Tieteen tori Metsätieteen aikakauskirja 3/2008 229 Johdanto Suot ja niiden eri kasviyhdyskunnat eli suotyypit ovat lajistoltaan ja ominaispiirteiltään riippuvai- sia niille virtaavien vesien määrästä ja ravinnepitoi- suuksista. Lukuun ottamatta laajimpien kohosoiden keskustoja, kaikkien suotyyppien luonnontilaisuus edellyttää niiden lähiympäristön vesitalouden säily- mistä muuttumattomana paitsi ympäristöstä tulevi- en virtaamien määrän, myös niiden laadun suhteen. Suot ovat yleensä aina osa laajempaa hydrologista kokonaisuutta, jolloin metsälain 10 §:n mukaisesti suojeltujen suoelinympäristöjen luonnontilaa saate- taan uhata myös kohteen ulkopuolisilla metsätalou- den toimenpiteillä. Metsälain asetuksessa edellyte- tään, että itse kohteen ”hoito- ja käyttötoimenpiteet tulee tehdä elinympäristöjen ominaispiirteet säilyt- tävällä tavalla”, mutta kohteen ulkopuolisia suoja- vyöhykkeitä metsälaissa ei mainita. Olennaisen tärkeä lähtökohta arvokkaiden elin- ympäristöjen säilymisen kannalta on niiden huolel- linen kartoittaminen. Metsälain velvoitteet kohden- tuvat sinänsä kaikkiin sen määrittelemiin kohteisiin riippumatta siitä, onko niitä metsälakikartoituksissa dokumentoitu. Käytännössä on kuitenkin epätoden- näköistä että ne tulevaisuudessa säilyisivät luonnon- tilaisina ilman asiantuntevaa kohdemääritystä sekä riittävän kattavaa ja paikkatietokantoihin merkittyä rajausta, jonka pohjalta ohjataan metsätaloutta ja valvotaan metsälakia. Viime aikoina on arvioitu varsin kriittisesti erityi- sen tärkeiden elinympäristöjen kartoitusta toteutta- neiden viranomaisten kykyä tunnistaa näiden koh- teiden luontoarvoja ja niiden säilyttämisen edelly- tyksiä. Esimerkiksi on otettu metsäkeskus Häme- Uusimaan alueella tehty selvitys (Pykälä 2007), jon- ka mukaan mete-kartoituksessa Lohjalla löytyi vain neljä prosenttia metsälakikohteista ja osa niistäkin oli rajattu liian suppeaksi. Myös jo aiemmin laaditun valtakunnallisen selvityksen valossa on voitu todeta että ainakin kolmannes merkityistä metsälakikoh- teista on määritetty virheellisesti tai kohteen rajaus on puutteellinen. Lisäksi on arvioitu, että noin vii- desosa kaikista potentiaalisista metsälakikohteista on vielä löytymättä (Kotiaho ja Selonen 2006). Mitkä suotyypit kuuluvat metsälain tarkoittamiin erityisen tärkeisiin elinympäristöihin? Metsälakikohteiden kartoituksissa on törmätty mer- kittäviin ongelmiin, jotka liittyvät lain soveltami- seen. Metsälain 10 §:n soveltamisen ohjeistus metsä- keskusten kartoitustyössä on perustunut lähinnä Soi- nisen (1997) maastotyöoppaaseen ”Avainbiotoop- piselvitysprojekti 1996” ja Meriluodon ja Soinisen (1998) kirjaan ”Metsäluonnon arvokkaat elinympä- ristöt”. Näiden perusteella selviä metsälakikohteita soilla ovat ruoho- ja heinäkorvet, saniaiskorvet sekä lehtokorvet ja letot Lapin läänin eteläpuolella, jotka ovat suoraan määritelty suotyyppeinä metsälaissa. Timo Silver, Markku Saarinen ja Sirke Kajava Metsälain mukaisten erityisen tärkeiden suoelinympä- ris töjen määrittäminen ja metsälakikartoituksen luotettavuus Lounais-Suomessa 230 Metsätieteen aikakauskirja 3/2008 Tieteen tori Ongelmallisempi ryhmä on ”karukkokankaita puun- tuotannollisesti vähätuottoisemmat vähäpuustoiset suot”, joita lakitekstissä ei suotyyppitasolla tarkem- min määritellä. Metsälain perusteluissa tosin mai- nitaan epätarkasti ”turvemaiden kitu- ja joutomaat, joita ovat esimerkiksi karut rämeet ja korvet sekä rantaluhdat ja avoimemmat suot.” Meriluodon ja Soinisen (1998) oppaan mukaan ohjeellisia suotyyp- pejä, jotka voisivat kuulua metsälain tarkoittamik- si kohteiksi ovat rahkaiset suot (RaN, RaR, KeR), piensaraiset ja puolukkaiset suot (LkKN, TSR, KR osa, PsK, PK) sekä tupasvillaiset ja isovarpuiset suot (LkN, TR, IR osa). Tästä listauksesta on kuitenkin jätetty pois suoluonnon monimuotoisuuden kannal- ta olennaisen tärkeä ryhmä eli ruohoiset tai suursa- raiset rämeet, korvet ja avosuot. Oppaassa tosin to- detaan, että kyseiset suot voivat olla metsälain tar- koittamia vähäpuustoisia soita, mutta toisaalta sama opas määrittelee ilman ekologisia perusteluja ruo- hoiset suot (RhSK, RhSR, RhSN, RhRiN) pääsään- töisesti muiksi arvokkaiksi elinympäristöiksi, joilla ei ole lain antamaa suojaa. Ruohoisten ja suursaraisten soiden arvottamisen ristiriitaisuutta ja siihen liittyvää metsälain virheel- listä soveltamista on käsitelty mm. tutkimusrapor- tissa Silver & Kajava (2000) ”Suot metsälain koh- teina Lounais-Suomessa”. Raportissa tarkasteltiin luonnontilaisten kitu- ja joutomaan soiden jakautu- mista ravinteisuusluokkiin valtakunnan metsien kah- deksannen inventoinnin (VMI 8) perusteella ja eri suotyppien määrittämistä metsälakikohteiksi. VMI 8 luvut osoittivat, että Lounais-Suomessa karut suot, jotka on mainittu mahdollisiksi metsälain kohteik- si Meriluodon ja Soinisen (1998) oppaassa, edusta- vat noin 75 % Lounais-Suomen kitu- ja joutomaan soista. Toisaalta rehevämpiä suotyyppejä (suursa- raiset ja rehevämmät) on vain noin 25 % kyseisten soiden määrästä. Esimerkiksi ruohoiset sarakorvet ovat Etelä-Suomessa erittäin harvinaisia (Vasander ja Laine 1990). Näin ollen luonnon monimuotoisuu- den näkökulmasta ruohoiset ja suursaraiset suot pi- täisi harvinaisina suotyyppeinä arvottaa vähintään- kin karujen rämeiden veroisiksi ja varsinkin Etelä- Suomessa niitä selkeästi tärkeämmiksi elinympä- ristöiksi. Lainsäädäntö ei aseta tälle estettä, koska ruohoiset ja suursaraiset suot ovat lähes aina vähä- puustoisia kitu- ja joutomaan soita (Lukkala 1947, Heikurainen 1961). Mainittujen syiden vuoksi nä- mä suotyypit määriteltiin jo 1997 Lounais-Suomes- sa metsäkeskuksen ohjekirjeellä metsälakikohteiksi (Silver 1997). Vaihtelevat näkemykset eri suotyyppien arvosta metsälakikohteina on aiheuttanut kritiikkiä metsä- lain epätarkkuudesta ja soveltamisohjeiden horju- vuudesta (Päivänen 2001, 2007). Ruohoisten ja sa- raisten suotyyppien arvottamisen kohdalla lienee tarkkaan ottaen kuitenkin kyse vain siitä, tulkitaanko ”puuntuotannollinen vähätuottoisuus” käsitesisällöl- tään samaksi kuin kasvupaikan ”karuus”. Luonnon- tilaiset ruohoiset ja saraiset suot eivät ravinnetalou- deltaan ole karuja siinä kuin rahkaiset suot, mut- ta varmasti puuntuotannollisesti karukkokankaita vähä tuottoisempia. Todetaanhan metsälain peruste- luissakin, että alueiden huono puuntuotto kyky voi johtua epäedullisen ravinnetilanteen lisäksi myös kosteus oloista. Koska metsälain käytännön toteut- tamisen yhtenä tavoitteena on luonnon monimuo- toisuuden säilyttäminen, olisi ruohoisten ja sarais- ten soiden sulkeminen metsälain ulkopuolelle vaka- va virhe ja puute arvokkaiden suoelinympäristöjen näkökulmasta ja todennäköisesti myös vastoin lain alkuperäistä tarkoitusta. Luonnontilaisuus, pienialaisuus ja alueellisuus lain soveltamisen ongelmina Metsälakikartoituksen tulosten arviointiin vaikut- tavina tekijöinä on lisäksi otettava huomioon vielä luonnontilaisuuden kaltaisuuteen, kohteen pienialai- suuteen sekä alueelliseen runsausvaihteluun liitty- vät käsitteet ja niiden sisällön määrittely. Metsäase- tuksessa suon kuivatustilan ja puuston osalta edel- lytetään vähintään ”luonnontilaisen kaltaisuutta.” Metsäasetuksen 7 §:ssä todetaan viitaten metsälain 10 §:n pieniin kangassaarekkeisiin ojittamattomilla soilla, että ”suolla tarkoitetaan ojittamatonta suota silloinkin, kun suohon on kaivettu ojia, mutta ojat ovat yksittäisiä eivätkä ne ole kuivattaneet suota”. Meriluoto ja Soininen (1998) määrittelevät luon- nontilaisen kaltaisuuden soilla siten, että suolla voi olla jälkiä vanhasta ojituksesta, joka ei enää vaiku- ta vesitalouteen. Metsälain perusteluissa todetaan, että metsälaki- kohteet ovat ”yleensä pienialaisia”, mistä on seuran- nut se, että pienialaisuutta on pidetty osin jopa joh- Tieteen tori Metsätieteen aikakauskirja 3/2008 231 tavana kriteerinä lakikohteiden rajausta suunnitel- taessa. Pienialaisuuden käsitteestä onkin olemassa osin ristiriitaisia näkemyksiä. Soininen (1997) tote- aa maastotyöoppaassaan, että ”hyvin laajat, useiden hehtaarien laajuiset poikkeuksellisen monimuotoiset elinympäristöt, voitaisiin turvata luonnonsuojelulain antamilla keinoilla”. Päivänen (2007) toteaa pieni- alaisuudesta soilla, että ”aivan oikeutetusti kyseen- alaistetaan metsälain tarkoitus turvata esim. laajojen keidas- tai aapasoiden keskeisiä osia.” Pykälän (2007) mukaan ”pienialaisuuden koros- taminen johtaa luonnonarvoiltaan vaatimattomien kohteiden rajaamiseen metsälakikohteiksi arvokkai- den kohteiden sijaan tai siihen, että arvokkaasta koh- teesta vain palanen rajataan metsälakikohteeksi.” Alueellisen runsausvaihtelun aiheuttama ongelma tulee eteen, kun osa luontotyypeistä – kuten karut rämeet – esiintyvät niin yleisenä, ettei niiden kaik- kien rajaaminen metsälakikohteiksi ole tarkoituk- senmukaista. Soinisen (1997) maastotyöoppaassa esitettyjen suuntaviivojen mukaan ”alueellisuuden perusteella voidaan joillekin yleisesti esiintyville elinympäristöille käyttää keskimääräistä tasoa kor- keampia kriteerejä. Metsälain säilyttämisvelvoitetta sovelletaan siten, että sellaisilla alueilla, joissa tiet- tyjä metsälain elinympäristöjä on yleisesti, säilyttä- misvelvoite koskee vain alueellisesti edustavimpia kohteita.” Toisaalta Soininen toteaa, että ”jos met- säkeskuksen alueella jokin elinympäristö on harvi- nainen, voidaan sen osalta noudattaa keskimääräistä alhaisempia kriteerejä, kunhan metsälain mukaiset ominaispiirrekriteerit täyttyvät”. Soiden metsälakikartoituksen onnistumista tutkittiin Lounais-Suomessa Edellä kuvatusta syntyy väistämättä mielikuva, et- tä monet kartoitustyötä tehneet metsäsuunnittelijat on asetettu kohtuuttomien vaatimusten täyttäjiksi ainakin sellaisissa tilanteissa, joissa lakikohteiden etsiminen, tunnistaminen ja rajaus on annettu varsi- naisen metsäsuunnitelmatyön oheistehtäväksi. Työ on ollut varsin haastavaa jopa erillistyönä kohteita kartoittavalle ja usein aiheeseen tarkemmin perehty- neelle luontoasiantuntijalle. Tästä johtuen olisi tar- peen selvittää miten kartoitustyö eri metsäkeskuk- sissa on onnistunut. Seuraavassa esitellään inventointitutkimus, jon- ka tavoitteena oli selvittää miten Lounais-Suomen metsäkeskuksen alueella kartoitettujen suokohteiden kasvupaikkamääritykset ja kohderajaukset on tehty ja miten kohderajauksissa on otettu huomioon elin- ympäristön luonnontilan säilymisen edellytykset. Suot ovat merkittävin ryhmä Lounais-Suomen kai- kista metsälakikohteista erilaisten vähäpuustoisten soiden, rehevien korpien ja lettojen osuuden olles- sa noin kolmannes lakikohteiden kokonaismääräs- tä (Heikkilä ja Kajava 2004). Tässä tutkimuksessa rajoituttiin sellaisiin suokohteisiin, jotka olivat osa laajempaa suokokonaisuutta ja joissa lähiympäris- tössä tehtävien metsätalouden toimenpiteiden vai- kutukset tulisi ottaa korostetusti huomioon kohde- rajausta suunniteltaessa. Metsälain mukaisten suoelinympäristöjen koko- naispinta-ala Lounais-Suomessa on metsäkeskus- ten yhteisen Luotsi paikkatietojärjestelmän mu- kaan 1011 ha ja kohteiden kokonaismäärä 2052 kpl. Suokohteella tarkoitetaan tässä selvityksessä yhtenäistä suokuviota, jota ei ole pilkottu tilarajo- jen mukaan, kuten mete-kartoituksen tilastoinnissa yleensä on tehty. Tästä aineistosta poimittiin kart- tatarkastelun perusteella kohteita, joissa lakikuvio rajautui muihin suokuvioihin ja joissa kohderajaus edellytti suon tarkastelua kokonaisuutena sekä vesi- talouden että suotyyppivaihtelun osalta. Täten esi- merkiksi kauttaaltaan kivennäismaiden ympäröimät erilliset suokuviot jätettiin pääsääntöisesti otannan ulkopuolelle. Maastossa tehtävää tarkastusta var- ten poimittiin siis lähinnä sellaisia kuvioita, jotka johonkin laajempaan suokokonaisuuteen liittyvinä olivat kartalta tarkastellen mahdollisimman edusta- via. Tavoitteena oli saada maantieteellisesti tasaises- ti jakautunut joukko sellaisia kohteita, joissa koh- teen rajaamiseen liittyvät käytännön haasteet tulevat korostetusti esiin. Poikkeuksena olivat letot, jotka harvinaisuutensa vuoksi otettiin kaikki mukaan hyd- rologiastaan riippumatta, sekä sellaiset suokokonai- suuteen liittyvien otantakuvioiden lähiympäristös- sä sijainneet erilliset muut suokuviot, jotka olivat saman maastokäynnin yhteydessä tarkastettavissa. Viimeksi mainittujen mukaan ottamisella pyrittiin selvittämään, kuinka tarkasti havaintokohteen ym- päristössä muut potentiaaliset metsälakikohteet oli otettu huomioon. Karttapoiminnan tuloksena kertyi maastossa tarkastettavien kohteiden kokonaismää- 232 Metsätieteen aikakauskirja 3/2008 Tieteen tori räksi 111 suokuviota 32 kunnan alueella tasaisesti eri puolilla Lounais-Suomea. Tämä edustaa 5,4 pro- senttia kaikkien soilla sijaitsevien lakikohteiden ko- konaismäärästä ja 9,3 prosenttia niiden pinta-alasta. Tarkastetuista kohteista oli Satakunnassa 66 % ja Varsinais-Suomessa 34 %. Maastotarkastusten yhteydessä arvioitiin kohteen soveltuvuus metsälain erityisen tärkeäksi elinympä- ristöksi tarkistamalla lakikuvion rajaus, kasvupaik- kaluokitus, luonnontilaisuus ja alueellinen edusta- vuus. Metsälain mukaiseksi suoelinympäristöksi katsottiin kuuluvan kaikkien laissa lueteltujen suo- tyyppien lisäksi karukkokankaita puuntuotannolli- sesti vähätuottoisemmat vähäpuustoiset suot siten, kuin ne on esitetty Lounais-Suomen metsäkeskuk- sen sisäisessä toimintaohjeessa (Heikkilä 2001). Metsäkeskuksen toimintaohje eroaa Meriluodon ja Soinisen (1998) soveltamisohjeesta vain ruohoisten ja saraisten soiden osalta, jotka on katsottu kuuluvik- si lain tarkoittamiin erityisen tärkeisiin elinympäris- töihin. Näiden metsälain mukaisten kriteerien lisäksi arvioitiin metsälakikohteiden hydrologista asemaa suokokonaisuudessa ja eri metsätaloustoimenpitei- den aiheuttamaa riskiä kohteen luonnontilan säily- miselle, sekä mahdollisesti tarvittavaa suojavyöhyk- keen leveyttä. Näitä metsälain ulkopuolelle rajautu- via näkökohtia ei kuitenkaan käsitellä tässä yhtey- dessä. Suojavyöhykekysymystä on sen sijaan analy- soitu tarkemmin tämän inventointihankkeen pohjalta laaditussa loppuraportissa (Silver ym. 2008). Tuloksia Lounais-Suomen metsälakisoiden inventoinnista Maastossa tarkastetuista kohteista vain noin puolet (47 %) oli rajattu oikein metsäkeskuksen toiminta- ohjetta noudattaen. Noin kolmanneksessa (31 %) ra- jaus oli jäänyt liian suppeaksi, jolloin sinänsä oikein tehty lakikohdemääritys ei ottanut kohdetta koko- naisuudessaan huomioon. Huomiotta jäänyt osuus saattoi kuitenkin olla silmiinpistävän edustava ruo- hoinen sararäme tai ruoho- ja heinäkorpi (kuva 1). Oikean rajauksen edellyttämä keskimääräinen pinta- alan lisäys oli näissä tapauksissa peräti 0,5 ha. Kaik- kien maastossa tarkastettujen suokohteiden keski- määräiseksi pinta-alaksi tuli korjausten jälkeen 1,1 ha. Edellä mainituista puutteellisesti rajatuista koh- teista kolmanneksella virherajauksen aiheutti kuvion halki kulkeva tilaraja. Kohde oli siis merkitty laki- kohteeksi vain toisen tilan osalta, vaikka kuvio to- siasiallisesti jatkui usein jopa samana suotyyppinä myös naapuritilan puolella. Rajauksen ulkopuolelle jätetty metsälakikohde oli useimmiten jätetty koko- naan huomioimatta, mutta joissain tapauksissa se oli merkitty muuksi arvokkaaksi elinympäristöksi. Lähes viidennes (19 %) tarkastetuista kuvioista oli määritetty kokonaisuudessaan väärin perustein metsälakikohteiksi. Näistä suurin osa (11 suokuvio- ta) oli vanhojen ojitusten kuivattamia soita, useat jo puustoisia turvekankaita. Yksi kohteista oli myös kunnostusojitettu. Virhemääritysten joukosta löytyi myös neljä vanhaa järviruo’on vallitsemaa meren- lahtea, viisi vanhaa turpeennostoaluetta ja yksi so- rakuoppaan syntynyt sarainen suo. Viimeksi mainit- tuja kohteita ei voi määrittää edes luonnontilaisen kaltaisiksi metsälain 10 § kohteiksi. Loput kolme kohdetta (3 %) olivat liian laajoiksi rajattuja, jolloin vain osa kuviota oli metsälakikoh- detta. Esimerkiksi Köyliössä eräs metsälakikuvio pieneni seitsemästä kahteen hehtaariin. Metsälaki- kohteeksi soveltumattomilta osiltaan näissäkin tapa- uksissa oli kyse mm. ojituksen aiheuttamasta suon kuivumisesta, josta oli seurannut kasvillisuuden ja puustorakenteen muutoksia. Metsälakikohteiden tulevaisuutta ajatellen oli huo- lestuttavaa, että neljä metsälakikohdetta (noin 4 % kuvioista) oli ojitettu metsälain voimassaoloaikana. Ongelmallisena on nähtävä myös se, että kahdel- le väärin perustein metsälakikohteeksi määritellyl- le suokuviolle oli maksettu ympäristötukea. Suo- tyyppien oikea määrittäminen oli osoittautunut muu- toinkin vaikeaksi. Esimerkiksi letoiksi kartoituksen yhteydessä määritetyistä kymmenestä suokuviosta vain puolet oli lettoja. Kohdelukumäärältään yleisin ja useimmiten myös oikein määritetty suotyyppi oli varsinainen sararä- me. Lähes yhtä yleisenä esiintyi myös ruohoisia sa- rarämeitä. Ruohoisia ja saraisia soita, jotka Meriluo- don ja Soinisen (1998) oppaassa oli rajattu metsälain ulkopuolelle, oli kaikkiaan 45 % tarkastettujen koh- teiden kokonaispinta-alasta. Näitä karummat muut vähäpuustoiset suot olivat edustettuina yhteensä 40 prosentin osuudella. Loput 15 % olivat metsälaissa suoraan suotyyppitasolla mainittuja ruoho- ja heinä- korpia, saniaiskorpia, lehtokorpia sekä lettoja. Met- Tieteen tori Metsätieteen aikakauskirja 3/2008 233 sälakikohteiksi merkittyjen kuvioiden lähiympäris- töstä löytyi lisäksi 12 uutta aiemmin merkitsemätön- tä metsälakisuota. Näistä edustavimpia olivat ruo- hokorpi Porista, saniaiskorpi Kullaalta ja lähdeletto Somerolta. Arvokkaita ruohoisia sararämeitä löytyi Porista, Kiskosta ja Mynämäeltä, loppujen ollessa varsinaisia sararämeitä. Pieniä kangasmetsäsaarekkeita ojittamattomil- la soilla oli 4 kuviota jäänyt rajaamatta metsälaki- kohteiksi. Kaksi kuvioista oli määritetty muuksi ar- vokkaaksi elinympäristöksi, vaikka ne olivat kritee- rit täyttäviä metsälakikohteita. Lisäksi yksi metsä- lakikohteeksi Luotsiin merkitty kangassaareke oli avohakattu mete-kartoituksen jälkeen. Myös neljä kartoituksessa huomioimatta jäänyttä metsälain kri- teerit täyttävää puroa löytyi kartoitettuihin suokoh- teisiin liittyvinä. Metsälakisuot osana hydrologista kokonaisuutta Karttatarkastelun perusteella Lounais-Suomen alu- eella kartoitettujen kaikkien metsälakisoiden keski- määräinen koko oli noin puoli hehtaaria. Näistä 41 % oli osana itse kohdetta laajempaa hydrologista suo- kokonaisuutta, mikä korostaa suojavyöhykeajattelun merkitystä tehtäessä metsätalouden toimenpiteitä la- kikohdetta ympäröivällä suoalueella. Metsälain mu- kaisille suoelinympäristöille onkin ominaista, että ne eivät läheskään aina ole yksiselitteisesti pienialaisia ja ympäristöstään selkeästi erottuvia ja näin ollen ”vaivattomasti” metsätalouden ulkopuolelle siirret- tävissä olevia luontosaarekkeita. Mikäli lakikohde on vesitaloutensa osalta olennaisesti yhteydessä ym- päröiviin muihin suokuvioihin, merkitsee se sitä, että monessa tapauksessa mahdolliset metsänhoito- ja kuivatustoimenpiteet metsälakikohteen ulkopuo- lisella suoalueella ja kangasmaallakin vaikuttavat Kuva 1. Metsälakikohteeseen liittyvä mutta kartoituksessa sen ulkopuolelle rajattu edustava ruohoinen sararäme Laviassa. Saman tilan maalla sijaitseva suokuvio oli merkitty muuksi arvokkaaksi elinympäristöksi. 234 Metsätieteen aikakauskirja 3/2008 Tieteen tori myös enemmän tai vähemmän metsälakisuon hydro- logiaan ja luonnontilaan. Metsälaissa ei kuitenkaan oteta suoraan kantaa varsinaisen metsälakikohteen ulkopuolisen alueen käsittelyyn. Lainsäädäntöä pi- täisi kehittää siten, että metsälakikohteiden käsitettä täsmennetään selvästi koskemaan myös lakikohteen lähiympäristöä siltä osin, kuin siellä tehtävät toi- menpiteet uhkaavat lakikohteen luonnontilaa. Tämä edellyttää myös sitä, että lakikohdetta ympäröivän alueen toimenpiderajoitukset korvataan maanomis- tajille. Onkin hieman ristiriitaista, että METSO-oh- jelmaan sisältyvää luonnonarvokauppaa ollaan huo- mattavasti lisäämässä samanaikaisesti, kun metsäla- kikohteiden korvaus- ja suojeluperusteet ovat maini- tuissa tapauksissa epäselviä ja pääosin rahoittamatta. On muistettava, että metsälakikohteet ovat yleensä luonnonarvoiltaan merkityksellisempiä kuin luon- nonarvokaupan luontokohteet. Luonnonarvokaupal- la ei voida rahoittaa metsälakikohteen suojelua. Ky- seeseen tulisi vain metsälakikohteen ulkopuolinen alue. Tällöinkin se koskisi vain metsälain 10 § ulko- puolelle jääviä korpia. Karujen ja saraisten soiden osalta voidaan suojelua hoitaa luonnonarvokaupalla vain poikkeustapauksissa. Antaako laki riittävän turvan suoelinympäristöille? Ongelmana ei ole pelkästään metsälain 10 § suon lähiympäristön käsitteleminen siten, että lakikoh- de säilyy luonnontilaisena. Hälyttävää on, että tässä hankkeessa 4 % tarkastetuista metsälakikuvioista oli uudisojitettu lain voimassaolon aikana. Soita kos- kevista metsälain rikkomistapauksista on Lounais- Suomessa tehty useita katselmuksia, mutta vain osa niistä on viety syyttäjälle. Metsälain 10 § rikkomis- tapauksista on kuitenkin melko harvoin seurannut rangaistuksia (Laakso ym. 2003), johon on kiinni- tetty myös valtakunnallisesti huomiota (Heiskanen 2003). Näyttää siltä, että vaikka metsälailla onkin valtakunnallisesti merkitystä arvokkaan suoluonnon säilymisen kannalta, tarjoaa se kuitenkin varsin hei- kon suojan yksittäisen suokohteen näkökulmasta. Myöskään metsäsertifiointi ei takaa luonnontilais- ten soiden säilymistä luonnontilaisena. Vaikka ser- tifiointikriteerin 17 mukaan luonnontilaisia soita ei saa uudisojittaa, mahdollistavat kriteerissä mainitut poikkeukset käytännön tilanteesta riippuen minkä tahansa yksittäisen luonnontilaisen suon uudisojit- tamisen. Metsälakikartoitusten luotettavuuden arviointia Mete-kartoituksessa on löytynyt todella hienoja ja täysin luonnontilaisia lakikohteeksi onnistuneesti rajattuja soita. Tällaisia ovat mm. letot ja luonnon- tilaiset ruohoiset sarakorvet ja ruohoiset sararämeet (kuva 2). Voidaan sanoa, että suoluonnon säilymi- sen kannalta mete-kartoitus on lähtökohtaisesti ollut konkreettinen ja onnistunut projekti. Vakava ongel- ma näyttää kuitenkin olevan metsälakikartoituksen tulosten luotettavuus. Luotettavuus on kyseenalais- tettu myös muissa tutkimuksissa. Niissä todettiin pahoja virheitä kohteiden määrityksessä ja rajauk- sessa. Myös kohteiden löytyminen oli puutteellista ja alueelliset erot olivat suuria (Kotiaho ja Selonen 2006, Pykälä 2007). Tässä raportissa saadut tulok- set ovat samansuuntaisia, vaikka raportin tuloksia ei otantamenettelystä johtuen voi suoraan yleistää koskemaan koko mete-kartoituksen luotettavuutta Lounais-Suomen soilla. Tämän selvityksen otanta painottui laajoihin suokokonaisuuksiin ja alueelli- sesti Satakuntaan, jossa metsälain suokohteita löytyi mete-kartoituksessa vähemmän kuin Varsinais-Suo- mesta. Toisaalta tulos, jonka mukaan puolella koh- teista on kasvupaikan määritykseen ja rajaukseen liittyviä virheellisyyksiä, antaa vahvan viitteen sii- tä, että muillakin lakikohteilla voi esiintyä runsaasti vakaviakin ongelmia. Aiempien tutkimusten ja tämän raportin tulos- ten perusteella näyttääkin siltä, että metsälakikar- toituksen järjestelmä on ainakin osittain pettänyt. Ongelma koskee todennäköisesti koko maata ja on samantyyppinen kuin Naturan valmistelussa, jos- sa työ tehtiin myös kovalla kiireellä. Liiallinen kii- re metsälakikartoituksissa on korostunut erityisesti niillä alueilla, joissa työ tehtiin sivutyöluonteisesti metsäsuunnittelun yhteydessä. Sen sijaan erilliskar- toittajilla on ollut paremmat mahdollisuudet paneu- tua kartoitustyöhön. Kokeneilla erilliskartoittajilla oli usein myös lähtökoulutuksensa osalta paremmat valmiudet luontotyyppien kartoituksen tekemiseen kuin metsäsuunnittelijoilla. Metsäsuunnittelun etu- Tieteen tori Metsätieteen aikakauskirja 3/2008 235 na tosin on se, että alueet käydään systemaattisesti läpi, kun taas kartoittaja on ennakkotulkinnan varas- sa. Luontokohteiden kartoitus sopii joka tapauksessa huonosti tehtäväksi metsäsuunnittelun yhteydessä, ellei suunnittelijan tulostavoitteesta kyetä tinkimään. Tämä ilmenee kartoitustyön alueellisina laatueroina sen mukaan, millä menettelytavalla kartoitus on teh- ty. Erot olivatkin selvästi havaittavissa myös Lou- nais-Suomessa (vrt. Kotiaho ja Selonen 2006). Vastuuta metsälakikartoituksen osittaisesta epä- onnistumisesta ei voida kohdentaa työtä tehneisiin kenttähenkilöihin. Valtakunnallisesti sovittu järjes- telmä ei ole ollut riittävän toimiva. Hanke on jo läh- tökohdiltaan ollut osittain epärealistinen ajatellen hyvää ja luotettavaa lopputulosta. Kartoittajille ei ole annettu riittäviä valmiuksia kasvupaikkatyyppi- en tunnistamiseen ja vesitalouden sekä muiden luon- nontilaisuuden säilymisen kannalta tärkeiden ympä- ristötekijöiden arvioimiseen. Koulutus ja maasto- töiden valvonta on siis ollut riittämätöntä. Suurena ongelmana on myös ollut lain tulkinnanvaraisuus ja ohjeistuksen puutteellisuus. Lounais-Suomen met- säkeskuksen tapauksessa tilannetta pyrittiin kuiten- kin alusta lähtien korjaamaan antamalla erillisoh- jeita erityisesti soiden osalta (Silver 1997), sekä te- kemällä aiheeseen liittyvä selvitys tutkimusraport- teineen (Silver ja Kajava 2000). Viimeksi mainitun pohjalta kirjoitettiin myös voimassa oleva soita kos- keva toimintaohje (Heikkilä 2001), jossa ruohoiset ja saraiset suot katsotaan metsälain 10 § kohteik- si huolimatta Meriluodon ja Soinisen (1998) erilai- sesta ohjeistuksesta. Ohjeistus on tulkinnanvaraista koko maassa ja se vaihtelee myös metsäkeskuksit- tain, mihin on kiinnitetty huomiota eri yhteyksissä (Martikainen 2004, Päivänen 2001). Tämän selvi- tyksen valossa nämä suotyyppeihin liittyvät met- sälain soveltamisen näkemyserot ovat valtakunnal- lisesti merkittävä ongelma. Mikäli Meriluodon ja Soinisen (1998) näkemystä on noudattettu kaikkialla muualla kuin Lounais-Suomen metsäkeskuksessa, on ruohoisten ja saraisten soiden mukana metsälain ulkopuolelle jäänyt huomattava osa todellisuudes- Kuva 2. Metsälakikartoituksessa löytynyt ruohoinen sarakorpi Laviassa. 236 Metsätieteen aikakauskirja 3/2008 Tieteen tori sa hyvin arvokkaista suoelinympäristöistä. Tämän selvityksen mukaan Lounais-Suomessa pois olisi jäänyt 45 % tarkastelun kohteena olleista suoelin- ympäristöistä. Esitettyjen tulosten perusteella näyttää siltä, et- tä metsälakikartoituksen tulokset ovat huolestutta- van epäluotettavia ainakin soiden osalta, mutta ai- empien selvitysten mukaan todennäköisesti myös muissa ympäristötyypeissä. Ongelma tuskin on rat- kaistavissa ilman mete-tietojen laajempaa tarkastus- ta ja korjaamista. Perusongelma mete-tietojen epä- luotettavuudessa on siinä, että olemassa olevia tieto- ja käyttävät hyväkseen mm. metsänhoitoyhdistykset ja metsäyhtiöt sekä metsäkeskusten eri toiminnot. Tiedot ovat menneet myös maanomistajille, jotka viime kädessä ovat vastuussa tilansa metsälakikoh- teiden säilymisestä. Tarvittaisiin järjestelmä, jolla voitaisiin varmistua siitä, että metsänomistajilla ja metsäalan toimijoilla on mahdollisimman luotetta- vat tiedot metsälakikohteista. Kirjallisuus Heikkilä, H. 2001. Metsälain 10 § kohteet soilla Lounais- Suomessa. Toimintaohje. Moniste, Lounais-Suomen metsäkeskus. 2 s. — & Kajava, S. 2004. Metsälain erityisen tärkeät elinym- päristöt. Kartoitus Lounais- Suomen yksityismetsissä 1998–2004. Loppuraportti. Heikurainen, L. 1961. Metsäojituksen vaikutuksesta puus- ton kasvuun ja poistumaan. (Summary: The influence of forest drainage on growth and removal in Finland.) Acta Forestalia Fennica 71: 1–71. Heiskanen, R. 2003. Metsärikos kannattaa lähes aina. Hel- singin Sanomat 14.12. 2003, s. A 15. Kotiaho, J.S. & Selonen, V.A. 2006. Metsälain erityisen tärkeiden elinympäristöjen kartoituksen laadun ja luo- tettavuuden analyysi. Suomen ympäristö 29: 1–65. Laakso ,T., Leppänen, T. & Määttä, T. 2003. Metsärikol- lisuus empiirisen oikeustutkimuksen kohteena. Defen- sor Legis 4/2003 s. 647–667. Martikainen, V. 2004. Kymppipykälä hiertää – laintulkin- ta epäselvää. Metsätalous 7/2004, s. 20–22. Meriluoto, M. & Soininen, T. 1998. Metsäluonnon ar- vokkaat elinympäristöt. Metsälehti Kustannus, Hel- sinki. 192 s. Pykälä, J. 2007. Metsälain erityisen tärkeät elinympäris- töt ja luonnon monimuotoisuus esimerkkinä Lohja. Suomen ympäristö 34. 57 s. Päivänen, J. 2001. Metsäluonnon monimuotoisuuden säi- lyttäminen – metsälain tarkoittamien kohteiden tun- nistaminen. Metsätieteen aikakauskirja 4/2001: 651– 655. — 2007. Suot ja suometsät – järkevän käytön perusteet. Metsälehti Kustannus, 368 s. Silver, T. 1997.Metsälain mukaiset avainbiotoopit soilla Lounais-Suomessa. Moniste, Metsäkeskus Lounais- Suomi. 3 s. — & Kajava, S. 2000. Suot metsälain kohteina Lounais- Suomessa. Suo 51(2): 59–64. — , Saarinen, M. & Kajava, S. 2008. Metsälain 10 §:n soi- den luonnontilan säilyttäminen ja metsälain erityisen tärkeiden elinympäristöjen kartoituksen luotettavuus. Luonnonhoitohankkeen loppuraportti. Moniste, Met- säkeskus Lounais-Suomi. 19 s. Soininen, T. 1997. Avainbiotooppiselvitysprojekti 1996. Maastotyöopas. Metsätalouden kehittämiskeskus Ta- pio, Helsinki. Vasander, H. & Laine, J. 1990. Suotyypit. Kirjayhtymä, Helsinki. 80 s. n Metsänhoitoasiantuntija Timo Silver, metsäluontoasian- tuntija Sirke Kajava, Lounais-Suomen metsäkeskus; MMM Markku Saarinen, Metsäntutkimuslaitos, Parkanon toimintayksikkö. Sähköposti timo.silver@metsakeskus.fi