MAATALOUDEN TUTKIMUSKESKUS TIEDOTE 7/95 ERKKI HUOKUNA, PIRJO DALMAN, PÄIVI NYKÄNEN-KURKI, BERTALAN GALAMBOSI, SEPPO HÄKKINEN ja RIITTA SORMUNEN-CRISTIAN Etelä-Savon tutkimusasema 75 vuotta Tutkimusta ja koetoimintaa viljelijän hyväksi vuodesta 1919 Jokioinen 1995 ISSN 0359-7652 MAATALOUDEN TUTKIMUSKESKUS TIEDOTE 7/95 ERKKI HUOKUNA, PIRJO DALMAN, PÄIVI NYKÄNEN-KURKI, BERTALAN GALAMBOSI, SEPPO HÄKKINEN ja RIITTA SORMUNEN-CRISTIAN Etelä-Savon tutkimusasema 75 vuotta Tutkimusta ja koetoimintaa viljelijän hyväksi vuodesta 1919 Maatalouden tutkimuskeskus Itä-Suomen tutkimusyksikkö Etelä-Savon tutkimusasema Karilantie 2 A 50600 MIKKELI Puh. (955) 230 028 Jokioinen 1995 ISSN 0359-7652 SISÄLLYS ESIPUHE 1 KOEASEMAN PERUSTAMINEN JA TOIMINNAN PUITTEET (Erkki Huokuna ja Päivi Nykänen-Kurki) 9 1.1 Koeasema perustettiin Tullaan 9 1,2 Peltoa raivattiin 1920-luvulla 9 1.3 Säähavaintoja vuodesta 1926 lähden 10 1.4 Itä-Suomen karja ja rygja-rodun lampaat väistyivät 10 1.5 Laboratoriosta toimistoiksi ja navetasta laboratorioksi 11 1.6 Käsinkylvöstä koeruutupuimuriin 11 1.7 Automaattisen tietojen käsittelyn ja tietoliikenneyhteyksien aika 12 1.8 Organisaatioiden muuttuessakin työ ja sen tekijät pysyvät 12 2 PELTOKASVITUTKIMUKSET VUOSINA 1926-1994 (Erkki Huokuna, Päivi Nykänen-Kurki ja Seppo Häkkinen) 13 2.1 Perunatutkimusta 75 vuotta (Erkki Huokuna ja Seppo Häkkinen) 14 2.1.1 Lajikekokeet jatkuivat sota-aikanakin 14 2.1.2 Uudet lajikkeet maakuntaan Karilan kautta 15 2.2 Viljatutkimukset alkoivat ruiskokeilla (Erkki Huokuna ja Seppo Häkkinen) 16 2.2.1 Viljojen lajikekokeet 16 2.2.2 Viljelytekniset kokeet 17 2.3 Nurmitutkimukset (Erkki Huokuna ja Päivi Nykänen-Kurki) 18 2.3.1 Heinäkasvikokeet 18 2.3.1.1 Koiranheinän niittokorkeus ja -tiheys 18 2.3.1.2 Heinäkasvinurmien typpilannoitus 19 2.3.1.3 Syysniiton ajankohdan vaikutus nuimen talvehtimiseen 19 2.3.1.4 Säilörehunurmen rehuarvon muuttuminen niittoajankohdan ratkaisijana 20 2.3.1.5 Voimaperäisesti viljellyn nurmen kaliumlannoitus 21 2.3.1.6 Nunnien sadontuottokyky eri kasvupaikoilla Euroopassa 21 2.3.2 Nurmipalkokasvikokeet 22 2.3.2.1 Puna-apilan siementuotanto 23 2.3.2.2 Biologisen typensidonnan tehostaminen 23 2.3.2.3 Puna-apilavaltaisen nurmen rehuarvon muuttuminen 24 2.3.2.4 Kasviestrogeenituticimukset 25 2.3.2.5 Pohjoismainen nurmipalkokasvien vertailu 26 2.3.2.6 Valkoapilatutkimus 1990-luvulla 26 2.4 Muut peltokasvit (Erkki Huokuna) 26 3 KOT1ELÄINTUTKIMUKSET VUOSINA 1962-1978 (Erkki Huokuna ja Riitta Sormunen-Cristian) • 27 3.1 Lypsykarjakokeet vuosina. 1964-1970 (Erkki Huokuna) 27 3.1.1 Laidunkokeet . . . . . . . . . . . . . . . . . ... ..... . . 27 3.1.1.1 Laitumen typpilannoituskoe vuosina 1964-1966 27 3.1.1.2 Laiduntamisen ja niittokorjuun vuorottelu laidunnurmen . hyväksikäytön tehostajana • ' 28 ,3.1.2 Säilörehun vertailukoe sisäruokintakaudella 1969-1970 28 3.2 Lammastutkimukset vuosina 1962-1978 (Riitta Sormunen-Cristian ja Erkki Huokuna) 28 • ' 3.2.1 Katraan kasvatusta 1960-luvulla 28 3.2.2 Ruokintatutkimukset 1970-luvulla 29 3.2.2.1 Säilörehu ja heinä lampaiden ruokinnassa 29 12.22 Laidun lampaiden rehuna 29 3.2.2.3 Keinoruoldnta-, maidontuotanto- ja vieroitustutkimukset 30 3.2.2.4 Alkukasvatuskauden ruokinta 30 3.2.2.5 Astutuskauden lisäruokinnan (flushing) merkitys 30 3.2.3 Jalostustutkimukset 1970-luvulla 30 3.2.3.1 Kiimantarklcailukoe suomenlammasuuhilla 30 3.2.3.2 Passien fenotyyppitestauksen kehittäminen 31 4 PUUTARHATUTKIMUKSET VUOSINA 1950-1994 (Pirjo Dalman ja Bertalan Galambosi) 31 4.1 Marjojen lajiketutkimusta vuodesta 1962 (Pirjo Dalman) 31 4.1.1 Mansikkalajikkeet 32 4.1.2 Vlinimarjalajikkeet 32 4.1.3 Karviaislajikkeet 33 4.1.4 Vadelmalajikkeet 33 4.2 Marjojen viljelytekniikan tutkimus (Pirjo Dalman) 34 4.2.1 Vadelman viljelytekniikkaa tutkittu vuodesta 1970 34 4.2.1.1 Maanpinnan hoitokokeet 34 4.2.1.2 Tuentakokeet 34 4.2.1.3 Versotaudin, vatunvarsisääsken ja midge blight -taudin torjuntakokeei 34 4.2.1.4 Vadelman uusien viljelymenetelmien tutkimus — vuorovuosi- viljely, kasvuversojen poistokäsittely ja konekorjuu 35 4.2.1.5 Vadelman versotiheyden tutkimus ja leikkausohjeiden kehittäminen 37 4.2.2. Mansikan viljelytekniset tutkimukset aloitettiin vuonna 1963 37 4.2.2.1 Riviviljelyn ja mattoviljelyn vertailu ja koe lehdistön niitosta sadonkorjuun jälkeen 37 4.2.2.2 Mustan muovin käyttöön ja maanpinnan hoitoon liittyvät kokeet 38 4.2.2.3 Taimien vertailukokeet 39 4.2.24 Lannoituskcikeet 39 4.2.2.5 Viljely ilman kasvinsuojeluaineita 40 4.2.2.6 Sglonajoitustutkimus 41 4.2.3 Viinimarjojen viljelyteknistä tutkimusta vuodesta 1971 41 4.2.3.1 Istutusetäisyyskokeet 41 4.2.3.2 Mustaviinimarjan lannoitus- ja leikkauskokeet 41 4.2.3.3 Maanpinnan hoitokokeet 43 4.2.3.4 Kukkien ja raakileiden variseminen 44 4.3 Uusien marjakasvien tutkimus (Pirjo Dalman) 44 4.3.1 Mesimarjatutkimusta vuodesta 1971 lähtien 44 4.3.2 Marja-aroniatutkimus alkoi vuonna 1979 46 4.3.3 Puolikorkea pensasmustikka vuodesta 1987 lähtien 47 4.4 Hedelmäpuututkimukset (Pirjo Dalman) 48 4.5 Vihannestutkimukset (Pirjo Dalman) 48 4.6 Koristekasvit (Pirjo Dalman) 48 4.7 Yrttitutkimukset vuosina 1989-1994 (Bertalan Galambosi) 48 4.7.1 Mausteviljelyn kehittämishankkcella liikkeelle vuonna 1989 48 4.7.2 Suomeen soveltuvien yrttikasvien viljelytekniikka ja laatu tarkentuu 50 4.7.3 Yrttitutkimus suuntautuu rohdoskasveihin ja kansainvälistyy 50 4.7.4 Tutkimuksen rinnalle yrttineuvonnan ja -koulutuksen käynnistäminen 50 5 EPÄONNISTUNEET JA JULKAISEMATTOMAT TUTKIMUKSET (Erkki Huokuna) 50 ETELÄ-SAVON TUTKIMUSASEMAN JULKAISULUETTELO VUOSILTA 1919-1994 53 ESIPUHE Maatalouden tutkimuskeskuksen vanhin tutldmusasema, Etelä-Savon tutki- musasema Karila täytti 75 vuotta kahdeksantena elokuuta vuonna 1994. Perusta- misasiakirjan mukaan "koeasema on perustettu etupäässä peruna- ja ruiskokeita ja jalostusta varten". Toiminta painottuikin 1950-luvulle asti perunantuotannon kehittämiseen. Nurmitutkimukset lisääntyivät 1960-luvulla ja ovat siitä lähtien olleet toiminnassa keskeisellä sijalla. Lypsykarjaa Karilassa oli vuoteen 1970, minkä jälkeen kotieläintutkimusta jatkettiin lampailla vuoteen 1978 asti. Puutar- hakokeet aloitettiin 1950-luvulla, ja marjatutkimuksia on Karilassa tehty jo 30 vuoden ajan. Täysin uudet kasvilajit tulivat koekentille vuonna 1989, kun Kari- lassa aloitettiin mauste- ja rohdoskasvien tutkimus. Juhlavuonna Etelä-Savon tutkimusasema oli valtakunnallisesti merkittävä marja- ja yrttituotannon sekä nunnien tutkimuspaikka. Elinvoimaisuuden osoituksena olivat useat tilaustutki- mukset ja kansainväliset yhteistutkimukset. Juhlavuoden päättyessä varmistui Euroopan Unionin tutkimusrahoitus kahdelle nurmitutldmushankkeelle ja yhdel- le yrttitutkimukselle. Soveltavalla tieteenalalla tutkimus merkitsee käytännön tiedonjanoa. Sen tulok- sien on oltava hyödynnettävissä erilaisina taloudellisina sovelluksina. Joskus tut- kimus on perustavaa taustatyötä, jota ei aina edes osata yhdistää lopulliseen tu- lokseen. Tutkimuksen tekijöiden on voitava hahmottaa työnsä osana pitkää ketjua, jonka valmistumiseen jaksaa pyrkiä kärsivällisesti, pienin askelin, mutta aina yhtä varmasti. Karilassa työtä on tehty pitkäjänteisesti, innostuneesti ja tu- lokseen pyrkien. Tässä tiedotteessa kerrotaan Etelä-Savon tutkimusaseman syntyvaiheista, toi- minnan puitteista ja keskeisimmistä tutldmustuloksista koko 75-vuotisen histori- an ajalta. Iloksemme voimme todeta, että kaikki merkittävimmät tutkimustulok- set on saatettu julkisuuteen. Tässä tiedotteessa selostetaan lyhyesti myös muutamien kokeiden tuloksia, joita ei ole aiemmin julkaistu. Tutkimustyö Etelä-Savon tutkimusasemalla on perustunut kiinteään yhteistyö- hön niin Maatalouden tutkimuskeskuksen yksiköiden kuin sen ulkopuolisten si- dosryhmien kanssa. Kiitämme kaikkia yhteistyökumppaneitamme tuloksek- kaasta ja antoisasta yhteistyöstä ja toivomme yhteistyön jatkuvan vireänä myös tulevina vuosikymmeninä. Karilassa maaliskuussa 1995 Tekijät 5 Tutkimusta, kehitystä. Teemme työtä, iloitsemme, väsymme ja virkistymme. Kohti tietoa ja sovellusta vaiko kenties kultajyvää? Uutta hyvää? Mausteista menoa, ryydeistä ryhtiä. Mansikoista, mustikoista makeutta, väriä, iloa ja elämää. Apiloista, heinistä, ravitsevaa rehua, energistä einettä. Mikä? Miten? Miksi? Missä? Kannattavuus? Kustannukset? Laatu? Määrä? Menetelmät?' Tutkimusta, kehitystä. Ongelmien ratkaisuja, energiaa yhteistyöstä. Elettyä elämää, nykyisyyttä, tulevaa. Päivi Nykänen-Kurki HUOKUNA, E., DALMAN, P., NYKÄNEN-KURKI, P., GAL.AMBOSI, B., HÄKKINEN, S. ja SORMUNEN- CRisTiAN, R. Etelä-Savon tutkimusasema 75 vuotta. Tutkimusta ja koetoimintaa viljelijän hyväksi vuodesta 1919. Maatalouden tutkimuskeskus, Tiedote 7/95. 69 p. 9 1 KOEASEMAN PERUSTAMINEN JA TOIMINNAN PUITTEET 1.1 Koeasema perustettiin Tullaan Mikkelin läänin maanviljelysseuran toimintasuun- nitelmassa vaadittiin jo vuonna 1898 koe aseman perustamista maakuntaan. Toistuttuaan useita ker- toja aloite johti tulokseen, kun elokuun kahdeksan- tena päivänä vuonna 1919 annettiin asetus Otavan kasviriviljelyskoeaseman perustamisesta. Koeasema sijoitettiin Otavan koulutilan Tullan si- vutilalle. Koeaseman johtokunnan ensimmäisessä pöytäldrjassa mainitaan, että "koeasema on perus- tettu etupäässä peruna-ja ruiskokeita ja jalostusta varten. Niillä on saatava selville 1) parhaat. pe- runalaadut sekä satoisuuteen että tärkkelys- ja kuiva-ainepitoisuuteen nähden ja 2) mitkä laadut ovat kestävimpiä ruttoa vastaan sekä lisäksi 3) mi- käli mahdollista muitakin perunanviljelystä koske- via kysymyksiä". Tullan tilalla oli noin yhdeksän hehtaaria, erittäin kivistä ja veden vaivaamaa peltoa ja puutteelliset rakennukset. Vuonna 1920 saatiin vähäinen määrä- raha rakennusten ja peltojen kunnostamista varten. Koetoiminta aloitettiin vuonna 1921. Ensimmäiset kokeet olivat perunan ja viljojen lajikekokeita joi- den tulokset jäivät vähäisiksi. Tuloksista kerrottiin suullisesti viljelijöille ja neuvojille. Koeasema siirrettiin vuoden 1926 alussa nykyisel- le paikalleen Karilan tilalle Mikkelin maalaiskun- nan Rantakylään, sillä Tulkin peltoja ei pystytty silloisilla välineillä kunnostamaan riittävästi ja ra- kennustenkin korjaus oli ollut vähäistä. Tila on tunnettu Karilan nimellä vuodesta 1875 lähtien, mitä ennen se tunnettiin nimellä Nykänen. Tila oli toiminut Karjalan rakuunaeskadroonan rykmentin- pastorin virkatalona' vuodesta 1698 lähtien. Vuok- ratilana se toimi 1800-luvulla. Vankeinhoitolaitok- sen vuokra-aika Päättyi vuonna 1925, minkä jälkeen aktiivinen tutkimustoiminta 'saattoi alkaa valtion omistamalla Karilan . tilalla. Nykyinen ta- louskeskus suunniteltiin ja rakennettiin 1920-lu- vulla nimenomaan tutkimuskäyttöä varten. Koeaseman nimi muutettiin vuonna 1924 Etelä- Savon kasvinviljelykoeasemaksi, vuonna 1957 Etelä-Savon koeasemaksi ja vuodesta 1985 lähtien nimenä on ollut Etelä-Savon tutkimusasema. Kari- lan maantieteellinen sijainti on 61° 40' pohjoista leveyttä ja 27° 13' itäistä pituutta. Korkeus meren- pinnasta on 107 metriä. 1.2 Peltoa raivattiin 1920-luvulla Karilan tilan pinta-ala on noin 90 hehtaaria. Peltoa oli vuonna 1926 vain 18 hehtaaria, joista pääosa oli moreenirinteitä. Turvemaata oli noin kolme hehtaaria. Huomattava osa tilasta oli tasaista, kive- töntä ja hieman soistunutta hietapohjaista metsää, mistä raivattiin pelloksi 22 hehtaaria vuosina 1926-28. Alueet salaojitettiin tiiliputkilla jo rai- vauksen yhteydessä. Varhaisimmatkin ojitukset toimivat ongelmitta. Viimeiset salaojitukset tehtiin 1980-luvun lopulla. Tuloksena oli koetoimintaan soveltuva noin 40 hehtaarin peltoalue. Metsää on noin 46 hehtaaria sekä tie- ja tonttimaata nykyisin lähes 3 hehtaaria. Pääosa pelloista on hienoa tai karkeaa hietaa ja hiekkaa. Kiyennäismaan päällä olleen ohuen turve- kerroksen ansiosta muokkauskerroksen multavuus on ollut hyvä, 51.5 %. Multavuus on kuitenkin ajanmittaan vähentynyt. Ojitus on toiminut tyydyt- tävästi, vaikka tasangoilla on joissain paikoin vesi- ja jäävahingoille alttiita notkelmia. Metsän reu- noissa rinteet ovat hietamoreenia. Karilan tilan vanhan päärakennuksen ympärillä, niin sanotulla vanhan Kullan mäellä, vanhat pellot ovat kaikki hietamoreenia ja paikoin melko kivisiä. Pintakivet on raivattu jo vuosia sitten pois, ja pellot ovat kel- vollisia nykyaikaiseen viljelyyn. Turvemaat ovat notkojen pohjilla. Ne ovat hyviä mutasuoalueita, joiden turvekerros on luonnollisesti vuosien ku- luessa ohentunut. 10 Koeaseman ensimmäinen johtaja maisteri Yrjö Koskinen luonnehti koeaseman peltoja "auhdoiksi hiekkamaiksi". Luonnehdinta oli varsin osuva, vaikka lyhyt poutakausi ei aiheutakaan alavan si- jainnin vuoksi kuivuutta. Sato kärsii pahasti vasta, kun pouta on jatkunut kolmesta neljään viikkoa. Moreenipelloilta löytyy kohtia, joissa multakerros on ohut ja helposti poutiva. Mutta sieltä löytyy myös kohtia, joissa kosteus nousee kasveille pit- kinäkin poutalcausina. Nykyisin talouskeskuksen lähistöllä sijaitsevia koekenttiä voidaan kastella maahan rakennetun kasteluputiciston avulla. Kivennäismaan peltojen pH-luku vaihtelee välillä 5,6-6,5. Kallckitilanne on ollut yleensä hyvä. Fos- fori-ja kalitilanne ovat olleet tyydyttäviä. Kuparia, booria ja seleeniä on esiintynyt hivenravinteista niukimmin. Puutostapaukset on kuitenkin voitu poistaa väkilannoitteilla viljavuustutkimuksen an- tamien viitteiden mukaan. Vuosien saatossa suh- teellisen suuri peruna- ja avokesantoala ovat hei- kentäneet mullan rakennetta, vaikka nurmiala on ollut koko ajan melko suuri. Kesannot on hoidettu vuodesta 1990 alkaen viherkesantoina, mikä vä- hentää ravinteiden huuhtoutumista. Ravinnetilan- teen heikkeneminen on ominaista Karilan kiven- näismaille, joten viljelyn onnistumiseksi tarvitaan lähes jokavuotista täyslannoitusta. Turvemaissa on ollut hyvä kalkki- ja ravinnetilanne. 1.3 Säähavaintoja vuodesta 1926 lähtien Säähavainnot aloitettiin vuonna 1926. Koeasema oli Mikkelin virallinen sääasema vuoteen 1951 saakka. Vuonna 1951 sääasema siirrettiin Mikkelin lentoasemalle puolentoista kilometrin päähän koe- asemalta. Sieltä se siirrettiin vuonna 1968 kahdek- san kilometrin päähän koeasemalta Mikkelin kau- pungin pohjoispuolella, Suonsaaressa, sijaitsevaan Hämäläisen taloon. Karilassa jatkettiin edelleen sekä lämpötila-, sade- ja haihtumismittauksia että lumipeitteen ja roudan talvisia mittauksia. Seppo Häkkinen julkaisi vuonna 1994 tärkeimmät tiedot säähavainnoista sekä kuukausi- ja vuosikeskiar- voista "Sadetta, poutaa, hellettä ja pakkasta. Säähavaintoja Etelä-Savon tutkimusasemalla Mik- kelissä 1926-93" -nimisenä Etelä-Savon tutki- musaseman monisteena. Karilan tilalla sijaitsevat tasankoaluect ovat suh- teellisen viileitä. Lämpöolojen perusteella nämä Kuva 1. Kenttämestari Ilmari Vuorikari haihtu- mista mittaamassa 1960-luvulla. Kuva: Ilmari Vuorikari pellot voitaneen luokitella maakunnan moreenialu- eiden ja suopeltojen keskivälille sijoittuviksi kas- vupaikoiksi. Mäkipelloilla on muutamia erinomai- sia, hikeviä ja lämpimiä kasvupaikkoja. Lunta on talvisin paljon, 50-70 cm. Lumipeitteen kesto ylit- tää joskus kuusi kuukautta. Routaa on harvoin yli 30 cm. Pellon muokkaus aloitetaan keskimäärin toukokuun seitsemäs päivä ja maa jäätyy tavalli- sesti marraskuun lopulla. Kasvulcauden pituus on keskimäärin 160 vuorokautta ja tehoisan lämpöti- lan summa 1201 °C . Jaksolla 1961-90 vuoden keskilämpötila oli 3,1 °C ja sademäärä 643 mm. Keskilämpötila oli 0,1 °C alhaisempi ja sademäärä 58 mm suurempi kuin jaksolla 1931-60. 1.4 Itäsuomenkarja ja rygjarodun lampaat väistyivät Tarvittava hevosmäärä ja muutamia lehmiä ostet- tiin koe asemalle jo toiminnan alussa. Karilan nave- tan valmistuttua vuonna 1928 itäSuomenkarja -tyyppistä suomenkarjaa alettiin lisätä. Lypsyleh- miä oli siitä lähtien 14-18 nuorkarjan lisäksi. Kar- jan rotu vaihtui myöhemmin ayrshireksi, kun viisi kantavaa ayrshirehiehoa siirrettiin Karilaan Poh- jois-Savon koeasemalta vuonna 1964. Näiden hie- 11 hojen pohjalta koeasemalle kasvatettiin hyvä ay- karja. Suomenkarjan lehmät jouduttiin hävittämään sairauksien vuoksi. Lypsykarja siirrettiin vuonna 1970 Hämeen koeasemalle, kun koeasemat alkoi- vat erikoistua eri tutkimusaloille. Ensimmäinen lammaskatras, rygjauuhia, tuotiin Karilaan vuonna 1960. Rotu ei kuitenkaan vastan- nut kaikkia toiveita ja kyseisen rodun lampaat lä- hetettiin teuraaksi vuonna 1971. Ensimmäiset suo- menlampaat Karilaan tuotiin vuonna 1966. Lammastutkimukset päättyivät Karilassa vuonna 1978, kun lampaat siirrettiin Jokioisten Kuuman lampolaan. Mehiläispesiä Karilassa on ollut viimeisen 15 vuo- den ajan. Mehiläisiä on käytetty lähinnä pölytys- tarkoituksessa. Pesät ovat olleet mukana varroa- punkin torjuntakokeissa. sääntyneet viime aikoina. Tutkimussuunnitelmien mukaisesti on analysoitu myös marja-, vihannes- ja perunasatojen laatua. Erikoisanalyysien osalta on oltu yhteistyössä eri laitosten ja korkeakoulujen kanssa. Myös yksityisten laboratorioiden ana- lysointipalveluja on käytetty. Konehalli valmistui vuonna 1964 ja kahden asun- non rivitalo vuonna 1965. Kuivuri, johon sijoitet- tiin viljanäytteiden käsittelytilat, rakennettiin vuonna 1987. Pemnakellari remontoitiin vuonna 1993. Sinne rakennettiin samalla asianmukaiset perunoiden ja vihannesten käsittelytilat. Kevyt kasvihuone pystytettiin vuonna 1990 yruitutici- muksia varten. Kaikki tutkimusaseman talouskes- kuksen rakennukset on peruskorjattu vuosina 1983-93. Kaiken kaikkiaan Karilassa on 19 raken- nusta. 1.5 Laboratoriosta toimistoksi ja navetasta laboratorioksi Koeaseman päärakennus on professori Jussi Paate- lan suunnittelema. Se valmistui vuonna 1927. Ylä- kerrassa oli johtajan asunto konttoreineen ja ala- kerrassa laboratorio. Nykyisin päärakennuksen alakerrassa on toimistohuoneita. Henkilökunnan asuinrakennus valmistui vuonna 1928, perunakel- lari vuonna 1932 ja koepuimala, niin sanottu ilma- riihi, vuonna 1934. Navetta valmistui vuonna 1929 ja se sisustettiin koenavetaksi vuonna 1966. Suo- men Itsenäisyyden Juhlavuoden Rahaston, Sitran varoilla navetan viereen rakennettiin kaksi säilöre- hutomia. Vuonna 1970 navetan sisustus muutettiin koelampolaksi. Myös ilmariihessä sijaitsi koelam- pola, jonka viereen rakennetusta laakasiilosta lam- paat söivät suoraan säilörchua. Vuonna 1984 na- vettarakennus uusittiin, ja sinne sijoitettiin laboratorio, toimistohuoneita, kokoustilat, korjaa- mo, kylmiö ja sosiaalitilat. Ilmariihi kunnostettiin varastoksi vuonna 1991. Laboratoriossa käsitellään pääasiassa kasvinäyttei- tä, jotka lähetetään Maatalouden tutkimuskeskuk- sen laboratorioihin Jokioisiin. Aiemmin näytteet lähetettiin Tikkurilassa sijainneiden laitosten labo- ratorioihin. Koe ase m all a on tehty myös sokerimää- ri tyksiä talvehtimistutkimuksia varten ja perunan virustestauksia. Nurmicn kasvilajianalyysit ovat li- 1.6 Käsinkylvöstä koeruutupuimuriin Toiminta Tullassa alkoi melko alkeellisesti. Vilja- kokeet esimerkiksi kylvettiin käsin ja mullattiin äkeellä. Erilaisia laitteita tehtiin itse. Suuri edistys oli, kun 1930-luvulla saatiin PlanetJunior- ja vähän myöhemmin Pragner-kylvökoneet. Pienoistraktorit niittokoneineen saatiin vasta 1960-luvulla. Teho- Juko-perunannostokone hankittiin vuonna 1971. Koneella on nostettu perunakokeiden sato jo yli 20 vuotta. Vuonna 1981 saatiin käyttöön Oyjord-kyl- vökone, Hege-ruutupuimuri ja Haldrup-nurmen- korjuukone. Erilaisia mitta- ja havaintolaitteita on ollut käytös- sä aseman alkuajoista saakka. Rehusilppuri, kuiva- tuskaapit ja vaa'at ovat olleet kautta aikojen tehok- kaimmassa käytössä. Tarvittaessa mittalaitteita on voitu lainata eri tutkirnuslaitoksilta. Kun tutki- musasemien kalustamista varten saatiin 1980-lu- vulla lisää rahoitusta, kalusto saatiin pääpiirteis- sään ajanmukaiscen kuntoon. Koetoiminnan vaatimat koneketjut ja näytteiden käsittelymahdol- lisuus on nurmille, viljoille ja perunalle. Peltokas- vikokeisiin verrattuna puutarhakokeiden hoito tehdään pitkälti käsityönä. Herukkakokeiden sa- donkorjuu on vuodesta 1984 lähtien tehty pääosin lähialueen viljelijöiden Joonas-korjuukoneella. 12. Kuva 2. Tutkimusaseman johtajat, vasemmalta maanviljelysneuvos Yrjö K. Koskinen (1920-58), professori Erkki Huokuna (1958-87) ja tohtori Pirjo Dalman (1987—). 1.7 Automaattisen tietojen käsittelyn ja tietoliikenneyhteyksien aika Tutkimusaseman ensimmäinen mikrotietokone hankittiin vuonna 1988. Vuonna 1994 asemalla oli käytössä viisi mikrotietokonetta sekä pääteyhteys Jokioisten keskustietokoneeseen.Tietokoneita käy- tetään koesuunnitelmien tekoon, tulosten lasken- taan, aineistojen tilastolliseen käsittelyyn, piirtämi- seen ja kirjoittamiseen sekä tiedonkeruuseen. Kenttäkokeiden tiedonkeruujärjestelmän (TIKE) ja Rufco-merldcisen kenttätietokoneen käytön si- säänajo aloitettiin vuonna 1993. Tiedonkeruujär- jestelmän pohjana oleva Agrobase-ohjelmisto an- taa mahdollisuuden kenttäkokeiden suunnitteluun, tulosten muokkaukseen ja kuvailuun sekä rapor- tointfin. Järjestelmä mahdollistaa ajantasaisen tut- kimusaineiston käytön. Agronet-tietoverkko on maatalousalan informaa- tioverkko. Säilörehun korjuuaikapalvelu, sääpalve- lu- ja sakolukupalvclu ovat osa kyseistä infor- maatiojärjestelmää. Tutkimusasema osallistuu tietoverkon ylläpitoon päivittämällä ajankohtaista tietoa Etelä-Savon tutkimusaseman sivuille kysei- sissä valikoissa. Kasvukauden kehitystä seurataan lämpötila- ja sade tietojen avulla, kasvustojen ke- hittymistä ja sadonmuodostusta mitaten sekä kas- vitauti- ja tuholaishavaintoja tehden. Säilörehunur- mien kevätniiton laadun ja leipäviljojen sakoluvun muutokset päivitetään korjuuaikoina säännöllisesti. Myös tutkimustuloksista tiedotetaan Agronetissa. Tiedonsiirto tutkimuskeskuksen sisällä toimii omaa tietoliikenneverkkoaan pitkin. Sähköpostiyh- teys toimii sekä kotimaassa että ulkomailla tätä kautta. 1.8 Organisaatioiden muuttuessakin työ ja sen tekijät pysyvät Tutkimusasemat toimivat pitkään varsin itsenäises- ti suoraan tutkimuskeskuksen johdon alaisuudessa, mutta 1990-luvulla Maatalouden tutkimuskeskuk- sen sisäistä organisaatiota on uudistettu voimak- kaasti. Tutkimusasemista on muodostettu tulos- vastuullisia tutkimusyksiköitä. Vuonna 1991 muodostettiin Etelä-Savon, Hämeen ja Keski-Suo- men alueellisista tutkimusasemista sekä terve- taimiasemasta ja Luonnonmukaisen tuotannon tutkimusasema Partalasta Sisä-Suomen tutki- musyksikkö. Onnistuneesta toiminnastaan huoli- matta Sisä-Suomen tutkimusyksikkö toimi vain vuoden 1993 loppun saakka. Vuoden 1994 alussa muodostettiin Itä-Suomen tutkimusyksikkö, johon Etelä-Savon tutkimusaseman lisäksi kuuluvat Poh- jois-Savon ja Karjalan tutkimusasemat, Laukaan tutkimus- ja valiotaimiasema sekä Luonnonmukai- sen tuotannon tutkimusasema Partala. Hyvätkään puitteet eivät toimi ilman huolellista, ahkeraa ja pitkäjänteistä henkilökuntaa. Aseman johtajina ovat toimineet: maanviljelysneu- vos Yrjö K. Koskinen vuosina 1920-58, professori Erkki Huokuna 1958-87 ja tohtori Pirjo Dalman vuodesta1987 lähtien. Johtajat ovat työskennelleet hallintotehtävien ohella aktiivisesti tutkimustyössä. 13 Heidän lisäkseen vakituisina tutkijoina ovat työs- kennelleet: tohtori :Annikki J Ryynänen vuosina 1971-79, tohtOri 'Pirjo Dalnian 1979-87, MMK Anne Rahkonen vuonna 1989, puutarha-agronomi Bertalan Galambosi vuodesta 1989 lähtien ja MMK Päivi Nykänen-Kurki vuodesta 1990 läh- tien. Karilassa työsuhteet ovat olleet ansiokkaan pitkiä. Koeapulainen Elina Piispasen työrupeama kesti 50 vuotta. Pitkäaikaisimpia, yli 15 vuotta Karilassa työskennelleitä työntekijöitä ovat olleet: kenttä- mestari Vilho Rajala vuosina 1922-52, koeapulai- nen Elina Piispanen 1926-76, karjakko Saimi Markkanen 1933-58, tallimies Toivo Markkanen 1937-58, kenttäapulainen Martta Hämäläinen 1943-66, kenttäapulainen Lyydia Hölttä 1943-66, kenttäapulainen Malakias Hölttä 1943-63, kenttä- apulainen Aino Lamberg 1949-75, kenttäapulai- nen Siiri Toivanen 1953-77, kenttäapulainen Toi- vo Puranen 1954-72 ja kenttämestari Ilmari Vuorikari 1952-73. Myös nykyinen henkilökunta on kokenutta ja muu- toksen virrassa aktiivisesti ammattipätevyyttään kehittävää. Johtajan ja tutkijoiden lisäksi Karilassa työskentelevät: tutkimusmestari Seppo Häkkinen (1960—), tutkimusmestari Reijo Pesonen (1973—), tutkimusapulainen Ritva Valo (1982—), tutki- musapulainen Pekka Putkonen (1983—) ja toimis- tovirkailija Anu Pettinen (1991—). Lisäksi Karilassa on työskennellyt lukuisa joukko ahkeria ja kukin paikkansa täyttäneitä projektitut- kijoita ja muita lyhyempiaikaisia työntekijöitä har- joittelijat ja koululaiset mukaan lukien. 2 PELTOKASVITUTKIMUKSET VUOSINA 1926-1994 Tutkimusten painoalueet ovat vaihdelleet vuosien kuluessa eri syistä. Pääasiassa oman maakunnan tutkimustarvetta on seurattu tulevaisuutta ennakoi- den: Vaikka suuri osa koesuunnitelmista on tullut' laitoksilta, tutkimusaseman johtajien ja tutkijoiden mielenkiinto ja käytännöntutkimustarpeet ovat rat- kaisseet tutkimusten painoalueet, Koetoiminta al- koi peruna- ja viljalajikkeiden testauksella, olihan johtaja Yrjö Koskinen erityisen kiinnostunut pe- runasta. Samalla viljelytekniikka alkoi 'kehittyä. Latmoituskokeita on tehty koko tutkimusaseman toiminta-ajan eri kasveilla. Lannoituskokeet on suunniteltu, johdettu ja julkaistu pääosin niaanvil- jelyskemian- ja -fysiikan laitoksen toimesta. Tutki- muskohteina ovat olleet niin pää-, sivu- kuin hi- venravinteetkin.. Karjanlanta oli tärkeä koetekijä varsinkin alkuaikoina. Sitten seurasivat eri lannoi- telajit. Väkilannoitteina annettavien pääravinteiden käyttömäärät selvitettiin jo varhain. Vain nurmien typpilannoitus vaati paljon lisätutkimusta 1960-lu- vulta lähtien. Koeasemien hivenravinnekokeet aloitettiin Kari- lassa 1930-luvulla. Jo varhain todettiin, että boori on välttämätön apilan ja ristikukkaisten siemen- tuotannolle. Paikoin suopelloissa esiintyi myös ku- parin puutetta. Seleenin puute ilmeni lampaan ka- ritsoiden lihasrappeutumana. Se voitiin poistaa syöttämällä seleenipitoista kivennäisrehua ja lan- noittamalla laitumet seleenipitoisilla lannoitteilla. Vesistöjen rehevöitymisenä ympäristössä näkyvät muutokset loivat tilanteen selvittää pääravinteiden minimitarve. Lannoitteiden porraskokeet aloitet- tiin. Tärkeäksi muodostui myös Siilinjärven fosfo- rikaivoksen jätteen, biotiitin lannoitekäyttöä tutki- va koe. Biotiitin sisältämä hidasliukoinen kalium osoittautui hyväksi nurmen lannoitteeksi ja ta- loudellisesti edulliseksi kaivoksen lähiseuduilla. Apilanviljelyn varmistamiseksi on eri aikoina jär- jestetty kalkituskokeita. Karilan maat ovat siinä määrin kalkkipitoisia, että tulosta saatiin vain har- voissa kohdin. Kalkituskokeissa mukana ollut puunkuorituhka osoittautui erittäin edulliseksi maanparannusaineeksi. Tsemobylin ydinvoimala- onnettomuuden saastelaskeutuman mittaaminen maassa ja sen kulkeutuminen kasvustoon oli vii- meaikaisia yhteistutkimuksia maanviljelyskemian ja -fysiikan alalla. Kemiallinen kasvinsuojelu tuli tutkimukseen ja käytäntöön voimakkaasti 1960-luvulla. Koeasemil- lakin oli paljon erilaisia rikkakasvien, tuholaisten ja kasvitautien torjuntakokeita, jotka olivat asian- omaisten laitosten johtamia. Aineet olivat toinen toistaan tehokkaampia, mutta takaiskuilta ei vältyt- ty torjunta-aineita kestävien kasvintuhoojien kehit- tyessä nopeasti. Torjunta-aineista tuli luontoon vaarallisiakin myrkkyjä. Viime aikojen tutkimuk- set ovatkin kohdistuneet haitattomien aineiden ja mahdollisimman vähäisten käyttömäärien ja tur- vallisten käyttötapojen löytämiseen. Toisaalta laa- 14 jamittaiset lajikekokeet ovat tarjonneet runsaasti materiaalia esimerkiksi lajikkeiden taudinkestä- vyysmäärityksille. Erkki Huokuna tuli Karilaan vuonna 1958. Hänen mukanaan nurmitutkimus nousi merkittäväksi tut- kimusalueeksi 1960-luvulla karjatalousvaltaisessa maakunnassa. Erkki Huokunan tutkimustyö oli merkittävässä asemassa, kun säilörehun voimape- räistä mutta varmaa tuotantotekniikkaa kehitettiin, ja nurmikasvitutkimus vakiinnutti asemansa Kari- lan peltokasvitutkimuksessa. Nurmipalkokasveista erityisesti puna-apila oli tärkeä osa nurmituotanto- tutkimusta. Nurmipalkokasvituticimus säilyi kes- keisellä sijalla Päivi Nykänen-Kurjen tullessa tutkijaksi vuonna 1990 ja aloittaessa peltokasvitut- kimuksen valkoapilan käyttömahdollisuuksia sel- vittämällä. Rehun tuotantokustannusten alenta- minen ja ravinteiden käytön tehostaminen ovat nykyisin keskeisiä tutkimuskohteita. Nurrnipalko- kasvit ovat merkittävässä asemassa näitä kysy- myksiä ratkotuessa. Viljelymenetelmät pyritään säätämään ympäristöä säästäviksi ja säilyttäviksi. Uutena aiheena mukaan on tullut biodiversiteetin, luonnon monimuotoisuuden, lajirunsauden säilyt- täminen myös viljelymaisemassa. Kansainvälinen toiminta vilkastui 1960-luvulla. Professori Otto Valle lähetti Karilaan saksalaisen apilatuticijan jo vuonna 1962. Kaukaisin tutkija- vieras on ollut Dr. Yates Tasmaniasta. Vilkkainta toiminta on ollut Pohjoismaiden Maatalloustutki- jain Yhdistyksen (PMY) ja virolaisten nurmitutki- joiden kanssa, mutta Etelä-Savon tutkimusasema tunnetaan myös kansainvälisessä nurmitutkimus- kentässä. Tänä päivänä Karila on aktiivisesti mu- kana FAO:n nurmitutkimushankkeissa, Euroopan Unionin tutkimusrahoitteisissa projekteissa sekä COST-hankkeessa, jossa Euroopan Unioni rahoit- taa tutkijatapaamisia ja ticdonvaihdon kehittämis- tä. Ensimmäisiltä vuosikymmeniltä on vähän jul- kaisuja, mutta tuloksista tiedotettiin maanviljelijäin kokouksissa pidetyissä esitelmissä, retkeilijöille keekentän laidalla sekä paikallisissa sanomalehdis- sä. Säännöllinen julkaisutoiminta pääsi vauhtiin, kun Erkki Huokuna tuli Karilaan. Tuloksia julkais- taan vakiintuneen käytännön mukaan tieteellisis- sä sarjoissa, seminaareissa ja kongresseissa sekä kotimaassa että ulkomailla, Maatalouden tutki- muskeskuksen tiedotteina, Koetoiminta ja Käytän- tö -liitteessä ja muissa ammattilehdissä. 2.1 Perunatutkimusta 75 vuotta Peruna on ollut keskeinen tutkimuskohde Etelä- Savon tutkimusaseman koko 75-vuotisen toimin- nan ajan. Lajikekokeet eriytyivät 1960-luvulla var- haisperuna- ja ruokaperunakokeiksi. Perunan lajikekokeiden johto oli Maatalouden tutkimuskes- kuksen kasvinviljelylaitoksella. Sadon laatua kos- kevat arvostelut lisääntyivät 1970-luvulla. Viljely- teknisissä kokeissa on selvitetty muun muassa lannoitusta, varsien niittoa ja rikkakasvien torjun- taa. Kasvitautien tutkimuslaitoksen johtamana on tehty useita perunaruton torjuntakokeita. Koskisen lisäksi Karilan perunatuloksia ovat julkaisseet Esko Seppänen 1960-luvulla sekä Erkki Huokuna ja Seppo Häkkinen vuosina 1975 ja 1981. Anna- Liisa Kirvesniemi teki laudaturtyön uuniperunasta vuonna 1985. Vuonna 1995 valmistuu tiedote Ete- lä-Savon tutkimusasemalla vuosina 1983-94 teh- dyistä varhais- ja ruokaperunan lajikekokeista. 2.1.1 Lafikekokeet jatkuivat sota-aikanakin Jo koeaseman perustamisvaiheessa sen tärkeim- mäksi tehtäväksi mainittiin perunakokeet. Siihen aikaan viljeltiin pääasiassa niin sanottuja maatiais- perunoita, mutta ulkomaisia jalosteitakin alkoi vä- hitellen tulla maahan. Tilanne oli sekava ja sen vuoksi laatu- (lajike-) vertailu oli kiireellinen teh- tävä. Jo Tullassa aloitettiin lajikekokeet, ja ne laa- jenivat, kun siirryttiin Karilaan. Niitä pidettiin niin tärkeinä, että sarjaa ei katkaistu sota-aikanalcaan. Kokeissa olleet lajikkeet luonnollisesti vaihtelivat vuosien kuluessa. Heikot tulokkaat pudotettiin pois Kuva 3. Kenttäapulainen Malakias Hölttä peru- naa multaamassa 1950-luvulla. Kuva: 1Wriari Vuorikari 15 jo lyhyen kokeilun jälkeen, mitta uusia tuli jatku- vasti varsinkin keskieurooppalaisilta jalostuslaitok- silta. Myös omat laitoksemme Tammisto ja Jokioi- nen jalostivat perunaa. Tammiston ensimmäinen kotimainen perunajalosteTammiston aikainen las- kettiin kauppaan jo 1930-luvulla. Jaakko valmistui Jokioisilta vuonna 1951. Varhaisperunakokeissa koetekijänä oli myös nos- toaika. Ruoka- ja talousperunoiden lajikekokeissa oli kaksi typpitasoa. Perunasta punnittiin mukula- sato, määritettiin tärkkelyspitoisuus ja mukulain kokojakaantuma. Lehti- ja mukularuton tuhot ha- vainnoitiin. Myös joitakin makutestejä tehtiin. Ete- lä-Savon koeasema oli hyvin keskeinen pe- nmakoeasema 1920- ja 1930-luvuilla. Karilassa viljelty koesiemen lähetettiin useimpiin perunako- keisiin muille koeasemille ja niin sanotuille kuin- teille koekentille. Kun siemenhuoltoa laajennettiin myös paikalliskokeisiin, tehtävästä muodostui laa- ja, aina 1970-luvulle saakka jatkunut työkenttä. Parhaina vuosina lähetettiin siemen noin 300 ko- keeseen, jotka käsittivät kaikkiaan 1500 sie- menerää. Perunan lajikekoetoiminnalla oli suuri kansallinen merkitys. Johtaja Yrjö Koskinen kokosi alkuvuosi- en tulokset kaikista koepaikoista ja julkaisi ne vuonna 1932. Yrjö Koskinen aikoi varsinaiseksi perunantutkijaksi. Hän aloitti jo väitöskirjatyönsä perunan idätyksestä, mutta sota" katkaisi sen niin alkuvaiheessa, että työ jäi kesken. Pauli, Upto ja Eigenheimer nimiset perunalajikkeet osoittautuivat kokeissa parhaiksi ja ne levisivät sit- ten yleiseen viljelyyn. Erittäin merkittävä oli Ruu- sulehden (Rosafolia) tulo. Se todettiin selvästi muita rutonkestävämmäksi. Ruusulehden levittä- miseksi tarvittiin kuitenkin voimakas mainostus, koska sen maku ei miellyttänyt kaikkia. Työ onnis- tui melko hyvin ja Ruusulehden merkitys korostui sotavuosina. Sen ansiosta riitti perunaa niinäkin vuosina, jolloin rutto pilasi arkojen lajikkeiden sa- don. Varhaisperunalajikkeista kotimainen Timo ja hol- lantilaiset Amazone, Gloria ja Ostara ovat viime vuosina menestyneet hyvin Karilassa. Pitkään ruo- kaperunan. valtalajikkeena ollut Pito on väistymäs- sä uusien satoisampien ja aikaisempien lajikkeiden tultua viljelyyn. Ruokaperunalajikkeista ruotsalai- nen Matilda ja hollantilaiset Hertha, Nicola ja Van Gogh ovat olleet viimeaikaisissa kokeissa parhaita. 2.1.2 Uudet lajikkeet maakuntaan Karilan kautta Perunan lajikekoetoiminnan menestys jatkui vielä sodan jälkeenkin. Saksasta saatiin hyviä lajikkeita, joista tuli meillä paljon viljeltyjä perunoita moniksi vuosiksi. Niistä mainittakoon Siikli (Sieglinde), Nuutti (Friihnudel), Akvila ja Olympia. Tuolloin uudet perunalajikkeet levisivät käytäntöön pää- asiassa siten, että viljelijät tilasivat maanviljelys- seurasta paikallisen lajikekokeen. Kokeessa oli ta- vallisesti 5 lajiketta. Seuraavana vuonna lisättiin 1-3 parasta lajiketta ja hävitettiin muut. Näin jat- kettiin lisäämällä yhtä tai kahta lajiketta, kunnes siementä oli riittävästi tilan koko tarpeeksi. Sen jälkeen sitä voitiin luovuttaa naapureillekin. Koska Karila vastasi kokeiden siemenhuollosta, voidaan sanoa, että sotien jälkeen lähes 30 vuoden ajan uu- det perunalajikkeet tulivat Suomen pelloille pää- osin Karilan kautta. Mutta siinä oli myös perunan- viljelymme heikkous. Kun tilalla viljellään useampia lajikkeita, niin ne varmasti sekaantuvat. Toinen seikka oli, että virustaudit levisivät vauh- dilla. Eri maista tulleissa lajildwissa oli uusia vi- ruksia, joille entisetkin perunat saattoivat olla ar- koja. Kun eri lajikkeita viljeltiin vierekkäin, levisivät taudit koko viljelykseen. Vähän myöhem- min tulleita pahoja varastotauteja ei Karilassa ta- vattu. Koesiementen virustautisuutta yritettiin Karilassa torjua lähtemällä liikkeelle mahdollisimman ter- veillä kannoilla. Professori Onni Pohjanheimo lä- hetti Jokioisista lisäysviljelyä varten terveen ai- neiston. Niitä viljeltiin aluksi suöpellolla siten, että lajikkeiden välille jätettiin penkin tai kahden tila: Kaikki sairailta näyttävät yksilöt poistettiin tietyssä kasvuvaiheessa ja satunnaistesteillä todettiin aluksi S-virukset serologisesti. Kun tautistrus tuli huo- mattavaksi, hävitettiin koko perunaerä. Näin pysyt- tiin tyydyttävässä tilanteessa. Aina tuli kuitenkin uusia viruksia ja toiminnan todettiin olevan kysei- sissä oloissa toivotonta. Paikalliskokeisiin ei enää lähetetty siementä ja siemenperunahuolto siirtyi 1970-luvun lopulla Siemenperunakeskukselle Tyr- nävälle, missä toiminta jatkuu nykyajan vaatimuk- sia vastaavana. 16 Kuva 4. Tutkimusmestari Seppo Häkkinen rukiin pituutta mittaamassa 1990-luvulla. Kuva: Seppo Häkkinen Perunaa on jalostettu ja tutkittu Suomessakin pal- jon. Tehdystä työstä huolimatta kauppaperunan laatu on pitkään ollut luvattoman heikko. Kaikkiin seikkoihin ei ole pystytty tilanteiden muuttuessa puuttumaan. Uudet viljelykoneet asettavat lajik- keille omat vaatimuksensa. Viljelyn keskittyminen yhä harvemmille tiloille on tuonut esille maan ra- kenteen nopean heikkenemisen pääasiassa perunaa viljelevillä tiloilla. Ruokaperunan lannoittaminen on opeteltava tila- tai oikeastaan lohkokohtaisesti. Onnistunut perunanviljely vaatii huolellisuutta ja korkeaa ammattitaitoa. Viime vuosina parantunee- seen kauppaperunan laatuun on tutkimuksellakin ollut osuutensa. 2.2 Viljatutkimukset alkoivat ruiskokeilla Koeasema perustettiin perunakokeiden lisäksi ruis- kokeita varten. Ne olivat aluksi lajikekokeita, joi- den johto oli kasvinviljelylaitoksella. Päähuomio kiinnitettiin talvehtimiseen, koska se ratkaisi sadon suuruuden. Toinen tavoite oli luja korsi, koska ru- kiin lakoutuminen ennen jyväsadon tuleentumista on aina ollut sen viljelyn heikkous. 2.2.1 Viljojen lajikekokeet V iljojen lajiketestaukset ovat työllistäncet koease- mia hyvin paljon. Aluksi lajikekokeet olivat erityi- sen tarpeellisia herättämään viljelijäin kiinnostusta uusiin jalosteisitin. Tämä tavoite toteutui jo sodan jälkeen. Suomalainen viljelijä on ollut hyvin kiin- nostunut lajikkeista ja halunnut nähdä niitä koe- kentillä retkeiltäessä. Hän on myös vaihtanut vilja- lajiketta usein. Uusista lajikkeista on kirjoitettu paljon maatalouslehdissä. Maatalouden tutkimus- keskuksen tiedotteissa virallisista lajikekokeista annetaan perusteelliset tiedot uusien jalosteiden ominaisuuksista vuosittain. Niiden perusteella vil- jelijän ja neuvojan on helppo muodostaa puoluee- ton käsitys uutuuksista. Aseman alkuvuosikymmeninä viljeltiin niin sanot- tuja maatiaisrukiita, jotka olivat melko talven- kestäviä mutta pienijyväisiä ja heikkokortisia. Ul- komailta tuli uusia lajikkeita, muun muassa virolainen Sangaste. Se oli satoisampi ja suurempi- jyväinen kuin omat rukiimme ja säilyi paikoin vil- jelyssä melko pitkään. Jokioisten kasvinjalostuslai- tokselta tuli 1930-luvulla lajikkeet Toivo, Onni ja Ensi. Ensi- ruista voidaan viljellä myös juhannusru- kiina. Myöhemmin Jokioisista laskettiin kauppaan lajikkeet Voima, Aitta, Anna ja Kartano. Rukiin- viljelymme on ollut näiden lajikkeiden varassa. Uudet jalosteet olivat satoisampia ja hieman luja- kortisempia kuin maatiaiset, mutta talvenkestävyy- dessä ei ole paljon edistytty. 17 Kuva 5. Koeapulainen Elina Piispanen ja kent- täapulainen Martta Hämäläinen kevätvehnän leikkuussa 1950-luvulla. Kuva: Ilmari Vuorikari Kevätvehnä tuli kokeisiin 1930-luvulla, jolloin sen viljely levisi yllättävän laajalle koko maassa. Ti- mantti II oli hyvä lajike, eivätkä Jokioisten Sopu ja Hopea voittaneet sitä. Kevätvehnän viljely jäi tässä maakunnassa kuitenkin vähäiseksi, sillä näissä il- masto-oloissa korsi kasvaa pitkäksi ja lakoutuu helposti. Leiklcuupuhmin vaatima pitkä tuleentu- misaika ja tähkäidännän vaara pienensivät kevät- vehnän viljelyalan minimiin jo 1960-luvulla. Syys- vehnistä Hankkijan Linna ja Elo menestyivät melko hyvin, mutta sadon laatu ei vastannut tavoit- teita ja koko viljely loppui melkein alkuunsa. Veh- nien lajikekokeet jäivät pois Karilasta 1960-lu- vulla. Tehokkaita ravinteidenkäyttäjiä uusiksi rehukasveiksi etsittäessä vehnät saattavat tulla uu- delleen kysymykseen, jos sato korjataan kokovil- jasäilörehuksi ennen keltatuleentumisastetta. Kaura oli meillä tärkein rehuvilja pitkään. Maati- aiskaurojen heikkoutena oli 1920-luvulla pieni sato ja heikko korsi. Uusia jalosteita tuli jo silloin, mut- ta vasta Kultasade II oli selvästi muita parempi. Siitä tuli valtalajike pitkäksi aikaa. Seuraava hyvä kaura oli Hankkijan Sisu. Lannoitustason yleinen nousu vähensi kauran suosiota, koska kaura kaatuu lakoutuessaan tyvestä saakka. Vasta Oiva Inkilän 1980-luvulla jalostamat kauralajikkeet, muun muassa Veli ja Puhti, olivat niin lujakortisia, että niitä voitiin suositella viljelyyn kauran hyvien laa- tuominaisuuksien vuoksi. Uusimmat kauralajik- keet ovat olleet selvästi edeltäjiään laonkestäväm- piä ja aikaisempia. Satoisuus on myös parantunut. Viime vuosina parhaita lajikkeita ovat olleet koti- maiset Veli, Puhti, Virma ja Yty sekä ruotsalainen Salo. Kauran lajikekokeet jäivät pois Karilan oh- jelmasta 1960-luvulla, palasivat 1980-luvulla jää- däkseen jälleen pois 1990-luvulla. Ohran suosio alkoi kasvaa 1970-luvulla. Ohrasta saadaan suurempia jyväsatoja kuin kaurasta. Ja vaikka korren lujuudessa on jatkuvasti ollut toivo- misen varaa, ei ohra lakoudu totaalisesti, vaan jyväsato saadaan talteen lakoutuneestakin kasvus- tosta. Ohralajikkeista Pomo oli pitkään valtalajik- keena. 1980-luvulla tuli uusia lajikkeita, jotka olivat edellisiä lajikkeita aikaisempia, laonkestä- vampia ja satoisampia. Monitahoisista ohralajik- keista Arra on menestynyt hyvin hietamailla. Uu- demmista lajikkeista Pohto, Loviisa ja Artturi ovat menestyneet Karilassa hyvin. Kaksitahoisista lajik- keista ruotsalaiset Kustaa, Kymppi ja Mette sekä kotimaiset uudet lajikkeet Inari ja Viivi ovat olleet parhaita viime vuosina. 2.2.2 Viljebitekniset kokeet Viljojen viljelyteknisiä kokeita on järjestetty lähes kaiken aikaa. Näillä kokeilla on ollut myös kasvin- suojelullisia tavoitteita esimerkiksi syysruldin so- pivaa kylvöaikaa etsittäessä. Liian aikaisin kylve- tyn kasvuston tuhosi usein kahulcärpänen ja liian myöhään kylvetyn taas talvituhosienet oraan jää- dessä tällöin liian heikoksi. Rukiin vannin kylvöai- ka on 20.8. ja syysvehnän 25.8. Tämä pitää vielä- kin paikkansa. Eri viljoilla tehtiin myös lannoitus- ja kasvinsuoje- lukokeita. Kemiallinen talvehtimistuhojen torjunta ja korrenvahvistajien käyttö muodostuivat tärkeik- Kuva 6. Kenttämestari Ilmari Vuorikari ja kent- täapulaiset Lyydia Hölttä ja Aino Lamberg vilja- kokeiden kylvössä Pragner-kylvökoneella 1960-luvun alussa. Kuva: Seppo Häkkinen 18 si aiheiksi. Kasvitautien ja rikkakasvien torjunta viljoissa on vaatinut monta koetta sitä mukaa kun uusia aineita on tullut markkinoille. Viljakokeiden hoito koeasemalla onnistui hyvin silloin kun ruutu- jen sadot leikattiin sirpillä, kuivattiin seipäällä ja ajettiin koepuimalaan "ilmariiheen" odottamaan puintia. Puinti tapahtui vasta, kun syystyöt pellolla oli tehty. Koeviljapuimurit tulivat jo 1960-luvulla, mutta kalleutensa vuoksi ne varattiin varsinaisille viljakoeasemille. Samalla sirppileikkuun taitajat poistuivat yksi toisensa perään ja koeviljojen kor- juu muodostui vaikeaksi. Tässä tilanteessa vähen- nettiin viljakokeet minimiin. Samaan aikaan voi- maperäinen nurmiviljely laajeni koko maakuntaan vilja-alojen kustannuksella. Katsottiin, että laajat viljatutkimukset eivät olleet Karilassa välttämättö- miä. Tilanne muuttui 1980-luvulla kun vilja-alat kasvoi- vat karjattomuuteen siirtymisen takia. Tällöin Ka- rilaan saatiin myös Hege-ruutupuimuri ja vilja- ruutujen korjuu sujui vaivattomasti. Suomen aloittaessa taivaltaan Euroopan Unionin jäsenenä viljan asema karjatilalla muuttuu jälleen. Suojavil- jaa tarvitaan nurmen perustamisessa ja lietelannan levitysalan lisääjänä, mutta tuleentuneena puinti käy yhä kannattamattomammaksi. Harkittavaksi tulee korjuu maitotuleentumisasteella kokoviljasäi- lörehuksi. Toisaalta tämä saattaa mahdollistaa esi- merkiksi Suomea eteläisempien, tehokkaasti ravin- teita käyttävien ja satoa tuottavien viljalajikkeiden käytön rehuntuotannossa tulevaisuudessa. sadontuottokyky tulee esiin erityisesti poutivilla mailla. Muutoin se muistuttaa kasvurytmiltään su- kulaistaan nurminataa. 2.3.1 Heinlikasvikokeet Tutkimusten tavoitteena oli kehittää viljelyvanna ja kannattava säilörehunurmien tuotantotekniiklca. Säilörehunurmien lannoitus, korjuutekniikka ja re- hun laadun muutoksiin vaikuttavat tekijät selvitet- tiin melko perusteellisesti: Nurmituotannon perusta on nurmen perustamisessa. Kyntö ja pellon pin- nanmuotoilu ovat perusasioita, joista ei pidä tinkiä. Karilan hietamailla nurmen perustaminen on on- nistunut lähes poikkeuksetta, kun kuohkea maa on jyrätty ennen kylvöä ja siemen on mullattu yhden senttimetrin syvyyteen. Tällä menetelmällä jopa alle 15 kg/ha heinänsiementä on riittänyt hyvin sa- toa tuottavan nurmen perustamiseen. 2.3.1.1 Koiranheinän niittokorkeus ja -tiheys Kun Erkki Huokuna vuonna 1958 tuli Karilan joh- tajaksi, hänellä oli jo runsaasti aineistoa koiranhei- nän niittokorkeuden ja -tiheyden vaikutuksista. Karilaan perustettiin uusia kenttäkokeita ja aineis- tosta valmistui väitöskirja vuonna 1964. Tulokset kumosivat senaikaisen käsityksen, jonka mukaan nurmisådon määrä oli riippuvainen pääasiassa leh- tialan laajuudesta ja jonka mukaan paras tulos saå- vutetaan korjaamalla sato pitkään sänkeen joko lai- duntamalla tai niittämällä. 2.3 Nurmitutkimukset Vilja- ja perunakokeisiin keskittynyt koeasema siirtyi 1960-luvulla nunnitutkimuksiin. Karjata-. lousvaltaisessa maakunnassa nurmitutkimuksen tarve oli muodostunut merkittäväksi. Säilörehunur- mien voimaperäinen viljely oli alkamassa, mutta viljelytekniikan eri vaiheita oli selvitettävä. Kor- kealaattiisena nurmikasvina puna-apila pysyi tutki- muskohteena typpilannoitteiden, halvasta hinnasta huolimatta., Heinien .lajikekokeita . on myös tehty vuosien saatossa runsaasti. Satoisuuserot ovat jää- neet.melko pieniksi, mutta talvehtimisessa:on ollut suuriakin eroja. Suomea etelämpää tulleet lajikkeet ovat voineet , kärsiä suuria talvituhöja. Kotimaiset, ruotsalaiset tai norjalaiset jalosteet ovat olleet var- moja valintoja. Uusista numiikasvilajeista kaup- paan on juuri laskettu ruokonatalajike Retu, jonka Erkki Huokunan väitöskirjatutkimus osoitti, että näissä oloissa koiranheinästä saadaan paras sato korjaamalla kolme kertaa kesässä noin viiden sent- timetrin sänkeen. Tällöin lähes koko lehdistö pois- tetaan. Uusi lehdistö kasvaa aluksi kasvin varara- vinnon turvin, mutta pian uusi nuori lehti yhteyttää tehokkaasti tuottaen runsaasti korkealaatuista lehti- massaa. Jos nurmi korjataan pitkään sänkeen, kas- vustoon jää vanhaa lehteä. Tällöin uuden sadon massa on pääosin vanhaa, koska heinän lehden kasvuvyöhyke sijaitsee sen tyvessä. "Vanhan leh- den" kasvuteho on heikko ja sadon laatu on hei- kompi kuin lyhyeen sänkeen korjattaessa. Koiran- heinää ei kuitenkaan kannata korjata alle viiden senttimetrin sänkeen, jotta kasvustoa ei heikennetä liikaa. Useammin kuin neljä kertaa ka.svukaudessa korjattaessa sato jää pieneksi ja kasvin juuristo al- kaa heiketä. 19 Kuva 7. Koiranheinän syyssatoa. Erkki Huoku- nan väitöskirja koiranheinästä valmistui vuon- na 1964. Kuva: Seppo Häkkinen 2.3.1.2 Heinäkasvinurmien typpilannoitus Keski-Euroopassa, etenkin Alankomaissa 1960-lu- vulla alettiin käyttää nurmille yhä suurempia typ- pilannoitemääriä. Tätä esimerkkiä käyttäen profes- sori August Jäntti suunnitteli asiaa selvittävän yhteiskokeen. Tutkimuksen johto jäi suunnittelu- ryhmässä mukana olleelle Erkki Huokunalle Au- gust Jäntin kuoltua vuonna 1968. Koekasveina olivat koiranheinä ja nurminata, jotka niitettfin kolme kertaa vuodessa. Kokeen typpi- määrät olivat entiseen käytäntöön verrattuina mo- ninkertaisia. Suurin käytetty määrä oli 600 kg heh- taaria kohti puhdasta typpeä vuodessa jaettuna niittojen mukaan kolmeen erään. Ensimmäiset tu- lokset näyttivät suosivan voimakasta lannoitusta. Mutta jo toisen talven jälkeen yli 300 typpikilon ruuduilla oli pahoja talvehtimisvaurioita. Pahim- mat tuhot esiintyivät niissä kokeissa, joissa syys- niitto oli niitetty syyskuun puolivälissä. Oli onni, että yhteistutkimuksen ohjeissa ei määrätty tarkkaa syysniiton ajankohtaa, vaan kolmannen niiton ajankohdan valinta jäi koepaikkojen huoleksi. Näin saatiin alustavia tietoja syysniiton ajankoh- dan vaikutuksesta talvehtimiseen. Sirkka-Liisa Rinteen kokoamat ja useana julkaisu- na eri tekijäryhmien nimellä julkaistut tulokset osoittivat, että runsasta typpilannoitusta käyttämäl- lä saadaan suuria nurmisatoja. Sadon valkuaispi- toisuus on tällöin myös korkea. Kävi kuitenkin sel- väksi, että 300 kg typpeä hehtaaria kohti on suurin suositeltavissa oleva vuotuislannoitus. Tasainen annostelu jokaiselle niitolle oli virhe. Sata kiloa so- pii hyvin kevätsadolle ja jotenkuten kesäsadolle, mutta syyssadolle riittää 50 kg typpeä hehtaaria kohti. Typpilannoitussuositus onkin nykyisin: 100 + 80 + 60 = 240 kg/ha. Euroopan Unionin ympä- ristötukien saanti on sidottu muun muassa lannoit- teiden käyttömääriin. Eri kasveille määritetään ravinteiden enimmäiskäyttömäärät. Nurmien typ- pilannoituksen osalla raja asettunee 220 kg/ha. Ky- seessä on käytetty typen kokonaismäärä, johon las- ketaan myös karjanlannan ravinteet mukaan. Ravinnemäärärajat ovat vielä osin sopimatta. Tämä asettaa nurmien lannoitussuositukset uuden keskustelun alle. 2.3 .1 .3 Syysniiton ajankohdan vaikutus nurmen talvehtimiseen Teoria heinänurmen syysniiton ajankohdan vaiku- tuksesta talvehtimiseen testattiin vuonna 1978 nur- minadalla Karilassa. Koe onnistui erinomaisesti, vaikkei ollutkaan pahin lumitalvi. Niittoaikoja oli elokuun puolivälistä parin viikon välein lokakuun alkuun. Keväällä laskettiin elävien versojen luku- määrä ja otettiin näytteet hälihydraattipitoisuuden määrittämistä varten versojen tyviosista. Tulos oli hyvin selvä. Syyskuun puolivälissä niitetyissä kas- vustoissa oli alimmat hiilihydraattipitoisuudet ja vähiten eläviä versoja sekä suurimmat talvivauriot. Syyskuun alussa korjatut nurmet selvisivät hyvin, samoin lokakuussa niitetyt kasvustot. Lokakuussa niitettäessä nurmien kasvu oli jo loppunut. Niiton jälkeen kasvi alkaa kasvattaa uutta lehdistöä vararavintonsa turvin. Tämä vaihe kestää lämpöti- lasta riippuen kahdesta kolmeen viikkoon. Kun meillä kasvukausi loppuu tavallisesti lokakuun alussa, syyskuun puolivälissä niitettyjen kasvien hiilihydraattivarasto on tyhjimmillään talven tul- lessa. Tällöin kasvit nälkiintyvät pitkään jatkuvan lumipeitteen alla ja kuolevat energian puutteeseen. Lokakuun alussa kasvukauden päätyttyä katkaistu kasvi ei hukkaa talvivarastoaan uuteen kasvuun vaan energiaa riittää kasvin aineenvaihduntaan seuraavan kasvukauden alkuun saakka. Lyhyinä lumitalvina tällä ei ole merkitystä, mutta jos lumi- peitettä kestää yli 6 kk ja maa on roudaton, tuho voi olla lähes täydellinen. Kasvitautien aiheuttamat talvituhot pitää erottaa edellisestä, vaikka niitä voi esiintyä myös samanaikaisesti edellä mainitun tal- vituhon kanssa. 20 2.3.1.4 Säilörehunurmen rehuarvon muuttuminen niittoajankohdan ratkaistjana Vihreä linja, joka sisälsi runsaasti lannoitettujen säilörehunurmien viljelyn, levisi nopeasti käytän- nön viljelyyn 1970-luvulla. Kesän ensimmäisen säilörehusadon korjuu kuitenkin usein myöhästyi. Sadon rehuarvo aleni suhteessa voimakkaammin kuin sadon määrä kasvoi. Asian selvittämiseksi Maatalouden tutkimuskeskuksen Etelä-Savon ja Pohjois-Pohjanmaan tutkimusasemat sekä Virossa sijaitsevan EMMTUI:n (Eesti Maaviljeluse ja Maaparanduse Teadusliku Uurimise Instituut) Olustveren tutkimusasema toteuttivat yhteistutki- muksen vuosina 1976-80. Tämä oli mahdollista Suomen ja Neuvostoliiton välisen tieteellis-teknil- lisen yhteistyösopimuksen puitteissa. Ensimmäisen koealueen perustaminen epäonnistui, kun jaapolte tuhosi nurmet. Seuraava yritys onnistui hyvin. Koekasveina olivat koiranheinä ja timotei, joista kummastakin oli mukana sekä virolainen että suo- malainen lajike. Tutkimuksessa seurattiin kevään, keskikesän ja syyssadon kehitystä. Osaniitot por- rastettiin viikon välein tapahtuviksi. Seppo Pullin tutkimusten perusteella tiedettiin lämpötilan (kas- vukauden tehoisa lämpösumma) vaikuttavan rat- kaisevasti kehityksen nopeuteen. Tässä tutkimuk- sessa seurattiin lämpösumman vaikutusta eri rehusatojen laatuun kasvukauden aikana. Tutkimus osoitti, että kesän eri sadot reagoivat eri tavalla lämpötilaan. Kevätsadossa orgaanisen aineen sUla- vuus laski alle 70 prosenttiin, kun kasvukauden alusta lähtien kertynyt tehoisa lämpösumma (vuo- rokauden keskilämpötilan +5 °C ylittävän osan summa) saavutti 300 °C, Laadun muutos oli no- pea, jos ilma oli tavallista lämpimämpää kesäkuun puolivälissä, ensimmäisen sadon niittoaikaan. Nur- men kevätlannoituksessa olisi annettava typpeä 120 kg/ha, jotta karjan ruokinnan kannalta tärkeät kriteerit, sulavuus ja valkuaispitoisuus etenisivät tasatahtiin. Tähkimisen alku osoittautui helposti tunnistettavaksi kasvuasteeksi oikean korjuuhet- ken kriteerinä. Keskikesän sadon kehitysnopeus oli kevätsadon kehitysnopeutta hieman hitaampi, vaikka ilman lämpötila on tavallisesti korkea. Kesäsadon pul- maksi muodostui typpilannoituksen perusteella en- nakoitua valkuaispitoisuutta alempi sadon valku- aispitoisuus. Tämä johtui mitä ilmeisimmin keskikesän kuivuudesta, jolloin maan pintakerrok- sessa sijaitsevien ravinteiden saatavuus heikkeni ja kasvi jatkoi kasvuaan syvältä tulevan veden avulla. Ravinteiden väkevyys oli syvemmistä maakerrok- sista nousevassa vedessä vähäisempi kuin pinta- maassa, joten kasvin käytettävissä olevan typen määrä oli riittämätön korkean valkuaispitoisuuden muodostumiselle. Kesäsadon orgaanisen aineen sulavuus laski alle 70 prosenttiin, kun lämpösum- ma oli 400-500 °C. Tätä vaihetta on vaikea havaita kasvustosta, koska kesäsatoon ei yleensä kehity tähkiä. Syyssato on viljelijän kannalta ongelmattomin. Ruohon laatu pysyy korkeana elo-syyskuun vaih- teeseen, jolloin se on niitettävä nurmen talvehtimi- sen varmistamiseksi. Jos korjuu tästä myöhästyy, myös lehtitaudit alentavat sadon laatua. Kolme korjuuta sopii lämpösumman perusteella koiranheinälle, nurminadalle ja englanninraiheinäl- le Etelä- ja Keski-Suomen suotuisilla kasvupai- koilla. Tällöin kevät-, kesä- ja syyssadon määrät suhtautuvat toisiinsa 4:3:3. Laatukriteeri kaikille niitoille oli 70 %:n orgaanisen aineen sulavuus ja 16 %:n raakavalkuaispitoisuus, kun eri sadoille an- nettava lannoitus sisälsi typpeä 100 (120), 80 ja 50-60 kg/ha. Joensuu—Vaasa-linjan pohjoispuolel- la on mahdollista korjata kaksi satoa ja Ylitornio- Suomussalmi linjan pohjoispuolella vain yksi. Tämä sääntö ei päde poutivilla mailla, esimerkiksi Etelä-Suomen savikoilla. Tässä tutkimuksessa koenurmet säilyivät tiheinä ja täydessä tuottokun- nossa neljä vuotta. Satotaso oli 9000-12000 kg/ha kuiva-ainetta. Timoteinurmi harveni satovuosien myötä, sillä se ei yleensä kestä kahta niittoa enem- pää. Kaikista satonäytteistä tehtiin tärkeimpien kiven- näisaineiden määritykset. Sadon fosforipitoisuus aleni joka sadossa melko jyrkästi. Myös kaliumPi- toisuus aleni kasvun edistyessä. Eri satojen välillä ei ollut mainittavia eroja. Typpi, fosfori ja kalium levitettiin NPK-lannoksena joka sadolle. Mag- nesiumpitoisuus aleni lievästi kesäsadossa. Syys- sadossa se aleni hieman enemmän, mutta syksyllä magnesiumpitoisuuden taso oli korkea. Kalsium- pitoisuus aleni lievästi kevätsadossa. Kesäsadossa sen pitoisuus pysyi vakaana ja syyssadossa - kal- siumpitoisuus aleni jyrkemmin. Karoteenipitoisuus aleni joka sadossa jyrkästi, 60-35 mg/kg. Tulokset 21 julkaistiin myös venäjänkielisenä Huokunan, Hak- kolan ja Randiri "nitnellä Virossa. Virolaisten kanssa toteutettiin vielä toinen yhteis- tutkimus 1980-luvulla suomalaisten ja virolaisten nurmikasvijalosteiden menestymisestä ja yhteen- sopivuudesta seoksessa. Nämä tulokset katosivat Neuvostoliiton 'postissa. Viron kasvinjalostuslai- toksen timotei- ja punaapilalajilckeet menestyivät täällä erittäin hyvin. Eri lajikkeiden yhteensopi- vuusilmiötä ei kuitenkaan havaittu, vaan satoisim- mat lajit puhtaina kasvustoina antoivat myös seok- sina korkeimmat sadot. 2.3.1.5 Voimaperäisesti viljellyn nurmen kaliumlannoitus Jo aiemmassa Maatalouden tutkimuskeskuksen yh- teistutldmuksessa todettiin, että maan kaliumvaras- to väheni voimakkaasti runsaan typpilannoituksen saaneilta ruuduilta jo kolmen vuoden' aikana. Sama todettiin niillä tiloilla, joilla nurmia lannoitettiin voimakkaasti. Viljavuustutkimuksen kaliumkartat muuttuivat punaisiksi. Maatalouden tutkimuskes- kuksen Maantutkimuslaitos sekä Pohjois-Pohjan- maan, Karjalan, Sata-Hämeen ja Etelä-Såvon koe- asemat toteuttivat yhteistutkimuksen vuosina 1976-80 asian selvittämiseksi. Tulokset osoittivat ongelman olevan pahin karkeilla kivermäismailla (hiekka ja karkea hieta), joilla sato ottaa runsaasti saatavissa olevaa kaliumia. Tällöin sadon kalium- pitoisuus, voi muodostua vaarallisen korkeaksi eläinten kannalta. Maan kaliumvarat ehtyvät nur- mivuosien aikana. Eläinten terveyden turvaamisek- si maan kaliumvarasto on pyrittävä täyttämään nurmen välivuosina nurmivuosien sijasta. Lievä kaliumin niukkuus ei juurikaan alenna nurmisadon määrää. Käytännössä voidaan ensimmäisenä nur- miv uomia jättää kaliumlannoitus pois ja lannoittaa kaliumia sisältävällä lannoineella vasta myöhem- pinä nurmivuosina. Savi- ja hiesumailla maan kaliumvarastojen ehty- minen ei ole ongelma. Normaali lannoituskäytäntö riittää.Turvemailla, joiden kaliumvarat ovat ludn- nostaan vähäisiä, tarvitaan vähän suurempia ka- liumannoksia kuin kivennäismailla. Hidasliukoi- nen kaliumlannoite ratkaisee tämän ongelman. Hyvä tulos saavutettiin Siilinjärven fosfaatti- kaivoksesta saatavana biotiitilla. Raija Suonurmi- Rasi työsti ja julkaisi kaliumlannoitustutkimuksen yhdessä Erkki Huokunan kanssa vuonna 1983. Eläinten terveydelle haitallinen kaliumin ylimäärä tulee nykyään ongelmaksi erityisesti esikuivatiiiS-'s säilörehussa, jossa ylimääräinen kalium ei poistu puristenesteen mukana. 2.3.1.6 Nurmien Sadontuottokyky eri kasvupaikoilla Euroopassa Merkittävä, Euroopän kattaVa tutkimus tirnotein ja englannin raiheinän sadontuottokyvystä järjestet-. tiin vuosina 1981-86 FAO:n toimesta. Koe oli 35 koepaikalla eri puolilla Eurooppaa. Pohjois-Poh- janmaan ja Etelä-Savon tutkimuSasemat osallistui- vat Suomesta kyseiseen FAO Ll -kokeeseen. Tut- kimusta johti englantilainen professori A:J. 'Conan. Tutkimus' oli malliesimerkki siitä, miten laaja yhteistutkimus on organisoitava. Suunnitelma oli suhteellisen yksinkertainen. Siemenhuolto jär- jestettiin keskitetysti ja havaintolornakkeet olivat selviä. Raportointi satotuloksista ja muista havain- noista tehtiin heti jokaisen satokauden päätyttyä. Kokonaisuudessaan kokeet ja tulosten koonti on- nistuivat erinomaisesti. Tutkimuksen yhteisjulkai- su vain on viivästynyt pahasti. Aineistosta tuli erit- täin laaja ja tutklinusvarojen leikkaus esti pätevän henkilön palkkaamisen tulosten käsittelyyn ja jul- kaisutyöhön. Havaintomateriaali koottiin tieto- konemuotoisena mallittamista varten Englantiin, mistä sen käsittely siirrettiin Belgiaan. Julkaisu on kaiketi valmistumisvaiheessa. Kotimaisia ja käy- tettävissä olleita ulkomaisia tuloksia on julkaistu Heikki Hakkolan toimesta Pelto-Pirkan Päiväntieto 1994-kalenterissa, Päivi Nykänen-kurjen artikkeli- na Leipä leveämmäksi -lehdessä huhtikuussa 1994 sekä edellä mainittujen kirjoittajien yhteisjulkaisu- na Koetoiminta ja Käytäntö -liitteessä tammikuus- sa 1995. Suomessa koekasvina oli timotei sadettamattoma- na ja sadetettuna kasvustona. Kokeen tarkoitukse- na oli saada, selville nurmen maksimaalinen sadon- tuottokyky, joten typen- tai vedenpuutteen ei haluttu, rajoittavan kasvua. Käytetyt typpilannoi- tusmäärät olivat suuria. Suomessa käytettiin 400 kg/ha typpeä vuodessa ja Keski-Euroopassa jopa 600 kg/ha. Timoteilajike Kampe II kylvettiin joka vuosi uudestaan. Siten kokeessa mitattiin viitenä vuonna timoteinurmen ensimmäisen satovuoden sadonmuodostusta. Mittausmenetelmänä käytettiin niin sanottua Corrallin ja Fenlonin menetelmää, jossa sama ruutu niitettiin neljän viikon välein läpi koko kasvukauden. Kokeessa oli ruutuja niin pal- • ••• , •111 •••••• .'"0"..*". „on -.- • , . " Aft 0149 - • -4st- 4». 14.••01›, - 40- •,1 • 10, " gr. „ : 4̂r f' - - s -.. s4rf,.. N. ••-•1, • ..,„ . ....., 0,, . , . •• .., ".m. , " ' "•." ...„ . , .I, 4- -: ". ,,. 4 .". i i - , .....› ., ..; _ , .- P..."..,1 k " .• ,,:‘,, „ ; ....' : os, 01,...n?..... ,.....— ,-, .. . - .... , ,. .4 " • • .0"," - irN • " 4 '• " . .1" !‘• rk• ••,„" 00, . - " ON. ir "dr • , •••." N. • 34. el›, •`. 1111? r no••••— : a „.• •11 • --- • " No. 22 Kuva 8. Puna-apila on ajankohtainen tutkimusaihe nykypäivänäkin. Kuva: Seppo Häkkinen jon, että niittoja tehtiin viikoittain. Kokonaissato jää tässä menetelmässä pienemmäksi kuin kahta niittoa kasvukaudessa käytettäessä, mutta menetel- mä kuvaa hyvin kasvilajien sadontuottokykyä eri oloissa. Samalla voidaan mitata kasvunopeutta ja sen muutosta kasvukauden aikana. Tulokset osoittivat, että timotein kevätkasvu on Suomessa Euroopan huippuluokkaa. Vain sadetet- tu englannin raiheinä kasvoi timoteita nopeammin muutamalla paikkakunnalla. Kokonaissadossa hä- visimme Keski-Euroopan parhaille kasvupaikoille, mutta sielläkin useilla kasvupaikoilla sato oli sel- västi heikompi kuin meillä. Kasvukauden pituus ratkaisi kokonaissadon määrän. Vaikka tutkimus mittasi sadontuottokykyä todellisten huippusatojen sijaan timotein kokonaiskuiva-ainesato oli Suo- messa varsin hyvä, 9200-9700 kg/ha. Sadetus ei juurikaan lisännyt satoa. Kokeet oli sijoitettu liike- ville kivennäismaille. Tehokkaimmissa nurmi- maissa päästään 15000-16000 kg/ha vuotuiseen kuiva-ainesatoon englannin raiheinänurmilta käy- tännössäkin. Tämä edellyttää kuitenkin voimakasta typpilannoitusta. Kun ympäristökysymykset tule- vat jatkossa rajoittamaan typen käyttöä erityisesti Keski -Euroopassa, kotimaisen nurmituotantom me kilpailukyky paranee entisestään. 2.3.2 Nurmipalkokasvikokeet Nurmipalkokasvit ovat kiinnostavia viljelykasveja typensidontakykynsä vuoksi. Suomen oloihin sopi- vien kasvien valikoima vain on varsin suppea. Puna-apilakokeita on ollut Karilassa jo 1920-luvul- ta lähtien. Aluksi ne olivat enimmäkseen laitoksien suunnittelemia lajike- ja talvehtimiskokeita. Apilan viljelyn innostus oli 1960-luvulla suuri, kun puna- apilasta jalostettiin tetraploidi lajike, Tepa. Se oli diploideja la.jildceita rehevämpi, satoisampi ja pa- remmin apilamätää kestävä. Tepan ongelmana oli kuitenkin heikko siementuotanto. Lyhytkielisinä mehiläiset eivät pystyneet pölyttämään kookkaita kukkia eikä kaikin paikoin esiintynyt pölytykseen sopivia kirnalaislajeja. Heinäksi Tepa oli karkeaa, mikä yhdessä siementuotantovaikeuksien kanssa tyrehdytti sen viljelyn lähes alkuunsa. Apilatutki- mukset säilyttivät paikkansa silloinkin, kun voima- peräisen nurmirehutuotannon tutkimus oli kiivaim- millaan. Apilan uusi tuleminen sai sysäyksensä 1970-luvun öljykriisistä ja uudelleen 1980-luvulla, kun ta- vanomaista viljelytekniiIckaa alettiin kehittää entis- tä ympäristöystävällisempään suuntaan. Samalla luonnonmukainen viljely alkoi saada jalansijaa. Voimakas pyrkimys tuotantokustannusten aleata- 23 miseen on edesauttanut korkealaatuisen ja hyvän sadontuottokyvyn omaavan puna-apilan esiin- nousua 1990-luvulla. Laidunkasviksi sopivan val- koapilan tutkimus virisi niinikään 1990-luvulla. Muista nurmipalkokasveista sinimailanen ja vuo- henherne olivat 1980-1uvu1la Karilassa muutamas- sa kokeessa. Sinimailanen menestyy vain parhailla kasvupaikoilla, joissa pohjavesi ei vaivaa. Se osoittautui epävarmaksi talvehtijaksi alavilla kas- vupaikoilla. Vuohenheme on pitkäikäinen kasvi, jos niittorytmi on kasville sopiva ja talvivaurioilta on vältytty. Viljelytekniikan kehittämiseen ei kui- tenkaan voitu paneutua Karilassa enempää ja kasvi jäi vähälle huomiolle. 2.3.2.1 Puna-apilan siementuotanto Koeasemille perustettujen puna-apilan siemenvil- jelysten perusteella todettiin, että Sisä-Suomessa saadaan kohtalaisia siemensatoja. Täällä pienten peltojen alueella oli runsas tetraploidiapilan pölyt- tämiseen pystyvä pitkäkielisten kiinalaisten kanta. Professori Otto Valle työskenteli 1960-luvulla Kasvinviljelyosaston johtajana Tikkurilassa. Hän tutki apilan siementuotantoa ja siemenen geneettis- tä muuntelua eri olosuhteissa yhteistyössä amerik- kalaisten tutkijoiden kanssa. Otto Valle järjesti ko- timaista lajiketta Tepaa ja ruotsalaista Ulvaa koskevan tutkimuksen, jossa Etelä-Savon koease- ma oli keskeisellä sijalla. Koeasemalle kylvettiin vuosittain noin puoli hehtaaria Tepaa siemen- tuotantoa varten. Vuonna 1963 oli ihanteelliset sääolot ja sato oli ennätyksellinen, noin 700 kg/ha. Myös Karilan naapuritiloilla oli siemenviljelyksiä. Mikkelin seudulta voitiin lähettää satoja kiloja hy- vää puna-apilan siementä Yhdysvaltoihin Otto Vallen tutkimuksia varten. Myöhemmin sadot vaihtelivat vuosittain 0-400 kg/ha. Viileä sateinen kesä merkitsi katoa. Karilassa Tepan siementä tuo- tettiin pieniä määriä vielä 1980-luvulla. 2.3.2.2 Biologisen typensidonnan tehostaminen Niin sanottu öljykriisi vuosina 1972-73 aiheutti uuden kiinnostuksen biologiseen typensidontaan. Aiheesta pidettiin ensimmäinen seminaari Mikke- lissä vuonna 1979. Sekä Suomen Itsenäisyyden 50. juhlavuoden Rahasto (SITRA) että Suomen Akate- mia rahöi uivat yhteistutkimusprojekteja aiheesta. Projekte'issa todettiin muun muassa vapaina elävi- en typensitojabakteerien ja heinien kanssa elävien assosiatiivisten typensitojien merkitys vähäiseksi apiloiden symbioottisen typensidonnan rinnalla. Myös Helsingin yliopiston mikrobiologian opiske- lijat selvittivät biologisen typensidonnan käyttö- mahdollisuuksia peltoekosysteemissä typpilannoi- tustarpeen vähentämiseksi. Niinpä Karilassa jatkettiin apilanurmen viljelytek- nilkan selvittämistä suunnittelemalla puna-apilan kalkituskoe, mikä toteutettiin Etelä-Savon lisäksi Pohjois-Savon, Etelä-Pohjanmaan ja Keski-Suo- men koeasemilla. Tulokset vahvistivat jo aiemman tiedon, että pH-arvon alittaessa rajan 5,7 puna-api- la ei menesty kunnolla. Dolomiittikalkitus 5 t/ha nosti maan pH-lukua noin 0,3 yksikköä. Kalkin se- koittaminen 5 cm:n tai koko ruokamullan syvyy- teen ei vaikuttanut tulokseen. Pintakalkitus taas oli tehtävä vähintäin vuotta ennen apilan kylvöä, muu- toin se vähensi ensimmäisen vuoden satoa. Kun pellon pH oli yli 5,7, kalkituksella ei saatu sadon- lisäyksiä. Puunkuorituhka paransi apilan satoa te- hokkaammin kuin dolomiittikalkki. Molemmat li- säsivät maan kalsium- ja magnesiumpitoisuutta. Puunkuorituhkassa hivenravinteet ovat nopeam- min liukenevassa muodossa kuin dolomiittikalkis- sa, mikä lisäsi niiden käyttökelpoisuutta kasveille. Talvehtimisen varmistamiseksi selvitettiin syysnit- ton ajankohdan vaikutusta puna-apilan vararavin- tovaraston riittävyyteen talven aikana. Anna-Mari Pitkänen teki aiheesta gradutyön, mikä julkaistiin myös tieteellisenä artikkelina Erkki Huokunan kanssa. Kahden viikon oli todettu riittävän heinillä talvivarastojen keräämiseen, mutta puna-apila tar- vitsi tähän kolme viikkoa varsinkin, jos viimeinen niitto tehtiin lyhyeen sänkeen. Puna-apilanurmea ei tulisi niittää elokuun viimeistä viikkoa myöhem- min. Mitä vahvempana kasvusto saatetaan talvile- poon sitä paremmat mahdollisuudet sillä on selviy- tyä epäedullisenldn talven yli. Talvituhosienet osoittautuivat suuremmiksi talvituhojen aiheutta- jiksi kuin hiilihydraattivarastojen loppuminen, mikäli kasvustoja ei niitetty liian myöhään. Apila- mätä tuhosi erityisesti nuoria kasvustoja. Myöhem- pinä vuosina juurilahot olivat merkittävin tuhon aiheuttaja. Puna-apilan kasvupiste sijaitsee juuren- niskassa ja se on erittäin arka sadonkorjuukonei- den tai laiduntavien eläinten polkemille vaurioille. Lahottajasienet pääsevät kasviin näistä vaurioista. Kasvupisteen kuoltua koko kasvi kuolee ja nur- mesta tulee aukkoinen. • 24 Puna-apila tulee ,viljellä • seoksena heinäkasvien kanssa, apilan talyehtimisen parantamiseksi ja sen tuottaman typen hyväksikäytön tehostamiseksi. Kylvötekniikan vaikutuksia talvehtimiseen, puna- apilanurmen perusturniseen ja sadontuottoon tut- kittiin vuororivi- ja itstiinkylvökokeissa,•jotka to- teutettiin Etelä-Savon ja Pohjois-Pohjanmaan tutkimusasemien yhteiskokeena 1980-luvulla. Vuororivikylvössä heinä ja apila ohjattiin kylvöko- neessa eri riveihin kasvilajien välisen kilpailun vähentämiseksi. Apilamätä aiheutti kuitenkin enemmän tuhoa vuororivimenetelmässä kuin ris- tiinkylvössä, koska sillä oli häiritsemättömämpi etenemismahdollisuus rivissä kasvavassa puhtaas- sa apilassa kuin heinäapilarivissä. Apilan ristiin- kylvö heinään nähden muistuttaa näistä kylvöta- voista eniten hajakylvöä, mutta lisääntyneeseen työnmenekkiin verrattuna menetelmä ei tuonut sa- nottavaa etua. Huolellisella kylvöllä noin yhden senttimetrin syvyyteen kivennäismaalla apilaseos- nurmen kylvömäärä on voitu pitää alhaisena, 5 kg/ha puna- apilaa ja 5 kg/ha timoteita sekä 7 kg/ha nurminataa, 2.3.2.3 Puna-apilavaltaisen nurmen rehuarvon muuttuminen Puna-apilan viljelytekniiklcaa tutkittiin Erkki Huo- kunan johdolla myös muissa yhteistutkimuksissa. Apilavaltaisen seosnurmen rehuarvon muuttumi- nen toteutettiin Etelä-Savon ja Pohjois-Pohjan- maan tutkimusasemien sekä Jokioisten kasvin- tuotannon tutkimuslaitoksen yhteistutkimuksena vuosina 1984-86. Tutkimus perustettiin myös Vi- roon Olustveren tntkirnusasemalle, missä Viron tu- lokset julkaistiin. Päivi Nykänen-Kurki kirjoitti Suomen tulosten perusteella pro gradu -työn vuon- na 1988. Suomen osalta tutkimuksen tuloksia on julkaistu yhteistyössä Heikki Hakkolan kansa vuonna 1994. Puna-apilatimoteinurmi kylvettiin kahdella eri .eossuhteella tavoitteena vähäapilainen ja apilaval- tainen nurmi. Toteutuneiden seosten apilapitoisuus ei kuitenkaan eronnut toisistaan kovin paljon. Kontrollina ollutta puhdasta apilaa ei lannoitettu lainkaan typellä. Vastaavasti apilaseokset- ja toise- na kontrollina ollut puhdas tirrioteikasvusto saivat 0, 50 tai 100 kg/ha typpeä niittoa kohti. Kukin ruu- tu korjattiin kaksi kertaa kasvukauden aikana. Ke- vätsadon niitto porrastettiin viikon välein tapahtu- vaksi, joten sadonmuodostu.sta ja sen laatua voitiin seurata tarkasti. Syyssadon kehitystä tutkittiin Ruukissa ja Jokioisissa olleessa •kokeessa, jossa ensimmäinen sato niitettiin yhtä aikaa kaikilta ,nm- duilta ja toisen sadon niitto porrastettiin viikon välein tapahtuvaksi. Sadon mittaamisen lisäksi ko- keessa analysoitiin rehun laatu raakavalkuaispi- toisuuden, orgaanisen aineen sulavuuden sekä magnesium-, kalsium- ja fosforipitoisuuk- sien osalta. • Puna-apilan lisääminen seokseen lisäsi nurmen sa- dontuottoa ja paransi rehun laatua. Puna-apilan ke- vätsadon laatu heikkeni merkittävästi , hitaammin kuin puhtaiden heinäkasvustojen, joten puna-apilaa sisältäneei seokset voitiin niittää edellisiä jopa viikkoa myöhemmin. Tämä mahdollistaa nurmien alkukesän voimakkaan kasvun hyväksikäytön te- hostamisen, mikä parantaa kokonaissatoa, innunto- kelpoista energiasatoa ja raakavalkuaissatoa. Raakavalkuaispitoisuus alitti noin viikkoa aikai- semmin 15 To kuin muuntokelpoisen energian pi- toisuus alitti 10,5 MJ/kg kuiva-aihetta. Edellä mai- nittuja arvoja voidaan pitää hyvän reluin kriteereinä. Muuntokelpoisen energian pitoisuus voidaan laskea orgaanisen aineen sulavuuden avul- la. Vaikka timotein muuntokelpoisen energian pi- toisuus varhaisella kehitysasteella oli korkeampi kuin puna-apilan, timotein energiapitoisuus aleni nopeasti ja sen muuntokelpoisen energian sato Säi pienemmäksi kuin apilan. Äpilan raakavallcuaispi- toisims taas oli heiniä korkeampi koko kasvukau- den ajan. Kevätsadon niittoajankohta tuli ratkaista- vaksi sadon raakavalkuais- tai muuntokelpoisen energian pitoisuuden mukaan. SyySsadon laatu heikkeni niin hitaasti, että syyssadön niiton ajan- kohdan määräävin tekijä oli talvehtimisen vannis- taminen eikä rehun laadun heikkeneminen. Puna- apila tasapainottaa rehun kivennäiskoostu- Musta, 'sillä se sisältää timoteita enemmän kal- siumia ja magnesiumia. Tällöin rehun kalium: (kalsium + magnesium)- ekvivalenttisuhde alenee, vaikka puna-apilan kaliumpitoisuus ei ole juuri- kaan alempi kuin timotein. Korkeatuottoisten leh- mien halvausriski kasvaa olennaisesti edellä maini- tun suhteen ylittäessä 2,2. Seoskasvustoissa suhde pysyy alle ,2,2 koko kesän, mutta timotein kevätsa- dossa tämä raja ylittyy helposti. Timotein syyssa- dossa raja alittuu vasta kasvukauden lopulla. Re- hun kalsium: fosfori-suhteeksi suositellaan 1-2 eläimen tuotantovaiheesta riippuen. Puna-apilan 25 korkea kalsiumpitoisuus nostaa tämän suhteen puhtaassa äPilaka§vustossa hyvin korkeaksi, jopa 4,6 kevätsadosa ja 3,6 syyssadossa. Timotei tasa- painottaa seoskasvuston kalsium: fosfori-suhteen suositustasolle. Hyvin korkea kalsiumpitoisuus voi heikentää fosforin imeytymistä. Heikki Hakkola laski kokonaissadon muuttuvia kustannuksia siilossa nykyhinnoin (1995). Merkil- lepantavaa oli että, apilatimoteinurmen muuttuvat tuotantokustannukset olivat kaikilla typpitasoilla pienemmät kuin 200 kg/ha typpeä vuodessa saanut timoteinunni. Typpilannoitus lisäsi myös seosnur- men satoa siinä määrin, että muuttuvat kustannuk- set eivät nousseet typpikustannuksen lisääntymi- sestä huolimatta. Taloudelliset laskelmat siten puolsivat puna-apilan lisäämistä heinäsiemenseok- siin kivennäismaalla siinäkin tapauksessa, että nur- met aiottiin lannoittaa typellä puhtaan heinänur- men tapaan. Typpilannoitus kuitenkin alentaa nurmen apilapitoisuutta, mikä on otettava huomi- oon lannoitusta suunniteltaessa. Jos puna-apilan typensidontakykyä halutaan käyttää hyväksi, typ- pilannoitus tulisi rajoittaa 50 kg/ha niittoa kohti. Puna-apila käyttää mineraalityppeä muiden kasvi- en tavoin hyväkseen silloin, kun sitä on saatavilla. Jos apilapitoisuus on nunnessa hyvä, odelma ei tarvitse typpeä ensinkään. 2 .3 2 .4 Kgsvies trogee nitutkimukset Apiloiden sisältämien kasviestrogeenien on havait-. tu. joissakin tilanteissa aiheuttavan kotieläinten tii- nehtymishäfriöitä. Joissakin viimeaikaisissa tutki- muksissa niiden taas on selitetty lisänneen tuotantoa eläinten aineenvaihduntaa stimuloimalla, mutta esimerkiksi edellä mainittuja pitoisuusrajoja ei ole voitu määrittää. Apiloiden kasviestro- geenipitoisuUksien määrittämiseksi Erkki Huokuna työskenteli • Eläinlääketieteellisen korkeakoulun. professori - Kaarlo Kallelan kanssa jo 1960-luvulla. Tutkimuksia on jatkettu edelleen professori Hannu Saloniemen' ja laboratoriomestari Ilkka Saastamoi- sen kanssa. Eläinlääketieteellisessä korkeakoulussa kehitettiin kasvinäytteiden biologista aktiivisuutta mittaava testimenetelmä vielä kypsymättömillä, 21. vuorokauden ikäisillä naarasrotilla, joiden kohdun painon muutoksia mitattiin testattavien. kasvinäyt- teiden syötön jälkeen. Menetelmän antamien tulos- ten tulkinta märehtijöiden kannalta on siinä mie- lessä turvallista, että osa niistä kasviestrogeeneista, joille yksimahainen rotta reagoi; hajoavat tehotto- miksi aineiksi pötsissä. Märehtijöille haitalliset kasviestrogeenit löytyvät pääsääntöisesti isoflavo- neista tai kumariineista. Formononetiini on isofla- voneista tärkein häiriöitä aiheuttava yhdiste. Siitä muodostuu pötsissä aktiivista equolia. Kumarii- neista kumestroli on haitallisin. Se kerääntyy eli- mistöön ja on aktiivinen sellaisenaan. Kasviestrogeeneista puna-apilassa esiintyi eniten formononetiinia. Pitoisuudet olivat korkeampia kiihkeän kasvun vaiheessa keväällä kuin keski- kesällä. Pitoisuudet nousivat jälleen syksyllä kyl- mien öiden jälkeen. Pohjoisilla koepaikoilla pitoi- suudet olivat hieman korkeampia kuin etelämpänä. Eron arveltiin johtuvan koepaikkojen välisistä läm- pötilaeroista. Analysoiduista Bjursele, Tepa ja Venla puna-apilalajikkeista Bjurselessa oli alhai- simmat pitoisuudet. Kasviestrogeenipitoisuus säi- lyy säilörehussa, mutta häviää kuivassa heinässä. Kevätkasvun kasviestrogeenipitoisuus nousee tus- kin koskaan hedelmällisyyshäiriöitä aiheuttavalle tasolle, sillä keväällä sadössa on paljon heinää ja apilapitoisuus jää varsin alhaiseksi. Riskitilanne voi muodostua, jos puhdasta, mitä ilmeisimmin syysodelmasta korjattua puna-apilarehua syötetään pitkällä aikajaksolla yksinomaisena rehuna. Lam- mas reagoi lehmää herkemmin kasviestrogeenei- hin. Esikuivauksen ja typpilannoituksen vaikutusta puna-apilan kasviestrogeenipitoisuuteen analysoi- daan parhaillaan Eläinlääketieteellisellä Korkea- koululla kesällä 1994 Karilassa otetuista näytteis- tä. Kasviestrogeenitutkirnuksia jatkettiin 1990-luvulla valkoapilan pitoisuuksia analysoimalla. Näytteitä otettiin Undrom-lajikkeesta eri kasvuasteilla nel- jältä paikkakunnalta. Estrogeenisten isoflavonien ja kumestrolin määrä oli hyvin alhainen kaikissa näytteissä. Mitatuista alhaisista pitoisuuksista huo- limatta valkoapila osoitti biologista tehoa aiheutta- en kypsymättömien rottien kohdun kasvua. Reak- tiota ei voitu selittää estrogeenisten isoflavonien tai kumestrolin pitoisuuksilla. Yhdistettä on jäljitetty kaasukromatogralisesti yhteistyössä Helsingin yli- opiston epäorgaanisen kemian laitoksella työsken- televän Kristiina Wähälän kanssa. Työtä jatketaan reaktion aiheuttaneen aineen tunnistamiseksi. 26 2.3.2.5 Pohjoismainen nurmipalkokasvien vertailu Yhteispohjoismainen nurmipalkökasvilajieri sa- dorittiottoa vertaileva tutkimus suunniteltiin 1980- luvulla. Suomesta siihen osallistuivat Etelä-Savon lisäksi Keski-Pohjanmaan, Pohjois-Savon ja Sata- kunnan tutkimusasemat. Muiden Pohjoismaiden tutkimuslaitokset eivät kuitenkaan toteuttaneet yh- teisesti suunniteltua tutkimusta, sillä monissa koe- paikoissa oli meneillään samantapaisia tutkimuksia erillisinä kokeina. Suomessa kokeet onnistuivat hyvin. Sekä puhtaana kasustona että heinäseok- sessa puna-apila oli ylivoimainen sekä kuiva-aine- että valkuaissadon tuottajana. Sinimailanen oli meillä selvästi heikompi ja valkoapila heikoin. Sa- totaso oli puna-apilaseoksessa keskimäärin kolme- na vtiorina 9000 kg/ha ilman typpilannoitusta. Val- koapilaseos antoi kolmantena vuonna 8660 kg/ha, mikä oli enemmän kuin'sinimailasen vastaava sato. Seosnurmien valkuaissadoiksi tuli puna-apilalla 1500, valkoapilalla 1110 ja sinimailasella 885 kg/ha. 2.3.2.6 Valkoapilatutkimus 1990-luvulla Valkoapila on ristipölytteisenä kasvina geneetti- sesti vaihteleva ja siten sopeutunut mitä erilaisim- piin oloihin. Se kasvaa meilläkin luonnonvaraise- na, mutta luonnon valkoapilan sato on varsin matala. Vaihtoehtoisesti valkoapilaa voidaan käyt- tää viherlannoituksessa ja maan rakenteen paranta- misessa. Se soveltuu aluskasviksi viljanviljelyyn ja sen kuivattuja kukkia voidaan käyttää tee-, leivon- ta- ja » rohdosaineksina. Valkoapilan yksikukka- hunaja on arvostettua hitaan. lciteytymisen vuoksi. Rehukasvina valkoapilaa viljellään pääasiassa lai- tumissa, mutta niitto stimuloi sen kasvua heinään nähden. Valkoapilan juuristo toipuu heinäkasvien juuristoa nopeammin niitosta, mikä parantaa sen kilpailukykyä seoksessa. Valkoapila on lisännyt laitumen kuiva-aineen syöntiä parantaen maidon- ja lihantuotantoa ja tehostaen lammastaloutta. Te- hokkaissa nurmituotantomaissa, esimerkiksi Tans- kassa valkoapilaa lisätään englannin raiheinänur- meen laidunrehun maittavuutta lisäämään, vaikka laidun lanngitetaankin voimakkaasti typellä. Seosnurmen perustamiseen _hietamaalle riittää 3 kg valkoapilaa, 5 kg timoteita ja 7 kg/ha nurminataa. Valkoapilan talvi tuhot vaihtelevat paljon vuosit- tain. Sillä ei ole osoitettu olevan lepotilaa, vaan se jatkaa kasvuaan heti lämpötilan noustessa. Suuri osa rönsystöä kuihtuu talvella, mutta pienikin elä- vä rönsynkappale riittää uusien juurien muodostu- miseen ja kasvuston tihentymiseen kasvukauden aikana. Vaikka lajikkeista Undrom on valittu Poh- jois-Ruotsin paikalliskannoista, se menestyi Poh- jois-Suomessa heikosti vuosina 1990-91. Virolai- set lajikkeet Jögeva4 ja Tooma ovat menestyneet parhaiten Mikkelissä hikevällä kivennäismaalla. Jögeva4 tuotti vuosina 1992-94 keskimäärin 3810 kg/ha valkoapilaa kokonaissadon ollessa keski- määrin 6900 kg kuiva-ainetta/ha käytännöllisesti katsoen ilman typpilannoitusta. Kasvustot latinoi- tettiin hiven PK:lla (typpeä 12 kg/ha vuodessa) ja niitettiin kolme kertaa. Myynnissä oleva uusiseelantilainen Huia ei talveh- di meillä. Tammisto on kotimainen paikalliskanta, jonka siementä ei ole saatavissa. Tanskalaiset Mil- ka, Milkanova ja Alban samoin kuin ruotsalaiset Sonja, Ramona ja Sandra ovat virolaisia lajildceita epävarmempia talvehtijoita. Virolaiset lajikkeet vaikuttavat lupaavimmilta. Norjassa jalostetaan valkoapilalajikkeita erityisesti kylmiin oloihin ja uusia linjoja on lisäysviljelyssä. Englannissa on laskettu kauppaan kaksi uutta lajiketta, joissa on pyritty yhdistämään hyvä talvenkestävyys ja kas- vukyky alhaisissa lämpötiloissa. Myös kyseiset la- jikkeet ovat kokeissa Karilassa liittyen COST 814 Crop adaptation to cool and wet climate -projektin valkoapilatyöryhmän tutkimuksiin. Ryhmän suun- nittelemassa yhteistutkirnuksessa tutkitaan valko- apilan talvehtimista ja kevätkasvua 11 eri paikka- kunnalla Euroopassa: 2.4 Muut peltokasvit Maatalouden tutkimuskeskuksessa on ollut kirjoit- tamaton sääntö, että kukin koeasema saa ottaa oh- jelmaansa omia kokeita. Osa näistä on ollut esitut kimuksia, joissa menetelmiä on haarukoitu varsinaisen tutkimussuunnitelman selkiyttämisek- si. Osa on ollut yksittäisiä omaan aikakauteensa kiinteästi liittyneitä kokeita. Sota-aikana tutkittiin muun muassa tupakan lannoitusta. Myös laitoksilta tuli suunnitelmia yksittäisistä kokeista, jotka olivat käynnissä vain kesän tai pari. Näiden tuloksilla ei ollut käytännölle varsinaisesti merkitystä, mutta retkeilijät kiinnostuivat niistä helposti. Niistä sai helposti uutisen paikalliseen sanomalehteen. Täl- Kuva 9. Kenttäapulainen Malakias »Itä mais- sikokeen vierellä 1960-luvulla. Kuva: Ilmari vuorikari lainen oli esimerkiksi niin sanottu Hrutsevin mais- sikoe. Hieman pitempiaikaisia olivat kevät- ja syysrypsin ja eräiden muiden öljykasvien lajike-, lannoitus- ja talvehtimiskokeet. Myös rehukaalista oli lajike- ja viljelyteknisiä kokeita. Rehulupiini oli tutkittavana jo 1940-luvulla. Samaan aikaan oli härkäpavun kanta- ja siemenseoskoe. Erikoisimmista viljely- teknisistä kokeista voi mainita olkisilpun levittämi- sen kaurakasvustoon maan katteeksi. Toisaalta ita- lian raihcinän siementuotanto onnistui lcudon talven jälkeen 1990-luvulla, vaikka talvituhosienet ja pakkanen tuhoavat kasvustot usein. Italian rai- heinä on kaksivuotinen kasvi, joka tuottaa siemen- iä toisena vuonna. Vaikka monet näistä näyttävät käytännön viljelyn kannalta merkityksettömiltä ko- keiluilta, niillä oli oma tutkimuksellinen merkityk- sensä. 011essaan ennakkoluulottomia esitutki- muksia esimerkiksi ulkomailla menestyneistä hankkeista niiden avulla voitiin välttää täällä me- nestymättömät suuremmat tutkimushankkeet. 27 3 KOTIELÄINTUTKIMUKSET VUOSINA 1964-1978 3.1 Lypsykarjakokeet vuosina 1964-1970 Teknisesti Karilan lypsylehmäkokeet onnistuivat tyydyttävästi. Laidunkokeen 1960-luvulla voi sa- noa onnistuneen hyvin. Jokaisen lehmän maidon punnitus kaikilla lypsykerroilla oli hyvä osoitin koetekijän vaikutuksesta. Karjasta löytyi 7 melko tasaista lehmäparia. Eläinkokeiden järjestäminen näin pienillä karjoilla on kuitenkin kyseenalaista. Kokeisiin tarvitaan edellistä suuremmat karjat ta- saisten koeryhmien muodostamiseksi. 3.1.1 Laidunkokeet Sodan jälkeen hollantilaiset alkoivat käyttää yhä suurempia typpilannoitemääriä nurmille. Sadot suurenivat ja ruohon valkuaispitoisuus nousi, mut- ta samalla lehmien kuolemaan johtavat kouristus- ja halvaustapaukset lisääntyivät huolestuttavasti. Ongelmaa alettiin tutkia. Jo 1960-luvun alussa saa- tiin selville, että typpi lisää nurmikasvien kaliumin ottoa. Tällöin nurmirehun kalium: (kalsium+mag- nesium) -ekvivalenttisuhde muodostuu liian kor- keaksi. Tämä on laidunhalvausten perimmäinen syy. Suomessa käytettiin 1950-luvulla Viikin lai- dunkokeessa kalkkisalpietaria 800 kg/ha (125 kg typpeä/ha). Halvauksia sattui joskus useitakin ly- hyen ajan kuluessa. Malminkartanon laidunko- keessa korkein typpimäärä oli 250 kg/ha. Sielläkin sattui muutamia halvaustapauksia, joten karjaväki pelkäsi eläintensä puolesta. 3.1.1.1 Laitumen typpilannoitu,skoe vuosina 1964-1966 Kun typpilannoituskokeiden tulokset olivat varsin- kin alussa hyvin lupaavia, ja toimenpiteet laidun- halvausten estämiseksi oli opittu, järjestettiin Kari- lassa laidunkoe vuosina 1964-66. Kokeessa oli 14 lehmää kahtena yhtä suurena ryhmänä. Laidunloh- kot olivat eri kokoisia siten, että typpilannoitus- tason (100 tai 300 kg typpeä/ha) perusteella oli ar- vioitu laitumen satotaso. Lehmille annettiin täydennysrehuksi vain ohra-kaura jauhoseosta. Magnesiumpitoista kivennäisrehua annettiin jo pari viikkoa ennen laitumelle laskua ja koko lai- dunkauden ajan. Koko kolmen kesän koeaikana eläimillä ei ollut mitään häiriöitä. Maitoa tuli 1(X) kiloa typpeä saa- 28 neelta koejäseneltä 14,2 ja 300 kiloa typpeä saa- neelta koejäseneltä ja 14,5 kg/pv. Toisen talven jälkeen 300 kiloa typpeä saaneet nurmet kärsivät pahan talvehtimisvaurion. Koetta jatkettiin , paik- kauskylvön avulla. Hehtaaria kohden lasketut mai- tomäärät olivat keskimäärin 5013 ja 6774 kg/ha korkean typpilannoituksen hyväksi. Lohkot syötet- tiin kaistasyöttönä suhteellisen pitkäksi kasvanee- na neljä kertaa kesässä. Tulokset julkaistiin tieteel- lisenä julkaisuna ja ammattilehtiartikkeleina. 3.1.1.2 Laiduntamisen ja niittokorjuun vuorottelu laidunnurmen hyväksikäytön teho stajana Nurmen hyväksikäytön tehostamiseksi järjestettiin vuosien 1961 66 laidunkoenurmella vuosina 1967-68 koe, jossa vertailtiin normaalia laidunloh- kosyöttöä laidun- ja niittokorjuun yhdistelmään. Pelkästään laiduntamalla korjaamalla saatiin koe- alaniittojen mukaan 5280 ry/ha sato, mutta laidun- syöttöä ja niitokorjuuta vuorottelemalla korjattiin 6470 ry/ha. Laskennallisia rehuyksiköitä maidon- tuotantoon saatiin vastaavasti 4170 ja 4585. Lai- duntamisen ja niiton vuorottelun edullisuus johtui siitä, että säilörehuniitossa saatiin hyLkylaikut tal- teen ja niiton jälkeen kasvanut ruoho oli lai- duneläimille maittavampaa kuin pelkästään laidun- tamalla korjatuilla lohkoilla kasvanut ruoho. Tämän tutkimuksen tulokset ovat aiemmin jul- kaisemattomia. 3.1.2 Säilörehun vertailukoe sisäruokintakaudella 1969-1970 Vuonna 1969 SITRA:lta saadun rahoituksen turvin rakennettiin navetan päätyyn kaksi vaneritomia. Näin voitiin järjestää lypsylehmillä kahden säilöre- hun vertailukoc. Talvella 1969-70 vertailtiin kol- mella ja neljällä niittokerralla korjattua nurminata- valtaisesta nurmesta valmistettua säilörehua. Koe onnistui tyydyttävästi. Lehmien tuotokset tai muut havainnoidut tekijät eivät eronneet eri ryhmien vä- lillä. Kokeessa olleet lehmät olivat suhteellisen myöhäisessä maidontuotantovaiheessa, joten kol- mella niitolla korjattu rchu oli niille riittävän hy- vää. Neljällä niitolla korjattu, hyvin korkealaatui- nen rehu ei enää lisännyt tuotosta kyseisessä tuotantovaiheessa. Tulokset ovat aiemmin jul- kaisemattomia. 3.2 Lammastutkimukset vuosina 1962-1978 Lammastutkimukset olivat kokonaan kotieläinhoi- to-osaston ja kotieläinjalostusosaston johtamia. Koeasema antoi tilat ja toimitti korsi- ja viljaväki- rehut sekä antoi osittain myös eläinten hoitoapua. "Vihreä linja" näkyi myös lampaiden ruokintatut- kimuksissa ja niinpä tutkimukset keskittyivätkin säilörehuun ja laitumien hyväksikäyttöön. Jalostus- puolella pääpaino oli ympärivuotisen karitsoinnin ja pässien fenotyyppitestauksen kehittämisessä. Tutkimustoiminnan käytännön organisoimisesta huolehti vuodesta 1973 lähtien karjatalousteknikko Helvi Kananen. Lammastutldmusten tulokset jul- kaistiin lähinnä Lammastalous-lehdessä, mutta myös yliopiston opinnäytetöinä sekä kotimaisissa ja ulkomaisissa tieteellisissä julkaisusarjoissa. Tu- losten pohjalta pidettiin myös esitelmiä .sekä koti- maassa että ulkomailla. 3.2.1 Katraan kasvatusta 1960-luvulla Maatalouden tutkimuskeskus oli tuottanut Norjasta pienen katraan rygjarotuisia lampaita 1950-luvulla. Ne sijoitettiin aluksi Lounais-Suomen koeasemal- le, mutta koska siellä ei ollut lampaille sopivia lai- tumia, niin katras siirrettiin Karilaan vuonna 1960. Tikkurilassa professori Kalle Maijalalla oli pieni katras nelinisäisiä suomenlammasuuhia, jotka oli kerätty eri puolilta Suomea. Nämäkin tuotiin Kari- laan, jossa opeteltiin sitten lampaanpitoa ja kasva- tettiin katraan kokoa. Mäkilaitumet olivat lampail- le sopivia ja metsäsaarekkeet vielä paransivat lampaiden viihtyvyyttä. Vanhaan puimalatoon ra- kennettiin lantapohjainen lampola, johon saatiin helposti kuivikeolkia. Rygjarotu on kuitenkin heikosti silciävä, tavallisesti uuhella on vain yksi, harvemmin kaksi karitsaa. Ja usein karitsat syntyvät niin suurikokoisina, että uu- hilla on synnytysvaikeuksia. Nelinisäiset suomen- lammasuuhet olivat rakenteeltaan huonoja ja kooltaan epätasaisia. Vastoin odotuksia maidon- tuotantokaan ei riittänyt neljälle karitsalle. Tämän vuoksi nämä kaikki myytiin. Uuden katraan perus- tamiseksi ostettiin vuosittain muutamia kantauuhia Lampaanjalostusyhdistyksen välityksellä. Samoin hankittiin pässejä, jotka valittiin erittäin huolelli- sesti. Tutkimustoiminnan alkaessa 1970-luvun al- kupuolella katras olikin jo tasaisen hyvä. Kuva 10. Suomenlammaskatras laitumella 1970-luvulla. Kuva: Seppo Häkkinen 29 3.2.2 Ruokintatutkimukset 1970-luvulla 3.2.2.1 Säilörehu ja heinä lampaiden ruokinnassa Kotieläinhoito-osaston muuhun tutkimustoimin- taan liittyen selvitettiin 1970-luvun alkupuolella eri säilöntäaineilla valmistettujen säilörehujen so- veltuvuutta karitsoiden kasvatukseen. Muurahais- happorehu, jossa hiilihydraattien käyminen oli vä- häisintä, osoittautui selvästi parhaimmaksi. Muurahaishapposäilörehu on säilyttänyt suositum- muusasemansa lampaiden ithuna myöhemminkin. Vaikka hyvälaatuinen nurmisäilörehu soveltuikin karitsoille hyvin, niin ainoana rehuna se oli kuiten- kin liian täyttävää. Kun säilörehun lisäksi annettiin tärkkelystä 15 % koko rehuannoksen kuiva-aine- määrästä, parani karitsoiden kasvu merkitsevästi. Säilörehun syönnin lisäämiseksi ja karitsoiden kas- vun parantamiseksi jatkettiin säilörehututldmuksia ottamalla mukaan eri korjuuasteella valmistetut säilörehut sekä eri väkirehutasot. Ruohoasteinen säilörehu kasvatti karitsoita paremmin kuin tähkä- asteinen. Ero oli kuitenkin vähäinen niin kasvussa kuin teurastuloksissakin. Sen sijaan väkirehulisä paransi karitsoiden kasvua merkitsevästi. Karkearehujen vertailussa uuhilla saatiin parhaim- mat karitsatuotokset säilörehuruokinnalla. Karitsa- kuolleisuus ja keinoruokittujen karitsoiden määrä oli suurin silloin, kun uuhet saivat vapaasti sekä heinää että säilörehua. Tämän ryhmän karitsat oli- vat syntyessään kyllä varsin elinvoimaisia, mutta uuhien väliset suuret yksilölliset erot emäominai- suuksissa sekä utaresairaudet vaikuttivat ruokinnan lisäksi siihen, että eloonjääneistä karitsoista jou- duttiin siirtämään keinoruokintaan lähes neljännes. Heinäruokinnalla uuhet tuottivat vähemmän mai- toa, mikä näkyi karitsoiden selvästi heikompana kasvuna. 3.2.2.2 Laidun lampaiden rehuna Lammastalouden kannattavuus riippuu pitkälti lai- dunkauden onnistumisesta. Roturisteytyskokeiden yhteydessä verrattiin laidunruokinnan ja voimak- kaan väkirehuruokinnan vaikutusta karitsoiden kasvuun ja ruhon laatuun Kirsi Ervolan pro gradu -tutkielmassa. Erot eri risteytyskaritsoilla olivat pienet. Suffolk-risteytyskaritsat kasvoivat hieman muita paremmin, mutta haittana rodulla oli nopea rasvoittuminen. Teuraslaadultaan parhaimmat oli- vat texel-risteytykset. Valinnan avulla myös suo- menlampaista näytti löytyvän yksilöitä, joiden tuo- toskyky oli risteytysten kaltainen. Laitumella 30 kasvatuskausi oli noin kuukauden pitempi ja teu- ras-% noin 4 %-yksikköä huonompi kuin sisällä väkirehuruokinnalla. Laitumen käytön tehostamiseksi selvitettiin eläinti- heyden merkitystä viljelylaitumella. Parhaimmat kasvu- ja teurastulokset pelkällä laidunruoholla saatiin karitsaryhmällä, jonka eläintiheys oli vain vajaa puolet (17 karitsaa/ha) yleisesti suositellusta eläintiheydestä. Käytännössä lienee kuitenkin ta- loudellisempaa siirtyä suurempaan eläintiheyteen ja parantaa karitsoiden kasvua lisärehun, esimer- kiksi ohran antamisella laitumelle. Ohikulkijoiden- kin mielestä karitsat lienevät tässä kokeessa kasva- neet hyvin, koskapa aivan kokeen loppupuolella havaittiin muutaman karitsan hävinneen laitumelta. Väkivallan merkkinä löytyi aitatolpan viereltä murha-aseena käytetty jakoavain. 3.2.2.3 Keinoruokinta-, maidontuotanto- ja vieroitustutkimukset Noin 16 % syntyneistä suomenlammaskaritsoista voidaan joutua siirtämään keinoruokintaan heti syntymän jälkeen joko emän sairauden tai liian suuren vuonueen takia. Lea Tyrmin laudatur-työs- sä pyrittiin löytämään karitsoille sopivaa maidon- korviketta. Ihanteellinen maidonkorvike on mah- dollisimman tarkoin uuhenmaidon kaltainen. Keinoruokitut karitsat kasvoivatkin hieman parem- min kuin emän alla kasvaneet, mutta karitsakuol- leisuus keinoruokintaryhmässä (18,5 %) oli mer- kitsevästi suurempi kuin vertailuryhmässä (0 %). Keinoritokinnassa karitsat olivat herkkiä erilaisille nmansulatushäiriöille. Suomenlammasuuhen maidontuotantoa tutkittiin karitsoiden punnitusmenetelmällä keväällä 1977. Tulosten perusteella suomenlammasuuhen mai- dontuotanto on riittävä korkeintaan kolmelle karit- salle. Maitotuotosta on pidettävä liian alhaisena, kun sitä verrataan suomenlampaan hyvään si- kiävyyteen; kuutoskaritsatkaan eivät nimittäin ole suomenlampaalle harvinaisia. Tutkimus osoitti li- säksi, että karitsoiden punnitustekniikka soveltui hyvin kaksos- ja kolmosuuhien maitotuotoksen mittaamiseen. Sen sijaan nelos- ja viitosuuhien maitotuotoslukuja voidaan punnitusmenetelmällä pitää vain suuntaa-antavina. Perinteisesti keväällä syntyneet karitsat ovat saat- taneet seurata emiään koko kesäkauden. .Pyrittäes- sä ympärivuotiseen karitsointiin ja talouden paran- tamiseen on karitsat pyrittävä vieroittamaan noin 8 viikon, viimeistään 12 viikon iässä. Karitsoiden ,vieroitusaikatutkimuksessa vieroitusikä ei vaikut- tanut uuhikaritsoiden kasvunopeuteen. Kahdeksan viikon -iässä vieroitetut pässikaritsat sen sijaan näyttivät kärsivän rehun laadusta enemmän kuin 12 viikon iässä vieroitetut ja kasvoivat tämän vuoksi hitaammin. Pässikaritsoilla vieroitusikä ei vaikuttanut enää teurastuloksiin, mutta aikaisin vieroitetuilla uuhikaritsoilla teuras-% oli noin 4 %- yksikköä huonompi kuin vieroittamattomilla karit- soilla. 3.2.2.4 Alkukasvatuskauden ruokinta Virve Karvosen pro gradu -työn aiheena oli mah- dollisimman kotovarainen ruokinta karitsoiden al- kukasvatuskaudella. Väkirehun valkuaistäyden- nykseen käytettiin rehupiimäjauhetta, joka on kotimaisin raaka-aineisiin perustuva rehu ja voi täten korvata tuontivalkuaista. Kotoinen ohra—kau- ra—piimäjauheseos osoittautui erittäin maittav aksi karitsoiden kasvatusrehuksi. Karitsat kasvoivat hy- vin myös pelkällä ohra—kauraseoksella niin kauan kuin ne olivat emiensä kanssa ja niiden maidon- saanti oli riittävä. Vieroituksen jälkeen ohra-kau- raseoksen valkuaisen niukkuus näkyi kasvun heik- kenemisenä. Laitumella erilaista väkirehua saaneiden karitsoiden kasvu kuitenkin tasoittui eikä teurastuloksissa eri ryhmien välillä ollut mer- kitseviä eroja. Piimäjauheen laajemman käytön ra- joituksena on rehun kalleus. 3.2.2.5 Astutuskauden lisäruokinnan (flushing) merkitys Astustuskauden väkirehulisä nopeutti nuorten uu- hien kiimaantuloa runsaalla viikolla. Se lisäsi myös sikiävyyttä. Suomenlampaan sikiävyyden paranemista on kuitenkin pidettävä enemmän hait- tana kuin hyötynä, koska samalla keinoruokittavi- en karitsoiden määrä sekä karitsakuolleisuus saat- taa lisääntyä. Lisärehun antamista astutuskaudella suositellaan ennen kaikkea huonokuntoisille tai nuorille kasvaville uuhille. 3.2.3 Jalostustutkirnukset 1970-luvulla 3 .2.3 .1 Kiimantarkkailukoe suomenlammas uuhilla Ympärivuotiseen karitsointiin liittyen selvitettiin suomenlammasuuhien kiimakauden pituutta. Suo- 31 menlampaalla kiimakausi on verraten pitkä. Aino- astaan alku- ja keskikesällä kiimaa ei esiinny. Kiimakauden alkamiseen näyttää vaikuttavan edel- lisen karitsoimisen ajankohta. Tulosten perusteella voidaan arvioda, että uuhia on mahdollista karit- soittaa kerran kahdeksassa kuukaudessa. Valinnal- la pystytään kehittämään lammaskanta, jonka kii- maton kausi on mahdollisimman lyhyt ja joka sopeutuu hyvin tiheään karitsointiin. 3 .2 .3.2 Pässien fenotyyppitestauksen kehittäminen Maa-ja metsätalousministeriön yhteistutkimuspro- jekti pässien fenotyyppitestauksen kehittämiseksi oli käynnissä vuosina 1975-77. Tavoitteena oli ke- hittää tekniikka pässikaritsoiden kasvukyvyn ja li- hakkuuden arvostelemiseksi koeolosuhteissa sekä selvittää sen käyttökelpoisuus jälkeläiskokein. Tar- koituksena oli löytää suvunjatkajiksi maan parhaat pässit, jotta karitsalihan tuotantoedellytykset pa- ranisivat. Tutkimuksessa pässien valinta onnistui hyvin sisällä väkirehuvaltaisella mokinnalla sekä ulkona laidunruoholla. Sen sijaan vuonna 1975 heinäruokinnan parhaat pässit eivät menestyneet jälkeläiskokeessa. Väkirehuryhmässä keskimääräi- set kasvu- ja teurastulokset parantuivat vuosi vuo- delta, kun taas heinä/laidunryhmässä kehitys ei ol- lut yhtä selvä. Sisätiloissa ympäristöolosuhteet voitiin vuodesta toiseen pitää samanlaisina, jolloin perinöllinen edistyminen saatiin paremmin selville. 4 PUUTARHATUTKIMUKSET VUOSINA 1950-1994 Puutarhatutkimukset aloitettiin Etelä-Savon tutki- musasemalla vuonna 1950 omenan viljelykokeilla. Alkuvuosikymmeninä kokeet johdettiin muualta ja Karila palveli koepaikkana. Tutkimusta on aina tehty läheisessä yhteistyössä Piikkiössä sijaitsevan Puu tarhatuotannon tutkimuslaitoksen kanssa. Usein on kumppanina ollut myös Kasvinsuojelun tutkimuslaitos aluksi Tikkurilasta myöhemmin Jo- kioisilta käsin. Maatalouden tutkimuskeskuksen laitosten lisäksi yhteistutkimuksia on ollut Helsin- gin yliopiston ja Kuopion yliopiston kanssa. Vuon- na 1971 tutkimusasemalle saatiin ensimmäinen puutarhatutkija Annikki Ryynänen, minkä jälkeen käynnistettiin myös omia marjatutkimushankkeita. Tohtori Ryynäsen jäätyä eläkkeelle tutkijaksi tuli vuonna 1979 Pirjo Dalman. Kymmenen vuotta myöhemmin tutkimusasemalla aloitettiin yrttitut- kimukset, joita johtaa vanhempi tutkija Bertalan Galambosi. Zsuzsanna Galambosine työskentelee tutkimussihteerinä yrttiprojekteissa. Lisäksi Kari- lassa ovat työskennelleet marjatutkimuksessa pro- jektitutkijoina Sirkka Maikki vuosina 1981-84 ja Ville Matala vuodesta 1993 lähtien. Koko 1950