Maa- ja elintarviketalous 84 Maa- ja elintarviketalous 84

84												Pohjoisessa kasvatettujen yrttien arom
isuus

Kasvintuotanto 

Bertalan Galambosi ja Marja Roitto

Pohjoisessa kasvatettujen yrttien 	
aromisuus



 
Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus 

Maa- ja elintarviketalous 84 
112 s. 

Pohjoisessa kasvatettujen yrttien 
aromisuus 

Bertalan Galambosi ja Marja Roitto 



 

ISBN 952-487-034-7 (Painettu) 
ISBN 952-487-035-5 (Verkkojulkaisu) 

ISSN 1458-5073 (Painettu) 
ISSN 1458-5081 (Verkkojulkaisu) 

http://www.mtt.fi/met/pdf/met84.pdf 
Copyright 

MTT  
Bertalan Galambosi ja Marja Roitto 

Julkaisija ja kustantaja 
MTT, 31600 Jokioinen 

Jakelu ja myynti 
MTT, Tietohallinto, 31600 Jokioinen 

Puhelin (03) 4188 2327, telekopio (03) 4188 2339 
sähköposti julkaisut@mtt.fi 

Julkaisuvuosi 
2006 

Kannen kuva 
Bertalan Galambosi 

Painopaikka 
Tampereen yliopistopaino Oy – Juvenes Print



3 

Pohjoisessa kasvatettujen yrttien aromisuus 
Bertalan Galambosi ja Marja Roitto 

MTT (Maa- ja elintarviktalouden tutkimuskeskus, Kasvintuotannon tutkimus, Kasvintuotanto, 
Karilantie 2 A, 50600 Mikkeli, bertalan.galambosi@mtt.fi 

Tiivistelmä 
Tässä selvityksessä tarkastellaan viljeltyjen maustekasvien aromiainepitoi-
suuksia ja niihin vaikuttavia tekijöitä. Aromipitoisuudella tarkoitetaan haih-
tuvan öljyn pitoisuutta ja koostumusta. Yrttien viljely- ja laatututkimuksia on 
tehty Suomessa 1980-luvulta lähtien ja myöhemmin muissakin Pohjoismais-
sa. Aineisto käsittää lähes 190 julkaisua, joista suomalaisia on yli sata. Ta-
voitteena oli tutkia, luovatko pohjoiset olosuhteet edellytykset yrttien korkeil-
le aromiainepitoisuuksille. Mukana on 13 mauste-, rohdos- ja aromikasvina 
käytettävää lajia. Pohjoisen pitkät ja valoisat kesäpäivät sekä päivä- ja yö-
lämpötilojen vaihtelut luovat hyvät edellytykset aromiaineiden muodostumi-
selle. Pohjoisessa kasvatettujen yrttien öljypitoisuus ja -koostumus täyttävät 
yleensä kansainväliset laatuvaatimukset. Valo ei kuitenkaan yksin riitä, rat-
kaiseva merkitys on myös kasvukauden lämpösummalla. Pohjoisessa lyhyt 
kasvukausi ja alhaiset lämpötilat vähentävät kasvien satoa, joka on suoraan 
yhteydessä tuotettavan öljyn määrään. Aromiaineita on tarkasteltava kasvi-, 
vuosi- ja jopa komponenttikohtaisesti. Pohjoisten kasvilajien, kuten kuminan 
ja kamomillan, aromiaineiden pitoisuus ja laatu olivat yhtä hyviä kuin vas-
taavien Keski-Euroopassa tuotettujen kasvien. Väinönputkella nuo ominai-
suudet olivat pohjoisissa olosuhteissa jopa paremmat. Viileään ilmastoon 
sopeutuneiden yrttien, kuten tillin, tuoksuampiaisyrtin ja kyntelin, öljypitoi-
suus ja -koostumus olivat myös erittäin hyviä jopa napapiirin korkeudella. 
Toisaalta piparmintun öljyn ja sen pääkomponentin mentolin pitoisuus Poh-
jois-Suomessa oli alhaisempi kuin Etelä-Suomessa. Lyhyempi kasvukausi ja 
matalampi lämpötila vähentävät perinteisten, lämpöä vaativien Välimeren 
yrttien satoa verrattuna Keski-Eurooppaan. Sadon öljypitoisuus ja  
-koostumus täyttivät kuitenkin laatuvaatimukset. Hyvälaatuista satoa saatiin 
meiramista, salviasta, timjamista ja iisopista. Ainoastaan sitruunamelissan 
öljypitoisuus oli pohjoisessa matalampi kuin Keski-Euroopassa. 

Vastoin vallalla olevaa käsitystä pohjoisessa tuotettujen yrttien aromipitoi-
suudet eivät yleensä olleet korkeampia kuin Keski-Euroopassa. Keski-
Suomea pohjoisempana yrttiviljelyssä on kiinnitettävä huomiota erityisesti 
pohjoisiin oloihin sopeutuneiden lajien ja lajikkeiden valintaan, lämpöä li-
säävien viljelyteknisten menetelmien, kuten harsojen ja katteiden, käyttöön 
sekä sadonkorjuun ajoittamiseen. Siten Suomessa voidaan tuottaa laadultaan 
hyvää yrttiraaka-ainetta monipuolisesti hyödynnettäväksi. 

Avainsanat: maustekasvit, öljypitoisuus, pohjoinen sijainti, vertailu Keski-
Eurooppaan 



4 

Aroma content of herbs in the North 

Bertalan Galambosi ja Marja Roitto 

MTT Agrifood Research Finland, Plant Production Research, Plant Production, Karilantie 2A, 
50600 Mikkeli, bertalan.galambosi@mtt.fi 

Abstract 
In the 1980’s first in Finland and later in other Scandinavian countries several 
cultivation and quality experiments have been carried out on aromatical 
herbs. This survey summarizes data of the aroma content in herbs grown 
under Nordic climatic conditions and other effective factors. In this review 
the term aroma means the essential oil content and composition of the herb 
species. The reviewed material covers nearly 190 publications, of which 100 
have been published in Finland . This study includes 13 plant species used as 
herbs, spices and medicinal plants The aims of this study were to evaluate 
whether the Nordic climate improves the aroma content and quality of the 
herbs. 

The long days in the north and the differences between day and night tem-
peratures provide good conditions for the formation of aromatic compounds 
in the herbs. The essential oil quality and composition in herbs cultivated in 
the north usually meet the requirements of international quality standards. 
The crucial factor for the accumulation of biomasses and secondary metabo-
lites in herbs is the effective temperature sum. In the north the short and cool 
growing season diminishes the biomass yield, which is strongly associated 
with the oil yield. The aromatic compounds are formed as a result of compli-
cated processes. Therefore the evaluation of plant species and even specific 
oil components should be made species by species or even by individual aro-
matical compounds.  

The aroma content and quality in the endemic plant species grown in the 
north were as good (caraway, camomile) or even better (angelica) than in 
plants cultivated in the Central Europe. Herbs that were adapted to the cool 
climate (dill, dragonhead, savory) had a high essential oil content and good 
quality of the oil, even above the Arctic Circle. On the other hand, the oil 
content and its menthol concentration in peppermint were lower in Northern 
Finland compared with Southern Finland. Short and cold growing season in 
the North reduced the yield of conventional herb species (marjoram, salvia, 
thyme and hyssop) that require warmth, even though oil concentration and 
composition gained a good quality. The essential oil concentration in lemon 
balm was lower in the north than in the Central Europe. 

Contrary to the general belief, the herbs cultivated in the north are not usually 
more aromatic compared with herbs grown in Central- Europe. However, 



5 

except in the very north areas, it is possible to produce herbal raw material 
with good quality for multifaceted exploitation. In Central Finland or in more 
northern latitudes special attention should be paid to the use of species or 
varieties adapted in the northern climate, and to timing the harvest. Cultiva-
tion techniques which increase the warmth during the growing seasons can be 
useful (e.g. clothes, mulches). 

 

Key words: herbs, essential content, Nordic latitudes, comparison to Central 
Europe 
 



 

6 

Alkusanat 

Pohjoisilla leveyspiireillä kasvavat yrtit ovat aromeiltaan parempia 
kuin vastaavat etelässä viljellyt kasvit. Tällainen mielikuva pohjautuu 
1970-luvulla Skandinavian maissa tehtyyn tutkimukseen, jonka tavoit-
teena oli tutkia kasvupaikan vaikutusta kasvien laatuun. Tutkimuksen 
suomalaiset osallistujat vertailivat Etelä- ja Pohjois-Suomen oloissa 
viljeltyjä kasveja ja mukana oli muutama maustekasvikin (Hårdh & 
Hårdh 1972a, Hårdh 1978).  

Silloisissa kokeissa Suomessa viljellyn meiramin aromiainepitoisuus 
oli suurimmillaan pohjoisimman koepaikan kasvihuoneessa ja lähes 
yhtä paljon aromiaineita kertyi Etelä-Suomessa avomaalla kasvanee-
seen meiramiin. Leveyspiirin ei kuitenkaan todettu vaikuttavan minttu-
jen aromiainemääriin. Käsitys viljelyalueen sijainnista johtuvasta aro-
misuuden paremmuudesta oli kuitenkin havaittavissa 1970- ja 1980-
luvun mediassa.  

Tietoja pohjoisten ilmasto-olojen vaikutuksista kasvien sisäiseen laa-
tuun on koottu aiemmin ainoastaan yhteen kirjallisuuskatsaukseen, 
jossa aromiaineita käsiteltiin vain osana kasvien sisäistä laatua (Linden 
1989). Em. analyysi kattaa vuoteen 1987 asti julkaistut tutkimukset, 
mutta sen jälkeen on julkaistu paljon uusia tuloksia yrttikasvien vilje-
lystä ja laadusta pohjoisissakin oloissa. On siis syytä tarkastella tätä ns. 
”latitudi- ilmiötä” uudelleen.  

Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on selvittää, luovatko pohjoi-
set kasvuolosuhteet edellytykset aromikkaampien yrttikasvien tuotan-
toon verrattuna eteläisempiin leveysasteisiin? Kirjallisuusselvitys on 
suoritettu Boreal Herb Center Mikkeli – hankkeessa. 

Kirjoittajat esittävät suuret kiitoksensa Helsingin yliopiston Farmasian tie-
dekunnan dosentille, Yvonne Holmille ja Soveltavan Biologien laitoksen do-
sentille Leena Lindenille käsikirjoituksen lukemisesta ja arvokkaista kom-
menteista.  



 

7 

Sisällysluettelo 

1 Johdanto ...................................................................................................10 

2 Aineisto ja menetelmät.............................................................................12 

2.1 Yrttikasvit ja valintakriteerit .............................................................12 
2.2 Mitä aromiaineet ovat........................................................................13 
2.3 Vertailun vaikeuksia..........................................................................14 
2.4 Koepaikkojen maantieteellinen sijainti .............................................15 

3 Tilli (Anethum graveolens L.) ..................................................................16 

3.1 Merkitys ja kemiallinen koostumus ..................................................16 
3.2 Kasvupaikan leveysasteiden vaikutus aromiaineiden määrään 
avomaalla ..................................................................................................18 

3.2.1 Tillin kasvatuskaappitutkimukset............................................21 
3.2.1.1 Valon määrä ..............................................................21 
3.2.1.2 Valon laatu ................................................................22 
3.2.1.3 Päivän pituus .............................................................22 

4 Kumina (Carum carvi L.) ........................................................................24 

4.1 Merkitys ja kemiallinen koostumus ..................................................24 
4.2 Luonnon ja viljellyn kuminan vertailu ..............................................25 
4.3 Kuminan laatu eri kasvupaikoilla......................................................27 

4.3.1 Yhden kannan vertailu eri paikoissa .......................................27 
4.3.2 Useiden kantojen vertailu yhdessä paikassa............................28 
4.3.3 Useiden kantojen vertailu eri viljelypaikoilla .........................29 

4.4 Kuminakokeiden yhteenveto.............................................................30 

5 Väinönputki (Angelica archangelica L.) .................................................31 

5.1 Merkitys ja kemiallinen koostumus ..................................................31 
5.2 Väinönputken laatu eri kasvupaikoilla ..............................................33 

5.2.1 Saman kannan vertailu eri viljelypaikoilla..............................35 



 

8 

5.2.2 Väinönputkipopulaatioiden vertailuja .................................... 38 

6 Piparminttu (Mentha x piperita L.) ......................................................... 40 

6.1 Merkitys ja kemiallinen koostumus.................................................. 40 
6.2 Tutkimukset maailmalla ................................................................... 41 
6.3 Piparminttutukimukset Suomessa .................................................... 43 
6.4 Fotoperiodin ja lämpötilan vaikutus minttujen öljypitoisuuden....... 45 
6.5 Piparminttu: yhteenveto.................................................................... 46 

7 Kamomilla (Matricaria recutita L.)........................................................ 46 

7.1 Merkitys ja kemiallinen koostumus.................................................. 46 
7.2 Kamomillatutkimukset Euroopassa.................................................. 47 
7.3 Kasvupaikan vaikutus kamomillan kukkasatoon ja laatuun............. 49 
7.4 Lajiketestaukset Skandinaviassa ...................................................... 52 
7.5 Yhteenveto kamomillasta ................................................................. 54 

8 Meirami (Origanum majorana L.) .......................................................... 54 

8.1 Meiramin merkitys ja kemiallinen koostumus ................................. 54 
8.2 Viljelytutkimukset Suomessa ........................................................... 55 
8.3 Lajikevertailut Suomessa ................................................................. 59 

9 Mäkimeirami tai oregano (Origanum vulgare L.)................................... 61 

9.1 Kasvin merkitys ja taksonomia ........................................................ 61 
9.2 Viljelytutkimukset Suomessa ........................................................... 62 

9.2.1 Lajikkeiden vertailu Suomessa............................................... 66 

10 Sitruunamelissa (Melissa officinalis L.).................................................. 69 

10.1 Kasvin merkitys ja kemiallinen koostumus...................................... 69 
10.2 Tutkimukset Suomessa..................................................................... 70 

11 Salvia (Salvia officinalis L.).................................................................... 72 

11.1 Kasvin merkitys ja kemiallinen koostumus...................................... 72 
11.2 Viljelytutkimukset Suomessa ........................................................... 73 

11.2.1 Salvian lajiketestaukset Suomessa ......................................... 75 

12 Kynteli (Satureja hortensis L.)................................................................ 76 



 

9 

12.1 Kyntelin merkitys ja kemiallinen koostumus ....................................76 
12.2 Viljelytutkimukset Suomessa ............................................................77 
12.3 Lajikevertailut Suomessa ..................................................................78 

13 Timjami (Thymus vulgaris L.) .................................................................79 

13.1 Kasvin merkitys ja kemiallinen koostumus.......................................79 
13.2 Viljelytutkimukset Suomessa ja Norjassa .........................................81 

13.2.1 Timjamin lajikevertailut Suomessa .........................................83 

14 Iisoppi (Hyssopus officinalis L.) ..............................................................84 

14.1 Kasvin merkitys ja kemiallinen koostumus.......................................84 
14.2 Viljelytutkimukset Suomessa ............................................................84 

14.2.1 Kanta- ja lajiketutkimukset Suomessa ....................................86 

15 Tuoksuampiaisyrtti (Dracocephalum moldavica L.) ...............................87 

15.1 Kasvin merkitys ja kemiallinen koostumus.......................................87 
15.2 Viljelytutkimukset Suomessa ............................................................88 
15.3 Lajikevertailut Suomessa ..................................................................90 

16 Yhteenveto ...............................................................................................91 

16.1 Kasvivalinta.......................................................................................92 
16.2 Ekologinen ja ekonominen optimi ....................................................93 
16.3 Kohdekasvien ryhmittely ..................................................................94 

16.3.1 Välimeren alueen lajit .............................................................94 
16.3.2 Pohjoisiin olosuhteisiin hyvin adaptoituneet vai sopeutuneet, 
kylmää kestävät lajit ..........................................................................95 
16.3.3 Suomen luonnon alkuperäisiä lajeja........................................96 

16.4 Loppujen lopuksi...............................................................................96 

17 Kirjallisuus ...............................................................................................97 

 



 

10 

1 Johdanto 
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta kehittyi vuosien 1960-80 aikana voi-
makkaasti. Intensiivinen kaupungistuminen on tuonut esille vastakkaisia, ns. 
pehmeitä arvoja, joista eräs on luonnonlääkkeiden ja mausteiden suosion 
kasvu. Alkusanoissa mainituilla yrttikasvien latituditutkimuksilla oli merkit-
tävä liikkeellepaneva rooli ja vaikutus Suomen yrttialan kehitykseen vuosina 
1980-2004. Suomessa aloitettiin uusia yrttituotantoon kohdistuvia tutkimus- 
ja kehittämishankkeita. Kehityksen kulku oli seuraava:  

1980-82: Mausteyrttien viljely ja erilaisten niistä jalostettujen tuotteiden tuo-
tanto alkoi muutamien viljelijöiden aloitteesta, jotka ennakoivat tähän kasvi- 
ja tuoteryhmään tulevaisuudessa kohdistuvan mielenkiinnon. Heitä ovat mm. 
Virpi Cormier, Frantsilan yrttitilan perustaja, Ursula Pelttari, tuoreyrttejä 
kasvattava puutarhuri ja Väinö Laiho, sinappiviljelyn uranuurtaja. 

1983-1988: Viljelijöiden lisäksi heräsi Helsingin yliopiston Puutarhatieteen 
laitoksen professorin Erkki Kaukovirran ja Farmasian laitoksen professorin 
Max von Schantzin kiinnostus aiheeseen, ja heidän laitoksissaan nuoret tutki-
jat alkoivat työskennellä rohdosyrttien parissa, mm. Seija Hälvä, Heikki Vuo-
rela ja Yvonne Holm. Tänä aikana toteutettiin Suomessa kaksi merkittävää 
tutkimusprojektia: Suomen Akatemian Maustekasviprojekti 1983-1985 (Mä-
kinen ym. 1986) ja Helsingin Yliopiston ns. Puumalan projekti 1984-1988 
(Galambosi ym. 1991a). Kansallisin voimin rahoitetut tutkimusprojektit tuot-
tivat uusia kotimaisia tutkimus- ja viljelytuloksia sekä välittivät viljelijöille 
runsaasti ulkomaalaisia tutkimustuloksia. 

1991-1995: Tutkimustulosten julkaisemisen ja levittämisen jälkeen alkoivat 
viljelijät kiinnostua. Viherkesantotukijärjestelmän turvin monet tutustuivat 
yrttikasvien viljelyyn omilla tiloillaan. Tässä vaiheessa alkoi sinappi- ja ku-
minaviljelijöiden kaupallinen järjestäytyminen (Arctic Taste Oy, Trans Farm 
Oy), ja yrttien viljelypinta-alat alkoivat nousta. Vuosina 1984-1990 yrttejä 
viljeltiin 100-200 ha:lla, vuonna 1996 ala oli jo 2235 ha. Silloin julkaistiin 
ensimmäiset, kotimaisiin tuloksiin perustuvat viljelyoppaat (Lääperi 1995, 
Galam bosi 1993, 1995). Mikkelissä MTT/Ekologisen tuotannon ja 
Helsingin yliopiston Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksen yhteistyönä 
koulutettiin yrttialan tutkijoita, opettajia, erikoisneuvojia ja yrittäjiä, yhteensä 
yli kolmesataa henkilöä (Aro & Galambosi 1992, Galambosi 1994a, 1994b.) 

1995-2001: Euroopan Unioniin liittymisen jälkeen perustettiin eri puolilla 
maata alueellisen rahoituksen turvin yrttiprojekteja, joiden määrä oli ensim-
mäisen ohjelmakauden aikana yhteensä lähes 50. Merkittäviä kehittämisko-
konaisuuksia olivat esim. Lapin luonnontuotealan kehittämisohjelma (Mäki-
talo & Jankkila 1999, Oulun yliopiston POHERIKA –projekti (1996) ja 
MTT/Ekologisen tuotannon kylmäkestävien rohdoskasvien viljelyprojektit. 



 

11 

Tilastojen mukaan yrttikasveja viljeltiin noin 1200-1500 tilalla. Useat kehit-
tämisprojektit keskittyivät yrttikasvien erilaisiin jatkojalostusmenetelmiin 
(kuivatus, haihtuvien öljyjen tislaus).  

Koska näin pohjoisessa yrttikasvien viljely-, tuotanto- ja jatkojalostuskoke-
mukset puuttuivat melkein täysin, tilliä ja persiljaa lukuun ottamatta, tutki-
muksella oli merkittävä rooli yrttialan kehittämisessä. Suomen Akatemian 
maustekasviprojektin jälkeen Helsingin yliopiston yrttitutkimus kohdistui 
mm. pietaryrttiin, kuminaan ja kitupellavaan. Yliopistossa on valmistunut 
myös tillin aromiaineita käsittelevä väitöskirja (Hälvä 1993). Turun yliopis-
ton väitöskirjatutkimuksissa selvitettiin väinönputken (Ojala et al. 1986), 
tillin (Huopalahti 1985) ja muiden yrttikasvien, kuten iisopin (Kerrola et al. 
1994a) ja väinönputken (1994b, 1994c) biologiaa ja aromiaineisuutta sekä 
mahlan ja luonnon marjojen siemenöljyjen ominaisuuksia (Kallio,1989). 
Kuopion yliopistossa selvitettiin nokkosen nitraattipitoisuuden vaihtelua 
(Peura & Koskenniemi, 1985) ja tehtiin laaja kartoitus pohjoisten luonnon-
kasvien sisältämistä vaikuttavista aineista (Lindberg 1993). Joensuun yliopis-
tossa tutkittiin luonnonkasvien hiostusominaisuuksia ja myös pajujen salisii-
lipitoisuuden vaihtelua (Julkunen-Tiitto & Meier 1992). Oulun yliopiston 
POHERIKA-projektissa (1996) on tutkittu vuodesta 1996 alkaen pohjoisiin 
olosuhteisiin sopivien rohdoskasvien biologiaa, viljelyä, markkinointia ja 
pieniyritystoimintaa. Aiheesta on valmistunut väitöskirjoja (Tolonen 2003 ja 
Aflatuni 2005 ). 

Yrttialan kehittyessä suomalainen teollisuus alkoi myös kiinnostua kotimais-
ten raaka-aineiden käytöstä.  

a) Rohdoskasvien ylikriittinen uutto alkoi teollisuusmittakaavassa 
Aromtech Oy:ssä Torniossa yhteistyössä Turun yliopiston kanssa 

b) Oulun yliopiston prosessitekniikan laitoksella kehitettiin pienyrityk-
selle sopivia laitteita  

c) CRS Biotech Oy Oulussa kehitti sianpuolukasta kosmetiikkateolli-
suuden raaka- aineita ja tuotteita  

d) Lääketehtaiden osalta öljypellavaan perustuva monipuolinen tuote-
kehitys alkoi Valioravinto Oy:n ja Elixi Oy:n yhteistyönä  

e) Hankintatukku Oy on pitkään tukenut uusien rohdoskasvien kotiutu-
mistutkimusta MTT/Ekologisessa tuotannossa ja yritys käyttää koti-
maisia raaka-aineita tuotteissaan.  

f) Pharmia Oy:n, Hankintatukku Oy:n ja MTT:n tutkijoiden yhteistyönä 
on kehitetty eräille rohdoskasveille, kuten punahatulle ja mäkikuis-
malle Good Agricultural Practice –säännöt (CGAP). 



 

12 

g) Useiden kehittämisprojektien ansiosta rakennettiin muutamia yrttiöl-
jytislaamoja, ja aloitettiin kotimaisen tillin, väinönputken ja minttuöl-
jyjen tislaus. 

h) Trans Farm Oy on menestyksellisesti organisoinut kuminan tuotantoa 
Suomessa, ja nykyisin suomalaisen kuminan osuus maailman kumi-
nan kulutuksesta on 5-8 %.  

Suomen yrttialan kehitys on ollut merkittävä, ja yrttikasvien tuotannosta on 
nykyisin muodostunut uusi, pysyvä maatalouden erikoistuotantosuunta. 
Vuonna 1984, jolloin ensimmäinen tutkimusprojekti aloitettiin, yrttien vilje-
lypinta-ala Suomessa oli 74 ha. Vuonna 2006 se on 13 000 ha (Puutarhayri-
tysrekisteri 2004). 

Tutkimus- ja kehittämistoiminta on tuottanut paljon uusia tuloksia, jotka luo-
vat edellytyksiä ja pohjaa myös tämän aromisuusselvitykseen tekemiseen. 

2 Aineisto ja menetelmät  

2.1 Yrttikasvit ja valintakriteerit 

Kirjallisuustutkimukseen valittiin 13 kasvilajia, joista suurin osa kuuluu huu-
likukkaiskasveihin (Lamiaceae) tai sarjakukkaiskasveihin (Apiaceae). Asteri-
kasveista (Asteraceae) on mukana vain kamomilla. Kasvien valinta perustuu 
osittain lajien taloudelliseen tärkeyteen ja viljelyn laajuuteen. Valitut lajit 
löytyvät viljelyoppaista (Lehtonen 1989, Galambosi 1995, Lääperi 1995). 
Kotimaisissa viljelykokeissa on mitattu paljon myös yrttien aromiaineiden 
pitoisuuksia. Tärkeä lajikohtainen valintakriteeri oli myös riittävä määrä 
aromisuuteen liittyviä tutkimuksia, erityisesti suomalaisessa kirjallisuudessa. 
Kotimaisissa viljelykokeissa on tutkittu kuminaa, väinönputkea ja kamomil-
laa, mutta myös kylmänkestäviä tulokaslajeja (tilli, minttu, kynteli, am-
piaisyrtti). Tutkimusaineistoa on kertynyt runsaasti myös perinteisistä, Väli-
meren alueelta kotoisin olevista maustekasveista. Näitä lajeja ovat meirami, 
mäkimeirami, sitruunamelissa, timjami, salvia ja iisoppi. 

Yllämainittujen lajien lisäksi Suomessa on tutkittu muitakin yrttilajeja, mutta 
ne eivät soveltuneet tähän katsaukseen. Esimerkiksi korianterin sato, laatu ja 
viljelyvarmuus on osoittautunut Suomessa epävarmaksi, ja tämän lajin vaa-
tima lämpösumma on korkea (Galambosi ym. 1999). Basilikan viljely tapah-
tuu vain kasvihuoneissa (Pessala et al. 1996). Anisiisopin, siankärsämön ja 
ranskalaisen rakuunan osalta ei ollut riittävää määrää julkaistua vertailutut-
kimusaineistoa (Svoboda et al. 1995, Cernaj et al. 1991, Putievski et al. 
1998). 



 

13 

2.2 Mitä aromiaineet ovat 

Aromiaineet, ensisijaisesti aromikkaat haihtuvat öljyt, kuuluvat kasvien se-
kundääriyhdisteisiin. Sekundääriyhdisteinä pidetään muita kuin primaariai-
neenvaihdunnan tuloksena syntyviä sokereita, proteiineja yms. Nimestään 
huolimatta sekundääriyhdisteet eivät ole tarpeettomia, vaan ne osallistuvat 
kasvin elintoimintoihin ja/tai ovat kasvin rakennekomponentteja.  

Hiltusen ja Holmin mukaan (2000) monien yrttien vaikuttavina aineosina 
toimivat isoprenoidit ja fenoliset yhdisteet. Isoprenoidit ovat tärkeitä yrttien 
haihtuvien öljyjen aineosia. Kasvien haihtuva öljy voi sisältää lukuisia erilai-
sia yhdisteitä, ja öljyn koostumus on kullekin lajille tyypillinen (Taulukko 1). 
Haihtuvien öljyjen pitoisuuksille ja komponenteille onkin asetettu lajikohtai-
sia vaatimuksia. 

Taulukko 1. Yrttien haihtuvien öljyjen pitoisuudet ja tärkeimmät komponentit  

Kasvi Öljypit %) Pääkomponentit Kirjallisuus 
Salvia 1,5 - 2,5 α-tujoni, β-tujoni, 1,8-sineoli, kamferi, β-

karyofylleeni, bornaoli,  
Hiltunen-Holm, 1997 

Kynteli 0,4 - 3,5 
 

Karvakroli (40 - 80%), γ-terpineeni (19 - 43 
%) 

Schantz et al. 1987 

Sitruuname-
lissa 

0,02- 0,2 sitraali a ja b (geraniaali ja neraali), sitro-
nellaali, geranioli, neroli, karyofylleeni ja 
karyofylleniepoksidi 

Hiltunen-Holm, 1997 

Oregano 0,1- 0,4 öljyn koostumus vaihteleva alalajista 
riippuen.Toiset alalajit sisältävät runsaasti 
fenoleita kuten tymolia ja karvakrolia, 
toiset terpeenihiilivetyjä 

Hiltunen- Holm, 1997 

Iisoppi 0,2 - 1,2  
 

pinokamfoni (7 - 12 %), isopinokamfoni (32 
- 54 %), α- ja β-pineeni, kamfeeni ja α-
terpineeni 

Schantz et al. 1987 

Piparminttu 0,5 - 4,0  mentolia 30,0 - 55,0 %, mentonia 14,0 - 
32,0 %, mentyyliasetaattia 2,8 -10,0 %, 
mentofuraaneia 1,0 - 9,0 %, pulegonia 
<4.0 %. 

Hiltunen-Holm, 1997 

Meirami 0,5 - 3,0  α--terpineeni, γ-terpinineeni (7 - 11%), 
terpinen-4-oli, sabineeni, linaloli (30 - 40 
%), karvakroli, cis- ja trans-
sabineenihydraatti (17 - 25 %) 

Nykänen 1986a 

Kamomilla 0,3 - 1,5  alfa-bisabololi, bisabololoksidi A, B ja C, 
bisabolonoksidi, matrisiini (kamatsuleeni) 2 
- 12 %, flavonoideja, disykloeetterit,  

Hiltunen-Holm, 1997 

Timjami 1,2 tymolia ( 30 - 70 %), karvakrolia (3 - 15 %) Hiltunen-Holm, 1997 
Väinönputki 0,2 - 1,5 alfa-pineeni (14 - 31 %), alfa-fellandreeni 

(2 - 15 %=), beta-felandreeni (10 - 30%), 
3-kareeni,  

Forsen, 1979  

Tilli (lehti) 0,3 - 0,5  α-fellandreeni( 25 - 47 %), β-fellandreeni( 
7 - 10%), hydroxybenzofuraani (11-31 %). 
α-pineeni, β-pineeni, limoneeni, myristiini, 
p-symeeni 

Huopalahti-
Linko,1983 

Kumina 3,0 (+)-karvonia 46 - 65 %, limoneeni n. 30 % Hiltunen-Holm, 1997 
Tuoksuam-
piaisyrtti 

0,1 - 0,7 geraniaali (14 - 43 %), geranyyliasetatti 
(15 - 65%), neraali (8 - 28 %), geraniol (4 - 
27 %) 

Schant et al. 1987 



 

14 

Isoprenoidit muodostuvat mevalonihapporeittiä pitkin. Isoprenoideja ovat 
terpeenit, joita ovat mono-, seskvi- ja diterpeenit. Niitä esiintyy öljyissä hiili-
vetyinä tai alkoholeina, aldehydeinä, ketoneina tai karboksyylihappoina. Ha-
pot ja alkoholit voivat edelleen muodostaa estereitä. Kasveissa monoterpeenit 
ovat joko vapaina, vesihöyryllä tislautuvina terpeeneinä tai sokereihin sitou-
tuneina, tislautumattomina terpeeniglykosideina, mm. sitruunamelissassa ja 
iisopissa (Hiltunen & Holm 2000). Limoneeni on eräs yleinen monoterpeeni, 
josta muodostuu hapettamalla edelleen karvonia. Karvoni on kuminalle tyy-
pillinen yhdiste, mutta sitä esiintyy myös tietyillä minttulajeilla. Seskviter-
peenit ovat monoterpeenien ohella aineosina lähes kaikissa haihtuvissa öl-
jyissä. Monilla seskviterpeeneillä on farmakologisia vaikutuksia. Tällainen 
on esimerkiksi kamomillan kamatsuleeni. 

Kasvien fenolit ovat aromaattisia yhdisteitä ja ne muodostuvat sikimihappo-
aineenvaihdunnan tuloksena. Fenolit ovat kemiallisesti hyvin monimuotoinen 
ryhmä. Yrtit voivat sisältää yksinkertaisia fenoleita, kuten esim. tillin apioli 
tai timjamin tymoli sekä rakenteeltaan monimutkaisempia fenyylipro-
paanijohdannaisia kuten ligniineja ja flavonoideja. Yksinkertaiset aromiai-
neet ovat kasveissa hyvin yleisiä ja ne esiintyvät joko vapaina tai yleisimmin 
estereinä.  

2.3 Vertailun vaikeuksia 
Aromiaineiden muodostuminen on hyvin monimutkainen prosessi, johon 
kasveissa vaikuttavat sekä vallitsevat kasvuolot että kasvin sisäiset tekijät. 
Pohjoisessa kasvukauden aikana vallitseva pitkä päivä, melko alhainen läm-
pötila sekä päivä- ja yölämpöjen välinen vaihtelu luovat edellytykset myös 
aromiaineiden muodostukselle. Toisaalta pohjoisessa monien yrttilajien kas-
vua rajoittavat kasvukauden lyhyys, päivän pituus ja alhaiset lämpötilat.  

Kasvukausien välinen vaihtelu voi olla melko suurta johtuen erilaisista läm-
pötila, valo- ja sadeolosuhteista. Eri lajikkeiden ja kantojen öljypitoisuus 
ja/tai öljyn koostumus voivat olla erilaisia. Useilla kasvilajeilla voidaan ero-
tella myös kemotyyppejä, joiden haihtuvan öljyn kemiallinen koostumus on 
tyystin erilainen. Kasvin kehitysvaihe vaikuttaa haihtuvan öljyn pitoisuuteen 
ja koostumukseen.  

Valo on tärkeä tekijä aromiaineiden muodostuksen kannalta. Tutkimuksissa 
on selvitetty päivänpituuden, valon voimakkuuden ja valon laadun merki-
tystä aromiaineiden muodostuksessa (kts. tilli, piparminttu, kumina). Toiset 
kasvilajit vaativat kukkiakseen lyhyen yön eli pitkän päivän ja toiset vastaa-
vasti pitkän yön eli lyhyen päivän. Useimmat Suomessa viihtyvät kasvit ovat 
pitkän päivän kasveja.  

Viljelyolosuhteet ja -tekniikka kuten lannoitus, katteiden käyttö (kts. meira-
mi) vaikuttavat myös aromiaineiden määrään kasveissa. Erilaiset uutto- ja 
analyysimenetelmät voivat tuottaa samasta kasvinäytteestä erilaisia tuloksia. 



 

15 

Ideaalisessa tilanteessa vertailututkimuksen kasvilajien tulisi olla samaa laji-
ketta tai alkuperää. Viljelyolosuhteiden tulisi olla vertailukelpoisia (maaperä, 
lannoitus). Kasvien tulisi olla samalla tavalla jatkokäsiteltyjä (samanlainen 
osuus lehdestä ja varresta, kuivausmenetelmät jne.). Uutto- ja mittausmene-
telmien tulisi olla vertailukelpoisia. Myös koejärjestelyiden tulisi olla sellai-
sia, että ne täyttävät tilastollisten testien edellyttämät vaatimukset.  

Tähän kirjallisuuskatsaukseen pyrittiin etsimään edellä mainitut vaatimukset 
täyttäviä julkaistuja tutkimuksia. On kuitenkin todettava, että selvityksen 
tekijöillä oli vaikeuksia kerätyn tutkimusaineiston arvioinnissa. Tutkimuksia 
oli suoritettu eri ajankohtina, eri maissa ja erilaista kasvimateriaalia käyttäen. 
Kriteerejä vastaavia tutkimuksia oli suhteellinen vähän. 

2.4 Koepaikkojen maantieteellinen sijainti  

 Tutkimukset ovat suurelta osin ns. vertailututkimuksia, joissa samaa kasvila-
jia viljellään eri leveysasteilla ja tutkitaan leveysasteiden vaikutusta kasvuun, 
biomassaan ja myös sadon haihtuvan öljyn määrään ja koostumukseen. Ver-
tailukokeista suuri osa on suomalaisten tekemiä tai sellaisia kokeita, joissa 
Suomen koepaikat olivat yhtenä vertailukohteena. Vaikka melkein jokaisessa 
esitetyssä kokeessa annetaan yksityiskohtaisia tietoja koeolosuhteista, kirjal-
lisuusselvityksen päätavoitteen, eli latityydi- vertailun osalta olisi hyödyllistä 
antaa koepaikoista yleiskuvaa.  

Taulukoon 2. on koottu tärkeimpien koepaikkojen maantieteellinen sijainti, 
alueen vuoden keskilämpötila ja auringonpaistetuntien määrä. Norjaa ja 
Ruotsia koskevissa tutkimuksissa leveysastetiedot esitellään tuloksien yhtey-
dessä.  

Taulukko 2. Koepaikkojen leveysasteet tutkituissa suomalaisissa julkaisuissa. 
(CLINO 1996, Ilmatieteen laitos 2002). 

Alue Kopeaikka/maa Koordinaatit Vuoden keski- Aurinkon- 
    N E lämpötila °C tunti/v 
Lähi-itä Kairo, Egypti 30° 10 31° 15 21,4 3298.9 
  Bet Dagan, Israel 32° 32 35° 10 19,1 3309.7 
  Ismir, Turkki 38° 25 27° 10 17,7  
Keski-Eurooppa Budapest, Unkari 47° 28 19° 05 10,4 1934.4 
  Kerepestarcsa, Unkari 47° 31 19° 15 9,1  
  Weihenstephan, Freising, Saksa 48° 30 11° 40 7,8 1659.9 
Skotlanti Edinburg, Air, 55° 28 4° 33 8.5 1285.4 
Etelä-Suomi Helsinki 60° 15 25° 00 4,5 1782.5 
  Piikkiö 60° 23 22° 33 5,1  
  Turku 60° 26 22° 11 4,8 1766.0 
  Sahalahti 61° 29 24° 20   
  Puumala 61° 40 28° 15 3,6  
  Mikkeli 61° 44 27° 18 3,4 1671 



 

16 

Alue Kopeaikka/maa Koordinaatit Vuoden keski- Aurinkon- 
    N E lämpötila °C tunti/v 
Keski- Suomi Laukaa 62° 20' 25° 59 3,4 1655.0 
  Ilomantsi 62° 52 31° 15 2,1  
Pohjois- Suomi Ruukki 64° 41 25° 06 2,3 1698 
  Keminmaa 65° 47 24° 35 1,2  
  Rovaniemi 66° 32 26° 01 0,0 1569 
  Meltosjärvi  66° 31 24° 40   
  Kittilä (Kaukoinen)  67° 40 25° 46 -0,7  
  Inari (Muddusjärvi, Kaamanen) 69° 04 27° 07 -1,1 1279 
  Kevo, Utsjoki 69° 45 27° 02   

3 Tilli (Anethum graveolens L.) 

3.1 Merkitys ja kemiallinen koostumus 

Tilli on yleinen kotipuutarhojen mausteyrtti, ja sitä käytetään ruokien maus-
tamiseen sekä tuoreena että kuivattuna. Keski- ja Etelä-Euroopassa tilliä vil-
jellään siemensadon vuoksi. Tillin merkitys lääkekasvina on vähäisempi. 
Ensisijaisesti siemeniä käytetään laukaisemaan kouristuksia, jotka syntyvät 
virtsanerityksen ja kaasunmuodostusten takia.  

Tillissä aromi muodostuu haihtuvista öljyistä, joita saadaan sekä herbasta että 
siemenistä. Öljystä on määritelty lähes 40 komponenttia (Taulukko 3). Tär-
keimpiä vaikuttavia aineosia ovat anetofuraani (benzofuranoidi), α-
fellandreeni, β-fellandreeni, α-pineeni, β- pineeni, limoneeni, myrstisiini ja 
p-symeeni. 

Eniten öljyä on kukinnoissa ja siemenissä. Tillin siemenet sisältävät tavalli-
sesti öljyä 2-4 %, ja pääkomponenttina on tällöin karvoni. Tillin siemenistä 
saatava öljy muistuttaakin aistinvaraisesti kuminaa. Haihtuvassa öljyssä pitää 
olla karvonia vähintään 30 %. Tuoreen lehtitillin öljypitoisuus on matalampi, 
0.3-0.5 %.  

Tilli kuuluu myös niihin yrttilajeihin, joista on olemassa erilaisia kemotyyp-
pejä. Badoc & Lamarti (1991) erottivat tillistä kolme kemotyyppiä sen mu-
kaan esiintyykö niissä: karvonia, myrstisiinia tai tilliapiolia.  

I tyyppi sisälsi limoneenia (36,9 - 46,7 %), karvonia (17,8 -
45,6 %), myrstisiinia (0,2 - 20,3 %) ja tilliapiolia (8,0 - 
22,3%).  

II tyyppi sisälsi limoneenia (31,0 - 40,9%), karvonia (25,1 -
47,4%) ja tilliapiolia (6,3 - 31,8 %), mutta tämä tyyppi ei sisäl-
tänyt myrstisiinia.  



 

17 

III tyypistä puuttuivat sekä myrstisiini että tilliapioli, sen si-
jaan pääkomponentit olivat limoneeni (39,5 - 50,7%) ja karvo-
ni (43,7 - 57,7%). Kemotyyppi III:n (27 lajiketta) kemiallinen 
koostumus oli tyypillinen eurooppalaiselle tillille, öljyn pitoi-
suus vaihteli välillä 1,75 - 5,8%. 

Tillin suosiosta johtuen tarjolla on paljon jalostettuja lajikkeita. Bailer et al. 
(2001) testasivat 25 lajiketta. Suomessakin on suoritettu useita tillin viljely- 
ja lajiketutkimuksia. Lajikkeiden soveltuvuutta Suomen oloihin on testattu ja 
viljelyyn on valittu parhaiten tänne sopivat lajikkeet (Suhonen 1973, Kurki 
1977, Pessala 1981, Hälvä 1987a,b, Hårdh 1982).  

Lajikkeiden väliset satoerot olivat samalla kasvupaikalla vähäisiä. Sen sijaan 
eri lajikkeiden aromiaineiden pitoisuuksissa oli eroja. Dura-lajikkeen aromi-
pitoisuudet olivat 2 - 3 kertaa korkeammat (2200 mg/kg tuorepainoa) verrat-
tuna Dukat OE ja Mammut WW -lajikkeisiin (Hälvä 1987a).  

Lehtitillin aromin kannalta tärkeä komponentti on 3,6-dimethyl-2,3,3a,4,5,7a-
hexahydrobenzofuraani (Huopalahti 1985, Hälvä 1993). Sen pitoisuus vaihte-
lee kasvin eri kehitysvaiheissa (Taulukko 3). Myös Hälvän (1988, 1993) ver-
tailututkimuksissa tämän yhdisteen pitoisuus oli 22 - 38 %. Suomalaisen tillin 
korkea hexahydrofuraanipitoisuus antaa keskieurooppalaisesta tillistä poik-
keavan hienon aromin. 

Taulukko 3. Tillin herban aromiainepitoisuudet eri kehitysvaiheesta riippuen. 
(Huopalahti & Linko 1983). 
Yhdiste Suhteellinen määrä (%) 
 A= lehti B=ennen kukinta C= kukinta 
α-pinene 2,64 2,29 1,87 
Terpinolene 0,06 Tr Tr 
β-pinene 0,32 0,21 0,11 
n-undecane 0,22 0,16 0,20 
∆3-carene tr Tr Tr 
α-phellandrene 34,43 47,38 25,95 
α-terpinene tr Tr Tr 
Limonene 3,70 3,47 10,21 
β-phellandrene 9,43 9,42 7,34 
γ-terpinene 0,17 Tr 0,33 
p-cymene 6,60 4,70 5,03 
cis-3-hexen-1-yl-acetate 0,23 0,31 Tr 
cis-3-hexen-1-ol 0,13 Tr 0,33 
trans-2-hexen-1-ol 0,60 0,13 0,20 
3,6-dimethyl-2,3,3a,4,5,7a-
Hexahydrobenzofuran 

10,93 15,50 31,50 

Terpinen-4-ol 0,20 0,15 0,75 
α-terpineol 0,47 0,39 0,16 
Carvone Nd Tr 2,47 
Thymol 0,35 0,33 0,35 
Carvacrol 0,07 0,13 0,09 
Myristicin 7,63 2,81 nd 
Apiol 4,32 2,85 0,70 
Total 82,50 90,23 87,59 



 

18 

3.2 Kasvupaikan leveysasteiden vaikutus aromiai-
neiden määrään avomaalla 

Lehtitillin satoa ja aromipitoisuutta verrattiin Suomessa 1970 -1993 useassa 
tutkimuksessa:  

a) Hårdhin ja Hårdhin (1972a) tutkimuksessa kasvatettiin tilliä Helsinki 
– Ilomantsi – Rovaniemi – Muddusjärvi -akselilla sekä avomaalla et-
tä kasvihuoneessa. 

b) Huopalahden väitöskirjatutkimuksessa kasvatettiin tilliä Sahalahdes-
sa ja Kittilässä vuosina 1981-1985 (Huopalahti, 1985). 

c) Hälvän väitöskirjatutkimuksessa kasvatettiin kolmea tillilajiketta 
Saksassa ja Suomessa Sahalahdessa, Helsingissä ja Inarissa vuosina 
1985-1988 (Hälvä et al. 1988). Väitöskirjaan sisältyi myös valon 
määrän, laadun ja lämpötilan vaikutuksia tillin satoon ja aromipitoi-
suuteen käsitteleviä tutkimuksia kasvatuskaapeissa (Hälvä et al. 
1992a,b). 

Mitä vertailututkimukset kertovat suomalaisten tillin satoisuudesta ja aro-
mikkuudesta? Saatiinko riittävästi todisteita pohjoisen tillin paremmuudesta? 

Vuosina 1969-1971 suoritetuissa vertailukokeissa tillin ja muiden mausteyrt-
tien viljelypaikkoina olivat Helsinki, Ilomantsi, Rovaniemi ja Muddusniemi. 
Kasvit viljeltiin sekä avomaalla että kasvihuoneessa (Hårdh & Hårdh 1972a).  

Vuoden 1970 kokeessa tillin paino/kasvi oli avomaalla Helsingissä 15 g, 
Ilomantsissa 30 g ja Muddusniemellä 11 g. Kasvihuoneessa painot olivat 
vastaavasti Helsingissä 8 g ja Muddusniemellä 11 g (Hårdh & Hårdh 1972b). 
1969 aromipitoisuudet kasvihuoneessa olivat etelässä korkeammat kuin 
Muddusniemellä (Kuva 1). Vuonna 1970 avomaalla aromipitoisuus oli kor-
keampi pohjoisissa koepaikoissa kuin etelässä. Kasvihuoneessa pitoisuudet 
olivat samantasoisia. Vuonna 1971 aromipitoisuudet Helsingissä ja Muddus-
niemellä olivat samanlaisia (360 ja 369 ml). Suuntaus oli sama vuonna 1973, 
vaikka ero Viikin ja pohjoisten koepaikkojen välillä olikin pienempi (Hårdh 
& Hårdh 1972b, Hårdh, 1978) Tässä tutkimuksessa pohjoisten leveysasteiden 
vaikutuksesta kasvien satoon ja aromiaineiden pitoisuuteen saatiin ristiriitai-
sia tuloksia. Tulosten tulkinnassa kuitenkin korostettiin yleisesti korkeampia 
pitoisuuksia pohjoisessa.  

Toisessa tutkimuskokonaisuudessa tutkittiin tillin haihtuvan öljyn koostu-
muksen riippuvuutta erilaista tekijöistä (pakkaskuivatus, analyysitekniikka) 
ja tutkimusosiona oli myös kasvupaikkavertailu Sahanlahdessa ja Kittilässä 
1979-1981 (Huopalahti 1984) (Taulukko 4).  

 



 

19 

0

50

100

150

200

250

300

350

400

Viikki Ilo mantsi M uddusniemi Viikki R o vaniemi M uddusniemi

A VOM A A KA SVIH UON E

a
ro

m
ia

in
e
id

e
n

 m
ä
ä
rä

 c
m

²*

1969 1970 1971 1973

Kuva 1. Kasvupaikan vaikutus lehtitillin aromiaineiden määrään 1969-73 
(Hårdh & Hårdh, 1972b, Hårdh 1978). *(Aromiaineiden määrä mitattiin kaa-
sukromatografin piikkien cm² pinta-alalla). 

Vaikka Sahalahden tehoisan lämpötilan summa pohjoiseen verrattuna oli 
korkeampi, aromiaineiden määrä jäi siellä alhaisemmaksi verrattuna Kittilään 
vuosina 1979 ja 1980 (Taulukko 5). On esitetty sellainen oletus, että tillin 
öljypitoisuus nousee alhaisimmassa lämpötiloissa (Huopalahti & Linko 
1978). Tässä kokeessa havaitut erot aromiaineiden määrässä ja koostumuk-
sessa liittyvät todennäköisesti kuitenkin eroihin kasvien kehitysvaiheissa ja 
eroihin sää-oloissa (Huopalahti 1984).  

1979 kasvukauden alkuvaihe Kittilässä oli sateinen ja kosteusolot olivat itä-
miselle hyvät. Kasvukauden lopussa sää oli poutaista ja pilvetöntä, lämmintä 
ja valoisaa. Sahalahden kasvuolot olivat tuolloin päinvastaiset: kasvukauden 
alku oli kuivaa ja loppuvaihe taas sateista. Vuosi 1981 taas oli hyvin sateinen 
molemmilla kasvupaikoilla. Tuolloin myös kasvukausi oli Kittilässä poikke-
uksellisen pitkä (64 vrk), kun keskiarvo on 43-44 vrk.  

Koesarjan ristiriitaisia tuloksia voidaan selittää vaihtelevilla sääoloilla. Kuten 
Hälvän myöhäisemmissä kasvatuskaappikokeissa tuli esille, auringonvalon 
runsaus ja suotuisat lämpötilat ovat kriittisiä tekijöitä aromiaineiden muodos-
tuksessa. Sääolot kokeen olivat ilmeisen suotuisia aromiaineiden muodostu-
miselle Kittilässä 1979. 

Taulukko 4. Sahalahden ja Kittilän kasvupaikkojen erityispiirteitä ja lehtitillin 
aromiyhdisteiden pitoisuudet (Huopalahti 1984). 

1979 1980 1981  
Kittilä Sahalahti Kittilä Sahalahti Kittilä Sahalahti 

Tehoisan lämpötilan 
summa °C 389 595 485 516 449 460 

Sademäärä (mm) 95 113 55 65 216 176 
Aromiyhdisteiden 
kokonaismäärä 
(mg/g kuivapaino) 

 
9,23 

 
1,64 

 
4,08 

 
2,38 

 
2,93 

 
4,23 



 

20 

Taulukko 5. Tillin aromaattiset yhdisteet Kittilässä ja Sahalahdessa 1979 
(Huopalahti 1984).  

Suhteellinen määrä (%) Yhdiste 
Kittilä Sahalahti 

α-pinene 1,47 1,39 
Terpinolene tr tr 
β-pinene 0,06 0,33 
n-undecane 0,74 0,21 
∆3-carene tr tr 
α-phellendrene 58,43 34,95 
α-terpinene tr tr 
Limonene 3,22 3,20 
β-phellandrene 9,21 8,86 
γ-terpinene tr tr 
p-cymene 4,75 10,13 
Cis-3-hexen-1-yl acetate Tr 0,30 
Cis-3-hexen-1-ol Tr 6,21 
Trans-2-hexen-1-ol Tr 0,83 
3,6-dimethyl-2,3,3a,4,5,7a-hexa Hydro-
benzofuran 

8,10 14,62 

Terpinen-4-ol Tr 0,16 
α-terpinol 0,19 1,70 
Carvone Tr Tr 
Thymol Tr Tr 
Isothymol 0,06 0,14 
Myristicin 5,08 2,63 
Total 91,22 85,66 

(tr = vain vähäisiä määriä) 

Kolmannessa tutkimuskokonaisuudessa vuosina 1983-1985 kolmea tillilaji-
ketta viljeltiin Helsingissä, Sahalahdessa ja Inarissa. Satomäärät vaihtelivat 
huomattavasti eri vuosina ja eri koepaikoilla, mutta lajikkeiden väliset erot 
olivat pieniä (Hälvä 1987a). Sahalahdessa ja Inarissa kasvualustan laatu oli 
heikompi kuin Helsingissä, mikä voi osin selittää satomääriä. Eniten satoa 
saatiin eteläisimmillä ja vähiten pohjoisimmalla paikkakunnalla. Satomäärät 
olivat Helsingissä keskimäärin 176 kg, Sahalahdella 51kg ja Inarissa vain 10 
kg aarilta. 

Kasvupaikka ei merkittävästi vaikuttanut lehtitillin aromipitoisuuteen, joka 
oli samaa tasoa eri kasvupaikoilla. Aromikkain lajike oli Dura, jonka aromi-
pitoisuus oli keskimäärin 0,84 % ( 0,43 - 1,14 %) kuivapainosta, Dukatin 
aromipitoisuus oli 0,43 % (0,23 - 0,68 %) ja Mammutin 0,48 % (0,24 - 0,84 
%). Myös bensofuranoidin pitoisuus oli Dura -lajikkeessa korkein (32,7 %) 
verrattuna muihin (18 - 23 %). Korkeimmat pitoisuudet mitattiin lämpimänä 
vuotena 1983. 

Seuraavissa vertailukokeissa kasvupaikan vaikutusta tutkittiin avomaalla eri 
paikkakunnilla Saksassa (Freising), Helsingissä, Sahalahdessa ja Inarissa 
vuonna 1985 (Hälvä et al. 1988). Samanlaista turvealustaa käytettiin kaikilla 
koepaikoilla kasvualustana. Tillin Dura -lajiketta kylvettiin kaksi kertaa: en-
sin aikaisin keväällä ja sitten 2 - 3 viikkoa myöhemmin.  



 

21 

Tulosten mukaan viljelypaikan maantieteellinen sijainti ei vaikuttanut joh-
donmukaisesti tillisadon eikä haihtuvan öljyn määrään. Kuivasato (g/potti) 
oli korkein Saksassa (30 - 40 g), mutta Helsingissä, Sahalahdessa ja Inarissa 
sato oli samansuuruinen (10 - 21 g/potti). 

Haihtuvan öljyn pitoisuudet olivat suurimmat Saksassa ja Sahalahdella. Pää-
komponentti oli α-fellandreeni, jonka pitoisuus oli 37 - 59%. Anethofuranin 
pitoisuus vaihteli 22 - 38% ja sitä oli eniten Saksan ja Sahalahden näytteissä. 

Tutkimusten johtopäätös oli se, että lehtitillin öljypitoisuus ja öljyn pääkom-
ponenttien anethofuranin, α-fellandreenin ja limoneenin pitoisuudet lisään-
tyivät tehoisan lämpötilan summan kasvaessa. Anethofuraanin pitoisuuden ja 
tehoisan lämpötilan summan välillä havaittiin positiivinen korrelaatio. 

Tässä tutkimuksessa korkeimmat öljypitoisuudet mitattiin lämpimissä olo-
suhteissa toisin kuin Huopalahden aiemmassa tutkimuksessa (Huopalahti 
1984, Taulukko 4). 

3.2.1 Tillin kasvatuskaappitutkimukset  

Pelloilla tehdyt tillin kasvatuskokeet eivät antaneet vastauksia siihen, mitkä 
tekijät vaikuttavat tillin aromiainepitoisuuksiin. Hälvän tilliä käsittelevään 
väitöskirjaan sisältyi kasvatuskaappitutkimuksia, joissa selvitettiin valon 
määrän ,voimakkuuden, laadun ja päivänpituuden vaikutuksia tillin satoon ja 
öljypitoisuuteen (Hälvä 1993). 

3.2.1.1 Valon määrä  

Hälvän tutkimuksessa selvitettiin erilaisten valaistustasojen vaikutuksia tilliin 
varjostuskokeessa (valotasot olivat 30 - 100 % täydestä päivänvalosta). Tu-
losten mukaan sekä sadon määrä että sadon öljypitoisuus olivat korkeimmat 
parhaassa valaistuksessa. Täysvalossa kasvien tuorepaino oli 13,0 g, ja alhai-
semmissa valotasoissa 70, 50 % ja 30 % siihen verrattuna. Kasvien tuorepai-
no oli vastaavasti 9,3, 5,9 g ja 1,9 g. Tillin kehitysnopeus oli kuitenkin sama 
riippumatta siitä, saivatko kasvit täyden valon, vaiko vain 70 % tai 50 % siitä, 
mutta heikoimmassa valossa kukkasilmut kehittyivät kolme viikkoa myö-
hemmin.  

Öljyn kokonaispitoisuus väheni myös valonvoimakkuuden pienentyessä. 
Öljypitoisuus oli noin kuusi kertaa korkeampi täydessä päivänvalossa kuin 
varjostetuissa oloissa (30 % päivänvalosta). Tillin öljyn tuotto on yhteydessä 
biomassan tuottoon ja sitten fotosynteesiin. Myös yksittäisten komponenttien 
määrät olivat suurimmat täydessä päivänvalossa paitsi β–pineenin. Benzofu-
ranoidin pitoisuus oli 100 % valossa 192,6 μg/g ja 50 % valossa 57,0 μg/g. 



 

22 

Kasvien β-pineenin tuotto oli suurinta, kun valon määrä oli 50 % täydestä 
päivänvalosta.  

Valoa tilli tarvitsee siis melko paljon, ja sadon määrä lisääntyy valon mukaan 
ja samalla voimistuu tillille ominainen aromi.  

3.2.1.2 Valon laatu  

Valon laatu vaikuttaa kasvien yhteyttämisreaktioihin ja kasvien kasvuun. 
Fotosynteesi on tehokkainta punaisen ja sinisen valon aallonpituuksilla ja 
heikointa vihreässä ja keltaisessa valossa. Kasveilla on yhteyttämispigmentti-
en (klorofylli) lisäksi valolle herkkiä fotoreseptoreita kuten fytokromi, jonka 
aktiivisuuteen vaikuttavat punainen (660 nm) ja pitkäpunainen valo (730 
nm). Fytokromin toiminta vaikuttaa kasvien lepotilaan, itämiseen, kukintaan, 
pigmenttien kehittymiseen ja lehtien kasvuun. Hälvän väitöskirjassa on tut-
kittu valon eri laatujen vaikutusta aromikasvien kasvuun ja öljypitoisuuteen. 
Valon laatua käsittelevässä osiossa tutkittiin sinisen, punaisen ja pitkän pu-
naisen valon vaikutuksia tilliin (Hälvä et al. 1992a). Kirjallisuuskatsauksessa 
Hälvä toteaa, että suoritettujen tutkimusten mukaan yleinen käsitys on se, että 
punainen valo edistää kasvua, kun taas sininen valo hidastaa kasvua, ja kas-
vin lehdet jäävät pienemmiksi. Auringon säteilyn koostumus vaihtelee eri 
alueilla. Hårdh ja Hårdh (1972b) vertasivat valon laatua Helsingissä ja Inaris-
sa, ja tulosten mukaan sinisen valon suhde punaiseen oli pohjoisessa suurem-
pi kuin etelässä kesäkuukausina.  

Valon laatua käsittelevään osioon sisältyi punaisen ja pitkän punaisen valon 
vaikutuksia tilliin selvittävä tutkimus (Hälvä et al. 1992b). Valon laatu ei 
vaikuttanut yrttisadon määrään eikä kuiva-ainepitoisuuteen. Pitkäaaltoinen 
punainen valo pidensi tillin nivelväliä ja pienensi lehtien kokoa. Tillin öljypi-
toisuus ja tillin öljylle tyypillisen yhdisteen anethofuraanin määrä olivat suu-
rimmat pitkäaaltoista punaista valoa päivittäin (4 h) saavissa kasveissa. Pu-
naisen valon vaikutus oli samansuuntainen kuin pitkäaaltoisen punaisen va-
lon. Sinistä valoa saaneiden kasvien öljypitoisuus oli pienempi kuin pitkäaal-
toista punaista valoa saaneiden kasvien ja myös niiden kehitys oli hitaampaa. 
Kasvatuskaapeissa suurin sato ja öljypitoisuus saatiin punaisessa valossa ja 
täydessä valaistuksessa. Sininen valo pidensi merkittävästi kasvukauden pi-
tuutta, eli hidasti kasvua. Tähänastiset tulokset eivät anna riittävästi vastauk-
sia pohjoisen valo- ja lämpötilaolosuhteiden erikoisuuteen, ja Hälväkin toteaa 
lisätutkimusten olevan tarpeen.  

3.2.1.3 Päivän pituus  

Pohjoisen pitkän päivän uskotaan olevan eduksi tillin aromiaineiden muodos-
tumiselle. Päivän pituuden vaikutuksia testattiin kasvatuskaapeissa erilaisissa 



 

23 

päivä- ja yölämpötiloissa (Hälvä et al. 1993a). Kokeiden päätulos oli, että 
tillin kehitykseen vaikuttivat etenkin lämpötilaolot. 

Kasvatuskaapeissa, joissa valoa oli suhteellisen vähän verrattuna avomaan 
viljelyoloihin, tillin lehtisato oli suurin viileissä oloissa (päivä- ja yölämpöti-
lat 15/11 °C) kun taas lämpimät olot lisäsivät tillin öljypitoisuutta (20/16 °C 
ja 25/21 °C).Yrttisato oli suurempi lyhyen päivän (14 h) kuin pitkän päivän 
(18 h) oloissa. Päivänpituuden vaikutus öljypitoisuuteen oli päinvastainen. 
Lyhyen päivän oloissa korkea viljelylämpötila (25/21 °C) lisäsi öljysatoa, 
kun taas pitkässä päivässä alempi lämpötila (20/16 °C) riitti tuottamaan suu-
rimman öljypitoisuuden. Vaikka kasvatuskaapeissa suurin tillisato korjattiin 
viileissä oloissa, avomaalla lämpimät viljelyolot lisäsivät sadon määrää (Häl-
vä 1993).  

Sato: Tillin sato oli molemmissa päivänpituuksissa korkein viileässä lämpöti-
lassa. Lyhyenpäivän aikana sato oli suurempi (9,9 g/kasvi) kuin pitkässä päi-
vässä (6,8 g/kasvi). Kasvuajan pituus itämisestä kukintaan oli viileässä läm-
pötilassa 15 ja 12 vrk pidempi kuin korkeassa lämpötilassa.  

Öljypitoisuus: Sekä lyhyen että pitkänpäivän valo-oloissa öljysato oli kor-
kein 25/21 °C lämpötilaoloissa. 20/16 °C lämpötilassa 18 tunnin päivänpituus 
lisäsi öljysatoa enemmän kuin 14 tunnin päivä.  

Myös öljyn komponenttien pitoisuus nousi lämpötilan noustaessa. Molem-
missa päivänpituuksissa korkeassa lämpötilassa (25/21 °C) anethofuraanin ja 
myristisinin määrä oli kymmenkertainen verrattuna viileässä lämpötilassa 
kasvaneisiin kasveihin (15/11 °C) (Hälvä 1993). Tulos on samansuuntainen 
kuin muilla öljykasveilla: pitkä päivä (ja korkeampi lämpötila ) lisäsi öljyjen 
määrää.  

Käytännön viljelyssä korkea kesälämpötila ja auringonpaiste nopeuttaa tillin 
kukintaa ja vähentää lehtisadon määrää. Jos sää on pilvinen, kukinta viiväs-
tyy ja lehtisato suurenee.  

Kasvatuskokeen tulosten mukaan pitkässä päivässä alempi lämpötila (20/16 
°C) riitti tuottamaan suurimman öljypitoisuuden. Tämä sopii hyvin Suomeen 
kesään, missä lämpötila ei välttämättä ole niin korkea kuin Saksassa. Suomen 
kesän aikana tillin lehtisadon määrästä tulee kohtuullinen, mutta sen aromi-
suus – korkeasta öljypitoisuudesta ja anethofuraanin korkeasta määrästä joh-
tuen - tulee korkeaksi. Tämä selittää suomalasten tillin hienoa aistinvaraista 
laatua. 



 

24 

4 Kumina (Carum carvi L.) 

4.1 Merkitys ja kemiallinen koostumus 

Maustekasvi kumina on kotoisin Euroopasta ja Länsi-Aasiasta. Kuminasta 
tunnetaan kaksi lajia, Keski- ja Pohjois-Euroopassa kasvava kaksivuotinen 
muoto f. biennial ja Etelä-Euroopassa ja Vähä-Aasiassa kasvava yksivuotinen 
muoto f. annua. Yksivuotinen kumina ei tuleennu Suomessa, mutta sitä vil-
jellään Keski- ja Etelä-Euroopan maissa.  

Kuminaa käytetään maailmalla vuosittain n. 20 000 t, elintarvike- ja alkoholi-
teollisuudessa sekä kotitalouksissa. Kuminan siemeniä ja siemenöljyä käyte-
tään leivonnaisten, lihan, juuston ja juomien maustamiseen (Dachler 1998).  

Kuminaa viljellään lähes kaikissa maissa, mutta tärkeimpiä tuotantomaita 
maailmassa ovat Alankomaat, Puola, Unkari , Kanada ja USA. Pohjoismaista 
Norja ja Suomi ovat kasvattaneet kuminan tuotantoa. Kuminan viljely on 
lisääntynyt merkittävästi Suomessa viimeisen vuosikymmenen aikana ja vil-
jelyala oli vuonna 2004 yli 10 000 ha. Arvioiden mukaan lähes 5 - 10 % koko 
maailman kuminasadosta tuotetaan Suomessa (Hemminki 2003). 

Kumina kuuluu harvoihin maailmanmarkkinoilla kilpailukykyisiin viljely-
kasveihimme. Kilpailukyky johtuu suomalaisen kuminan korkeasta laadusta 
(öljypitoisuus, puhtaus), kuminan sopivuudesta pohjoiseen ilmastoon, pelto-
viljelykoneiden soveltuvuudesta ja hyvästä markkinoinnista.  

Kuminan hedelmä on lohkohedelmä, joka jakaantuu kahteen osaan. Euroopan 
farmakopeian mukaan kuminan lohkohedelmät Carvi fructus sisältävät vä-
hintään 30 ml/kg haihtuvaa öljyä. Rohdoksena käytetään kypsiä, kuivattuja 
hedelmiä, jotka yleensä sisältävät 4 - 7 % haihtuvaa öljyä. Öljyn pääkom-
ponentit ovat karvoni (50 - 60 %) ja limoneeni (n. 40 %). lisäksi siinä on 
pieniä määriä karveolia, dihydrokarveolia, dihydrokarvonia, tujonia, pi-
neeniä, fellandreeniä, -tujeenia ja -fenkeniä (Hiltunen & Holm, 2000, Schantz 
& Huhtikangas, 1971).  

Nykyaikaiset tutkimukset ovat keskittyneet limoneenin ja karvonin eri opti-
siin isomereihiin. Niiden (+) ja (-) -muodot ovat stereoisomeereja eli niiden 
avaruusrakenne on erilainen, vaikka koostumus on muuten sama. Stereoiso-
meerien tuoksu voi olla erilainen (Bouwmeester, ym. 1995b).  

Maailmalla kuminan siemenistä tislataan vuosittain 29 t öljyä, jota käytetään 
elintarviketeollisuudessa (Lawrence, 1991). Kuminaöljylle on viime vuosina 
etsitty myös muita käyttötarkoituksia, esimerkiksi kasvinsuojelussa. Kuminan 
(+) -karvonin on todettu myös estävän perunan itämistä (Hartmans et al. 
1998). 



 

25 

Kuminaa käsittelevässä kirjallisuudessa löytyy usein viitteitä siitä, että poh-
joisissa oloissa kasvavan kuminan öljypitoisuus on korkeampi kuin etelässä. 
Saksalaisessa farmakognosian käsikirjassa Hoppe (1958) totesi, että siemen-
ten öljypitoisuus on 3 - 7 % ja eri maiden siemensadon öljypitoisuudessa on 
eroja (Taulukko 6). Viileässä Suomessa, Ruotsissa, Itävallan Alpeilla ja Länsi 
Siperiassa öljypitoisuus on yleensä 5 - 6 %. Lämpimämmässä Saksassa, Hol-
lannissa Ranskassa ja Ukrainassa kuminan öljypitoisuus on matalampi (3 - 6 
%). On myös väitetty, että luonnon kumina (villikumina) on aromikkaampaa 
kuin viljelty kumina. 

Taulukko 6. Kuminan öljypitoisuus eri maiden kuminasadossa (Hoppe, 1958, 
rep. Gorunovic ym. 1991). 

Maa Öljypitoisuus Kirjallisuus 
  %   

Saksa * 3,0 - 5,0 Hoppe, 1958 
Hollanti* 3,75 - 5,32 " 
Hollanti ** 5,0 - 6,.8 " 
Suomi 5,0 - 6,0 " 
Ruotsi 6,0 " 
Itävalta 5,5 - 6,0 " 
Ranska 4,5 " 
Venäjä 3,0 - 4,0 (karvoni 79%) Sobolevskaja ym. 1973 
Länsi-Siberia 6,4 " 
Ukraina 3,7 - 6,0 " 
  * = viljelty 
  ** = luonnon 

 
Kirjallisuusselvityksessämme keskitymme kahteen kysymykseen:  

1. Luonnon kuminan ja viljellyn kuminan laatuvertailuun  

2. Eri viljelypaikoissa kasvavan/kasvatetun kuminan laatuvertai-
luun.  

4.2  Luonnon ja viljellyn kuminan vertailu 

Kuusi et al. (1981) vertasivat yhdentoista koti- ja ulkomaisen kuminanäytteen 
aromipitoisuutta, karvoni/limoneeni -suhdetta ja tuoksuominaisuuksia (Tau-
lukko 7). 

Siementen koko oli pienin suomalaisissa luonnonnäytteissä (1000 siemenen 
paino 1,75 - 1,91 g). Viljeltyjen ja kaupallisten näytteiden siemenpaino oli 
korkeampi (1000 siemenen paino 2,1 - 3,88 g).  



 

26 

Taulukko 7. Kotimaisten ja ulkomaalaisten kumina siementen öljypitoisuus ja 
karvonin pitoisuus (Kuusi et al. 1981).  
Alkuperä Kpl Öljypitoisuus 

(%) 
Karvonin pitoisuus

(%) 
Ulkomaalaisia kaupallisia sie-
meniä  

4 3,60 51,47 

Kotimaisia viljeltyjä siemeniä 4 4,13 52,16 
Kotimaisia siemeniä luonnosta 3 7,39 51,00 

Luonnonkuminan öljypitoisuudet olivat selvästi korkeammat verrattuna kau-
pallisiin näytteisiin. Öljyn karvonipitoisuudet olivat samaa tasoa kaikissa 
näytteissä (Taulukko 7). Kun arvioitiin kuluttajan näkökulmasta tärkeätä 
ominaisuutta, siementen tuoksujen voimakkuutta, luonnon kuminan aromi-
voimakkuus arvioitiin vain keskinkertaiseksi korkeasta öljypitoisuudesta 
huolimatta.  

Vaikka luonnonkumina on sopeutunut Suomen ilmastoon, ja öljypitoisuus oli 
korkea, sen siemensato ei ole kovin suuri ja lisäksi kasvusto (versot) voivat 
olla heikkoja.  

Galambosi ja Peura (1996) vertasivat 24 villiä ja 19 viljeltyä kuminapopulaa-
tiota Mikkelissä 1993 - 1995. Tutkituista populaatioista 28 oli Pohjois-
Euroopasta ja 15 Keski-Euroopasta. 

Luonnonkantojen siemenet olivat pienemmät (1000 siemenen paino keski-
määrin 2,39 g, kun viljellyillä kannoilla se oli 3,15 g). 

Kahden ryhmän itämisdynamiikasta saatiin mielenkiintoinen tulos: luonnon-
kuminan siementen itävyys oli 13 - 18 % ja viljellyn kuminan 59 - 65 %. 
Kumina on pitkän viljelyhistoriansa aikana sopeutunut viljelyyn, mikä näkyy 
myös parempana siementen itämiskykynä verrattuna luonnonkuminaan. 

Suomen luonnonpopulaatioiden öljypitoisuudet (keskiarvo 5,3%) olivat hie-
man korkeammat kuin Suomessa viljellyn kuminan (keskiarvo 4,8 %) tai 
Skandinavian (4,6 %) ja Keski-Euroopan luonnonpopulaatioiden (4,8 %). 
Keskimääräisesti korkein öljypitoisuus oli kuitenkin Keski-Euroopassa vilje-
lyssä kuminassa (5,4 %). Tutkituista 43 kannasta korkein öljypitoisuus mitat-
tiin sveitsiläisestä populaatiosta (7,6 %). Myös suomalaisesta luonnonpopu-
laatiosta mitattiin korkea öljypitoisuus (7,5 %). 

Skandinavian ja Keski-Euroopan luonnon populaatioiden karvonipitoisuudet 
olivat korkeammat kuin suomalaisten (Taulukko 8). Erityisen korkeat kar-
vonipitoisuudet mitattiin norjalaisista ja islantilaisista populaatioista: 60 %.  

Karvoni/limoneeni -suhdetta pidetään kuminaöljyn laadun indikaattorina. 
Korkeampi karvonipitoisuus lisää öljyn arvoa. Karvoni/limoneeni -suhde oli 
Pohjois-Suomen luonnonpopulaatioissa (1,07) korkeampi kuin Etelä-Suomen 



 

27 

populaatioissa (0,92). Myös Alpeilta saadut populaatiot tuottivat korkean 
karvoni/limoneeni -suhteen.  

Kokeen yhteenvetona tutkijat totesivat, että tulokset eivät tukeneet hypotee-
sia, jonka mukaan pohjoisen luonnonkasvien tai viljellyn kuminan öljypitoi-
suudet olisivat korkeampia kuin etelässä. Muualla Euroopassa sekä villin että 
viljellyn kuminan öljyn laatuominaisuudet (öljy- ja karvonipitoisuudet ja 
karvoni/limoneeni -suhde ) olivat samanlaisia tai jopa korkeampia kuin suo-
malaisen kuminan. 

Suomalaisen luonnonkuminan korkea laatu vahvistettiin toisessa tutkimuk-
sessa (Kallio et al. 1994), jossa vertailtiin norjalaisen viljellyn Polaris-
lajikkeen ja kolmen suomalaisen luonnonkuminan (Vöyri, Puumala, Hä-
meenkyrö) karvoni/limoneeni -suhdetta. Korkein suhde oli Puumalasta kotoi-
sin olevalla kannalla (2,4). Polaris-lajikkeen karvoni/limoneeni -suhde oli 
matalin (1,5.) 

Taulukko 8. Eri alkuperäisten luonnon- ja viljeltyjen kuminakantojen öljyn 
laatu Mikkelissä. (Galambosi & Peura 1996). . 

 Öljypitoisuus 
(%) 

Karvoni 
(%) 

Limoneeni 
(%) 

Karvoni/ 
limoneeni 

Kuminakanta 

Luonnonkumina 
n ka ±s ka ±s Ka ±s suhde 

Suomi 13 5,3 0,8 49,4 2,9 49,0 2,8 1,0 
Skandinavia 6 4,6 0,4 55,7 3,4 42,6 3,3 1,32 
Keski-Eurooppa 5 4,8 1,4 53,9 3,6 44,5 3,5 1,22 
Viljelty kumina         
Suomi 6 4,8 1,2 50,0 1,1 48,4 1,0 1,03 
Skandinavia 3 4,8 0,4 53,2 2,4 45,3 2,3 1,17 
Keski-Eurooppa 9 5,4 1,2 52,7 3,1 45,6 3,1 1,16 

Montenegrossa kerättiin 1987-88 luonnonkuminan siemeniä kolmelta alueel-
ta ja vertailtiin niiden öljypitoisuutta ja karvonin pitoisuutta kahteen viljel-
tyyn lajikkeeseen (Gorunovic & Panov 2001). Öljypitoisuus oli luonnonkan-
noissa 4,7 – 6,0 %. Toisen viljellyn kannan öljypitoisuus oli hyvin matala 
1,96 %, mutta Droga-lajike sisälsi 5,33 % öljyä. Eri alkuperäisten kantojen 
öljyn karvonipitoisuudessa ei ollut eroja (56 - 65 %). Serbian farmakopea 
vaatii 3 % öljyä, joten toinen viljellyistä kannoista ei täyttänyt vaatimuksia.  

4.3 Kuminan laatu eri kasvupaikoilla 

4.3.1 Yhden kannan vertailu eri paikoissa 

Hälvä et al. (1986) vertasivat alkuperältään ruotsalaisen Caraway I -
kuminakannan öljypitoisuutta ja laatua eri kasvupaikoilla Suomessa ja Sak-
sassa. Kasvupaikat olivat Suomessa Helsinki (60° 14´), Sahalahti (61° 28´) ja 



 

28 

Inari (69° 04’) ja Saksassa Freising (48° 24´). Tutkimuksen tarkoituksena oli 
testata leveysasteen vaikutusta kuminan siementen haihtuviin öljyihin.  

Öljyn pitoisuus siemenissä vaihteli välillä 5,45 - 7,59 % (Kuva 2). Kasvu-
paikkojen välillä ei ilmennyt selviä eroja öljyn pitoisuudessa, ja karvonin 
pitoisuuskin oli samansuuntainen.  

Norjalaisessa vertailututkimuksessa viljeltiin tanskalaista Sylvia-lajiketta 22 
eri paikalla vuonna 1995 (Dragland & Aslaksen 1996). Öljypitoisuus vaihteli 
välillä 2,7 - 5,1 % ja karvonipitoisuus vastaavasti välillä 59 - 77 %. Korkea 
karvonipitoisuus oli yhdenmukainen Galambosin ja Peuran (1996) tulosten 
kanssa. Korkein karvonipitoisuus (60%) mitattiin juuri norjalaisessa kannas-
sa. 

0

1

2

3

4

5

6

7

8

Freising Helsinki Sahalahti Inari

O
il 

co
nt

en
t (

%
)

1

2

3

Plots:

Kuva 2. Kuminan öljypitoisuuksia neljällä eri paikkakunnalla 1984. (n = 3). 
(Hälvä et al. 1986).  

4.3.2 Useiden kantojen vertailu yhdessä paikassa  

Dragland et al. (1999) kasvattivat Itä-Norjan Kisessa 8 kuminakantaa vuosina 
1996 - 98. Neljän kannan siemenet olivat peräisin Mikkelin kantakokeista 
(Galambosi & Peura 1996) ja kolme kantaa oli kaupallisia kantoja. ’ Tulosten 
mukaan luonnonkantojen öljypitoisuudet olivat korkeampia kuin viljeltyjen. 
Vuosien väliset vaihtelut olivat melko suuret (Taulukko 9). 

Mielenkiintoista oli tarkastaa, toistuivatko 1992 Mikkelin kokeessa havaitut 
kahden sveitsiläisen kannan korkeat öljypitoisuudet Norjassa. Samanlainen, 
korkea pitoisuus mitattiin vain 1997, jolloin oli hyvät olosuhteet (Taulukko 
9). Itävallassa viljeltiin 7 jalostettua kuminalajiketta 1995-1999 niiden öljyn 
ja karvonipitoisuuden selvittämiseksi (Taulukko 10) (Bailer et al. 2001). 



 

29 

Taulukko 9. Kuminan lajikkeiden öljypitoisuus % Norjassa, KISE. (Dragland 
et al. 1999). 

Lajike   Öljypitoisuus % 
    1999 1997 1998 1992*

Luonnon  Helsinki No 4 4,7 7,0 4,8 3,6 
  Norjalainen No 18 3,7 5,4 4,8 4,8 
  Sveitsiläinen No 25 4,8 6,2 5,4 6,9 
  keskiarvo 4,4 6,2 5,0 5,1 
Viljelty Sveitsiläinen No 39 4,2 7,0 - 7,6 
  "Sylvia" Tanska 3,9 4,2 5,2  
  "Bleya" Hollanti 3,0 4,8 4,6  
  "Koczewicki" Hollanti 4,4 6,8 4,8  
  keskiarvo 3,9 5,7 4,9  
  Kaikkien keskiarvo 4,1 5,9 4,9  
  * = Mikkelissä  

Taulukko 10. Kuminalajikkeiden sato ja öljypitoisuus Itävallassa. (Bailer et al. 
2001). 

Lajike Vuosi Siemensato Öljypitoisuus 
    kg/ha % 

Kami 1995 526 4,38 
Konczewicki 1995 875 4,81 
  1999 708 4,39 
  keskiarvo 791 4,60 
Sylvia 1955 830 3,85 
  1999 999 4,13 
  keskiarvo 915 4,00 
Volhonden 1955 938 4,76 
Plewiski 1999 828 4,45 
Mühlviertler 1999 494 5,04 
Krawinkler 1999 629 4,23 

Keskiarvo 758 4,45 

Siemensadon keskimääräisessä öljypitoisuudessa ei ollut suuria eroja. Öljypi-
toisin lajike oli Muhlviertler (5,0 %), mutta sen sato oli matala (494 kg/ha). 
Konczewicki-lajikkeen öljypitoisuus oli hyvä (4,39 ja 4,81 %.). Öljyn karvo-
nin ja limoneenin suhde oli 1, eli 50:50 %.  

4.3.3 Useiden kantojen vertailu eri viljelypaikoilla 

Hälvä ym. (1986) kasvattivat vuosina 1984-1985 Helsingissä kolmea lajiket-
ta, joista kaksi oli alkuperältään ruotsalaisia ja yksi unkarilainen. Siementen 
öljypitoisuus vaihteli välillä 4,22 - 6,98 %, mutta lajikkeiden välillä ei löyty-
nyt tilastollisia eroja. Öljyn karvonipitoisuus oli kokeessa melko matala ja 
vaihteli välillä 48 - 56 %.  



 

30 

4.4 Kuminakokeiden yhteenveto 

Suomessa tuotetaan hyvälaatuista kuminaöljyä. Tulokset eivät kuitenkaan 
osoittaneet, että pohjoisessa kuminan öljypitoisuus olisi korkeampi ja koos-
tumukseltaan parempi kuin Keski-Euroopassa. Tutkimuksissa mitattiin yhtä 
korkeita öljypitoisuuksia Keski- Euroopassa kuin pohjoisessa. 

Hollantilaiset tutkijat tutkivat 1990-luvulla kuminan öljysatoon vaikuttavia 
tekijöitä. Vuosittainen vaihtelu öljyn määrässä todettiin suureksi: yhtenä 
vuonna öljysato oli vain 20 - 25 kg/ha, toisena vuonna jopa 80 - 110 
kg/ha.(Toxopheus & Bouwmeester 1993). Tutkijat selvittivät öljyn pääkom-
ponenttien biosynteesiprosessia ja siemensadon ja sen öljypitoisuuden muo-
dostumiseen vaikuttavia tekijöitä. 

Hedelmän kehittyessä karvonin pitoisuus (% siemenen painosta) kasvaa ja 
limoneenin pitoisuus vähenee. Tässä prosessissa geranylidifosfaatti (GPP), 
joka on monoterpeenien prekursori, muutetaan (+)-limoneeniksi, sitten hape-
tetaan (+)-trans-karveoliksi, josta edelleen muodostuu (+)-karvoni (Bouw-
meester et al. 1995b).  

Tähän prosessiin merkittävästi vaikuttavia tekijöitä ovat auringon valon ja 
edelleen muodostuvien hiilihydraattien eli yhteyttämistuotteiden määrä. Ke-
hitysvaihe, jolloin siemenissä muodostuu haihtuvaa öljyä, on melko lyhyt ja 
kestää hedelmöittymisestä noin 10 - 14 vrk . 

Kumulatiivisen säteilyn määrä siemenen kehittymisen aikana korreloi posi-
tiivisesti siementen haihtuvan öljyn pitoisuuden kanssa (Toxohpeus & 
Bouwmeester 1993). Toisessa tutkimuksessa hiilihydraattien saatavuus näyt-
täisi vaikuttaneen kuminan öljyn tuottoon, joten kasvin yhteyttämiskapasi-
teetti voi selittää korkeita öljypitoisuuksia (Bouwmeester & Kuijperset 1993). 

Loppujen lopuksi, mitä suurempi on tässä lyhyessä vaiheessa kukinnan aika-
na aurinkoenergian määrä, ja mitä suurempi on kasveissa oleva hiilihydraatti-
en määrä, sitä korkeammaksi öljypitoisuus muodostuu.  

Siemenöljyn muodostumisen kannalta haitallisia tekijöitä olivat pilvinen sää 
ja voimakas tuuli: mitä sateisempi kesä oli, ja mitä voimakkaampi oli tuuli 
kukinnan ja siementen muodostamisen aikana, sitä matalammaksi muodostui 
siemensato ja sen öljypitoisuus. 

Varjostuksen havaittiin alentavan kuminan siementen öljypitoisuutta 
(Bouwmeester et al. 1995a). Varjostus aloitettiin kukinnan alkaessa ja kas-
vuston saamaa valon määrää vähennettiin varjostuskankain 60 % tai 90%. 
Öljypitoisuus väheni 2,13 prosentista 1,47 prosenttiin. Karvonin osuus öljys-
sä väheni 2,13 prosentista 1,47 prosenttiin. Tutkimuksessa pääteltiin, että 
lisääntynyt valon määrä siementen kehittyessä parantaisi sekä öljyn määräl-



 

31 

listä satoa että laatua. Valo-olosuhteita viljelyssä voidaan parantaa viljelytek-
nisin keinoin, kuten lannoitusta vähentämällä tai kasvitiheyttä säätämällä.  

Kuminan kukinta ajoittuu sekä Keski- Euroopassa että Suomessa kesän au-
rinkoisimpaan ajankohtaan, jolloin hyvässä kasvukunnossa olevan kuminan 
siemensadon öljypitoisuus muodostuu korkeaksi. Mutta Suomen viileissä 
öissä päivällä sidottua hiiltä kuluu ehkä vähemmän hengitykseen ja siemeniin 
muodostuu enemmän öljyä. Pohjoisten ja viileiden maiden korkeat kuminan 
öljypitoisuudet antavat pohjaa tälle teorialle Toisaalta nykyisin tunnetaan 
melko heikosti ne tekijät, jotka johtavat yhteyttämistuotteiden käyttöön öljyn 
muodostukseen.  

Kokeissa sekin tuli esille, että luonnonkuminan öljypitoisuus oli useammissa 
tutkimuksissa erittäin korkea, 6 - 7 %, jopa sen yli. Korkea öljypitoisuus yk-
sin ei ole riittävä peruste luonnonkuminan paremmuudelle. Korkea öljypitoi-
suus on hyvä ominaisuus, mutta sen hyödyntäminen viljelyssä ei vielä aina 
onnistu. Viljelyn osalta yhtä tärkeitä ovat mm. runsassatoisuus, pystykasvui-
suus, siementen varisemattomuus, jne. Viljelykasvit ja jalostetut lajikkeet 
ovat kulkeneet läpi pitkän kotiuttamisprosessin ja luonnonkasveille ominaiset 
viljelyssä ei-toivotut ominaisuudet on poistettu. Norjalaisessa lajikevertailus-
sa (Dragland et al. 1999) tutkijat päätyivät ehdottamaan Norjan oloihin sopi-
vaksi lajikkeeksi Koncevitci-lajiketta, vaikka joukossa oli hyvin öljypitoinen 
luonnonkantakin (7 %). Koncevitzi-lajikeeesa oli suhteellisen korkea öljypi-
toisuus ja se oli sen lisäksi viljelyvarma ja satoinen lajike.  

5 Väinönputki (Angelica archangelica L.) 

5.1 Merkitys ja kemiallinen koostumus 

Väinönputki on ainoa pohjoisesta etelään levinnyt hyötykasvi. Koko kasvi on 
aromikas ja pohjoiset kansat, kuten saamelaiset, islantilaiset tai norjalaiset 
ovat käyttäneet lehtiä ja varsia perinteisesti vihannesten tapaan ja juuria roh-
tona. (Lahtinen, 1988). Nykyisin taloudellista merkitystä on juurista saataval-
la haihtuvalla öljyllä, jota käytetään enimmäkseen aromiaineena likööriteolli-
suudessa.  

Toisin kuin useimmat tämän katsauksen kasvilajit, väinönputki on erityisesti 
sopeutunut pohjoisiin oloihin. Sen levinneisyysalue on koko Pohjois-
Skandinavia, etelässä laji on melko harvinainen, Suomessa väinönputken 
harvoja esiintymiä on rauhoitettu Oulun läänin eteläpuolella. 

Tutkituissa julkaisuissa väinönputken eri alkuperäisistä kannoista käytettään 
eri nimityksiä. Rikli (1919) erotti saksalaisen viljellyn sativa-muunnoksen 
pohjoisesta luonnonvaraisesta väinönputkesta var. norvegica. 



 

32 

Nykyisen taksonomisen luokittelun mukaan (Weinert 1973) väinönputki (A. 
archangelica) jaetaan kahteen alalajin: subsp archangelica ja subsp. litoralis, 
meriputki.  

Angelica archangelica subsp. archangelica sisältää kolme muunnosta: var. 
archangelica, var. decurrens (Lebed.) Weinert ja var. sativa (Mill.) Rikli. 
Var. decurrens -muunnokset kasvavat Siperiassa. Julkaisuissa mainittu var. 
norvegica siis tarkoittaa nykyisin Fennoskandiassa yleistä var. archangeli-
caa.  

Tässä katsauksessa siis pohjoisella väinönputkella tarkoitetaan A. archangeli-
ca -lajin archangelica –alalajin archangelica muunnosta ja Keski- Euroopas-
sa viljellyllä väinönputkella var. sativa muunnosta. 

Juurista saatava öljy on teollisuuden arvostamaa ja pitkästä tislausajasta ja 
matalasta saannosta johtuen melko kallista. Väinönputken öljyä on tutkittu 
pitkään ja suomalaiset tutkijat ovat ansiokkaasti selvittäneet väinönputken 
aromiaineiden koostumusta ja sen vaihtelua (Taskinen & Nykänen 1975, 
Forsen 1979, Yliaho 1981, Ojala et al.1986, Nykänen et al. 1991, Kallio ym. 
1978, Kerrola et al. 1994b-c, Holm et al. 1997).  

Väinönputken juuriöljy tislataan 2- ja 3-vuotiaasta juuresta, joka koostuu 
paksusta juurakosta ja hiusjuurista. Juuren eri osat sisältävät erilaisia määriä 
öljyä. Eniten sitä on juurten sivuhaaroissa. Keskimääräinen pitoisuus on si-
vuhaaroissa 1,5 % kuivapainosta, kun pääjuuressa öljyä on 0,5 - 0,7 % (Sep-
pänen 1987).  

Väinönputken öljystä on analysoitu useita kymmeniä komponentteja. Taski-
nen ja Nykänen (1975) määrittivät 62 komponenttia ja uusilla analyysimene-
telmillä on tunnistettu vielä enemmän yksittäisiä aineosia. Kerrola et al. 
1994c raportoivat 77 komponenttia ja Nykänen et al. (1991) jo yli sata. 

Suurin osa väinönputken öljyistä on monoterpeenihiilivetyjä, ja niiden osuus 
on noin 80 % kaikista öljyn aromaattisista yhdisteistä. Tärkeimpinä lajille 
ominaisina aromiyhdisteinä pidetään muutamaa monoterpeeniä, kuten α–
pineenia, α-ja β-fellandreenia, 3-kareenia ja limoneenia.  

Jo vuosisadan alussa saksalainen Tshirsch (1917) totesi, että β-fellandreeni 
kuuluu aromiominaisuuksiensa kannalta öljyn laatua parantaviin monoter-
peenihiilivetyihin, koska korkea β-fellandreenipitoisuus antaa öljylle tyypilli-
sen väinönputkiaromin. Samanaikaisesti öljyn α- ja β-pineenipitoisuudet 
antavat öljylle ei-toivottua terpeenivivahdetta, joten niitä ei toivota öljyyn 
suuria pitoisuuksia. Myös korkea limoneenipitoisuus kuuluu aromin laatua 
heikentäviin ominaisuuksiin. 3-kareenin hapettumistuotteet saavat aikaan 
tärpätin allergisuutta aiheuttavat ominaisuudet ja sen pitoisuuden tulisi myös 
olla alhainen. Muista komponenteista tärkeänä pidetään vielä pentadecanoli-



 

33 

dia (0,5 - 1,5 %), joka antaa öljylle ”myskimäisen” tuoksuvivahteen (Forsen 
1979). 

Organoleptisillä testeillä on todettu, että Pohjois-Suomessa kasvaneista väi-
nönputkista eristetyt, alkoholiteollisuuden mausteina käytetyt aromivalmis-
teet ovat laadukkaampia kuin Keski-Euroopasta maahantuodut (Yliaho 
1981).  

5.2 Väinönputken laatu eri kasvupaikoilla  

Forsen (1979) määritti väinönputken juurten haihtuvien öljyn pitoisuuden ja 
koostumuksen kahdesta kannasta (Taulukko 11), Pohjois-Lapista Kevosta 
(69° 45’N) saadusta var. norvegicasta (nykyisin var. archangelica) ja Saksas-
ta saadusta var. sativasta. Kannat kasvatettiin Etelä-Suomessa Nuijamaalla ja 
Lemillä. Näytteitä otettiin kasvukauden aikoina juurten eri kehitysvaiheissa. 
Juurten öljypitoisuudet olivat korkeimmillaan varhain keväällä, kun maa on 
vielä roudassa. Pitoisuus aleni keskikesällä ja nousi jälleen syksyllä, jolloin 
sato korjattiin. Hiusjuurten öljypitoisuus oli korkeampi kuin paksujuurten, 
mutta kahden kannan öljypitoisuudet eivät eronneet ja vaihtelivat välillä 0,23 
- 0,30 %. 

Organoleptiset testit kertoivat kuitenkin, että tutkitun var. norvegican tuoksu 
oli parempi kuin var. sativa -kannan. Merkittävä ero oli α-fellandreenin ja β-
fellandreeenin pitoisuuksissa, jotka olivat korkeammat var. norvegican öljys-
sä (9 - 14 % ja 24 - 28 % vastaavasti) kuin var. sativan öljyssä (2 - 10 % ja 
13 - 16 %) .Myös limoneenipitoisuudet olivat pohjoisen kannassa matalam 

Taulukko 11. Väinönputken kahden alalajin juuriöljyn koostumus Etelä-
Suomessa (Forsen 1979). 

  var. Norvegica var. sativa 
Yhdiste Nuijamaa Nuijamaa Lemi 
  juurakko sivujuuret juurakko sivujuuret juurakko sivujuuret 

α-pineeni 14,52 18,14 25,24 30,51 21,12 31,19 
Kamfeeni 0,77 1,07 1,43 1,89 1,42 1,37 
βpineeni 0,75 0,90 1,28 1,52 1,48 1,32 
Sabineeni 4,90 3,74 1,29 0,99 3,56 0,58 
β-kareeni 9,36 9,63 7,94 6,57 10,38 8,96 
α-fellandreeni 14,35 9,61 9,53 10,04 2,38 3,10 
Myrseeni 3,76 3,62 4,00 3,38 4,62 3,15 
Limoneeni 5,81 7,09 8,54 8,44 11,53 10,83 
β-fellandreeni 28,18 24,78 14,04 14,58 16,03 13,88 
Cis-β-okimeeni 0,46 0,43 0,28 0,32 0,24 0,19 
Trans-β-okimeeni 0,55 0,40 2,12 1,47 0,90 1,96 
p-symeeni 3,26 5,32 6,25 5,20 11,30 8,33 
Terpinoleeni 0,61 0,78 0,38 0,37 0,28 0,26 



 

34 

mat (5 - 7 %) kuin var. sativa kannassa (8 - 11 %). Limoneenipitoisuus Le-
missä viljellyissä kasveissa oli hieman korkeampi (11 %) kuin Nuijamaalla 
(8,5 %) (Taulukko 11). 

Öljyn koostumus ei juurikaan muuttunut kasvukauden aikana. Ainoastaan 3-
kareenin pitoisuus muuttui kasvin kehittyessä. Pentadecanoliden pitoisuudes-
sa ei havaittu eroja.  

Kokeen johtopäätös oli se, että laadun kannalta Lapista saadun pohjoisen 
kannan öljyn aromiominaisuudet olivat paremmat kuin Saksasta saadun kan-
nan. 

Ojala et al.(1986) ovat tutkineet väinönputken juurten haihtuvien öljyjen 
koostumusta 15 pohjoisesta populaatiosta. Siemenet kerättiin Suomen Lapista 
(13 populaatiota), Pohjois-Norjasta (2 populaatiota) ja yhdestä paikasta Poh-
jois-Islannista. Kasvit kasvatettiin Turussa. Juurinäytteet kerättiin kustakin 
populaatiosta kahtena peräkkäisenä vuotena, toisena ja kolmantena ikävuote-
na. 

Juurten öljypitoisuus vaihteli huomattavasti kahtena keräysvuotena, toisena 
vuotena kuivasadon öljypitoisuus vaihteli välillä 0,3 – 1,1 %. Erityisen alhai-
nen öljypitoisuus mitattiin islantilaisesta näytteestä kolmantena vuonna (0,27 
%), mutta kunkin populaation öljyn koostumus pysyi tyypillisenä.  

Öljyjen pääkomponentit olivat α-pineeni ja β-fellandreeni. Muita tärkeitä 
komponentteja olivat sabineeni, myrseeni, limoneeni, 3-kareeni ja p-
kymeeni.  

Islantilainen populaatio erosi Fennoskandian populaatioista siten, että se si-
sälsi erittäin korkeita α-pineenipitoisuuksia (65,3 %) ja vain vähän β-
felladreenia (5,3 %). Myös Somerniemen populaatio Etelä-Suomessa erosi 
huomattavasti pohjoisista populaatioista, koska myrseeni oli sen öljyn pää-
komponentti. Tällaista öljyn koostumusta ei oltu raportoitu aiemmin.  

Pohjois-Suomen ja -Norjan populaatioista leveyspiirien periferaaliset popu-
laatiot olivat eniten erilaistuneita. Lapin Kemin populaatioilla oli usein suh-
teellisen korkeita pitoisuuksia sabinenia, kun norjalaisilla populaatioilla oli 
hyvin alhaiset p-kymeeni- ja myrseenipitoisuudet.  

3-kareenin hapettuneet johdannaiset voivat aiheuttaa allergisia oireita (Hell-
ström et al. 1963). Tämän yhdisteen pitoisuudet olivat Etelä-Lapista kerätyis-
sä kannoissa alhaisia ja pohjoisessa korkeita, jopa 13,6 ja 14,86 %. Tällaisia 
kantoja ei kannata ottaa jalostukseen (Ojala et al.1986). 

Galambosi (1991) kasvatti Puumalassa unkarilaista kantaa ja lappilaista kan-
taa. Lappilainen kanta oli sama peltojokilainen kanta kuin Seppäsen viljely-
tutkimuksessa Puumalassa (Seppänen 1987). 



 

35 

Analyysituloksien mukaan öljypitoisuudessa ei ollut suuria eroja, mutta öljyn 
koostumuksessa kyllä (Taulukko 12). Lappilaisen kannan β-fellandreenin 
pitoisuus oli lähes viisi kertaa korkeampi kuin unkarilaisen kannan. Unkari-
lainen kanta taas sisälsi 25 kertaa enemmän sabineenia kuin lappilainen kan-
ta. Tämä tulos on muihin tuloksiin verrattuna poikkeava.  

Samaa unkarilaista kantaa analysoivat Kerrola ym. (1994), ja he mittasivat 
tästä kannasta korkeammat sabineenipitoisuudet (5,9 % ja 14,8 %) kuin 
var.archangelikasta (3,3 - 3,9 %). 

Taulukko 12. Unkarilaisen ja lappilaisen väinönputken juurten aromipitoi-
suuksia (Galambosi 1991). 
Yhdisteet Unkarilainen Lappilainen 
Haihtuva öljypitoisuus % 0,43 0,36 
α-pineeni 17,26 17,09 
Kamfeeni 1,32 1,09 
β-pineeni 1,34 0,78 
Sabineeni 29,08 1,18 
3-kareeni 3,42 2,29 
α-fellandreeni 4,39 5,78 
Myrseeni 5,45 3,16 
Γ-terpineeni 1,14 0,78 
Limoneeni 3,88 3,87 
β-fellandreeni 7,67 36,20 

5.2.1 Saman kannan vertailu eri viljelypaikoilla  

Turun yliopiston väinönputkiprojektissa käytettiin samasta populaatiosta 
peräisin olevaa ainesta, jota kasvatettiin yhdenmukaisella kasvualustalla Tu-
russa (60° 25’ N), Kittilässä (67° 40’ N) ja Utsjoella (69° 45’ N) (Yliaho 
1981). Analyysitulokset ovat 30 - 42 näytteen keskiarvoja.  

Tulosten mukaan haihtuvan öljyn pitoisuudessa ei ollut eroja eri kasvupai-
koilla: Turussa 1,24 %, Kittilässä 1,08 % ja Utsjoella 1,11 %. Tärkeimmät 
öljyn komponentit olivat β-fellandreeni (17,25 - 24,19 %) ja α-pineeni (16,60 
- 25,06 %). Sabineeni-, myrseeni-, 3-kareeni-, kamfeeni-, β-fellandreeni- ja 
okimeeni-pitoisuudet eivät eronneet eri viljelypaikkojen välillä. α-pineenin, 
β-pineenin, α-terpineenin, γ-terpineenin ja p-symeenin pitoisuudet erosivat 
tilastollisesti eri kasvupaikoilla Näiden yhdisteiden pitoisuudet olivat kor-
keimmat Kittilässä ja alhaisimmat Utsjoella. Laatua parantaviin yhdisteisiin 
kuuluvan β-fellandreenin pitoisuus oli korkein Turussa (24,19 %). Ilmeisesti 
nämä yhdisteet eivät sovellu ns. latitudivaikutuksen osoittajaksi.  

Ainoastaan kahden yhdisteen pitoisuudet olivat pohjoisessa korkeammat ja 
lisäksi tilastollisesti eroavia: terpinoleenin pitoisuus (0,62 - 0,60 ja 0,46 %) ja 
limoneenin pitoisuus (5,45 - 5,16 ja 4,10%) väheni siirryttäessä etelästä poh-
joiseen. Forsenin (1979) mukaan limoneeni kuuluu aromia heikentäviin yh-
disteisiin.  



 

36 

Galambosi (1991) kasvatti vuosina 1987 ja 1988 unkarilaista ja lappilaista 
kantaa Budapestissa, Puumalassa ja Kittilässä. Kokeissa mitattiin vain juuri-
sato, öljyn pitoisuutta tai koostumusta ei analysoitu. 

Juurisadon osalta unkarilainen kanta osoittautui tuottoisammaksi (Taulukko 
13). Sen juuripainot olivat sekä Budapestissa että Puumalassa selvästi suu-
rempia kuin lappilaisen kannan painot. Mutta peltojokilainen kanta kasvatti 
Kittilässä erittäin suuret juuret ja sopeutui pohjoisiin oloihin paremmin kuin 
unkarilainen kanta. 

Seppäsen (1987) kokeissa kasvatettiin kahta Lapista, Kevon ja Peltojoen 
alueelta saatua kantaa. Kasvupaikkoina tutkimuksessa olivat Viikki, Puumala 
ja Muddusjärvi (oletus: var. archangelica). 

Juurisato oli pienempi Muddusjärvellä kuin Viikissä ja erityisesti Puumalassa 
(Kuva 3). Tutkijan mukaan syynä lienee kasvupaikan vähämultainen ja hapan 
maa Muddusjärvellä. Puumalassa kasvualustan laatu oli parempi. Kahden 
kannan biomassapotentiaali oli myös erilainen. Jokaisessa kasvupaikassa 
Kevon kanta oli satoisempi kuin Peltojoen kanta.  

Kuivatun juuren aromipitoisuus ja koostumus analysoitiin vain Viikin kanta-
kokeessa (Taulukko 14). Tulosten mukaan öljypitoisuus oli melko matala, ja 
kantojen välillä ei ollut eroa. Kevolaisessa se oli 0,11 % ja peltojokilaisessa 
0,10%.  

Väinönputken öljyn laadun kannalta tärkeimmät yhdisteet olivat peltojokilai-
sessa kannassa paremmat: β-fellandreenipitoisuus oli korkeampi ja α-
pineenin, 3-kareenin ja limoneenin pitoisuudet olivat matalammat (Taulukko 
14). 

Peltojokilainen kanta arvioitiin paremmaksi kuin Kevon kanta. Vaikka sato-
vertailussa peltojokilaisen kannan sato oli matalampi, Puumalasta saatu kor-
kea juuripaino (431 g/kasvi) kertoo, että kasvien satopotentiaali hyvissä 
oloissa on hyvä.  

 
Taulukko 13. Unkarilaisen ja lappilaisen väinönputken juurien tuorepaino 
kolmella eri kasvupaikalla (Galambosi 1991). 

Kanta ja juuren paino (g/kpl) Viljelypaikka Ikä (v.)

Unkarilainen Lappilainen 

Budapest  1. 290 30 

Puumala 1. 133 34 

Kittilä 1. 197 113 

Budapest 2. 157 92 

 



 

37 

 

Kuva 3. Väinönputken juurisatoja kolmella eri kasvupaikalla. Kokeessa oli 
kaksi kantaa (Kevo ja Peltojoki) (Seppänen 1987). 

 
Kerrolan et al. (1994b) tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia ylikriittistä uut-
tomenetelmää väinönputken juuriöljyn analysointiin. Tutkimuksessa testattiin 
unkarilaista kantaa, jota viljeltiin Puumalassa ja Kittilässä. Toinen tutkittu 
kanta oli Lapista, ja sitä viljeltiin Meltosjärvellä ja Kittilässä. Ylikriittisellä 
uuttomenetelmällä saadun öljyn koostumus oli erilainen kuin aiemmilla tek-
niikoilla mitatut koostumukset. Taulukossa on esitetty vain öljyn pääkom-
ponentit (Taulukko 15). 

 
Taulukko 14. Kahden lappilaisen väinönputkikannan juuriöljyn koostumus 
1985, Helsinki. (Seppänen 1987) 

Yhdiste Kevo I Peltojoki 

α-pineeni 8,86 11,39 
Kamfeeni 0,38 0,39 
β-pineeni 0,46 0,65 
Sabineeni 3,03 6,44 
β-kareeni 10,29 2,84 
α-fellandreeni 2,00 3,27 
Myrseeni 5,96 1,54 
α-terpineeni 0,23 0,12 
Limoneeni 4,44 2,82 
β-fellandreeni 15,03 23,46 
Cis-okimeeni 0,34 0,32 
Gamma-terpineeni 0,09 0,41 
Trans-okimeeni 0,78 0,87 
p-symeeni 1,49 0,71 
Terpinoleeni 0,97 0,44 
oktanaali 0,88 0,51 
Aromiöljypitoisuus 0,11 0,10 

juurisato g/kasvi 



 

38 

Taulukko 15. Monoterpeenien määrä väinönputken kahden kannan juurissa 
(Kerrola et al. 1994b).  

Suhteellinen osuus (%) 
var. sativa var. archangelica 

Yhdiste 

 Puumala Kittilä Meltosjärvi Kittilä 
α-tujeeni 0,3 0,1 0,3 1,5 
α-pineeni 4,8 9,9 9,1 2,2 
Kampfeeni 0,3 0,5 0,4 0,3 
β-pineeni 0,5 1,1 0,7 0,6 
Sabineeni 5,9 14,8 3,9 3,3 
3-kareeni 2,7 6,7 0,2 3,5 
α-fellandreeni 0,4 1,0 0,4 0,2 
β-myrseeni 1,3 3,1 0,5 2,4 
D-limoneeni 1,9 4,6 1,5 3,4 
β-fellandreeni 4,0 2,1 12,3 15,4 
γ-terpineeni 0,7 0,4 tr 1,9 
Trans-ocimene 1,0 0,5 tr 0,2 
Kymeeni 0,6 1,2 0,7 1,0 
α-terpinoleeni 0,2 0,3 0,2 0,5 
Yhteensä: 24,6 46,3 30,2 36,4 

Tuloksien mukaan var. archangelican öljyn pääkomponentti oli β-
fellandreeni ja var. sativan öljyssä se oli sabineeni. var sativassa sekä hiilive-
tyjen että hapettuneiden monoterpeenien osuus oli pohjoisessa suurempi kuin 
etelässä. Tulos on samanlainen, kuin aiemmissa tutkimuksissa on todettu 
(Forsen 1979 ja Galambosi 1991), eli pohjoisen kannan aromin laatuominai-
suudet ovat paremmat.  

5.2.2 Väinönputkipopulaatioiden vertailuja 

Ojala et al.(1986) ovat analysoineet Fennoskandian alueen eri väinönputki-
populaatioiden juuriöljyn koostumusta. Unkarissa Hethelyi et al. (1985) ovat 
analysoineet laajan aineiston Unkarissa viljeltyjen populaatioiden juuriöljyis-
tä. Toisessa vertailumateriaalissa Saksassa kerättiin 45 Keski- Euroopasta 
kotoisin olevaa väinönputkikantaa ja analysoitiin kasvien juuriöljyjen pitoi-
suus ja koostumus. Kokoelmassa oli 22 saksalaista, 4 itävaltalaista ja 9 muus-
ta keskieurooppalaisesta maasta hankittua kantaa (Bomme et al. 2002). Ver-
tailutulokset ovat taulukossa (Taulukko 16.). Populaatioiden kemiallisessa 
koostumuksessa oli selviä eroja: unkarilaisessa populaatiossa α- ja β-
pineenin määrä on kaksinkertainen lappilaisten populaatioiden pineenipitoi-
suuksiin verrattuna. Erityisesti β-pineenin määrä oli verrattain korkea Unka-
rissa. Saksalaisessa kokoelmassa pineenien pitoisuus oli huomattavasti pie-
nempi kuin Unkarissa. Mutta selvin ero oli β- felladreenin pitoisuuksissa, 
jotka olivat molemmissa Keski-Euroopan populaatiotutkimuksissa huomatta-
vasti alhaisempia kuin pohjoisessa. Tämän vertailun mukaan pohjoisten po-
pulaatioiden juuriöljyn laatu on parempi, koska korkea β-fellandreenin pitoi-
suus ja matalat pineenipitoisuudet ovat ominaisia hyvälaatuiselle angelikaöl-
jylle (kts. Forsenin 1979).  



 

39 

Taulukko 16. Unkarilaisen (Hethelyi et al. 1985), saksalaisen (Bomme et al. 
2002) ja lappilaisen väinönputken (Ojala et al. 1986) juuriöljyn pitoisuudet ja 
koostumus. x= keskiarvo. K=Kittilä, I=Inari, U= Utsjoki ja N= Norja. 

Unkari Saksa Lappi Yhdiste 
x min max x min max K I U N x 

Öljypitoisuus % 0,20 0,01 1,44 0,30 0,16 0,5     0,66 

α-pineeni 21,40 7 39,7 13,8 5,8 33 18,4 29,2 15 22,7 21,3 

β-pineeni 28,40 2 56,1 0.86 0,1 1,2 1,43 1,28 0,84 1,07 1,15 

yhteensä 49,80   13,94   19,83 30,48 15,84 23,77 22,48 

myrseeni 6,2 4,9 8,1 1,94 0,8 3,3 8,35 10,61 13,48 10,09 10,63 

β-fellandreeni 15,6 1 29,6 6,0 2,2 13 36,8 35,86 35,1 23,3 32,76 

limoneeni -   5.6 0,7 19 4,15 5,93 5,47 7,35 5,72 

limoneeni+β--tujoni 11,8 7,3 24,4    - - - - - 

Seuraavaksi verrataan unkarilaisten työryhmän (Hethelyi et al. 1985) julkai-
semia väinönputken siemenöljyn analyysituloksia suomalaisen työryhmän 
tuloksiin (Holm et al. 1997). Unkarissa viljellystä populaatiosta analysoitiin 
17 yksilön siemensadon öljy ja Suomessa analysoitiin Lapin eri alueelta kerä-
tyn 32 siemennäytteen öljyn laatua (Taulukko 17). 

Siemenöljyjen koostumukset eivät paljon eronneet tosistaan. Pääkomponetit 
olivat Suomessa β-fellandreeni (74,2 %) ja Unkarissa β-fellandreenin läheltä 
mitattava β-tujeeni (77,5 %). Muut pääkomponentit olivat (+)-sabineeni, α-
pineeni, myrseeni, α-fellandreeni, ja limoneeni. Lapin eri alueilta kerättyjen 
siementen öljyn koostumuksessa oli tilastollisia eroja keruupaikkojen välillä. 
Esim. β-fellandreenin pitoisuus oli korkein (82,1 %) Länsi-Lapissa ja sa-
bineenin pitoisuus oli siellä matalin (0,5 %), Itä-Lapissa tilanne oli päinvas- 
toin. Siellä β-fellandreenin pitoisuus oli matalin (66,4 %) ja sabineenin pitoi-
suus korkein (11,3 %).  

Taulukko 17. Unkarilaisen (Hethelyi et al. 1985) ja lappilaisen (Holm et al. 
1997) väinönputkisiemenjöljyn koostumuksen vertailu. 

Unkari Lappi 
Hethelyi et al. 1985 Holm ym. 1997  Yhdiste 

  keskiarvo min-max keskiarvo min-max 

α-pineeni 10,4 3,8 - 14,9 9,4 6,2 - 11,2 
β-pineeni 1,2 0,8 - 1,7 - - 
Myrseeni 3,9 2,8 - 7,4 4,9 3,4 - 7,3 
α-fellandreeni 3,4 2,2 - 14,0 3,7 3,1 - 11,3 
β-fellandreeni - - 74,2 66,4 - 82,1 
β-tujeeni 77,2 71,5 - 87,0 - - 
Limoneeni - - 1,9 1,7 - 2,1 



 

40 

Yhteenvetona voidaan todeta, että tutkitun aineiston mukaan Pohjois-
Suomesta kotoisin olevien väinönputkikantojen öljyn laatu on keskieuroop-
palaisiin kantoihin verrattuna parempi. Lapista kotoisin olevien kasvien öl-
jyissä oli enemmän laatua parantavia yhdisteitä ja vähemmän laatua heiken-
täviä yhdisteitä kuin keskieurooppalaisissa kannoissa. Koska väinönputki on 
pohjoisesta etelään levinnyt hyötykasvi, voidaan rohkeasti sanoa, että eteläi-
semmät olosuhteet vaikuttavat öljyn koostumukseen heikentävästi.  

6 Piparminttu (Mentha x piperita L.) 

6.1 Merkitys ja kemiallinen koostumus 

Minttulajeja ja alalajeja on lukuisia. Näistä vain kolmella lajilla on suuri ta-
loudellinen merkitys: piparminttu (M. x piperita L.), viherminttu (M. spicata 
L. syn. M. viridis L.) japaninminttu (M. arvensis L. var..piperascens Malin-
vaud). Piparminttu on monivuotimen ruohokasvi, joka on syntynyt risteyttä-
mällä viherminttu (M. spicata) ja vesiminttu (M. aquatica L).  

Piparmintusta käytetään mausteena ja rohdoksena tuoreita tai kuivattuja leh-
tiä (Folium Menthae piperitae ), kuivattua maanpäällistä osaa (Herba Mentae 
piperitae) sekä tuoreesta tai kuivatusta maanpäällisestä osasta tislattua etee-
ristä öljyä (Oleum menthae piperitae). Piparminttutuotteita käytetään lukui-
sissa tuotteissa kuten teessä, makeisissa alkoholijuomissa, hygieniatuotteissa, 
lääkkeissä, tupakassa jne.  

Suomeen piparmintunlehtiä tuodaan 8 - 10 tonnia vuodessa ja piparmintun 
öljyä ja mentolia vielä enemmän. Öljyä tuodaan maahan vuosittain 10 - 21 t 
ja puhdasta mentolia 10 - 15 t (Galambosi ym. 1999). 

Piparminttuöljy Mentha piperitae aetheroleum saadaan tislaamalla tuoreista 
tai kuivatuista kukkivan kasvin maanpäällisistä osista. Piparmintun lehdet 
sisältävät 0,5 - 4 % haihtuvaa öljyä, jonka pääkomponentti on mentoli. Muita 
tärkeitä komponentteja ovat mentoni, mentyyliasetaatti, 1,8-sineoli, mentofu-
raani, pulegoni sekä mentonin isomeerit. Yllämainittujen komponenttien 
määrä ja niiden suhde ratkaisevat piparmintun öljyn laadun. Piparmintun 
sadon laadun pääkriteeri on korkea haihtuvan öljyn mentolipitoisus, yli 44 % 
(ESCOP 1996 - 99). 

Euroopan farmakopeian mukaan Mentha piperitae folium koostuu kokonai-
sista tai leikatuista kuivista piparmintun lehdistä. Kokonainen rohdos sisältää 
haihtuvaa öljyä vähintään 12 ml/kg ja leikattu rohdos vähintään 9 ml/kg. 
Piparminttuöljy Mentha piperitae aetheroleum saadaan tislaamalla tuoreista 
maanpäällisistä osista kukkivasta kasvista. Komponenteilla on seuraavat vaa-
timukset (Hiltunen & Holm 1997):  



 

41 

• limoneeni 1,0 - 5,0 % 

• 1,8-sineoli 3,5 - 14,0 % 

• mentoni 14,0 - 32, 0 %, 

• mentofuraani 1,0 - 9,0 % 

• isomentoni 1,5 - 10,0 % 

• mentyyliasetaatti 2,8 - 10,0 % 

• mentoli 30,0 - 55,0 % 

• pulegoni enintään 4,0 % 

• karvoni enintään 1,0 %. 

Lisäksi 1,8-sineoli/limoneeni -suhde tulisi olla > 2. 

6.2 Tutkimukset maailmalla 

Piparminttu ja muut mintut ovat aromikasveista tutkituimpia. Minttujen haih-
tuvan öljyn biosynteesiä ja siihen vaikuttavia tekijöitä on tutkittu paljon. Pi-
parmintun öljyn muodostus on toiminnallisesti riippuvainen monoter-
peenimetaboliasta ja öljyjen eritys tapahtuu pitkälle erikoistuneissa solura-
kenteissa (Croteau 1991). Viljelytutkimusten tarkoituksena on ollut saada 
tietoja siitä, mitkä tekijät vaikuttavat sadon ja öljyn määrään ja laatuun. Suo-
messa on valmistunut yksi mintun tuotantoa käsittelevä väitöskirja (Aflatuni 
2005). Pohjoisuuden kannalta tärkeitä kasvifysiologisia tutkimuksia ovat ne, 
jotka ovat keskittyneet päivän pituuden, lämpötilan, öljyn biosynteesiin ja 
koostumukseen liittyviin kysymyksiin. (Borbott & Loomis 1967, Clark & 
Menary 1979, Kokkini 1992). Päivän pituus ja lehtien ikä vaikuttavat merkit-
tävästi piparmintun öljyn biosynteesiin. 

Piparminttu on pitkänpäivän kasvi ja se vaatii yli 14 h valojakson muuttuak-
seen kasvullisesta vaiheesta lisääntymisvaiheeseen. Trooppisilla alueilla pi-
parmintun viljely on mahdotonta, koska piparminttu kasvaa maanmyötäisesti 
ja lehdet jäävät hyvin pieniksi. Esimerkiksi Etelä-Brasiliassa mintun mentoli-
pitoisuus jäi 30 prosenttiin. Subtrooppisilla alueilla piparminttu kasvaa pys-
tyasennossa, mutta öljy on heikkolaatuista.  

Borbott ja Loomis (1967) esittivät, että monoterpeenien koostumukseen vai-
kuttavat pitkän päivän oloissa etenkin fotosynteesiin liittyvät tekijät. Clark & 
Menary (1979) ehdottavat, että fotoperiodi sinänsä on tärkeä monoterpeenien 
koostumukseen vaikuttava tekijä. Pitkä päivä alensi menthofuraanin, pulego-
nin, menthyl asetaatin ja limoneenin pitoisuuksia, kun taas menthonin, men-
tolin, neomenthol asetaatin, trans-sabenine hydraatin, sineolin ja β-pineenin + 
sabeninen pitoisuudet kasvoivat. Saadut tulokset tukivat Grahlea ja Hoelzelia 



 

42 

(1963), joiden mukaan päivänpituudella on selvä vaikutus yksittäisten mono-
terpeenien pitoisuuksiin. Fotoperiodi vaikuttaa mentofuraanin, mentonin ja 
mentolin pitoisuuksiin, mutta myös esim. limoneenin ja sineolin väliseen 
suhteeseen.  

L-mentoni on piparmintun nuorissa lehdissä tärkeä monoterpeeniyhdiste. L-
mentonia tuotetaan enemmän viileinä tai lyhyinä öinä, ja vastaavien hapettu-
neiden yhdisteiden, mentofuraanin ja furaanin tuotto vähenee. Kasvin kehit-
tyessä L-mentoni metabolisoidan L-mentoliksi, jota kertyy piparmintun öl-
jyyn (Kokkini 1992). 

Mintun versojen ja lehtien kehitys ja kasvu on voimakkaampaa lämpimillä 
alueilla. Lyhyen päivän oloissa öljyssä muodostuu enemmän pulegoni- ja 
mentofuraaniyhdisteitä, Pitkänpäivän ja viileän lämpötilan yhdistelmä tuottaa 
mentolia öljyyn. Muiden komponenttien osalta pitkä päivä alensi menthyl 
asetaatin ja limoneenin pitoisuuksia, kun taas neomenthol asetaatin, trans-
sabeneeni hydraatin, sineolin ja β-pineenin + sabeneenin pitoisuudet kasvoi-
vat verrattuna lyhyen päivän oloihin. 

Öljyn koostumus on erilainen piparminitun nuorissa ja vanhemmissa lehdis-
sä, mikä on öljyn laadun kannalta tärkeä ominaisuus. Nuorissa lehdissä muo-
dostuu etenkin mentonia. Kasvin kehittyessä mentoni metabolisoidaan men-
toliksi, joka on piparmintun öljyn tärkein komponentti.  

Vertailututkimuksessa viljeltiin kuutta piparminttulajiketta Saksassa Wei-
henstefanissa (48.5° N) ja Turkissa, Izmirissa (38° N) (Franz et al. 1984). 
Päivän pituus Saksassa oli 16,75 tuntia ja Izmirissa 12,8 tuntia. Samanaikai-
sesti Izmirissa keskipäivän lämpötila oli keskimäärin 7 °C korkeampi kuin 
Saksassa.   

Lehtisadon määrässä ja öljypitoisuuksissa ei todettu suuria eroja. Lehtien 
keskimääräinen kuivasato oli Turkissa 1,55 t/ha ja Saksassa 1,73 t/ha. Öljypi-
toisuuskin oli samanlainen: Turkissa 2,76 % ja Saksassa 2,68 %. 

Öljyn koostumuksessa oli kuitenkin merkittävä ero. Saksassa öljyn mentoli- 
pitoisuus vaihteli välillä 50 - 60 % ja mentonipitoisuus oli välillä 18 - 42 %. 
Turkkilaisen öljyn laatu oli heikompi, koska mentolin ja mentonin suhde oli 
päinvastainen: mentolin pitoisuus oli matala, välillä 20 - 45 %, ja mentonin 
pitoisuus oli hyvin korkea, 30 - 60 %.  

Tulokset tukivat hypoteesia, että lämpimissä oloissa öljyssä muodostuu 
enimmäkseen mentonia (Kokkini 1992). 

Pohjoisen viljelijöille luo hyvät edellytykset täällä vallitseva pitkä päivä, joka 
edistää toivottua mentolin ja mentonin tuottoa ja alentaa ei-toivottujen men-



 

43 

tofuraanin, pulegonin ja menthylasetaatin pitoisuuksia. Viileistä kasvuoloista 
seuraava mintun pienempi kasvu ja öljyn määrä vaikuttavat päinvastaisesti.  

6.3 Piparminttutukimukset Suomessa  
Piparmintulla ja sen öljyllä on taloudellisesta merkitystä Suomessakin, ja 
tämän takia piparmintun viljelytekniikkaa on tutkittu täälläkin laajasti. Pi-
parminttututkimusten yhteenveto on esitetty minttuseminaarissa (Salo 1999), 
ja vuonna 2005 teemasta on kirjoitettu väitöskirja (Aflatuni 2005). Vaikka 
tutkimus on keskittynyt enimmäkseen viljelytekniikkaan, muutamissa tutki-
muksissa on selvitetty myös pohjoiseen laatuun liittyviä kysymyksiä. Erityi-
sesti on haluttu selvittää, millainen on piparmintun öljypitoisuus pohjoisessa 
viljellyssä piparmintussa, ja millainen on öljyn laatu.  
Suomen ja Unkarin kasvuoloissa vertailtiin japaninmintun ja piparmintun 
sadon määrää ja laatua vuosina 1993 - 1995 (Aflatuni ym. 1999). Kasvupai-
kat olivat Unkarissa Budapestista 20 km päässä oleva Soroksár (47° N) sekä 
Suomessa Mikkeli (61° N) ja Pohjois-Suomessa Ruukki (64° N). Piparmintut 
olivat kahta eri alkuperää: kiinalainen ja pohjoisamerikkalainen.  

Kokeen aikana 1993 - 1995 keskimääräiset lämpötilat touko-elokuussa olivat 
Unkarissa 20,7 °C, Mikkelissä 13,4 °C ja Ruukissa 12,2 °C astetta. Aurin-
gonpaistetunnit olivat vastaavasti Unkarissa 1118 h, Mikkelissä 1035 h ja 
Ruukissa 1108 h.  

Koetulosten pääsuuntaus oli se, että mitä pohjoisemmassa kasvit kasvoivat, 
sitä matalampi oli öljyn pitoisuus kasveissa. Japaninmintun ja kiinalaisen 
piparmintun kuivan lehtisadon haihtuvan öljyn pitoisuus oli Unkarissa korke-
ampi kuin Suomessa (Taulukko 18). Yhdysvaltalaisen piparmintun öljypitoi-
suus oli kuitenkin samaa tasoa eri kasvupaikoilla.  

Taulukko18. Japaninmintun ja piparmintun öljypitoisuudet ja mentolin ja men-
tonin pitoisuudet. Pitoisuudet ovat vuosien 1993-1995 keskiarvoja (Aflatuni 
ym. 1999). 

Japanin- 
minttu 

Kiinalainen 
piparminttu 

Piparminttu 
(USA) 

Kasvupaikka 

Öljypitoisuus (%) 
Soroksár 4,0 3,03 2,65 
Mikkeli 3,82 2,61 2,56 
Ruukki 3,27 2,02 2,62 
 Mentolipitoisuus (%) 
Soroksár 81,4 42,2 44,0 
Mikkeli 86,2 44,9 49,6 
Ruukki 82,8 48,0 48,2 
 Mentonipitoisuus (%) 
Soroksár 13,03 30,8 30,3 
Mikkeli 10,93 35,1 34,8 
Ruukki 13,76 33,2 35,8 



 

44 

Minttuöljyn pääkomponenttien pitoisuus ei riippunut haihtuvan öljyn pitoi-
suudesta. Suomessa japaninmintun mentolipitoisuus oli keskimäärin hieman 
korkeampi kuin Unkarissa. Myös mentonipitoisuus oli korkeampi Suomessa 
kuin Unkarissa.  

Suomessa viljellyn kiinalaisen piparmintun mentolipitoisuuden kolmen vuo-
den keskiarvo vastaa ESCOP:n minimivaatimuksia (44 %). Vuosien väliset 
vaihtelut olivat kuitenkin suuria: Mikkelissä mentolipitoisuus vaihteli välillä 
38 - 53 % ja Ruukissa 43 - 50 %. Amerikkalaista alkuperää olevan piparmin-
tun mentolipitoisuudet ylittivät melkein joka vuosi 44 %. Suomessa viljelty-
jen piparminttujen öljyn mentonipitoisuus ylitti joka vuosi alarajan (15 %), 
mutta muutamissa tapauksissa ylittyi ylärajakin. Metyyliasetaattipitoisuudet 
olivat yleensä minimipitoisuuden (4,5 %) alapuolella ja vaihtelivat välillä 0,7 
- 4,6 %. 

Suomessa kasvukauden keskilämpötila on alempi ja kasvukausi lyhyempi 
kuin Keski-Euroopassa, mutta päivä on pidempi joten valoa riittää biomassan 
tuottamiseen. Kasvukauden lyhyys näkyy myös siinä, että koesatoa korjattiin 
vain kerran kesän aikana, Unkarissa saatiin kaksi satoa vuosittain. Öljyn laatu 
oli hyvä, vaikka sadon kokonaismäärä jäikin Suomessa alhaisemmaksi. 

Piparmintun ja Suomesta saadun sahalininrantamintun (Mentha arvensis var. 
sachalinensis) öljypitoisuutta ja koostumusta seurattiin Norjassa vuosina 
1995 ja 1996 (Taulukko 19) (Rohloff et al. 2000). Kokeen päätulos oli se, 
että molempien minttulajien öljypitoisuudet olivat matalammat Pohjois-
Norjassa kuin Etelä-Norjassa. Piparmintun öljypitoisuus oli molempina koe-
vuosina 30 - 37 % korkeampi Etelä-Norjassa kuin Keski-Norjassa ja lämpöä 
vaativan sahalininmintun öljypitoisuus oli Pohjois-Norjassa vain alle puolet 
siitä mitä Etelä-Norjassa. Pohjois-Norjan alempiin öljypitoisuuksiin ovat 
voineet vaikuttaa erot päivän pituudessa ja pohjoisen alhaiset lämpötilat.  

 
Taulukko 19. Piparminttulajien öljypitoisuus Norjan eri paikoissa (Rohloff et 
al. 2000)  

Leveys Piparminttu Sahalininrantaminttu Alue 
  

Paikka 
  N 

Vuosi
  % 

1995 1,9   Larvik 
  

59° 25' 
  1996 2,4   

Etelä-Norja 
  
  Satnge 60° 40' 1996   3,6 

1995 1,2   Keski-Norja 
  

Sor Trondelag 
  

64° 30' 
  1996 1,7   

Pohjois-Norja Lopsmarka 67° 18' 1006   1,6 



 

45 

6.4 Fotoperiodin ja lämpötilan vaikutus minttujen 
öljypitoisuuden  

Ruotsalaistutkijat selvittivät kasvatuskaappioloissa päivän pituuden ja lämpö-
tilan vaikutuksia minttujen öljyyn (Fahlen et al. 1997). Tutkimuksessa oli 
mukana Etelä-Ruotsin (55° N) ja Pohjois Ruotsin (65° N) valo- ja lämpötila-
oloja simuloivia käsittelyitä (Taulukko 20). Kokeessa B-käsittely on vastan-
nut pohjoisen Haaparannan ja C-käsittely etelän Alnarpin korkeuden lämpöti-
la- ja valo-oloja.  

Piparminttulajien mentolipitoisuudet olivat suurimmat pohjoisia oloja simu-
loivassa käsittelyssä (B) kuin lyhyen päivän oloissa (C). Korkeimmat öljypi-
toisuudet mitattiin kuitenkin pitkän päivän ja korkean lämpötilan yhdistel-
mässä (Fahlén et al. 1997). 

Mentolin ja mentonin pitoisuudet olivat suuremmat 3., 4. ja 5. lehtiparissa 
verrattuna ylimmäiseen lehtipariin. Nuoret kärkilehdet sisältävät monoter-
peenejä, jotka ovat hapettuneita (esim. mentoni), ja tyvilehdissä on enemmän 
pelkistyneitä ja esteröityneitä yhdisteitä (mentoli ja menthyl asetaatti).  

Vaikka kasvatuskaappikoe osoitti, että Skandinavian kesäiset valo- ja lämpö-
tilaolot voivat vaikuttaa suotuisasti piparmintun haihtuvien öljyjen biosyntee-
siin, tulokset tulisi varmistaa kenttäkokeissa. Pitkän fotoperiodin/ kylmän 
termoperiodin vaikutuksia lehtien kasvuun ja monoterpeenireitteihin ei tun-
neta hyvin. 

Pohjois-Suomen Ruukissa tehdyn tutkimuksen tulos oli, että on oltava erityi-
sen tarkka minttuöljyn mentonipitoisuuden