämaahan päin sijaitsevan suo-ja rantakaartoalueen suojelua alettiin valmistella 1990-luvun alku puolella, jolloin Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus hankki maita suojelua var ten alueen uusjaon yhteydessä. Natura 2000 -verkostoa valmisteltaessa nämä koh teet otettiin mukaan yhdessä Tauvon Ulkonokan ja Merikylänlahden kanssa. Suo jelu on suunniteltu toteutettavaksi perustamalla luonnonsuojelulain mukainen suo jelualue. Hummastinjärvien tienoon rantakaartosuot kuuluu esimerkkikohteena monikansalliseen, Euroopan unionin rahoittamaan Cross-Plan-hankkeeseen. Hank keen tarkoituksena oli kehittää uusia kestävän käytön mukaisia maa-ja metsätalo utta sekä pienimuotoista matkailutoimintaa edistäviä aluesuunnittelumalleja. Siikalatvan kehittämiskeskuksen hallinnoima, vuonna 2001 käynnistynyt Siikajo en suoluontokeskus -hanke on selvittänyt mahdollisuuksia hyödyntää Siikajoki laakson suokohteita matkailu-, virkistys-, tutkimus-ja opetuskäytössä. Hankkeen luontoselvityksen pohjalta on laadittu erillinen suunnitelma luontopolkureitistös tä. Osa parhaiten virkistys-ja opetuskäyttöön sopivista kohteista sijaitsee Natura alueen ulkopuolella, esimerkiksi meren rannalla sijaitseva Pitkärannan alue sekä heti Natura-alueen eteläpuolella aukeava Hummastinjärvien alue. Tämän takia in ventoitu alue on laajempi kuin Natura 2000 -alue. Siikajoen maankohoamisrannikon suot ovat ainutlaatuinen kokonaisuus suosuk kession tutkimiseksi. Metsäntutkimuslaitoksen ja Helsingin yliopiston metsäeko logian laitoksen perustamia koealoja käytetään kehitysvaiheiltaan ja turpeen pak suudeltaan eri-ikäisten soiden ja niiden kasvillisuuden kehityksen mallintamiseen nuorista rannikkovaiheen soista alkaen. 6 Tässä raportissa esitetään taustatietoja tutkimusalueesta, sen rannikon lintuvesistä ja soista. Selvitys perustuu pääasiassa Ympäristöinstituutin vuonna 1994 ja nyt vuonna 2002 Siikajoen suoluontokeskus -hankkeen tutkimusryhmän tekemiin maas totutkimuksiin. Fil. kand. Kari Kukko-oja oli asiantuntijana Metsäntutkimuslai toksen puolesta ja muokkasi käsikirjoituksen. Geol. yo., ympäristösuunnittelija, Raija Kärenlampi laati luontopolkureittisuunnitelman ja oli apuna kasvillisuustut kimuksissa. Fil. lis. Sakari Rehell kirjoitti pääosan kasvillisuuden ja soistumishis torian kuvauksista. Luonn.tiet. kand. Juha Repo vastasi linnustotutkimuksesta. Fil. maist. Olli-Pekka Siira toimi vesistö-ja kasvillisuustutkimuksissa sekä vastasi käy tännön järjestelyistä Siikajoen suoluontokeskus -hankkeen projektipäällikkönä. Kaikki tutkimusryhmän jäsenet ovat jossain vaiheessa osallistuneet maastotöihin sekä tämän raportin kirjoittamiseen. 2 Tutkimusalue ja maastotyömenetelmät Tutkimusalue sijaitsee Siikajoen kunnan ja Raahen kaupungin rajalla (kuval ). Suo jelukohteiden lisäksi tarkasteltiin myös talouskäytössä olevia välialueita ja lähiym päristöjä, koska luontoinventoinnin lähtökohtana oli matkailuun ja virkistykseen sopivan kokonaisuuden hahmottaminen. Alueen yleisilme on tasainen, portaittain rannikolta sisämaahan päin kohoava. Tyypillisiä ovat korkeuskäyrien suuntaiset, hiekkaiset rantavallit, jotka patoavat pieniä soita. Soistuminen ja soiden kehitys ovat keskeisesti esillä, mutta myös kangasmetsät ja vesistöt ovat tärkeä osa luon non kokonaiskuvaa. Kasvillisuustutkimus perustui vuonna 1994 tehtyyn kasvillisuuskartoitukseen (Kuk ko-oja ja Rehell 1994). Tätä täydennettiin kesällä 2002 tutkimalla eri vyöhykkeil tä valittuja, luonnoltaan ja maisemaltaan edustavia erityiskohteita, joilta tutkittiin yksityiskohtaisesti kasvillisuutta näytealakuvauksin linjoittain (ks. kuvat 2-6). Lin joilta tutkittiin neliömetrin näytealoja 25 metrin välein. Pitkärannalta tähän tar kasteluun otettiin kosteiden painanteiden 9 näytealaa. Säikänlahdelta ja Hietanii tynlahdelta kummaltakin otettiin järven rannoilta kolme aarin ruutua, joista jokai sesta otettiin kaksi yhden neliömetrin näytealaa niin, että avoin ja pensaikkoinen luhta tulivat edustetuiksi. Niistä arvioitiin kasvilajien peittävyydet. Alimman kor keustason näytealoja oli 21. Härkäkankaalla kasvilajiston esiintymistarkasteluun otettiin suokasvillisuuden 16 näytealaa. Järvinevan linjalta otettiin sadan metrin välein aarin ruutu, josta tehtiin vähintään yksi neliömetrin näyteala siten, että mä täs-, väli- ja rimpipinta tulivat edustetuiksi. Yhteensä ylimmästä korkeustasosta tuli 13 näytealaa. Laajoilta välialueilta kartoitettiin nyt kasvillisuuden yleispiirtei tä mahdollisten polkureittien suunnittelua varten. Isonevalta oli käytettävissä yksi tyiskohtaisempaa tietoa kasvillisuustyypeistä ja lajistosta, koska suon yläpuoliseen kunnostusojitushankkeseen on tehty YVA-tarkastelu ja Natura-arviointi (Rehell ym. 2002). 7 Kuva 1. Inventoitu alue ja sen sijainti: Tauvo (Ta), Ulkonokka (UI), Pitkäranta (Pi), Säi känlahti (Sä), Hietaniitynlahti (Hi), Härkäkangas (Hä), Isoneva (Is) ja Hummastinjär vet (Hu). Natura 2000 -alueiden rajat ovat katkoviivalla. Järvien kasvillisuus ja syvyydet selvitettiin veneellä kulkien tai kahlaten altaat läpi. Pohjakasvillisuus selvitettiin haravoimalla. Järvien veden laatu tutkittiin kenttä mittauksin. Mittauksessa käytettiin WTW multilineP4 -mittaria. Suon iän arvioimisessa korkeustason avulla tässä oletettiin, että suoaltaan keskiosa on soistunut primäärisesti heti merenrantavaiheessa. Lisäksi oletettiin myös, että maankohoaminen ja siitä johtuva rannansiirtyminen ovat tarkasteltavalla alueella pysyneet likimain nykyisen suuruisina noin 2 500 vuoden ajan. Alueelle sopivia rannansiirtymistä kuvaavia käyriä ovat esittäneet mm. Alestalo (1974) sekä Taipa le ja Saarnisto (1991). Maan on arvioitu kohonneen noin 0,85 cm vuodessa, mikä vastaa suurin piirtein nykyistä kohoamisnopeutta (Kakkuri 1985). Perämeren pin nan nouseminen on vaikuttanut maan merestä paljastumisen nopeuteen viime vuo sikymmeninä. Sitä ei ole otettu huomioon arvioinnissa. Linnusto laskettiin valtakunnallisten ohjeiden mukaisesti (Koskimies ja Väisänen 1991). Kevätmuuttoa havainnoitiin 29.4.-11.5.2002 neljänä päivänä yhteensä 16 tunnin ajan. Säikänlahdella käytettiin venettä toukokuun lopun vesilintulasken noissa. Hietaniitynlahdella menetelmässä yhdisteltiin piste-ja kiertolaskenta. Poi kuelaskennat tehtiin heinäkuun alkupuolella tyynellä poutasäällä Säikänlahden ran 8 naita yhdestä pisteestä ja Hietaniitynlahdella kuten parimääräarvioinneissa. Säi känlahden pajusirkut laskettiin toukokuun puolivälissä kiertämällä lahti jalkaisin. Hietaniitynlahden varpuslinnut ja Säikänlahden ruokokerttuset arvioitiin koeala menetelmällä. Rantakaartosuoalueen tiheysarvioinnissa käytettiin linjalaskentaa. Kolmen linjan yhteispituus oli 7 960 m. Lajikohtaiset tiheydet laskettiin kuulu vuuskertoimien avulla (Järvinen ym. 1983). Isoneva arvioitiin koealamenetelmäl lä kesäkuun puolivälissä, jolloin huomioitiin myös reunojen rämevyöhykkeen la jit. Järvinevan kartoituksen koealaan lisättiin myös Hummastinjärveä ympäröivät rantasoistumat. Kirjoituksen tukena ovat olleet Tauvon lintuaseman arkisto ja Pohjois-Pohjan maan lintutieteellisen yhdistyksen arkistohavainnot. 3 Vedet Perämeren vedenkorkeuden vaihtelu on Siiran ja Pessan (1992) mukaan Oulussa 322 cm, josta vuorovesi-ilmiö selittää vain 4-9 cm. Perämeren meriveden korkeu den vaihteluihin vaikuttavat pääasiassa ilmanpaineen vaihtelut. Etelätuulella, ko vissa lounaismyrskyissä, merivesi saattaa nousta jopa kaksi metriä keskivesitason yläpuolelle. Rantavyöhykkeen ohjearvona on 1,5 m, jonka alapuolelle ei pidä ra kentaa pysyviä asuinsijoja. Pohjoistuulella meri vastaavasti pakenee, kuitenkin harvoin metriä enempää keskivesitason alapuolelle. Merenrannan hietikko on 30- 40 vuoden aikana siirtynyt merelle päin arviolta 200-300 metriä maankohoamisen tuloksena. Rannikolla Säikänlahden järven korkeus on peruskartan mukaan noin 0,6 metriä merenpinnan yläpuolella. Hietaniitynlahdella on useita eri kokoisia lammikoita laajan luhta-alueen keskellä. Sen keskeiset osat ovat arviolta noin 1-2 m mpy. Nämä kohteet muodostavat paitsi alueen linnustoltaan merkittävimmän osan, myös tärkeän vertailukohdan ylempänä oleville osille. Maankohoamisrannikon juuri merestä kuroutuneet järvet tunnetaan ruotsinkieli sellä nimellään glo. Suomenkielinen termi on kuroumajärvi tai kluuvi. Pohjanlah den rannalla maankohoamisen edistyessä kuroumajärviä syntyy jatkuvasti. Tällai silla hiekkaisilla ranta-alueilla pääosa rantavallien väliin patoutuvista lampareista ovat pieniä ja matalia, joten ne soistuvat nopeasti umpeen. Säikänlahteen merivesi pääsee vielä säännöllisesti korkealla vedellä nousemaan. Hieman ylempänä olevan Hietaniitynlahden alimpiin osiin meri nousee enää satunnaisesti. Säikänlahti on matala järvi. Keskustassa vesisyvyys on enimmillään noin metri. Liejua on runsas metri. Kurkunojaa kohti mentäessä järvi mataloituu sekä liejun osuus vähenee niin, että paikoittain sitä on enää vain 5-10 cm. Kasvillisuus ilmentää eutrofiaa eli runsasravinteisuutta. Vastikään merestä kuroutuneet rannikon järvet 9 ovat yleensä eutrofisia, ja meren vaikutus on niissä vielä voimakas. Säikänlahdella ei ole juurikaan havaittavissa kelluslehtisiä kasveja. Järven eteläpäässä on suhteellisen laaja uposlehtinen ahvenvitakasvusto (Potamogeton perfoliatus). Aivan Kurkunojan suulla kasvaa rantapalpakkoa (Sparganium emersum). Tyypillisiä Säikänlahden lajeja ovat ristilimaska (Lemna trisulca), tylppälehtivita (Potamogeton obtusifolius), pikkuvita (Potamogeton berchtoldii) ja litteävita (Potamogeton compressus). Hietaniitynlahti on kauttaaltaan matalahko. Pohjoispäässä kokonaissyvyys on noin 40 cm, josta liejua noin 10 cm. Etelämpänä syvyyttä on 90 cm, josta liejua 15 cm. Avointa vesialaa on vähän, ja kelluslehtinen vesikasvillisuus hallitsee järveä. Pohjanlumme (Nymphaea alba ssp. Candida) ja pitkälehtivita (Potamogeton praelongus ) sekä aiemmin mainitut rantapalpakko ja ahvenvita ovat levinneet kauttaaltaan koko järvelle. Siellä täällä pienempinä kasvustoina voi havaita myös isovesihernettä ( Utricularia vulgaris) ja uistinvitaa ( Potamogeton natans) sekä litteävitaa. Hietaniitynlahdella järven vesipinta-alaa supistaa pinnanmyötäinen soistuminen, jota edesauttaa täällä lähinnä suo vehka (Calla palustris). Hummastinjärvet sijaitsevat korkeudella 26,5 m mpy. Hummastinjärvet edustavat lähinnä oligotrofisia eli niukkaravinteisia järviä. Vesikasvillisuus on keskittynyt rantojen läheisyyteen. Ulpukkaa (Nuphar lutea) kasvaa siellä täällä, samoin ranta palpakkoa ja uistinvitaa. Järvikortetta (Equisetum fluviatile) on varsinkin pienem män järven pohjoisrannalla järviä yhdistävän ojan suulla. Syvin mitattu kohta pienemmällä järvellä oli kolme metriä. Pohjaliejun määrä vaihteli 10 - 50 cm. Rannat ovat suhteellisen jyrkät. Soistuminen etenee Hummastinjärvillä pinnan myötäisesti raatteen (Menyanthes trifoliata) juurakoiden kannattelemana. Taulukossa 1 on esitettynä vesimittausten tulokset. Säikänlahti on vielä meriveden vaikutuksessa. Veden sähkönjohtokyky on verrannollinen suolapitoisuuteen. Hie taniitynlahti on meriveden ulottumattomissa ja sen veden sähkönjohtokyky on huomattavasti pienempi kuin Säikänlahden. Hummastinjärvet ovat huomattavasti kauempana meren vaikutuksesta, ja siellä veden sähkönjohtokyky on mitatuista pienin. Taulukko 1. Tauvon, Säikänlahden, Hietaniitynlahden ja Hummastinjärvien veden säh könjohtokyky, happamuus ja lämpötila elokuussa 2002. näytepaikka sähkönjohtokyky mS/cm happamuus pH lämpötila °C Tauvo 5,58 8,69 21,8 Säikänlahti 0,972 6,43 22,1 Hietaniitynlahti 0,135 7,1 21,4 Hummastinjärvet 0,031 6,53 21,6 10 Hummastinjärvien vesi on suojärville tyypillisesti tummaa ja humuspitoista. Sen sähkönjohtokyky on alhainen. Suolampien vesi on yleensä hapanta, mutta Hummas tinjärvien vesi on yllättävän neutraalia, pH-arvo lähellä seitsemää. Ihmistoiminnan vaikutus järven vedenlaadussa näkyy yleensä ravinteisuuden lisääntymisenä, mikä on osoitettavissa esimerkiksi kohonneina sähkönjohtokyvyn arvoina. Mökkiasutus Hummastinjärvien rannoilla ei näytä sanottavasti rehevöittäneen vesistöä. 4 Maa-, ja kallioperä, pinnanmuodot Alueen kallioperä on varsin vaihtelevaa koostuen muun muassa kiilleliuskeista, graniitista ja osin emäksisemmistäkin kivilajeista (Geologian tutkimuskeskus 1997). Geologisesti alue sijoittuu Raahen- Laatokan vyöhykkeelle, missä kallioperän ruh jeiden ja intruusioiden vuoksi monien ravinteiden pitoisuudet moreeneissa ovat ympäristöä korkeampia (Koljonen 1992). Tutkittu alue on Vihannin kautta kulkevan harjujakson tuntumassa. Tällä seudulla harjujakso alkaa olla jo hyvin epäselvä, koska varsinaisia harjuselänteitä ei enää näy ja maasto on rantavoimien levittelemiä hiekkoja. Harjujakson keskustaa tällä alueella edustavat Järvikankaan, Murkonkankaan sekä Tauvon niemenkärjen ym päristöään korkeammat hiekkamuodostumat. Jäätikön reuna on täällä päättynyt syvään veteen ja näin sulavesien tuomia hiekkoja on kerrostunut laajemmalle alu eelle. Paikan noustessa merenpinnan yläpuolelle on rannan aallokkoja satunnaiset myrskyt kerrostaneet helposti kuluvaa hiekkamaata loiviksi rannan suuntaisiksi rantavalleiksi. Paikoin tuuli on päässyt muovaamaan niitä teräväpiirteisemmiksi rantadyynivalleiksi. Kuva 2. Poikkileikkausprofiili (A-B) Hietaniitynlahdelta Hummastinjärvelle. Korkoku van alla on esitetty soiden eri päätyyppiryhmien runsaimmat esiintymiset profiili linjan eri osissa. 11 Maanmittaustoimisto lupa nro 6/MYY/03 Kuva 3. Alueelta tehdyt profiililinjat: Poikkileikkausprofiili (A-B), Pitkäranta-Säikänlahti (C-D), Härkäkangas (E-F) ja Hummastinjärvet (G-H). Mittauspisteiden turvepak suudet (m) suoaltaiden syvimmästä kohdasta. Vesien ja pohjaliejun mitatut syvyy det kursiivilla. Rantavallien hiekat peittävät ainakin osittain moreenimaastoa, moreenia on näky vissä pinnallakin useissa paikoissa. Kivennäismaan pintaa syvemmistä kerrostu mista ei ole saatavissa tarkkaa tutkimustietoa. Helle (1965) on esittänyt mm. Sii kajoen törmässä näkyvään kerrossarjaan viitaten, että rantavallien hiekat peittävät moreeneita vaihtelevan paksuisina kerroksina. Laajimmissa painanteissa on hieno sedimenttejä ja liejukerroksia. Rantavallien ja rantadyynien muotoutuminen on hyvin näkyvissä Tauvon niemen laajoilla hiekkarannoilla. Niemen ty veliä rantavallit sulkevat taaksensa laajat, juu 12 ri merestä irtautuneet Säikänlahden ja Hietaniitynlahden altaat sekä niiden ranto jen luhtasoistumat. Suojelualueen yläosa muodostuu vaihtelevista suo-ja metsäalueista 5-25 metrin kor keudella merenpinnasta. Maasto on loivapiirteistä, ja se koostuu hiekkavalleista sekä niiden välisistä soistuvista tai soistuneista painanteista. Rantakaarrot ovat yleensä loivapiirteisiä rantavalleja. Paikoin esimerkiksi Härkäkankaalla on teräväpiirteisem piä ja korkeampia rantadyynivalleja. Painanteiden pohja on yleensä tiiviimpää maa ta, pääosin moreenia, jonka päällä voi olla hiekkaa tai hienosedimenttejä. Eteläosastaan Hummastinjärvien ja Järvinevan painanne rajoittuu Hummastinvaa rojen louhikkoiseen moreenimuodostumaan. Lännessä kulkee Järvikankaan hiek kakaarto. Hummastinjärvien länsipuolella Louekankaiden ja Järvikankaiden ran takaarrot ovat selväpiirteisiä muinaisrantavalleja. Isoneva sijaitsee samantapaises sa kallio-ja maaperän painanteessa kuin Hummastinjärvet. Avointa vesipinta-alaa siellä ei kuitenkaan ole, vaan se on kauttaaltaan soistunut. 5 Kasvillisuus 5.1 Soistuminen Geologisen määritelmän mukaan suo on suokasvien hitaan maatumisen seuraukse na muodostunut turvekerrostuma, jolla on paksuutta yli 30 cm. Turpeen kiven näisainepitoisuuden tulee olla alle 40 % (Lappalainen ym. 1978). Biologis-ekolo gisesti suo on suokasvien hallitsema, turvetta muodostava, elävä ekosysteemi (To lonen 1980). Metsätaloudessa metsikön kasvupaikka on suota, jos maata peittää turvekerros tai pintakasvillisuudesta yli 75 prosenttia on suokasvillisuutta (Metsä tilastollinen vuosikirja 2000). Määritelmät eivät aseta vaatimuksia turvekerroksen paksuudelle. Suomen ilmastossa suon kehittyminen alkaa, kun pohjaveden pinta yltää maan pintaan tai sen lähelle. Suokasvit saavat vallan ja alkavat kerrostaa turvetta. Soita voi syntyä sekä vesien umpeenkasvusta että kuivista maista periaatteessa kolmella eri tavalla (Huikari 1956, Korhola ja Tolonen 1996). A. Metsämaan soistuminen tarkoittaa kangasmetsien soistumista. Sitä aiheuttavat tavallisesti muutokset metsän vesitaloudessa siten, että vedenpinta nousee maan pinnan tuntumaan. B. Vesien umpeenkasvu tarkoittaa järven tai lammen muuttumista suoksi kasvilli suuden leviämisen ja lietteen kertymisen vuoksi. Tästä erotetaan pinnanmyötäi nen, yleensä kelluvien sammalreunusten aiheuttama soistuminen ja pohjanmyötäi nen. pohjaan painuvan kasvimassan aiheuttama veden umpeutuminen. 13 C. Primäärinen soistuminen tarkoittaa suon syntyä suoraan vedestä vapautuneelle maalle. Nykyisin merkittävintä on merestä kohoavan maan soistuminen. Satunnai sesti voivat myös järvien rantojen vesijättömaat soistua. Tyypillisintä primääristä soistumista tavataan avoimilla rantaniityillä tai vesikasvillisuudesta voi suoraan kehittyä luhtasuota. Monin paikoin soistuva ranta käsittää pieniä, lyhytikäisiä lam mikoita sekä pensaikkoisia ja puustoisiakin osia. Näin primäärisen soistumisen raja niin vesistöjen kuin metsienkin soistumiseen on liukuva. Vesistöjen umpeenkasvua pidettiin pitkään 1800-luvulle asti tärkeimpänä tai jopa ainoana soistumistapana. Kangasmaiden soistuminen huomattiin pohjoismaissa 1800-luvun lopulla, kun etenkin metsäalan edustajia alkoi huolestuttaa, olivatko arvokkaiksi käyneet metsät hiljalleen muuttumassa vähäarvoisiksi soiksi. Sittem min Backman (1919) havaitsi Keski-Pohjanmaan sisämaan valtionmailla tekemis sään tutkimuksissa, että muinaisten järvien paikalle oli syntynyt vain noin viisi prosenttia nykyisestä suoalasta. Tämän takia metsämaan soistumista alettiin pitää selvästi tärkeimpänä soiden syntytapana Suomessa. Tutkimuksista pääteltiin, ettei yleistä soiden leviämistä kankaille geologisesti van hoilla mailla tapahdu huolestuttavassa määrin. Erikoistapauksissa, esimerkiksi ve siuomien tukkeutuessa ja joskus metsäpalojenkin jälkeen, todettiin ainakin väliai kaista suokasvillisuuden runsastumista ja voimistunutta turpeen kasvua. Erityisesti Ruotsissa korostettiin soiden leviämisen vähäisyyttä, ja todettiin vanhojen soiden laajenemisen lähes pysähtyneen viimeisen 2000-3000 vuoden aikana (Malmström 1931, Granlund 1932). Suomessa korostettiin kuitenkin soistumisen uhkaa erityi sesti Pohjanlahden rannikon nuorilla mailla sekä metsäpalojen jälkeisissä tilanteis sa (Lukkala 1933). Uudempien suomalaisten tutkimusten mukaan metsämaan sois tuminen näyttää vähäiseltä geologisesti vanhoilla mailla. Esimerkiksi Huikarin (1956) mukaan metsämaan soistuminen maankohoamisrannikolla keskittyy aivan tiettyyn nuorten soiden vaiheeseen, ja myöhemmin suon leviäminen hidastuu. Vii meksi Etelä-Suomen keidassoiden pohjaturpeiden tarkkojen ajoitusten avulla ovat Korhola ja Tolonen (1996) arvioineet täällä soiden leviämisen olleen lähes pysäh dyksissä viimeiset 3000 vuotta. Pohjanlahden maankohoamisrannikon huomattiin jo 1 900-luvun alussa olevan sois tumisen suhteen muusta Suomesta selvästi poikkeava alue. Täällä meren alta va pautuu jatkuvasti uutta maata ja suot peittävät suuren osan pinta-alasta. Soiden leviäminen metsämaille oli kiistatonta, ja aluksi lähes kaikki rannikon soistuminen käsitettiin kuuluvaksi metsämaan soistumiseen (Backman 1919, Lukkala 1933). Primäärinen soistuminen kuvattiin Pohjanlahden maankohoamisranikolla jo 1900- luvun alkupuolella (Kujala 1924), ja sitä alettiin pitää selvästi eri ilmiönä kuin varsinaista metsämaan soistumista (Malmström 1931). Primäärinen soistuminen käsitettiin merestä kohoavan maan muuttumisena suoraan suokasvillisuuden val taamaksi niin, ettei se välillä ole kuivana maana tai järvenä. Tämän havaittiin olevan hyvin tavallinen kehityskulku tällä alueella. Yksityiskohtaisissa tutkimuk 14 sissa Pohjanlahden rantojen tuntumassa saatiin vihdoin varsin tarkka käsitys eri soistumismuotojen suhteesta. Tulosten mukaan geologisesti nuorilla, merestä nous seilla mailla, noin puolet nykyisestä suoalasta on syntynyt primäärisesti merenran nasta, noin puolet metsämaan soistumisen kautta ja vesistöjen umpeenkasvun osuus jää alle 10 % suuruiseksi (Huikari 1956). Geologisesti vanhemmilla mailla eri soistumistapojen suhteet havaittiin pääpiirteissään hyvin samanlaisiksi. Primääri nen soistuminen on voinut tapahtua suoraan paljastuvalla maalla mannerjäätikön vetäytyessä tai esimerkiksi jään patoamien järvi vaiheiden vedenpinnan laskiessa. Maankohoamisrannikolla metsämaan soistuminen näyttää kiinteästi liittyvän soi den kasvun yleiseen kulkuun (Huikari 1956). Noin 500 vuotta nuoremmilla mailla metsämaan soistuminen on hyvin vähäistä. Täällä painanteiden primäärisesti syn tyneet suolaikut kasvavat korkeutta ja leviävät vain heikosti sivulle. Tyypillisesti 500-1000 vuoden ikäisellä vyöhykkeellä nämä primääriset suopainanteet ovat täyt tyneet turpeella ja tällöin ne alkavat levitä niitä reunustaville kangasmaille. Tämä johtaa suoaltaiden yhdistymiseen laajemmiksi suokokonaisuuksiksi. Myöhemmin soiden kehityttyä yhtenäisiksi aapasoiksi tai keidassoiksi niiden pinta-ala ei enää laajene siinä määrin. Soistuminen saattaa jopa pysähtyä soistumiselle alttiiden paik kojen jo muututtua soiksi. Jokin hydrologinen muutos voi silti käynnistää soistu misen uudelleen. Viime vuosikymmenien erittäin laaja soiden ojittaminen on muuttanut soistumisen kulkua maassamme. Lisäksi metsien hakkuisiin on aikaisemmin usein liitetty sois tumiselle herkkien maiden auraus ja soiden reunojen ojittaminen metsän kasvun parantamiseksi. Tästä johtuen metsämaan soistumisen voi nykyisin sanoa olevan metsätalouskäytössä olevilla alueilla hyvin pienialaista ja poikkeuksellista. Soistu neita kankaita kyllä esiintyy metsissä useinkin, mutta vain harvoin ne kehittyvät varsinaisiksi soiksi. Myös primäärinen soistumisen voi olettaa vähentyneen rannikon tiheän ojituksen, pellonraivauksen ja rakentamisen vuoksi. Usein ojitukset ja perkaukset ulottuvat rantaan asti. Tyypillisillä rannikon linnustonsuojelualueilla luonnontilassa on vain niittymäinen rantavyöhyke. Tulevaisuudessa suojelualueille voi kehittyä soistu mia, mikäli alueen rajaa ei siirretä rannansiirtymisen mukana. 5.2 Merenrannan kosteiden painanteiden kasvillisuus Merenrannan lähellä alle kaksi metriä meren pinnan yläpuolella olevalla vyöhyk keellä, maankohoamisesta johtuvat kasvillisuusmuutokset ovat nopeita. Nopeasti leviämään kykenevät lajit, kuten kiiltopaju (Saiixphylicifolia), ovat etulyöntiase massa. Meriveden vaikutusvyöhykkeellä sammalkerros on tyypillisesti aukkoinen, ja sammallajeja on vähän. Tällä tasolla suot ovat vallitsevasti märistä merenranta niityistä kehittyneitä luhtia. Niihin kuuluu sekä avoimia, pensaikkoisia että met säisiä tyyppejä. 15 Kuva 4. Profiili (C-D) Pitkärannalta Säikänlahdelle. Ylin meriveden korkeus on piirretty 1.5 m keskiveden pintaa korkeammalle. Pohjaveden korkeus on arvio. Pitkärannan alueella on hiekkaisten rantavallien ja soistuvien painanteiden luon nehtimaa merenrantaa. Alue sijaitsee aivan suojeltavan, luonnoltaan merkittävän Säikänlahden vieressä. Pitkärannan alue on hyvin tasaista ja rantavyöhyke on leveä. Pysyvästi meriveden yläpuolella oleva alue alkaa vasta yli 400 metrin päässä keskimääräisestä rantavii vasta. Lähempänä rantaa painanteet kasvavat tiheää järviruovikkoa. Ylimmillä painanteilla on monilajisempaa, saraista rantaluhtaa. Kenttäkerroksessa ovat ylei siä muiden muassa suolasara (Carex halophila), vihnesara (C. paleacea), vesisara ( Carex aquatilis), jokapaikansara ( Carex nigra), suohorsma (Epilobium palustre), suoputki (Peucedanum palustre ), rantanätkelmä (Lathyruspalustris ), kurjenjalka (.Potentillapalustris), terttualpi (Lysimachia thyrsiflora) ja suomyrtti (Myrica gale) ja isorölli (Agrostis gigantea ). Sammalkerros käsittää lähinnä luhtakuirisammal laikkuja ja paikoin väkäsirppisammalta (Drepanocladuspolygamus). Rannalta vähän sisämaahan päin Säikänlahti ja Hietaniitynlahti ovat laakeisiin al taisiin patoutuneita järvivaiheita. Painanteiden pohjat ovat korkeintaan 1,5 m me renpinnan yläpuolella. Alueet ovat vasta nousseet merestä ja ainakin matalimpiin osiin saattaa vieläkin ajoittain tulla merivettä. Säikänlahdella avointa rantakasvil lisuutta on suhteellisen kapealti. Hietaniitynlahdella lammet ovat laajan, saraisen alueen keskellä. Soistumien iäksi voidaan arvioida noin 100 vuotta. Alueiden tur vekerros on ohut, mutta joillakin rahkasammalta kasvavilla luhtapinnoilla saattaa olla jopa 30-40 cm paksu kerros märkää ja heikosti maatunutta turvetta. Säikänlahden rannoilla vallitsee järviruoko (Phragmites australis), jonka tiheissä kasvustoissa ei juuri tavata muita kasvilajeja. Pienillä saraluhdilla kasvaa laikuit tain joitain sammalia, kuten luhtakuirisammal ( Calliergon cordifolium), okarahka sammal (Sphagnum squarrosum) sekä saroja, heiniä ja ruohoja, esimerkiksi pullo- 16 sara (Carex rostratä), luhtarölli (Agrostis caninä), myrkkykeiso (Cicuta virosa) sekä aiemmin mainitut vesisara, jokapaikansara, terttualpi, kurjenjalka. Hietanii tynlahden rantamilla järviruovikkoa on vähemmän ja valtaosa alueen luhdista on edellä kuvatun kaltaista saraluhtaa. Rantaluhtien reunamilla on kapealti pensaikkoisia ja puustoisia soistumia, joissa vallitsevat hieskoivu (Betula pubescens), harmaaleppä (Alnus incana) ja kiiltopaju (Salix phylicifolia). Sammalkerros kasvaa yhtenäisenä, ja edellä mainittujen luhtalajien lisäksi siinä on ravinteisten nevojen sammalia. Kenttäkerroksessa on luhtalajeja ja kosteiden rantaniittyjen lajeja, kuten aiemmin mainitut suomyrtti ja jokapaikansara sekä jouhivihvilä (Juncus filiformis) ja harmaasaraa (Carex canescens), merenrannan kosteiden metsien lajeja, kuten peltokorte (Equisetum arvense), ruohokanukka (Cornus suecica), mesimarja (Rubus arcticus), puolukka ('Vaccinium vitis-idaea) ja talvikit (Pyrola sp.). Jotkin nevalajitkin, esimerkiksi karpalo (Vaccinium oxycoccos), raate (Menyanthes trifoliata) ja pyöreälehtikihokki (.Drosera rotundifolia) alkavat täällä tulla mukaan. Kangaskorpimaisia kohtia tavataan vain hyvin niukasti joillakin reuna-alueilla. 5.3 Suokasvillisuus 5-15 m merenpinnan yläpuolella Varsinaisella suo- ja metsäalueella suot ovat melko pieniä kuvioita kaartojen vä leissä. Vyöhykkeen alemmissa osissa soiden kehitys on alkanut noin 600-1000 vuotta sitten. Painanteiden alimmat osat ovat primäärisesti soistuneita, ohutturpei sia, avoimia luhtaisia nevoja, nevakorpia ja osin vielä luhtiakin. Turvetta on yleen sä alle 60 cm. Usein valtaosa soiden keskustojen kenttäkerroksesta on luhtalajistoa. Sammalker roksessa rehevimpien paikkojen kampasammal ( Helodium blandoxvii), hetekuiris ammal (Calliergon giganteum) ja lettorahkasammal (Sphagnum teres) ilmentävät luhtaisuuden lisäksi lievää pohjavesivaikutusta. Painanteiden reunaosissa veden liike on vähäisempää. Suhteellisen ravinteisellä välipinnalla rahkasammalmattoa muodostavat jo alempana luhtien reunoille tulleet haprarahkasammal (Sphagnum riparium), sirorahkasammal (Sphagnum flexuosum), sararahkasammal (Sphagnum fallax) ja viitarahkasammal (Sphagnumfimbriatum), mukanaan esimerkiksi kalvaskuirisammal (Calliergon stramineum) ja suoni huopasammal (Aulacomnium palustre ). Varvustossa suokukka (Andromeda polifolia ) on runsas. Karpalo kasvaa täällä erityisen runsaana. Suopuustossa vallitsee hieskoivu, harmaaleppää ja tervaleppiäkin on paikoin. Ta saisissa painanteissa voivat vallita karumpien märkäpintojen rahkasammalet, lä hinnä rimpirahkasammal (Sphagnum annulatum) lähilajeineen. Avosoiden reunoille alkaa muodostaa kasvustoja kehittyneiden nevojen tunnusomainen suursara, jouhi sara (Carex lasiocarpa ). 17 Kuva 5. Poikkileikkauprofiili (E-F) rantavalleista ja niiden välisistä soista Härkäkan kaan kohdalta. Metsämaan soistuminen on näkyvää. Kankaiden reunoilla on runsaasti pieniä kangaskorpi-, korpi, ruoho-heinäkorpi-ja nevakorpisoistumia, karuimmilla kohdilla myös kangasrämeitä. Niillä kasvavat muun muassa korpikarhunsammal (Polytrichia» commune), korpirahkasammal (Sphagnum girgensohnii), kangasrahkasammal (Sphagnum capillifolium) ja varvikkorahkasammal (Sphagnum russowii) sekä kenttäkerroksessajuolukka (Vaccinium uliginosum) ja suopursu (Ledum palustre). Metsämaan soistumilla tyypillisiä korpilajeja ovat pallosara (Carex globularis) ja metsäkorte (Equisetum sylvaticum ). Karun mätäspinnan rahkasammalia ovat etenkin ruskorahkasammal (Sphagnum fuscum) ]dL punarahkasammal (Sphagnum magellanicum) sekä niiden kanssa tyy pillisesti tupasvilla (Eriophorum vaginatum), variksenmarja (Empetrum nigrum) ja hilla (Rubus chamaemorus). Rämeille tyypillisesti näillä karuimmilla reunaosil la mänty on vallitseva puu. Kuusta tavataan paikoin ravinteisemmilla soistumilla. Vyöhykkeen ylemmissä osissa noin 12-14 m korkeudella merenpinnasta on jonkin verran laajempia suoaltaita kaartojen väleissä. Näiden soistumisen iäksi voidaan ar vioida noin 1400-1600 vuotta. Täällä suot ovat pitemmälle kehittyneitä ja alkavat jossain määrin muistuttaa aapasoita. Muun muassa rämeisyys on laajempaa, eikä luhtaisuus ole niin leimaa-antavaa kuin alempana. Lettoja esiintyy paikoin rehevien nevojen yhteydessä. Turvepaksuudet syvimmissä osissa ovat noin 60-100 cm. 18 5.4 Suokasvillisuus 15-25 m merenpinnan yläpuolella Suo- ja metsäalueen ylimmissä osissa suot ovat huomattavasti laajempia ja au keampia kuin alavammissa osissa, ja ne ovat aapasoille tunnusomaisesti pinnaltaan kaltevia. Vesien pintavirtausten takia altaiden keskiosat ovat ravinteisia rimpinevo ja ja märkiä lettoja. Reunamilla on laajalti karuja rämeitä. Esimerkiksi tavallisista tupasvilla- ja lyhytkorsirämeistä todennäköisesti pääosa on muodostunut metsä maista soistuneiden korpirämeiden ja korpien paikalle. Meren rannan luhtalajeista monet ovat joutuneet hiljalleen väistymään ja kasvavat yleisinä enää paikoissa, joissa pintaveden liike on erityisen voimakasta. Soiden keskiosissa on laajoja, märkiä, varsin ravinteisia nevoja ja lettoja. Välipinnan saro jen ja rahkasammalten laikut alkavat suojelualueen ylimmissä osissa muodostaa ensimmäisiä, epäselviä, jännemäisiä muodostumia rimpipinnan keskelle. Monet yleiset suolajit tulevat mukaan vasta soiden kehityksen myötä. Tällaisia lajeja ovat selvimmin vaaleasara (Carex livida), tupasluikka ( Trichophorum cespitosum), villapääluikka (Trichophorum alpimimjyd aiemmin mainittu jouhisara, jotka puuttuvat merenrannan tuntumasta. Rimpipintojen valkopiirtoheinä (.Rhynchospora ai ha) yd pitkälehtikihokki (Drosera anglica) näyttävät kasvavan selvästi runsaimpina kehittyneimmillä avosoilla. Kalvakkarahkasammal (Sphagnum papillosum) tulee tässä vyöhykkeessä hyvin nopeasti nevojen yleisimmäksi sammaleksi. Sen kanssa yhtä aikaa runsastuu myös pohjanrahkasammal (Sphagnum subfulvum). Lettojen kenttäkerroksessa vallitsevat usein samat lajit kuin tämän vyöhykkeen ravinteisillä nevoillakin. Nevalajiston rinnalla kasvaa suuri joukko luhtaisuutta ja lähteisyyttä ilmentäviä lajeja. Selvin ero nevoihin verrattuna on rimpipinnan sammalkerroksessa, missä tavataan monia lettoisuutta ilmentäviä ruskosammalia, runsaimpina lettolierosammal (Scorpidium scorpioides), rimpisirppisammal ( Scorpidium revolvens) ja lettoväkäsammal ( Campylium stellatum). Vaateliasta lajistoa ovat myös lettokilpisammal (Cinclidium stygium), luhtakilpisammal (Cinclidium subrotundum), käyrälehtirahkasammal (Sphagnum contortum) ja kairasammal (Meesia triquetra). Reunamilla ja vedenjakajakohdilla mätäs-ja välipinnan rahkasammalet muodostavat jo laajempia rämeiden ja karujen nevojen kuvioita. Tupasvillan runsaus on usein näkyvää. Rimpien kenttäkerroksessa leväkkö (Scheuchzeriapalustris) ja rahkasara (Carexpauciflora), silmäkerahkasammal (Sphagnum balticum), hentorahkasammal (Sphagnum tenellum) sekä paakkurahkasammal (Sphagnum compactum) ovat esimerkkejä lajeista, jotka täällä ovat paikoin yleisiä, mutta puuttuvat alempaa. Maaston tasolla noin 20 m merenpinnan yläpuolella on selvä porras, jossa on voi makkaita hiekkakaartoja sekä Kuusensalmen kohdalla hyvin luhtaisia ja reheviä korpia. Ylempänä on selväpiirteisten kaartojen patoamia melko laajoja märkiä soi 19 Kuva 6. Poikkileikkausprofiili (G-H) eteläisimmän Hummastinjärven ja Järvinevan halki. ta noin 21 metrin tasolla. Virtaavien pinta-ja pohjavesien vaikutuspiirissä on usein reheviä lettoja, ja muualla on karumpia nevoja ja rämeitä. Alueen soiden iäksi voidaan arvioida korkeustasosta riippuen alle tai yli 2000 vuotta. Monet soista ovat keskiosistaankin melko ohutturpeisia. Tutkimusalueen vanhimpien soiden pohja on noin 23-25 metrin korkeudella. Näin niiden kehityksen voidaan arvioida alkaneen noin 2500-2800 vuotta sitten. Suot ovat jo varsin kehittyneitä rantavallien patoamia aapasoita. Näistä Isoneva on re hevä ja laaja lettosuo. Se on voimakkaasti luhtainen suolle leviävän Iso-ojan vesi en takia. Turvetta on soiden keskiosissa yleensä hieman yli metrin paksuudelta. Järvinevan, tutkimusalueen pisimmälle kehittyneen aapasuokokonaisuuden keski osassa vallitsevat ravinteiset rimpinevat. Suon keskellä on kolme suurehkoa suo lampea: Hummastinjärvet ja Kivijärvi. Suoaltaan pohja on alimmillaan noin 24,5 m mpy. Turvetta Järvinevalla on keskiosissa enimmillään noin kaksi metriä. Aivan järvenrannan tuntumassa turpeen alla on paikoin mutaa ja liejua. Maastossa tehtyjen turvetutkimusten mukaan näyttäisi siltä, että Järvinevan altaas ta valtaosa on primäärisesti märistä vesikasvillisuus-ja niittyrannoista soistunutta. Reunoillaan suo on jossain määrin levinnyt metsämaiden päälle. Järvet eivät mis sään vaiheessa ole olleet ainakaan kovin paljon nykyistä laajempia. Selvästi järven päälle pinnanmyötäisesti kasvanutta suota tavattiin vain kapealti järvien kaakkois rannoilla. Kehityksensä alkuvaiheessa alue on saattanut muistuttaa esimerkiksi ny kyistä Hietaniitynlahden aluetta. Yleensä pinnanmuodot Järvinevan tienoilla ovat kuitenkin vaihtelevampia kuin topografialtaan tasaisella Hietaniitynlahden alueella. 20 Kuva 7. Eräiden tyypillisten suokasvien esiintymisfrekvenssejä neliömetrin näyteruu duilla alueen eri korkeustasoilla. Esimerkiksi kurjenjalka ( Potentilla palustris) esiin tyy merenrannan läheisellä vyöhykkeellä lähes kahdessa kolmesta, vähän ylem pänä nuorten soiden alueella noin yhdessä kolmesta, mutta alueen ylimmissä osissa alle kymmenesosassa tutkituista aloista. 5.5 Kivennäismaiden kasvillisuus Merenrannalla Pitkärannan alueella matalalla olevien hiekkavallien päällä ja kor keampien reunoilla on kiiltopajupensaikkoa, ja korkeimmilla hiekkavalleilla on nuorta lehtipuustoa. Kenttäkerroksessa on rantaniittyjen lajeja, kuten merivihvilä (Juncus balticus), punanata (Festuca rubra), mesiangervo (Filipendula uimaria), syysmaitiainen (Leontodon autumnalis), ketohanhikki (Potentilla anserina), pel tovalvatti (Sonchus arvensis), hanhenpaju (Salix repens), ja hiirenvirna ( Vie ia crac ca) sekä aiemmin rannan kosteista painanteista mainitut isorölli, suoputki, suo horsma, kurjenjalka, rantanätkelmä ja suomyrtti. Vähän korkeammalla, noin metrin merenpinnan yläpuolella olevien vallien päällä kasvaa nuorehkoa hieskoivuvaltaista metsää. Myös harmaaleppä on yleinen. Sammalkerros on edelleen niukka. Paikoin kasvaa laikuittain kamppisammalta (Sanionia uncinata), seinäsammalta (Pleurozium schreberi) ja kivikynsisammalta ( Dicranum scoparium). Kenttäkerroksessa tavataan sekä rantaniittyjen lajeja että tyypillisiä kangasmetsien varpuja ja kangasmaitikkaa (Melampyrum pratense). Tutkimusalueelle tyypillistä kuivahkoa kangasmetsää on rantavyöhykkeen yläpuo lisella hiekkakankaalla jo noin kaksi metriä merenpinnan yläpuolella. Täällä valta puusto on mäntyä ja hieskoivua, rauduskoivua yksittäin. Sammalkerros on jo yh tenäisempi, ja se koostuu tavallisista metsäsammalista. Kenttäkerroksesta rantalajit yleensä puuttuvat. 21 Ylempänä sisämaan suo-ja metsäalueen rantadyynivalleilla on Pohjois-ja Keski pohjanmaalle tyypillisiä kuivia ja kuivahkoja kangasmetsiä, joiden mäntyvaltai nen puusto on melko vanhaa. Teräväpiirteisillä rantadyynivalleilla ylin osa on usein jäkälikköistä ja kuivaa. Matalammilla liepeillä vallitsevat metsäsammalet. Dyyni en reunat ja niiden väliset painanteet ovat soistuneet. Tuoreita, kuusivaltaisia kangasmaita on paikoin matalilla, loivapiirteisillä ranta valleilla, missä maasto on viettävää, ja pohjavesi ulottuu lähelle pintaa. Asutuksen lähellä puusto on usein hakkuiden ja laidunnuksen jäljiltä nuorta sekametsää. Etääm pänä sisämaassa puustoa on hakattu vähemmän tai harvemmin, ja se on paikoin melko vanhaa sisältäen luonnontilan piirteitä. Ravinteisimmissa osissa, esimerkiksi purojen ja korpijuottien yhteydessä on pieni alaisesti lehtomaista kangasta ja lehtoakin. Monimuotoisin lehto tunnetaan Kuu sensalmen luoteispuolelta (Kukko-oja ja Rehell 1994). 6 Linnusto 6.1 Säikänlahden ja Hietaniitynlahden linnusto Lahtien inventoitu pinta-ala on yhteensä 135 ha, josta avoveden osuudeksi arvioi tiin vajaa puolet. Hietaniitynlahdella järviruokokasvustoa on yli puolet ja luhtaa noin neljännes kokonaispinta-alasta. Säikänlahdella reunojen rytivyöhykkeen osuus on noin viidennes ja luhdan noin prosentti kokonaispinta-alasta. Pesivä uikku-, sorsalintu-ja nokikanatiheys oli 0,8 paria hehtaarilla. Hietaniitynlahden tukka-ja punasotka -tiheys oli 0,9/ ha. Avoveden vesikasvillisuuden runsastuminen kesällä ja syksyllä haittaa kokosukeltajien ravinnonhankintaa. Molempien lahtien ranta kosteikkojen yhdistetty ruokokerttus-ja pajusirkkutiheys 3,6 paria/ha on korkea. Säikänlahti on keväisin muuttolintujen kerääntymis-, lepäily- ja ruokailualue. Huhtikuun lopulla kala-ja naurulokkeja kerääntyi n. 40. Lokit vähenevät jäiden lähtiessä. Säikänlahdelle ei keräänny muuttavia sinisorsia, mutta sen sijaan tel kän, toisen aikaisin muuttavan sorsalinnun toukokuun alkuun huipentuva muut to kulkee Säikänlahden kautta. Niitä havaittiin enimmillään 30. Uiveloita vii vähti enimmillään parikymmentä. Säikänlahden runsaslukuisin kevätmuuttaja oli tukkasotka. Suurin päiväsumma oli 140. Hietaniitynlahdelle ominainen lepäilijä on punasotka, joka on Etelä-Suomen umpeenkasvavien matalien lahtien tyyppi laji (taulukko 2). Säikänlahden eteläosan ruovikossa pesi ainakin kuuden parin silkkiuikkuyhdys kunta. Hietaniitynlahden vesialue on riittävän laaja 1-2 parille. Silkkiuikut vaati vat kalaravintoon erikoistuneina kasvillisuudesta vapaata vesialaa. Pohjasta verso va kasvillisuus valtasi kuitenkin kesän kuluessa avovesialueen suurelta osin. Mus 22 takurkku-uikkupari pesi todennäköisesti Hietaniitynlahdella, ja siitä on pesintään viittaavia havaintoja myös Säikänlahdelta monilta vuosilta (PPL ark). Esimerkiksi vuonna 1999 on nähty poikue (Timonen ym. 1999). Kaulushaikara on äänellyt sekä Säikänlahden että Hietaniitynlahden rytialueilla koko pesimäkauden. Taulukko 2. Säikänlahden (Sä) ja Hietaniitynlahden (Hi) pesivien kosteikkolintujen parimäärät vuoden 2002 vesilintulaskentojen mukaan ja kevätmuuton suurimmat kerääntymät. Säikänlahdelta on saatu havainnot laulujoutsenen poikueista vuosilta 1 988 ja 1992 (Aalto ym. 1990, Eskelin ym. 1996). Nuori joutsenpari viipyi täällä vuonna 2002 keväästä kesään. Pesimättömiä nuoria merihanhia on kierrellyt lahdilla kevätmuuton jälkeen. Kurki pesi vuonna 2002 Hietaniitynlahden läntisen rantaruovikon reunassa. Pesivä laji Sä Hi Silkkiuikku, Podiceps cristatus 8 1 Mustakurkku-uikku, Podiceps auritus - 1 Kaulushaikara, Botarus stellaris 1 1 Laulujoutsen, Cygnus cygnus 1 - Merihanhi, Anser anser 1 1 Kurki, Grus grus 1 1 Tavi, Anas crecca 7 2 Sinisorsa, Anas ptatyrhynchos 2 2 Lapasorsa, Anas ctypeata 1 Haapana, Anas penetope 4 4 Tukkasotka, Aythya fuligula 14 8 Punasotka, Aythya ferina 2 2 Telkkä, Bucephala clangula 1 - Luhtahuitti, Porzana porzana - 1 Nokikana, Fulica atra 8 1 Ruskosuohaukka, Circus aeruginosus 1 1 Töyhtöhyyppä, Vanellus vanellus 1 Metsäviklo, Tringa ochropus 1 - Isokuovi, Numenius arquata - 1 Taivaanvuohi, Gallinago gallinago 2 1 Jänkäkurppa, Lymnocryptes minimus - 1 Lehtokerttu, Sylvia borin - 2 Ruokokerttunen, Acrocephaius schoenopaenus 75 95 Pajusirkku, Emberiza schoenniclus 21 25 Lepäilevä muuttolintulaji Merihanhi, Anser anser 50 - Tavi, Anas crecca 16 16 Tukkasotka, Aythya fuligula 140 21 Punasotka, Aythya ferina 9 21 Telkkä, Bucephala clangula 30 Uivelo, Mergus albellus 14 - 23 Säikänlahden runsain pesivä vesilintulaji on tukkasotka. Pesiviä Anas-suvun la jeja oli neljä: tavi, sinisorsa, haapana ja lapasorsa. Sinisorsa ja haapana olivat Hietaniitynlahden ainoat varmat pesivät vesilintulajit vuonna 2002. Säikänlahdella pesivien nokikanojen reviirit ovat jakautuneet tasaisesti eri kohtiin lahtea. Myös Hietaniitynlahden pienemmässä noin hehtaarin kokoisessa lampa reessa ja isomman vesialueen reunalla uiskenteli toukokuussa vuonna 2002 noki kanoja. Levinneisyydeltään nokikanaa eteläisempi luhtahuitti oli äänessä ruovik koluhdillakoko pesimäkauden ainakin alkukesään asti. Ruskosuohaukka tarvitsee elinympäristökseen vedessä kasvavaa ruovikkoa. Kui viin ruovikoihin se ei asetu välttääkseen petonisäkkäitä (Väisänen ym. 1998). Pe sää rakentanut koiras ja myös naaraat havaittiin sekä Säikän- että Hietaniitynlah della. Lahdelta pohjoiseen mahdollisen pesämetsän yllä kaarrellut hiirihaukka saa listeli touko-heinäkuussa Hietaniitynlahden luhdilla ja ruovikoilla. Taivaanvuohi oli Säikänlahden rantakosteikkojen ainoa kahlaaja. Hietaniitynlah delta pesimäaikaisia havaintoja on kuovista, töyhtöhyypästä ja jänkäkurpasta. Poh jantikka kuulutti reviiriään keväällä 2002 Säikänlahden länsipuolen vanhassa ha vumetsässä. Myös palokärjestä on saatu pesintäaikaisia havaintoja (PPLY, ark). Pikkutikan syönnösjälkiä näkyi pohjois-länsireunan sekametsien koivuissa. 6.2 Metsä- ja suoalueen linnusto Laskentalinjat sijoittuivat pääosin suo-ja rantakaartoalueelle sekä ylittivät kolme 5- 12 hehtaarin laajuista nevaa. Alueelle tunnusomaisia soiden lintuja laskennassa olivat valkoviklo, liro, taivaanvuohi ja kurki, joista runsain oli valkoviklo (taulukko 3). Liro oli harvalukuisempi, koska se vaatii elinympäristökseen laajoja avosoita. Pajulintu, peippo, vihervarpunen ja metsäkirvinen olivat runsaimmat lajit. Ne menestyvät mäntyrämeillä, metsän harvapuustoisilla valoisilla laikuilla ja reunoil la. Etenkin pajulintu on sitä yleisempi, mitä monimuotoisempi elinympäristö on. Ojasen (1991) linjalaskentoihin perustuva eri metsätyyppien vertailu Oulunsalon Salonselän harjualueella on samansuuntainen: pajulintu dominoi ja peippo on toi seksi runsain muualla paitsi rämeellä. Järripeippo ja tikkojen hakkaamia kolopuita hyödyntävät talitiainen, kirjosieppoja leppälintu olivat seuraavaksi yleisimmät. Punakylkirastas, laulurastas ja harmaasieppo olivat jo harvalukuisempia. 24 Taulukko 3. Siikajoen maankohoamissoiden linnusto rantakaartosoilla (A), Isonevalla (B) ja Järvinevalla (C). Parimäärät neliökilometriä kohden v. 2002. Laji A Paria/km2 B C Tavi, Anas crecca . . 1,9 Jouhisorsa, Anas acuta - 0,8 - Teeri, Tetrao tetrix < 0,1 - - Pyy, Bonasa bonasia <0,1 - - Kurki, Grus grus 0,1 0,8 - Kuovi, Numenius arquata - - 6 Töyhtöhyyppä, Vanellus vanellus - - 5,9 Suokukko, Philomachus pugnax - - 2 Punajalkaviklo, Tringa totanus - - 2 Valkoviklo, Tringa nebularia 0,6 3,3 2 Liro, Tringa glareola 0,1 5 7,8 Metsäviklo, Tringa ochropus 0,1 - - Jänkäkurppa, Lymnocryptes minimus - 0,8 - Taivaanvuohi, Gailinago gallinago 0,3 1,7 2 Harmaalokki, Larus argentatus <0,1 - - Sepelkyyhky, Columba paiumbus 0,2 - - Käki, Cucuius canorus 0,3 0,8 - Suopöllö, Asio flammeus <0,1 0,8 1,9 Metsäkirvinen, Anthus trivialis 0,8 1,7 - Niittykirvinen, Anthus pratensis <0,1 21,7 11,8 Pikkulepinkäinen, Lanius coilurio - 0,8 - Keltavästäräkki, Motacilla flava <0,1 - 9,8 Västäräkki, Motacilla alba - - 5,9 Rautiainen, Prunella modularis <0,1 - - Punarinta, Erithacus rubecula < 0,1 - - Leppälintu, Phoenicurus phoenicurus 0,3 - - Pensastasku, Saxicola rubetra <0,1 2,5 - Laulurastas, Turdus philomelos 0,2 - - Punakylkirastas, Turdus iliacus 0,2 - - Kulorastas, Turdus viscivorus <0,1 - - Lehtokerttu, Sylvia borin 0,1 1,7 - Hernekerttu, Sylvia curruca 0,1 - - Ruokokerttunen, Acrocephalus schoenopaenus - 2,5 - Pajulintu, Phylloscopus trochilus 57,6 10,9 - Kirjosieppo, Ficedula hypoleuca 0,3 0,8 - Harmaasieppo, Muscicapa striata 0,2 1,7 - Hömötiainen, Parus montanus 0,1 - - Talitiainen, Parus major 0,4 - - Peippo, Fringilla coelebs 5,7 6,7 - Järrripeippo, Fringilla montifringilla 0,4 - - Vihervarpunen, Carduelis spinus 1,4 - - Urpiainen, Carduelis flammea < 0,1 4,2 - lso-/Pikkukäpylintu, Loxia sp. 0,2 - - Keltasi rkku, Emberiza citrinella <0,1 - - Pohjansirkku, Emberiza rustica <0,1 - - Pajusirkku, Emberiza schoeniclus <0,1 6,7 9,8 25 Lapinpöllö pesi v. 2002 vanhassa kanahaukan pesässä. Varpuspöllöstä ja huuhka jasta on saatu hajahavaintoja. Vanhoissa kuusivaltaisissa metsissä menestyvien ka nahaukan ja pohjantikan reviirit olivat alueella. Linjalaskennan ulkopuolella ha vaittiin myös isolepinkäinen, närhi, töyhtötiainen, sirittäjä, tiltaltti, hippiäinen ja punatulkku. Isonevan runsain laji oli niittykirvinen, jonka tiheys vastaa koko maan soiden arvi ointeihin perustuvia tiheyksiä (Väisänen ym. 1998). Lähdesmäki (1995) on arvioi nut keltavästäräkin Pohjois-Suomen laajojen aapasoiden toiseksi yleisimmäksi lin tulajiksi, joka yleensä vaatii kitukasvuisia mäntyjä tai mäntyryhmiä pesimäalueel leen. Isonevalla on keltavästäräkille sopivaa elinympäristöä, mutta pesinnän mah dollinen ajoittuminen kesäkuun alkuun aikaisen kevään takia voi olla syynä lajin puuttumiseen laskenta-aineistosta. Parviainen (2002) havaitsi samalla alueella ai kaisemmin kesällä tehdyssä laskennassa keltavästäräkkejä, isokuovin ja Lapin lää nin eteläpuolella harvinaisen jänkäsirriäisen. Pensastasku on avoimien nevojen laji. Itäosan luhta-alueen liepeillä pesi muutama ruokokerttunen. Pajusirkut asustivat kitupuustoisilla suon reunoilla ja keskemmälläkin, jos siellä oli matalakasvuisia puita ja pensaita. Toukokuussa äänteli soidintaan rämeen laidalla suopöllö, joka myöhemmin kesäl lä myös saalisteli Isonevalla. Suon kahlaajista lirot ja valkoviklot varoittelivat ää nekkäimmin. Niiden tiheydet vastaavat Väisäsen (1998) arviointeja Pohjois-Suo men nevoilta. Pohjois-Suomen aapasuot ovat myös Isonevalla pesintään viitaten siipirikkoa esittäneen jouhisorsan merkityksellinen pesimisympäristö. Kesän aika na Isonevalla kierteli kolme kurkea. Hummastinjärvien vaikeakulkuisimmassa lahdelmassa pesi vuonna 2002 kuikka. Välittömästi itäpuolelle sijoittuvan, noin 0,5 knT laajuisen Järvinevan lajistossa on avosoiden lintuja. Kurki ja pesimätön nuori joutsenpari olivat keväästä kesään ha vaittavissa Järvinevalta pohjoiseen pienen Kivijärven kortteiseen itärantaan rajoit tuvalla allikkoisella suolla. Suopöllö oli näkyvä petolintu toukokuussa soidinlen nossaan ja pitkin kesää saalistuslennossaan tai asettuneena tähystyspaikalleen. Kymmenkunta suokukkoa viipyi alkukesään asti Järvinevalla Hummastinjärvien rantapenkereillä. Keskikesällä nähtiin yksinäinen suokukko, joka ei ollut soidi nasuinen. Punajalkaviklot levittäytyvät harvalukuisena sisämaan soille ja rannikon peltoaukeille. Yksi pari oli alkukesällä Järvinevalla. Eri puolilla järvien rantoja pesii kuoveja. Ainakin yksi töyhtöhyyppä käyttäytyi hätäillen eteläisen ja pohjoi sen järven välillä, mikä viittaa pesintään. Keltavästäräkki oli kitukasvuisia mänty jä kasvavilla Hummastinjärvien rantasoilla yleinen. Puuttomalla Järvinevalla oli niittykirvisiä. 26 7 Tutkimusalueen luonnon arvokkaat piirteet 7.1 Luonnonsuojelullisesti merkittävimmät yleispiirteet Säikänlahti, Hietaniitynlahti, Merikylänlahti, Tauvon Ulkonokka, rantakaartosuo alue ja Isoneva kuuluvat Siikajoen lintuvedet ja suot -niiniseen Natura 2000-alue kokonaisuuteen. Sen sijaan Hummastinjärvet ja niitä ympäröivä Järvineva ovat Natura 2000-aluerajauksen ulkopuolella. Meren rannikon Ulkonokan-Merikylänlahden-Siikajokisuun lintuvesi sekä umpeen kasvavat Säikänlahden ja Hietaniitynlahden maankohoamissuot kuuluvat myös Suo men kansallisesti tärkeisiin lintualueisiin eli FINIBA-alueisiin. Kyseessä on osa Ou lun seudun kerääntymisaluetta, joka sijaitsee Hailuodon, Haukiputaan, Kempeleen, Limingan, Lumijoen, Muhoksen, Oulun, Oulunsalon, Siikajoen ja Tyrnävän alueil la. Sen yhteispinta-ala on 81781 ha. Oulun seudun kerääntymisalue on Suomen oloissa ainutlaatuinen rehevien, matalien merenlahtien ja saariston kosteikkojen muodostama vesi-ja rantalintujen elinympäristökokonaisuus (Leivo ym. 2002). Säikänlahti on alueella arvokkaita luontotyyppeihin luettava kluuvijärvi (Airaksi nen ym. 2001), joka vielä ajoittain saa merivettä. Hietaniitynlahti vedet on jo menettänyt yhteytensä mereen. Pitkärannan arvokkaita luontotyyppejä ovat avoimen merenrannan hiekkaranta, matalat kiinteän kasvillisuuden peittämät dyynit ja rantavallit. Näiden välisissä painanteissa on nuoria luhtasoita. Alueella on myös matalakasvuisia merenranta niittyjä. Säikän-ja Hietaniitynlahdilla entiset niityt ovat jo enimmäkseen soistu massa. Härkäkankaalta kaakkoon päin suuntautuva rantakaartosuoalue muodostaa edusta van aapasoiden soistumissarjan. Soiden ja metsien pienipiirteinen vuorottelu on alueelle ominaista. Merkittävää on puustoisten soiden, etenkin korpien runsaus, sillä soidensuojelualueiden rajausten sisällä tällaiset suotyypit ovat yleensä aliedus tettuina. Useimmat maastamme kuvatut korpityypit esiintyvät inventoidulla alu eella. Letot muodostavat aapasoiden arvokkaimman osan. Reheviä lajistoltaan rikkaita lettoja on rantakaartoalueen keskiosissa, Muuraiskankaan tuntumassa ja Ahtasten kankaan itäpuolella. Alueen laajin letto on kuitenkin Isoneva, josta suuri osa on tätä suotyyppiä. Alueen letoilla on harvinaisen luhtaisia alatyyppejä. Inventoinnis sa on havaittu myös metsäluhtia, jotka Natura -tiedostossa on luettu puustoisten soiden ja vaihettumasoiden luontotyyppeihin yhdessä korpien kanssa. Kuusensal men lehtokorvet ja lehdot kuuluvat arvokkaisiin lehtoihin. Kuusensalmi on rehe vyydeltään hyvin harvinainen Siikajoella ja laajemminkin. Lisäksi vuoden 2002 inventoinneissa on tunnistettu paikoin boreaalisen luonnonmetsä -luontotyypin 27 kaltaisia vanhojen metsien kuvioita. Hummastinjärvet eivät kuulu Natura-aluee seen, mutta niitä ympäröivällä Järvinevalla kasvaa uhanalaisia kasveja. Vertailu ympäröivään Pohjois-Pohjanmaan suoluontoon osoittaa tutkimusalueen olevan luonnontilaisuudeltaan poikkeuksellisen. Kalpio (1998) on arvioinut Poh jois-Pohjanmaan länsiosien soista noin 80 % olevan ojitettuja. Rannikon lähellä luonnontilan muutos on ollut voimakkaampi kuin sisämaassa. Reunavaikutteisia luhtaisia, lähteisiä ja korpimaisia soita on ojitettu metsä- ja turvetaloutta varten peräti 95 %. Kalpion tutkimuksessa ei tullut satunnaisella etsinnällä vastaan yhtään kokonaan ojittamatonta korpi- tai nevakorpikuviota. Rämeistä ojitettuna oli noin 85 %, neva- ja lettorämeistä noin 70 % ja nevoista noin kolmasosa. 7.1. 1 Kasvilajiston suojeluarvot Erityisesti letot ovat kasvilajiston suojelun kannalta arvokkaita. Ne ovat soista runsaslajisimpia ja ojitusten vuoksi vähentyneet erityisen paljon. Inventoidun alu een uhanalaiset kasvit esiintyvät ravinnerikkailla letoilla tai keski ravinteisillä ne voilla. Euroopan Unionin luontodirektiivin kasvilajeista ainoana täällä esiintyvä kasvilaji on isonuijasammal (Meesia longiseta), joka Suomessa on määritelty erittäin uhan alaiseksi (EN) (Rassi, ym. 2001). Siikajoella sitä kasvaa niukkana kahdella letto kuviolla. Koko Suomesta jäljellä olevia kasvupaikkoja tunnetaan yhteensä vain vähän yli kymmenen, niistä valtaosa hyvin pieniä (Ilmonen ym. 2001). Valtakunnallisesti vaarantuneita (VU) ovat verikämmekkä (Dactylorhiza incarnata ssp. cruenta) ja kaitakämmekkä (D. traunsteineri). Luonnonsuojelulain tarkoit tamassa mielessä eivät uhanalaisia vaan valtakunnallisesti silmälläpidettäviä (NT) ovat punakämmekkä (Dactylorhiza incarnata), ruskopiirtoheinä (Rhynchospora fusca) ja suovalkku (Hammarbyapaludosa ). Lettosoiden avoruoppapintojen rim pivihvilä ( Juncus stygius) on huomaamaton, alueellisesti uhanalainen laji (RT). Lettojen sammalista alueellisesti uhanalaisiksi lajeiksi (RT) on luokiteltu (Ulvinen ym. 2002) lettokilpisammal (Cinclidium stygium), luhtakilpisammal (Cinclidium subrotundum), käyrälehtirahkasammal (Sphagnum contortum ), kuultorahkasam mal (Sphagnum aongstroemii ) ja kairasammal ( Meesia triquetra). 7.1.2 Linnuston suojeluarvot Kosteikko! innuston suojeluarvosta (ks. Mikkola-Roos 1996) Säikänlahdella kau lushaikaran ( Botaurus stellaris) osuus on 11 %, kurjen (Grus grus) 10 %ja rusko suohaukan ( Circus aeruginosas) 10 %. Kuten edellä mainitut, myös joutsen (Cygnus cygnus) on Euroopan unionin lintudirektiivin liitteen 1 laji. Hietaniitynlahden di rektiivilajit ovat mustakurkku-uikku (Podiceps auritus), kaulushaikara (Botaurus 28 stellaris), kurki (Grus grus), luhtahuitti (Porzana porzana) ja ruskosuohaukka (Circus aeruginosas). Entisen merenrannan dyynivallien patoamien luonnontilaisten soistumien mosaiikki on monimuotoinen elinympäristö. Täällä rantakaartosuoalueella tikkojen kovertamia pesäpaikkoja vaativien lajien tiheys on 1,0 paria/km . Leppälinnun, talitiaisen ja kirjosiepon dominanssi on yhteensä 8 % linjalaskennan havainnoista. Niiden yhteinen tiheys on samalla tasolla kuin neljänneksi runsaimman metsäkirvisen 0,8 p/km". Runsaimman lajin, peipon osuus on 10 %. EU:n lintudirektiivin lajeja suo- ja metsäalueella ovat pyy (Bonasa bonasiä), kurki (Grus grus), liro (Tringa glareola), lapinpöllö (Str ix nebulosa), varpuspöllö (Glaucidium passerinum) ja pohjantikka (Picoides tridactylus). Isonevalla lintudirektiivin lajeja ovat kurki (Grus grus), liro (Tringa glareola), suopöllö (Asioflammeus) ja pikkulepinkäinen (.Lanius collurio). Isoneva kuuluu lähellä maankohoamisrannikkoa avosoista koostuvaan yli viiden tuhannen hehtaarin laajuiseen FINIB A -alueeseen (Leivo ym. 2002), jonka muita pesiviä kriteerilajeja ovat jänkäkurppa (Lymnocryptes minimus) ja suokukko (Philomachus pugnax). 7.2 Matkailullinen näkökulma Pohjois-Pohjanmaan luonnon suurimmat arvot valtakunnallisesti ja eurooppalai sittain tarkasteltuna sisältyvät etenkin maankohoamisrannikkoon ja suoluontoon. Siikajoen tutkimusalue sijoittuu maakunnan tunnetuimpien matkailukohteiden Kalajoen rannikon ja Oulun kaupunkiympäristön väliin. Inventoitu alue sisältyy Raahen seudun luontokohteisiin, joka on huomioitu maakunnan arvokkaiden luon tokohteiden priorisointiluokituksessa eräänä kehitettävänä aluekokonaisuutena (Poh jois-Pohjanmaan liitto ym. 2002). Se on huomioitu myös Pohjois-Pohjanmaan uu dessa maakuntakaavassa (2003) luonnon monikäytön kehittämisen kohdealueena. Luontoon perustuvan matkailun arvioidaan olevan tällä hetkellä maailmanlaajui sesti nopeimmin kasvavaa matkailun osa-aluetta. Perinteiset vetovoimatekijät luon tomatkailussa ovat olleet suojelualueet ja Metsähallituksen ulkoilu- ja virkistyspal velut, jotka sijaitsevat pääosin Pohjois-ja Itä-Suomessa. Ehdoton edellytys kestä välle luontomatkailulle on, että ekologinen, kulttuurinen ja sosiaalinen kantokyky ei ylity. Se määrää kävijöiden määrän, jonka alue voi ottaa vastaan ilman alueen luonnolle, kulttuurille, asukkaille sekä muille matkailijoille aiheutuvaa vahinkoa. Inventoidulla alueella esiintyy häiriöille herkkiä ja uhanalaisia lajeja. Maasto on lisäksi herkkä kulutukselle. Siikajoen suoluontokeskus -hankkeessa pohdittiin tut kimusalueen matkailullista hyödynnettävyyttä. Suunnittelussa kiinnitettiin erityis tä huomiota luontoarvoihin ja niiden säilymiseen olettaen, että alueesta tulee suo sittu luontomatkailukohde (Kärenlampi ym. 2002). Matkailu tulee ohjata opaste 29 tuille poluille, joihin rakennetaan kulkua helpottamaan tarvittaessa pitkospuureit tejä. Lintujen tarkkailua varten tulee pystyttää sopiviin paikkoihin tarkkailutorneja. Hummastinjärvillä toimii matkailuyritys, joka on rakentanut kodan, saunan, vuok ramökin ja järven rantaan pitkospuureitin. Muut Hummastinjärvien rantapalstat ovat yksityisten mökkiläisten omistuksessa. Järvien eteläpuolella, Hummastinvaa ralla kulkee retkeilyreitti. Tauvon kalasatamassa sijaitsee kesäisin Siikajoen kun nan ylläpitämä kioski, josta jaetaan informaatiota matkailijoille. Alue sisältää Natura 2000 -kohteita, ja siellä on tieteellinen tutkimus käynnissä. Matkailun kehittäminen pitää suunnitella sen vuoksi huolella, ja sen tulee tapahtua yhteisymmärryksessä paikallisten asukkaiden, Siikajoen kunnan, Raahen seutu kunnan, Metsähallituksen luontopalveluiden, Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton ja Suomen ympäristökeskuksen sekä Metsäntutkimuslaitoksen kanssa. 7.3 Alueen merkitys luonnontieteellisen tutkimuksen kannalta Siikajoen nuorten soiden suojelualueet muodostavat poikkeuksellisen kokonaisuu den Pohjanmaan rannikolla, koska täällä on jäänyt ojittamatta suhteellisen laaja, yhtenäinen alue, eikä metsissä ole pitkään aikaan tehty mittavia uudistushakkuita. Alueen kivennäismaa on yhtenäinen, hiekkapitoinen. Toistuvat rantavallit ja nii den väliset suot muodostavat suo-ja metsäsarjan merenrannalta sisämaahan päin alueelle, josta meri on väistynyt yli kaksi tuhatta vuotta sitten. Merestä nousseilla mailla on nähtävissä sarja eri-ikäisiä, erilaisiin ympäristöihin sijoittuvia luontotyyppejä, joita kartoittamalla saadaan tietoa niiden kehityksestä. Alueella lyhyitä matkoja kulkemalla päästään ikään kuin kulkemaan ajassa taakse tai eteenpäin satoja vuosia. Erityisesti suo-ja turvetutkimukselle tällainen alue on korvaamaton. Vuonna 2002 käynnistynyt Metsäntutkimuslaitoksen Muhoksen tutkimusaseman tutkimus kuuluu osana laajempaan, Helsingin yliopiston metsäekologian laitoksel ta johdettuun hankkeeseen, jossa tutkitaan turvemaiden kasvihuonekaasuja. Alu eelle on perustettu viisi koealaa, joilta mitataan kasvihuonekaasutaseita sekä tutki taan kasvilajien runsautta ja suoturvetta sekä selvitetään soiden kehitystä paleoeko logian keinoin. Eri kehitysvaiheissa olevien kohteiden kuvausten toivotaan autta van ymmärtämään yksittäisen suon kehitysdynamiikkaa. Tutkimus on suunniteltu kestävän vuoteen 2005, ja sen jälkeen koekenttien rakenteet on suunniteltu puret tavan. Lisäksi Geologian tutkimuskeskus on tehnyt jo aiemmin suoturpeen perus kairaukset kolmessa eri pisteessä tässä kirjoituksessa esiteltyllä alueella. 30 Oulun yliopiston biologian laitokselle on hyväksytty vuonna 2003 aloitettavaksi yksi opinnäytetyö, jossa tutkitaan suokasvillisuuden dynamiikkaa eri ikäisillä soilla merenrannalta sisämaahan päin. Työssä tutkitaan kasvilajistoa ja pintaturvetta jo pe rustettuja koealoja laajemmin. Geologian laitokselle on hyväksytty tehtäväksi yksi opinnäytetyö, jossa tutkitaan Hummastinjärvien ja Järvinevan kehityshistoriaa. Lisäksi Oulun yliopiston geologian laitoksen kaksi jatko-opiskelijaa ovat kerän neet alueelta aineistoa omiin tutkimuksiinsa. Tutkimusten aiheina ovat järvien ke hityshistoria sekä maankohoamisrannikon soistumisilmiö, primaarinen ja sekun daarinen soistuminen. Alue soveltuisi erinomaisesti laajemminkin merestä paljastuneiden maiden tutki muskohteeksi, sillä maailman laajuisestikin ajatellen vastaavia kohoavia murtove sirannikoita luonnontilaisina löytyy niukasti samalta ilmastovyöhykkeeltä (ks. Heikkilä 1994). Alueelle erityisen hyvin soveltuvat esimerkiksi tutkimukset eri soistumistavoista, merivaiheen vaikutuksesta soiden kasviravinteisiin, kurouma järvien kehitys, metsämaannoksen kehitys, huuhtoutuminen, turpeen kasvuja hii len kertyminen soihin. Kiitokset Kiitokset Eero Kaakiselle ja Vesa Ojanperälle neuvonpidosta tutkimuksen suunnit teluvaiheessa, Simo Joensuulle veneen lainasta Hummastinjärvien tutkimuksessa, Jouko Siiralle vesikasvien lajinmäärityksestä, Matti Tynjälälle ja Sami Timoselle ja Heikki Tuohimaalle lintuhavainnoista sekä ja Ari Rajasärkälle käyttöoikeudesta Metsähallituksen linjalaskenta-aineistoon. Tuula Aspegren ja Irene Murtovaara vii meistelivät julkaisun kuvat, mistä heille kiitokset. Lilja Pesiölle ja Seppo Haika ralle kiitokset alueen paikallishistoriaa valaisevista kertomuksista. Erityinen kiitos Siikajoen suoluontokeskus -hankkeelle, joka mahdollisti tämän julkaisun rahoitta malla painatuskustannukset. Kirjallisuus Aalto, P., Kuokkanen, P., Ojanen, M., Parvinen, P., Timonen, S. ja Tynjälä, M. 1990. Linnut 1988 Pohjois-Pohjanmaalla. Aureola 15(2): 35-67. Airaksinen, O. ja Karttunen, K. 2001. Natura 2000 -luontotyyppiopas. Ympäris töopas 46. 2. korjattu painos. 188 s. Alestalo, J. 1974. Land uplift and development of the littoral and aeolian morpho logy on Hailuoto, Finland. Acta Univ. Ouluensis Ser. A. 82(3): 109-120. Backman, A. 1919. Turvmarksundersökningar I Mellersta Osterbotten. Acta Fo rest. Fenn. 12. 152 s. Eskelin, T., Mutanen, T. ja Siira, J. 1996. Linnut 1992 Pohjois-Pohjanmaalla. Aureola 21(1): 15-43. 31 Granlund, E. 1932. De svenska högmossarnas geologi. Sver. Geol. Unders. Ser. C. 26. 193 s. Geologian tutkimuskeskus 1997. Suomen kallioperäkartta 1:10 000. Heikkilä, R. 1994. Soidensuojelu Suomessa. Terra 106(3): 226-231. Helle, R. 1965. Strandwallbilnungen im Gebiet am Unterlauf des Flusses Siikajo ki. Fennia 95(1): 1-35. Huikari, O. 1956. Primäärisen soistumisen osuudesta Suomen soiden synnyssä. Comm. Inst. For. Fenn. 46(6): 1-79. Ilmonen, J., Ryttäri, T. ja Alanen, A. 2001. Luontodirektiivin kasvit ja selkäran gattomat eläimet. Suomen Natura 2000 -ehdotuksen luonnontieteellinen arvi ointi. Suomen Ympäristö 510. 177 s. Järvinen, O. ja Väisänen, R.A. 1983. Confidence limits for estimates of population density in line transects. Ornis Scand. 14: 129-134. Kakkuri, J. 1985. Die Landhebung in Fennoskandien im Lichte der heutigen Wis senschaft. ZfV 110(2). Kalpio, S. 1998. Suoluonnon tilan ja kasvillisuuden muutoksia ojituksen seurauk sena läntisellä Pohjois-Pohjanmaalla. Pro gradu -tutkielma. Oulun yliopiston biologian laitos. Koljonen, T. (toim.) 1992. Suomen geokemian atlas. Osa 2. Moreenit. Espoo. 218 s. + liitteet. Korhola, A. ja Tolonen, K. 1996. The Natural History of Mires in Finland and the Rate of Peat Accumulation. Teoksessa: Vasander, H. (toim.) Peatlands in Fin land. Helsinki. Finnish Peatland Society, s. 20-26. Koskimies, P. ja Väisänen, R.A. 1991. Monitoring bird populations. Helsingin yliopisto. 143 s. Kujala, V. 1924. Keski-Pohjanmaan soiden synnystä. Comm. Inst. Quaest. Forest. Finl. 8: 1-24. Kukko-oja, K. ja Rehell, S. 1994. Siikajoen Hummastinjärvien tienoon suoalueen luontoselvitys. Työraportti. Ympäristöinstituutti 29.9.1994. Kärenlampi, R., Rehell, S., Repo, J. ja Siira, O-P. 2002. Siikajoen rannikon lintu vedet ja suot: Tauvon - Hummastinjärvien välisen alueen luontokohteiden tut kimus ja retkeilyreittisuunnitelma. Siikajoen suoluontokeskus-hanke. Siika latvan kehittämiskeskus. 86 s. Lappalainen, E., Sten, C-G. ja Häikiö, J. 1978. Turvetutkimuksen maasto-opas. Geologinen tutkimuslaitos. Opas 6. Espoo. 46 s. Leivo, M., Asanti, T., Koskimies, P., Lammi, E., Lampolahti, J., Mikkola-Roos, M. ja Virolainen, E. 2002. Suomen tärkeät lintualueet. Suomen graafiset pal velut Oy Ltd. 142 s. Lukkala, O.J. 1933. Tapahtuuko nykyisin metsämaan soistumista. Comm. Inst. For. Fenn. 19. 1275. Lähdesmäki, P. 1995. Lintuyhteisön rakenteesta ja lajitiheyksistä eri suotyypeillä Pohjois-Suomen aapasuoalueella Ylikiimingissä, Muhoksella ja Utajärvellä. Aureola 20(2): 60-67. Malmström, C. 1931. Om faran för skogsmarkens försumpning I Norrland. Medd. Fr. Stat. Skogsförsöksanst. 26(1). 126 s. 32 Metsätilastollinen vuosikirja 2002. Metsäntutkimuslaitos. 378 s. Ohtonen, A., Kakko, A. ja Piispanen, J. 1996. Pohjois-Pohjanmaan linturetki opas. Pohjois-Pohjanmaan lintutieteellinen yhdistys ry. Painotupa ky, Oulu. 192 s. Pessa, J. 2000. Lintuvesien tila Pohjois-Pohjanmaalla. Pohjois-Pohjanmaan ym päristökeskus. Oulu. Moniste. Pohjois-Pohjanmaan liitto, Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus ja Metsähalli tuksen Pohjanmaan-Kainuun luontopalvelut 2002. Arvokkaiden luontokohtei den käytön priorisointi Pohjois-Pohjanmaalla. 105 s. PPLY:n arkisto: Pohjois-Pohjanmaan lintutieteellisen yhdistyksen arkistohavain not Säikän-ja Hietaniitynlahdelta vuosilta 1986-2000. Rassi, P, Alanen, A., Kanerva, T. ja Mannerkoski, I. (toim.) 2001. Suomen lajien uhanalaisuus 2000. Ympäristöministeriö ja Suomen ympäristökeskus. Helsin ki. 432 s. Rehell S., Welling M., Parviainen J. ja Ylitulkkila S. 2002. Isonevan Natura arviointi. Pohjois-Pohjanmaan metsäkeskus. PSV-Maa ja Vesi Oy. 10 s. + liit teet. Siira, J. ja Ojanen, M. 1976. Tauvon Ulkonokka - suojeltava hietakenttä Peräme ren rannikolla. Suomen Luonto 76(3-4): 153-158. Siira, J. ja Pessa, J. 1992. Liminganlahden ranta-alueiden nykytila sekä suojelun ja hoidon tarve. - Perämeren tutkimusaseman monisteita 21. 196 s. Taipale, K. ja Saarnisto M. 1991. Tulivuorista jääkausiin. Suomen maankamaran kehitys. WSOY. Porvoo. 416 s. Tauvon lintuaseman arkistohavainnot vuosilta 1986-2001. Pohjois-Pohjanmaan lintutieteellisen yhdistys. Timonen, S., Aalto, P., Eskelin, T., Heikkinen, J., Lampila, P. ja Tuohimaa, H. 1998. Linnut Pohjois-Pohjanmaalla 1995. Aureola 23: 2-66. Timonen, S., Rahko, P, Aalto, J., Lampila, P. ja Tuohimaa, H. 1999. Linnut Pohjois-Pohjanmaalla 1999. Aureola 24: 2-52. Tolonen, K. 1980. Suo-Suomen synty. Teoksessa: Havas, P. (toim.) Suomen luon to 3. Suot. Kirjayhtymä, Helsinki. Ulvinen, T., Syrjänen K. ja Anttila S. 2002. Suomen sammalet. Levinneisyyys, ekologia, uhanalaisuus. Suomen Ympäristö. 560. 354 s. Valtakunnallinen lintuvesiensuojeluohjelma. Komiteanmietintö 1981: 32. 197 s. ISBN 95 I -40-1880-X ISSN 0358-4283 Sisällys 1 Johdanto 2 Tutkimusalue ja maastotyömenetelmät 3 Vedet 4 Maa-, ja kallioperä, pinnanmuodot 5 Kasvillisuus 5.1 Soistuminen 5.2 Merenrannan kosteiden painanteiden kasvillisuus 5.3 Suokasvillisuus 5-15 m merenpinnan yläpuolella 5.4 Suokasvillisuus 15-25 m merenpinnan yläpuolella 5.5 Kivennäismaiden kasvillisuus 6 Linnusto 6.1 Säikänlahden ja Hietaniitynlahden linnusto 6.2 Metsä- ja suoalueen linnusto 7 Tutkimusalueen luonnon arvokkaat piirteet 7.1 Luonnonsuojelullisesti merkittävimmät yleispiirteet 7.1.1 Kasvilajiston suojeluarvot 7.1.2 Linnuston suojeluarvot 7.2 Matkailullinen näkökulma 7.3 Alueen merkitys luonnontieteellisen tutkimuksen kannalta Kiitokset Kirjallisuus