Maa- ja elintarviketalous 9 Maa- ja elintarviketalous 9 Kestorikkakasvit kevätviljan- tuotannon uhkana Pelto-ohdake, peltovalvatti ja juolavehnä Kirjallisuuskatsaus M aa- ja elintarviketalous 9 Kasvintuotanto Teknologia Timo Lötjönen, Heikki Jalli, Petri Vanhala, Sanna Kakriainen-Rouhiainen ja Jukka Salonen Met9kannet.p65 10.9.2002, 15:171 Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus Maa- ja elintarviketalous 9 115 s., 1 liite Kestorikkakasvit kevätviljantuotannon uhkana Pelto-ohdake, peltovalvatti ja juolavehnä Kirjallisuuskatsaus Timo Lötjönen, Heikki Jalli, Petri Vanhala, Sanna Kakriainen-Rouhiainen ja Jukka Salonen ISBN 951-729-679-7 (Painettu) ISBN 951-729-680-0 (Verkkojulkaisu) ISSN 1458-5073 (Painettu) ISSN 1458-5081 (Verkkojulkaisu) www.mtt.fi/met/pdf/met9.pdf Copyright MTT Timo Lötjönen, Heikki Jalli, Petri Vanhala, Sanna Kakriainen-Rouhiainen, Jukka Salonen Julkaisija ja kustantaja MTT, 31600 Jokioinen Jakelu ja myynti MTT, Tietopalvelut, 31600 Jokioinen Puhelin (03) 4188 2327, telekopio (03) 4188 2339 sähköposti julkaisut@mtt.fi Julkaisuvuosi 2002 Kannen kuva Pelto-ohdake: Petri Vanhala, peltovalvatti ja juolavehnä: Timo Lötjönen 3 Kestorikkakasvit kevätviljantuotannon uhkana Pelto-ohdake, peltovalvatti ja juolavehnä Kirjallisuuskatsaus Timo Lötjönen1), Heikki Jalli2), Petri Vanhala2), Sanna Kakriainen-Rouhiainen3) ja Jukka Salonen2) 1)MTT, Maatalousteknologian tutkimus, Maatalousteknologia, Vakolantie 55, 03400 Vihti 2)MTT, Kasvintuotannon tutkimus, Kasvinsuojelu, 31600 Jokioinen 3)MTT, Ympäristöntutkimus, Ekologinen tuotanto, Huttulantie 1, 51900 Juva sähköpostit etunimi.sukunimi@mtt.fi Tiivistelmä Peltojemme ongelmallisimmat kestorikkakasvit ovat juolavehnä, pelto- ohdake ja peltovalvatti. Ne ovat runsastuneet varsinkin 1990-luvulla. Nämä rikkakasvit menestyvät viljapelloilla, koska ne lisääntyvät voimakkaasti kas- vullisesti juurten ja juurakoiden avulla, kilpailevat menestyksekkäästi kasvu- tilasta, sietävät muokkausta ja leviävät muokkausvälineiden mukana. Kestorikkakasvit aiheuttavat rikkakasviyksilöä kohti selvästi enemmän sa- donmenetyksiä kuin yksivuotiset siemenrikkakasvit. Juolavehnän, pelto- ohdakkeen ja peltovalvatin kemialliseen torjuntaan on olemassa tehokkaita torjunta-aineita. Niiden valintaan ja ruiskutusajankohtaan on kuitenkin kiin- nitettävä huomiota. Monesti näitä rikkakasveja torjutaan ruiskutuksilla liian aikaisin. Kemikaalittoman torjunnan kulmakivi on kunnollinen viljelykierto, jossa on mukana monivuotinen, usein niitettävä nurmi. Tällöin pelto-ohdake ja - valvatti eivät yleensä pääse lisääntymään haitallisesti. Rikkakasveja tehok- kaasti varjostava viljelykasvi on oleellinen osa torjuntaa. Syysmuokkauksessa paras yhdistelmä on sadonkorjuun jälkeinen sänki- muokkaus, jota seuraa myöhäinen kyntö. Sänkimuokkaus pilkkoo juuria ja juurakoita sekä yllyttää ne kuluttamaan vararavintoja uuteen kasvuun. Myö- häinen kyntö hautaa sitten heikentyneet juuret ja juurakot. Kestorikkakasvien kemikaaliton torjunta on tehokkainta, kun niitto tai muok- kaus tehdään kasvin juurten ja juurakoiden ollessa heikoimmillaan eli kom- pensaatiopisteessä. Tällöin juuriston ja juurakon vararavintoa on kulutettu kasvuun ja lehdet ovat yhteyttäneet melko vähän. Avokesannointiin voidaan käyttää joko väsytystaktiikkaa kompensaatiopis- teessä tapahtuvilla muokkauksilla tai kuivatustaktiikkaa, jossa kestorikkakas- vien juuret vedetään pinnalle kuivumaan. Väsytystaktiikka on Suomen olois- 4 sa yleensä varmempi vaihtoehto. Rikkakasveja voidaan torjua viljan rivivä- leistä myös harauksella. Tässä julkaisussa käsitellään myös talven vaikutusta ja biologista torjuntaa sekä esitetään yhteenveto tutkimustarpeista. Avainsanat: rikkakasvit, viljanviljely, torjunta, kasvinsuojelu, biologia, me- kaaninen torjunta, herbisidit, luonnonmukainen viljely 5 Perennial weeds as a threat to spring cereal production Cirsium arvense, Sonchus arvensis and Elymus repens A literature review Timo Lötjönen1), Heikki Jalli2), Petri Vanhala2), Sanna Kakriainen-Rouhiainen3) & Jukka Salonen2) 1)MTT Agrifood Research Finland, Agricultural Engineering Research, Agricultural Engineering, Vakolantie 55, FIN-03400 Vihti, Finland 2)MTT Agrifood Research Finland, Plant Production Research, Plant Protection, FIN-31600 Jokioinen, Finland 3)MTT Agrifood Research Finland, Environmental Research: Ecological Production, Huttulantie 1, FIN-51900 Juva, Finland email firstname.lastname@mtt.fi Abstract The abundance of the most problematic perennial weeds in fields in Finland – Elymus repens, Cirsium arvense and Sonchus arvensis – increased heavily in the 1990s. The success of these weed species in cereal fields is due to their vigorous vegetative growth through roots/rhizomes, successful competition for growth space and ability to tolerate soil cultivation and also through spreading by tillage implements. As counted per weed plant, yield losses caused by perennial weeds are clearly greater than those caused by annual weeds. Effective herbicides are available for controlling E. repens, C. arvense and S. arvensis but farmers should pay greater attention to the selection of herbicide and timing of treat- ment. In many cases the treatment is done too early to control these weeds. The foundation of non-chemical control is proper crop rotation. This should include a frequently mown perennial grass sward to prevent C. arvense and S. arvensis from increasing harmfully. Also essential is a crop which shades the weeds effectively. In autumn tillage the best combination is stubble cultivation after harvest followed by late ploughing. Stubble cultivation cuts the roots/rhizomes into pieces and stimulates new growth, thus consuming root reserves. Late ploughing then buries the weakened roots/rhizomes. Non-chemical control of perennial weeds is most effective if mowing or soil tillage is done when the roots/rhizomes of the weed are at their weakest, i.e. at the compensation point. At that point, the roots/rhizomes have largely been consumed for growth, and the amount of photosynthesis is still minor. 6 Two tactics exist for the control of perennial weeds with bare fallow: either to exhaust them by cultivating the soil at the compensation point, or to dry them by pulling their roots/rhizomes up onto the soil surface to dry. Under Finnish conditions, exhausting tends to be more reliable. Weeds may also be controlled by hoeing between the cereal crop rows. Also discussed in this literature review are the effects of winter and the po- tential of biological control. A summary of research needs is presented at the end of the review. Key words: weeds, cereals, control, plant protection, biology, mechanical control, herbicides, organic agriculture 7 Alkusanat Tämä kirjallisuuskatsaus on osa MTT:n tutkimusprojektia ”Kestorikkakasvit viljantuotannon uhkana”. Katsauksessa kuvataan juolavehnän, pelto- ohdakkeen ja peltovalvatin biologiaa, merkitystä ja torjuntaa. Kirjallisuuskat- sauksen runko on koottu pohjoismaisista tutkimustuloksista. Tutkimusryhmä hyödynsi kirjallisuudesta koottua tietoa täsmentäessään tutkimusprojektin koesuunnitelmia. Juolavehnästä on julkaistu runsaasti suomalaista ja Suomen oloihin soveltu- vaa ulkomaista tietoa. Sen sijaan pelto-ohdakkeen ja peltovalvatin osalta huomasimme tarvittavan lisää tutkittua tietoa varsinkin luomutuotannon tar- peisiin. Katsauksen kolme rikkakasvilajia ovat yleisimmät ja runsaimpana esiintyvät kestorikkakasvit kevätviljapelloilla. Ne aiheuttavat merkittäviä satotappioita sekä tavanomaisessa että luonnonmukaisessa tuotannossa. Tavanomaisessa viljantuotannossa panostetaan varsin huomattavia summia juolavehnän kemi- alliseen torjuntaan, mutta juolavehnää ei tunnuta saatavan kuriin. Tuleentu- van viljapellon ohdake- ja valvattilaikut näyttävät myös yleistyneen. Toivomme, että katsaus herättää viljelijöissä ajatuksia ja kokeilunhalua, sillä mitään yleispätevää torjuntaohjetta kestorikkakasveja vastaan ei voi antaa. Monivuotiset rikkakasvit vaativat monivuotisen torjunnan useita menetelmiä yhdistäen. Torjuntastrategian on perustuttava tilan tuotantoon, viljelykier- toon, koneistukseen ja taloudelliseen panostukseen. Kiitän kirjallisuuskatsauksen tietojen kokoajia Timo Lötjöstä, Heikki Jallia ja Sanna Kakriainen-Rouhiaista käsikirjoituksen rungon kirjoittamisesta ja Petri Vanhalaa materiaalin täydentämisestä ja viimeistelystä julkaisukuntoon. Kä- sikirjoitukseen ovat antaneet arvokkaita kommentteja hortonomi Kyösti Tyy- nilä, luomuagronomi Heikki Koskimies ja kasvinviljelyagronomi Aulis An- salehto. Tutkimusryhmä kiittää Maatilatalouden kehittämisrahastoa tutkimusprojek- tille myönnetystä rahoituksesta vuosille 2000–2002. Jokioinen, elokuussa 2002 Jukka Salonen tutkimusprojektin vetäjä 8 Sisällysluettelo 1 Johdanto......................................................................................................9 2 Kestorikkakasvien biologia ......................................................................12 2.1 Lajikuvaukset....................................................................................12 2.2 Lisääntyminen...................................................................................13 2.2.1 Suvullinen lisääntyminen........................................................13 2.2.2 Kasvullinen lisääntyminen......................................................18 2.3 Kasvuolosuhteet................................................................................26 3 Taloudelliset merkitykset..........................................................................29 3.1 Pelto-ohdake ja -valvatti ...................................................................30 3.2 Juolavehnä ........................................................................................33 3.3 Kestorikkakasvien hyötykäyttö.........................................................36 4 Kemiallinen torjunta .................................................................................37 4.1 Pelto-ohdakkeen ja –valvatin kemiallinen torjunta...........................37 4.2 Juolavehnän kemiallinen torjunta .....................................................41 4.2.1 Valikoimattomat torjunta-aineet .............................................42 4.2.2 Valikoivat juolavehnäntorjunta-aineet....................................51 5 Kemikaaliton torjunta ...............................................................................56 5.1 Leviämisen ennaltaehkäisy ...............................................................56 5.2 Viljelytekninen torjunta ....................................................................56 5.3 Perusmuokkaus .................................................................................60 5.3.1 Vaikutukset ympäristöoloihin.................................................60 5.3.2 Kyntö ......................................................................................60 5.3.3 Kyntämättä viljely...................................................................62 5.3.4 Perusmuokkauksen torjuntavaikutuksen tehostaminen .........63 5.4 Viherkesanto ja nurmet .....................................................................67 5.4.1 Niitto ja sen ajoitus .................................................................69 5.4.2 Nurmen päättäminen ja seuraava kasvi...................................72 5.5 Avokesanto .......................................................................................73 5.6 Torjunta viljakasvustosta ..................................................................77 5.7 Talven vaikutus.................................................................................80 5.8 Biologiset torjuntaeliöt......................................................................83 6 Yhteenveto................................................................................................86 7 Kirjallisuus................................................................................................91 8 Liite.........................................................................................................116 9 1 Johdanto Ruohovartiset rikkakasvit voidaan jakaa yksivuotisiin kertarikkakasveihin ja monivuotisiin kestorikkakasveihin. Kertarikkakasveja kutsutaan myös siemenrikkakasveiksi ja kestorikkakasveja juuririkkakasveiksi, mikä osoittaa lajien pääasiallisen lisääntymistavan. Monivuotisia kasvilajeja esiintyy viljelyksillämme lukumääräisesti enemmän kuin yksivuotisia lajeja; 1960-luvun alussa kevätviljapeltojen rikkakasvikar- toituksessa (Mukula ym. 1969) löydetyistä 304 kasvilajista 67 % oli moni- vuotisia. Vastaavasti 1960-luvun lopun heinänurmikartoituksen (Raatikainen & Raatikainen 1975) 301 lajista 68 %, 1970-luvun alun syysviljakartoituksen (Raatikainen ym. 1978) 180 lajista 62 % ja 1990-luvun lopun kevätviljakar- toituksen (Salonen ym. 2001a) 160 lajista 58 % oli monivuotisia rikkakasve- ja. Juolavehnä (Elymus repens (L.) Gould, Agropyron repens (L.) Beauv., Ely- trigia repens (L.) Nevski) on Suomen yleisin, runsain ja haitallisin peltovil- jelysten kestorikkakasvi. Kasvilajin yleisyydellä tarkoitetaan, kuinka monelta pellolta lajia löytyy, ja runsaudella lajin kasvutiheyttä ja biomassan tuotantoa. Haitallisuudella puolestaan tarkoitetaan lajin aiheuttamia satotappioita tai muita viljelyn toteutusta ja taloudellisuutta heikentäviä tekijöitä. Kevätviljapelloilla yleisiä ja haitallisia kestorikkakasveja ovat lisäksi pelto- ohdake (Cirsium arvense (L.) Scop.) ja peltovalvatti (Sonchus arvensis L.) (Salonen ym. 2001a), jotka ovat suurikokoisia runsaasti biomassaa tuottavia lajeja ja aiheuttavat siten merkittäviä satotappioita. Ruotsissa tehty pitkän ajanjakson, 1951–1990, vertailu osoitti näiden lajien runsastuneen kenttä- koetoiminnassa käytetyillä peltolohkoilla (Hallgren 1996). Monivuotisten viljelysten (nurmet, hedelmä- ja marjaviljelykset) perinteisiä kestorikkakasveja ovat voikukat (Taraxacum spp.), leinikit (Ranunculus spp. L.), hierakat (Rumex spp. L) ja hanhikit (Potentilla spp. L.) (Mukula & Salo- nen 1990). Viime vuosina merkitystään ovat lisänneet mm. rikkanenätti (Ro- rippa sylvestris (L.) Besser) ja peltopähkämö (Stachys palustris L.) puutar- hatuotannossa sekä pujo (Artemisia vulgaris L.) pelloilla ja viljelemättömillä alueilla. Luomukevätviljapelloilla nimenomaan juolavehnä, pelto-ohdake ja peltovalvatti uhkaavat tuotannon jatkumista, mikäli niiden torjuntaan ei pa- nosteta (Salonen ym. 2001b). Ruotsissa tehdyssä luomupeltojen rikkakasvi- kartoituksessa ohdake ja valvatti eivät olleet kovin merkittäviä rikkakasveja (Rydberg & Milberg 2000). Syyksi arveltiin mekaanisten torjuntamenetelmi- en kehittymistä ja tehokasta käyttöä. Kevätviljapeltojen yleisimmät ja runsaimpina esiintyvät lajit ovat yksivuoti- sia kertarikkakasveja, esimerkkinä jauhosavikka, pillikkeet, pelto-orvokki ja 10 yleisimmät tattaret. Niitä on suhteellisen helppo torjua kemiallisesti ja me- kaanisesti. Monivuotiset kestorikkakasvit ovat torjunnan kannalta paljon hankalampia, koska niiden kasvullinen levintä on tehokasta ja sitä täydentää siemenlevintä. Kestorikkakasvit pystyvät lisääntymään sekä kasvullisesti että siemenistä. Sama kasviyksilö voi kukkia ja tuottaa siemeniä useana kasvukautena peräk- käin. Tämä johtuu kasvin kyvystä kasvattaa uusia versoja joko juurista tai varren osista (maanpäälliset rönsyt tai maanalainen juurakko eli maavarsi), jotka ovat saaneet alkunsa yhdestä kasviyksilöstä. Kasvullinen lisääntyminen on merkittävin leviämismuoto kasvin kasvupaikalla ja johtaa kasvien laikut- taiseen esiintymiseen pelloilla. Siemenlevintä puolestaan vie kasvia uusille kasvupaikoille ja säilyttää kasvipopulaation yli epäsuotuisten kasvukausien. Siementuotannon kautta kasvit pystyvät myös muuntumaan ja sopeutumaan uusiin kasvuoloihin. Viljelijä osallistuu kestorikkakasvien leviämiseen ja runsastumiseen pilkko- malla kasvien juuria/juurakoita muokkauksessa, mikä tuottaa uusia yksilöitä kasvupaikalle. Tilan muille pelloille kestorikkakasvit leviävät juurakkopaloi- na työkoneiden mukana, ja tilalta toiselle siemeninä esim. tuulen tai eläinten kuljettamana ja epäpuhtaan kylvösiemenen mukana. Kestorikkakasvit sietävät muokkausta ja säilyvät elinvoimaisina, vaikka maa kynnettäisiin vuosittain. Lajien välillä on kuitenkin eroja siinä, miten hyvin ne kestävät muokkausta. Nämä erot ovat torjunnan suunnittelun kannalta tärkeitä ottaa huomioon. Tärkeimmät kestorikkakasvit voidaan jakaa kasvullisten leviäinten suhteen seuraavasti (Lundkvist & Fogelfors 1999): 1. Lajit, joilla ei ole kasvullista leviäintä Lajit säilyvät maassa lyhyinä maavarsina tai paalujuurina, jotka ovat herkkiä muokkaukselle. Menestyvät pääasiassa monivuotisissa kasvus- toissa kuten nurmissa. Kevennetty muokkaus ja suorakylvö suosivat lajin säilymistä - esimerkkeinä voikukka, hierakat, rönsyleinikki, koiranputki, niittysuolaheinä, pujo, kanankaali 2. Lajit, joilla on kasvullinen leviäin Lajeilla on vuodesta toiseen säilyvä, kasvulliseen lisääntymiseen kyke- nevä osa, jota kutsutaan joko juurakoksi, rönsyksi, maavarreksi, juureksi tai juurihaaraksi a) Maanpäälliset rönsyt Lajit herkkiä muokkaukselle, menestyvät monivuotisissa kasvustoissa 11 - esimerkkeinä ketohanhikki, rikkanenätti b) Maanalainen juurakko eli maavarsi Lajien herkkyys muokkaukselle vaihtelee sen mukaan, miten hyvin muokkauksessa pätkityt juurakkopalaset pystyvät tuottamaan uusia ver- soja Muokkaukselle herkät lajit: - nokkonen, siankärsämö, ahosuolaheinä, monivuotiset matarat Muokkausta jokseenkin kestävät lajit: - peltopähkämö, rantaminttu Muokkausta kestävät lajit, juurakko lähellä maanpintaa: - juolavehnä, vuohenputki, ojakärsämö, isorölli Muokkausta kestävät lajit, juurakko syvällä: - leskenlehti, peltokorte, järviruoko, c) Juuren avulla leviävät Matalalla (kyntösyvyydessä) kasvavat juurileviäimet - peltovalvatti Syvällä, pääasiassa kyntökerrosta syvemmällä kasvavat juurileviäimet. Juuret eivät juurikaan pilkkoudu muokkauksessa, joten mekaaninen tor- junta ei ole tehokasta - pelto-ohdake, peltokierto Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan juolavehnän, pelto-ohdakkeen ja peltovalvatin biologiaa, merkitystä ja torjuntaa tässä esitettyä johdantoa täy- dentäen ja syventäen. Tarkastelun kohteeksi valitut kolme lajia ovat tär- keimmät kevätviljan tuotantoa haittaavat kestorikkakasvit. Niiden kemialli- seen torjuntaan on markkinoilla tehokkaita valmisteita, joiden oikea- aikaisella käytöllä saavutetaan varsin hyvä torjuntatulos. Torjunnan osalta korostamme monipuolisen viljelykierron merkitystä ja mekaanisen torjunnan vaihtoehtoja varsinkin luomutuotannossa. Monivuotiset rikkakasvit vaativat yleensä monivuotisen torjuntaohjelman (kts. esim. Salonen 1998, Ansalehto 2001). 12 2 Kestorikkakasvien biologia 2.1 Lajikuvaukset Pelto-ohdake (Cirsium arvense (L.) Scop) ja peltovalvatti (Sonchus arvensis L.) ovat yrttimäisiä, leveälehtisiä monivuotisia rikkakasveja ja juolavehnä (Elymus repens (L.) Gould, Agropyron repens (L.) Beauv., Elytrigia repens (L.) Nevski) on heinämäinen monivuotinen rikkakasvi. Yhteistä näille kol- melle kasville on leviäminen ja säilyminen kasvukaudesta toiseen maanalai- sen juuristo/juurakkosysteemin avulla. Tämä tekee niiden torjunnan hanka- laksi. Siemenlevintääkin tapahtuu, mutta sen merkitys on kasvullista levintää pienempi (Silverton ym. 1993). Pelto-ohdake Ohdakkeiden suku kuuluu asterikasvien heimoon. Pelto-ohdakkeen vaa- kasuora, monikerroksinen juuristo voi olla yli 5 m pitkä ja pystysuorat juuret voivat ulottua yli 2 m:n syvyyteen (Holm ym. 1977). Suurin osa juuristosta kasvaa kuitenkin 10–50 cm:n syvyydessä (Raatikainen 1991). Kasvukauden aikana juuristo tuottaa uusia maanpäällisiä versoja epäsäännöllisin väliajoin. Monivuotinen ohdakekasvusto on tyypillisesti pyöreähkö laikku, joka on usein syntynyt kasvullisesti yhdestä ainoasta emoyksilöstä. Yksilöt ovat siis perimältään keskenään samankaltaisia (Holm ym. 1977). Täysikasvuinen pelto-ohdake on 40–130 cm korkea (Liite 1). Lehdet ovat sirkkalehtiä lukuunottamatta piikikkäitä. Varsi on jäykkä, pysty ja särmikäs. Kasvi kukkii heinä-syyskuussa. Kukat ovat sinipunaisia tai punaisia (Raati- kainen 1991, Hämet-Ahti ym. 1998). Pelto-ohdake on enimmäkseen kaksi- kotinen (Hämet-Ahti ym. 1998), jolloin hede- ja emikukinnot ovat eri kas- viyksilöissä. Kukat ovat hyönteispölytteisiä (Heimann & Cussans 1996). Pelto-ohdaketta on raportoitu esiintyvän yleisimmin pohjoisen pallonpuolis- kon lauhkealla vyöhykkeellä (Holm ym. 1977). Laji on yleinen Lounais- ja Etelä-Suomessa, mutta harvinainen Pohjois-Suomessa (Raatikainen 1991, Hämet-Ahti ym. 1998, Salonen ym. 2001a). Peltovalvatti Valvattien suku kuuluu sikurikasvien heimoon. Peltovalvatti muistuttaa kas- vutavaltaan ja kooltaan pelto-ohdaketta. Sen vaakajuuristo kasvaa kuitenkin lähempänä maan pintaa kuin ohdakkeen juuristo, yleensä 10–20 cm:n syvyy- dessä (Raatikainen 1991). Peltovalvatin lehdet ovat vähemmän piikkisiä kuin pelto-ohdakkeella. Varsi on ontto sekä putkimainen ja kasvin kaikista osista erittyy leikattaessa maitiaisnestettä (Holm ym. 1997). 13 Peltovalvatti kasvaa 40–150 cm korkeaksi (Liite 1) ja kukkii Suomessa hei- nä-elokuussa (Raatikainen 1991). Kukat ovat kirkkaankeltaisia. Kasvi on käytännössä ristipölytteinen (Holm ym. 1997). Peltovalvattia esiintyy kaikkialla lauhkealla vyöhykkeellä (Holm ym. 1997). Valvatti on yleinen Etelä-Suomessa, Väli-Suomessa sitä tavataan jonkin ver- ran ja Pohjois-Suomessa se on harvinainen (Raatikainen 1991, Hämet-Ahti ym. 1998, Salonen ym. 2001a). Juolavehnä Juolavehnä kuuluu heinäkasvien heimoon ja villivehnien sukuun. Se on vih- reä, joskus sinertävän- tai harmaanvihreä 30–100 cm korkea monivuotinen heinä, jonka juurakko on valkoinen, pitkähaarainen ja suikertava. Lehdet ovat litteitä, 5–12 mm leveitä, pitkäsuippuisia, päältä kaljuja tai harvakarvaisia (Hämet-Ahti ym. 1998). Lehtitupessa on usein vaaleita karvoja (Raatikainen 1991). Kukinto on 6–16 cm pitkä, pysty ja kokonaisena säilyvä. Juolavehnän juurakko voi ulottua emokasvista 150 cm:n päähän. Vaakajuu- rakko kasvaa 5–20 cm:n syvyydessä ja muodostaa usein sotkuisen, viljely- töitä haittaavan verkoston maahan. Lähes jokaisesta silmusta voi kehittyä uusi maanpäällinen verso (Holm ym. 1977). Juolavehnä on kasvutavaltaan hyvin aggressiivinen ja sitä pidetään pohjoisen lauhkean vyöhykkeen viileiden alueiden haitallisimpana monivuotisena rik- kakasvina. On esitetty, että juolavehnän juurakko ei menesty ilman kylmää lepojaksoa, minkä takia se ei ole kovin haitallinen maapallon lämpimillä alu- eilla (Holm ym. 1977). Kasvi kukkii kesä-elokuussa, ja muodostuva tähkä muistuttaa laihaa vehnän tähkää. Kasvi on yleensä ristipölytteinen, jolloin se voi sopeutua geneettisesti nopeasti uusiin olosuhteisiin ja menestyä rikkakas- vina (Williams 1973, Håkansson 1974, Holm ym. 1977). Suomessa juolavehnää on eniten nurmiviljelyalueella, Itä- ja Kaakkois- Suomessa (Raatikainen 1991, Salonen ym. 2001a). 2.2 Lisääntyminen 2.2.1 Suvullinen lisääntyminen Kesto- eli juuririkkakasvit lisääntyvät ja talvehtivat pääasiassa maanalaisen, monivuotisen juuristo/juurakkosysteeminsä avulla (Kuva 1). Siemenlevintää pidetään vähemmän tärkeänä, vaikka esim. pelto-ohdakkeen ja -valvatin tuu- len mukana lentävät siemenet ovatkin näkyvä osa näiden kasvien elinkiertoa. Siemenet mahdollistavat kasvien leviämisen uusille kasvupaikoille ja geneet- 14 tisen sopeutumisen muuttuviin ympäristöoloihin. Siemenlevinnän merkitystä on monesti aliarvioitu (Heimann & Cussans 1996). Kuva 1. Kestorikkakasvien suvullinen ja suvuton lisääntyminen, esimerkkinä pelto-ohdake (Heimann & Cussans 1996). Peltovalvatin ja juolavehnän li- sääntyminen on pitkälti samankaltaista kuin pelto-ohdakkeen lisääntyminen, joskin juolavehnä on tuuli- eikä hyönteispölytteinen. 15 Pelto-ohdake Pelto-ohdakkeen siemenistä vain hyvin harvat itävät syksyllä eivätkä nämä taimet yleensä kykene talvehtimaan. Keväälläkin taimettuminen on hidasta ja taimet kehittyvät huonosti, jos muut kasvit varjostavat niitä. Tainten valon- tarve on suuri. Siten siementaimista parhaiten menestyvät ne, jotka ovat itä- neet laitumessa oleviin paljaisiin laikkuihin tai vastamuokattuun viljelymaa- han, jossa muiden kasvien kilpailu on pitkään vähäistä (Amor & Harris 1975, Holm ym. 1977, Heimann & Cussans 1996). Pelto-ohdakkeen tuhannen siemenen paino on 1,1 g (Raatikainen 1991). Sie- menet (Kuva 2) ovat 3–5 millimetriä pitkiä ja lenninhaivenien pituus on 2–3 cm (Hämet-Ahti ym. 1998). Pelto-ohdake taimettuu parhaiten 0,5–1,5 cm:n syvyydessä olevista siemenistä (Heimann & Cussans 1996). Siementen itä- vyys säilyy maassa 5–10 vuotta. Siementen ollessa syvemmällä itävyys säi- lyy pidempään. Jopa 20 vuoden säilyvyyttä on havaittu, kun hautaussyvyys on ollut 105 cm (Toole & Brown 1946, Heimann & Cussans 1996). Suomen oloissa pelto-ohdakkeen taimi kasvattaa kukkivia versoja yleensä vasta toisena kasvuvuonna (Raatikainen 1991). Kasvi on tavallisesti kaksiko- tinen ja hyönteispölytteinen. Muodostuvien elinkykyisten siementen määrä vaihtelee paljon, 0–6800 kpl/varsi, mutta yleensä itämiskelpoisten siementen määrä on vähäinen (Heimann & Cussans 1996). Pääsyy tähän ovat kukissa olevia siemeniä syövät eliöt, enimmäkseen hyönteiset. Periaatteessa siemen- ten aerodynaamiset ominaisuudet ovat hyvät niissä olevien haiventen takia, mutta tavallisesti vain harvat siemenet lentävät yli 10 m:n päähän emokas- vistaan. Usein lentohaiven irtoaa siemenestä sen vielä ollessa kukassa kiinni. Suurin osa siemenistä tipahtaakin emokasvin viereen. (Heimann & Cussans 1996) Peltojen pientareilla kasvavat ohdakkeet leviävät suurella todennäköisyydellä pellolle, joko siementen välityksellä tai kasvullisesti (Dock Gustavsson 1994a, Heimann & Cussans 1996). Nykyinen ympäristötukijärjestelmä, joka kieltää pientareiden ruiskutuksen ja suhtautuu nihkeästi pientareiden niittoon, vahvistaa tätä leviämispainetta. Tuulilevinnän lisäksi ohdakkeen siemenet voivat levitä pitkiäkin matkoja epäpuhtaan kylvösiemenen, kuivikkeena käy- tetyn oljen, rehujen tai maatalouskoneiden mukana (Holm ym. 1977). 16 Kuva 2. Pelto-ohdakkeen, peltovalvatin ja juolavehnän siemenet. (Kuvat: Heikki Jalli) Peltovalvatti Myös peltovalvatin siemenistä useimmat itävät keväällä. Siemenet tarvitsevat itääkseen korkean lämpötilan, joskin tiedot parhaasta itämislämpötilasta vaihtelevat. Stevensin (1924) mukaan valvatin siemenet eivät idä tai itävyys on heikko lämpötilan ollessa 20 °C, mutta itävät jo 4-7 vuorokaudessa, jos lämpötila on 32 °C päivittäin muutaman tunnin ajan. Håkanssonin ja Wall- grenin (1972a) mukaan itäminen on runsainta lämpötilan vaihdellessa 5–25 °C, mutta Andersenin (1968) mukaan paras lämpötila-alue on 20–30 °C. Al- haisissa lämpötiloissa itäminen on hidasta, joten taimettuminen tapahtuu to- dennäköisemmin loppukeväästä (Håkansson & Wallgren 1972a). Vaikka alhaisilla lämpötiloilla itävyys on heikko tai siemenet eivät idä lain- kaan, ei valvatin siemenillä ole havaittu sekundäärisen dormanssin (eli lepo- tilan) muodostumista (Lemna & Messersmith 1990). Siemenet ovat itämis- kykyisiä heti tai pian kypsymisen jälkeen. Noin 80 % pellolla 3-5 vuoden aikana itäneistä siemenistä itää ensimmäisen vuoden aikana (Lemna & Mes- sersmith 1990). Peltovalvatin siemenet itävät parhaiten 0,5 cm:n syvyydestä ja taimettumista tapahtuu hyvin vähän yli 3 cm:n syvyydestä (Håkansson & Wallgren 1972a). Valvatin siemenet säilyttävät itävyytensä 3–5 vuotta, 5 vuoden jälkeen itäviä siemeniä on enää hyvin vähän (Holm ym. 1997). Peltovalvatti on yleensä itsesteriili ja hyönteispölytteinen (Holm ym. 1997). Peltovalvatin arvioidaan tuottavan 2 000–35 000 siementä/kasvi (Lemna & Messersmith 1990, Holm ym. 1997). Siemenet (Kuva 2) ovat 3,5 millimetriä pitkiä ja lenninhaivenellisia. Peltovalvatin tuhannen siemenen paino on 0,3 g (Erkamo 2001). Jos valvatti niitetään liian myöhään kukkimisvaiheen alussa, voivat katkaistut versot kosteissa oloissa muodostaa siemeniä noin viikon ajan katkaisusta (Stevens 1924). Peltovalvatin siemeneen kiinnittyneiden haiventen lento-ominaisuudet ovat paremmat kuin esim. voikukan tai peltovillakon siemenillä. Silti monetkaan valvatin siemenet eivät lennä tuulen mukana 10 metriä kauemmaksi emokas- vista. Siemenen haiven tarttuu hyvin vaatteisiin ja eläimiin sekä leviää puin- tijätteiden ja rehun mukana (Lemna & Messersmith 1990, Raatikainen 1991). 17 Siemenlevinnän esto pientareilta ja kesantomailta on yhtä tärkeää kuin pelto- ohdakkeellakin. Suoraa vertailua ei voi tehdä, mutta kirjallisuuden mukaan valvatin siemen- taimi vaikuttaa hieman kilpailukykyisemmältä kuin ohdakkeen taimi (Holm ym. 1997, Lemna & Messersmith 1990). Sirkkataimet lähtevät parhaiten kasvuun suojaavan kasvipeitteen alla tai kasvupaikoilla, jossa maa on hyvin kostea (Stevens 1924, Pegtel 1976). Tämän vuoksi taimet kasvavat usein kosteikkojen, ojien tai peltojen laidoilla sekä niityillä ja viljelemättömillä pelloilla (Peschken 1981). Tainten alkukehitys on hidasta, mutta jo kahden viikon jälkeen taimettumi- sesta kasvu kiihtyy. Valvatti muodostaa aikaisessa vaiheessa lehtiruusukkeen, jotta yhteyttävä ala on mahdollisimman laaja (Lemna & Messersmith 1990). Siementaimista muodostuneet versot kukkivat hyvin harvoin ensimmäisenä kesänä, mutta kasvullinen levintä on mahdollista jo kun valvatissa 4 kasvu- lehteä (Håkansson & Wallgren 1972a). Juolavehnä Juolavehnän siemenet voivat säilyä maassa vuosia ja varmistavat kasvin säi- lymisen, vaikka juurakko tuhoutuisikin esimerkiksi torjuntatoimenpiteiden takia (Håkansson 1967, Håkansson 1974, Williams 1970). Juolavehnän sie- menet (Kuva 2) ovat isoja, 6–9 mm pitkiä, ja tuhannen siemenen paino on 3,9 g (Raatikainen 1991, Erkamo 2001). Juolavehnän tähkässä on likimain 50 siementä ja siemenet itävät helposti vielä viiden senttimetrin syvyydestä (Williams 1973) useimmiten keväällä (Håkansson 1974). Kun pellolla on paljon juolavehnää, niin lyhyellä aikavälillä siementen merkitys määrälliseen lisääntymiseen on pieni, mutta laadulliseen suuri. Pitkällä aikavälillä sie- menten vaikutus on suuri uusiin olosuhteisiin sopeutuneiden kasvustojen muodostumisessa. Siemenet leviävät kylvösiemenen joukossa ja jopa juokse- va vesi voi kuljettaa siemeniä (Håkansson 1974). Juolavehnän kyky lisääntyä ja levitä siemenien avulla voi tulla ratkaisevaksi esim. käsiteltäessä viljakasvusto glyfosaatilla ennen korjuuta. Ennen puintia tehty käsittely ei vaikuta juolavehnän siementen itävyyteen ja keväällä voi torjuntatoimista huolimatta pellolla kasvaa juolavehnän siementaimia (Me- lander 1988). Pellolla juolavehnä leviää helpommin juurakon osien kuin siemenien avulla (Williams 1973). Siemenistä kehittyneet juolavehnän taimet ovat kuin yksi- vuotisia kasveja kasvin kolmilehtivaiheeseen asti, jolloin juurakon kehittymi- nen alkaa (Håkansson 1967). Siemenistä kasvaneet kasvit ovat samanlaisia kuin pienistä juurakon pätkistä kasvaneet (Håkansson 1968a, Williams 1970). 18 2.2.2 Kasvullinen lisääntyminen Kestorikkakasvien monivuotinen juuristo/juurakkosysteemi tekee niiden tor- junnasta hankalan. Juuret/juurakot kasvavat joko muokkauskoneiden työsy- vyyttä syvemmällä (pelto-ohdake) tai muokkauskerroksessa (peltovalvatti ja juolavehnä). Vaikka juuristo/juurakko pilkkoutuisikin muokkauksessa, voivat useimmat juuren/juurakonpalaset kasvattaa uuden itsenäisen kasviyksilön. Lisäksi muokkauskoneet (varsinkin ladalliset) saattavat levittää juuria laajalle alueelle. Kemiallisesti näiden kestorikkakasvien torjunta onnistuu helpommin kuin mekaanisesti, mutta silloinkaan ei aina saavuteta täyttä tehoa, koska lehtivaikutteiset herbisidit harvoin kulkeutuvat koko laajan juuris- ton/juurakon kaikkiin osiin. Lisäksi syvällä kasvavat juuret ovat suojassa ympäristön, kuten pakkasen ja kuivuuden vaikutuksilta. Kestorikkakasvien hyvä kilpailukyky muiden kasvien kanssa johtuu edellisvuonna juuris- toon/juurakkoon varastoidusta ravinnosta, jonka turvin ne voivat keskittyä alkukesällä pitkän verson kasvattamiseen. Veden ja ravinteiden ottoon tar- vittavat juuretkin ovat osin valmiina (Hodgson 1968, Håkansson 1995). Juuresta tai juurakosta kasvuun lähtevillä pelto-ohdakkeella, peltovalvatilla ja juolavehnällä on olemassa ns. kompensaatiopiste, jossa juurten/juurakon vararavinto on vähimmillään (Kuva 3). Tällöin juuriin/juurakkoon varastoi- tuneesta hiilihydraatista suuri osa on kulunut kasvin maanpäällisen verson kasvattamiseen, eikä yhteyttäminen vielä ole kovin tehokasta. Juurten hiili- Kuva 3. Juolavehnän juurakon massa ja energiavarat ovat pienimmillään, eli kompensaatiopisteessä, kun kasvissa on kolme - neljä lehteä ja juuriston ja versojen kehitys alkaa (Håkansson 1995, suomenkielinen kuva: Koskimies ym. 1999). 19 hydraattisisällön pienuus näkyy erittäin hyvin siinä, että juurten kuivapaino on pienimmillään. Kompensaatiopisteen jälkeen lehdistä alkaa virrata yhä enemmän yhteyttämistuotteita juuriin, jolloin niiden kuivapaino kasvaa. Kompensaatiopiste saavutetaan yleensä myöhemmin kuin koko kasvin mini- mipaino, toisin sanoen versojen muodostus on alkanut, kun kompensaatio- piste saavutetaan. Kompensaatiopisteessä kasvi on heikoimmillaan muokka- uksille ja niitoille, joten mekaaniset torjuntakäsittelyt kannattaisi kohdistaa tähän hetkeen (Håkansson 1969d, Dock Gustavsson 1997). Pelto-ohdake Pelto-ohdakkeen vaakasuora, monikerroksinen juuristo voi olla yli 5 m pitkä ja pystysuorat juuret voivat ulottua yli 2 m:n syvyyteen. Englannissa ja USA:ssa on vaakajuuriston havaittu kasvavan jopa 6–12 m vuodessa (Holm ym. 1977). Australiassa laitumilla ohdake levisi keskimäärin 1,5 m vuodessa (Amor & Harris 1975). Pelto-ohdaketta kutsutaan englannin kielessä cree- ping thistleksi, eli matelevaksi ohdakkeeksi. Vaikka vedenhakujuuret voivat- kin ulottua todella syvälle, kasvaa suurin osa juuristosta n. 10–50 cm:n sy- vyydessä (Kuva 4) (Raatikainen 1991). Ohdakkeen hiilihydraattivarastot ovat pääasiassa inuliinia (Welton ym. 1929). Pelto-ohdakkeen juuret (Kuva 5) katkeilevat muokatessa tai vanhuuttaan. Mistä tahansa juurenpalasen kohdasta voi lähteä kasvuun uusi silmu ja verso. Jopa vain noin 1 cm:n mittaiset juurenpalat voivat kehittää uuden kasviyksi- lön (Holm ym. 1977). Pidempien pätkien elinvoima on kuitenkin parempi (Dock Gustavsson 1997). Myös katkeilemattomista juurista kasvaa uusia maanpäällisiä versoja. Muokkaamattomilla alueilla ohdakekasvusto voi olla pyöreähkö laikku, joka on saanut alkunsa yhdestä ainoasta siemen- tai juu- renpalataimesta. Nämä laikut saattavat vanhemmiten jäädä keskeltä paljaiksi, kun juuristo leviää rengasmaisesti ulospäin ja vanhat juuret keskellä kuolevat (Amor & Harris 1975). Juurten säilymisaikaa maassa ei tiedetä tarkkaan, mutta on arveltu niiden säilyttävän elinkykynsä 2–4 vuotta (Koskimies ym. 1999). 20 Kuva 4. Peltovalvatin, juolavehnän, pelto-ohdakkeen, leskenlehden ja pelto- kortteen juurten/juurakoiden kasvusyvyys peltomaassa. Juolavehnän juurak- ko ja peltovalvatin juuret kasvavat kyntökerroksessa, muut lajit ovat osittain muokkauksen tavoittamattomissa (Granström 1976, Lötjönen ym. 1999. Piir- ros: Tellervo Ruoho) Dock Gustavsson (1997) määritti pelto-ohdakkeen kompensaatiopisteen Ruotsissa kasvihuone- ja peltokokeilla. Juurten kuivapaino on yleensä pie- nimmillään ja kasvi herkin muokkauksille, kun ohdakkeessa on keskimäärin 8 kasvulehteä. Kun juuret pätkitään lyhyiksi ja haudataan 20 cm:n syvyyteen, kompensaatiopiste on kasvin 4–7 -lehtiasteella mutta kun juuret ovat pitkiä ja pinnassa, kasvi saavuttaa kompensaatiopisteen myöhemmin, 8–10 - lehtiasteella (Dock Gustavsson 1997). Kompensaatiopisteen jälkeen kasvin juurten ja varsien kasvu on nopeaa, joten on varottava mekaanisen torjunnan myöhästymistä optimiajankohdastaan. 21 Kuva 5. Pelto-ohdakkeen (alempi) ja valvatin (ylempi) juurten katkeamispinta on erilainen. Valvatin juuri on hauras, ja se katkeaa helposti. Katkeamis- pinnasta erittyy maitiaisnestettä. Ohdakkeen juuri on sitkeämpi, ja usein ydin katkeaa eri kohdasta kuin muu osa juurta. (Kuva: Petri Vanhala) Lyhyiden, 7 cm:n mittaisten juurtenpätkien versonmuodostus on selvästi heikompaa kuin 21 cm:n pituisten pätkien kasvu. Samoin 20 cm:iin haudat- tujen juurtenpätkien uudelleenkasvu on huonompaa kuin 5 cm:n syvyyteen haudattujen juurten kasvu. Viisas torjuntataktiikka voisi olla tehokas juurten pätkintä lyhyiksi ja syvälle hautaaminen, kun ohdakkeessa on noin 8 lehteä. Kokeet tehtiin melko nuorella ja tasalaatuisella ohdakekasvustolla, joten ti- lanne pellolla voi olla mutkikkaampi (Dock Gustavsson 1997). Yhdysvaltalaisten tutkimusten mukaan pelto-ohdakkeen juuriston hiilihyd- raattivarastot ovat pienimmillään juuri ennen kasvin kukkanuppujen muo- dostumisen alkamista. Ajankohta on pohjoisissa osavaltioissa yleensä kesä- kuun aikana (Hodgson 1968). Pelto-ohdakkeen juurten kasvu alkaa keväällä, kun keskilämpötila kohoaa viiteen asteeseen. Enemmän maanpäällisiä versoja alkaa nousta, kun keski- lämpö ylittää kahdeksan astetta (Moore 1975). Juuret kasvavat kuitenkin parhaiten +15 asteessa (Hamdoun 1972, Kvist & Håkansson 1985). Hamdou- nin (1972) petrimaljakokeessa ohdakkeen juurenpaloista ei kasvanut yhtään versoa vielä +5 ºC:n lämpötilassa. Donald (2000) sekä Jensen ym. (2002) pyrkivät ennustamaan ohdakkeen taimettumista entistä tarkemmin läm- pösumman avulla. Suhteellisen myöhäisen kasvuunlähdön ja vieläkin myö- häisemmän kompensaatiopisteen takia ohdake ei juurikaan kärsi normaalista kylvömuokkauksesta (Håkansson 1995). 22 Pelto-ohdake ei aloita talvilepoa yhtä aikaisin syksyllä kuin peltovalvatti. Syvän juuristosysteemin vuoksi ohdake kestää sänkimuokkausta paremmin kuin juolavehnä (Fogelfors & Boström 1998). Juurenpalasten ja siementen lisäksi pelto-ohdake voi levitä maahan joutunei- den varrenpalasten avulla. Sopivissa kosteusoloissa varrenpaloihin kasvaa juuret ja näistä kehittyy uusi kasvi. Magnussonin ym. (1987) kokeissa osittain maahan haudatut varren palaset selviytyivät paremmin kuin kokonaan hau- datut palaset. Syynä tähän oli lehtien yhteyttämisen jatkuminen maanpäälli- sissä osissa. Keväällä tai kesällä katkotut ohdakkeen varren osat pystyivät kehittämään juuristoa siten, että ne säilyivät talven yli ja kykenivät tuotta- maan ilmaversoja seuraavana kesänä. Syksyllä katkotut pätkät eivät tähän pystyneet, vaan ne kuolivat talven aikana. Esimerkiksi muokkauksen pätki- mät ja levittämät varrenpalat voivat siis laajentaa ohdakekasvustoja. Ei kui- tenkaan tiedetä, mikä on tämän leviämistavan merkitys verrattuna juuristo- ja siemenlevintään. Peltovalvatti Peltovalvatin juuristo kasvaa ohdaketta pinnemmassa (Kuva 4). Suurin osa juuristosta kasvaa alle 10 cm:n syvyydessä, mutta joitakin juuria kasvaa myös 25 cm:ssä (Holm ym. 1997). Tosin pystyjuurien on havaittu joskus tunkeutuvan jopa 2 m:n syvyyteen. Pystysuorat juuret pystyvät tuottamaan eläviä silmuja jopa 50 cm:n syvyydessä (Stevens 1924). Valvatin juuret voi- vat kasvaa pituutta 0,5–2,8 m vuodessa (Lemna & Messersmith 1990). Juur- ten elinaika ei ole tarkkaan tiedossa, mutta ne elävät ainakin 2 vuotta (Hå- kansson 1969d). Kakriaisen (2001) kokeessa valvatin juurenpalat, jotka eivät kasvattaneet versoa, kuolivat kasvukauden aikana. Valvatinkin hiilihydraatti- varastot ovat pääasiassa inuliinia, eivätkä tärkkelystä (Stevens 1924, Kakriai- nen 2001). Peltovalvatti lähtee keväällä kasvuun maanalaisista juurten silmuista tai ver- son tyviosista. Kasvuunlähdön nopeuteen ja ilmestyvien versojen määrään vaikuttaa keväällä juuressa oleva kuiva-aineen määrä (Lemna & Messersmith 1990). Juurten halkaisija on yleensä 2,5-5,0 mm, se yltää harvoin 1 cm:iin (Stevens 1924). Maanpinnan suuntaisiin juuriin tai verson maanalaisiin osiin (Lemna & Messersmith 1990) muodostuu paksuuskasvun aikana silmuja, joista kasvaa uusia versoja. Uudet, paksuuntuvat juuret kehittyvät alkuperäi- sen juuren sekundäärisestä kasvusta ja voivat alkaa kasvattaa versoja saavut- taessaan 1–1,5 mm:n paksuuden (Håkansson 1969d). Peltovalvatti leviää ohdakkeen tavoin muokkauksen pilkkomista tai van- huuttaan katkeilleista juurenpaloista. Alle 2,5 cm:n juurenpaloista voi kehit- tyä uusi kasvi edellyttäen, että palassa on alkusilmu (Lemna & Messersmith 1990, Holm ym. 1997). Samoin kuin ohdakkeella, pidempien juurtenpalojen elinvoima on lyhyitä parempi. Maanpinnalle joutuneet juurenpalat kuolevat 23 muutamassa päivässä kesällä kuivuuteen tai talvella pakkaseen. Ruotsalaisis- sa kokeissa 2–10 cm:n syvyyteen haudatut juurenpalaset kasvattivat parhaiten ilmaversoja, mutta valvatti jaksoi taimettua vielä 30 cm:n syvyydestäkin (Håkansson & Wallgren 1972b). Peltovalvatin kompensaatiopiste eli juurten vararavintominimi ajoittuu sii- hen, kun valvatissa on 5–7 lehteä. Tällöin juurten kuivapaino sekä hiilihyd- raatti- ja typpimäärät ovat pienimmillään (Håkansson 1969d, Håkansson & Wallgren 1972b). Torjuntamuokkaukset ja -niitot kannattaa keskittää tähän hetkeen. Jo lievä myöhästyminen (valvatissa 8 lehteä) heikentää selvästi tor- junnan tehoa. Håkanssonin (1969d) kokeissa kompensaatiopiste ajoittui aivan kesäkuun alkuun (2 koevuotta). Valvatin juuret oli istutettu edellisvuoden syksynä, jonka jälkeen maata ei oltu muokattu ollenkaan. Käytännössä pel- lolla on hyvin monessa kehitysasteessa olevaa valvattia samanaikaisesti, jo- ten torjuntatoimenpiteet kannattaa tehdä suurimpien valvattien mukaan myö- hästymisen välttämiseksi. Stevensin (1924) mukaan pienet punertavat lehdet tulevat matalassa kasva- vilta juurilta näkyviin viikon kuluttua kasvuun lähdöstä ja uusien juurten kasvu alkaa 3-4 viikkoa tätä myöhemmin. Kasvullisesti muodostuvat versot alkavat nousta maan pinnalle huhti-toukokuun vaihteessa, eli maan alkaessa lämmetä (Håkansson 1969d). Valvatti kasvattaa ensin ruusuketaimen, jonka yhteyttämispinta-ala on laaja. Juurten paksuuntuminen alkaa, kun kasvi on kompensaatiopisteessä, eli 5–7 lehtiasteella. Tämän jälkeen juurten kasvu on hyvin nopeaa. Kukkavarret alkavat kehittyä, kun valvatissa on 12–15 lehteä (Håkansson 1969d, Håkansson & Wallgren 1972b). Kasvin lehdet ja varret kuolevat melko herkästi lievissäkin syyshalloissa (Lemna & Messersmith 1990). Håkanssonin (1969d) tutkimuksessa versoja kasvoi kesäkuun alun jälkeen myös uusista, paksuutta kasvaneista juurista. Kesäkuun lopun jälkeen hau- taaminen vähensi uusien versojen kasvua sitä enemmän mitä myöhemmin hautaaminen tehtiin. Elokuun lopulla (25.8.) haudatuista yksilöistä kasvoi versoja vähän tai ei ollenkaan ennen seuraavaa kevättä. Kasvulliseen lisään- tymiseen tarvittavia rakenteita muodostui vähiten samaan aikaan, kun verso- jen ilmestyminen oli vähintä (Håkansson 1969d). Ruotsissa Upsalan tienoilla peltovalvatti näyttäisi käyvän talvilevolle syys- lokakuussa. Syyskuun alussa valvatti kasvoi vielä hidastuneesti, mutta juu- riston selvä dormanssi eli lepotila havaittiin syyskuun puolivälistä lokakuu- hun (Håkansson & Wallgren 1972a). Dormanssi purkaantui, kun juurenpaloja säilytettiin 1 kuukausi +2 ºC lämpötilassa. Aiemmissa kokeissa juurten dor- manssia on havaittu jo elokuussa (Håkansson 1969d). Kesän aikana niitetty valvatti saattaa syksyllä jatkaa kasvuaan pidempään kuin valvatit, jotka ovat saaneet kasvaa häiriöttä tai joita on häiritty muokkauksin (Heikki Koskimies, 23.10.2001, Etelä-Pohjanmaan Maaseutukeskus, kirjallinen tiedonanto; Petri 24 Kuva 6. Juolavehnä leviää juurakon eli maavarren avulla. (Kuva: Heikki Jalli) Vanhala, MTT, 24.10.2001, suullinen tiedonanto). Aikaisen talvilevon ja syvän juuristosysteemin takia peltovalvattia ei voida torjua syksyllä kyntöä edeltävillä sänkimuokkauksilla (Håkansson & Wallgren 1972b). Valvatin pystysuorat juuret elävät harvoin yli talven (Stevens 1924). Juolavehnä Pääosa juolavehnän juurakosta (Kuva 6) kasvaa 10–15 cm:n syvyydessä (Kuva 4) ja syvemmälle joutuneet juurakon palat kasvavat pinnemmalle jo yhdenkin häiriöttömän kasvukauden aikana. Juurakon kehittyminen maan pintakerrokseen jatkuu, jos kasvua ei muokkauksin häiritä. Juurakon siirty- mistä optimisyvyyteen edistää syvällä olevien juurakon osien suuri kuolevuus (Håkansson 1969b). Juolavehnä pystyisi kasvattamaan uusia versoja ympäri vuoden, mutta kylmät talvikuukaudet joulu-, tammi- ja helmikuu pysäyttävät kasvun. Ruotsin olois- sa juolavehnän juurakko pysyy ennallaan tai menettää painoa maalis- ja huh- tikuussa. Toukokuussa sääolot vaikuttavat siihen pieneneekö vai suureneeko juurakon paino. Kesäkuusta lähtien marraskuuhun eli talveen asti juolavehnä kasvattaa juurakkoaan (Håkansson 1977). Johnson ja Buchholtz (1962) tutkivat USA:n Wisconsinissa juolavehnän sil- mujen lepotilaa. Huhtikuun alussa kaikki juolavehnän juurakkoon edellisenä kasvukautena kasvaneet silmut olivat valmiita aloittamaan kasvun. Otollisissa oloissa silmut alkoivat kasvaa, muuten kasvuvalmius alkoi nopeasti vähetä. Kesäkuussa lähes kaikki silmut olivat lepotilassa, ja jos juolavehnäkasvustoa ei häiritty, juurakon aktiivisuus oli pienimmillään. Tästä lepotilasta palautu- minen alkoi kesäkuun lopussa ja jatkui syksyyn. Kasvin maanpäällisten osien kehityksestä saadaan kuva juurakon tilasta. Juolavehnän juurakon massa ja energiavarat ovat pienimmillään, eli kompen- 25 saatiopisteessä, kun kasvissa on kolme - neljä lehteä ja 1–2 versoa, ja juura- kon sekä versojen kehitys aluillaan (Håkansson 1967, Williams 1970). Juu- rakko kasvaa nopeammin kuin versot (Håkansson 1967). Uusien juurakon osien ja silmujen kehittyminen alkaa (Wisconsin, USA) toukokuun alussa ja uusien silmujen osuus kasvukykyisten silmujen osuu- desta kasvaa nopeasti. Samalla kun vanhojen silmujen kasvukunto heikkenee, syntyy uusia silmuja eikä kasvukykyisten silmujen kokonaismäärä vähene kesän aikana. Vain kolmasosa juolavehnän juurakosta on kasvukykyistä, loppu 2/3 on kuolevaa, kuollutta ja mikrobien hajottamaa. On huomattavaa, että vanhojen silmujen kasvuvalmiuden heikkeneminen ajoittuu uuden kas- vun ja nopean kehityksen hetkeen, jolloin maan lämpötila on matala ja mik- robitoiminnan vähyys voi johtaa ravinnepuutteeseen (Johnson & Buchholtz 1962). Osa uusista silmuista on myös lepotilassa (Chancellor 1975). Jos juolavehnän juurakkoa ei muokkauksin tai muuten vahingoiteta tai häiri- tä, säilyy 95 % silmuista lepotilassa (Johnson & Buchholtz. 1962). Muokka- uksen johdosta silmut aloittavat kasvun, joka kehittyy silmujen lepotilaa kohti (Chancellor 1975). Toisenlainen lepotila ilmenee, jos silmut eivät aloita kasvuaan häirinnästä huolimatta. Tämä myöhäiskevään lepotila (”late-spring dormancy”) ilmenee kasvulle suotuisissa ympäristöoloissa. Koska juurakko on katkaistu, lepotilan syynä ei voi olla juurakon kärjen sivuverson kasvua säätelevä vaikutus. Juurakossa itsessään ja silmuissa pitää olla kasvua estävä tekijä. (Johnson & Buchholtz. 1962). Håkansson (1967) ei ole havainnut myöhäiskevään lepotila -ilmiötä ruotsalaisissa tutkimuksissa. Hän ei kuiten- kaan kiistä, etteikö ravinteiden puute tai juurakon vararavinnon loppuminen muokkausten seurauksena voisi lopettaa silmujen kehitystä, mutta sitä ei pidä kutsua lepotilaksi. Skandinaviassa juurakon kasvua eivät pysäytä myöskään korkeat lämpötilat. Pitkät juurakonpalat pysyvät hengissä ja kasvattavat enemmän maanpäällisiä versoja kuin 4 cm pituiset juurakonpalat. Lyhyet (4–12 cm) palat muodosta- vat matalaan (2,5–7,0 cm) haudattuina silmumääräänsä nähden enemmän versoja kuin pitkät juurakonpalat. Kun lyhyet juurakon osat haudataan 10 tai 15 cm syvyyteen, versonmuodostuskyky heikkenee (Håkansson 1968a). Ly- hyistä (4–8 cm) juurakon pätkistä kasvoi vain muutama verso 10–15 cm:n syvyydestä. Pitkät (32 cm) juurakon pätkät voivat muodostaa versoja jopa 30 cm:n syvyydestä, vaikka niidenkin kasvukyky heikkenee hyvin nopeasti hau- dattaessa syvemmälle kuin 15 cm:iin (Håkansson 1968b). Jäykillä savilla juolavehnä taimettuu syvältä paremmin kuin hietamailla (Håkansson 1968b). Juurakon hautaamissyvyyden samoin kuin juurakon massan ja taimettuneiden versojen lukumäärän välistä suhdetta kuvaa sigmoidinen käyrä (Kuva 7) (Håkansson 1968b). 26 Kuva 7. Mitä syvempään juolavehnän juurakon palaset haudataan, sitä har- vempi palanen jaksaa kasvattaa lehdellisen verson. Versojen kasvaminen on heikkoa myös aivan maan pinnan tuntumassa. (Periaatepiirros, Håkanssonia 1968b mukaillen). Kun juurakonpala on maassa vaakatasoon nähden vinossa, kärkikasvupiste ylöspäin, syntyy enemmän versoja, kuin jos kärkikasvupiste olisi alhaalla. Vaakatasoon nähden vinossa olevista juurakon osista syntyy enemmän ver- soja kuin vaakatasossa olevista (Håkansson 1968b). Jos kärjettömästä juura- kon palasta poistetaan silmut yhtä lukuunottamatta, on syntyvä verso keski- määräistä voimakaskasvuisempi. Lisäksi juurakko kasvaa normaalia enem- män (Håkansson 1968a). 2.3 Kasvuolosuhteet Pelto-ohdake Pelto-ohdake viihtyy kaikkialla lauhkean ilmastovyöhykkeen alueella, jossa kesän maksimilämpötilat jäävät kohtuullisiksi (Holm ym. 1977). Suomessa kasvustot ovat runsaimpia maan lounais- ja eteläosissa (Raatikainen 1991, Salonen ym. 2001a). Syvän juuristonsa takia pelto-ohdake kestää hyvin kui- vuutta ja saattaa kärsiä, jos kasvupaikan pohjaveden pinta tai kosteus nousee liian korkeaksi. Optimaalinen sademäärä on 450–900 mm/vuosi. Kasvi on kuitenkin hyvä mukautumaan erilaisiin kosteusoloihin (Holm ym. 1977). 0 5 10 15 20 25 30 0 50 100 Taimettumisprosentti, % Ha u ta a m is s yv yy s , c m 27 Parhaiten pelto-ohdake kasvaa savipitoisilla ja viljavilla kivennäismailla. Se ei ole niin yleinen kevyillä ja kuivilla maalajeilla. Kasvi ei myöskään viihdy tiivistyneessä ja märässä maassa. Tiivistymät haittaavat kasvullista uusiutu- mista. Pelto-ohdaketta esiintyy yleisesti viljojen joukossa, perunassa, juuri- kasmailla, laitumissa ja ensimmäisen vuoden nurmissa (Holm ym. 1977, Raatikainen 1991). Pelto-ohdakkeen suhteellinen kilpailukyky viljelykasvin kanssa saattaa olla paras alhaisilla typpitasoilla. Pelto-ohdake tosin hyötyy maan korkeasta typ- pipitoisuudesta ja kasvattaa tällaisissa oloissa runsaasti niin juuristoa kuin maanpäällisiäkin osia (Hamdoun 1970, Nadeau & Vanden Born 1990). Kor- kea typpitaso kuitenkin lisää viljelykasvin (kokeissa ohran) kilpailukykyä niin, että pelto-ohdakkeen kasvu jää heikommaksi kuin alhaisemmalla typpi- tasolla. Tämä tarjoaa keinon pelto-ohdakkeen integroituun torjuntaan (Kolo & Froud-Williams 1993). Peltovalvatti Aivan kuten pelto-ohdake, myös peltovalvatti kasvaa kaikkialla maapallon lauhkean ilmastovyöhykkeen alueella (Holm ym. 1997). Suomessa peltoval- vatti on hieman pelto-ohdaketta yleisempi rikkakasvi, viimeisimmän rikka- kasvilaskennan mukaan peltovalvattia esiintyy kaikkialla Etelä- ja Keski- Suomessa (Salonen ym. 2001a). Kasvi ei siedä kovin korkeita eikä matalia kasvulämpötiloja, kokeissa peltovalvatti on kasvanut parhaiten 20/15 °C päi- vä/yö-lämpötilassa (Zollinger & Kells 1991). Valon määrä ja laatu ovat tärkeitä kasvutekijöitä. Varsinkin nuori valvatti kärsii varjostuksesta. Zollingerin ja Kellsin (1991) mukaan täydessä valon voimakkuudessa (1015 µmol m-2 s-1, näkee tehdä tarkkaa käsityötä) kasvavat valvatit tuottavat enemmän lehtiä ja neljä kertaa niin paljon kukkia kasvia kohti kuin 285 µmol m-2 s-1:n (tavallinen luokan valaistus) voimakkuudessa kasvavat. Lehtiruusukkeen halkaisija puolestaan on hämärämmässä kasva- villa valvateilla suurempi kuin täyden valon voimakkuudessa kasvavilla. Lisäksi alhainen valon voimakkuus viivästyttää valvatin kukintaa neljällä viikolla. Pituuskasvu on nopeinta voimakkaassa valossa kasvun ensimmäiset 8 viikkoa, minkä jälkeen erot eri valon voimakkuuksien välillä tasaantuvat (Zollinger & Kells 1991). Valon puutteesta kärsivä valvatti ei kykene keräämään vararavintoa juuriin. Kasvaessaan täyttä valoa (1015 µmol m-2 s-1) hämärämmässä (580 µmol m-2 s-1) valvatin juurien ja versojen kuivapaino ja lehtien lukumäärä jää pienem- mäksi, mutta kasvavat lehdet ovat suurempia. Valon edelleen heiketessä (285 µmol m-2 s-1) valvatti turvaa valon saantia panostamalla yhä enemmän lehtien kasvattamiseen juurten ja varren kustannuksella. Yhteyttäminen, transpiraatio ja vedenkäytöntehokkuus heikkenevät valonvoimakkuuden pienentyessä (Zollinger & Kells 1991). 28 Peltovalvatti hyötyy, jos lohkon ojitus toimii heikosti; se viihtyy kosteassa ja vaatii selvästi märemmät kasvuolot kuin pelto-ohdake. Kokeissa peltovalva- tin kasvu oli parhainta, kun maa oli vedellä kyllästynyt (vesipotentiaali 0 bar). Vesipotentiaalin laskiessa -1 bar:iin peltovalvatin kasvu väheni 70 %. Maan edelleen kuivuessa vesipotentiaalin laskiessa -2 tai -5 bar:iin valvatin kukinta myöhästyi 5 viikkoa verrattuna kenttäkapasiteettiin (tässä tutkimuk- sessa -1/3 bar), jolloin makrohuokoset ovat tyhjiä, eikä maassa ole irtovettä (Zollinger & Kells 1991). Peltovalvatti suosii saves- ja kaliumpitoisia maita (Holm ym. 1997). Hie- susavi on parempi kasvualusta kuin jäykkä savi tai karkeat kivennäismaat. Maan riittävä kosteus on kuitenkin maalajia tärkeämpi kasvutekijä (Lemna & Messersmith 1990). Suomessa lajia tavataan myös hyvin multavilla mailla. Peltovalvatti kasvaa parhaiten maan pH:n ollessa neutraali tai lievästi emäk- sinen (Lemna & Messersmith 1990). Kasvihuonekokeissa peltovalvatti tuotti noin 30 % vähemmän biomassaa kun maan pH laski 6,2:sta 5,2:een (Zollin- ger & Kells 1991). Peltovalvatti on kuitenkin melko kilpailukykyinen viljojen kanssa myös alhaisilla pH-tasoilla. Peltovalvatti ottaa tehokkaasti maasta kaikkia pääravinteita ja kalsiumia sekä magnesiumia. Näiden pitoisuus peltovalvatissa saattaa olla yli kaksinkertai- nen vehnän tai ohran ravinnepitoisuuksiin nähden (Holm ym. 1997). Vaikka peltovalvatti kasvaakin parhaiten runsastyppisessä maassa, sen kilpailukyvyn on todettu heikkenevän ohran kanssa, kun maan typpipitoisuutta lisätään (Håkansson & Wallgren 1972b). Pelto-ohdakkeen lailla peltovalvatti on Suomessa yleinen viljoissa, perunassa, juurikasmailla ja ensimmäisen vuoden nurmissa (Raatikainen 1991). Juolavehnä Juolavehnän versot (Majek ym. 1984) ja juurakko kehittyvät parhaiten leu- dossa lämpötilassa (Harker & Dekker 1988). Maanpäällisten osien ja koko kasvin kuivapainon kehitys on nopeinta pitkän päivän oloissa lämpötilassa 25–30 °C. Juurakon lämpötilan päiväoptimi on maanpäällisiä osia matalampi 20–(25) °C (Håkansson 1969c, Harker & Dekker 1988) ja yölämpötila 15 ºC (Harker & Dekker 1988). Juolavehnän suhteellinen kilpailukyky on par- haimmillaan alueilla, joiden kesälämpötila on alhainen tai kohtuullinen, läm- pimimmän kesäkuukauden keskilämpötila 12–20 ºC. Ilmaston on myös olta- va kostea, kuten Pohjois- ja Luoteis-Euroopassa, jossa juolavehnä on tärkeä rikkakasvi kaikilla viljelykasveilla. Etelä- ja Kaakkois-Euroopassa, jossa on ajoittain kuivaa, juolavehnän merkitys on pieni, paitsi viileämmillä ylänkö- alueilla (Håkansson 1975). Ruotsalaisessa tutkimuksessa eri puolilta maata kerätyt juolavehnäkloonit eivät eronneet kasvussaan toisista (Håkansson 1967). Suomessa juolavehnä on Inarin Lappia lukuunottamatta yleinen kasvi (Hämet-Ahti ym. 1998). 29 Matalissa lämpötiloissa juolavehnän juurakon kasvu lisääntyy suhteessa maanpäällisiin versoihin ja korkeissa lämpötiloissa kasvin maanpäällisten osien suhteellinen kasvu lisääntyy (Håkansson 1969c). Juolavehnän lehdet kasvavat viileässä lyhyemmiksi kuin lämpimässä (Håkansson 1967). Lyhyt päivä ja korkeat lämpötilat vaikuttavat voimakkaammin juurakon ke- hittymiseen kuin maanpäällisten osien kasvamiseen (Håkansson 1969c). Majek ym. (1984) tutkivat juolavehnän juurakon kasvua 10, 21 ja 32 ºC läm- pötilassa, päivänpituuden ollessa 8, 10, 12, 14 tai 16 tuntia. Juurakon kär- kisilmut alkoivat kasvaa ylöspäin ja maanpinnan yläpuolelle lämpötilan las- kettua 10 asteeseen tai noustua 32 asteeseen tai valoisan ajan ollessa 14 tai alle 10 tuntia. Juurakon kärkisilmut kasvoivat maan alla lämpötilan ollessa 21 ºC ja päivän pituuden ollessa 12 tai 16 tuntia. Havainnoidut lämpötila- ja valotasot ja -ajat ja niiden vaikutus juolavehnän juurakon kasvuun vastaavat havaintoja luonnossa (Majek ym. 1984). Pysyvä lämpötila 35°C on juolaveh- nälle hyvin vahingollinen ja lämpötilassa 40 °C ei tapahdu kasvua (Håkans- son 1969c). Valon vähentyessä juolavehnän maanpäällisten versojen kasvu lisääntyy suhteessa juurakon kasvuun (Håkansson 1969c, Skuterud 1977). Varjossa juolavehnän maavarret ohenevat ja solmuväliä sekä silmujen välimatkaa pi- dentämällä kasvi pyrkii turvaamaan kullekin silmulle mahdollisimman hyvät kasvuolot (Skuterud 1977). Juolavehnä kasvaa kevyillä ja läpäisevillä kivennäismailla paremmin kuin raskailla savilla, ja sen juurakko kasvaa läpäisevillä mailla syvemmälle kuin tiiviillä mailla. Kuivissa oloissa juolavehnä kasvaa parhaiten hyvin vettä pi- dättävillä mailla kuten turve- ja savimailla. Kostea sää ja korkeat lannoitusta- sot mahdollistavat juolavehnän hyvän kasvun maalajista riippumatta (Leuchovius 1972) ja se hyötyykin nykyaikaiseen viljelyyn kuuluvasta lan- noituksesta ja kalkituksesta (Håkansson 1975, Holm ym. 1977). Juurakko kestää muokkauksien yhteydessä pilkkoutumista ja maalla peitty- mistä (Håkansson 1975). Juurakko kesti ruotsalaisissa kokeissa neljä viikkoa pienin vaurioin maan lakastumisrajalla olevaa kosteutta. Juolavehnän juura- kon kosteus on 60–80 % ja se kuolee kosteuden laskiessa 16 prosenttiin. Vanhat tummuneet juurakon osat kestävät kuivuutta paremmin kuin uudet, vielä kehittyvät pätkät (Håkansson & Jonsson 1970). 3 Taloudelliset merkitykset Rikkakasvit vaikuttavat viljelyn taloudelliseen tulokseen. Suurin ja selkeim- min mitattavissa oleva haitta on vaikutus viljelykasvien satoon. Pelto-ohdake, peltovalvatti ja juolavehnä ovat laajajuurisia, kookkaita ja monivuotisia rik- kakasveja, jotka valloilleen päästyään aiheuttavat nopeasti satotappioita. Mu- 30 kula (1974) pitääkin peltovalvattia ja juolavehnää kilpailukykyisimpinä rik- kakasveina. Muita kestorikkakasvien aiheuttamia ongelmia ovat vaikeutunut sadonkorjuu, lisääntynyt viljan lajittelu- ja kuivaustarve, rikkakasveja sisältävän rehun alentunut sulavuus, lisääntynyt maanmuokkaustarve, ravinteiden ja kosteuden kulutus sekä ko. rikkakasvien allelopaattiset ominaisuudet. Näiden vaikutus- ten rahaksi muuttaminen on hankalampaa kuin satoa alentavien vaikutusten. 3.1 Pelto-ohdake ja -valvatti Pelto-ohdake ja peltovalvatti voidaan nykyään melko helposti torjua kemial- lisesti viljojen joukosta. Muualta niiden torjuminen on kallista. Luonnonmu- kaisessa tuotannossa kemikaalien käyttö ei ole sallittua, vaan rikkakasvien torjunta on hoidettava viljelykierron ja mekaanisten menetelmien avulla. Näiden teho ei ole aina riittävä. Suomessa pelto-ohdakkeen ja -valvatin tiheys ja biomassa ovatkin luomuviljelyssä moninkertaisia tavanomaisesti viljeltyi- hin ruiskutettuihin peltoihin verrattuina. Luomuviljelyssä nämä rikkakasvit ovat yleistyneet aikavälillä 80-luvun puolivälistä 90-luvun loppuun (Marttila 2000, Salonen ym. 2001a). Salosen ym. (2001b) tutkimuksessa viljanviljelijät pitivät juolavehnää run- saimpana ja pahimpana kestorikkakasvinaan. Peltovalvatti päihitti niukasti pelto-ohdakkeen yleisyydessä (Salonen ym. 2001b). Ruotsissa tehdyn vilje- lijähaastattelun mukaan suurin osa luomuviljelijöistä piti pelto-ohdaketta tai juolavehnää hankalimpana rikkakasvina. Moni koki pelto-ohdakkeen koko luomuviljelyn suurimpana ongelmana (Lööf 1994). Myös ruotsalaiset luomu- neuvojat näkivät pelto-ohdakkeen, juolavehnän ja peltovalvatin aiheuttavan suuria ongelmia luomuviljelyssä. Pelto-ohdaketta pidettiin vaikeimpana luo- muviljelyn rikkakasvina ja sen todettiin aiheuttavan mittavia sadonmenetyk- siä vuosittain (Lundkvist 1998). Suomessa peltovalvatti on pelto-ohdaketta yleisempi rikkakasvi (Salonen ym. 2001c). Muissa maissa on tehty selvästi enemmän pelto-ohdaketta käsittele- viä tutkimuksia, joten pelto-ohdakkeen voi päätellä olevan peltovalvattia yleisempi rikkakasvi tai aiheuttavan enemmän haittoja viljelylle. Pelto-ohdake Amerikkalaisessa tutkimuksessa kolme pelto-ohdakkeen versoa neliömetrillä pienensi kevätvehnän satoa noin 15 % verrattuna rikkakasvittomaan kasvus- toon. 10 kpl/m² vähensi satoa noin 25 % ja 30 kpl/m² vastaavasti noin 60 %. Välillä 0–2 pelto-ohdaketta neliömetrillä vehnän sadonalennus oli jyrkempää kuin suuremmilla ohdaketiheyksillä, koska ohdakkeet olivat tällöin elinvoi- maisempia ja isompia kuin tiheämmin kasvaessaan (Hodgson 1968). 31 Syysvehnällä kanadalaiset ovat havainneet hieman pienempiä sadonmenetyk- siä: 11 pelto-ohdakkeen versoa/m² vähensi satoa 17 % ja 38 kpl/m² vähensi satoa 49 %. Epälineaarinen sadonennustusmalli näytti toimivan tässäkin line- aarista paremmin: pienillä ohdaketiheyksillä sadonalentuma oli nopeampaa kuin suurilla ohdaketiheyksillä. Kanadan preerioilla syysvehnää pidetään rukiin jälkeen toiseksi parhaana kilpailijana rikkakasveja vastaan, esim. ke- vätviljat eivät ole yhtä hyviä hitaan alkukehityksensä takia. Vehnällä pelto- ohdake vaikuttaa eniten muodostuvien tähkien määrään ja sitä kautta satoon (McLennan ym. 1991). O’Sullivanin ym. (1982) mukaan pelto-ohdake on 3,4 kertaa hukkakauraa kilpailukykyisempi ohran seassa kasvaessaan. O’Sullivan ym. (1982) tutkivat Kanadassa eri ohdaketiheyksien vaikutusta ohran satoon. Eri ohdaketiheydet saatiin ottamalla näytteitä ohrapelloilla kasvavien ohdakelaikkujen reunoilta (pienin tiheys) ja keskeltä (suurin tihe- ys). Laskentojen perusteella muodostettiin malleja, joiden avulla viljelijät voivat helposti määrittää pelto-ohdakkeen torjunnan kannattavuuden omilla lohkoillaan. Epälineaarinen satotappiomalli (neliöjuuri) toimi paremmin pie- nillä (≤ 5 kpl/m²) ohdaketiheyksillä ja lineaarinen suuremmilla tiheyksillä (5– 45 kpl/m²) (Kuva 8). Ohdakeversojen tiheys (kpl/m²) ennusti satotappiota paremmin kuin ohdakkeiden kuivapaino, kukkivien ohdakkeiden määrä tai yli 50 cm korkeiden ohdakkeiden määrä. Mallin mukaan viisi pelto- ohdakkeen versoa/m² alensi ohran satoa 18 %, ja 45 kpl/m² vastaavasti 52 %. Luvut ovat suurin piirtein samaa luokkaa kuin Hodgsonin (1968) kevätveh- nällä havaitsemat satotappiot, varsinkin kun huomioidaan ennustemallien melko suuret virhemarginaalit. 0 10 20 30 40 50 60 70 80 0 10 20 30 40 50 60 70 Ohdakkeita kpl/m2 O hr a n s a do nm e n e ty s (% ) a b Kuva 8. Ohdakeversojen lukumäärän vaikutus ohran satoon. Käyrä b (y=0.42+7.6√x) ennustaa satoa paremmin, kun ohdaketiheys on pieni (≤5 kpl/m²). Käyrä a (y=14.03+0.85x) toimii paremmin, kun ohdaketiheys on suuri (5-45 kpl/m²) (O'Sullivan ym. 1982). 32 Pelto-ohdakkeen rapsilla aiheuttamat satotappiot olivat Kanadassa pienempiä kuin viljoilla. Kymmenen ohdakeyksilöä/m² alensi rapsin satoa keskimäärin 10 % ja 30 kpl/m² vastaavasti 40 %. Vaihtelu on kuitenkin lohkon sisällä suurta. Useimmissa tapauksissa ohdakkeen versot pitäisi laskea vähintään 10 eri paikasta riittävän edustavuuden varmistamiseksi. (O’Sullivan ym. 1985) Hallgren (1990) tutki ohrassa kasvavien rikkakasvien vaikutusta viljan puin- tiin. Tulosten mukaan nykyaikaiset puimurit sietävät melko suuren määrän rikkakasveja viljan joukossa. Kokeessa puimureiden tappiot eivät nousseet sanottavasti eikä puintiteho laskenut, vaikka rikkakasvien tuorepaino oli yli 5000 kg/ha (500 g/m²). Kun rikkakasveja oli 20 000 kg/ha, jouduttiin puimu- rilla pysähtelemään, ja tappiot lisääntyivät selvästi. Myös jyvät olivat kos- teampia. Pelto-ohdake, matarat ja juolavehnä näyttivät olevan erityisen hai- tallisia, sillä jo 2000 kg/ha näitä lisäsi puintiin kuluvaa aikaa ja puintitappi- oita. Peltovalvatti Peltovalvatin satovaikutuksista on olemassa melko vähän tutkimustietoa. Peltovalvattipopulaatio 3–15 kasvia/m² alensi huomattavasti vehnän versojen typpipitoisuutta ja vehnäsatoa 4,5–27 %. Kauran sato alentui 25 %, kun val- vatinversoja oli 70 kpl/m². Havainto tehtiin Manitobassa, Kanadassa (Pesch- ken 1981). Kanadalaisen tutkimuksen mukaan viisi valvatin versoa/m² alensi rapsin satoa peräti 27 % ja 10 kpl/m² vastaavasti 40 %. Peltovalvatti alentaa rapsin satoa hyvällä lohkolla ja suotuisana vuonna todennäköisesti enemmän kuin huonolla lohkolla ja säältään kehnona vuonna (Peschken ym. 1983). Shashkov’in ym. (1977) mukaan vehnän sato laski Kazakstanissa 4,5 % kun peltovalvatteja oli kolme kpl/m² ja 27 % kun valvatteja oli 15 yksilöä/m². Myös vehnän typpipitoisuus aleni selvästi. Erviön ym. (1991) kevätviljoilla tekemässä tutkimuksessa yksi yksivuotinen rikkakasvi/m² aiheutti keskimäärin 1,8 kg/ha sadonalennuksen. Jallin ym. (2000) tutkimuksessa syysvehnässä kasvoi keskimäärin 210 rikkakasvia/m². Nämä olivat enimmäkseen yksivuotisia lajeja. Kemiallisella torjunnalla saa- tiin keskimäärin sadonlisää 300 kg/ha eli 7 %. Pelto-ohdakkeen ja -valvatin aiheuttamat sadonmenetykset/rikkakasviyksilö ovat siis moninkertaisesti suurempia kuin mitä ovat yksivuotisten rikkakasvien aiheuttamat satotappiot. Ohdakkeen ja valvatin torjuntaan ja niiden leviämisen estämiseen kannattaa siis panostaa, mikäli niitä esiintyy peltolohkolla. Torjunnan laiminlyöminen kostautuu seuraavien vuosien kasvustoissa näiden rikkakasvien monivuoti- suudesta johtuen (Ansalehto 2001). 33 3.2 Juolavehnä Juolavehnä on yleistynyt ja runsastunut suomalaisilla kevätviljapelloilla. Se tuottaa puolet tavanomaisesti viljeltyjen peltojen ja neljäsosan luomupeltojen rikkakasvimassasta. Vuosina 1997–1999 tehdyssä kevätviljapeltojen kasvilli- suuskartoituksessa juolavehnää kasvoi noin 66 prosentilla tutkituista 690 kevätviljapellosta. Luomupelloilla juolavehnä oli keskimääräistä yleisempi, eli sitä tavattiin 81 prosentilla tutkituista 165 pellosta (Salonen ym. 2001d). Samassa Salosen ym. (2001d) tutkimuksessa juolavehnän versomäärä oli tavanomaisesti viljellyillä kevätviljapelloilla keskimäärin 23 kpl/m² ja luo- mupelloilla 49 kpl/m². Biomassaa juolavehnä tuotti tavanomaisesti viljellyillä pelloilla 92 kiloa hehtaarilta ja luomupelloilla 178 kiloa hehtaarilta. Juola- vehnää kasvoi kevätviljapelloilla runsaammin kuin 1980-luvun alussa (Erviö & Salonen 1987), jolloin juolavehnä tuotti tavanomaisesti viljellyillä pelloilla keskimäärin 64 kiloa ilmakuivaa massaa hehtaarilta. Juolavehnän vaikutukset sadon laatuun ja määrään Juolavehnä varjostaa ja hidastaa kasvuston kuivumista, joten viljasadon Fu- sarium-sienten toksiinien määrä on sitä suurempi, mitä enemmän juolaveh- nää viljan seassa kasvaa. Kasvuston juolavehnäisyys yleensä lisää sadon puintikosteutta ja roskapitoisuutta ja alentaa hehtolitrapainoa (Hallgren & Fischer 1992). Vuosina, jolloin viljan kääpiökasvuvirusta esiintyy paikalli- sesti, virustautiset laikut ovat usein lähellä juolavehnälaikkuja (Kuva 9) ja juolavehnäisiä pientareita (Kurppa 1990). Kuva 9. Juolavehnästä johtuvien satotappioiden määritystä vaikeuttaa usein juolavehnän laikuttainen kasvu. (Kuva: Heikki Jalli) 34 Kevätviljojen suhteellinen sato ja sadon määrän pieneneminen ovat hyvin kiinteästi yhteydessä juolavehnätiheyteen (Hallgren 1988b). Juolavehnän torjunnasta on eniten hyötyä, kun rikkakasveja on paljon, ja torjunnasta saa- tava suhteellinen hyöty suurenee satotason pienentyessä. Monissa tutkimuk- sissa on yhden neliömetrillä kasvavan juolavehnän laskettu pienentävän ohra- satoa 0,093–0,2 % (Cussans 1970, Hallgren & Fischer 1992, Melander 1994, Harker & O’Sullivan 1993). Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan kevätvehnä ja kaura hyötyvät juolavehnäntorjunnasta enemmän kuin ohra (Hallgren & Fi- scher 1992). Juolavehnäversojen lukumäärän avulla ei voi arvioida satotappiota niin tar- kasti kuin juolavehnän kuivapainosta, vaikka käytännössä versojen lukumää- rän avulla saadaan riittävän tarkkoja arvioita. Juolavehnän biomassan mää- rittäminen on paljon kasvutiheyden määritystä työläämpää. Salonen (1992b) sijoitti monivuotisten juolavehnäntorjuntakokeiden tulokset kaavaan laskeak- seen taloudellisen torjuntakynnyksen: Y = Ywf{1-IE/[100(1+I/A)E]} (Cousens 1985), jossa Y = sato Ywf = teoreettinen sato ilman rikkakasveja (weed free) I = satotappio % juolavehnätiheyden lähestyessä nollaa A = maksimi satotappio % juolavehnätiheyden lähestyessä ääretöntä (=100 %) E = taloudellinen torjuntakynnys Jokainen kilo juolavehnän versoja pienensi viljasatoa 0,34–0,39 kg/ha juola- vehnättömän viljan sadon ollessa 2500–4000 kg/ha (Salonen 1992b). 1990- luvun alkupuolen viljan ja torjunta-aineiden hinnoilla, 3000 kg/ha sadolla ja 2000 mk/tonni sadon arvolla sekä 600 mk:n torjuntakustannuksella torjunta- kynnys oli 40 g tai 40–160 versoa/m² (Salonen 1992b). Myös tanskalaisen tutkimuksen (Melander 1995) mukaan viljakasvien sato pienenee suoravii- vaisesti suhteessa juolavehnämäärän suurenemiseen. 20 g juolavehnää/m² (eli 200 kg/ha) pienentää ohrasatoa 210 kg/ha eli juolavehnäkiloa kohti ohrasato pienenee hieman yli kilon/ha. Samoin tanskalaisessa tutkimuksessa juolaveh- nätiheys 100 versoa neliömetrillä pienensi rukiin hehtaarisatoa kahdeksan prosenttia (Melander 1994). Melanderin (1993) mukaan viljakierrossa, jossa juolavehnä ruiskutetaan en- nen puintia, torjuntakynnys on viljalajista riippuen 1–10 juolavehnän versoa neliömetrillä. Torjuntakynnys nousee 15–20 juolavehnän versoon neliömet- rillä jos viljelyjärjestelmään kuuluu sänkimuokkaus kemiallisia käsittelyjä täydentämässä (Taulukko 1). 35 Taulukko 1. Torjuntakynnys ennen korjuuta tehtäville juolavehnän glyfosaatti- ruiskutuksille (Melander 1993). Torjuntakynnys verso- ja/m² Käsittelyjä/8 vuotta Puhdas vehnäkierto Vehnä 1 3 " sänkimuokkaus 18–27 2 75 % vehnä + 25 % herne –kierto Vehnä 1–3 2 " sänkimuokkaus 1–3 2 Puhdas ohrakierto Ohra 5 4 " sänkimuokkaus 13 2 75 % ohra + 25 % herne –kierto Ohra Lisätorjunta tarpeen 2 " sänkimuokkaus 1–5 2 Puhdas ruiskierto Ruis Torjunta kannattamatonta 0 " sänkimuokkaus Torjunta kannattamatonta 0 75 % ruis + 25 % herne –kierto Ruis 1 2 " sänkimuokkaus Torjunta kannattamatonta 0 Rypsi ja herne Viljelykasvien kilpailukyky juolavehnää vastaan pienenee järjestyksessä ruis > syysvehnä, kaura > ohra >> rypsi, herne (Permin 1985, Hallgren 1988b, Melander 1994). Rypsi kasvaa voimakkaasti ja pystyy hyödyntämään juola- vehnältä vapautuvan tilan. Rypsisato suurenee juolavehnän torjunnan ansi- osta suhteellisesti enemmän kuin viljasadot (Hallgren & Fischer 1992). Tans- kalaisissa kokeissa 50 juolavehnän versoa neliömetrillä pienensi kevätrypsi- satoa 15–25 % verrattuna juolavehnättömään rypsikasvustoon ja juolavehnä- tiheyden kasvaessa 100 kpl/m²:llä suureni satotappio 25–44 %:iin (Melander 1993). Herneen ja rypsin satokäyrä juolavehnämäärän suhteen on kupera ja juola- vehnästä johtuvaa satotappiota kuvaa eksponentiaalinen kaava: Y=Ywf[exp(-bdif)] jossa Y = sato Ywf = teoreettinen sato ilman rikkakasveja (weed free) 36 b = satotappio juolavehnätiheyden lisääntyessä di tai juolavehnämassan li- sääntyessä df ja prosentuaalinen satotappio YL = 100[1-exp(-bdif)] (Melander 1995). Juolavehnän torjunta lisää rypsin satoa (Taulukko 2). Rypsi hyötyy vali- koivasta juolavehnäntorjunnasta vähiten, 20 %, kasvaessaan hienolla hiedal- la. Juolavehnäntorjunnasta saatava hyöty suurenee maan humuspitoisuuden lisääntyessä. Käsittelyn seurauksena myös sadon puhtaus ja öljypitoisuus suurenevat (Hallgren 1995a). 3.3 Kestorikkakasvien hyötykäyttö Joissakin tapauksissa rikkakasveja voidaan hyödyntää rehuna tai ihmisravin- tona. Pelto-ohdakkeen hyötykäytöstä löytyy vain vähän mainintoja. Koti- eläimistä ainakin vuohet syövät ohdaketta. Nuoffer (1993) löysi tutkimukses- saan eroja vuohien mieltymyksissä: lypsävät vuohet suosivat merkitsevästi enemmän pelto-ohdaketta kuin ei-lypsävät vuohet. Rautavaaran (1976) mu- kaan ohdaketta on menneinä vuosisatoina käytetty myös ihmisravinnoksi mm. Taalainmaalla. Peltovalvattia on mahdollista käyttää hyödyksi usealla eri tavalla. Runsaasti valvattia kasvavia alueita on laidunnettu ja korjattu eläinten ravinnoksi kas- vin ollessa nuori (Lemna & Messersmith 1990). Valvatin sulavuus (in vitro) on yhtä hyvä tai parempi kuin sinimailasen (Medicago sativa). Lampaille valvatin maittavuus on huonompi kuin sinimailasen tai nurmikasvien. Valva- tin kuiva-aineen raakavalkuaispitoisuus on noin 10 % (Lemna & Messer- smith 1990). Paahdettuja valvatin juuria on käytetty kahvin korvikkeena tai jatkeena. Nuoria, pehmeitä lehtiä voidaan käyttää ravinnoksi sellaisenaan tai kiehautettuna. Valvatti on mahdollinen öljy- ja hiilivetytuotannon raaka- ainekasvi. Se sisältää myös luonnonkumia, josta suurin osa koostuu öljystä. Lääketeollisuudelle voi olla hyötyä valvatin sisältämistä hiilivedyistä, penta- syklisistä triterpeeneistä (Lemna & Messersmith 1990). Taulukko 2. Juolavehnätorjunnan vaikutus rypsisatoon. Käsittelemätön Käsitelty Tutkimus Juolavehnää Satoa lisää kpl/m² g/m² rypsisato prosenttia kg/ha 180 320 1350 17–21 230–280 Lundegårdh 1993 210 221 1425 16–18 225–250 Hallgren 1995a 180 15–20 Salonen 1986 1970 16 310 Bondesson 1988 100 1630 35 880 Melander 1994 37 Myös juolavehnää voidaan käyttää eläinten rehuna. Vielä 1930-luvulla se oli merkittävä rehukasvi Lapissa (Pulli 1982). Juolavehnä talvehtii pohjoisessa paremmin kuin esim. timotei. Juolavehnä todettiin 1970- ja 80-lukujen tutki- muksissa talvenkestäväksi, satoisaksi ja kevätsadon valkuaispitoisuuden sekä sulavuuden osalta hyvälaatuiseksi (Hakkola 1982, Pulli 1982). Lihanautojen ruokintakokeessa juolavehnällä ruokitut eläimet kuitenkin kasvoivat hitaam- min kuin timoteilla tai rehukattaralla ruokitut eläimet (Joki-Tokola 1987). Koska juolavehnä on vaikea hävitettävä, sitä ei voida suositella kuin pit- käikäisiin nurmiin alueilla, joissa tavanomaiset nurmiheinät talvehtivat huo- nosti (Hakkola 1982, Pulli 1982). 4 Kemiallinen torjunta 4.1 Pelto-ohdakkeen ja –valvatin kemiallinen torjunta Tavanomaisessa viljelyssä ohdake ja valvatti eivät muodostu ongelmaksi, kun pidetään huoli kasvinvuorotuksesta ja käytetään herbisidejä. Pelto- ohdake ja -valvatti ovat melko helposti torjuttavissa useilla eri kevätviljaher- bisideillä. 1970 ja -80 luvuilla näiden rikkakasvien tiheys viljapelloilla vä- hentyikin hyvin pieneksi (Erviö & Salonen 1987). 1990- luvulla ohdake ja valvatti näyttäisivät hieman lisääntyneen (Salonen ym. 2001a). Syiksi tähän on esitetty mm. ruiskutusten aikaistumista, alennettuja käyttömääriä, pienan- nosaineita, viljelykierron yksipuolistumista ja muokkausten keventämistä (Håkansson 1995, Marttila 2000). Yksivuotisten rikkakasvien alkukehitys on nopeaa ja ne suositellaan torjutta- viksi viljojen 2–3 -lehtiasteen ja pensomisen lopun välisenä aikana (Junnila 1988). Viljan kehitysastetta tärkeämpää olisi seurata rikkakasvien taimettu- mista ja kehitystä. Siemenrikkakasvien taimettumista on tarkkailtava viljan 3- lehtiasteelta lähtien, jolloin voidaan tehdä oikea-aikainen ruiskutus normaalia pienemmällä herbisidiannoksella rikkakasvien ollessa pieniä (Salonen 1994). Aikaiset herbisidikäsittelyt eivät tehoa ohdakkeeseen ja valvattiin, koska ohdakkeen taimettuminen siemenistä on keväällä hidasta (Amor & Harris 1975, Holm ym. 1977, Heimann & Cussans 1996) ja myös valvatin siemenet taimettuvat todennäköisimmin loppukeväästä (Håkansson & Wallgren 1972a). Myös ohdakkeen ja valvatin talvehtineista juurista kasvavat silmut vaativat maan lämpenemistä ennen kasvun alkamista (Hamdoun 1972, Moore 1975, Kvist & Håkansson 1985). 38 Valikoimattomat torjunta-aineet Pelto-ohdakkeen ja -valvatin torjunta on mahdollista glyfosaatilla. Kanadalai- sissa tutkimuksissa parhaat tulokset saatiin, kun ohdake käsiteltäessä oli ke- sän muokkauksien jälkeen ruusukeasteella. Nuppuasteella käsittelyyn ver- rattuna voidaan ruusukeasteella glyfosaatin käyttömäärä puolittaa, ilman että teho siitä heikkenee (Hunter 1996). Darwent’in ym. (1994) tutkimuksessa viikkoa tai kahta ennen puintia tehtyjen yksittäisten ja vuosittain toistettujen glyfosaattikäsittelyjen (0,45–1,8 kg/ha) tehot olivat hyvin erilaiset eri kokeis- sa ja koepaikoilla. Syynä erilaisiin tuloksiin herbisidejä käytettäessä voivat olla ohdakepopulaatioiden perinnölliset erot (Frank & Tworkoski 1994). Torjunnan onnistuminen edellyttää, että kasvi on hyvässä kasvussa ja vihreitä lehtiä on näkyvissä. Pohjoismaisten ohjeiden mukaan torjunta glyfosaatilla onnistuu parhaiten muokkaamattomilla kesannoilla ja lopetettavilla nurmilla ennen syysviljan kylvöä (Lallukka 1998). Suomalaisessa kokeessa (MTT 1992) ruiskutettiin glyfosaattia 2,16 kg/ha kesannolle elokuun puolivälissä, kun valvatti oli 50–150 cm mittaista. Glyfosaatti vähensi valvattien lukumää- rää 94 % ja painoa 86 %. Viljankorjuun jälkeinen ruiskutus on myös mah- dollista, mikäli rikkakasvit eivät vielä ole siirtyneet talvilevolle. Ohdakkeen ja valvatin torjunnassa glyfosaatin suositeltu käyttömäärä on noin kaksinkertainen verrattuna juolavehnän suositukseen. Jos lohkolla ei ole juo- lavehnän torjuntatarvetta, on ohdakkeen ja valvatin torjunta edullisempaa fenoksiherbisideillä. Carlsonin ja Donaldin (1988) mukaan glyfosaatti pienentää juurten silmujen kasvukykyä ja uusien versojen muodostumista enemmän kuin juurten massan pienentyminen edellyttäisi. Täyden kukinnan aikaan käsittely (360–720 g/ha) vähensi otavalvatin itämiskykyisten siementen määrää 90–100 %. Kukinnan jälkeen tehdyt käsittelyt eivät vaikuttaneet paljoa siemensatoon tai siemensa- don laatuun. Glyfosaatti oli glufosinaattia tehokkaampi (Semb & Skuterud 1996). Valikoivat ohdakkeen ja valvatin torjunta-aineet Mikäli kevään rikkakasviruiskutuksissa aiotaan torjua myös pelto-ohdaketta ja -valvattia, on näiden keväällä hitaasti kehittyvien kasvien oltava ruiskutuk- sen aikaan taimella. Ruiskutushetkeä on siis lykättävä lähelle viljojen korren- kasvun alkua (Salonen 1998). Torjunta-aineiden teho on Håkanssonin (1995) mukaan paras ohdakkeeseen, kun versojen pituus on 25–30 cm. Fykse (1977) puolestaan sai parhaan tehon ohdakkeen 10-lehtiasteelta siihen saakka kun versot olivat 15 cm mittaisia. Valvattiin Fykse (1977) sai parhaan tehon, kun ruiskutus tehtiin kasvin 12- lehtiasteella tai kun versot olivat 15 cm mittaisia. Kokeessa ei kuitenkaan 39 tutkittu tätä suurempia kasveja. Torjunta-aineet kulkeutuvat tehokkaimmin valvatin juuriin, kun kasvissa on ainakin 5–7 lehteä (Fykse 1976). Aiemmas- sa vaiheessa aineet jäävät enimmäkseen kasvin lehtiin (Lemna & Messer- smith 1990). Tämä tarkoittaa sitä, että torjunnan optimiajankohta olisi mo- nesti vasta viljan korrenkasvuvaiheessa, jolloin pesäkekäsittely on vielä mah- dollista (Salonen 1998). Pelto-ohdake ja -valvatti ovat melko herkkiä fenoksiherbisideille (esim. MC- PA, mekoproppi-P) (Holm ym. 1977, Gummesson 1990, Lemna & Messer- smith 1990, Junnila 1998a). Näilläkin torjunta on toistettava oikea-aikaisesti vähintään 2–4 vuotena peräkkäin, jotta myös rikkakasvien juuristoa saataisiin tuhottua riittävästi (Holm ym. 1977, Donald 1992). Gummessonin (1990) 12 vuotta kestäneessä viljojen monokulttuurikokeessa ohdake ja valvatti pysyi- vät hyvin kurissa MCPA:lla, MCPA:n ja diklorproppin yhdistelmällä sekä MCPA:n, diklorproppin, ioksiniilin ja bromoksiniilin yhdistelmällä (Oxitril 4). Sen sijaan Hallgrenin (1994c) 14 vuotta jatkuneessa ohran monokulttuuri- kokeessa nämä rikkakasvit lisääntyivät haitallisesti varsinkin Oxitrilin pie- nennetyillä käyttömäärillä. Peltovalvatti lisääntyi selvästi (ohdaketta enem- män) jopa suurimmalla (2,4 l/ha/v) käyttömäärällä. Klopyralidilla, jota on pieniä määriä viljoille tarkoitetuissa fenoksihap- poseoksissa (KTTK 2001), saadaan ohdakkeen ruusukeasteella torjuttaessa parempi teho kuin nuppuasteen käsittelyllä (Miller & Lym 1998). Brittiläis- ten kenttäkokeiden mukaan torjunta klopyralidilla on tehtävä ennen ohdak- keen ja valvatin 6-lehtiastetta, lisäksi kaalivalvatti kesti käsittelyjä hyvin (Clay & Dixon 1998). Suomessa käsittely suositellaan tehtäväksi 6–8 - lehtiasteella (Taulukko 3). Kanadassa saatiin paras ja kestävin teho torjuttaes- sa ohdake kahdeksan viikon kuluttua maissin tai soijan korjuusta yhdistetyllä glyfosaatti + klopyralidi + 2,4-D –käsittelyllä (Miller & Lym 1998). Pienannosaine klorsulfuronin (Glean) on todettu useissa kokeissa tehoavan melko hyvin ohdakkeeseen (Donald 1992, Zuris ym. 1987) ja metsulfuronin teho ohdakkeeseen on erinomainen (Sprague ym. 1999). Kasvit tuhoutuvat, jos ne ovat ruiskutushetkellä taimella (Junnila 1983). Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa klorsulfuronin käyttö neljänä peräkkäisenä vuotena vähensi ohdakeversojen ja juurten määrän lähes nollaan. Tribenuron-metyyli (Ex- press) ei ollut yhtä tehokas (Donald 1992), vaikka se (0,015 kg/ha) Dixonin ym. (2000) tutkimuksissa vähensi ohdakkeen kasvua huomattavasti. Valvat- tiin tribenuroni, pirimisulfuroni ja tribenuroni tehosivat kasvihuonekokeissa yli 70 %:sesti (Sprague ym. 1999). Junnila (1983) suositti klorsulfuronin ruiskutettaviksi kun viljassa on 2–3 lehteä, mutta myöhempien tutkimusten mukaan ruiskutuksen myöhästymi- sellä ei ole siemenrikkakasvien torjunnan kannalta merkitystä (Junnila 1988a). Fenoksihapoilla ruiskutettaessa käyttöaika (viljan 2–3 lehtiasteelta 40 korrenkasvun alkuun) ei vaikuta siemenrikkakasveihin saatavaan tehoon (Junnila 1989). Tuoreimmissa ohjeissa fenoksihappojen todetaan tehoavan syväjuurisiin rik- kakasveihin pienannosaineita paremmin (Matikainen 2001). Pienannosaineet on ruiskutettu monesti liian aikaisin suhteessa ohdakkeen ja valvatin kehitys- asteeseen, mikä saattaa osittain selittää fenoksihappojen parempaa tehoa oh- dakkeeseen ja valvattiin. Ainakin Australiasta on löydetty klorsulfuronia kestäviä kaalivalvatteja (Ad- kins ym. 1997). Jotta pitkäaikaisessa viljanviljelyssä vältyttäisiin sulfonyy- liureoita kestävien rikkakasvikantojen syntymiseltä, Suomessa suositellaan vähintään 3–4 vuoden välein käsittelyä muulla kuin tähän ryhmään kuulu- valla herbisidillä (Junnila 1998b). Turkissa tehdyissä kokeissa pelto-ohdake alkoi 3–4 vuoden käytön jälkeen kestää fenoksiherbisidiäkin (Zengin 2001). Tiivistetyt ohjeet Nykyisellä herbisidivalikoimalla (Taulukko 3) pelto-ohdakkeen ja -valvatin kurissapitäminen ei ole mahdoton tehtävä. Tiivistetysti ohjeet ovat: siirrä ruiskutushetki lähelle viljan korrenkasvun alkua, vältä pienannosaineita ja pienennettyjä käyttömääriä ongelmalohkoilla sekä käytä runsaasti vettä, jol- loin aineiden joutuminen rikkakasvien lehdille on varmempaa tiheässä kas- vustossa. Tehokasta torjuntaa edeltävänä vuonna voi olla viisasta jättää maa kyntämättä, ettei käännetä kestorikkakasvien juuristoa torjunnalta suojaan. Samoin torjuntaa seuraavana syksynä voi olla perusteltua jättää maa kyntä- mättä, ettei nosteta syvällä olleita versottomia juurakoita pintaan. Maahan hautautuneet ja lepotilassa olevat juuristonpalaset ovat näet suojassa kemi- kaaleilta (Junnila 1998a). Ohdakkeen ja valvatin syväjuurisuuden takia niiden hävittäminen on kemikaaleillakin yleensä kolmen vuoden projekti, joten nii- den torjunta on pidettävä vuosittain mielessä (Ansalehto 2001). 41 Taulukko 3. Ohdakkeen ja valvatin torjuntaan soveltuvia tehoaineita. Yhteen- veto on kerätty torjunta-aineiden käyttöoppaista. Tehoaine Viljelykasvi Käsittelyaika MCPA Kevätviljat, nurmien suojaviljat Pensomisvaihe ennen korrenkasvun alkua, pesäkekäsittelynä en- nen viljan tähkälletuloa Mekoproppi-P, diklor- proppi-P Kevätviljat, apilattomien nurmien suojaviljat, nurmikot Pensomisvaihe ennen korrenkasvun alkua Klopyralidi Sokeri-, puna- ja rehu- juurikas Ohdakkeen ollessa 20 cm ja valvatin ollessa 6– 8 -kasvulehtiasteella Lanttu, kevätrypsi ja - rapsi, herukat Herukat käsitellään ke- väällä Mansikka, kukka- ja keräkaali Mansikka käsitellään sadonkorjuun jälkeen Florasulami Syys- ja kevätvehnä Viimeistään ennen kor- renkasvun alkua Fluroksipyyri Perustettavat heinät 2–4 -lehtiasteella Nurmet, laitumet Keväällä/alkukesällä Kevätviljat Pensomisen loppuun mennessä Syysviljat Varhain keväällä kasvun alkaessa Sulfonyyliurea- valmisteet Kevätviljat, apilattomien nurmien suojaviljat Viljan 3–4 –lehtiasteelta alkaen korrenkasvun alkuun mennessä Diflufenikaani Kevätviljat myös heinän suojavilja Pesäkekäsittelynä en- nen viljan tähkälletuloa Diflufenikaani ja gly- fosaatti Viljelemättömät alueet Juuri ennen kukintaa tai heti sen jälkeen 4.2 Juolavehnän kemiallinen torjunta Vielä 1950-luvulla juolavehnä joutui kilpailemaan kasvutilasta sekä viljely- kasvin että muiden rikkakasvien kanssa. Monipuolinen viljelykierto, avo- kesannot ja tehokas muokkaus pitivät juolavehnää kurissa 1950- ja 1960- luvulla. Skandinaviassa juolavehnää alettiin pitää ongelmana 1960-luvun puolivälissä (Håkansson 1975). Viljelyn muuttuminen viljavaltaiseksi antoi juolavehnälle lisää mahdollisuuksia ja se lisääntyi nurmiviljelyn ja harattavi- 42 en riviviljelysten vähetessä (Håkansson 1995). Juolavehnän ja muiden moni- vuotisten rikkakasvien lisääntymisen taustalla voi olla myös muokkaustöissä säästäminen ja syysviljojen viljelyn lisääntyminen (Mikulka & Chodová 1999). Leveälehtisten rikkakasvien tehokas kemiallinen torjunta on antanut juola- vehnälle lisää kasvutilaa. Viljelykiertojen yksipuolistumista, avokesannoin- nista luopumista, typpilannoituksen lisäämistä, kevennettyjen muokkausme- netelmien yleistymistä ja kevätmuokkausten aikaistamista on pidetty juola- vehnän runsastumisen syinä. Kasvinjalostajat ovat tuoneet markkinoille yhä lyhytkortisempia viljalajikkeita, joiden varjostavuus ja kilpailukyky juola- vehnää vastaan on pitkäkortisia lajikkeita heikompi. Juolavehnän kemiallisen torjunnan ensimmäiset vaihtoehdot tarjosivat TCA, maleinihydratsidi ja amitroli, joita käytettiin etenkin 1970-luvulla. Vuonna 1976 Suomen markkinoille tullut glyfosaatti ja 1980-luvun alussa tulleet va- likoivat herbisidit (alloksidimi-natrium, setoksidiimi, fluatsifoppi-butyyli jne.) valtasivat nopeasti juolavehnän torjunta-ainemarkkinat amitrolin pois- tuttua markkinoilta 1980-luvun alussa. Ennen puintia tehtävää glyfosaattikä- sittelyä lukuunottamatta juolavehnän torjunta on ollut mahdotonta kasvavasta viljakasvustosta. Vuonna 2001 Suomessa esiteltiin ensimmäinen juolavehnän torjuntaan sopiva viljalla käytettävä valikoiva sulfonyyliurea-valmiste, sulfo- sulfuroni, kauppanimeltään Monitor (Hiltunen 2001). Glyfosaatti on ollut 1990-luvulla myynnin arvoltaan merkittävin tehoaine Suomessa (Hynninen & Blomqvist 1996, Savela ym. 2001). 4.2.1 Valikoimattomat torjunta-aineet Glyfosaatti Torjunta-ainerekisterissä on 20 eri glyfosaattiformulaatiota (KTTK 2001). Vaikutustapa Glyfosaatti (Kuva 10) estää enolipuryvyyli-3-fosfaatin (EPSP) synteesissä tarvittavan entsyymin toiminnan, jonka seurauksena kolmen aromaattisen aminohapon, fenyylialaniinin, tryptofaanin ja tyrosiinin muodostuminen es- tyy (Cole 1985). Glyfosaattia kulkeutuu nopeasti (Sprankle ym. 1975) ja enemmän (Harker & Dekker 1988) kuin muita herbisidejä lehdistöstä juurak- koon. Lämpötilan nousu vähentää glyfosaatin kulkeutumista juurakkoon. Muista herbisideistä poiketen versoon kertymisen lisääntyessä tehoaineen kertyminen juuriin/juurakkoon samanaikaisesti vähenee (Harker & Dekker 43 HO – C – CH2 – NH – CH2 – P – OH = = – O O OH Glyfosaatti HO – C – CH2 – NH – CH2 – P – O- H3 N – CH = = – O O OH – CH3 CH3 – + Glyfosaatin isopropyyliaminosuola HO – C – CH2 – NH – CH2 – P – O- +S – CH3 = = – O O OH – CH3 CH3 – Glyfosaatti-trimesium Kuva 10. Glyfosaattiyhdisteiden rakennekaavoja. 1988). Kasvin hengitys ja fotosynteesi eivät heikkene ennen kuin vähintään kolmen päivän kuluttua käsittelystä, joten hengitykseen ja fotosynteesiin vaikuttaminen eivät ole hidasta vaikutusta lukuunottamatta glyfosaatin ensi- sijaisia vaikutusreittejä (Sprankle ym. 1975). Glyfosaatti kulkeutuu juolavehnässä samaan suuntaan kuin yhteyttämistuot- teet (Sprankle ym. 1975), eli juurakoiden kärkiin ja juurakonkärjen läheisiin silmuihin. Koska kasvin juurakoissa on monenikäisiä silmuja, voi käsittelyai- kaan olla myös vanhoja silmuja, jotka saavat vain hyvin pieniä määriä gly- fosaattia (Shieh ym. 1993). Glyfosaattia ei kannata ruiskuttaa muiden her- bisidien kanssa seoksena tai heti muiden herbisidien käytön jälkeen, koska silloin glyfosaatin kulkeutuminen juurakkoon estyy (Sprankle ym. 1975) ja teho heikkenee. 44 Käyttöajat ja käyttömäärät Glyfosaatti tehoaa parhaiten, kun juolavehnässä on käsittelyhetkellä 4–6 vih- reää lehteä (Ivany 1981) ja juolavehnän juurakko on aloittanut kasvunsa (Hå- kansson 1967, Williams 1970). Kesannossa saadaan paras teho suomalaisten kokemusten mukaan vasta juolavehnän tähkälletulon jälkeen (Salonen 1998), ja ennen nurmen kyntöä tehty glyfosaattikäsittely tehoaa hieman paremmin kuin sänkikäsittely. Paras teho saadaan ruiskutettaessa mahdollisimman hy- vissä olosuhteissa kesannolla vapaasti kasvava juolavehnä (Hallgren & Fi- scher 1992). Juolavehnän torjunnan on oltava tehokasta ja torjunnasta olisi saatava hyöty jo käsittelyvuotena (Bondesson 1988). Jotta kevätkäsittelyllä päästäisiin sa- moihin tuloksiin kuin syyskäsittelyllä, tarvitaan glyfosaattia kaksinkertaiset annokset (Ivany 1981). Ennen kylvöä tehty glyfosaattikäsittely voi haitata kasvien taimettumista. Tehtäessä glyfosaattiruiskutus viikko ennen syysrapsin suorakylvöä juola- vehnän juurista rapsiin kulkeutunut tehoaine haittasi rapsin kasvua ja taimet- tumista, mutta vastaavaa vaikutusta ei havaittu ruiskutettaessa päivä ennen rapsin taimettumista (Nilsson & Hallgren 1989b). Hallgrenin ja Nilssonin (1990a) kokeissa glyfosaattikäsitelty ja maahan timoteikylvöksen alapuolelle kynnetty juolavehnä ei haitannut timotein taimettumista ja kasvua. Taimettu- van timotein yläpuolella oleva glyfosaatti vahingoitti kasvia, vaikka käsitte- lystä oli kulunut 15 päivää. Glyfosaatin suhteellinen teho heikkenee maan multavuuden ja juolavehnän määrän lisääntyessä, ja multamailla sen teho juolavehnään on huonompi kuin muilla maalajeilla (Hallgren & Fischer 1992, Hallgren & Nilsson 1993a). Multamailla kuitenkin saadaan juolavehnän torjunnalla muita maalajeja suu- remmat sadonlisäykset (Hallgren & Fischer 1992). Salosen (1992b) tutkimuksessa paras pitkäaikaisvaikutus yksipuolisessa vil- janviljelyssä juolavehnää vastaan saatiin, kun glyfosaatti ruiskutettiin ennen puintia. Ennen korjuuta käytettävän glyfosaatin teho heikkenee, jos juolaveh- nää on jo aiemmin kasvukaudella torjuttu valikoivalla herbisidillä (Wall & Smith 2000). Ennen korjuuta käsitellyn rypsin siemenistä löytyvät glyfosaa- tin ja sen hajoamistuotteen AMPAn (aminometyylifosfonihappo) jäämät vä- henevät, kun siemenet ovat käsiteltäessä mahdollisimman kuivia ja glyfosaa- tin käyttömäärä on pieni (Cessna ym. 2000). Ennen korjuuta tehty glyfosaat- tikäsittely ei nopeuta rypsikasvuston kuivumista, ja sillä on vain pieni vaiku- tus rypsisatoon, siemenen kokoon, itävyyteen tai lehtivihreäpitoisuuteen, jollei käsittelyä tehdä litujen ollessa vihreitä ja siementen kosteuden ollessa korkeita (Darwent ym. 2000). 45 Ruotsissa on kokeiltu juolavehnän torjuntaa ohrasta glyfosaatilla sivelylait- teita käyttäen. Torjuntaa haittasi ohran ja juolavehnän pieni korkeusero, eikä juolavehnän torjunnasta huolimatta sato suurentunut (Bondesson 1988). Tu- lokset puinnin yhteydessä tehdystä sivelykäsittelystä ovat vaihtelevia. Tulos- ten vaihtelua lisää pieni käyttömäärä. Arvidsonin (1989) tutkimuksessa syys- kuun alussa tehtyjä käsittelyjä edeltäneet pakkasyöt mahdollisesti tehostivat sivelykäsittelyn vaikutusta, mutta käsittelyjä seuranneiden pakkasöiden epäillään heikentävän tehoa. Puinti lyhyeen sänkeen tehostaa torjuntaa, koska lyhyeksileikatut juolavehnän versot eivät liu’u torjuntasukan alta ja leikkaus- pintaan saadaan hyvin torjunta-ainetta. Käytettävän annoksen säätäminen on vaikeaa käytettäessä sivelymenetelmää (Arvidson 1989). Ruiskuttamalla Roundup’ia 3 l/ha saadaan yleensä parempi tulos kuin 1,5 l/ha siveltynä (Hallgren 1994a). Ruiskutus puinnin jälkeen Viljan puintiin yhdistetty ns. puimuriruiskutus (Kuva 11) on tehokkaampi kuin kolme päivää korjuun jälkeen tehty käsittely. Välittömästi puinnin jäl- keen tehty glyfosaattiruiskutus tai puimuriruiskutus antavat paremman tulok- sen kuin 1–3 vuorokauden kuluttua puinnista tehdyt käsittelyt (Hallgren 1987b, Hallgren & Nilsson 1990b). Syksyllä glyfosaatti tehoaa paremmin, kun juolavehnässä on käsittelyhetkellä 4–6 vihreää lehteä kuin 3–4 lehtiseen kasviin (Ivany 1981). Puinninjälkeisen- käsittelyn vaikutus tehostuu, kun oljet kerätään pois ennen käsittelyä (Hall- gren 1987b). Puinninjälkeinen glyfosaattikäsittely vähentää eniten juolaveh- nän versojen kasvua, kun vilja on puitu 7 cm:n pituuteen ja käsittely tehdään Kuva 11. Puimuriruiskutus. (Kuva: Jukka Salonen) 46 18 päivän kuluttua puinnista (Hallgren & Nilsson 1989b). Juolavehnän juu- rakkoon saadaan paras teho käsiteltäessä 14–21 cm korkeaa sänkeä 18 päivää puinnista (Hallgren & Nilsson 1989b, Hallgren & Nilsson 1990b). Sänkikor- keus, jolla saadaan paras teho juolavehnään vaihtelee tapauksittain, mutta juolavehnän on ehdittävä muodostaa riittävästi yhteyttäviä lehtiä ennen kä- sittelyä (Hallgren 1994a). Torjuttaessa juolavehnää viljan sängestä pienillä glyfosaattimäärillä teho on parempi käsittelyn myöhästyessä (Hallgren & Nilsson 1989b), koska tällöin juolavehnä ehtii paremmin palautua puinnissa saamistaan vaurioista. Kuiten- kin ruotsalaisissa oloissa lokakuun toisen viikon jälkeen glyfosaatin teho alkoi heiketä (Hallgren & Fischer 1992). Suomessa teho alkanee heiketä syyskuun lopulla. Mahdollisuuksia pienentää käyttömäärää Glyfosaatin tehon heikkeneminen tapahtuu vain vähän toisistaan eroavien käyttömäärien välillä eli glyfosaatin annos-vaste -käyrä (dose-response cur- ve) on jyrkkä (Kuva 12). Pienet käyttömäärät lisäävät juolavehnän versojen kasvua vararavinnon kustannuksella (Nilsson & Hallgren 1990a). Ruisku- tenesteen määrän pienentäminen tehostaa glyfosaatin tehoa (Nilsson & Hall- gren 1990b, Nilsson & Hallgren 1991). Kuva 12. Periaatekuva annos-vaste -käyrästä rikkakasvien torjunnassa (Streibig 1988). Annos-vaste -käyrä 0 20 40 60 80 100 1 5 9 13 17 21 25 29 33 37 41 45 49 Torjunta-aineen annos Ri kk ak as vi n m ää rä 47 Erviön (1987) pelto-oloissa tehdyissä kokeissa glyfosaattimäärä 0,360 kg/ha ei tehonnut juolavehnään riittävästi. Samassa koesarjassa 0,720 kg/ha eli 2,0 litraa Roundupia hehtaarille oli suhteellisen tehokas varsinkin tarkasteltaessa juolavehnän painoa. Tosin annoksen pienentäminen lisää epäonnistumisen riskiä erilaisissa oloissa. Kasvihuonekokeissa 0,360 kg/ha glyfosaattia lisäsi juolavehnän versojen kasvua käytettäessä 200 tai 400 l pehmennettyä vet- tä/ha, mutta nestemäärän ollessa 100 l/ha saatiin glyfosaatilla 50 %:n teho versoihin ja vaikutus seuraavanakin vuonna oli hyvä (Nilsson & Hallgren 1990b) Yhdistämällä torjuntaohjelmaan mekaaninen juolavehnän torjunta voidaan kemiallisesti torjua pienemmillä tehoainemäärillä. Raskaalla lautasäkeellä tehdyn sänkimuokkauksen jälkeen odotetaan kunnes juolavehnässä on 3–4 lehteä. Pienellä glyfosaattimäärällä ruiskutuksen jälkeen on odotettava aineen siirtymistä juurakkoon. Ilman myöhäistä syyskyntöä käsittelyjen teho juola- vehnään heikkenee huomattavasti. Kasvihuoneolosuhteissa jo kolmen päivän päästä käsittelystä kyntämällä saadaan myöhäisiä kyntöjä paremmat tulokset (Hallgren & Nilsson 1989c). Toisaalta Hallgren ja Fischer (1992) pitävät syksyn oloja usein liian huonoina, jotta juolavehnä ehtisi kasvaa riittävästi muokkauksen jälkeen. Hallgrenin (1994c) tutkimuksissa käsittelyä edeltävä sänkimuokkaus pikemminkin heikensi glyfosaatin tehoa verrattuna pelkkään glyfosaattikäsittelyyn. Ennen nurmen kyntöä tehty glyfosaattikäsittely tehoaa hieman paremmin kuin sänkikäsittely (Hallgren & Fischer 1992). Kuukauden kuluttua käsitte- lystä tehty syvä kyntö tehosti kasvihuonekokeissa glyfosaatin torjuntavaiku- tusta matalaa kyntöä enemmän. Samoin glyfosaattimäärän lisääminen tehosti torjuntavaikutusta (Kuvat 13 ja 14) (Hallgren & Nilsson 1990c). Pieniä gly- fosaattimääriä käytettäessä 8 cm syvän kynnön hyvä teho perustuu siihen, että syvällä olevia eläviä juurakonpaloja ei nosteta pintaan, mutta pinnalla olevat glyfosaattia saaneet juurakonpalat mullataan (Nilsson & Hallgren 1990d). Mitä myöhemmin kyntö tehdään, sitä enemmän se tehostaa gly- fosaatin vaikutusta (Hallgren & Fischer 1992). Kun maata ei muokattu Chandlerin ym. (1994) tutkimuksessa, juolavehnän juurakot kertyivät lähelle maan pintaa. Tällöin lähes kaikki juurakon osat kasvattivat maanpäällisen verson, ja populaatiota voitiin pienentää tehok- kaasti glyfosaatin avulla. 48 0 20 40 60 80 100 120 140 160 180 0 cm 6 cm 12 cm 18 cm Käsittelemätön Roundup 0,5 Roundup 1,0 Roundup 2,0 Ju o la v e hn än v e rs o jen ka sv u Kyntösyvyys Kuva 13. Kynnön syventäminen ja glyfosaatin käyttömäärän lisääminen te- hostavat torjuntavaikutusta. Kasvusto on kynnetty kuukauden kuluttua käsit- telystä ja juolavehnän versojen kasvu on mitattu kahden kuukauden kuluttua kynnöstä (100=2,2 g / 100 juurakonpätkää) (Hallgren & Nilsson 1990c). 0 20 40 60 80 100 120 0 cm 6 cm 12 cm 18 cm Käsittelemätön Roundup 0,5 Roundup 1,0 Roundup 2,0 Uu s ie n juu ra ko n pä tk ie n ka sv u Kyntösyvyys Kuva 14. Glyfosaatin käyttömäärän lisääminen turvaa tehon. Kasvusto on kynnetty kuukauden kuluttua käsittelystä ja juolavehnän uusien juurakoiden kasvu on mitattu kahden kuukauden kuluttua kynnöstä (100=11,7 g / 100 juurakonpätkää) (Hallgren & Nilsson 1990c). 49 Lisäaineet ja veden laatu Pelkkä glyfosaatti ei vaikuta juolavehnän kasvuun ilman pinta-aktiivisia lisä- aineita. Kiinnitteen kanssa ruiskutettuna valtaosa glyfosaatista imeytyy kas- viin neljän tunnin kuluessa, minkä jälkeen tehoaineen huuhtoutumisvaara pienenee (Sprankle ym. 1975). Ammoniumsulfaatti lisää glyfosaatin tehoa, eikä teho heikkene vaikka ammoniumsulfaatin lisäksi käytetään öljyä. Öljyt yksin eivät tehosta glyfosaatin tehoa niin hyvin kuin ammoniumsulfaatti (Hallgren & Nilsson 1989a). Erviön (1987) kenttäkokeissa ammoniumsul- faatti ja rypsiöljy sekä kationiset kostutteet Sito, Frigate ja MP-tehoste paran- sivat Roundupin tehoa yhtä paljon. Ruiskutuksissa käytettävän veden laatu korostuu käytettävän glyfosaattimää- rän pienentyessä 0,36–0,4 kg:aan hehtaarilla (Hallgren & Nilsson 1991, Svensson 1992). Glyfosaatin teho heikkenee vähiten ioninvaihtovettä käytet- täessä ja pehmennettyäkin vettä käytettäessä saadaan pienillä tehoainemää- rillä tavallista vettä paremmat tulokset (Hallgren & Nilsson 1991). Eniten glyfosaatin tehoa heikentävät rauta ja alumiinisuolat, kalsium ja sinkkisuolo- jen vaikutus on kohtalaisen voimakas ja mangnesiumin tehoa heikentävä vaikutus on kohtuullinen. Fosforilla ja rikillä ei ole vaikutusta glyfosaatin tehoon (Stahlman & Phillips 1979). Veden laadun glyfosaatin tehoa heikentäviä vaikutuksia voi poistaa käyttä- mällä kiinnitteitä ja lisäaineita (Svensson 1992). Parhaat tulokset kalsiumkar- bonaatti-pitoisessa vedessä antoi kompleksinmuodostaja ja kostute, Glufomix 1,0 l/ha. Se palautti tehon jopa paremmalle tasolle kuin ioninvaihtovettä käytettäessä. Muiden tutkittujen aineiden (Teamup 2000, ammoniumsulfaatti ja ionittomat kostuteaineet Herbinass ja Exell) vaikutus ylsi lähes tasolle, joka saavutettiin ioninvaihtovettä käytettäessä (Svensson 1992). Typpilannoitus 30 tai 15 päivää ennen glyfosaattikäsittelyä ei paranna torjun- nan tehoa (Ivany 1981). Wall ja Smith (2000) eivät havainneet myöskään ruiskutteeseen lisätyn urean/ammoniumnitraatin muuttavan glyfosaatin tehoa juolavehnään. Käsittelyolot Glyfosaatin tunkeutumiseen kasviin vaikuttavat merkittävästi säätekijät ja ruiskutustekniset tekijät, kuten lämpötila, ilman suhteellien kosteus, säteily, pisarakoko, lisäainetyypit ja niiden väkevyys ruiskuteliuoksessa (Taulukko 4). Tanskalaisten tutkimusten mukaan voi epäsuotuisissa oloissa käydä niin, ettei suurikaan glyfosaattimäärä lisäaineen kanssa tai ilman tehoa riittävästi. Normaaliannosta pienempi glyfosaattimäärä voi antaa optimaalisissa oloissa hyvän torjuntatuloksen ilman lisäainettakin (Thonke 1984). 50 Taulukko 4. Onnistuneen ja tehokkaan glyfosaattikäsittelyn edellytykset. Juolavehnä - hyvässä kasvukunnossa - juurakon uudet kärjet 2–3 cm - vähintään 3–4 vihreää lehteä ja 10–15 cm korkea, syksyllä 4–6 lehteä Lämpötila - yli 10 °C, viileällä vaikutus hidastuu - lievä pakkanen (-2 °C) ennen käsittelyä ei heikennä tehoa, jos kas- vusto on sula, mutta lievä pakkanen pian käsittelyn jälkeen heiken- tää Ilman suhteellinen kosteus - teho voimistuu korkeissa lämpötiloissa (+21–35 °C) suhteellisen kosteuden suurentuessa ja matalissa lämpötiloissa (+5–20 °C) suhteellisen kosteuden pienentyessä Maan kosteus - kostea Vuorokauden aika - tyynellä säällä, kun sadetta ei ole odotettavissa kuuteen tuntiin - syysruiskutukset keskipäivällä, jolloin viileää ja kuivaa Vuodenaika - käsittelyä edeltävä kuivuus heikentää tehoa - syyskäsittelyt ennen syyskuun loppua Käytettävän veden laatu - ei rauta- tai alumiinisuoloja tai kalsium- ja sinkkisuoloja Käytettävän veden määrä - pieni vesimäärä Kasvuston mekaaninen käsittely - jyrääminen juuri ennen käsittelyä tai heti sen jälkeen vioittaa lehtien pintaa ja tehostaa vaikutusta Glyfosaatti imeytyy kasviin parhaiten kosteissa oloissa (suhteellinen kosteus 100 %) lämpötilasta riippumatta (Jordan 1977). Ruiskutettaessa 85–90 %:n suhteellisessa ilmankosteudessa glyfosaatin teho on parempi kuin 55 %:n kosteudessa ruiskutettaessa (Caseley ym. 1975, Jordan 1977, Nilsson & Hall- gren 1989a). Glyfosaatin teho juolavehnään tehostuu korkeissa lämpötiloissa (+21–35 ºC) suhteellisen kosteuden suurentuessa ja matalissa lämpötiloissa (+5–20 ºC) suhteellisen kosteuden pienentyessä (Hallgren 1988b). Tämän vuoksi syysruiskutukset kannattanee tehdä keskipäivällä, jolloin suhteellinen kosteus on yleensä alimmillaan. Lämpimissä oloissa imeytynyttä glyfosaattia haihtuu kasvista enemmän kuin viileissä oloissa (22 ºC) (Jordan 1977). Lehtien sade- tai kastekosteus ruiskutettaessa ei alentanut tehoa juolavehnän versoihin mutta juurakkoon kylläkin, kun ruiskutemäärä oli 200 l/ha (Nilsson 51 & Hallgren 1989a). Caseleyn ym. (1975) tutkimuksissa kastekosteus ennen käsittelyä paransi glyfosaatin tehoa koko kasviin sekä kosteissa että kuivissa oloissa, mutta käsittelyn jälkeinen sade (Taulukko 5), joka ei aiheuttanut valuntaa heikensi kuivissa oloissa glyfosaatin tehoa juurakkoon. Käsittelyä edeltävä kuivuus heikentää glyfosaatin vaikutusta erityisesti käsiteltäessä hyvin lämpimissä oloissa. Valonpuute ei vaikuta glyfosaatin tehoon (Tanpi- pat & Adkins 1992). Lievä pakkanen (–2 °C) ennen glyfosaattikäsittelyä tehostaa torjunnan tehoa, mutta jos ruiskutteeseen lisätään ammoniumsulfaattia, pakkasen vaikutus on tehoa alentava. Lievä pakkanen muutaman tunnin kuluttua käsittelyn jälkeen heikentää tehoa käytettiinpä ammoniumsulfaattia tai ei (Nilsson & Hallgren 1987). Glufosinaatti-ammonium Glufosinaatti-ammonium (Basta) (KTTK 2001) on valikoimaton kosketus- herbisidi, joka häiritsee kasvin yhteyttämistoimintaa ja ammoniumsynteesiä (Gunnarson 1987, Mukula & Salonen 1990). Glufosinaatti-ammonium tehoaa hyvin sekä yksi- että monivuotisiin rikkakasveihin. Sitä voidaan käyttää rik- kakasvihävitteenä ennen viljelykasvien taimettumista (Gunnarson 1987). Suurella käyttömäärällä saadaan teho myös juolavehnään. Dikvatti Dikvatin markkinoilla oleva kauppavalmiste on Reglone (KTTK 2001). Kestorikkakasveista dikvatti tuhoaa vain maanpäälliset versot ja heinämäisiin rikkakasveihin sen teho on heikko (Mukula & Salonen 1990). Dikvattia voi- daan käyttää juuri- ja vihanneskasvimailla rivinväliruiskutuksiin (Wilson & Cussans 1972) tai ennen viljelykasvin taimettumista esim. aikaisin kasvuun lähteneen juolavehnän hetkelliseen hillitsemiseen. 4.2.2 Valikoivat juolavehnäntorjunta-aineet Seuraavia tehoaineita voidaan käyttää heinämäisten rikkakasvien torjuntaan. Käyttökohteita ovat: rypsi, rapsi, herne, sinappi, tattari, pellava, kumina, so- kerijuurikas, peruna, puna-apilan ja punanadan siemenviljelykset, porkkana, punajuurikas, lanttu, parsa, kukka-, ja keräkaali, istukas- ja kylvösipuli, purjo, palsternakka, mukulaselleri, hedelmäpuut, herukat, vadelma, karviainen, mansikka, koristepuut ja -pensaat sekä koivun istutusalat (KTTK 2001). Juolavehnä käsitellään 4-6 lehtivaiheessa, jolloin juurakon silmuista on puh- keamassa vaaleita uusia juurakon alkuja (Salonen 1998). Ainakin ruiskutuspäivänä on ilman suhteellisen kosteuden oltava yli 70 %, kuivemmissa oloissa on käsittelyä lykättävä (Salonen 1998). Joidenkin tor- 52 junta-aineiden käyttö voi haitata juolavehnän torjuntaa. Metributsiini, kaup- pavalmiste Senkor (KTTK 2001), vioittaa juolavehnää (Hallgren 1990) niin, että juolavehnäntorjunta-aineiden teho voi heiketä. Aryylifenoksipropionihapot Aryylifenoksipropionihapot ovat vahingollisia heinämäisille rikkakasveille vapaina happoina ja estereinä. Kasviin jouduttuaan esterit hydrolysoituvat nopeasti vapaiksi hapoiksi ja kulkeutuvat ja kerääntyvät nopeasti yhteyttä- mistuotteiden kerääntymispaikkoihin. Ne estävät kasveissa auksiinien toi- minnan ja estävät rasvahappojen muodostumisessa välttämättömän koent- syymi A:n toiminnan. Rasvahappojen puutteen vuoksi kasvit eivät muodosta solukalvojen lipidejä. Vioittuneiden kasvien lehdet ruskettuvat ja kuolevat (Mukula & Salonen 1990). Fluatsifoppi-P-butyyli Fluatsifoppi butyyli esiteltiin ensimmäisen kerran 1980 (Plowman ym. 1980). Tehoaineen vaikutus yksivuotisiin heiniin on riittämätön, mutta monivuoti- siin heiniin aine tehoaa. Viileillä alueilla monivuotisten heinämäisten rikka- kasvien torjumiseksi esitettiin 0,5–1,0 kg tehoainetta hehtaarille. Sade tunnin kuluttua käsittelystä heikentää tehoa hieman. Finneyn ja Suttonin (1980) mukaan tehoaineella saadaan hyvä taloudellinen tulos. Valmisteella on mah- dollista käsitellä leveälehtiset viljelykasvit pian taimettumisen jälkeen ja saa- da hyöty jo käsittelyvuonna. Tehoaineen vaikutus ei heikkene myöhäisem- mässäkään vaiheessa. Fusilade 2000 on Fluatsifoppi-P-butyyliä sisältävä kauppavalmiste (KTTK 2001). Ruotsissa tehdyissä 217 kokeessa vertailtiin syksyisestä glyfosaattikä- sittelystä saatua tehoa ja jälkivaikutusta kesällä tehdyn fluatsifoppikäsitte- lyistä saatuihin tuloksiin. Sokerijuurikkaasta, syysrapsista, kevätrypsistä, herneestä ja perunasta fluatsifopilla torjuttaessa viljelykasvin sato lisääntyi ja juolavehnään saatiin hyvä ja pitkäaikainen teho (Erlingson 1988). Fluatsifop- pikäsittelyn teho voi olla parempi ja pidempiaikaisempi kuin myöhään edelli- senä syksynä kylmissä oloissa tehdyn glyfosaattikäsittelyn teho (Rolson 1991). Kvitsalofoppi-P-etyyli Markkinoilla oleva kvitsalofopin tehokasta muotoa, kvitsalofoppi-P-etyyliä (Bell 1989) sisältävä valmiste on Targa Super 5 EC (KTTK 2001). Targa on perunalle, kevätrypsille ja herneelle sopiva valikoiva juolavehnäntorjunta- aine. Se tehosi juolavehnään 1980-luvulla kokeissa olleista valmisteista par- haiten (Hallgren 1987a). Sadonlisäykset olivat kevätrypsillä 20–25 %, her- neellä ja perunalla 10–15 %. Valmiste aikaansaa joissain tapauksissa klo- roosia, teräviä keltaisia läikkiä lehden reunoilla (Hallgren 1987a). Normaa- 53 leissa kasvuoloissa kvitsalofoppi on fluatsifoppia tehokkaampi (Harker & O’Sullivan 1993), antaen myös valikoivista herbisideistä parhaan jälkivaiku- tuksen (Hallgren 1988a). Kvitsalofoppi ja fluatsifoppi tehoavat setoksidiimiä paremmin juolavehnään (Wall & Smith 2000). Propakvitsafoppi Kauppavalmiste on Agil 100 EC (KTTK 2001). Agil on hyväksytty heinä- mäisten rikkakasvien torjuntaan monilta leveälehtisiltä kasveilta, omena- ja koristepuilta ja -pensailta sekä kesantokasveilta. Se kulkeutuu nopeasti leh- diltä juuristoon ja on sateenkestävä tunnin kuluttua käsittelystä (Ronkainen 1995). Haloksyfoppi-etyyli Haloksyfoppi-etyyli estää juolavehnän juurakkosilmujen kehitystä tehok- kaammin kuin muut heinämäisten rikkakasvien torjuntaan tarkoitetut valikoi- vat herbisidit (Harker & Dekker 1988). Brysonin (1987) tutkimuksessa sade kahden tunnin kuluttua käsittelystä heikensi huomattavasti itämaittendurran juurimassaa pienentävää tehoa. Tehoainetta sisältävää kauppavalmistetta ei ole Suomen markkinoilla. Sykloheksenonit Sykloheksenonien vaikutus perustuu kuten aryylifenoksipropionihappojenkin teho koentsyymi A:n toiminnan estämiseen ja rasvahappojen muodostumisen loppumiseen (Mukula ja Salonen 1990). Sykloheksenonien juolavehnätehot ovat olleet heikompia kuin aryylifenoksipropionihappojen kvitsalofopin ja fluatsifoppi-P:n tehot (Wall & Smith 2000). Ryhmään kuuluva tralkoksidiimi ei tehoa juolavehnään (Warner ym. 1987), vaan sitä käytetään hukkakauran torjuntaan. Sykloksidiimi Kauppavalmiste Focus Ultra (KTTK 2001). Sykloksidiimi torjuu useimmat heinämäiset rikkakasvit kevät- ja syysöljykasveista, sokerijuurikkaasta, peru- nasta, herneestä, pavusta ja vihanneksista. Sykloksidiimi imeytyy nopeasti, käsittely kestää sadetta jo alle tunnin kuluttua ruiskutuksesta (Taulukko 5). Tehoaine vaikuttaa rasvahapposynteesiin ja estää solukalvojen rakentumisen. Heinämäiset kasvit eivät pysty hajottamaan tehoainetta ja kasvu pysähtyy 8 tunnin kuluttua. 4–5 päivän kuluttua käsittelystä alkavat nuoret lehdet kel- lastua ja kasvin väri muuttuu antosyaanin ja lakastumisen vaikutuksesta (Birkler 1989). Maassa oleva sykloksidiimi estää vain heinämäisten kasvien kasvun (Nilsson 1989). Sykloksidiimilla ei ole havaittu olevan haitallisia vaikutuksia maa- 54 mikrobeihin, se hajoaa maassa valon vaikutuksesta, hapettumalla, konjugoi- tumalla ja hydroksyloitumalla (Birkler 1989). Sulfonyyliureat Sulfonyyliureat estävät asetolaktaasientsyymin (ALS) muodostumisen, minkä johdosta haaroittuneiden aminohappojen – isoleusiinin, leusiinin ja valiinin – synteesi loppuu (Mukula & Salonen 1990). Rimsulfuroni Rimsulfuroni esiteltiin ensimmäisen kerran 1989. Sillä pystyttiin jo erittäin pienellä käyttömäärällä torjumaan monia rikkakasveja mm. juolavehnä ja pelto-ohdake maissista (Palm ym. 1989). Kauppavalmiste Titus 25 DF (KTTK 2001) torjuu perunasta leveälehtisten rikkakasvien lisäksi 2–4 - lehtiasteella olevan juolavehnän (Hautala 1995). Taulukko 5. Juolavehnäntorjunta-aineiden vaatima sateeton aika käsittelyn jälkeen. Tehoaine Tuntia sateetonta kä- sittelystä Tutkimus Glyfosaatti 6 tuntia ennen 2–4 mm sadetta Kudsk & Kristensen 1989 Glyfosaatti 4 tuntia kiinnitettä käy- tettäessä Sprankle ym. 1975 Glyfosaatti (trimensium) 4 tuntia hyvissä oloissa Pedersen 1993 Glufosinaatti-ammonium 6 tuntia ennen 2–4 mm sadetta Kudsk & Kristensen 1989 Glufosinaatti-ammonium 8–24 tuntia Mathiassen & Kudsk 1993 Fluatsifoppi-P-etyyli 2 tuntia Bryson 1987, Kudsk & Kristensen 1989 Kvitsalofoppi 1 tunti Bertilsson 1987 Propakvitsafoppi 1 tunti Ronkainen 1995 Haloksifoppi-etyyli 2 tuntia ennen 2–4 mm sadetta Bryson 1987, Kudsk & Kristensen 1989 Setoksidiimi 2 tuntia ennen 2–4 mm sadetta Bryson 1987, Kudsk & Kristensen 1989 Syksoksidiimi alle tunti Birkler 1989 55 Sulfosulfuroni Kauppavalmiste Monitor® on pienannosaine, joka torjuu juolavehnää vehnän joukosta. Valmistetta voi käyttää myös muiden viljalajien torjuntaan vehnä- kasvustosta. Lisäämällä muita kuin fenoksihappoherbisidejä saadaan hyvä teho myös leveälehtisiin rikkakasveihin (Hiltunen 2001). Tiivistetyt juolavehnän torjuntaohjeet Viljaa viljeltäessä pääasiallinen kemiallisen juolavehnäntorjunnan hetki on viljankorjuun jälkeinen sänkikäsittely. Viljeltäessä aikaisia viljalajeja syys- käsittelyyn on hyvät mahdollisuudet. Jos syksyn sää on kasvulle edullinen ja käsittely voidaan tehdä poutasäällä, voi odottaa hyviä tuloksia. Paras torjun- tateho saadaan ennen puintia tehtävällä glyfosaattikäsittelyllä (Salonen 1992b), joskin näin käsitellyn sadon myynti on Suomessa vaikeaa. Puitaessa tehtävällä käsittelyllä saadaan hyviä tuloksia (Hallgren & Nilsson 1990b), mutta työ vaatii erityistä tekniikkaa ja huolellisuutta. Uusia menetelmiä ovat valikoiva juolavehnäherbisidi vehnällä (Hiltunen 2001) ja ennen kasvin taimettumista tai ennen kylvöä tehtävä glyfosaattikä- sittely (Hahl 1999). Nämä menetelmät turvaavat käsittelyvuoden viljelyn onnistumisen ja siirtävät lopullista torjuntaa myöhäisemmäksi. Uudet viljelymenetelmät kuten suorakylvö tuovat uusia haasteita monivuo- tisten rikkakasvien – etenkin juolavehnän – torjuntaan (Knaapi 2002). Vuon- na 2002 on glyfosaatin käyttö laajentunut ennen ja jälkeen suorakylvön (Jalli & Serenius 2002). Kun viljelykiertoa rikastutetaan nurmilla, saadaan hyvin rikkakasveja vastaan kilpailevan kasvusto ja lisäksi erinomainen glyfosaatin käyttökohde nurmea lopetettaessa (Hallgren & Fisher 1992). Leveälehtiset viljelykasvit mahdol- listavat valikoivien juolavehnäherbisidien käytön. Kesannolta voidaan juola- vehnä torjua mekaanisesti, jolloin ollaan enemmän kesän sään armoilla kuin torjuttaessa glyfosaatilla, jolla on kesantokäsittelynä mahdollisuus saada pa- ras teho (Hallgren & Fisher 1992). Hyvin kasvava ja kilpaileva kasvusto on kaiken rikkakasvien säätelyn perus- ta. Torjunta-aineiden käyttökertoja voidaan vähentää lisäämällä mekaanista torjuntaa, esimerkiksi käyttämällä kyntöaurojen kuorimia tai esiauroja (Gummesson & Svensson 1973). Juolavehnää torjuttaessa ei ole syytä pienentää herbisidien käyttömääriä kuin erittäin edullisissa olosuhteissa, jotta torjuntateho pysyisi hyvänä eikä käsit- telyä tarvitsisi pian uusia. 56 5 Kemikaaliton torjunta Kemikaalittomassa viljelyssä käytetään ennakoivaa, rikkakasvien kasvua ehkäisevää torjuntaa, ja suoraa, rikkakasveja poistavaa torjuntaa. Yleensä ennakoivalla torjunnalla selvitään melko pitkälle varsinkin karjatiloilla, mutta tietyillä viljelykasveilla ja yksipuolisissa viljelykierroissa tarvitaan myös suoran torjunnan keinoja. Kestorikkakasvien kemikaalittomat torjuntakeinot kannattaa käyttää hyväksi myös tavanomaisessa viljelyssä. Kemikaaliton torjunta on monen toimenpiteen summa, ja esim. säätekijät vaikuttavat sen onnistumiseen yleensä enemmän kuin kemialliseen torjuntaan. 5.1 Leviämisen ennaltaehkäisy Kestorikkakasvien siementen leviämistä voidaan ehkäistä käyttämällä puh- dasta kylvösiementä. Lannassa olevien rikkasiementen itämiskyky heikkenee olennaisesti kompostoinnilla (Tompkins ym. 1998). Siementen leviämisen ennaltaehkäisemiseksi tehokasta on myös kestorikkakasvien niitto ennen siementen tuleentumista, jos niitto viljelykasvin sadon kannalta on mahdol- lista. Valvatin niitto on tehtävä viikon sisällä kukinnan alkamisesta, sillä sie- menet kypsyvät itämiskykyisiksi kukkien oltua auki 8–10 päivää (Derscheid & Wrage 1975). Myös kestorikkakasvien mieluisat kasvualueet, pientareet, kannattaa niittää. Työkoneiden mukana tapahtuvaa siementen kulkeutumista vähennetään koneiden huolellisella puhdistamisella pölystä ja maa- aineksesta. Kasvullisen leviämisen ehkäisemiseksi on estettävä kasvullisten osien leviä- minen ja joutuminen pellolle. Juuret ja juurakot kulkeutuvat helposti lohkolta toiselle siirrettävän maa-aineksen mukana. Tämän vuoksi myös työkoneet kannattaa puhdistaa siirryttäessä lohkolta toiselle. Kestorikkakasvit kannattaa torjua heti ensimmäisten kasviyksilöiden ilmestyttyä pellolle, vaikka pesäk- keittäin. 5.2 Viljelytekninen torjunta Kemikaalittomassa viljelyssä monipuolinen ja tilan olosuhteisiin sovitettu viljelykierto on ehkä kaikkein tärkein rikkakasvien hallintakeino. Vaihtuva ja kilpailukykyinen viljelykasvusto takaa sen, etteivät olosuhteet ole millekään rikkakasvityypille suotuisat vuodesta toiseen. Muokkaustoimet, viljelykasvin kasvurytmi ja varjostavuus sekä sadonkorjuuajankohdat ovat eri viljelykas- veille ja samalla myös rikkakasveille vuosittain erilaiset. Näin ei päästä rik- kakasveista kokonaan eroon, mutta niiden määrä kyetään yleensä pitämään siedettävällä tasolla (Gummesson 1992). 57 Hyvässä viljelykierrossa vuorottelevat yksivuotiset ja monivuotiset kasvit. Yksivuotisia kasveja on viljelytoimenpiteiltään erityyppisiä, kuten kevät- ja syysviljat, viherlannoituskasvit, herne ja peruna. Monivuotisia ovat meidän oloissamme lähinnä pitkäaikaiset nurmet ja viherkesannot. Yksivuotisille viljelykasveille on tyypillistä suuri muokkausvoimakkuus ja -taajuus, mitä eivät esim. voikukka, hierakat tai nurmilauha kestä (Håkansson 1995). Moni- vuotiset nurmet ovat yleensä tiheitä sekä nopeakasvuisia ja niitä niitetään monta kertaa kesässä, jolloin siemenrikkakasvien lisääntyminen niissä on hankalaa. Myös pelto-ohdake ja -valvatti yleensä vähentyvät pitkäikäisissä nurmissa, jos nurmen niitto ja uudelleenkasvu ovat tehokkaita. Kemikaalit- tomassa viljelyssä rikkakasvit muodostuvat todennäköisesti ongelmaksi, jos viljellään pelkästään yksivuotisia kasveja (Gummesson 1992, Håkansson 1995). Kunnollinen ojitus parantaa viljelykasvin kasvua ja siten lisää sen kilpailuky- kyä rikkakasvien kanssa. Peltovalvatti suosii kosteita kasvupaikkoja, joten ojituksen parantaminen heikentää valvatin elinoloja (Zollinger & Kells 1991). Ohdakkeella tilanne on hieman toinen, sillä se menestyy hyvin myös kuivissa oloissa (Holm ym. 1977). Todennäköisesti viljelykasvin kilpai- luasema kohentuu ojituksen myötä kuitenkin enemmän kuin ohdakkeen. Kun avo-ojissa oleva pelto salaojitetaan, poistuu peltolohkolta huomattava määrä pientareita, jotka ovat juolavehnän, pelto-ohdakkeen sekä -valvatin säilymis- ja leviämispaikkoja. Rikkakasvit ovat yleensä sopeutuneet kasvamaan köyhissäkin kasvuoloissa, kun taas monet viljelykasvit ovat kasvuolojen suhteen vaateliaita. Tosin tämä ei ole aivan yksioikoista: vaikka monet rikkakasvit ovat esimerkiksi ravintei- den suhteen vaatimattomia, niin jotkin lajit (esimerkiksi peltovalvatti) ottavat painoonsa nähden enemmän ravinteita kuin viljat (Malicki & Berbeciowa 1986, Bhaskar & Vyas 1988, Salonen 1992a, Ampong-Nyarko & De Datta 1993, Rola & Rola 1993, Jørnsgård ym. 1996, Ladonin 1996, Holm ym. 1997). Maan kasvukunnon parantaminen (maan rakenne, kalkitus, lannoitus) yleensä lisää viljelykasvien kilpailukykyä rikkakasveihin nähden. Esimerkiksi typen lisääminen maahan lisää pelto-ohdakkeen ja -valvatin kasvua, mutta toden- näköisesti viljelykasvin kasvu lisääntyy vielä enemmän (Håkansson & Wall- gren 1972b, Kolo & Froud-Williams 1993). Siten näiden rikkakasvien suh- teellinen kilpailukyky lienee parhaimmillaan alhaisilla ravinnetasoilla. Pelto- valvatti viihtyy parhaiten neutraalissa tai lievästi emäksisessä maassa, mutta kasvaa kohtalaisesti myös monille viljelykasveille liian happamissa oloissa (Zollinger & Kells 1991). Maalajilla on suuri merkitys rikkakasvien menestymiseen ja siten myös tor- juntatarpeeseen. Rikkakasvien siemenet itävät hyvin lähes joka vuosi multa- villa mailla ja hikevillä hiedoilla. Sen sijaan savimaat kuivuvat vähäsateisina 58 keväinä nopeasti pinnasta, jolloin rikkakasveja taimettuu siemenistä vain vähän. Torjuntatarve voi tällaisina kesinä olla savimailla vähäinen. Isosie- menisiä rikkakasveja ja kestorikkakasveja pintakuivuus ei haittaa samassa määrin (Gummesson 1992). Kovassa ja tiivistyneessä savimaassa kestorikka- kasvien juurten kasvu on kuitenkin hitaampaa kuin löyhillä maalajeilla. Säännöllinen, 1–2 kertaa kesässä tapahtuva pientareiden niitto kuuluu luo- mutilan ennakoivaan rikkakasvintorjuntaan. Samalla estetään myös ojien ja pientareiden pusikoituminen. Niitto on syytä tehdä viimeistään rikkakasvien kukkimisvaiheessa. Muutoin esim. pelto-ohdake ja -valvatti voivat levittää huomattavia määriä tuulen mukana kulkeutuvia siemeniään pellolle (Hei- mann & Cussans 1996, Wilson & Kachman 1999). Ohdake, valvatti ja juola- vehnä voivat levitä pientareilta pelloille myös kasvullisesti. Tämän hidasta- miseksi pientareet tulisi niittää 2–3 kertaa kesässä ja jo aikaisessa nuppuvai- heessa (Dock Gustavsson 1994a). Viljelykasvin kilpailukyky Ihanteellinen viljelykasvi muodostaa tasaisen ja tiheän kasvuston, kehittyy nopeasti, varjostaa rikkakasveja, sallii suoran torjunnan käytön kasvustossa ja kilpailee tehokkaasti resursseista rikkakasvien kanssa. Kestorikkakasveja voidaan yrittää saada kuriin lisäämällä viljan kylvötiheyttä. Tiheämpään kyl- vetyssä viljassa ainakin yksivuotiset rikkakasvit jäävät pienemmiksi kuin normaaliin tiheyteen kylvetyssä viljassa (Erviö 1972, Gummesson 1982, Andersson 1987, Håkansson 1988, Jalli 1998, Simojoki ym. 1992). Kylvösiemenmäärän lisääminen normaalista esim. 10–20 % voi siis olla ke- mikaalittomassa viljelyssä aiheellista. Tätäkin suuremmilla kylvösiemenmää- rillä saattaa olla rikkakasveja vähentävä vaikutus, mutta ylitys ei monesti kannata, koska tuolloin viljelykasviyksilöt alkavat kilpailla liiaksi keskenään sekä siemenkustannus nousee (Håkansson 1995, Jalli 1998). Kasvilajin ja -lajikkeen valinnalla voidaan vaikuttaa paljon kasvuston kilpai- lukykyyn. Viljalajikkeet, joilla on aikainen korrenkasvu ja pitkä korsi, ja jotka peittävät nopeasti rikkakasvit, ovat kilpailukykyisiä (Christensen 1993). Ruista pidetään kilpailukykyisimpänä viljana, koska se tulee toimeen vähillä ravinteilla, kehittyy keväällä nopeasti ja kasvaa pitkäksi. Perminin (1982) nelivuotisessa tutkimuksessa syysviljat ja etenkin ruis vähensivät juolaveh- nän juuriston lisääntymistä huomattavasti kevätviljoja ja rapsia enemmän (Kuva 15). Spelttivehnä on pitkäkortinen ja kasvaa niukoilla ravinteilla, joten se voi olla hyvä vaihtoehto syysvehnälle, mikäli talvehtiminen onnistuu (Kontturi 1998). 59 3,6 1,7 5,7 6,1 8,1 24,3 9,2 55,4 0 10 20 30 40 50 60 Ru is (17 0) Pe lla va (90 ) Re hu pa pu (21 0) Ma iss i (5 0) Ju o la v e hn än ju u ra ko n s ilm u jen lis ää n ty m is ke rr o in /v u o s i Kuva 15. Eri viljelykasvien vaikutus juolavehnän juurakon silmujen lisäänty- miskertoimeen nelivuotisen kokeen keskiarvona. Viljelykasvien kylvömäärä, kg/ha on ilmoitettu suluissa (Permin 1982). Håkanssonin (1995) mielestä ohra ja kaura ovat suunnilleen yhtä kilpailuky- kyisiä. Perminin (1982) ja Melanderin (1988) mukaan kevätviljojen kyky kilpailla juolavehnän kanssa ei eroa paljoa, mutta lopullinen järjestys on Perminin (1982) mukaan kaura-ohra-kevätvehnä. Luomuviljelyssä ohra kärsii monesti ravinteiden puutteesta ja kasvitaudeista, jolloin kaura voi olla sel- västi parempi ja ohraa helpommin viljeltävä. Monitahoiset ohralajikkeet ovat yleensä kaksitahoisia kilpailukykyisempiä. Kevätvehnää pidetään viljois- tamme huonoimpana kilpailijana (Koskimies ym. 1999). Mukulan (1974) mukaan juolavehnä ja valvatti (Sonchus spp.) kestävät ti- heänkin viljakasvuston kilpailua paremmin kuin muut monivuotiset rikka- kasvit. Vanhat hernelajikkeet olivat hyviä kilpailemaan varsinkin siemenrikkakasvi- en kanssa. Nykyiset ruokahernelajikkeet ovat niin matalia ja vähälehtisiä, että niiden kilpailukyky on heikko. Virnojen ongelma on hidas alkukehitys, mutta keski- ja loppukesällä ne kasvavat tehokkaasti. Luomuviljelyssä herneiden ja virnojen viljely onnistuukin monesti parhaiten sekakasvustoina viljojen tai heinien kanssa. Monivuotiset nurmet ovat yleensä erinomaisia kilpailijoita, mikäli niiden perustaminen ja talvehtiminen onnistuu tasaisesti. Niissäkin sekakasvustot 60 (esim. apila-timotei) kilpailevat yleensä puhdaskasvustoja tehokkaammin (Gummesson 1992). 5.3 Perusmuokkaus 5.3.1 Vaikutukset ympäristöoloihin Maanmuokkauksen tavoitteena on mm. kasvijätteiden multaus, rikkakasvien torjunta, maan kuohkeuttaminen sekä sopivien lämpö- ja kosteusolojen luo- minen viljelykasveille. Peltojen perusmuokkaus on pitkän aikaa tehty maata voimakkaasti sekoittavalla ja kääntävällä kyntöauralla, jolla muokkauksen tavoitteet täyttyvätkin varsin hyvin. Kyntäminen on kuitenkin paljon energi- aa, kalustoa ja työaikaa kuluttava muokkaustapa. Sen katsotaan myös lisää- vän eroosiota ja ravinteiden huuhtoutumista. Näiden syiden takia on kehitetty ja otettu käyttöön kyntöä kevyempiä muokkaustapoja, kuten kultivointi ja lautasäestys. Ääritapauksena on varsinkin Pohjois-Amerikassa yleistynyt viljelymuoto, jossa kylvö tehdään suorakylvönä täysin muokkaamattomaan maahan (Lötjönen ym. 1999). Kynnetty maa routaantuu hieman syvemmälle ja sen lämpötilanvaihtelut ovat suurempia kuin kyntämättömän maan (Kivisaari 1979, Schimming & Mes- sersmith 1988). Ero on selvin kynnöksen ja muokkaamattoman sängen välil- lä. Kyntämättömän maan pystyssä oleva sänki kerää lunta, joka toimii eris- teenä pakkasta vastaan. Kynnetty maa on löyhää, jolloin pakkanen pääsee tunkeutumaan viilujen välissä syvälle. Tästä johtuen olosuhteet kestorikka- kasvien maanalaisten osien säilymiselle saattavat olla edullisemmat kyntä- mättömässä kuin kynnetyssä maassa (Kivisaari 1979, Schimming & Messer- smith 1988). Mitä enemmän juolavehnän juurakkoa katkotaan ja muuten häiritään, sitä enemmän juurakon silmuja alkaa kasvaa (Chancellor 1974). Kyntämättä vil- jelyssä kestorikkakasvien juurten pilkkoutuminen vähenee, mikä vähentää juurenpalasista muodostuvien uusien, itsenäisten kasviyksilöiden syntyä (Hå- kansson 1995). Lisäksi kynnöstä luovuttaessa maan mekaaninen vastus kas- vaa, kosteus lisääntyy ja kesäajan lämpötila laskee (Pitkänen 1988). Näiden seikkojen voisi olettaa heikentävän kestorikkakasvien menestymistä auratto- massa viljelyssä, mutta tästä on kirjallisuudessa vain hyvin vähän mainintoja. 5.3.2 Kyntö Kynnöllä voidaan hidastaa rikkakasvien kehitystä ja antaa viljelykasville parempi kilpailuasema. Huolellisen kynnön seurauksena suurin osa rikkakas- vien siemenistä joutuu niin syvälle, etteivät ne pysty nousemaan elinvoimai- sina maan pinnalle. Myös maan pintakerroksissa viihtyvät juolavehnän juu- 61 rakot yleensä kärsivät kynnöstä, varsinkin raskailla maalajeilla. Kevyillä mailla juolavehnän juurakot kasvavat syvemmällä ja pystyvät tunkeutuman nopeasti kyntöviilujen läpi. Kyntö pelkästään ei riitä kovinkaan monen rikka- kasvilajin kurissa pitämiseen, vaan sen tueksi tarvitaan muita viljelyteknisiä toimia ja suoraa torjuntaa. Kyntö voi nostaa maan pintaan vanhoja, elinkelpoisia rikkakasvien siemeniä ja juurakon/juuriston palasia. Peltovalvatin ja varsinkin -ohdakkeen juuristot kasvavat niin syvällä, että kyntö tuo niitä monesti maan pintaa kohti. Nämä kasvit ja juolavehnä luokitellaankin hyvin muokkausta kestäviksi (Håkansson 1995, Junnila 1998a, Lundkvist & Fogelfors 1999). Syvä kyntö torjuu juolavehnää (Hallgren & Nilsson 1990c). Hallgren (1987b) arvioi juuri syyskynnön torjuvan juolavehnää niin, että tavanomaisesti viljel- täessä pellolla on juolavehnää paljon suorakylvettyjen peltojen juolavehnä- määrää vähemmän. Juurakon pilkkominen ja syvälle hautaaminen on hyvin tehokas torjuntakeino. Kuitenkin harvoin juurakot pilkkoutuvat niin hyvin ja tasaisesti, että vaikutusta juolavehnän kasvuun saataisiin ilman viljelykasvin kilpailua (Håkansson 1968a). Syyskynnön jälkeen juolavehnän juurakoita jää maan pinnalle talvisen sään armoille (Chandler ym. 1994). Kyntötekniikka Kyntötekniikka vaikuttaa kestorikkakasvien selviytymiseen pellolla. Teknii- kan vaikutus kertaantuu ja tulee selvemmin näkyviin, kun menetelmää käy- tetään useana vuotena peräjälkeen. Tutkimuksissa kyntö neljänä perättäisenä vuotena esiauroilla varustetulla auralla vähensi juolavehnän määrää 30 % ja erityisellä kaksikerrosauralla juolavehnä väheni 80 %. Tutkijat suosittelevat kumpaakin auraa juolavehnän torjuntavälineeksi (Gummesson & Svensson 1973). Kestorikkakasvien torjunnan kannalta on tärkeää, että viilut sulkeutuvat tii- viisti, eivätkä jää kyljelleen. Auran säädöt sekä aloituksen ja lopetuksen teko kannattaa opetella huolella, jotta kynnöksestä tulee tasaista, eikä peltoon jää kyntämättömiä kohtia. Samoin päisteet kannattaa pitää tasaisina, jotta niiden kyntö onnistuu kunnolla. Hyvin kynnetyssä maassa on mahdollisimman vä- hän paikkoja, joissa kestorikkakasvit ovat säilyneet koskemattomina (Elonen & Kovanen 1986). Kyntämällä saadaan rikkakasvien maanpäälliset osat ja siemenet haudattua tehokkaasti pois näkyvistä. Tosin kynnössäkään kaikki maanpäällinen mate- riaali ei hautaudu kyntösyvyyteen, sillä viilut asettuvat toisiaan vasten noin 45 asteen kulmaan. Tällöin osa rikkakasvien siemenistä ja kasvullisista li- sääntymiselimistä jää hyvin lähelle maan pintaa (Kuva 16). Oikein säädetty- jen kuorimien ja varsinkin esiaurojen käytöllä voidaan vähentää tätä haittaa (Elonen & Kovanen 1986, Fogelfors & Boström 1998). 62 Ruotsalaiset kehittivät 1980-luvulla kyntöauran, jolla maa (viilut) kääntyy 180 astetta (parallellplogen). Tällöin maan pinnalla olevat kasvustonjätteet hautaantuvat kokonaan kyntösyvyyteen. Mitään hittituotetta aurasta ei tullut, ilmeisesti tukkeutumisalttiutensa ja kalliin hintansa takia. Pitäisi kuitenkin selvittää, mikä merkitys tällä muokkaustavalla on rikkakasvien torjunnan kannalta. Nyttemmin keksintö on tuotu uudestaan markkinoille tuotenimelle Blaxta-kultivaattoriaura (Koivisto 2001). 5.3.3 Kyntämättä viljely Kyntämättä viljelyssä kestorikkakasvien juuristoa häiritään ja pilkotaan vä- hemmän kuin kyntöviljelyssä, joten riski kestorikkakasvien lisääntymiselle on olemassa (Donald & Khan 1992, Håkansson 1995). Muokkauksen keven- täminen suosii monivuotisia ja tuulen avulla leviäviä rikkakasveja. Toisaalta se voi vähentää niiden rikkakasvilajien yleisyyttä, joiden menestymisen edellytyksenä on juurten/juurakoiden pilkkominen ja repiminen tai ilmava, syvälle muokattu maa. Eniten muokkauksen vähentymisestä hyötyy juola- vehnä, mutta myös pelto-ohdake on lisääntynyt paikoin (Froud-Williams ym. 1981, Swanton ym. 1993, Lötjönen ym. 1999). Lisäksi tuulilevintäiset moni- vuotiset rikkakasvit, kuten peltovalvatti, leskenlehti ja voikukka, voivat levitä kevennetyn muokkauksen myötä sellaisille alueille, joissa niitä ei ole aikai- semmin ollut. Amerikassa muokkauksen keventämisen on todettu lisäävän pelto-ohdakkeen, -valvatin ja voikukan esiintymistä (Blackshaw ym. 1994, Buhler ym. 1994). Kotimaisessa 13 vuotta kestäneessä jatkuvan viljanviljelyn koesarjassa todet- tiin juolavehnän lisääntyvän kyntämättä viljelyyn siirryttäessä, varsinkin kevyillä mailla (Pitkänen 1994). Savi- ja hiesumailla juolavehnä pysyi pa- remmin kurissa. Sänkimuokkaus syksyllä esti juolavehnän lisääntymistä pa- remmin kuin keväällä tehty sänkimuokkaus. Pelto-ohdakkeen ja valvatin esiintymisestä ei ole mainintoja, joten ne eivät ilmeisesti olleet kovin suuri ongelma. Ruudut ruiskutettiin säännöllisesti kevätviljaherbisideillä, mikä lienee estänyt ohdakkeen ja valvatin yleistymisen. Juolavehnä lisääntyi kyn- tämättä viljelyn seurauksena myös Rydbergin (1992) pitkäaikaisessa ruotsa- laisessa kokeessa. Tässä kevennetty muokkaus tehtiin pääasiassa lau- tasäkeellä. Kuva 16. Juolavehnä kasvaa viilujen välistä, kun kyntö on onnistunut vailli- naisesti. (Kuva: Sanna Kakriainen- Rouhiainen) 63 Aurattomaan viljelyyn siirtyminen lisää kestorikkakasvien runsastumisen riskiä, mikäli torjunta-aineita ei voida käyttää. Varsinkin keveillä maalajeilla riski on ilmeinen. Kuitenkin Suomessa on muutama vihanneskasvien luomu- viljelijä, jotka eivät kynnä peltojaan. Tätä he perustelevat siemenrikkakasvien torjunnan helpottumisella. Kyntämättä viljely nimittäin keskittää rikkakasvi- en siemenet maan pintaan, josta ne ovat nopeammin hävitettävissä kuin pak- susta kyntökerroksesta (Lötjönen ym. 1999). Kestorikkakasvien torjunnan nämä viljelijät hoitavat muilla viljelyteknisillä keinoilla. 5.3.4 Perusmuokkauksen torjuntavaikutuksen tehostaminen Sänkimuokkauksen ja kynnön yhdistäminen Pohjoisissa oloissa lämpimät ja kuivat kaudet ovat syksyllä harvinaisia ja lyhytaikaisia, joten muokkaamalla tapahtuva torjunta ei voi perustua juur- ten/juurakoiden kuivumiseen maan pinnalla. Parempia tuloksia saadaan ja suositeltavampi tapa on muokkauksin kuluttaa juuriston/juurakon voimat loppuun ja kyntää heikentyneet juuret/juurakot syvälle (Håkansson 1974, Håkansson 1977). Fogelfors ja Boström (1998) vertasivat kynnön ja sänkimuokkauksen eri yh- distelmien vaikutusta rikkakasveihin Etelä- ja Keski-Ruotsissa. Parhaiten kestorikkakasvien yleistymistä hillitsi sänkimuokkauksen ja myöhäisen kyn- nön yhdistelmä (Kuva 17). Myöhäinen kyntö hillitsi ohdakkeen ja valvatin kasvua paremmin kuin pelkkä kahteen kertaan suoritettu sänkimuokkaus. Toisaalta juolavehnä yleistyi selvästi eniten pelkässä myöhäisessä kynnössä ilman sänkimuokkausta. Kaksi sänkimuokkausta ilman kyntöä piti juolaveh- nän aika hyvin aisoissa. Syynä saattaa olla Ruotsin pitkä ja lämmin syksy, jolloin juolavehnä ehti vahvistua liikaa ennen kyntöä. Tämän takia kyntöä edeltävä sänkimuokkaus on Ruotsin oloissa tärkeää. Tutkijoiden mielestä muokkausstrategiaa pitäisi välillä vaihtaa, ettei mikään rikkakasviryhmä pää- se yleistymään liikaa. 64 0 50 100 150 200 250 300 Peltovalvatti Pelto-ohdake Juolavehnä g/ m ² Myöhäinen kyntö Keskimäärin 2 sänkimuokkausta + myöhäinen kyntö Keskimäärin 2 sänkimuokkausta Kuva 17. Monivuotisten rikkakasvien määrät eri syysmuokkausmenetelmissä. Kasvina oli jatkuvasti kevätvilja ja koe kesti 8 vuotta. (Fogelfors & Boström 1998). Arvidssonin ym. (1997) tutkimuksessa Ruotsissa viljeltiin kuusi vuotta ke- vätviljoja ilman juolavehnän kemiallista torjuntaa. Tehokkaimmin juolaveh- nän määrä väheni tässäkin tutkimuksessa syyssänkimuokkauksen ja -kynnön yhdistelmällä. Menetelmä lähes hävitti juolavehnän kuudessa vuodessa. Kolme syyskultivointia tuotti liki saman tuloksen. Kaksi kultivointia syksyllä vähensi juolavehnää yhtä tehokkaasti kuin pelkkä syyskyntö. Kokeessa ei ollut mukana jäsentä, joka olisi kultivoitu vain kerran. Maalajit olivat melko raskaita. Kultivoinnin hyvä torjuntateho Arvidssonin ym. (1997) tutkimuksessa johtuu juolavehnän juurakoiden kertymisestä lähelle maan pintaa, jolloin ne ovat alttiita ympäristövaikutuksille. Kuivaa kasvukautta 1995 seurasi kylmä ja vähäluminen talvi. Täten pinnassa olevat juolavehnän juurakot paleltuivat, kun taas kynnössä syvemmälle haudatut säilyivät elävinä. Osassa Suomea talvi on myös melko vähäluminen, joten mekanismi voisi toimia joinakin vuosina täälläkin. 65 Kuva 18. Sänkimuokkauksen ja kynnön yhdistelmä on tutkimusten mukaan vähentänyt juolavehnää kuivina syksyinä. (Kuvat: Timo Lötjönen) Gummessonin (1990), Arvidssonin ym. (1997) sekä Fogelforsin ja Boströmin (1998) tutkimuksissa kyntöä edeltävä sänkimuokkaus (Kuva 18) torjui var- sinkin juolavehnää. Sadonkorjuun jälkeen juolavehnän annetaan kasvaa toi- tuvasti kompensaatiopisteeseen, jonka jälkeen pelto muokataan. Jos sänki- muokkauksia tehdään useita, on tärkeää, että ensimmäisen kerran muokataan heti sadonkorjuun jälkeen. Lisämuokkaukset on tehtävä viimeistään kun juo- lavehnässä on kolme uutta lehteä (Gummesson 1992). Köylijärven (1974) mukaan sänkimuokkauksella on kaksi tehtävää. Ensinnä- kin se torjuu juolavehnää ja toiseksi sekoittaa maahan runsaan olkimäärän. Mietoisissa sänkimuokkaukset eivät antaneet lupaavia tuloksia, keskimäärin kevätviljasato pienentyi 230 kg/ha. Salosen (1992b) tutkimuksissa märät olot estivät sänkimuokkauksen kahtena syksynä kuudesta. Kokeissa kyntöä edel- tävä sänkimuokkaus torjui peräti 80 % juolavehnästä, kun käsittely toistettiin kahtena peräkkäisenä kuivana syksynä. Sänkimuokkausta ei kannata tehdä turhan rajusti, jotta kyntö viimeisenä toimena onnistuisi. Kyntöä edeltävään sänkimuokkaukseen sopii parhaiten lapiorullaäes tai pintaan säädetty (5–10 cm) kultivaattori. Pessalan (1977) tutkimuksissa sänkimuokkauksilla saatu teho juolavehnän versoihin ja juurakoihin oli huono, 20–30 %. Hänen mu- kaansa Suomessa vilja korjataan myöhään syksyllä, joka muuttuu talveksi. Aikaa sänkimuokkaukselle on vähän ja pilkotuilla juurakoilla ei ole riittävästi aikaa kasvaa. Pian puinnin jälkeen tehty sänkimuokkaus ja kyntö pienentävät seuraavan vuoden juolavehnän kasvua 40–60 % enemmän kuin pelkkä kyntö (Håkans- son 1977, Hallgren 1994b). Kyntöä edeltävän sänkimuokkauksen teho oli Cussansin ja Ayresin (1975) tutkimuksissa 86–96 %. Jos korjuutyöt ja muok- kaus tehdään aikaisin on mahdollista uusia muokkaus ennen kyntöä, kun 66 juolavehnässä on 2–3 lehteä. Keski-Ruotsissa kynnetään lokakuussa ja ete- lässä marraskuussa (Håkansson 1977). Eroja sänkimuokkaustuloksissa selittävät erot muokkausvälineissä, maala- jeissa, maan kosteusoloissa ja kyntötyössä (Hallgren 1994b). Etelä- ja Keski- Ruotsissa elokuussa korjatulla viljapellolla juolavehnän juurakko lisääntyy 100 % jos mitään torjuntatoimia ei tehdä ja pohjoisimmillakin alueilla lisä- kasvu voi olla 45 %. Juolavehnän syyskasvu on hyvin riippuvainen syksyn säiden lisäksi korjuuta edeltävistä sääoloista. On tärkeää aloittaa muokkauk- sella heti puinnin jälkeen, jotta saataisiin riittävästi aikaa jatkotoimille. Aikai- sin korjatun heinänurmen sängellä toteutettuna sänkimuokkauksilla ja kyn- nöllä saadaan paremmat tulokset kuin ohran jälkeen tehdyillä käsittelyillä (Håkansson 1977). Hautaamissyvyys Hautaamissyvyys vaikuttaa kestorikkakasvien toipumismahdollisuuksiin. Juolavehnän juurakot kasvavat sitä nopeammin ja niistä syntyy sitä useampia versoja, mitä matalammalle ne on haudattu (Hallgren & Nilsson 1993b). Juolavehnän juurakot kasvavat parhaiten, jos ne mullataan 2,5–5 (–7) cm syvyyteen (Håkansson 1968b). Versot nousevat hiekkamaalla 2–8 cm syvyy- destä nopeammin kuin multamaalla, mutta versosato on suurempi multa- maalla. Syvältä, 16–28 cm, juolavehnän versot kasvavat nopeammin multa- maalla kuin hiekalla. Juurakon osien kehitys on vähäistä yli 16 cm syvyydes- sä (Hallgren & Nilsson 1993b). Uusittaessa multaus ja hautaaminen 7,5 cm syvyyteen viikon tai kahden viikon välein saadaan erinomainen teho juola- vehnään. Teho heikkenee hieman muokkausväliajan pidetessä kuukauteen (Håkansson 1969a). Valvatin juurista pääosa kasvaa alle 10 cm:n syvyydessä (Holm ym. 1997). Juurien hautaaminen tätä syvemmälle edellyttäisi kyntä- mistä 30 cm:n syvyyteen. Ohdakkeen juurista suuri osa kasvaa kyntökerrosta syvemmällä. Myös aurattomassa viljelyssä muokkauksen tehoa mm. juolavehnään voidaan parantaa työsyvyyttä ja ajokertoja lisäämällä. Rydbergin (1992) tutkimukses- sa kultivointi syvään (n. 25 cm) torjui juolavehnää paremmin kuin normaali- kultivointi (10–15 cm). Arvidssonin ym. (1997) tutkimuksessa syyskulti- vointikertojen lisääminen kahdesta kolmeen paransi juolavehnän torjuntate- hoa selvästi. Kultivaattorin järeydellä ja terätyypillä on myös vaikutuksensa. Mitä paremmin piikit pysyvät säädetyssä työsyvyydessä ja mitä tehokkaam- paa on maan leikkaantuminen ja kääntäminen, sitä suurempi vaikutus muok- kauksella todennäköisesti on kestorikkakasveihin. Muokkauksen ajoitus Syysmuokkauksen on todettu torjuvan kestorikkakasveja tehokkaammin kuin kevätmuokkauksen, olipa sitten kyseessä kyntö tai muu muokkaus (Chandler 67 ym. 1994, Pitkänen 1994, Skuterud ym. 1996). Håkanssonin (1967) mukaan otollisin muokkausaika on juolavehnän ollessa 12–15 cm korkeaa ja, kun siinä on 3–4 lehteä. Jos syksyllä ei tehdä mitään muokkausta, varsinkin juolavehnällä on aikaa lisääntyä ja vahvistua ennen talvea, ja keväällä se aloittaa kasvunsa ennen kuin päästään muokkaamaan (Pitkänen 1994). Juolavehnän juurakon kuiva- paino voi Etelä- ja Keski-Ruotsissa jopa kaksinkertaistua aikaisen sadonkor- juun jälkeen (Håkansson 1967, Håkansson 1969b, Håkansson 1974). Tans- kalaisessa koesarjassa juolavehnä lisääntyi 1,5 kertaisesti puintihetkeen ver- rattuna, jos kyntöä viivytettiin marraskuulle, jolloin juolavehnän kasvu loppui (Permin 1982). Myös kuivuuden ja pakkasen vaikutus jää sänkimaassa vähäi- seksi, koska juolavehnän juurakot ovat maanpinnan alla suojassa. Pelto-ohdakkeeseen ja -valvattiin syksyinen muokkaus tehoaa heikommin kuin juolavehnään. Näistä varsinkin valvatti asettuu talvilepoon jo melko aikaisin syksyllä, joten juuriston elinvoiman kuluttaminen syysmuokkausten avulla onnistuu huonosti. Juuriston pilkkominen ja palasten hautaaminen kuitenkin heikentää jonkin verran näiden kasvien kilpailukykyä seuraavana kasvukautena (Gummesson 1992, Håkansson 1995). Myöhästetty kylvö Myöhästetty kylvö torjuu melko tehokkaasti monia siemenrikkakasveja. Me- netelmässä maa äestetään kevyesti normaaliin kevätmuokkausaikaan, jonka jälkeen rikkakasvien annetaan taimettua parin viikon ajan. Sitten maa kylvö- muokataan normaalisti ja kylvetään, jolloin itäneet rikkakasvintaimet saadaan tuhottua muokkauksella. Voi olla, että myös kestorikkakasvien kasvullisia taimia saadaan jonkin verran häirittyä, mutta luultavasti ne kasvavat kylvön jälkeen nopeasti uudelleen. Menetelmän haittana on sadon valmistumisen viivästyminen ja sopimattomuus nopeasti kuivuville savimaille. (Gummesson 1992). 5.4 Viherkesanto ja nurmet Luomuviljelyssä viherkesannon tehtävänä on kerätä ja sitoa maahan ravin- teita, erityisesti typpeä, seuraavaa satoa varten ja vähentää rikkakasvien mää- rää. Nurmet puolestaan toimivat laitumina tai niittonurmina. Vaikka viher- kesannot ovat monesti lyhytikäisempiä ja voivat sisältää eri kasveja kuin rehunurmet, niin tässä luvussa näitä kahta nurmityyppiä käsitellään yhdessä. Hyvin talvehtineen nurmen etuna verrattuna yksivuotisiin viljelykasveihin on nopea kasvuunlähtö keväällä, suuri kasvutiheys (kpl/m²), tehokas ravinteiden ja veden käyttö sekä nopea uudelleenkasvu niiton jälkeen. Tästä syystä nur- met kilpailevat hyvin rikkakasvien kanssa. Siemenrikkakasvien on vaikea 68 taimettua tiheän ja varjostavan nurmen alta, varsinkin kun maata ei muokata moneen vuoteen. Kestorikkakasvien, kuten pelto-ohdakkeen ja -valvatin on hankala sopeutua monta kertaa kesässä toistuvaan niittoon tai laidunnukseen (Gummesson 1992, Håkansson 1995). Myös juolavehnän versojen ja juura- koiden kasvu vähenee lisättäessä leikkuukertoja ja leikattaessa lyhyempään sänkeen (Håkansson 1969a, Nilsson & Hallgren 1990c). Käytännössä harvoin niitetään niin usein, että se torjuisi tehokkaasti juolavehnää, mutta nurmien kilpailu tehostaa niittojen torjuntavaikutusta (Håkanssonin 1969a). Jos vilje- lykiertoon ei kuulu monivuotisia nurmia, ohdakkeen ja valvatin kurissapito on hankalaa ilman kemikaaleja (Gummesson 1992, Håkansson 1995). Rikkakasvit voivat yleistyä myös nurmissa. Erityisesti tämä koskee ilman suojaviljaa perustettuja ensimmäisen vuoden nurmia, koska niiden kylvönjäl- keinen kehitys on yleensä hidasta. Näillä saattaa olla tarpeen 1–2 pitkään sänkeen tehtyä niittoa viimeistään ennen rikkakasvien kukkimista. Myös talvituhoista syntyneet paljaat laikut tai harventuneet kohdat voivat rikka- ruohottua ja ilman paikkauskylvöä voi niihin levitä niin yksi- kuin monivuo- tisiakin rikkakasvilajeja. Nurmien vanhentuessa niiden kilpailukyky heikke- nee. Tällöin niihin voi tulla valoa suosivia ja niittoa melko hyvin kestäviä kestorikkakasveja, kuten voikukka, hierakat, nurmilauha ja niittyleinikki. Aukkoinen ja rikkaruohottunut nurmi kannattaa useimmiten rikkoa ja uusia kokonaan ennemmin, kuin yrittää kohdistaa siihen suoran torjunnan toimia. (Håkansson 1995). Laitumien hylkylaikkujen puhdistusniitot ovat tärkeä osa nurmien rikkakas- vien torjuntaa (Gummesson 1992). Niitto on syytä tehdä viimeistään, kun laikuissa kasvaviin rikkakasveihin alkaa tulla kukkia, mikä tarkoittaa 2–3 kertaa kesän aikana. Samalla saadaan myös kestorikkakasvien vararavintova- roja köyhdytettyä (Dock Gustavsson 1994a). Suomessa, varsinkin karjattomilla luomutiloilla, on viime vuosina yleistynyt yksivuotisten viherlannoituskasvien käyttö, jolloin monivuotisten nurmien määrä viljelykierroissa on vähentynyt. Tähän on tietysti selvät syynsä: kar- jattomilla tiloilla nurmirehulle ei ole käyttöä, kiertoon pyritään sisällyttämään mahdollisimman paljon ns. rahakasveja ja yksivuotisia nurmia viljelemällä vältetään talvituhojen riskit. Yksivuotisilla viherlannoituskasveilla saadaan- kin yleensä sidottua maahan riittävästi typpeä. Koska niiden alkukehitys on hidasta ja kasvuaikaa on vain yksi kesä, näitä viherlannoituskasveja ei yleen- sä haluta niittää ennen syksyä. Ongelmana on, että yksivuotiset viherlannoi- tuskasvit muistuttavat viljelytavaltaan paljolti kevätviljoja. Tällöin viljely- kiertoon ei tule riittävää vaihtelua, jolloin kestorikkakasvien elinolot pysyvät vuodesta toiseen muuttumattomina ja riski niiden lisääntymiselle on olemas- sa. 69 5.4.1 Niitto ja sen ajoitus Tuotantonurmissa viljeltävät kasvilajit ja sadon käyttötarkoitus (lai- dun/säilörehu/kuivaheinä) määräävät nurmen niittoajankohdat ja -tiheyden. Viherkesannoissa niittoajankohdat voidaan valita vapaammin tavoitteena maksimaalinen typpisaalis tai mahdollisimman hyvä rikkakasvien torjunta- vaikutus. Nämä tavoitteet tukevat osittain toisiaan, sillä esim. vanhentuneen apila-timoteinurmen niittäminen yleensä käynnistää nurmen uudelleen kas- vun (Leinonen 2000). Usein niitettävien sekä monivuotisten nurmien tiedetään vähentävän selkeästi pelto-ohdaketta ja -valvattia (Amor & Harris 1977, Dock Gustavsson 1992, Aquilina & Clarke 1994, Håkansson 1995, Lauringson ym. 1999). Juolaveh- nään vaikutukset eivät ole olleet yhtä selkeitä, vaikka sekin usein kärsii tois- tuvasta lehtien ja varsien menetyksestä (Håkansson 1995). Joissakin kokeissa juolavehnä on lisääntynyt viljelykierrossa olevasta niittonurmesta huolimatta (Lauringson ym. 1999). Vanhoissa, liian harvoissa nurmissa juolavehnä saattaa ollakin valtakasvi. Niittotekniikat ja –koneet Niittotekniikoiden eroista pelto-ohdakkeen ja -valvatin torjuntatehoon ei ole tehty tutkimuksia. Voidaan kuitenkin päätellä, että sängen pituudella ja muo- dostuvan karhon paksuudella on suurempi merkitys kuin sillä, että niitetään- kö kasvusto sormipalkki-, lautas-, lieriö- tai kelaniittokoneella (Kuva 19). Kelaniittokoneen leikkuupinta on kuitenkin revitympi kuin muilla konetyy- peillä. Saattaa olla, että revitty leikkuupinta nopeuttaa jonkin verran kasvin kuivumista ja altistaa sitä taudeille. Sormipalkki- ja kelaniittokoneilla on mahdollista niittää lyhyempään sänkeen kuin muilla konetyypeillä. Tässä on kuitenkin löydettävä kompromissi tor- juntatehon ja nurmen uudelleenkasvun välillä. Lyhyt sänki kurittaa tehok- kaasti rikkakasveja, mutta niin myös nurmikasveja. Apilaa sisältävillä nur- milla ei liene syytä niittää 5–10 cm:ä lyhyempään sänkeen, syyskesästä sän genpituutta saatetaan joutua lisäämään tästäkin (esim. 15 cm:iin). Jos nurmea kasvatetaan pelkästään viherlannoitustarkoituksessa, on huolehdittava, ettei niitosta muodostuva karho tukahduta odelmaa alleen. Tässä mielessä ke- laniittokone on hyvä, sillä se silppuaa kasvuston ja levittää sen laajalle alalle. Toisaalta liian rajua silppuamista on typpitappioiden minimoimiseksi vältet- tävä (Leinonen 2000). 70 Kuva 19. Kelaniittokone on tehokas väline viherkesannon hoitoon. (Kuva: Timo Lötjönen) Ohdakkeen niitto Ruotsalaisessa kokeessa tutkittiin nurmen niittokertojen vaikutusta pelto- ohdakkeeseen. Koepaikka oli Upsalan lähellä ja niittovuonna siinä kasvoi kolmannen vuoden puna-apilanurmi, johon ohdake oli juurtunut vahvasti. Syksyllä nurmi kynnettiin ja seuraavana keväänä siihen kylvettiin kevätveh- nä, josta mitattiin ohdakkeen määrät elokuussa. Parhaiten ohdaketta oli vä- hentänyt neljän viikon välein tehty niitto (5 kertaa kesässä). Tätä tiheämmät niitot tuottivat myös hyviä tuloksia, mutta ne häiritsivät jo apilanurmen kas- vua, jolloin sen kilpailuvaikutus pieneni. Melko hyvin ohdakkeen määrää vähensi myös niitto kuuden viikon välein (3 kertaa kesässä) (Dock Gustavs- son 1992, Dock Gustavsson 1994b). Tulosten mukaan ensimmäinen niitto olisi tehtävä jo kesäkuun alussa tai vii- meistään silloin, kun pisimmät pelto-ohdakkeen versot saavuttavat nuppuas- teen. Ohdakekasvusto on tällöin pääosin kompensaatiopisteessä, eli herkim- millään häirinnälle. Hieman liian aikainen niitto on tehokkaampi kuin vähän- kin liian myöhäinen. Kun ohdakekasvusto oli nuorta ja vielä heikkoa, riitti jo kaksi niittoa kesässä hyvään torjuntatulokseen vahvassa puna-apilakas- vustossa (Dock Gustavsson 1994b). Dock Gustavsson (1994b) painottaa kilpailukykyisen kasvuston merkitystä niittotorjunnassa. Yksin kasvaessaan pelto-ohdake on tuottanut jopa 5-6 ker- taa enemmän maanpäällisiä versoja kuin kilpailutilanteessa puna-apilan kans- 71 sa. Juuret ovat kasvaneet vielä tätäkin paremmin ilman kilpailua ja häirintää. Vaikka toistuva nurmen niittäminen onkin kohtalaisen tehokas ohdakkeen torjuntakeino, niin yleensä parempia tuloksia saavutetaan onnistuneella avo- kesannoinnilla, jota seuraa tehokkaasti kilpaileva kasvusto. Myös englantilaisten Aquilinan ja Clarken (1994) tutkimuksessa pelto- ohdakkeen niitto aikaisessa nuppuvaiheessa tuotti yleensä paremman torjun- tatuloksen kuin niitto myöhäisemmissä vaiheissa. Tavallisesti 2–3 viher- kesannon niittokertaa kesässä torjui ohdaketta tehokkaammin kuin vain yksi niittokerta. Aina näin ei kuitenkaan käynyt. Tutkijat korostavat, että ilman kilpailukykyistä viljelykasvustoa kestorikkakasvien mekaaninen torjunta ei tuota toivottua tulosta. Kokeen viherkesantokasvuston tiheyksissä ja uudel- leen kasvukyvyssä oli vaihtelua, joten joillakin koepaikoilla toistuvat niitot saattoivat heikentää viherkesantokasvustoa niin paljon, että ohdake sai yli- vallan. Australiassa niitto kahdesti kesässä torjui ohdaketta paremmin kuin vain ker- ran kesässä suoritettu niitto. Ohdakkeen torjunta laitumista onnistui parhaiten herbisideillä, mutta myös niitoilla saatiin melko hyvä torjuntateho. Tässä tutkimuksessa pelto-ohdakkeen huomattiin vähenevän kolmen vuoden aikana itsestäänkin, mikä saattoi johtua ohdakelaikun keskustan luontaisesta taantu- masta (Amor & Harris 1977). Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa viherkesanto niitettiin kolmena vuonna kahdesti kesässä, kesä- ja elokuun puolivälissä. Lisäksi tutkittiin monivuo- tisten nurmiheinien ja ohdakkeen välistä kilpailutilannetta. Kaksi niittoa tu- hosi yleensä vähintään 50 % ohdakkeesta ja oli lähes yhtä tehokas kuin kas- vustoon levitetty klopyralidi. Pelkkä monivuotisten nurmiheinien kilpailu oli myös hyvin tehokasta. Tähän vaikutti paljon se, kuinka hyvin nurmen perus- taminen (itäminen) oli onnistunut (Wilson & Kachman 1999). Valvatin niitto Peltovalvatin niittoa on tutkittu vähemmän kuin ohdakkeen niittoa. Ruotsa- lainen Håkansson (1969d) selvitti valvatin herkkyyttä muokkauksille ja nii- toille astia- ja kasvihuonekokeissa. Toistuvat kasvukauden aikaiset muokka- ukset tappoivat valvatin melko varmasti, mutta myös niitoilla saatiin melko hyvä teho. Valvatti oli viisainta niittää kompensaatiopisteessä eli 4–6 leh- tiasteella (katso myös Kuva 21 avokesannoinnin yhteydessä), mikä tappoi kasvin yleensä kasvukauden loppuun mennessä. Tämä tarkoittaa 3–4 niitto- kertaa kesässä. Jos niitto tehtiin vasta 8-lehtiasteella, valvatin maanalaiset osat eivät yleensä kuolleet. Tätä myöhemmät (harvemmat) niitot mahdollisti- vat kasvin juuriston uusiutumisen ja kehittymisen. On huomattava, että tässä kokeessa kasvusto niitettiin hyvin läheltä maan pintaa ja valvatti kasvoi ko- keessa puhdaskasvustona, ilman viljelykasvin kilpailua. Käytännössä näin on 72 harvoin, koska niitot kohdistetaan yleensä nurmeen, jolloin sänkeä on jätettä- vä 5–10 cm uudelleenkasvun varmentamiseksi. Englantilaisten Aquilinan ja Clarken (1994) tutkimuksessa yksi viherkesan- non myöhäinen niitto torjui peltovalvattia tehokkaammin kuin yksi aikainen niitto. Aikaisella tarkoitetaan tässä aikaista nuppuvaihetta ja myöhäisellä kasvin siemenastetta. Valvatti käyttäytyi tässä suhteessa eri tavoin kuin pelto- ohdake. Myös 2–3 niittokerran yhdistelmä oli tehokas, yleensä 50–100 % valvateista tuhoutui. Myöhäisen niiton tehokkuus on ristiriidassa Håkansso- nin (1969d) tulosten kanssa. Saattaisi olla jatkotutkimuksen paikka selvittää, mistä ero johtuu. Englantilaisessa tutkimuksessa valvattikasvustot olivat muodostuneet luontaisesti viherkesantopelloille, kun taas ruotsalaisessa tut- kimuksessa valvattikasvustot olivat istutettuja ja melko nuoria, sekä ilman viherkesannon kilpailua. Juolavehnän niitto Juolavehnän versojen ja juurakoiden kasvu vähenee lisättäessä niittoja ja leikattaessa lyhyempään sänkeen (Håkansson 1969a, Nilsson & Hallgren 1990c). Teho on hyvä 1–3 cm sänkeen leikattaessa ja leikattaessa aina kasvin muodostettua 1–2 uutta lehteä (Nilsson & Hallgren 1990c). Vaikka jo 5 cm pitkäksi ehtinyt juolavehnäkasvusto niitettäisiin, teho ei ole varma ja kestäisi monta niittokertaa ennen kuin juolavehnä kuolisi (Håkansson 1969a). Käytännössä ei yleensä niitetä niin usein, että niitto torjuisi juolavehnää te- hokkaasti, mutta nurmien muiden kasvilajien kilpailu tehostaa niittojen vai- kutusta. Puhtaissa juolavehnäkasvustoissa niittojen väli ei saa olla 2–4 viik- koa pidempi, jos juolavehnän juurakkoa halutaan heikentää. Nurmien niitto- välin voi viljelykasvien kilpailun ansiosta pidentää kahdeksaan viikkoon (Courtney 1980). Niittämällä saadaan juolavehnään huonompi teho kuin muokkauksilla. Juolavehnä hyötyy niiton laiminlyönnistä tai epätasaisuudes- ta. 5.4.2 Nurmen päättäminen ja seuraava kasvi Nurmi on syytä rikkoa ja kylvää seuraava viljelykasvi jo ennen nurmen kas- vun taantumaa ja harventumista. Tällöin rikkakasvit eivät pääse hyötymään vähentyneestä kilpailusta ja lisäksi nurmen maahan tuottama ravinnemäärä on suurimmillaan. Apilapitoisilla nurmilla 2–3 varsinaista viljelyvuotta on monesti riittävä nurmen ikä. Toisaalta pelto-ohdakkeen ja valvatin juurten on arveltu voivan elää 2–4 -vuotiaiksi, joten hyväkasvuinen, pitkäikäinen nurmi tuottaa varmimman torjuntatuloksen (Håkansson 1969d, Koskimies ym. 1999). 73 Nurmen rikkakasvien torjuntavaikutuksen parantamiseksi voi olla viisasta rikkoa nurmi viimeisenä tuotantovuonna jo ensimmäisen säilörehun- tai kui- vanheinänteon jälkeen. Menetelmää kutsutaan puolikesannoinniksi. Kesä- heinäkuussa tehdyn kynnön jälkeen maata muokataan normaalin avokesan- non tapaan. Säästä riippuen voidaan käyttää joko kuivatus- tai väsytystaktiik- kaa (ks. kpl. Avokesanto). Sääolojen ollessa sopivat menetelmän teho voi olla hyvä jopa juolavehnään ja pelto-ohdakkeeseen. Nurmirikkoon olisi hyvä kylvää kilpailukykyinen kasvusto jo syksyllä ravinnetappioiden ja eroosion välttämiseksi. Ruis ja syysvehnä ovat tässä mielessä hyviä ja varsinkin ruis varjostaa rikkakasveja tehokkaasti vielä seuraavanakin kesänä. Myös jonkin nopeakasvuisen “siepparikasvin” käyttö voi olla perusteltua (Håkansson 1995). 5.5 Avokesanto Avokesannointia on perinteisesti käytetty kestorikkakasvien torjuntaan. Mi- käli viljelykierrossa ei ole tarpeeksi pitkäaikaisia nurmia, saattaakin tämä torjuntatapa olla kemikaalittomassa viljelyssä väistämätön. Avokesannointia on kuitenkin syytä yrittää välttää, sillä se yleensä heikentää maan rakennetta sekä lisää ravinnetappio- ja eroosioriskiä. Lisäksi toistuvista muokkauksista koituu kustannuksia ja viljelymaa on yhden kasvukauden pois tuotannosta. Kuitenkin avokesannointi on onnistuessaan tehokkain kemikaalittomassa viljelyssä käytössä olevista torjuntakeinoista. Jos avokesannointiin päädy- tään, kannattaa se hoitaa siten, että saatava hyöty on maksimaalinen (Gum- messon 1992). Siemenrikkakasveihin avokesannoinnin teho on monesti vajavainen, koska näiden siemenet joutuvat helposti itämislepoon, jolloin muokkaukset eivät tapa niitä. Sen sijaan juuren tai juurakon avulla leviäviin kestorikkakasveihin teho on yleensä parempi (Gummesson 1992). Kesannointiin voidaan käyttää kahta taktiikkaa, joita ovat 1) väsytystaktiikka kompensaatiopisteessä tapah- tuvilla muokkauksilla ja 2) kuivatustaktiikka, jossa kestorikkakasvien juu- ret/juurakot vedetään toistuvilla äestyksillä pellon pinnalle kuivumaan. Näistä väsytystaktiikka toimii kosteina kesinä paremmin ja siinä selvitään yleensä vähemmillä muokkauksilla kuin kuivatustaktiikassa. Väsytystaktiikka Avokesannointi on yleensä viisasta aloittaa jo edellisvuoden syksyllä sänki- muokkauksella, jota seuraa normaali syyskyntö. Mikäli käytetään väsytys- taktiikkaa, tehdään keväällä ensimmäiseksi suhteellisen syvä ja hienontava muokkaus esim. jyrsimellä tai lautasäkeellä. Savimaalla on kuitenkin varotta- va, ettei maa kuivu muokkauksen seurauksena liian syvälle. Aloitusmuokka- uksen tavoitteena on pilkkoa juuret/juurakot mahdollisimman lyhyiksi, jol- loin palaset alkavat jokainen kasvattaa uutta versoa. (Håkansson 1995, 74 Kuva 20. Ristiinajo S-piikkiäkeellä parantaa torjuntatehoa avokesannossa. (Kuva: Timo Lötjönen) Koskimies ym. 1999). Myös seuraavien muokkausten tarkoituksena on kesto- rikkakasvien yhteyttämistoiminnan lopettaminen ja juuriston/juurakon saa- minen uuteen kasvuun tuhoamalla lehdet, sekä lisääntymisyksiköiden kuten juurakoiden silmujen hävittäminen kuivumalla, nälkiinnyttämällä tai hajot- tamalla kasvun alkamisen jälkeen (Evans & Hughes 1977) (Kuva 20). Ensimmäisen torjuntamuokkauksen aika on, kun torjunnan kohteena oleva kestorikkakasvi on saavuttanut kompensaatiopisteensä. Kompensaatiopiste on juolavehnällä 3–4 -lehtiaste, pelto-ohdakkeella 7–8 ja peltovalvatilla 5–7 - lehtiaste (Håkansson 1967, Håkansson 1969d, Håkansson 1995, Dock Gus- tavsson 1997). Seuraava muokkaus tehdään, kun uudet versot saavuttavat kompensaatiopisteen ja näin jatketaan läpi kesän (Håkansson 1995). Mikäli kesannossa on ongelmana eri kestorikkakasvilajeja, voi muok- kausajankohdasta päättäminen tuottaa hankaluuksia, sillä juolavehnä, ohdake ja valvatti saavuttavat kompensaatiopisteen eri aikoihin. Juolavehnän torju- miseksi on todennäköisesti muokattava tiheämmin kuin muiden vuoksi on tarpeen. Päätös on tehtävä yleisimmän tai nopeimmin kehittyvän rikkakasvi- lajin mukaan. Muokkauksen myöhästyminen optimiajankohdasta on yleensä haitallisempaa kuin liian aikainen muokkaus (Kuva 21). 75 Kuva 21. On tärkeää, että kesannon muokkaukset ja muu torjunta tehdään viimeistään kompensaatiopisteessä, kun rikkakasvin juuriston/juurakon vara- ravinto on pienimmillään. Jos torjunta myöhästyy, ehtivät rikkakasvit kasvat- taa juuriaan/juurakoitaan, eikä ongelma suinkaan vähene. Piirros perustuu Håkanssonin (1969d) tuloksiin. Seuraavien muokkausten ei tarvitse olla enää niin hienontavia kuin aloitus- muokkauksen, pääasia on, ettei maahan jää muokkaamattomia kohtia. Jos kompensaatiopisteessä olevia rikkakasveja jää muokkauksen jäljiltä pystyyn, ne ehtivät tarpeettomasti vahvistaa juuristoaan/juurakkoaan seuraavaan muokkaukseen mennessä. S-piikkiäkeet sopivat tehtävään hyvin. Tiheä piik- kijako tai terälappujen korvaaminen hanhenjalkaterillä edesauttavat koko muokkauskerroksen muokkautumista kerta-ajolla. Äkeen puutteita voi osin korvata samana päivänä tehtävällä toisella, edelliseen ajokertaan nähden viistolla äestyksellä. Kuivatustaktiikka Mikäli sää muuttuu pitkäksi aikaa poutaiseksi, heikkenee kestorikkakasvien juurakoiden/juuriston versominen. Tällöin kannattaa siirtyä kuivatustaktiik- kaan, jossa parin päivän välein toistuvilla äestyksillä vedetään rikkakasvien juuret/juurakot maan pinnalle kuivumaan. S-piikkiäkeellä tai kultivaattorilla nousevat maan pinnalle parhaiten juolavehnän juurakot, koska ne ovat pitkiä ja sitkeitä. Edellytyksenä on, ettei äkeen perässä käytetä jälkiäestä tai varpa- jyrää. Saksassa on kehitetty ulosottokäyttöinen tappijyrsintä muistuttava juo- lavehnännostin, joka nopeuttaa kesannointia huomattavasti (Schepel 2000). Pelto-ohdakkeen ja -valvatin juuret ovat juolavehnän juurakoita hauraampia ja paksumpia, jolloin ne katkeilevat helposti ja jäävät pinnan alle. Valvatin juuret ovat arkoja kuivuudelle ja kuolevat pinnalle jouduttuaan muutamassa päivässä (Petersen 1944, Kakriainen 2001). On kuitenkin vaikea kehittää sellaista tekniikkaa, jolla riittävä määrä valvatin juuria saataisiin nostettua 76 pellon pinnalle kuivumaan, joten parempia tuloksia saadaan käyttämällä vä- sytystaktiikkaa (Håkansson & Wallgren 1972b). Muokkaussyvyys Kesannon muokkaussyvyys määräytyy ongelmana olevan kestorikkakasvin juuriston/juurakon kasvusyvyyden mukaan. Juolavehnälle riittää useimmiten 10–15 cm:n äestyssyvyys, mikä on saavutettavissa kynnetyssä maassa nor- maaleilla S-piikkiäkeillä. Syväjuurisen pelto-ohdakkeen kesannoinnissa voidaan käyttää väsytystak- tiikkaa, jossa ensimmäiset muokkaukset tehdään melko pintaan, minkä jäl- keen muokkaussyvyyttä lisätään asteittain. Muokkauksissa käytetään leveäte- räistä kultivaattoria, jolla syvältä nousevat ohdakkeen versot voidaan aina kaikki katkaista. Kesannon kyntö voi olla perusteltua kesän puolivälissä, jotta uusia kestorikkakasvien juuria/juurakoita saadaan käännettyä maan pintaosiin taimettumaan (Koskimies ym. 1999). Dock Gustavsson (1997) toteaa, että viisas pelto-ohdakkeen torjuntataktiikka saattaa olla juurten pilkkominen ensin pieniksi ja sitten hautaaminen syvälle esim. 20 cm:iin. On myös esitetty, että juolavehnän juurakon matalan kasvutavan vuoksi pit- kään muokkaamatta olleen kasvuston voisi huolellisella ja syvällä kynnöllä saada hautautumaan syvälle. Teho olisi vieläkin parempi, jos kyntöön voisi yhdistää juurakkoa pilkkova muokkaus. Tämän jälkeen maa kannattaisi jättää vuodeksi, pariksi kyntämättä, ettei nostettaisi maanpinnalle vanhoja kasvu- kykyisiä juurakon osia (Håkansson 1969b). Mitä enemmän muokkaus vahingoittaa juolavehnän maanalaisia osia, sitä enemmän silmuja lähtee kasvamaan (Chancellor 1974), ja sitä nopeammin kasvien ravintovarat loppuvat (Håkansson 1977). Aina 2–3 lehtiasteella muokkaamalla juurakon vararavinto vähitellen loppuu ja lopulta tarkka kyntö hautaa heikentyneet juurakon palaset niin syvälle etteivät ne enää jaksa kas- vaa (Fischer 1992). Kuivuus voi haitata mekaanisen torjunnan tehoa, sillä juurakot voivat säilyä hengissä kuukaudenkin kuivassa maassa, jonka kosteus on lähellä lakastumisrajaa (Håkansson 1977). Fischerin (1991) tutkimuksessa kesantoa muokattiin noin kahden viikon välein keväästä juhannukseen lau- tasäkeellä, hanhenjalkaäkeellä tai kultivaattorilla, mikä vähensi seuraavan vuoden juolavehnämäärää 57–93 %. Tulos oli kuitenkin hyvin vaihteleva verrattuna glyfosaatilla (Roundup 4,0 l/ha) saatuun 96–100 %:n tehoon. Pikakesanto ja kesannon päättäminen Aina ei ole tarpeen avokesannoida koko kasvukautta, vaan esim. juhannuk- seen päättyvä tai siitä alkava puoli- tai pikakesanto saattaa olla riittävän teho- kas. Muokkausten on oltava silloin voimakkaampia kuin koko kesän kestä- vässä kesannoinnissa. Maan rakenteen, ravinnetilan ja ympäristön kannalta 77 lyhyemmät avokesannot ovat toivottavia (Koskimies ym. 1999). Pellon pinta olisi saatava kasvuston peittoon ennen syyssateiden alkua. Nurmi ja ruis ovat hyviä avokesannon lopetuskasveja. Ne kilpailevat tehokkaasti rikkakasvien kanssa kesantovuotta seuraavana vuonna. Varsinkin valvatin torjunnassa alkukesä on tehokkaampaa kesannointiaikaa kuin loppukesä, sillä valvatin juuret vetäytyvät aikaisin syksyllä lepotilaan (Håkansson 1969d, Håkansson & Wallgren 1972a). Mitä syvempi kyntö muokkausten päätteeksi tehdään sitä parempi teho juola- vehnään saadaan. Kyntösyvyyden kasvattaminen ei kuitenkaan muuten ole toivottavaa. Huolellisella kynnöllä voidaan ohjata pintamaan uudet kasvuky- kyiset juurakon versot riittävän syvälle (Håkansson 1974). Muokkausten päättäminen syvään kyntöön saattaa kannattaa myös valvatin torjunnassa, mutta syväjuurisen ohdakkeen torjunnassa siitä tuskin on hyötyä. 5.6 Torjunta viljakasvustosta Kemikaalittomassa viljelyssä eivät aina ennakoivat rikkakasvien torjuntatoi- met riitä, vaan tarvitaan myös viljelykasvustoon kohdistuvaa suoraa torjun- taa. Heikosti kilpailevilla sokerijuurikkaalla ja vihanneskasveilla suoraa tor- juntaa tarvitaan aina. Nurmivaltaisilla karjatiloilla suoran torjunnan tarve saattaa olla hyvin vähäinen, mutta karjattomilla viljatiloilla se on pitkäikäis- ten nurmien puuttuessa tarpeellisempaa. Suora torjunta voi olla myös keino välttää avokesannointi. Rikkakasviäestys pitkäpiikkiäkeellä on luomutiloilla yleisesti käytössä oleva viljojen yksivuotisten rikkakasvien torjuntamenetelmä. Jos äes säädetään oikein ja käsittely(t) suoritetaan optimiajankohtana, teho yksivuotisiin rikka- kasveihin on yleensä hyvä. Rikkakasviäkeiden piikit ovat kuitenkin niin hen- not, että käsittelyllä ei juurikaan voida torjua vahvajuurisia kestorikkakasve- ja. Ainoastaan näiden nuoriin siementaimiin voi odottaa jonkinlaista torjun- tavaikutusta (Mattsson & Sandström 1994). Haraus Riviväliharausta (Kuva 22) on pitkään käytetty sokerijuurikkaan ja vihannes- kasvien rikkakasvintorjuntaan. Viime vuosikymmenellä sitä on alettu sovel- taa myös viljoille kemikaalittomassa viljelytavassa. Kehitystyötä on tehty erityisesti Pohjoismaissa (Johansson 1998, Jørgensen ym. 1999, Lötjönen & Mikkola 2000). Riviväliharauksen etuna rikkakasviäestykseen nähden on pidempi optimikäsittelyaika ja jonkinlainen teho myös kestorikkakasveihin. Haittapuolena on suurempi työnmenekki ja se, että harausta varten viljan riviväliä on kasvatettava normaalista 12,5 cm:stä esim. 18 tai 25 cm:iin (Lötjönen & Mikkola 1997). 78 Kuva 22. 18 cm:n rivivälein kylvetyn öljypellavan riviväliharausta MTT/ Vako- lan kehittämällä haralla. (Kuva: Timo Lötjönen) Mikäli riviväliharauksella pyritään vähentämään kestorikkakasveja, on hara- ukset aloitettava jo ennen kasvien kompensaatiopistettä. Harauskäsittelyjä on toistettava 2–3 kertaa kasvukauden mittaan, koska maasta irronneet kestorik- kakasvit juurtuvat helposti uudelleen. Haran terät on pidettävä terävinä. Parin päivän helle ja kuivuus ennen sekä jälkeen harauksen parantaa käsittelyn tehoa. Haraus ei torju viljelykasviriveissä kasvavia rikkakasveja. Riveistä rikkakasveja torjuu vain siirtyvän maa-aineksen peittovaikutus ja viljan kil- pailu. Nämä eivät yleensä riitä tukahduttamaan kestorikkakasveja ja riveissä kasvavat rikkakasvit voivat levittyä myöhemmin kesällä myös puhtaiden rivivälien kasvutilaan. Tämän takia haraamaton rivinkohta on säädettävä mahdollisimman kapeaksi, esim. 7 cm:iin. Vaatimus edellyttää tarkkuutta haran ohjaukselta, mikä on käynnistänyt konenäköön ja sähköhydrauliikkaan perustuvien ohjausjärjestelmien kehittämisen (Lötjönen & Mikkola 1997, Lötjönen & Mikkola 2000). Pesäkekäsittely ja nyhtö Pelto-ohdake ja -valvatti kasvavat pellolla alkuvaiheessa pesäkkeissä, jotka on syytä torjua mahdollisimman aikaisessa vaiheessa muokkauksin, niittä- mällä tai nyhtämällä. Kun pesäkkeitä on harvassa, nyhtö käsin tai niitto sii- maleikkurilla lienee järkevintä. Koneellinen niitto voidaan tehdä viljakas- vuston yläpuolelta, jolloin saadaan ohdakkeen ja valvatin siemenlevintää estettyä. Tehokkaampi tapa on muokata kasvusto tai niittää se pesäkkeen 79 kohdalta lyhyeen sänkeen useamman kerran kesässä. Tällöin tietysti menete- tään pesäkkeen kohdalla kasvanut viljasato (Schepel 2000). Ruotsalaiset ovat kehittäneet pelto-ohdakkeen ja -valvatin nyhtöön sopivia koneita. Nyhtö on siinä mielessä niittoa parempi, että nyhdössä kasvi saattaa katketa alempaa kuin niitossa. Niittokoneeseen he ovat lisänneet puhallin- ruiskuista tutun ilma-avusteisuuden, jolla viljakasvustoa voidaan taivuttaa niittokoneen edessä ja tällöin päästään katkaisemaan kestorikkakasvin varsi alhaalta aiheuttamatta vaurioita viljalle (Sundell & Tunón 1999). Suomessa nostolaitekiinnitteistä pellavannyhtökonetta on kokeiltu hyvällä menestyksellä ohdakkeen ja valvatin nyhtämiseen (Schepel 2000). Viljasadon kannalta olisi tärkeää, että kasvustoa sotkettaisiin mahdollisimman vähän heinä-elokuulle ajoittuvan niiton tai nyhdön aikana. Riviväliharauksen edel- lyttämät ajourat mahdollistavat hyvin myös myöhemmät kasvustonhoitotoi- met, joten haraus ja niitto tai nyhtö sopivat hyvin tehtäväksi samalla lohkolla (Lötjönen & Mikkola 1997). Juolavehnän pesäkkeisiin nyhtö ja niitto tuskin tehoavat riittävästi. Aivan ensimmäiset juolavehnät voidaan poistaa käsityönä, suurempiin pesäkkeisiin voidaan käyttää paikallista avokesannointia. Peruna viljelykierrossa Perunaa on perinteisesti pidetty kasvina, jonka rikkakasvintorjunta on suh- teellisen helppoa. Sitä jopa suositellaan lisättäväksi viljelykiertoon, mikäli arvellaan, että juolavehnä ei muuten pysy kurissa (Koskimies ym. 1999). Perunan taimettumisaika on suhteellisen pitkä ja penkkeihin voidaan kohdis- taa tehokkaita muokkaustoimia. Peruna ei yleensä kärsi voimakkaastakaan multauksesta. Perunasta voidaan juolavehnää torjua hyvin mekaanisesti. Ha- raukset ja äestykset on tehtävä huolellisesti esimerkiksi viikon kuluttua istu- tuksesta, juuri ennen perunan taimettumista ja perunan ollessa 5–10 ja 20 cm korkeaa. Mekaanisella torjunnalla päästään usein hyvään tulokseen ja sadon määrän lisääntymiseen, mutta kemiallisella torjunnalla päästään joskus pa- rempiin tuloksiin (Fischer 1992). Yleisesti luomuviljelijät käsittelevät perunapenkit traktorin perään poikittain kytketyillä lumiketjuilla ennen perunan taimettumista. Tämä “äes” mukailee hyvin penkkejä ja käsittelee pellon koko pinnan. Käsittely voidaan vielä toistaa, kun ensimmäiset perunanlehdet ovat jo pinnalla. Myöhempiin multa- uksiin käytetään esim. aura- tai lautasmultainta. Normaalitilanteissa kahden tehokkaan multauksen pitäisi riittää rikkakasvien kurissapitämiseen, mutta jos kestorikkakasveja on paljon, voivat lisämultaukset olla tarpeen. Viimei- nen multaus tehdään ennen rivivälien umpeutumista (Schepel 2000). 80 5.7 Talven vaikutus Talvella kasveja uhkaavat pakkanen, talvituhosienet, jääpolte ja rouste (Nis- sinen 1998). Myös kestorikkakasvit ovat alttiita näille vaikutuksille, vaikka ne ovatkin yleensä nurmiheiniä ja syysviljoja kestävämpiä. Pakkanen aiheut- taa nurmikasvien paleltumista lähinnä Etelä-Suomen vähälumisilla seuduilla ja rannikkoalueella. Jääpoltteen vauriot keskittyvät samoille alueille, mutta voivat olla leutoina talvina koko maan vitsaus. Siinä lumi sulaa lammikoksi talven aikana tai syksyllä muodostunut lammikko jäätyy, jolloin muodostuu pellon peittävä jääkansi. Kasvit joko kuolevat hapenpuutteeseen ja hengitys- kaasuihinsa, tai paleltuvat kuoliaiksi eristekerroksen heikentymisen takia. Talvituhosienet puolestaan ovat yleisempiä Itä- ja Pohjois-Suomen paksu- ja pitkälumisilla alueilla. Rouste on keväinen ilmiö, jossa lumeton maan pinta- kerros sulaa ja jäätyy vuorokausivaihtelun mukana, mistä seuraa kasvien juurten katkeilua (Nissinen 1998). Pakkanen Monien rikkakasvien juurten/juurakon pakkasenkeston tiedetään parantuvan syksyn edetessä lokakuulta joulukuulle (Dexter 1937). Tällaisia ovat mm. juolavehnä ja peltokierto. Pelto-ohdakkeen talvenkesto koheni Dexterin (1937) kokeessa vain vähän. Laboratoriokokeessa 8 tunnin -6 °C:n pakkas- jakso tappoi ohdakkeen juuret kokonaan ja jo -2 °C aiheutti vakavia vaurioi- ta. Juolavehnälle aiheutui vaurioita -4 °C:ssa ja lähes kaikki kuolivat -8 °C:ssa. Hamdounin (1967) kokeessa ohdakkeen juurten pitäminen 1 päivän verran -4 °C:ssa riitti tappamaan ne, mutta juuret selviytyivät 5 viikon jakson 0 °C:ssa. Schimmingin ja Messersmithin (1988) mukaan talvehtivat kasvit pyrkivät 1) välttelemään pakkasta ja 2) kehittämään keinoja sietää sitä. Lumipeite ja juurten kasvu syvällä maassa ovat välttelyn keinoja. Nämä eivät kuitenkaan aina riitä, vaan useimpien talvehtivien kasvien juuret ovat kehittyneet pak- kasta hyvin kestäviksi. Schimming ja Messersmith (1988) tutkivat kestorikkakasvien juurten pakka- sen kestoa laboratoriossa kahtena talvena. Materiaali kaivettiin alkutalvesta pelloilta Pohjois-Dakotasta 0–30 cm syvyydestä. Kokeessa pakastimen läm- pötilaa laskettiin 1 °C/h ja lämpö pidettiin tavoitearvossaan 2 h. Tämän jäl- keen juuristomateriaali sulatettiin hitaasti ja pantiin taimettumaan kasvihuo- neeseen. Juolavehnän pakkasenkesto vaihteli vuosittain paljon. Lämpötilat, jotka tarvittiin tappamaan puolet juuristosta olivat: - pelto-ohdake -7 °C - peltovalvatti -17 °C - juolavehnä: kylmempää kuin -20 °C 81 Juolavehnää lukuunottamatta kestorikkakasvit käyttäytyivät molempina koe- vuosina liki samanlaisesti. Lämpötila -16 °C riitti tappamaan kaikki ohdak- keen juuret, mutta valvatille tarvittiin hieman yli -20 °C ja juolavehnälle rei- lusti yli -20 °C. Ohdakkeen vaakasuorat juuret, jotka ovat herkimpiä pakka- selle, löytyvät normaalisti 20–30 cm:n syvyydestä, kun taas valvatin juuret ja juolavehnän juurakko kasvavat normaalisti 5–10 cm:n syvyydessä. Juurten herkkyys pakkaselle näyttää siis olevan verrannollinen niiden normaaliin talvehtimissyvyyteen (Schimming & Messersmith 1988). Juolavehnän sitkeyttä lisää vielä se, että vaikka sen juurakot saisivat lieviä paleltumia, niistä voi vielä kehittyä versoja. Ohdakkeen ja valvatin juuret kuolevat yleensä kerralla. Kestorikkakasvien pakkasvauriot ovat todennäköi- sempiä alueilla, joilla lumi ei kerry eristeeksi. Muokkaamattomassa maassa kasvuston sänki kerää lunta paremmin kuin paljas maa. Osaksi tästä syystä muokkaamaton maa on muokattua lämpimämpi (esim. Pohjois-Dakotassa -7 °C vs. -18 °C 2,5 cm:n syvyydessä). Tämä saattaa olla osasyy siihen, että kestorikkakasvit ovat muokkaamattomassa maassa elinvoimaisempia (Schimming & Messersmith 1988). Schimmingin ja Messersmithin (1988) kokeessa pelto-ohdake ja juolavehnä kestivät paremmin pakkasta kuin aiemmissa kokeissa (Dexter 1937, Ham- doun 1967). Selvää syytä tähän ei tiedetä. Kestorikkakasvien pakkasenkesto saattaa kuitenkin olla erilaista laboratorio-oloissa kuin pellolla. Schimmingin ja Messersmithin (1988) kokeessa rikkakasvien juuria pidettiin pakkasessa suhteellisen lyhyen aikaa, mikä on kokeen suurin puute. Käytännössä pakka- nen voi pysyä lähes muuttumattomana viikkokausia, jolloin vähempikin kyl- myys voi olla tappavaa. Hallgrenin (1995b) tutkimuksessa juolavehnän juu- rakot, joita pidettiin kuukauden ajan -15 °C:ssa, menettivät kasvukykynsä lähes kokonaan. Valvatin pakkasenkestävyyttä lisää pystysuorissa juurissa olevien silmujen jälleenkasvukyky (Schimming & Messersmith 1988). Tällöin silmut ovat maanpinnansuuntaisia juuria syvemmällä maassa, jonne kova pakkanen har- voin yltää. Etelä-Suomessa 1970-luvun alussa tehtyjen mittausten mukaan 5 cm:n sy- vyydessä voi olla pakkasta -8 °C ja 12,5 cm:n syvyydessä -5 °C. Täysin muokkaamaton maa oli pari astetta lämpimämpi kuin kynnetty maa (Kivisaa- ri 1979). Jos lämpötila maassa on näin korkea, on epätodennäköistä, että pak- kanen Suomen normaalioloissa tuhoaisi kestorikkakasvien juuria/juurakoita merkittävästi. Lumen ja olkipeitteen paksuus sekä maan löyhyys vaikuttavat huomattavasti pakkasen tunkeutumiskykyyn. Pohjois-Dakotan vähälumisilla alueilla pakkasta saattaakin kylminä talvina olla 10 cm:n syvyydessä -18 °C (Schimming & Messersmith 1988). Ruotsalaisessa tutkimuksessa kylmä ja vähäluminen talvi 1996 tappoi pintaan kultivoimalla keskitetyt juolavehnän juurakot (Arvidsson ym. 1997). 82 Lumen suojaava vaikutus Miten siis saisimme tehostettua talven vaikutusta? Ei ole täysin selvää, kum- massa muokkausmenetelmässä, kynnössä vai kevytmuokkauksessa, kestorik- kakasvit pysyvät paremmin kurissa. Kyntäminen kuohkeuttaa maata ja maa- han muodostuu viiluista voileipämäinen rakenne. Myös sänki häviää, jolloin tuiskulumen kertyminen pellon pintaan on vähäisempää kuin sänkipellossa (Schimming & Messersmith 1988). Näin pakkanen pääsee tunkeutumaan syvemmälle. Toisaalta kultivointi tehdään yleensä kyntöä matalampaan ja siinä maata käännetään vähemmän, jolloin kestorikkakasvien juuret saattavat keskittyä kasvamaan pinnemmassa kuin kyntöviljelyssä ja ovat alttiina pak- kasen vaikutuksille (Chandler ym. 1994, Arvidsson ym. 1997). Jääpolte Vähälumisilla alueilla jääpoltteen keinotekoinen luominen lopetettavalle nurmelle tai viljan sängelle saattaa joinakin vuosina onnistua. Muutama vil- jelijä onkin kokeillut menetelmää (Vuori 2000). Siinä sohjolumi tallataan jyrällä tiiviiksi mielellään jo alkutalvesta (Kuva 23). Sängen on oltava yhyt- Kuva 23. Jääpoltteen vaikutusta voi yrittää tehostaa lumen jyräyksellä. (Kuva: Timo Lötjönen) 83 tä. Pakkasten tultua pellon pinnalle muodostuu tiivis jääkansi, joka tappaa alla olevia kasveja hapenpuutteeseen ja mahdollistaa pakkasen paremman tunkeutumisen maahan. Jääkannen tulisi pysyä pellon pinnalla pitkälle ke- vääseen. Menetelmä on tehonnut viljelijöiden mukaan ainakin juolavehnään ja valvattiin. Selvää on, ettei joka vuosi saada sopivia olosuhteita. Länsi- ja Etelä-Suomessa onnistuminen on lumen vähyyden takia todennäköisempää kuin muualla maassa. Menetelmän hyödyntämistä ja optimointia olisi tutkit- tava (Vuori 2000). Keinotekoisen jääpoltteen menetelmässä kannattaa hyödyntää loppusyksyn ja alkutalven pakkaset. Silloin kestorikkakasvien juuret ovat todennäköisesti arempia kylmyydelle kuin myöhemmin talvella (Dexter 1937). Paksulumi- silla alueilla saattaisi tulla kysymykseen lumen poisto kestorikkakasvipesäk- keiden päältä, kun säätiedotus ennustaa pitkää sateetonta pakkaskautta. Otol- lisin ajankohta tälle voisi olla tammi-helmikuu. Menetelmän toimivuus pitäisi tutkia. Talvituhosienien, rousteen ja keväisen kuivumisen vaikutuksista kes- torikkakasveihin on hyvin vähän tietoa. Ainoastaan lumihomeen tiedetään joskus tuhonneen peltovalvattia, kun se on jäänyt lumen alle rehevän rai- heinäkasvuston kanssa (Vuori 2000). 5.8 Biologiset torjuntaeliöt Rikkakasvien biologinen torjunta hyödyntää kasvien luontaisia vihollisia. Enimmäkseen kokeillut eliöt ovat olleet hyönteisiä, sieniä, viruksia ja baktee- reita, mutta myös joitakin nisäkkäitä on kokeiltu. Biologista torjuntaa on tutkittu jo ainakin vuosisadan ajan ja joitakin käytännön sovellutuksia onkin syntynyt, kuten mäntypistiäisen monisärmiövirus, vihannespunkin petopunk- ki ja juurikäävän torjunta sienivalmisteen avulla. Rikkakasvien torjunnan sovellutukset ovat vielä toistaiseksi vähäisiä, mutta tulevaisuuden odotukset ovat tältä alalta suuria. Biologinen torjunta voidaan luokitella kolmeen päätyyppiin tai strategiaan. Klassisessa torjunnassa (1) antagonistinen organismi on ekosysteemissä val- miina ja toivotaan, että torjunnan kohteen lisäännyttyä myös antagonisti alkaa lisääntyä ja levitä. Tällöin syntyy pysyvä tasapaino torjunnan kohteen ja an- tagonistin välille, jolloin torjuntavaikutus on pitkäaikainen. Bioherbisidime- netelmässä (2) torjuntaorganismia kasvatetaan esim. laboratoriossa tai kasvi- huoneessa, jonka jälkeen se levitetään kantoaineeseen sidottuna ekosystee- miin kasvinsuojeluruiskun tai lannoitteenlevittimen avulla. Täydellinen kas- vustontorjunta (3) voidaan toteuttaa esim. kotieläinten avulla siten, että nau- dat tai siat laiduntavat rikkakasvista aluetta voimakkaasti (Lööf 1994). Biologisessakin torjunnassa on tärkeää, että torjuntaeliö on valikoiva, eli tuhoaa vain kohteena olevaa rikkakasvia, mutta ei vaurioita viljelykasvia. Koska pelto-ohdake näyttää olevan maailman mittakaavassa haitallisempi 84 kuin peltovalvatti, on myös pelto-ohdakkeen biologista torjuntaa tutkittu enemmän. Ohdake Hyönteisistä on eniten kokeiltu Ceutorhynchus litura -kärsäkästä, jonka tou- kat syövät ohdakkeen lehtiä ja varsia. Kärsäkäs esiintyy luontaisesti mm. Keski-Euroopassa ja Skandinavian eteläosissa (Lööf 1994). Tulokset hyön- teisen vaikutuksesta ovat vaihtelevia. Yhdysvaltalaisten kokeiden mukaan kärsäkäs vähensi selvästi talvehtivien ohdakkeiden määrää (Rees 1990). Toi- saalta kanadalaiset huomasivat vain vähäistä ja ohimenevää elinvoiman hei- kentymistä ohdakkeissa (Peschken & Derby 1992). Toinen kokeiltu hyöntei- nen on orakärpänen (Urophora cardui) mutta sekin on ollut kokeissa melko tehoton (Peschken & Derby 1992). Ohdakkeen biologisessa torjunnassa lupaavin sienitauti on Puccinia puncti- formis eli ohdakeruoste (Kuva 24). Sienitautia esiintyy pelloilla luontaisesti- kin, mutta tartuntaa voidaan tehostaa levittämällä sientä keinotekoisesti. Jos tartunta tapahtuu kunnolla, on versojen kuolleisuus korkea. Ongelmana on sienen heikko infektoimiskyky (tarttuminen). Mm. ohdakkeen mekaanista vioittamista ja sienen kasvua parantavien aineiden lisäämistä on kokeiltu. Kaupalliset sovellutukset kuitenkin puuttuvat vielä (Lööf 1994, Slonovschi ym. 1999). Thomas ym. (1994) havaitsivat kokeissaan, että 5–15 °C lämpötilassa Pucci- nia punctiformis -sieni tartuttaa ohdaketta paremmin kuin 20–30 °C:ssa. Tut- kijoiden mielestä sientä voidaan kasvattaa hyvin kasvihuoneessa levittämällä tauti ensin pelkkiin ohdakkeen juuriin ja sitten kasvattamalla näistä saastu- neita ohdakekasveja. Toinen paljon tutkittu sienitauti on Sclerotinia sclerotiorum, eli pahkahome. Home ilmenee ensin märkänä mätänä kasvissa, ja muuttuu myöhemmin val- koiseksi ja puuvillamaiseksi rihmastoksi. Tauti ei ole yhtä valikoiva kuin Puccinia punctiformis. Sieni voi myös tartuttaa viljelykasveja, mm. valko- apilaa, öljykasveja, hernettä, perunaa ja vihanneksia, joten sienen käytöllä on rajoituksensa (Lööf 1994), vaikka Rolston (1994) ehdottaakin juuri pahka- homeen käyttöä ohdakkeen torjuntaan valkoapila/raiheinä laitumilla. Yleensä Sclerotinia sclerotiorum on ollut melko tehokas ohdakkeen torjunnassa, esim. 20–80 % ohdakeversoista on kuollut (Brosten & Sands 1986). Sienestä on mahdollisesti tulossa kaupallinen sovellus (Jong ym. 1999). Muita tutkittuja, mutta vähemmän lupaavia sieniä ovat mm. Fusarium.-, Pythium- ja Erwinia- sienet (Lööf 1994). 85 Kuva 24. Ohdakeruoste on lupaavin sienitauti ohdakkeen biologiseen torjun- taan. (Kuva: Jukka Salonen) Valvatti Peltovalvatin biologista torjuntaa on tutkittu myös jonkin verran, mutta mah- dollisuudet näyttävät vähäisemmiltä kuin pelto-ohdakkeella. Euroopassa elää lukuisia hyönteisiä, jotka ruokailevat valvatissa, mutta niistä vain harvat ai- heuttavat selviä vaurioita kasville. Mm. Tephritis dilacerata - hyönteinen estää syömiensä kukkien siementen kehittymisen, mutta ei todennäköisesti kykene olemassa olevien valvattikasvustojen pienentämiseen. Monien sien- ten, virusten ja bakteerien tiedetään käyttävän valvattia isäntäkasvinaan, mutta niistä aiheutuneet tuhot ovat olleet yleensä vähäisiä. Valvatilla voi olla merkitystä näiden antagonistien säilyttäjänä ja levittäjänä viljelykasveihin (Lemna & Messersmith 1990). Euroopassa on löydetty kuusi valvatille ominaista tuhohyönteislajia. Niistä neljä, kaikki Diptera-heimoon kuuluvia, elää kasvin nupuissa, yksi Homopte- ra- heimon laji lehden ja varren solukon pintaosissa ja yksi Diptera-heimon laji lehden solukon sisäosissa (DeClerk & Steeves 1988, Lemna & Messer- smith 1990). Shorthousen (1980) mukaan toukat kannattaa huomioida mah- dollisena valvatin biologisena torjuntakeinona. 86 Valvatin juuresta on löydetty kolme eri sukkulamatosukua: Meloidogyne incognita -äkämäankeroinen (Eesti), Heterodera sonchophila - kysta- ankeroinen (Yhdysvallat) ja Pratylenchus penetrans -haava-ankeroinen (Yh- dysvallat). Valvatin kasvuun ne eivät vaikuta, mutta Heterodera on haitalli- nen loinen peltokasvien siementaimille. Pratylenchus on löydetty mansikka- pellolta ja sen tiedetään vioittavan mansikan lisäksi mm. tupakan ja kirsikan juuria (Lemna & Messersmith 1990). Kasvitaudeista valvatilla on sienitauteja, jotka näkyvät laikkuina kasvin leh- dissä, mm. Marssonina sonchi -mustalaikku, Septoria sonchiarvensis ja Al- tenaria sonchi (Lemna & Messersmith 1990). Valvatti saattaa toimia myös perunan virus N:n isäntäkasvina talven ajan. Ainakin Eestissä virus on pato- geeninen perunalle ja vihanneksille. Perunan vaarallinen karanteenituholai- nen Pseudomonas solanacearum, perunan tumma rengasmätä, saattaa säilyä pellolla valvatissa (Lemna & Messersmith 1990). Juolavehnä Juolavehnän biologista torjuntaa käsitteleviä julkaisuja ei kirjallisuushaussa löytynyt. USDA-ARS (2000) toteaakin, ettei ongelmallisten heinämäisten rikkakasvien torjumiseksi ole biologisen torjunnan ohjelmia. Sen sijaan Yh- dysvalloissa listatuista 39 haitallisimmista leveälehtisestä rikkakasvista tällai- sia ohjelmia oli 25:lle (USDA-ARS 2000). Juolavehnän biologista torjuntaa rajoittaa se, että monet kasvitaudit ovat yh- teisiä juolavehnälle ja viljoille. Juolavehnä on mm. ohran kääpiökasvuviruk- sen (BYDV) (Kurppa ym. 1989, Rauhala 1998) ja mustatyven (Gaeumanno- myces graminis) (Mathre 1982, Yarham 1981) isäntäkasvi. Juolavehnällä on tosin omiakin kasvitauteja, kuten rukiin korsinoen sukuinen Tuburcinia ag- ropyri (Pohjakallio 1963). Juolavehnä näyttää olevan toisinaan hyvin arka härmälle (Aulis Ansalehto, Hämeen maaseutukeskus, 22.11.2001, kirjallinen tiedonanto). Tämän hyödyntämismahdollisuudet juolavehnän torjunnassa kannattaisi selvittää. 6 Yhteenveto Pelto-ohdakkeen, peltovalvatin ja juolavehnän menestyminen viljapelloilla perustuu voimakkaaseen kasvulliseen lisääntymiseen juurten/juurakoiden avulla, menestyksekkääseen kilpailuun kasvutilasta, sekä kykyyn sietää muokkausta ja leviämiseen muokkausvälineiden mukana (Taulukko 6). Näistä kasveista pelto-ohdakkeen vaakasuora juuristo kasvaa syvimmällä, pääosin 10–50 cm:n syvyydessä. Peltovalvatin vaakajuuristo kasvaa lähem- pänä pintaa kuin ohdake, yleensä 10–20 cm:n syvyydessä. Myös juolavehnän juurakko kasvaa kyntökerroksessa, 5–20 cm:n syvyydessä (Granström 1976). 87 Kestorikkakasvit ovat viljapelloilla harvalukuisempia kuin siemenrikkakasvit (Hyvönen ym. 2001), mutta niiden aiheuttamat sadonmenetykset rikkakas- viyksilöä kohti ovat selvästi suurempia kuin siemenrikkakasveilla. Kestorik- kakasvit kilpailevat tehokkaasti viljelykasvien kanssa. Lisäksi kestorikkakas- veista aiheutunut haitta on monivuotinen, jollei torjunta ole tehokasta ja vil- jelykierto tue muita torjuntatoimia. Kemiallinen torjunta Juolavehnän, pelto-ohdakkeen ja peltovalvatin kemialliseen torjuntaan on olemassa tehokkaita torjunta-aineita, joten torjunnan pitäisi periaatteessa olla helppoa. Fenoksihapot tehoavat tunnetusti pelto-ohdakkeeseen ja -valvattiin. Juolavehnän torjuntaan on käytettävissä valikoivien herbisidien lisäksi vali- koimaton glyfosaatti. Torjunnassa tapahtuneet epäonnistumiset osoittavat sen, että ainevalintaan ja ruiskutusajankohtaan on kiinnitettävä huomiota. Monesti ruiskutusta ei ole tehty tai se on tehty pelto-ohdakkeen ja peltovalvatin torjunnan kannalta liian aikaisin. Ruiskun on levitettävä tasaisesti ja kuljettajan on huolehdittava, ettei pellolle jää käsittelemättömiä pesäkkeitä esimerkiksi ajovirheiden takia. Ke- miallinen torjunta kannattaa yleensä ajoittaa kompensaatiopisteeseen (Ivany 1981, Clay & Dixon 1998) tai sen jälkeen, jolloin torjunta-aineet kulkeutuvat paremmin lehdistä maanalaisiin kasvinosiin. 88 Taulukko 6. Kooste eräistä pelto-ohdakkeen, peltovalvatin ja juolavehnän piirteistä. Pelto-ohdake Peltovalvatti Juolavehnä Tieteellinen nimi Cirsium arvense (L.) Scop. Sonchus arven- sis L. Elymus repens (L.) Gould; Agro- pyron repens (L.) Beauv. Kasvullinen leviäin juuri juuri juurakko (maa- varsi) Juuren/juurakon kasvusyvyys 10–50 cm 0–25 cm 5–20 cm Kasvin korkeus 40–120 cm 40–150 cm 30–100 cm Kukinnon väri violetti keltainen vihreä Tuhannen sieme- nen paino 1,1 g 0,5 g 3,9 g Otollisin maalaji savipitoiset ja viljavat kiven- näismaat savi- ja kalium- pitoiset maat ei erityisiä vaati- muksia Kosteusvaatimukset viihtyy kuivassa viihtyy kosteassa Millaiset viljely- kierrot / mitkä vilje- lykasvit suosivat viljat, peruna, juurikkaat, laitu- met, 1. vuoden nurmet viljat, peruna, juurikkaat, 1. vuoden nurmet vilja- ja nurmi- kierrot Kasvuunlähtö ke- väällä kun keskilämpö- tila kohoaa +5 °C:een huhti-toukokuun vaihteessa (Up- sala) maan sulaessa Kasvu päättyy (tal- vilepo) myöhemmin kuin valvatti syys-lokakuussa (Upsala) maan jäätyessä Lyhytaikaisen pak- kasen kestävyys -7 °C - 17 °C kylmempi kuin -20 °C Hieman pidempi- aikaisen pakkasen kestävyys -2 … -6 °C (ei tietoa) -4 … -8 °C Kuinka pitkä pätkä juurta/juurakkoa kykenee alkamaan kasvun jopa vain 1 cm alle 2,5 cm 4 cm Kompensaatiopiste 8 lehteä 5-7 lehteä 3-4 lehteä 89 Kemikaaliton torjunta Kemikaalittoman torjunnan kulmakivi on kunnollinen viljelykierto, jossa on mukana monivuotinen, usein niitettävä nurmi. Tällöin pelto-ohdake ja –val- vatti eivät yleensä pääse lisääntymään haitallisesti. Yksinkertaisemmissa viljelykierroissa tarvitaan usein myös suoran torjunnan keinoja. Juolavehnän kurissapitäminen saattaa edellyttää suoraa torjuntaa monivuotisesta nurmesta huolimatta. Ensimmäiset kestorikkakasvien pesäkkeet tulee torjua mahdollisimman aikai- sessa vaiheessa muokkauksin, niittämällä tai nyhtämällä. Viljelykasvin hyvä kilpailukyky on oleellinen osa torjuntaa. Varsinkin oh- dakkeen ja valvatin siementaimet tarvitsevat runsaasti valoa (Holm ym. 1977, Zollinger & Kells 1991), joten tiheä ja varjostava viljelykasvi rajoittaa niiden kasvua. Huolellinen kyntö kuorimien tai esiaurojen täydentämänä hautaa kestorikka- kasvien maanpäälliset osat ja hidastaa rikkakasvien kehitystä sekä antaa vil- jelykasville paremman kilpailuaseman. Myös syyskultivoinnilla voidaan päästä hyviin tuloksiin. Kestorikkakasvien ei saa antaa vahvistua sadonkor- juun jälkeen, vaan niitä on muokattava jo varhain syksyllä. Paras yhdistelmä on aikaisen sadonkorjuun jälkeinen sänkimuokkaus, joka pilkkoo juu- ria/juurakoita ja yllyttää ne kuluttamaan vararavintoja uuteen kasvuun. Myö- häinen kyntö hautaa sitten heikentyneet juuret/juurakot. Syyssänkimuokkaus tehoaa kuitenkin huonosti valvattiin, jonka juuret vetäytyvät jo varhain lepo- tilaan. Muokkaustavan (esim. uusi Blaxta-kultivaattoriaura) merkitystä rikka- kasvien torjunnassa pitäisi edelleen selvittää. Nurmia ja viherkesantoja niitettäessä on sängen pituudessa löydettävä komp- romissi torjuntatehon, nurmen uudelleenkasvun ja rehun puhtauden välillä. Kestorikkakasvien kemikaaliton torjunta on tehokkainta, kun niitto tai muok- kaus tehdään kasvin juurten/juurakoiden ollessa heikoimmillaan, ns. kom- pensaatiopisteessä. Tässä vaiheessa juuriston/juurakon vararavintoa on kulu- tettu kasvuun ja lehtien yhteyttämä ravinnon määrä on vielä melko pieni. Valvatti on heikoimmillaan, kun siinä on 6 (5–7) lehteä; ohdake, kun kasvis- sa on 8 lehteä; juolavehnä, kun siinä on 3–4 lehteä. Kompensaatiopisteen ajoittuminen vaihtelee hieman sen mukaan, minkä kokoisesta juurenpalasta kasvi lähtee kasvuun. Avokesannointiin voidaan käyttää joko väsytystaktiikkaa kompensaatiopis- teessä tapahtuvilla muokkauksilla tai kuivatustaktiikkaa, jossa kestorikkakas- vien juuret vedetään pinnalle kuivumaan. Väsytystaktiikka on Suomen olois- sa yleensä varmempi vaihtoehto. 90 Rikkakasveja voidaan torjua viljan riviväleistä myös harauksella. Mikäli rivi- väliharauksella pyritään vähentämään kestorikkakasveja, on haraukset aloi- tettava jo ennen kasvien kompensaatiopistettä. Harauskäsittelyjä on toistetta- va 2–3 kertaa kasvukauden mittaan, koska maasta irronneet kestorikkakasvit juurtuvat helposti uudelleen. Haran terät on pidettävä terävinä. Parin päivän helle ja kuivuus ennen sekä jälkeen harauksen parantaa käsittelyn tehoa. Ha- raus ei kuitenkaan torju viljelykasviriveissä kasvavia rikkakasveja. Suomessa kannattaisi panostaa talven vaikutusten tutkimiseen kestorikkakas- vien torjunnassa. Tähänastiset kokemukset ovat lähinnä ”puolivahingossa” tapahtuneita onnistumisia. Lisäksi tutkimista kaipaa pelto-ohdakkeen ja – valvatin juuriston eliniän selvittäminen. Tiedosta olisi hyötyä, kun suunnitellaan viljelykierron monivuotisen nurmen elinikää. Biologisen torjunnan mahdollisuudet näyttävät olevan parhaat ohdakkeen torjunnassa. Pääasiassa kasvitauteja aiheuttaviin sieniin perustuva torjunta saattaa johtaa myös kaupallisiin sovelluksiin. Juolavehnän taudeista suuri osa vaivaa myös viljoja, mikä rajoittaa juolavehnän biologisen torjunnan kehit- tämistä. Tutkimustarpeita Tähänastisesta tutkimuksesta huolimatta tietämyksessä kestorikkakasvien biologiasta ja torjunnasta on vielä paljon aukkoja. Torjunnan suunnittelun pohjaksi kaivattaisiin biologista tietoa mm. siemenle- vinnän merkityksestä kestorikkakasvien leviämisessä ja siemenlevinnän ra- joittamismahdollisuuksista, viljelykasvin kilpailun vaikutuksesta kestorikka- kasvien kompensaatiopisteen ajoittumiseen, eri lajien juurten / juurakon le- potilan ajoittumisesta erityyppisissä viljelykasvustoissa (esim. kevätviljat, syysviljat nurmet), varsinkin valvatin kasvun päättymisestä syksyllä riippuen siitä kasvaako kasvi vapaasti vai niitetäänkö tai muokataanko sitä. Myöskin tiedot juurten/juurakoiden elinajasta (erikseen sekä versoa kasvattavat että kasvittomat juuren / juurakon pätkät)ovat yhä puutteelliset. Kestorikkakasvi- lajien kasvukyvystä eri maalajeilla ei ole Pohjolan oloissa tutkittua tietoa. Sekä kemiallisen että kemikaalittoman torjunnan tutkimusta tarvitaan. Mo- lempien osalta kaivataan edelleen täsmennystä siihen, mikä kussakin tapauk- sessa on otollisin torjunta-ajankohta. Kemiallisen torjunnan osalta keskeisiä kysymyksiä ovat sekä vanhempien että aivan uusien tehoaineiden väliset erot eri kestorikkakasvien torjuntatehossa, ja säätekijöiden sekä käsittelyajan (mm. rikkakasvien kehitysvaiheen suhteen) vaikutus aineiden tehoon. Kemikaalittoman torjunnan osalta kysymykset painottuvat toisaalta kilpailun tehostamiseen, toisaalta muokkauksen hyödyntämiseen. Kestorikkakasvien pitämiseksi kurissa tarvitaan tietoa parhaiten ja tehokkaimmin kilpailevista 91 viljelykasvilajeista ja -lajikkeista, viljan aluskasvien mahdollisesta kilpailute- hosta kestorikkakasveja vastaan, sekä viljelykasvien kilpailukyvyn ja - aseman parantamisesta eri (viljely)toimenpitein. Pitäisi selvittää, mikä mer- kitys muokkaustavalla on rikkakasvien torjunnan kannalta sekä kehittää muokkaus- ja muita (torjunta)koneita myös kestorikkakasvien torjuntaa sil- mällä pitäen. Pidemmällä tähtäyksellä myös biologisen torjunnan mahdolli- suuksia tulisi pyrkiä hyödyntämään. Erilaisten torjuntatoimien synergiaetuja ja pitkäaikaisvaikutuksia tulisi hyö- dyntää kestorikkakasveja kurissa pitävien viljelykiertojen suunnittelulla. Biologisen ja torjuntatutkimuksen tulokset tulisi ennemmin tai myöhemmin koota tieteellisiksi ja neuvonnallisiksi, sekä tutkimusta että päätöksentekoa tukeviksi malleiksi. Tällaisia olisivat mm. säätekijöihin ja viljelytoimenpitei- siin perustuvat kestorikkakasvien taimettumis- ja kasvumallit, viljely- ja rik- kakasvien kilpailumallit, sekä torjunnan tarvetta ja tehoa ennakoivat torjun- tamallit. Yhteenvetona voidaan todeta, että kestorikkakasviongelman voittaminen edellyttää määrätietoista panostamista torjunnan mahdollistavaan viljely- kiertoon, viljelyteknisten keinojen sekä käytettävissä olevien torjuntakeinojen hyödyntämistä ja torjunnan oikea-aikaisuutta. Onnistuessaankin tämä tavalli- sesti vaatii useamman vuoden torjuntaohjelman. 7 Kirjallisuus Adkins, S.W., Wills, D., Boersma, M., Walker, S.R., Robinson, G. McLeod, R.J. & Einam, J.P. 1997. Weeds resistant to chlorsulfuron and atrazine from the north-east grain region of Australia. Weed Research 37:343–349. Amor, R.L. & Harris, R.V. 1975. Seedling establishment and vegetative spread of Cirsium arvense (L.) Scop. in Victoria, Australia. Weed Re- search 15: 407–411. Amor, R.L. & Harris, R.V. 1977. Control of Cirsium arvense (L.) Scop. by herbicides and mowing. Weed Research 17: 303–309. Ampong-Nyarko, K. & De Datta, S.K. 1993. Effects of nitrogen application on growth, nitrogen use efficiency and rice-weed interaction. Weed Research 33: 269–276. Andersen, R.N. 1968. Germination and establishment of weeds for experi- mental purposes. Geneva, New York: Weed Science Society of America; 236 s. Andersson, B. 1987. Utsädesmängder i vårsäd med och utan ogräsbekämp- ning. Sveriges lantbruksuniversitet, Institutionen för växtodling. Rapport 92 174. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. 52 s. ISBN 91-576-3146-8. ISSN 0348-1034. Ansalehto, A. 2001. Ongelmarikkakasvit. Teoksessa: Jalli, H. (toim.). Kasvin- suojelun teemapäivä, Jokioinen, 23.1.2001, Jokioinen: Kasvinsuojeluseu- ra ry. s. 9–10. ISSN 0784-3860. Aquilina, M. & Clarke, J.H. 1994. Effect of cutting date and frequency on per- ennial broad-leaved weeds on set-aside. Arable farming under CAP re- form. Aspects of applied biology 40: 541–546. Arvidson, T. 1989. Verkan av Roundup på kvickrot vid applicering med trösk- avstrykare i samband med skörden. Teoksessa: 30:e svenska växt- skyddskonferensen. Uppsala, 1–2 februari 1989. Ogräs och ogräsbe- kämpning. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 21–27. Arvidsson, J., Elmquist, H., Gunnarsson, S., Johansson, D., Rydberg, T., Salomon, E. & Stenberg, M. 1997. Kvickrotsreglering i plöjningsfri odling. Sveriges lantbruksuniversitet. Jordbearbetnings-avdelningens årsrapport 1996. Nr. 90. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. 80 s. ISSN 0348- 0976. Bell, A.R. 1989. UBI C4874, a new postemergence herbicide for control of annual and perennial grasses. Teoksessa: Brighton crop protection con- ference - Weeds, Brighton, England, November 20–23 1989. Farnham: The British Crop Protection Council. s. 65–70. ISBN 0-948404-36-1. Bertilsson, B. 1987. Targa® - ny selektiv gräsherbicid i tvåhjärtbladiga grödor. Teoksessa: 28:e svenska ogräskonferensen. Uppsala, 28-29 januari 1987. 1. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 19- 30. ISBN 91-567-2919-6. Bhaskar, A. & Vyas, K. G. 1988. Studies on competition between wheat and Chenopodium album L. Weed Research 28: 53–58. Birkler, H. 1989. Focus® - en ny gräsherbicid för tvåhjärtbladiga grödor. Teoksessa: 30:e svenska växtskyddskonferensen. Uppsala, 1–2 februari 1989. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 28–36. Blackshaw, R.E., Larney, F.O., Lindwall, C.W. & Kozub, G.C. 1994. Crop rotation and tillage effects on weed populations on the semi-arid Canadian prairies. Weed Technology 8: 231–237. Bondesson, J. 1988. Avstyrkning med glyfosat. Resultat från växthus och fältförsök. Teoksessa: 29:e svenska ogräskonferensen. Uppsala, 27–28 januari 1988. 1. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. 170– 178. ISBN 91-567-3278-2. 93 Brosten, B.S. & Sands, D.C. 1986. Field trials of Sclerotinia sclerotiorum to control Canada thistle (Cirsium arvense). Weed Science 34: 377–380. Bryson, C.T. 1987. Effects of rainfall on foliar herbicides applied to rhizome johnsongrass. Weed Science 35: 115–119. Buhler, D.D., Stoltenberg, D.E., Becker, R.L. & Gunsolus, J.L. 1994. Peren- nial weed populations after 14 years of variable tillage and cropping prac- tices. Weed Science 42: 205–209. Carlson, S.J. & Donald, W.W. 1988. Glyphosate effects on Canada thistle (Cirsium arvense) roots, root buds and shoots. Weed Research 28: 37– 45. Caseley, J.C., Coupland, D. & Simmons, R.C. 1975. The effect of precipita- tion on the control of Agropyron repens with glyphosate. Teoksessa: Symposium on status, biology and control of grassweeds in Europe, Paris, 2–3 December 1975. Volume 1. Wageningen: European Weed Re- search Society. s. 124–130. Cessna, A.J., Darwent, A.L., Towenley-Smith, L., Harker, K.N. & Kirkland, K.J. 2000. Residues of glyphosate and its metabolite AMPA in canola seed following preharvest applications. Canadian journal of plant science 80: 425–431. Chancellor, R.J. 1974. The development of dominance amongst shoots aris- ing from fragments of Agropyron repens rhizomes. Weed Research 13: 29–38. Chancellor, R.J. 1975. Further shoot regrowth from rhizome fragments of Agropyron repens after loss of the dominant shoot. Teoksessa: Sympo- sium on status, biology and control of grassweeds in Europe, Paris, 2–3 December 1975. Volume 1. Wageningen: European Weed Research So- ciety. s. 69–76. Chandler, K., Murphy, S.D. & Swanton, C.J. 1994. Effect of tillage and gly- phosate on control of quackgrass (Elytrigia repens). Weed Technology 8: 450–456. Christensen, S. 1993. Weed suppression on cereal varieties. Ph.D. disserta- tion. SP rapport 1. Lyngby: Statens Planteavlforsøg. 104 s. ISSN 0908- 2581. Clay, D.V. & Dixon, F.L. 1998. The susceptibility of compositae weed species to clopyralid. Tests of agrochemicals and cultivars 19: 32–33. Cole, D.J. 1985. Mode of action of glyphosate – a literature analysis. Teok- sessa: Grossbard, E. & Atkinson, D. (toim.). The herbicide glyphosate. London: Butterworths. s. 48–74. ISBN 0-408-11153-4. 94 Courtney, A.D. 1980. A comparative study of management factors likely to influence rhizome production by Agropyron repens and Agrostis gigantea in perennial ryegrass swards. Teoksessa: British crop protection confer- ence - Weeds, Brighton, England, 17–20 November 1980. Croydon: The British Crop Protection Council. s. 469–474. ISBN 0 901436 64X. ISSN 0144-1604. Cousens, R. 1985. A simple model relating yield loss to weed density. Annals of Applied Biology 107: 239–252. Cussans, G.W. 1970. A study of the competition between Agropyron repens (L.) Beauv. and spring sown barley, wheat and field beans. Teoksessa: Proceedings 10th British weed control conference, Brighton, 16th – 19th November 1970. Farnham: The British Crop Protection Council. s. 337– 351. Cussans, G.W. & Ayres, P. 1975. The influence of chemical treatments and autumn cover crops of Brassicae, following spring barley, upon the growth of Agropyron repens (L) Beauv. Teoksessa: Symposium on status, biol- ogy and control of grassweeds in Europe, Paris, 2–3 December 1975. Volume 1. Wageningen: European Weed Research Society. s. 314–321. Darwent, A.L., Kirkland, K.J., Baig, M.N. & Lefkovitch, L.P. 1994. Preharvest applications of glyphosate for Canada thistle (Cirsium arvense) control. Weed Technology 8: 477–482 Darwent, A.L., Kirkland, K.J., Towenley-Smith, L., Harker, K.N. & Cessna, A.J. 2000. Effect of preharvest applications of glyphosate on the drying, yield and quality of canola. Canadian journal of plant science 80: 433– 439. DeClerk, R.A. & Steeves, T.A. 1988. Oviposition of the gall midge Cystiphora sonchi (Bremi) (Diptera: Cecidomyiidae) via the stomata of perennial sowthistle (Sonchus arvensis L.). Canadian Entomologist 120: 2, 189– 193. Derscheid, L.A. & Wrage, L.J. 1975. Thistles: Canada thistle perennial sow- thistle. Brookings, S.D.: South Dakota State University. Cooperative Ex- tension Service. 450, rev. 4 s. Dexter, S.T. 1937. The winterhardiness of weeds. Journal – American Soci- ety of Agronomy 29: 507–528. Dixon, F.L., Clay, D.V. & Willoughby, I. 2000. Herbicide programmes for the control of creeping thistle Cirsium arvence in farm woodland. Teoksessa: Boatman, N.D. ym. (toim.). Vegetation management in changing land- scapes. Aspects of Applied Biology 58. Cambridge: Association of Applied Biologists. s. 47-54. ISSN 0265-1491. 95 Dock Gustavsson, A-M. 1992. Fältförsök med åkertistel. Teoksessa: 33:e svenska växtskyddskonferensen. Uppsala, 29-30 januari 1992. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter. s. 73–77. Dock Gustavsson, A-M. 1994a. Åkertistelns förekomst och biologi. Växt- skyddsnotiser 58: 79–84. ISSN 0042-2169. Dock Gustavsson, A-M. 1994b. Åkertistelns reaktion på avslagning, omgräv- ning och konkurrens. Sveriges lantbruksuniversitet, Fakta Mark-växter Nr. 13. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. 4 s. ISSN 0280-7106. Dock Gustavsson, A-M. 1997. Growth and regenerative capacity of plants of Cirsium arvense. Weed Research 37: 229–236. Donald, W.W. 1992. Herbicidal control of Cirsium arvense (L.) Scop. roots and shoots in no-till spring wheat (Triticum aestivum L.). Weed Research 32: 259–266. Donald, W.W. 2000. A degree-day model of Cirsium arvense shoot emer- gence from adventitious root buds in spring. Weed Science 48: 33-341. Donald, W.W. & Khan, M. 1992. Yield loss assessment for spring wheat (Triticum aestivum) infested with Canada thistle (Cirsium arvense). Weed Science 40: 590–598. Elonen, P. & Kovanen, P. 1986. Maan muokkauksen tavoitteet. Kyntö. Teok- sessa: Poutiainen, E. ym. (toim.). Maan muokkaus. Maatalouskeskusten Liiton Julkaisuja nro 732. Tieto Tuottamaan nro 39. Helsinki: Maatalous- keskusten Liitto. 107 s. Erkamo, M. 2001. Rikkakasviopas. Kasvinsuojeluseuran julkaisu n:o 94. Hel- sinki: Kasvinsuojeluseura ry. 110 s. ISBN 952-5272-49-4. Erlingson, M. 1988. Fusilade - en bekämpningsstrategi mot kvickrot. Teok- sessa: 29:e svenska ogräskonferensen. Uppsala, 27–28 januari 1988. 1. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 179–187. ISBN 91- 567-3278-2. Erviö, L-R. 1972. Growth of weeds in cereal populations. Journal of scientific agricultural society of Finland 44: 19-28. Erviö, L-R. 1987. Glyfosaattiannoksen pienentäminen tehosteaineita käyttä- en. Teoksessa: Rikkakasvipäivä Viikissä, 6.1.1987. Helsinki: Kasvinsuo- jeleseura. s. 44–49. ISSN 0782-100X. Erviö, L-R., & Salonen, J. 1987. Changes in the weed population of spring cereals in Finland. Annales Agriculturae Fenniae 26: 201–226. Erviö, L-R., Tanskanen, T. & Salonen, J. 1991. Profitability of chemical weed control in spring cereals. Annales Agriculturae Fenniae 30: 199–206. 96 Evans, S.A. & Hughes, R.G. 1977. System control - Agropyron repens and Agrostis gigantea. Teoksessa: Symposium on the different methods of weed control and their integration, Uppsala, 2–3 August 1977. Uppsala: European Weed Research Society. s. 187–193. Finney, J.R. & Sutton, P.B. 1980. Planned grass weed control with fluatzifop- butyl in broad-leaved crops. Teoksessa: British crop protection conference - Weeds, Brighton, England, 17-20 November 1980. Croydon: The British Crop Protection Council. s. 429-436. ISBN 0 901436 64X. ISSN 0144- 1604. Fischer, A. 1991. Trädä med kvickrot. Teoksessa: 32:e svenska växtskydds- konferensen. Uppsala, 30–31 januari 1991. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 193–197. Fischer, A. 1992. Mekanisk och kemisk bekämpning av kvickrot i potatis. Teoksessa: 33:e svenska växtskyddskonferensen. Uppsala, 29–30 januari 1992. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter. Uppsala: Sveriges lant- bruksuniversitet. s. 213–217. Fogelfors, H. & Boström, U. 1998. Anpassa höstbearbetningen efter ogräsflo- ran. Fakta Jordbruk. Nr. 8/1998. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. 4 s. Frank, J.R. & Tworkoski, T.J. 1994. Response of Canada thistle (Cirsium arvense) and leafy spurge (Euphorbia esula) clones to chlorsulfuron, clo- pyralid and glyphosate. Weed Technology 8: 565–571. Froud-Williams, R., Chancellor, R. & Drennan D. 1981. Potential changes in weed floras associated with reduced-cultivation systems for cereal pro- duction in temperate regions. Weed Research 21: 99–109. Fykse, H. 1976. Untersuchungen über Sonchus arvensis L. III. Metabolismus von MCPA. Weed Research 16: 309–316. Fykse, H. 1977. Versuche zur Beleuchtung der Grundlagen für den besten Termin der chemischen Bekämpfung einiger mehrjährigen Unkräüter. Teoksessa: Symposium on the different methods of weed control and their integration, Uppsala, 2 – 3 August 1977. Uppsala: European Weed Research Society. Vol. 1. s. 71–78. Granström, B. 1976. Trädgårdens ogräs. Stockholm: LTs förlag. 96 s. ISBN 91-36-00523-1. Gummesson, G. 1982. Kemiallinen rikkakasvien torjunta - vaihtoehdot ja kustannukset. Teoksessa: 17. Rikkakasvipäivä. Helsinki: Kasvinsuojelu- seura ry. s. 39-52. Gummesson, G. 1990. Resultat från en långliggande försöksserie med ke- misk och icke kemisk ogräsbekämpning. Teoksessa: 31:a svenska växt- 97 skyddskonferensen. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 135–146. Gummesson, G. 1992. Ogräsbekämpning i olika odlingssystem. Aktuellt från lantbruksuniversitetet 404. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. 22 s. ISBN 91-576-4555-8. Gummesson, G. & Svensson, K. 1973. Tvåskiktsplog och plog med förplog vid bekämpning av flyghavre och kvickrot. Lantbrugshögskolans medde- landen. Serie A 202. Teknik 13. Mark-Växter 68. Uppsala: Lantbrug- shögskolan. 31 s. Gunnarson, B. 1987. Basta® - ny icke selektiv kontaktherbisid. Teoksessa: 28:e svenska ogräskonferensen. Uppsala, 28–29 januari 1987. 1. Rapp- orter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 92–97. ISBN 91-567- 2919-6. Hahl, J. 1999. Keväällä juolavehnän kimppuun. Leipä leveämmäksi 3: 3. Hakkola, H. 1982. Juolavehnä rehukasvina. Koetoiminta ja käytäntö 39(23.11.1982): 58–59. Hallgren, E. 1987a. Selektiva gräsherbisider, särskilt Targa (quizalofop-etyl), mot kvickrot (Elymus repens) i olika grödor. Teoksessa: 28:e svenska ogräskonferensen. Uppsala, 28-29 januari 1987. 1. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 31–37. ISBN 91-567-2919-6. Hallgren, E. 1987b. Bekämpning av kvickrot (Elymus repens) och örtogräs dels vid skörd (trösksprutning), dels kort tid därefter. Jämförelse direct- sådd - konventionell sådd. Teoksessa: 28:e svenska ogräskonferensen. Uppsala, 28–29 januari 1987. 1. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruks- universitet. s. 154–159. ISBN 91-567-2919-6. Hallgren, E. 1988a. Selektiva gräsherbisider mot kvickrot (Elymus repens) i tvåhjärtbladiga grödor. Biologisk värdeprövning. Teoksessa: 29:e svenska ogräskonferensen. Uppsala, 27–28 januari 1988. 1. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 144–153. ISBN 91-567-3278-2. Hallgren, E. 1988b. Inverkan av temperatur och luftfuktighet vid behandlings- tillfället på effekten av Roundup-behandling mot kvickrot (Elymus repens) i stråsädesstubb. Teoksessa: 29:e svenska ogräskonferensen. Uppsala, 27-28 januari 1988. 1. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 154–169. ISBN 91-567-3278-2. Hallgren, E. 1990. Control of weeds in potatoes using different doses of Sen- cor (metribuzin) with and without additive. Teoksessa: 31:a svenska växt- skyddskonferensen. Ogräs och ogräsbekämpning. Uppsala, 31 Januari, 1990. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. Del 2, s. 11–19. 98 Hallgren, E. 1994a. Bekämpning av kvickrot (Elymus repens L. Gould) med Roundup (glyfosat) tillfört med olika tröskavstrykare och genom sprutning. Teoksessa: 35:e svenska växtskyddskonferensen. Uppsala, 26–27 januari 1994. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter och tabeller. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 37–48. Hallgren, E. 1994b. Kombinationer av mekanisk och kemisk kvickrotsbe- kämpning. Teoksessa: 35:e svenska växtskyddskonferensen. Uppsala, 26–27 januari 1994. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter och tabeller. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 25–34. Hallgren, E. 1994c. Minimerad ogräsbekämpning i ensidig kornodling. Ett fältförsök Teoksessa: 35:e svenska växtskyddskonferensen. Uppsala, 26– 27 januari 1994. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter och tabeller. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 71–83. Hallgren, E. 1995a. Setoxidimprepatat (Expand Plus) eller cykloxidimpreparat (Focus Ultra) mot kvickrot, Elymus repens i tvåhjärtbladiga grödor? Teok- sessa: 36:e svenska växtskyddskonferensen. Uppsala, 25-26 januari 1995. Jordbruk. Skadedjur, växtsjukdomar och ogräs. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 361–369. Hallgren, E. 1995b. Rhizom från kvickrot (Elymus repens) och deras känslig- het för kyla och uttorkning. Teoksessa: 36:e svenska växtskyddskonfe- rensen. Uppsala, 25-26 januari 1995. Ogräs och ogräsbekämpning. Rap- porter och tabeller. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 17–23. Hallgren, E. 1996. Do the weed flora and effect of a herbicide change with time? Teoksessa: Brown, H. ym. (toim.). Proceedings of the second inter- national weed control congress, Copenhagen, 25–28 June 1996. Slagelse: Department of Weed Control and Pesticide Ecology. s.1355– 1368. ISBN 87-984996-1-0 Hallgren, E. & Fischer, A. 1992. Olika factorers inflytande på effekten av Roundup mot kvickrot i stubbåker, i vall före vallbrott och på trädä. Teok- sessa: 33:e svenska växtskyddskonferensen. Uppsala, 29–30 januari 1992. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter. Uppsala: Sveriges lant- bruksuniversitet. s. 121–141. Hallgren, E. & Nilsson, H. 1989a. Bekämpning av kvickrot (Elymus repens) med Roundup (glyfosat) och tillsatsmedel. Resultat från ett växthusförsök. Teoksessa: 30:e svenska växtskyddskonferensen. Uppsala, 1–2 februari 1989. Ogräs och ogräsbekämpning. 1. Rapporter. Uppsala: Sveriges lant- bruksuniversitet. s. 248–266. Hallgren, E. & Nilsson, H. 1989b. Bekämpning av kvickrot (Elymus repens) med Roundup (glyfosat) vid olika stubbhöjder. Ett växthusförsök. Teok- sessa: 30:e svenska växtskyddskonferensen. Uppsala, 1–2 februari 1989. Ogräs och ogräsbekämpning. 1. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruks- universitet. s. 267–256. 99 Hallgren, E. & Nilsson, H. 1989c. Behandling av kvickrot (Elymus repens) med Roundup (glyfosat) följd av imiterad nerplöjning vid olika tidpunkter. Ett växthusförsök. Teoksessa: 30:e svenska växtskyddskonferensen. Uppsala, 1–2 februari 1989. Ogräs och ogräsbekämpning. 1. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 281–286. Hallgren, E. & Nilsson, H. 1990a. Skador på timotej (Phleum pratense) vid sådd i jord behandlad med Roundup (glyfosat) och i jord med kvickrot (Elymus repens) behandlad med Roundup. Ett växthusförsök. Teoksessa: 31:a svenska växtskyddskonferensen. Uppsala, 31 januari–1 februari 1990. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter. Uppsala: Sveriges lant- bruksuniversitet. s. 265–272. Hallgren, E. & Nilsson, H. 1990b. Roundup (glyfosat) mot kvickrot (Elymus repens). Sargning av kvickrot i kombination med olika stubbhöjder och herbicidbehandling vid olika tidpunkter efter nerklippning. Ett växthusför- sök. Teoksessa: 31:a svenska växtskyddskonferensen. Uppsala, 31 janu- ari–1 februari 1990. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 193–207. Hallgren, E. & Nilsson, H. 1990c. Effekten av djup eller grund imiterad plöj- ning efter behandling av grund samplanterad kvickrot (Elymus repens) med Roundup. Ett växthusförsök. Teoksessa: 31:a svenska växtskydds- konferensen. Uppsala, 31 januari–1 februari 1990. Ogräs och ogräsbe- kämpning. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 177–185. Hallgren, E. & Nilsson, H. 1991. Verkan av sargning eller klämning i samband med behandling av kvickrot (Elymus repens) med Roundup (glyfosat). Två växthusförsök. Teoksessa: 32:e svenska växtskyddskonferensen. Upp- sala, 30–31 januari 1991. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter. Upp- sala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 237–248. Hallgren, E. & Nilsson, H. 1993a. Bekämpning av kvickrot (Elymus repens) med Roundup i sandjord och mulljord. Ett växthusförsök. Teoksessa: 34:e svenska växtskyddskonferensen. Uppsala, 27–28 januari 1993. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 121–127. Hallgren, E. & Nilsson, H. 1993b. Uppkomst av kvickrot (Elymus repens) från olika djup på sandjord och mulljord. Två växthusförsök. Teoksessa: 34:e svenska växtskyddskonferensen. Uppsala, 27–28 januari 1993. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 169–176. Hamdoun, A. 1967. A study of the life history, regenerative capacity, and response to herbicide of Cirsium arvense. Master of philosophy thesis. Reading: University of Reading. 226 s. 100 Hamdoun, A.M. 1970. The effects of different levels of nitrogen upon Cirsium arvense (L.) Scop. plants grown from seeds and root fragments. Weed Research 10: 121–125. Hamdoun, A.M. 1972. Regenerative capacity of root fragments of Cirsium arvense (L.) scop. Weed Research 12: 128–136. Harker, N.K. & Dekker, J. 1988. Temperature effects on translocation pat- terns of several herbicides within quackgrass (Agropyron repens). Weed Science 36: 545–552. Harker, N.K. & O’Sullivan, A.P. 1993. Herbicide comparisons on quackgrass (Elytrigia repens) within different crop competition and tillage conditions. Weed Science 41: 94–99. Hautala, J. 1995. Titus 20 DF - gramma-aine perunan rikkakasvien torjun- taan. Teoksessa: Kasvinsuojelun teemapäivä, Jokioinen, 10.1.1995. Joki- oinen: Kasvinsuojeluseura ry. s. 30. ISSN 0784-3860. Heimann, B. & Cussans, G.W. 1996. The importance of seeds and sexual reproduction in the population biology of Cirsium arvense - a literature re- view. Weed Research 36: 493–503. Hiltunen, T. 2001. Kasvata vehnää, älä juolavehnää. Teoksessa: Jalli, H. (toim.). Kasvinsuojelun teemapäivä, Jokioinen, 23.1.2001. Jokioinen: Kasvinsuojeluseura ry. s. 37. ISSN 0784-3860. Hodgson, J.M. 1968. The nature, ecology and control of Canada thistle. United States Department of Agriculture Technical bulletin 1386. Wash- ington, D.C: Agricultural Research Service, United States Department of Agriculture. 32 s. Holm, L., Doll, J., Holm, E., Pancho, J. & Herberger, J. 1997. World weeds. Natural histories and distribution. New York: John Wiley & Sons. 1129 s. ISBN 0-471-04701-5. Holm, L., Plucknett, D., Pancho, J. & Herberger, J. 1977. The world’s worst weeds. Distribution and biology. Honolulu: The University Press of Hawaii. 609 s. ISBN 0-8248-0295-0. Hunter, J.H. 1996. Control of Canada thistle (Cirsium arvense) with glypho- sate applied at the bud vs rosette stage. Weed Science 44: 934–938. Hynninen, E-L. & Blomqvist, H. 1996. Pesticide sales in Finland in 1995. Kemia-Kemi 23: 485–488. Hyvönen, T., Salonen, J. & Jalli, H. 2001. Valtakunnallinen rikkakasvikartoi- tus. Teoksessa: Jalli, H. (toim.). Kasvinsuojelun teemapäivä, Jokioinen, 23.1.2001. Jokioinen: Kasvinsuojeluseura ry. s. 6–8. ISSN 0784-3860. 101 Håkansson, S. 1967. Experiments with Agropyron repens (L.) Beauv. I. De- velopment and growth, and the response to burial at different develop- mental stages. Lantbrukshögskolans annaler 33: 823–873. Håkansson, S. 1968a. Experiments with Agropyron repens (L.) Beauv. II. Production from rhizome pieces of different sizes and from seeds. Various environmental conditions compared. Lantbrukshögskolans annaler 34: 3– 29. Håkansson, S. 1968b. Experiments with Agropyron repens (L.) Beauv. III. Production of aerial and underground shoots after planting rhizome pieces of different lenghts at varying depths. Lantbrukshögskolans annaler 34: 33–51. Håkansson, S. 1969a. Experiments with Agropyron repens (L.) Beauv. IV. Response to burial and defoliation repeated with different intervals. Lant- brukshögskolans annaler 35: 61–78. Håkansson, S. 1969b. Experiments with Agropyron repens (L.) Beauv. VI. Rhizome orientation and life lenght of broken rhizomes in the soil, and re- productive capacity of different underground shoot parts. Lantbrukshög- skolans annaler 35: 869–894. Håkansson, S. 1969c. Experiments with Agropyron repens (L.) Beauv. VII. Temperature and light effects on development and growth. Lantbrukshög- skolans annaler 35: 953–987. Håkansson, S. 1969d. Experiments with Sonchus arvensis L. 1. Development and growth, and the response to burial and defoliation in different devel- opmental stages. Lantbrukshögskolans annaler 35: 989–1030. Håkansson, S. 1974. Kvickrot och kvickrotsbekämpning på åker. Lantbruks- högskolans meddelanden B 21: 1–82. ISBN 91-7088-027-1. Håkansson, S. 1975. Perennial grass weeds in Europe. Teoksessa: Sympo- sium on status, biology and control of grassweeds in Europe. Volume 2. Paris, 2–3 December 1975. Wageningen: European Weed Research So- ciety. s. 71–83. Håkansson, S. 1977. Control of some perennial weeds by tillage. Teoksessa: Symposium on the different methods of weed control and their integration, Uppsala, 2–3 August 1977. Uppsala: European Weed Research Society. s. 47–55. Håkansson, S. 1988. Growth in plant stands of different density. VIIème col- loque international sur la biologie, l’ecologie et la systematique des mau- vaises herbes. ANPP annales 3, s. 1631-1639. 102 Håkansson, S. 1995. Ogräs och odling på åker. Aktuellt från lantbruksuniver- sitetet nro 437/438 Mark–växter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. 70 s. ISBN 91-576-5028-4, ISSN 0347-9293. Håkansson, S. & Jonsson, E. 1970. Experiments with Agropyron repens (L.) Beauv. VIII. Responses of the plant to TCA and low moisture contents in the soil. Lantbrukshögskolans annaler 36: 135-151. Håkansson, S. & Wallgren, B. 1972a. Experiments with Sonchus arvensis L. 2. Reproduction, plant development and response to mechanical distur- bance. Swedish journal of agricultural research. 2: 3–14. Håkansson, S. & Wallgren, B. 1972b. Experiments with Sonchus arvensis L. 3. The development from reproductive roots cut into different lengths and planted at different depths, with and without competition from barley. Swedish journal of agricultural research. 2: 15–26. Häfliger, E. & Brun-Hool, J. 1975. Compositae, composites (3rd part). Teok- sessa: Ciba-Geigy weed tables. A synoptic presentation of the flora ac- companying agricultural crops. (Kokoelma rikkakasvitauluja.) Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T. & Uotila, P. (toim.). 1998. Retkei- lykasvio (Field Flora of Finland). Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmu- seo, Kasvimuseo. 4. painos. 656 s. ISBN 951-45-8166-0. Ivany, J.A. 1981. Quackgrass (Agropyron repens) control in potatoes (Sola- num tuberosum) with fluazifop. Weed Science 36: 363–366. Jalli, H. 1998. Tiheä viljakasvusto torjuu rikkakasveja. Kasvinsuojelulehti 31: 50-51. Jalli, H., Laine, A. & Junnila, S. 2000. Syysvehnän rikkakasvien torjunta ja kasvunsääteet ruisvehnän viljelyssä. Maatalouden tutkimuskeskuksen jul- kaisuja. Sarja A 69. Jokioinen: Maatalouden tutkimuskeskus. 27 s. ISBN 951-729-560-X. Jalli, H. & Serenius, M. 2002. Kasvinsuojeluongelmat aitosuorakylvössä. Teoksessa: Jalli, H. (toim.). Kasvinsuojelun teemapäivä 2002, Jokioinen, 22.1.2002. Jokioinen: Kasvinsuojeluseura ry. s.10–13. ISSN 0784-3860. Jensen, R.K., Archer, D. & Forcella, F. 2002. Model til forudsigelse af ager- tidslers fremspiring på baggrund af temperaturgrader. Teoksessa: 19. Danske Planteværnskonference 2002. Ukrudt, sygdomme og skadedyr. DJF rapport 64. Tjele: Danmarks JordbrugsForskning. s. 129–135. ISSN 1397-9884. Johansson, D. 1998. Radhackning med och utan efterredskap i stråsäd. Slut- rapport för fältförsök 1995–1997. Institutionen för markvetenskap. Rapp- orter från jordbearbetningsavdelningen nr. 94. Uppsala: Sveriges lant- bruksuniversitet. 49 s. ISSN 0348-0976. 103 Johnson, B.G. & Buchholtz, K.P. 1962. The natural dormancy of vegetative buds on the rhizomes of quackgrass. Weeds 10: 53–57. Joki-Tokola, E. 1987. Juolavehnä, rehukattara ja timotei lihanautojen ruokin- takokeessa. Koetoiminta ja käytäntö 44(10.11.1987): 49. Jong, M.D. de, Scheepens, P.C. & Bourdôt, G.W. 1999. Native fungi in weed control: recent successes. Teoksessa: Proceedings 11th EWRS Sympo- sium 1999, Basel, 28 June – 1 July 1999. s. 83. Jordan, T.N. 1977. Effects of temperature and relative humidity on the toxicity of glyphosate to bermudagrass (Cynodon dactylon). Weed Science 25: 448–451. Junnila, S. 1983. Uutuus kevätviljojen rikkakasvien torjuntaan. Koetoiminta ja käytäntö 40(17.5.1983): 44. Junnila, S. 1988. Pienannosaineet kevätviljoilla – Glean 20 DF, Ally 20 DF ja Logran 29 WG. Starane M kevätviljojen rikkakasvien torjunnassa. Kamilon B ja Kamilon D kevätviljojen rikkakasvien torjunnassa. Kevätviljaherbisidit Rikkahävite KH 10/77, KH 2/83 ja Ipactril. Tiedote 4/88. Jokioinen: Maa- talouden tutkimuskeskus. 31 s. ISSN 0359-7652. Junnila, S. 1989. Ruiskutusaika kevätviljojen torjunnassa. Koetoiminta ja käytäntö 46(23.5.1989): 42. Junnila, S. 1998a. Ohdake ja valvatti peltojen kiusana - tunne vastustajasi, niin voit voittaa. Kasvinsuojelulehti 2/98: 45–46. Junnila, S. 1998b. Rikkakasvit – lakoutuminen. Teoksessa: Markkula I. (toim.). Ajankohtaisia kasvinsuojeluohjeita. Kasvinsuojeluseuran julkaisuja N:o 91. Jokioinen: Kasvinsuojeluseura ry. s. 49–51. ISBN 951-9029-47-8. Jørgensen, M.H., Melander, B., Petersen, J. (toim.), Jensen, R.K., Olsen, H.J., Rasmussen, K.J., Schjønning, P. & Søgaard, H.T. 1999. Perspekti- ver for dyrkning af korn, raps og bælgsæd efter et rækkedyrkningskon- cept. DJF rapport. Markbrug, nr. 16. Tjele: Danmarks JordbrugsForskning. 74 s. ISSN 1397-9884. Jørnsgård, B., Rasmussen, K., Hill, J. & Christiansen, J. L. 1996. Influence of nitrogen on competition between cereals and their natural weed popula- tions. Weed Research 36: 461-470. Kakriainen, S. 2001. Alkuperäisen juurenpituuden ja hautaamissyvyyden vaikutus peltovalvatin (Sonchus arvensis (L.)) kasvuun ja kehitysrytmiin. Pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto, Soveltavan biologian laitos, Rik- kakasvitiede. 57 s. 104 Kivisaari, S. 1979. Effect of moisture and freezing on some physical proper- ties of clay soils from plough layer. Journal of the Scientific Agricultural Society of Finland 51: 239–326. Knaapi, J. 2002. Juolavehnä kuriin ennen kylvöä. Koneviesti 50(10): 5–7. Koivisto, H. 2001. Uusi kultivaattoriaura möyhii koko kyntökerroksen paikal- laan ympäri. Koneviesti 15/2001: 10–13. Kolo, M.G.M. & Froud-Williams, R.J. 1993. Competition between Cirsium arvense (L.) Scop. and spring barley. Teoksessa: Brighton crop protection conference, weeds. 2. Farnham: The British Crop Protection Council. s. 637–638. ISSN 1-948404-72-8. Kontturi, M. 1998. Speltti-vehnä. Teoksessa: Pihala, M. (toim.). Koulutuspäi- vä luomuviljatiloille, Jokioinen, 26.11.1998. Jokioinen: Agropolis Oy, Maatalouden tutkimuskeskus. s. 20–21. Koskimies, H., Knuuttila, J. & Vanhala, P. 1999. Viljelykasvin kilpailukyky. Rikkakasvien ennakoiva torjunta. Rikkakasvien suora torjunta. Teoksessa: Koskimies, H., Ahlfors, K. & Teräväinen, H. (toim.). Luomupellon kasvin- suojelu. Tieto tuottamaan 84. Helsinki: Maaseutukeskusten liitto. s. 86– 122. ISSN 0357-7295. ISBN 951-808-077-1. KTTK 2001. Torjunta-aineet 2001. Helsinki: Kasvintuotannon tarkastuskes- kus, Torjunta-aineiden toimiala.123 s. ISSN 0784-1043. Kudsk, P., & Kristensen, J. 1989. Herbicidens regnfasthed. Teoksessa: 6. Danske Planteværnskonference. Pesticider og miljø. Ukrudt. 28. februar 1989. København: Statens Planteavlsforsøg. s. 196–203. ISBN 87-88976- 08-4. Kurppa, A. 1990. Juolavehnä kasvitautien isäntänä. Teoksessa: Kasvinsuo- jelupäivät 1990, Viikki, 9.–10.1.1990. Helsinki: Kasvinsuojeluseura ry. s. 12–13. ISSN 0784-3860. Kurppa, A., Kurppa, S. & Hassi, A. 1989. Importance of perennial grasses and winter cereals as hosts of barley yellow dwarf virus (BYDV) related to fluctuations of vector aphid population. Annales Agriculturae Fenniae. Se- ria Phytopathologia 109: 309–315. Kvist, M. & Håkansson, S. 1985. Rytm och viloperioder i vegetativ utveckling och tillväxt hos några fleråriga ogräs. Rapport 156. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet, Institution för växtodling. 110 s. ISSN 0348-1034. Köylijärvi, J. 1974. Hyötyä vai haittaa sänkimuokkauksesta. Pellervo 75(12); 9. Ladonin, F. F. 1996. Use of 15N in studying competition between barley and Raphanus raphanistrum L. for fertilizer and soil. Teoksessa: Xe colloque 105 international sur la biologie des mauvaises herbes, Dijon, 11-13 septem- bre 1996. Paris: Association nationale pour la protection des plantes. s. 127–130. Lallukka, R. 1998. Kesannon rikkakasvien torjunta. Teoksessa: Markkula, I. (toim.). Ajankohtaisia kasvinsuojeluohjeita. Jokioinen: Kasvinsuojeluseura ry. s. 23–24. ISBN 951-9029-47-8. Lauringson, E., Kuill, T. & Talgre, L. 1999. Effects of crop rotation and tillage on control of some perennial weed species. 11th EWRS symposium 1999 Basel, Swizerland, 28 June - 1 July 1999. Waedenswil: European Weed Research Society. s. 110. Leinonen, P. 2000. Lannoitus luomuviljan viljelyssä. Teoksessa: Kuusinen, R. ym. (toim.). Luomuviljan tuotanto. Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja n:o 947. Tieto tuottamaan 86. Jyväskylä: Maaseutukeskusten Liitto. s. 40–55 ISSN 0357-7295. ISBN 951-808-078-X. Lemna, W.K. & Messersmith, C.G. 1990. The biology of Canadian weeds. 94. Sonchus arvensis L. Canadian Journal of Plant Science 70: 509–532. Leuchovius, J.O. 1972. Inventering gällande förekomsten av olika gräsarter som ogräs i stråsäd och oljeväxter i Skaraborgs län. Examarbeten 584. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet, Institutionen för växtodling. 13 s. Lundegårdh, B. 1993. Agil, nytt preparat mot kvickrot i tvåhjärtbladiga grödor. Teoksessa: 34:e svenska växtskyddskonferensen. Uppsala, 27-28 januari 1993. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter. Uppsala: Sveriges lant- bruksuniversitet. s. 87–96. Lundkvist, A. 1998. Ogräsreglering i ekologisk odling - en enkätundersökning. Växtskyddsnotiser 62: 23–26. Lundkvist, A. & Fogelfors, H. 1999. Ogräsreglering på åkermark. Rapport 1. Institutionen för ekologi och växtproduktionslära. Uppsala: Sveriges Lant- bruksuniversitet. 266 s. Lötjönen, T. & Mikkola, H. 1997. Rikkakasvien torjunta viljoista riviväliharauk- sella. Maatalouden tutkimuskeskus. Vakolan tiedote 74/97. Vihti: Maata- lousteknologian tutkimuslaitos. 22 s. Lötjönen, T. & Mikkola, H. 2000. Three mechanical weed control techniques in spring cereals. Agricultural and Food Science in Finland 9: 269–278. Lötjönen, T., Pitkänen, J., Vanhala, P., Jalli, M. & Mikkola, H. 1999. Kyntä- mättä viljelyn vaikutus rikkakasveihin ja kasvitauteihin. Kirjallisuuskatsaus. Maatalouden tutkimuskeskuksen julkaisuja. Sarja A 59. Jokioinen: Maa- talouden tutkimuskeskus. 37 s. 106 Lööf, P-J. 1994. Biologisk bekämpning av åkertistel (Cirsium arvense (L.) Scop.) Seminarier och examensarbeten 909. Uppsala: SLU, Institutionen för växtodlingslära. 14 s. ISSN 1100-6757. Magnusson, M.U., Wyse, D.L. & Spitzmueller, J.M. 1987. Canada thistle (Cirsium arvense) propagation from stem sections. Weed Science 35: 637–639. Majek, B.A., Erickson, C. & Duke, W.B. 1984. Tillage effects and environ- mental influences on quackgrass (Agrypyron repens) rhizome growth. Weed Science 32: 376–381. Malicki, L. & Berbeciowa, C. 1986. Uptake of more important mineral compo- nents by common weeds in loess soils. Acta agrobotanica 39: 129–141. Marttila, P. 2000. Pelto-ohdakkeen ja peltovalvatin esiintyminen ja torjunta kevätviljapelloilla luonnonmukaisessa ja tavanomaisessa viljelyssä. Mus- tiala: Hämeen ammattikorkeakoulu. Opinnäytetyö. 59 s. Mathiassen, S.K. & Kudsk, P. 1993. Basta - inflydelse af klima og additiver. Teoksessa: 10. Danske Planteværnskonference. Tidsskrift for Planteavls Specialserie, S-2236. København: Statens Planteavlsforsøg. s. 225–234. ISBN 87-88976-25-4. ISSN 0109-3142. Mathre, D.E. 1982. Compendium of barley disease. St. Paul, MN: The Ameri- can Phytopathological Society. 78 s. ISBN 0-89054-180-9. Matikainen, L. 2001. Viljakasvien rikkakasviruiskutusten ajoittaminen. Teok- sessa: Jalli, H. (toim.). Kasvinsuojelun teemapäivä. Jokioinen: Kasvin- suojeluseura ry. s.11–12. ISSN 0784-3860. Mattsson, B. & Sandström, M. 1994. Icke-kemisk bekämpning i stråsäd och oljeväxter. Aktuellt från lantbruksuniversitetet 423. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. 23 s. ISSN 0347-9293. McLennan, B.R., Ashford, R. & Devine, M.D. 1991. Cirsium arvense (L.) Scop. competition with winter wheat (Triticum aestivum L.). Weed Re- search 31: 409–415. Melander, B. 1988. Spredning og etablerning af alm. kvik (Elymus repens) geniem frø. Teoksessa: 5. Danske Planteværnskonference, 1. marts 1988. København: Statens Planteavlsforsøg. s. 122–130. ISBN 87-88979- 06-8. Melander, B. 1993. Skadetærskel for kvikbekæmpelse i forskellige sædskif- ter. Teoksessa: 10. Danske Planteværnskonference. Tidsskrift for Plan- teavls Specialserie, S-2236. København: Statens Planteavlsforsøg. s. 83– 96. ISBN 87-88976-25-4. ISSN 0109-3142. 107 Melander, B. 1994. Modelling the effects of Elymus repens (L.) Gould com- petition on yield of cereals, peas and oilseed rape. Weed Research 34: 99–108. Melander, B. 1995. Pre-harvest assesments of Elymus repens (L.) Gould interference in five arable crops. Acta Agriculturae Scandinavica 45: 188– 196. Mikulka, J. & Chodová, D. 1999. Long-term changes in weed societies in Czech Republic. Teoksessa: Proceedings 11th symposium, Basel, Swiz- erland, 28 June - 1 July 1999. Wageningen: European Weed Research Society. s. 34. Miller, B.R. & Lym, R.G. 1998. Using the rosette technique for Canada thistle (Cirsium arvense) control in row crops. Weed Technology 12: 699–706. Moore, R.J. 1975. The biology of Canadian weeds. 13. Cirsium arvense (L.) Scop. Canadian Journal of Plant Science. 55: 1033–1048. MTT 1992. Valvatin torjunta kesannosta - Control of Sonchus arvensis in fallow, 75/92. Teoksessa: Herbisidit ja kasvunsääteet. Koetulokset 1992. Jokioinen: Maatalouden tutkimuskeskus. s. 42. Mukula, J. 1974. Weed competition in spring cereal fields in Finland. Forsk- ning og forsøk i landbruket 25: 585–592. Mukula, J., Raatikainen, M., Lallukka, R. & Raatikainen, T. 1969. Composi- tion of weed flora in spring cereals in Finland. Annales Agriculturae Fen- niae 8: 59–109. Mukula, J. & Salonen, J. 1990. Rikkakasvien kemiallinen torjunta. Kasvin- suojeluseuran julkaisuja n:o 81. Jokioinen; Kasvinsuojeluseura. 79 s. ISBN 951-9029-37-0. ISSN 0355-0850. Nadeau, L.B. & Vanden Born, W.H. 1990. The effects of supplemental nitro- gen on shoot production and root bud dormancy of Canada thistle (Cir- sium arvense) under field conditions. Weed Science 38: 379–384. Nilsson, H. 1989. Kulturväxters känslighet för herbicider i jord. Teoksessa: 30:e svenska växtskyddskonferensen. Uppsala, 1–2 februari 1989. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 301–307. Nilsson, H. & Hallgren, E. 1987. Inverkan av lindrig frost före eller efter be- handling med Roundup (glyfosat) på effekten mot kvickrot (Elymus re- pens). Klimatkammar- och växthusförsök. Teoksessa: 28:e svenska ogräskonferensen. Uppsala, 28–29 januari 1987. 1. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 197–202. 108 Nilsson, H. & Hallgren, E. 1989a. Försök med Roundup (glyfosat) mot kvick- rot (Elymus repens) vid olika relativa luftfruktigheter och med torra och våta kvickrotbestånd vid herbicidbehandlingen. Ett växthusförsök. Teok- sessa: 30:e svenska växtskyddskonferensen. Uppsala, 1–2 februari 1989. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuni- versitet. s. 287–293. Nilsson, H. & Hallgren, E. 1989b. Direktsådd av höstraps i jord med kvickrot (Elymus repens) efter behandling med Roundup (glyfosat). Ett växthusför- sök. Teoksessa: 30:e svenska växtskyddskonferensen. Uppsala, 1–2 feb- ruari 1989. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 294–300. Nilsson, H. & Hallgren, E. 1990a. Dose-responsekurva för glyfosat mot kvick- rot (Elymus repens). Ett växthusförsök. Teoksessa: 31:a svenska växt- skyddskonferensen. Uppsala, 31 januari–1 februari 1990. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 221–226. Nilsson, H. & Hallgren, E. 1990b. Effekten mot kvickrot (Elymus repens) av Roundup (glyfosat) i olika koncentrationer (olika vätskevolymer). Ett växt- husförsök. Teoksessa: 31:a svenska växtskyddskonferensen. Uppsala, 31 januari–1 februari 1990. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter. Upp- sala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 215–220. Nilsson, H. & Hallgren, E. 1990c. Bekämpning av kvickrot (Elymus repens) genom upprepade nerklipippningar till olika stubbhöjder. Ett växthusför- sök. Teoksessa: 31:a svenska växtskyddskonferensen. Uppsala, 31 janu- ari–1 februari 1990. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 209–220. Nilsson, H. & Hallgren, E. 1990d. Effekten av djup eller grund imiterad plöj- ning efter behandling av djup och grund samplanterad kvickrot (Elymus repens) med Roundup. Ett växthusförsök. Teoksessa: 31:a svenska växt- skyddskonferensen. Uppsala, 31 januari–1 februari 1990. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 187–192. Nilsson, H. & Hallgren, E 1991. Verkan av Roundup (glyfosat) mot kvickrot (Elymus repens) vid olika vätskevolymer. Ett växthusförsök. Teoksessa: 32:e svenska växtskyddskonferensen. Uppsala, 30–31 januari 1991. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuni- versitet. s. 229–235. Nissinen, O. 1998. Talvehtimisen varmistaminen. Teoksessa: Hakkola, H. ym. Nurmenviljely. Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja nro 920. Tieto tuottamaan nro 77. Helsinki: Maaseutukeskusten Liitto. 107 s. ISSN 0357- 7295. 109 Nuoffer, G.G. 1993. Biological weed control with goats. Teoksessa: Thomas, J-M. (toim.). Maitrise des adventices par voie non chimique. Non chemical weed control. Communications of the fourth international conference I.F.O.A.M. Dijon, France, July 5th–9th 1993. Quétigny: ENITA. s. 197– 201. O'Sullivan, P.A., Kossatz, V.C., Weiss, G.M. & Dew, D.A. 1982. An approach to estimating yield loss of barley due to Canada thistle. Canadian journal of plant science 62: 725–731. O'Sullivan, P.A., Weiss, G.M. & Kossatz, V.C. 1985. Indices of competition for estimating rapeseed yield loss due to Canada thistle. Canadian journal of plant science 65: 145–149. Palm, H.L., Liang, P.H., Fuesler, T.P., Leek, G.L., Strachan, S.D., Witten- bach, V.A. & Swinchatt, M.T. 1989. New low-rate sulfonylureas for post- emergence weed control in corn. Teoksessa: Brighton Crop Protection Conference - Weeds, Brighton, England, November 20–23 1989. Farn- ham: The British Crop Protection Council. s. 23–29. ISBN 0-948404-36-1. Pedersen, F.K. 1993. Touchdown® - et nyt totalherbicid til bekæmpelse af bl.a. kvik (Elymus repens) før høst og i stubmerker. Teoksessa: 10. Dans- ke Planteværnskonference. Tidsskrift for Planteavls Specialserie, S-2236. København: Statens Planteavlsforsøg. s. 167–175. ISBN 87-88976-25-4. ISSN 0109-3142. Pegtel, D. M. 1976. On the ecology of two varieties of Sonchus arvensis L. Groningen: VRB Drukkerijen. 148 s. Permin, O. 1982. Produktion af underjordiske udløbere hos alm. kvik (Agro- pyron repens (L.) Beauv.) ved vækst i konkurrence med byg og andere landbrugsafgrøder. Tidsskrift for planteavl 86: 65–77. Permin, O. 1985. Production of rhizomes from Elymus repens (L.) Gould growing in competition with barley and other agricultural crops. Teok- sessa: Proceedings international symposium on the long-term control of Elymus (Agropyron) repens. London, 13–15 November 1985. London: ICI. s. 26-39. Peschken, D.P. 1981. Sonchus arvensis L., perennial sow-thistle, S. ol- eraceus L., annual sow-thistle and S. asper (L.) Hill. spiny annual sow- thistle (Compositae). Teoksessa: Kelleher J.S.& Hulme M.A. (toim.). Bio- logical control programmes against insects and weeds in Canada 1969- 1980. Slough, U.K: Commonwealth Agricultural Bureaux. s. 205–209. ISBN 085198536X Peschken, D.P., & Derby, J.L. 1992. Effect of Urophora cardui (L.) (Diptera: Tephritidae) and Ceutorhynchus litura (F.) (Coleoptera: Curculionidae) on the weed Canada thistle, Cirsium arvense (L.) Scop. The Canadian ento- mologist 124: 145–150. 110 Peschken, D.P., Thomas, A.G. & Wise, R.F. 1983. Loss in yield of rapeseed (Brassica napus, Brassica campestris) caused by perennial sowthistle (Sonchus arvensis) in Saskatchewan and Manitoba. Weed Science 31: 740–744. Pessala, B. 1977. Control of Agropyron repens (L.) Beauv. in some field ex- periments. Teoksessa: Symposium on the different methods of weed control and their integration. Uppsala, 2–3 August 1977. Uppsala: Euro- pean Weed Research Society. s. 213–220. Petersen, H. 1944. Unkrudtsundersogelser ved Statens ukrudtsforsog i Aarene 1918–1928. Tidskrift for planteavl 48: 655–688. Pitkänen, J. 1988. Aurattoman viljelyn vaikutukset maan fysikaalisiin ominai- suuksiin ja maan viljavuuteen. MTTK:n tiedote 21/88. Jokioinen: Maata- louden tutkimuskeskus. s. 62–162. Pitkänen, J. 1994. A long-term comparison of ploughing and shallow tillage on the yield of spring cereals in Finland. Teoksessa: Jensen, H.E. ym. (toim.). Soil tillage for crop production and the protection of environment. Proceedings of the 13th international conference of the international soil tillage research organization, Aalborg, Denmark, 24-29.7.1994. Aalborg: The royal veterinary and agricultural university and the Danish institute of plant and soil science. s. 709–715. Plowman, R.E., Stonebridge, W.C. & Hawtree, J.N. 1980. Fluatzifop butyl - a new selective herbicide for the control of annual and perennial grass weeds. Teoksessa: British crop protection conference - Weeds, Brighton, England, 17–20 November 1980. Croydon: The British Crop Protection Council. s. 29–37. ISBN 0 901436 64X. ISSN 0144-1604. Pohjakallio, O. 1963. Kasvipatologia II. Tarttuvat kasvitaudit. Porvoo: WSOY. 375 s. Pulli, S. 1982. Juolavehnä hyötykasvina. Koetoiminta ja käytäntö 39(23.11.1982): 59. Raatikainen, M. 1991. Rikkakasvikuvasto. (toim. Sillanpää, J.) Kasvinsuojelu- seuran julkaisuja n:o 82. Jokioinen: Kasvinsuojeluseura ry. 136 s. ISBN 951-9029-38-9. Raatikainen, M., & Raatikainen, T. 1975. Heinänurmien sato, kasvilajikoos- tumus ja sen muutokset. Summary: Yield, composition and dynamics of flora in grassland for hay in Finland. Annales Agriculturae Fenniae 14: 57– 191. Raatikainen, M., Raatikainen, T. & Mukula, J. 1978. Weed species, frequen- cies and densities in winter cereals in Finland. Annales Agriculturae Fen- niae 17: 115–142. 111 Rauhala, E. 1998. Rikkakasvit kasvitautien isäntinä. Kasvinsuojelulehti 31(2): 55–56. Rautavaara, T. 1976. Mihin kasvimme kelpaavat. Porvoo: WSOY. 230 s. ISBN 951-0-07683-X. Rees, N.E. 1990. Establishment, dispersal and influence of Ceutorhynchus litura on Canada thistle (Cirsium arvense) in the Gallatin Valley of Mon- tana. Weed Science 38: 198–200. Rola, H. & Rola, J. 1993. Die Konkurrenz von Chenopodium album und Echinochloa crus-galli auf mais. Teoksessa: 8th EWRS symposium. quantitative approaches in weed and herbicide research and their practi- cal application, Braunschweig, 14–16 June 1993. Braunschweig: Euro- pean Weed Research Society. s. 101–106. Rolson, E. 1991. Herbicider mot kvickrot (Elymus repens) i stubb, vårraps och sockerbetor. Långtidsverkan. Teoksessa: 32:e svenska växtskydds- konferensen. Uppsala, 30–31 januari 1991. Ogräs och ogräsbekämpning. Rapporter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. 199–207. Rolston, M.P. 1994. Weed control of herbage seed crops. Newsletter - Inter- national Herbage Seed Production Research-Group 21: 4–6. Ronkainen, P. 1995 Agil 100 EC - uutuus juolavehnän ja hukkakauran vali- koivaan torjuntaan. Teoksessa: Kasvinsuojelun teemapäivä, Jokioinen, 10.1.1995. Jokioinen: Kasvinsuojeluseura ry. s. 25. ISSN 0784-3860. Rydberg, T. 1992. Ploughless tillage in Sweden. Results and experiences from 15 years of field trials. Soil & Tillage Research 22: 253–264. Rydberg, N.T. & Milberg, P. 2000. A survey of weeds in organic farming in Sweden. Biological Agriculture and Horticulture 18: 175–185. Salonen, J. 1986. Selektiva gräsherbicider mot kvickrot – effekt och lönsam- het i Finland. Aktuelt fra statens fagtjenste for landbruket 8: 273–276. Salonen, J. 1992a. Distribution of nitrogen between crop and weeds in spring cereals. Acta Agriculturae Scandinavica, Section B, Soil and Plant Sci- ence. 42: 218-223. Salonen, J. 1992b. Propagation, impact and management of Elymus repens in continuos cereal cultivation. Teoksessa: Richardson, R.G. (toim.). Pro- ceedings of the first international weed control congress, Melbourne, 17– 21 February 1992. Volume 2. Melbourne: The Weed Science Society of Victoria Inc. s. 454–456. ISBN 0-9599210-4-4. Salonen, J. 1994. Harkitse herbisidiannoksen vähentämistä kevätviljojen rikkakasvien torjunnassa. Koetoiminta ja käytäntö 51(24.5.1994): 18. 112 Salonen, J. 1998. Tärkeimpien kestorikkakasvien torjunta. Teoksessa: Mark- kula, I. (toim.). Ajankohtaisia kasvinsuojeluohjeita, Kasvinsuojeluseuran julkaisuja n:o 91. 13. painos. Jokioinen; Kasvinsuojeluseura. s. 13–23. ISBN 951-9029-47-8. Salonen, J., Hyvönen, T. & Jalli, H. 2001a. Weeds in spring cereal fields in Finland – a third survey. Agricultural and Food Science in Finland 10: 347–367. Salonen, J., Hyvönen, T. & Jalli, H. 2001b. Weed flora in organically grown spring cereals in Finland. Agricultural and Food Science in Finland 10: 231–242. Salonen, J., Hyvönen, T. & Jalli, H. 2001c. Kestorikkakasvit yleistyvät kevät- viljapelloilla. Koetoiminta ja käytäntö 2(4.6.2001): 11. Salonen, J., Hyvönen, T. & Paju, R. 2001d. Juolavehnä valtaa kevätviljapel- lot. Koetoiminta ja käytäntö 2(4.6.2001): 12. Savela, M-L., Hynninen, E-L. & Blomqvist, H. 2001. Pesticide sales in Finland in 2000. Kemia-Kemi 28: 484–486. Schepel, I. 2000. Luomun koneet ja laitteet. Julkaisuja nro 67. Mikkeli: Hel- singin yliopisto. Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus. 252 s. ISBN 951–45–8308–6, ISSN 0786-8367. Schimming, W.K. & Messersmith, C.G. 1988. Freezing resistance of over- wintering buds of four perennial weeds. Weed Science 36: 568-573. Semb, K. & Skuterud, R. 1996. Effect on the production of weed seeds in a reduced tillage system by autumn spraying: a pot experiment. Teoksessa: Brown, H. ym. (toim.). Proceedings of the second international weed con- trol congress, Copenhagen, 25–28 June 1996. Slagelse: Department of Weed Control and Pesticide Ecology. s. 1031–1036. ISBN 87-984996-1-0. Shashkov, V.P., Kolmakov, P.P., Volkov, E.D. & Trifonova, L.F. 1977. The influence of rhizomatous weeds in spring wheat crops on the utilization of nitrogen, phosphorus and potassium. Agrokhimiya 14: 57–59. [Abstract 3373 in Weed Abstracts 26(11): 364. ISSN 0043-1729] Shieh, W-J., Geiger, D.R. & Buczynski, S.R. 1993. Distribution of imported glyphosate in quackgrass (Elytrigia repens) rhizomes in relation to as- similate accumulation. Weed Science 41: 7–11. Shorthouse, J. D. 1980. Modification of the flower heads of Sonchus arvensis (family Compositae) by the gall former Tephritis dilacerata (order Diptera, family Tephritidae). Canadian Journal of Botany. 58: 1534–1540. Silverton, J., Franco M., Pisanty, I. & Mendoza, A. 1993. Comparative plant demography – relative importance of life-cycle components to finite rate of 113 increace in woody and herbaceous perennials. Journal of Ecology 81: 465–476. Simojoki, P., Mehto-Hämäläinen, U., Laitinen, V. & Räkköläinen, M. 1992. Rikkakasvien torjunta ilman herbisidejä. Tiedote 11/92. Jokioinen: Maata- louden tutkimuskeskus. 37 s. Skuterud, R. 1977. Growth of Agropyron repens (L.) Beauv. at different light intensities in cereals. Teoksessa: Symposium on the different methods of weed control and their integration. Uppsala, 2–3 August 1977. Uppsala: European Weed Research Society. s. 37–45. Skuterud, R., Semb, K., Saur, J. & Mygland, S. 1996. Impact of reduced till- age on the weed flora in spring cereals. Norwegian Journal of Agricultural Sciences 10: 519–532. Slonovschi, V., Zamfirache, M-M., Aiftimie, A. & Chirija, N. 1999. Relationship between the host plant Cirsium arvense and the parasite Puccinia puncti- formis. Teoksessa: Proceedings 11th EWRS symposium 1999, Basel, Swizerland, 28 June - 1 July 1999. Wageningen: European Weed Re- search Society. s. 93. Sprague, C.L., Frasier, A.L. & Penner, I. 1999. Identifying acetilactate syn- thase inhibitors for potential control of quackgrass (Elytrigia repens) and Canada thistle (Cirsium arvense) in corn (Zea mays). Weed Technology 13: 54–58. Sprankle, P., Meggitt, W.F. & Penner, D. 1975. Absorption, action, and translocation of glyphosate. Weed Science 23: 235–240. Stahlman, P.W. & Phillips, W.M. 1979. Effects of water quality and spray volume on glyphosate phytotoxity. Weed Science 27: 38–41. Stevens O.A. 1924. Perennial sow thistle growth and reproduction. North Dakota Agricultural Experiment Station Bulletin 181. Fargo, N.D.: The Station. 44s. Streibig, J.C. 1988. Herbicide bioassay. Weed Research 28: 479-484. Sundell, B. & Tunón, C. (toim.). 1999. Mekanisk och elektrisk bekämpning av åkertistel. Teoksessa: Aktuellt från jordbrukstekniska institutet: verksam- hetsberättelse 1998. Uppsala: Jordbrukstekniska institutet. 64 s. ISBN: 91-7072-124-6. Svensson, J. 1992 Vattenkvalitet - Roundup - Additiv. Teoksessa: 33:e svenska växtskyddskonferensen. Uppsala, 29–30 januari 1992. Rappor- ter. Uppsala: Sveriges lantbruksuniversitet. s. 321–330. 114 Swanton, C., Clements, D. & Derksen, D. 1993. Weed succession under conservation tillage: A hierarchical framework for research and manage- ment. Weed Technology 7: 286–297. Tanpipat, S. & Adkins, S. 1992. Effect of environmental conditions on glypho- sate activity applied to Urochloa panicoides. Teoksessa: Richardson, R.G. (toim.). Proceedings of the first international weed control congress, Mel- bourne, 17–21 February 1992. Volume 2. Melbourne: The Weed Science Society of Victoria Inc. s. 512. ISBN 0-9599210-4-4. Thomas, R.F., Tworkoski, T. J., French, R.C. & Leather, G.R. 1994. Puccinia punctiformis affects growth and reproduction of Canada thistle (Cirsium arvense). Weed Technology 8: 488–493. Thonke, K.E. 1984. Virkning af Roundup tilsat additiver. Teoksessa: 1. Dans- ke Planteværnkonferense/Ukrudt, Nyborg Strand, 6. marts 1984. Lyngby: Statens Planteavlsforsog. s. 67–77. ISSN 0109-3142. Tompkins, D.K., Chaw, D. & Abiola, A.T. 1998. Effect of windrow composting on weed seed germination and viability. Compost Science & Utilization 6(1): 30–34. Toole, E.H. & Brown, E. 1946. Final results of the Duval buried seed experi- ment. Journal of agricultural research 72: 201–210. USDA-ARS 2000. Noxious weeds lists useful for prioritizing targets. Northern Plain Facts July / August 2000. Viitattu 16.11.2001. Saatavissa interne- tistä: http://listserver.sidney.ars.usda.gov/jul_aug_2000.html. Vuori, E. 2000. Kestorikkaongelmaan uudenlainen ratkaisu. Puutarha & kauppa 46: 17. Wall, D.A. & Smith, M.A.H. 2000. Quackgrass (Elytrigia repens) management in flax (Linum usitatissimum). Canadian journal of plant science 80: 411– 417. Warner, R.B., Watson, G., Bird, G., Farrell, G.M., Spinks, C.A., McClellan, W.D & Kowalczyk, B. 1987. Tralkoxydim - a new post-emergence cereal selective graminicide. Teoksessa: British crop protection conference – Weeds. Brighton, England, 18-21 November 1987. Vol. 1. Surrey: The British Crop Protection Council. s. 19–24. ISBN 0-948404-16-7. Welton, F.A., Morris, V.H. & Hartzler, A.J. 1929. Organic food reserves in relation to the eradiction of Canada thistles. Ohio Agricultural Experiment Station Bulletin 441. Wooster, Ohio: Ohio Agricultural Experiment Station. 25 s. Williams, E.D. 1970. Studies on the growth of seedlings of Agropyron repens (L.) Beauv. and Agrostis gigantea Roth. Weed Research 10: 321–330. 115 Williams, E.D. 1973. Variation in growth of seedlings and clones of Agropyron repens (L.) Beauv. Weed Research 13: 24–41. Wilson, B.J.;& Cussans, G.W. 1972. Control of grass weeds in field beans (Vicia faba); the possibilities for inter-row treatment. Teoksessa: Pro- ceedings of the 11th British weed control conference. Oxford: ARC Weed Research Organization. Vol. 2. s. 573-577. Wilson, R.G. & Kachman, S.D. 1999. Effect of perennial grasses on Canada thistle (Cirsium arvense) control. Weed Technology 13: 83–87. Yarham, D.J. 1981. Practical aspects of epidemiology and control. Teok- sessa: Asher, M.J.C. & Shipton, P.J. (toim.). Biology and control of take- all. London: Academic Press. s. 353–384. ISBN 0-12-065320-6. Zengin, H. 2001. Changes in weed response to 2,4-D application with 5 re- peated applications in spring wheat. Turkish Journal of Agriculture and Forestry 25(1): 31–36. Zollinger, R.K. & Kells, J.J. 1991. Effect of soil pH, soil water, light intensity, and temperature on perennial sowthistle (Sonchus arvensis L.). Weed Science 39: 376–384. Zuris, N.K., Wilson, R.G. & Nelson, L.A. 1987. Effects of plant growth stage on chlorsulfuron suppression of Canada thistle (Cirsium arvense) shoots and roots. Weed Technology 1: 10–13. 8 Liite Joidenkin ohdake- ja valvattilajien tuntomerkkejä (Häfliger & Brun-Hool 1975, Hämet-Ahti ym. 1998). (Kuvat: Häfliger & Brun-Hool 1975) Pelto-ohdake Cirsium arvense Piikkiohdake Cirsium vulgare Suo-ohdake Cirsium palustre Koko 40–130 cm 60–150 cm 60–150 cm Varsi latvasta runsashaa- rainen, palteeton, kalju latvasta usein run- sashaarainen, ti- heäkarvainen, siipi- palteinen haaraton tai ylhäältä haarova, harvaksel- taan seittikarvainen, siipipalteinen Lehdet vuorottaiset,päältä kaljut, alta karvaiset tai kaljut vuorottaiset, päältä piikkiset, alta har- maakarvaiset vuorottaiset, päältä harvakarvaiset, suo- net alta karvaiset Ylimmät lehdet ruodittomat puolittain johteiset ruoti leveälti siipipal- teinen Alimmat lehdet lyhytruotiset johteiset seuraavaan lehteen johteiset seuraavaan lehteen Peltovalvatti Sonchus arvensis Otavalvatti Sonchus asper Kaalivalvatti Sonchus oleraceus Koko 40–150 cm 30–100 cm 30–100 cm Varsi haaraton tai haaral- linen isot yksilöt haarovia, kalju tyveltä haarainen, kalju tai päältä kan- keakarvainen Lehdet vuorottaiset, kaljut, vihreät vuorottaiset, kaljut, piikkiotaiset,tumman- vihreät, alta vaaleam- mat vuorottaiset, kaljut, pehmeät, vihreät Ylimmät lehdet korvakkeet pyöreät korvakkeet pyöreät korvakkeet terävät Alimmat lehdet ruodillisia Maa- ja elintarviketalous -sarjassa ilmestyneet julkaisut Kasvintuotanto 9 Kestorikkakasvit kevätviljantuotannon uhkana. Pelto-ohdake, peltoval- vatti ja juolavehnä. Kirjallisuuskatsaus. Lötjönen ym. 115 s. Hinta 25,00 euroa. 10 Biotorjunta osana ekologista kasvinsuojelua. Tiilikkala (toim.). 78 s. (verkkojulkaisu osoitteessa: http://www.mtt.fi/met/pdf/met10.pdf). 3 Uuden perunaruton epidemiologia ja kemiallinen torjunta. Kurppa & Segerstedt (toim.). 66 s. Hinta 20,00 euroa. 1 Ruokohelven viljely ja korjuu energian tuotantoa varten. Pahkala ym. 20 s. Hinta 15,00 euroa. Teknologia 4 Digitaalikuvauksen ja vesiherkän paperin käyttö perunan ruiskutustut- kimuksessa. Suomi & Haapala. 70 s. Hinta 20,00 euroa. Ympäristö 12 Luonnonmukaisen ja tavanomaisen viljelyn typpi- ja fosforihuuh- toumat. Kirjallisuuskatsaus. Ylivainio ym. 74 s. Hinta 20,00 euroa. 5 Agri-environmental and rural development indicators: a prosal. Yli- Viikari ym. 102 s. Hinta 25,00 euroa. 2 Luonnonmukaisen ja tavanomaisen viljelyn vaikutukset maaperään. Palojärvi ym. 88 s. Hinta 20,00 euroa. Talous 11 Franchisingsopimukset sikatalouden hintariskien hallinnassa. Uusitalo & Pietola. 35 s. Hinta 15,00 euroa Esitelmät 13 Tutkittu maa – turvalliset elintarvikkeet. Viljavuustutkimus 50 vuotta – juhlaseminaari, Jokioinen, 24.9.2002. Uusitalo & Salo (toim.). 61 s. Hinta 20,00 euroa. 7 Suurenevien tilojen haasteet, Ylistaro, 7.-8.8.2002. Heikkilä & Salo (toim.). 103 s. Hinta 15,00 euroa. Maa- ja elintarviketalous 9 Maa- ja elintarviketalous 9 Kestorikkakasvit kevätviljan- tuotannon uhkana Pelto-ohdake, peltovalvatti ja juolavehnä Kirjallisuuskatsaus M aa- ja elintarviketalous 9 Kasvintuotanto Teknologia Timo Lötjönen, Heikki Jalli, Petri Vanhala, Sanna Kakriainen-Rouhiainen ja Jukka Salonen Met9kannet.p65 10.9.2002, 15:171