Maa- ja elintarviketalous 106 Maa- ja elintarviketalous 106 Alkuperäisrotujen säilyttämisen taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset lähtökohdat Maaseutu Ympäristö Miia Karja ja Taina Lilja (toim.) 106 Alkuperäisrotujen säilyttämisen taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset lähtökohda t Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus Maa- ja elintarviketalous 106 311 s. Alkuperäisrotujen säilyttämisen taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset lähtökohdat Miia Karja ja Taina Lilja (toim.) ISBN 978-952-487-120-4(Painettu) ISBN 978-952-487-121-1 (Verkkojulkaisu) ISSN 1458-5073 (Painettu) ISSN 1458-5081 (Verkkojulkaisu) http://www.mtt.fi/met/pdf/met106.pdf Copyright MTT Kirjoitajat Julkaisija ja kustantaja MTT, 36100 Jokioinen Jakelu ja myynti MTT, Tietohallinto, 31600 Jokioinen Puhelin (03) 4188 2327, Fax (03) 4188 2339 Julkaisuvuosi 2007 Kannen kuvat Miia Karja Painopaikka Dark Oy 3 Alkuperäisrotujen säilyttämisen taloudelli- set, sosiaaliset ja kulttuuriset lähtökohdat Miia Karja1 ja Taina Lilja2 (toim.) 1) Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Kasvintuotannon tutkimus, 31600 Jokioinen, etunimi.sukunimi@helsinki.fi 2)Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Taloustutkimus, Luutnantintie 13, 00410 Hel- sinki, etunimi.sukunimi@mtt.fi Tiivistelmä Tutkimushankkeen tavoitteena oli kartoittaa ja luoda toimintamalleja alkupe- räisten kotieläinrotujen eli maatiaisrotujen säilyttämiseksi. Vastausta etsittiin kysymyksiin: millaisia merkityksiä maatiaisroduilla on ja mitä yhteiskunnal- lista hyötyä maatiaisrotujen kasvattaminen voi tuottaa? Näiden kysymysten pohjalta pyrittiin luomaan toimintamalleja ja ohjauskeinoja, joiden avulla voidaan tulevaisuudessa kehittää maatiaisrotuihin perustuvia hyvinvointi- ja hoivapalveluja sekä muita varteenotettavia elinkeinomahdollisuuksia maa- seudulle. Tuotantokustannusten kasvaessa ja tuotanto-olosuhteiden muuttuessa suo- menkarjasta ja suomenlampaista on tullut suojeltavia harvinaisuuksia valtaro- tujen joukkoon. Niiden kasvattajiksi on valikoitunut ryhmä aktiiviviljelijöitä, monialayrittäjiä ja harrastajia. Lehdistössä maatiaiseläimistä ei kirjoiteta ko- vinkaan paljon. Tärkeimpinä perusteluina niiden säilyttämisen puolesta esite- tään kotimaisuus, luonnonmukaisuus, jalostusmahdollisuudet ja perinteisyys. Sen sijaan maaseudun uusiin yrittäjyysmahdollisuuksiin maatiaiseläimiä ei juurikaan lehdistössä yhdistetä, erikoistuotteiden valmistusta lukuun ottamat- ta. Maatiaisia toimeentulokseen kasvattavat yrittäjät perustelevat valintaansa sillä, että kasvatettava rotu soveltuu parhaiten heidän tilansa olosuhteisiin ja päämääriin. Maatiaisrotuun päätyminen ei ole mikään sattuma, vaan kasvatta- jat ovat perillä eläinten hyvistä ja huonoista ominaisuuksia ja tietoisesti va- linneet rodun vähintäänkin monipuolistamaan karjaansa. Maatiaiseläintiloilla käytetään samoja työmenetelmiä kuin valtarotuisten eläinten päivittäisissä hoitotöissä. Ainoa maatiaiskarjan kasvattajan taloudellinen ohjaus- ja kannus- tekeino on maatalouden ympäristötuen erityistuki. Tuen taso on län- sisuomenkarjalla vuoden 2007 mukaan 270 euroa/eläinyksikkö, mikä lähes riittää kompensoimaan maatiaisrodun ja tehotuotantoon jalostetun rodun kannattavuuseron. Sen sijaan itä- ja pohjoissuomenkarjalla vastaava tuki (500 euroa/eläinyksikkö) ei riitä korvaamaan tulonmenetyksiä. Maatiaisiin liittyvä monialainen yritystoiminta on perinteisimmillään raaka- aineiden tuottamista ja myymistä meijeriin, teurastamoon ja kehräämöön. Samoin se voi olla esimerkiksi lihan myymistä tilalta suoraan yksityisille asiakkaille ja ravintoloille, maidon jalostamista juustoksi tai villan ja taljojen 4 tuotteistamista käsitöiksi. Maatilamatkailutilojen kotieläimet – erityisesti jos ne ovat maatiaisrotuisia – lisäävät maatiaisten tunnettuutta ja tuovat lisäarvoa matkailutilan toiminnalle. Matkailuun on mahdollista yhdistää lisäksi maati- aistuotteiden suoramyyntiä. Maatiaisten ympärille on viriämässä kuitenkin myös uudenlaista yritystoi- mintaa, josta hyvä esimerkki on laidunnus. Sekä lampaat että naudat soveltu- vat perinnebiotooppien hoitajiksi, ja lampaista on hyviä kokemuksia erityi- sesti hakkuualueiden, lehmistä rantaniittyjen hoitajina. Niin maatiaislehmien kuin -lampaidenkin kasvattajissa on myös yhä useammin henkilöitä, jotka saavat toimeentulonsa tilan ulkopuolelta ja joille maatiaisten kasvattaminen merkitsee elämäntapaa. Aktiiviyrittäjille maatiaiskysymys liittyy maatalou- den rakennemuutokseen ja tilanteeseen, jossa suunnitellaan tilan tulevaisuut- ta. Visioitaessa tulevaa maatiaislampaiden ja -lehmien kasvatuksesta voidaan rakentaa erityisiä tuoteketjuja, jolloin monimuotoisuus nähdään rikkautena ja yrittäjien tulot laadukkaan ja maukkaan, oman erityisen maatiaisluokkansa perusteella markkinoidun juusto-, liha-, villa- ja nahkadesignin tai palvelu- yrittäjyyden tuloksena. Maatiaislehmät ja -lampaat voidaan sijoittaa maaseudun toiminnallisessa rakenteessa kolmeen eri rooliin. Ensinnäkin ne voidaan luokitella tavanomai- siksi maidon ja lihan tuottajiksi ekstensiiviseen tuotantomuotoon, yleensä jalostettujen rotujen oheen; toiseksi monialayrittäjyyden tuotannon erikois- rooleihin, kuten erikoisraaka-aineiden tuottajiksi, maisemanhoitoon, hoiva- palveluihin tai matkailutoimintaan ja kolmanneksi harrasteviljelijöiden ja muun harrastustoiminnan piiriin. Eläinten ylläpito kaikissa kolmessa roolissa edellyttää ohjauskeinojen erilaistamista. Ekstensiivisen tuotannon ohjauskei- no voitaisiin toteuttaa edelleen maatalouden ympäristötukena. Monialayrittä- jyydessä maatiaiseläinten säilymiseen liittyvä tuki tulisi sen sijaan kohdistaa erikoistuotteiden markkinoiden ja markkinoinnin kehittämiseen. Harrastetoi- minnan yhteydessä maatiaiseläinten säilymistä voitaisiin tukea muilla kuin taloudellisilla ohjauskeinoilla, erityisesti lisäämällä suomalaisten tietoisuutta maatiaiseläimistä. Tieteellisessä keskustelussa maatiaiseläimet edustavat tuotantojärjestelmässä erikoisroolissa olevaa tuotantoeläinryhmää (tuotan- toekologinen niche) ja niiden tuotteet markkinoilla erikoistuotteita (niche- tuotteet). Erikoistuotemarkkinat edustavat globalisoituvassa elintarviketalou- dessa massatuotannon ja kulutuskysynnän yksipuolistumisen vastavoimaa, jolla on ainakin teoreettisesti suuri merkitys elintarvikehuollon tuoteinnovaa- tioiden, joustavuuden ja pitkän aikavälin ekologisen, taloudellisen, sosiaali- sen ja kulttuurisen kestävyyden turvaamisessa. Avainsanat: maatiaisrodut, maaseutuyrittäjät, maatalousyrittäjät, tuotteistaminen, suomenkarja, suomenlammas, maatiaislehmä, maatiaislammas, maito, villa, talous, työteho, moniarvoisuus 5 The conservation of the native breeds for the social welfare and rural entrepreneurship – the background for the ecomical, social and cultural activities Miia Karja1 and Taina Lilja2 (eds) 1)MTT Agrifood Research Finland, Plant Production Research, 31600 Jokioinen, Finland, firstname.surname@helsinki.fi 2)MTT Agrifood Research Finland, Economics, Luutnantintie 13, 00410 Helsinki, firstname.surname@mtt.fi Abstract During the last decennia, as a consequence of demand for high input farming systems, indigenous farm animal breeds have become almost totally dis- placed by commercial, international breeds. Conservation of animal genetic resources is important for biological and cultural reasons. However, the in situ and ex situ conservation of endangered indigenous breeds is expensive, and for an alternative approach, financial and social benefits from the farm- ing of these breeds should be found. In Finland, the native Eastern, Northern and Western Finn cattle have been threatened by extinction, but are now be- ing conserved in two gene bank herds. Respectively, the number of purebred native Finnsheep animals has decreased, and urgent actions are needed to prevent the extinction of this Finnish indigenous breed. This breed also has a gene bank flock, at Pelso Prison farm. The aim of the present research proposal was to explore the economic, social and cultural basis for developing activities to increase the market value of breed products and for developing policy measures and incentives for these activities. In this research we planned to1) report the current need for con- servation, 2) examine the socio-cultural meanings of native breeds given various actors and institutions, 3) survey breed assisted activities as a means of social and physical rehabilitation and 4) investigate the economic princi- ples for the breed based rural entrepreneurship We have been worked in the thematic continuum from animal genetics (na- tive breeds)- to work technology in farms - to private farm economy and en- vironmental policy implementation - to heritage or novel product and service development - to rural enterprise studies - to social and consumer acceptance studies - to media discourse survey - and to ecodesign and marketing. The key component of our multidisciplinary approach in this research was to identify connectedness between ecological niche position of native breed animals and economic niche marketing of the products and services based on these animals. 6 Achievements of the project can be specified as follows: 1) the general ap- proach of linking a native breed conservation with processes of present soci- ety and future development was fruitful on the European scale and became a seed to our representation in the EU’s EURECA project. 2) We identified connectedness between the value of native breeds as ecological niche and products based on the breeds as components of a niche market, and impor- tance and value of protecting both of these. Giving a slightly different inter- pretation: We have developed a new approach to exploit ecological marginal- ity (native breeds) in combination with social marginality (marginal fractions of society using farm care services). This achievement was received through the European COST collaboration. The marginality has been shown to in- clude values, not representing a position that always should be avoided. 3) We have trained the method of transformation of the value of native breeds through media, ecodesign and visualization process to value for consumers embedded into specific products and services in market. By this way we have raised the importance of cultural heritage linked to conventional agricultural research. Our conclusions were: 1) New policy approaches are needed to steer native breed production in modern rural society (policy planning group). 2) Novel approach is necessary for the enterprises working for ecodesign of rural pro- ducts (enterprises and enterprise training groups). 3) Native breeds belong to our heritage that is an important component in ecological and economical sustainability. This is a novel approach not a museum piece. Awareness of this should be built in school education. Our project resulted into three further questions 1) What is the interrelation- ship between biodiversity and sustainability of food economy, in the context of global food chain? Which are the actual policies that should be taken into account in working for food chain sustainability? 2) How should we treat niche positions and marginality in rural ecology and socio-economy, on a national scale? How could a synergy be found, on a global scale? What are the requirements of rural policy in this context? 3) Developing of high-value- agricultural-product -approach in global collaboration (network of extended micro-clusters) as a baseline of a sustainable global mosaic (approach from the Millennium approach). Is the approach feasible, what are the methods, how to gain acceptability for this approach? These are the real challenges for the future research. Key words: conservation, native breeds, cow, sheep, Finn cattle, Finnsheep, rural entrepreneurship, sustainability, rural economy, wool, milk, eco-design, biodiversity, multifunctionality 7 Esipuhe Kotieläinten geneettinen vaihtelu on kehittynyt miljoonien vuosien aikana, jolloin monien elinvoimaominaisuuksien erilaiset geenit on testattu. Ihmisten vaikutuksesta viimeisinä 10 vuosituhantena monet rodut sopeutuivat paikalli- siin tarpeisiin. Nykyään mahdollisuudet muuttaa eläinten peruasua ja keskit- tyminen harvoihin rotuihin on lisääntynyt uusien tekniikkojen ansiosta. Nämä ja jalostustavoitteiden samanlaisuus ovat herättäneet huolia perinnöllisen muuntelun häviämisestä. Toimia näiden estämiseksi on aloitettu monissa maailman osissa, jotta säilytettäisiin mahdollisuus eläinten mukauttamiseen tulevaisuuden tarpeisiin. Näiden taloudellis-biologisten motiivien ohella on tieteellisiä, kulttuurihistoriallisia ja eettisiä syitä. YK:n maatalous- ja elintarvikejärjestön (FAO) 1946 perustettu kotieläinosas- to kiinnitti heti alussa huomiota kotieläinten jalostamiseen epäsuotuisiin ym- päristöihin ja teki selvityksiä maailman eri alueiden nauta- ja lammasroduista sekä järjesti 1966-73 asiantuntijaneuvotteluja eläingeenivarojen (EGV) säily- tyksestä. Tukholmassa 1972 pidetyn maailman ympäristökokouksen suosi- tuksesta perustetun YK:n ympäristöohjelman (UNEP) tuella FAO jatkoi kehi- tysmaiden supistuvien nauta- ja lammasrotujen tilannekuvauksia. Nämä jär- jestöt järjestivät 1980 Roomassa EGV:jen säilytystä ja hoitoa koskeneen kon- ferenssin, johon osallistui yli sata henkeä 50 maasta. Sen lähes 400-sivuinen julkaisu on arvokas tietolähde, jossa käsitellään siihen mennessä tehtyä säily- tystyötä eri maanosissa, riittävän perinnöllisen muuntelun ylläpidon tarvetta erilaisiin käyttöihin, supistuvan muuntelun syitä ja mittaamista, sen ylläpito- keinoja, EGV:jen hoitoa sekä säilytyksen organisointia. Se antoi jäsenmaiden hallituksille joukon suosituksia, jotka johtivat toimiin kaikissa maanosissa. Järjestöt ovat julkaisseet paljon uutiskirjeitä ja julkaisuja EGV:ja koskevista selvityksistä. FAO vaikutti osaltaan siihen, että Brasiliassa 1992 pidetty maailman toinen ympäristökonferenssi hyväksyi biologista monimuotoisuutta koskevaan so- pimukseen myös EGV:t. Tällä ”Rion sopimuksella”, jonka Suomikin on rati- fioinut yli sadan muun maan ohella, on kolme päätavoitetta: biologisen mo- nimuotoisuuden säilytys koko maailmassa, sen osien kestävä käyttö sekä sen käytöstä saatavien etujen rehellinen ja oikeudenmukainen jakaminen. Sen hyväksyneet maat sitoutuvat tukemaan rahallisesti kansallisia toimia, jotka suuntautuvat sopimuksen päämäärien saavuttamiseen. Sopimusmaiden 1994 pitämän vuosikokouksen ehdotuksesta YK:n yleiskokous hyväksyi 1996 aja- tuksen, että joulukuun 29. päivää ruvetaan viettämään ”Maailman biologisen monimuotoisuuden päivänä”. FAO:n maatalouskomitea hyväksyi keväällä 1989 EGV:jen globaalin säilytysohjelman ja on sitten järjestänyt useita asian- tuntijakokouksia. Puolassa 1994 järjestetyssä symposiossa tehtävänäni oli tarkastella ”geenisäilytysaineistojen mahdollisia nykyhetken käyttötapoja”. Totesin elävien eläinten säilytyksessä olevan useita riskejä, mm. tauti-, onnet- tomuus-, sukusiitos- ja sekoittumisvaarat, ja että näitä voidaan vähentää säi- 8 lyttämällä samalla pakastespermaa ja –alkioita. Elävien eläinten etuja on mukautuminen ulkoisten tekijöiden muutoksiin sukupolvien aikana, jatkuva havaintojen ja arviointien tekomahdollisuus sekä se, etteivät sperma- ja al- kiovarastot pääse unohtumaan. Koska eläinten ylläpito on kalliimpaa kuin sperman ja alkioiden, katsoin tärkeäksi etsiä kustannusten alentamismahdolli- suuksia eläinten käytöstä erilaisiin taloudellisiin tarkoituksiin kuten tuotan- toon, luonnonympäristöjen säilyttämiseen sekä ihmisten huviin ja virkistyk- seen. Pienten populaatioiden tai karjojen ylläpidossa totesin olevan joitakin geneettisiä, hygieenisiä ja organisaatio-ongelmia. Euroopan siipikarjakonferenssissa Italiassa 1964 pohdittiin kanarotujen ja – linjojen häviämistä ja sen estämistä. Kesällä 1968 kysyi Kotieläintuotantolii- ton (EAAP) genetiikan komission presidentti, mitä isäntämaan edustajana ehdottaisin komission yhden istunnon aiheeksi Suomessa 1969 pidettävään kongressiin. Ehdotin ”kotieläinten geenipankkien perustamisen tarvetta ja menetelmiä” ja esitelmöijäksi siipikarjakonferenssin puhujia. Koska hän ei niitä saanut, hän ehdotti, että valmistaisin esityksen itse. Näin jouduin tar- kemmin tutustumaan asiaan. Kun esitelmä julkaistiin Ranskassa 1971, jou- duin 1980 puheenjohtajaksi EAAP:n asettamaan kotieläinten geenipankkityö- ryhmään. Se suoritti vuosina 1981–82 ensimmäisen rotutiedustelun, jossa kerättiin tietoja jäsenmaiden roduista, suhtautumisesta säilytykseen ja yksi- tyiskohtaisia tietoja maan uhanalaisista roduista. Uhanalaisten rotujen luvuksi saatiin 241 ja nautarotujen 81. Työryhmä näki monia syitä eläingeenivarojen säilytykseen ja sai käsityksen säilytyksen järjestelyistä, muodoista ja asen- teista eri maissa. Joissakin maissa oli säilytystoimet aloitettu jo 60-luvulla, ja joissakin oli perustettu sitä varten yksityisiä järjestöjä 70-luvun alussa. Työ- ryhmä näki tärkeäksi kehittää tietopankin, johon tiedot säilytystä tarvitsevista roduista kerättäisiin. Vuoden 1982 kongressissa esitettiin jo alustavia tuloksia ja 1983 täydellisempi raportti, joka julkaistiin 1984. Uusia tiedusteluja tehtiin 1985, 1988 ja 1992. Tietopankin rotujen yhteisluvuksi saatiin tällöin 877, joista nautarotuja yhteensä 277. Suomen nautaroduista olivat mukana isk, lsk ja psk ja ayrshire. Tietopankin sisältö ilmestyi v.1993 580-sivuisena kirjana (suom. nimi ”Euroopan kotieläinrotujen geneettinen monimuotoisuus”). Kus- takin yksittäisestä rodusta esitettiin puolella sivulla tiedot 24 eri näkökohdas- ta. Julkaistu kirja on ensimmäinen laatuaan maailmassa ja sisältää paljon tietoja, joita muualla ei ole löydettävissä. Suomessa asian merkitystä lisäsi v:n -95 alussa EU-jäsenyyden toteutuminen, johon liittyi mahdollisuus saada tukea alkuperäisrotujen säilyttämiseen. Pohjoismaiden Taloudellisen Karjanjalostusyhdistyksen (NÖK) kokouksessa Helsingissä 1954 toi ruotsalainen tohtori (myöhemmin professori) A. Hans- son esiin huolen geenihäviöiden mahdollisuudesta, keskusteltaessa pakaste- sperman käyttöönoton mahdollisista seurauksista. Rotuhäviöiden uhka huo- mattiin 60-luvulla monien maatiaisrotujen eläinlukujen vähetessä. Ruotsissa alettiin säilyttää sonnien pakastesiementä 10 rodusta -69, Tanskassa siemen- pankki perustettiin -71, Norjassa -77. Suomessa tehtiin -75 sopimus viiden koulutilan kanssa suomenkarjan säilyttämisestä. Tukholmassa -72 pidetyn 9 YK:n ympäristökonferenssin suosituksesta ehdotti Pohjoismaiden ympäris- töyhteyselin 1973 pohjoismaista konferenssia, jossa keskusteltaisiin pohjois- maisten geenipankkien perustamisesta ja valmisteltaisiin toimenpide- ehdotuksia. Eri eliölajeja koskenut konferenssi järjestettiin Espoossa -78. Kotieläintyöryhmä keskusteli muuntelun säilyttämisen tarpeesta, uhkatilan- teista eri maissa ja eläinlajeilla, toteutetuista ja mahdollisista toimista, säily- tysmenetelmistä, säilytettyjen geenien hyödyntämismahdollisuuksista, säily- tyksestä vastaavista elimistä sekä maiden välisen yhteistoiminnan tarpeesta ja järjestämisestä. Se ehdotti tämän hoitamista Pohjoismaiden Neuvoston (PMN) asiantuntijaryhmän ja PMY:n kotieläinjaoston hallituksen välityksel- lä. Asiantuntijaryhmä saisi vastata siemenpankkeja ja uhanalaisia eläinrotuja koskevasta tiedosta. Tämä kerättäisiin rekisteriin, jota voisivat hyödyntää tutkijat, viranomaiset jne. Pohjoismaisen geenipankin fyysiseen luomiseen kasvigeenipankin tapaan ei nähty aihetta. V:n 1979 lopussa PMN päätti ra- hoittaa työryhmän selvittämään säilytystoimien koordinointimahdollisuuksia Pohjoismaissa. Työryhmä nimitettiin PMY:n kotieläinjaoston hallituksen kokouksessa talvella -80. Siihen tuli edustaja kustakin Pohjoismaasta. Se piti kokouksiaan eri maiden laitoksissa ja kerran Roomassakin FAO:n säilytys- konferenssin yhteydessä. Se teetti kirjallisuustutkimuksen alkioiden pakas- tesäilytystekniikoista ja kehotti muiden Pohjoismaiden maatalousministeriöi- tä asettamaan kansallisia säilytystarpeita ja –suunnitelmia selvittävät komite- at samaan tapaan kuin Ruotsissa oli jo tehty. Tämä -80 valmistunut mietintö oli apuna työryhmän työssä. Loppuraportissaan 1982 työryhmä tarkasteli perinnöllisen muuntelun luonnetta ja merkitystä, geenivarojen säilytysmene- telmiä, säilytettyjen geenien hyödyntämismahdollisuuksia sekä toiminnan käytännöllistä järjestelyä Pohjoismaissa. Pääsäännöksi otettiin, että kukin maa järjestää geenipankkinsa omien olosuhteidensa ja tärkeysjärjestystensä mukaan, käyttäen hyväksi olemassa olevia säilytysmahdollisuuksia. Pohjois- maiselle tasolle työryhmä suositteli PMN:n alaista geenipankkia, jonka kes- keinen tehtävä on koota ja välittää tietoja jäsenmaiden säilytystoimista. Täten sen tulisi tehdä aloitteita ja myötävaikuttaa kansallisten geenipankkien muo- dostamiseen, kartoittaa uhanalaisia rotuja, luoda pohjoismainen tietokeskus, seurata tutkimuksen edistymistä ja edistää uusimpien menetelmien sovelta- mista geenien varastointiin, edistää sekä tieteellistä että kansantajuista tiedo- tusta ynnä etsiä yhteistyötä samankaltaisten toimintojen kanssa. Muiden pohjoismaiden selvitykset rotujen uhanalaisuudesta sekä säilytystar- peista ja -mahdollisuuksista valmistuivat vuosina1982-84. Samoihin aikoihin kukin maa asetti kotimaiset toimikunnat toimintaa hoitamaan. Mm. Suomessa maa- ja metsätalousministeriö asetti työryhmän 1984. Kansallisten työryhmi- en puheenjohtajat muodostavat pohjoismaisen geenipankin hallituksen. V:n 1991 alussa perustettiin PMN:n päätöksellä ”Pohjoismainen kotieläintieto- pankki”, joka kerää ja tallentaa tietoja pohjoismaisten kotieläinten geeniva- roista. Sille saatiin kokopäivätoiminen johtaja. Ryhmä on järjestänyt semi- naareja muutaman vuoden välein ja julkaisi syksyllä -93 144-sivuisen kirjan 10 ”Husdyr i Norden. Vår arv- vårt ansvar” (Kotieläimet Pohjoismaissa. Perin- tömme – vastuumme). Suomessa Kotieläinten geeniainestoimikunta tarkasteli mietinnössään 1983 kotieläingeenivarojen säilyttämisen taustaa, perusteluja ja menetelmiä sekä eri eläinlajien tilannetta Suomessa. Se totesi psk-lehmiä olevan jäljellä noin 20 ja että keinosiemennysyhdistysten varastoissa on 68 jälkeläisarvostellun lsk-sonnin ja kuuden isk-sonnin, mutta ei yhtään psk-sonnin spermaa. Myös lsk oli menettämässä tilaa suurikokoisemmille ayrshirelle ja friisiläiselle. Toimikunta suositteli suomenkarjan eri tyyppien säilyttämistä erillisinä kult- tuurihistoriallisista syistä, niiden ominaisuuksien tutkimiseksi, kansan pitämi- seksi tietoisena niiden olemassaolosta ja kiinnostuksen säilyttämiseksi niiden pakastettuun ainekseen. Se ehdotti niiden säilyttämistä mm. valtiontiloilla, yksityisten omistajien siemennysmaksujen tukemista sekä 74 sk-sonnin ja 60 ay-sonnin pakastespermaerien sijoittamista perustettavaan geenipankkiin ja valmistautumista alkioiden pakastukseen. Toimikunnan työtä jatkamaan ase- tettiin 1984 geenipankkityöryhmä. Tämä sai 1988 sihteerin, joka on toiminut vuodesta 1991 lähtien MTT:n eläinjalostuslaitoksella Jokioisissa. Mahdolli- suus käyttää vankilatiloja maatiaiskarjan säilyttämiseen saatiin 1985. Työ- ryhmä päätti käyttää Pelsoa psk:n, Sukevaa isk:n ja Konnunsuota lsk:n säilyt- tämiseen. Yksityisten karjanomistajien keskuudessa on ilmennyt lisääntyvää kiinnostusta psk-ja isk-lehmiin. Työryhmä on tukenut näiden keskinäisten yhteyksien hoitoa, avustanut paritussuunnittelussa, perustanut rekisterin kan- takirjaan kelpaamattomille lehmille sekä edistänyt rotujen sonnien sperman saatavuutta. Syksyllä 1990 perustettiin Suomen Alkuperäiskarja r.y. edistä- mään rotujen säilytystä ja niistä kiinnostuneiden välisiä yhteyksiä. Suomen Kotieläinjalostusyhdistys FABA on tukenut toimintaa julkaisemalla artikke- leita sekä rekisteröimällä ja välittämällä eläimiä. V:n 1997 lopussa oli maassa sekä psk- että isk-lehmiä yli 100 sekä lsk-lehmiä noin 6000. Työryhmä on nähnyt tärkeäksi säilyttää spermaa eri karjoissa hajallaan olevien sk-lehmien siementämistä varten, jotta voitaisiin välttää sukusiitos ja yksittäisten sonnien yksipuolinen käyttö. Ryhmän ensimmäinen määräraha 1986 käytettiin jälke- läisarvosteltujen sonnien jäljelläolevan sperman varastoimiseen. Varastoja on täydennetty vuosittain kiintoisien sonnien spermalla. Psk- ja isk-lehmien alkioita on pakastettu tai siirretty friisiläis- ja ayrshirelehmiin. V. 1981 OM:n Vankeinhoito-osastossa (VaHo) todettiin, että sen 1969 perus- tettu lampola ei kannattanut, joten se päätti asettaa työryhmän pohtimaan, onko syytä sen toiminnan jatkamiseen. Minut pyydettiin sen jäseneksi. Sen ensimmäisessä kokouksessa 1981 todettiin heti aluksi, että toiminnan jatka- minen edellyttää selvää tarkoitusta ja tavoitetta. Ehdotin, että Pelson lampo- lasta tehtäisiin tärkeä osa suomenlampaan perinnöllisen muuntelun säilytys- toimintaa. Työryhmä hyväksyi ajatuksen, ja Pelsoon rakennettu suuri lampola valmistui 1984. Uuteen lampolaan valittiin Pelson omasta katraasta 140 uuhta + 70 uuhikaritsaa, minkä lisäksi ostettiin ainesta muualta, valkoisten lisäksi myös mustia, ruskeita ja harmaita. 11 V:n 1984 lopussa VaHo:n ylijohtaja kehotti Pelson keskusvankilaa ryhty- mään toimenpiteisiin psk-eläinten hankkimiseksi ja Sukevan keskusvankilaa isk-eläinten hankkimiseksi. Maaliskuussa 1986 todettiin asia hyväksi rotujen geenisäilytyksen kannalta, ja samalla päätettiin kerätä Konnunsuon keskus- vankilan maatilalle lsk-karjan geeniainesta säilytettäväksi. Kotieläinten gee- niainestoimikunta pääsi asiaa toteuttamaan. Vankiloiden karjoille tuli täten suuri merkitys Suomen maatiaiskarjarotujen geenipankkeina. Ratkaisu on ollut maailmassa ainutlaatuinen ja saanut laajan kansainvälisen tunnustuksen. Viime vuosina tehdyt DNA- ja veritutkimukset ovat antaneet lisätietoja rotu- jen välisistä sukulaisuuksista. Tri Juha Kantanen totesi väitöskirjassaan 1999, että Suomen alkuperäisrodut (isk, lsk, psk) ovat sukua Ruotsin tunturirodulle, norjalaiselle trönder-karjalle ja islanninkarjalle. Myöhemmin on käynyt ilmi, että isk:lla on joitakin geenejä, joita ei ole muilla näistä roduista. Voidaan siten esittää olettamus, että se olisi alkuperäisin pohjoismainen maatiaisrotu, josta muut polveutuvat. Islanninkarja olisi siten saanut siitä alkunsa psk:n, Ruotsin tunturirodun ja Norjan trönder-karjan välityksellä, kun norjalaiset asuttivat Islantia. Pääasiassa käytettyjä menetelmiä ovat elävät eläimet, pakastesiemen ja – alkiot. Uusiakin menetelmiä on ehdotettu. Kullakin menetelmällä on hyvät ja huonot puolensa. Siksi tarvitaan usein monien menetelmien yhdistelmiä. Menetelmien ja rotujen moninaisuus tekee tärkeäksi suunnitella toimet huo- lellisesti. Säilytetyn aineksen tulevaa hyödyntämistä varten on tärkeätä, että on säilytetty luotettavaa, monipuolista tietoa roduista ja yksilöistä käytettä- väksi. Sen vuoksi on perustettu globaalisia ja alueellisia tietopankkeja. Kalle Maijala emeritusprofessori Euroopan Kotieläintuotantoliiton (EAAP), Pohjoismaiden Maataloustutkijain Yhdistyksen (PMY) ja Suomen Maa- ja metsätalousministeriön kotieläin- geenivara-työryhmien ensimmäinen puheenjohtaja. 12 Sisällysluettelo 1 Johdanto ....................................................................................................16 2 Maatiaiseläinten monet arvot ....................................................................17 2.1 Maatiaiseläimet osa maatalouden ja ihmiskunnan historiaa ............. 18 2.2 Miten maatiaisrodut voidaan määritellä? .......................................... 18 2.3 Maatiaisrotujen ominaisuudet ovat poikkeavia ................................. 21 2.4 Maatiaisten syrjäytyminen ja säilytystoiminnan ensi askeleet .......... 23 2.5 Maatiaisrotujen arvojen uudelleentarkastelu..................................... 28 2.5.1 Ekologiset arvot ......................................................................32 2.5.2 Taloudelliset arvot...................................................................33 2.5.3 Sosiaaliset arvot ......................................................................34 2.5.4 Kulttuuriset arvot ....................................................................35 2.5.5 Moraaliset arvot ......................................................................37 2.6 Maatiaisrodut osana yhteiskunnallista kehitystä .............................. 39 3 Mitä ovat maatiaiseläimet genetiikan näkökulmasta?..............................41 3.1 Naudan ja lampaan kantalajit perustana ............................................ 41 3.2 Kotieläinten monimuotoisuus – tutkimusten DNA-merkit ............... 42 3.3 Kesytyshistorian jälkiä suomalaisten rotujen perimässä ................... 44 3.4 Alkuperäisrotujen sukulaiset paljastuvat DNA-merkein................... 46 3.5 Maatiaiseläimet usein geneettisesti monimuotoisia ................................... 48 3.6 Rotujen suojeluarvo on suuri............................................................. 49 4 Suomalaisten maatiaislehmien vaiheet omavaraisesta taloudesta 2000- luvulle............................................................................................................51 4.1 Alkuhärästä maidontuottajaksi .......................................................... 52 4.2 Suomalaisen maatiaiskarjan varhaisimmat vaiheet .......................... 56 4.3 Yhtenäinen ulkonäkö jalostuksen tavoitteena ................................... 59 4.4 Tuotokseen perustuva jalostus........................................................... 61 4.5 Sota ja evakuoinnit ............................................................................ 63 4.6 Karjanjalostus yhdistyy ..................................................................... 64 4.7 Maatiaisista ei enää puhuta................................................................ 65 4.8 Maatiaiskarjan suojelu....................................................................... 67 4.9 Tulevaisuuden potentiaali?................................................................ 67 5 Joka mökin elämän perustasta 2000-luvun erikoistuotantoeläimeksi .......69 13 5.1 Tuhat vuotta ennen ajanlaskumme alkua .......................................... 69 5.1.1 Lammas jo varhain ihmisen mukana.......................................69 5.1.2 Lampaiden historiallinen aika Suomessa ................................72 5.1.3 Kotimaiset rotumme................................................................73 5.1.4 Lääninlampolat – suuret aatteet, pieni vaikutus ......................74 5.2 Jalostustyöstä..................................................................................... 76 5.2.1 Suomalainen maatiaislammas ennen määrätietoista jalostusta76 5.2.2 Lampaanjalostustyö järjestäytyi ..............................................76 5.2.3 Tuontirodut ennen ja tänään Suomessa ...................................80 5.2.4 Euroopan Unioniin liittymisen vaikutukset lammastalouteen.82 5.2.5 Tarttuvien eläintautien torjunnasta lampailla ..........................83 5.3 Lammastalouden eri tuotantosuunnat................................................ 84 5.3.1 Villantuotanto..........................................................................84 5.3.2 Kehrätä ja kutoa voi karkeampaakin villaa .............................84 5.3.3 Lihantuotanto ..........................................................................85 5.3.4 Nahantuotanto .........................................................................86 5.4 Tämän päivän maatiainen – vanhat suunnat eriytyvät jälleen valtarodusta............................................................................................... 86 5.5 Näin tänään, miten huomenna ........................................................... 87 6 Maatiaiseläinkysymys mediassa ...............................................................89 6.1 Joukkotiedotusvälineet yhteiskunnallisessa keskustelussa................ 89 6.2 Kehysanalyysi Helsingin Sanomien ja Maaseudun Tulevaisuuden pohjalta...................................................................................................... 92 6.3 Suomalainen maatiaiseläindiskurssi.................................................. 94 6.3.1 Suojelun kehys ........................................................................94 6.3.2 Jalostuksen kehys ....................................................................96 6.3.3 Ruokaturvallisuuden kehys .....................................................98 6.3.4 Yritystoiminnan kehys ..........................................................100 6.4 Median välittämät maaseutu- ja alkuperäisrotumielikuvat.............. 102 6.5 Säilyttämisen perusteet nivelletään historiaan................................. 104 7 Maatiaisrotuiset lehmät ja lampaat suomalaisten puheissa ....................105 7.1 Tietoisuus maatiaiseläimistä............................................................ 107 7.2 Muistot maatiaisten tuotoksesta, kauneudesta ja luonteesta............ 109 7.3 Maatiaisten arvo suomalaisten mukaan........................................... 112 7.4 Haastateltavien näkemys maatiaisten tulevaisuudesta ................... 115 7.5 Aktiivisen ja passiivisen tiedon rinnakkaiselo ................................ 116 14 8 Maatiaisuuden arvo markkinoitavissa tuotteissa.....................................118 8.1 Maatiaiseläintuote kuluttajaryhmän arvioitavana............................... 118 8.2 Analysoitu kuluttajakeskustelu........................................................ 121 8.3 Merenneidon aaltovaippatuotteen esittelymateriaali - esimerkki kuluttajainformaatiosta ........................................................................... 125 8.3.1 Presentaatioesimerkin toteutus..............................................125 8.3.2 Brändäys Merenneidon Aaltovaippa.....................................126 8.4 Tuotteeseen ja viestintään liittyvän toteutuksen arviointia kestävyyttä korostavien suunnitteluperiaatteiden valossa.......................................... 133 9 Kuvaus maatiaislampaiden ja -karjan kasvattajista 2000-luvulla ...........136 9.1 Suomalaisten kasvattajien joukossa toteutettu kyselytutkimus ....... 137 9.2 Maatiaisten kasvattamisen motivaatiotekijät................................... 143 9.3 Maatiaisiin liittyvä tiedonhankinta ja kasvattajien yhteistyö .......... 144 9.4 Kasvattajien mielikuvat ja käsitykset maatiaisten ominaisuuksista 147 9.5 Maatiaisten merkitys tilan toiminnassa ........................................... 149 9.6 Arvio maatiaisten tulevaisuudesta................................................... 151 9.7 Maatiaiseläinten tulevaisuus Suomessa........................................... 153 9.8 Kasvattajajoukko heterogeeninen, erityisyyttä arvostava ............... 158 10 Maatiaisrotujen kasvattajatyypit sosiaalisen toiminnan teorian mukaan160 10.1 Weberin sosiaalisen toiminnan teoria.............................................. 161 10.2 Kasvattajien tyypittely..................................................................... 162 10.2.1 Rationaaliset kasvattajat ........................................................164 10.2.2 Ei-rationaaliset kasvattajat ....................................................167 10.3 Mitkä ovat keskeisiä maatiaisten kasvattajia yhdistäviä ja erottavia tekijöitä?.................................................................................................. 169 10.4 Kasvattajatyyppien todennäköisin jakauma .................................... 171 11 Esimerkkiyritykset ..................................................................................174 11.1 Maatiaiskarja maidontuottajana maatilalla...................................... 176 11.2 Maatiaiset maidontuotantotilalla, jossa myös maatilamatkailua ja suoramyyntiä........................................................................................... 182 11.3 Maatiaiset hoivapalveluyrityksessä................................................. 192 11.4 Maatiaiset perinnebiotooppien hoitajina ......................................... 196 11.5 Maatiaiset lemmikkeinä .................................................................. 201 11.6 Maatiaislehmät suurella karjatilalla valtarotuisen karjan joukossa . 206 11.7 Värillisiin suomenlampaisiin erikoistunut lampuri ........................ 215 11.8 Koulutila.......................................................................................... 219 15 12 Maatiaiseläinten hoitaminen työsuoritteena............................................230 12.1 Eläinten hoito vakiintunutta, rodusta riippumatta ........................... 230 12.1.1 Työmenetelmät parsinavetoissa ............................................232 12.1.2 Työmenetelmät pihatoissa.....................................................232 12.2 Ajankäyttö ....................................................................................... 233 12.3 Fyysinen kuormitus ......................................................................... 234 12.4 Työskentelyolosuhteet..................................................................... 237 12.4.1 Ilmanlaatu ja lämpötila..........................................................237 12.4.2 Valaistus................................................................................240 12.4.3 Melu ......................................................................................240 12.5 Työssä esiintyvät vaaratekijät ......................................................... 242 13 Maatiaisrotujen taloudellinen tarkastelu lypsykarjataloudessa ...............243 13.1 Maidontuotantoa kuvaavat tilamallit............................................... 243 13.2 Maatiaisen ja tavanomaisen rodun kannattavuusvertailu ................ 245 13.2.1 Kustannukset .........................................................................245 13.2.2 Tuotot ....................................................................................247 13.2.3 Kannattavuus.........................................................................248 13.3 Alkuperäisrotujen lehmät alkutuotannossa ..................................... 250 13.4 Tuet ................................................................................................. 251 13.5 Yhteenvetoa ja tulevaisuusnäkymiä ................................................ 253 14 Maatiaiseläinten kasvattamisen haasteet ja mahdollisuudet ...................255 14.1 Kasvattamisen eri muodot ............................................................... 255 14.2 Maatiaiseläinyrittäjyyden haasteet ja mahdollisuudet.................... 257 14.3 Haasteita ja mahdollisuuksia harrastajakasvattajan näkökulmasta . 264 14.4 Haasteet ja mahdollisuudet hyvin monipuolinen kenttä.................. 266 15 Maatiaiseläinten säilyttämisen ohjauskeinot...........................................269 15.1 Ohjauskeinot tällä hetkellä .............................................................. 269 15.2 Odotukset ohjauskeinoille ............................................................... 270 15.3 Monipuolisia ohjauskeinoja maatiaiseläimille ................................ 273 16 Maatiaiseläintilanne ja sen tulevaisuus ...................................................276 16.1 Tilannearvio .................................................................................... 276 16.2 Tulevaisuus...................................................................................... 278 17 Kirjallisuus ..............................................................................................282 18 Liitteet ....................................................................................................300 16 1 Johdanto Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen toteuttaman tutkimushank- keen (2004–2006) tavoite oli selvittää maatiaiseläinten säilyttämiseen liitty- viä taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia reunaehtoja. Hankkeen tausta- ajatuksena oli se, että maatiaiseläinten säilyttäminen voitaisiin integroida nykyistä paremmin ja laajemmin yhteiskunnalliseen kehitykseen, maatalou- den, maaseudun ja kuluttajien muuttuviin tarpeisiin. Vaikka yhteiskuntatieteellinen (ympäristö)tutkimus on viime vuosina selvästi kiinnostunut eläimistä ja myös kotieläimistä, maatiaiseläimiä koskeva tutki- mus on ollut vähäistä sekä Suomessa että ulkomailla. Yhteiskuntatieteilijöistä taloustieteilijät ovat ehkä kaikkein eniten tarkastelleet maatiaiseläinten talou- dellisia arvoja ja merkityksiä eri kulttuuripiireissä. Kotieläimet ovat tietenkin olleet kautta aikojen antropologisen, talous- ja sosiaalihistoriallisen, filosofi- sen, maataloustieteellisen tutkimuksen kohteena tai osana. Tässä tutkimuk- sessa maatiaiseläimiä pyrittiin tarkastelemaan mahdollisimman monipuoli- sesti eri toimijoiden, kasvattajien, kuluttajien, median ja politiikan näkökul- mista. Tutkimuksen keskeisimmät tulokset on koottu tähän raporttiin. Raportissa tarkastellaan ensin maatiaiseläimiä luonnonhistoriallisesta ja kult- tuurihistoriallisesta näkökulmasta. Seuraavaksi tarkastellaan maatiaisten ar- voja ja merkityksiä tämän päivän, 2000-luvun yhteiskunnassa. Maatiaiseläin- ten merkityksellistämistä on tutkittu kansalaisten ja kuluttajien ja median puheessa. Näiden kirjoitusten kautta pyritään saamaan kuva niistä tekijöistä, jotka määrittävät maatiaiseläimiä koskevan tiedottamisen ja markkinoinnin tarttumapintaa. Tavallisille ihmisille suunnattujen haastattelujen kautta pyrit- tiin selvittämään, mitä tavalliset ihmiset ymmärtävät ”maatiaisilla” tai alku- peräisroduilla, millaista tietoa, muistoja. Maaseudun Tulevaisuuden ja Hel- singin Sanomien kirjoituksia analysoimalla pyrittiin puolestaan jäljittämään, miten media osaltaan rakentaa kuvaa maatiaisista: kiinnittääkö se maatiaiset maaseudun historiaan vai nykyaikaan, millaisia tulevaisuudenkuvia media maalaa? Maatiaistuotteiden ja -palveluiden todellisia tai potentiaalisia arvoja kuluttajien mielessä ja potentiaalisissa ostopäätöksissä sekä markkinointivies- tinnällisiä mahdollisuuksia kuvataan yhden esimerkkituotteen avulla. Seuraavaksi raportissa tarkastellaan maatiaiseläinten kasvattajia, heidän asen- teitaan, arvojaan ja maatiaisten merkitystä tilojen tuotantostrategiassa ja osa- na elämäntapaa. Kasvattaja-analyysin runkona toimii kasvattajille suunnattu kysely ja tätä täydentävät tiloilla/yrityksissä tehdyt haastattelut. Kyselyaineis- to antaa yleisen kuvan maatiaiseläinten kasvattajien monimuotoisesta joukos- ta. Tätä tarkastelua syventää Weberin sosiaalisen toiminnan analyysin pohjal- ta tehty kasvattajatyypittely. Samoin maatiaiseläinyrittäjyyden mahdollisuuk- sia ja pullonkauloja sekä ohjauskeinoja; entä tulevaisuutta ja työmenetelmiä ja taloutta tarkastellaan vielä omana artikkelinaan. 17 Tutkimus oli luonteeltaan poikkitieteistä, ja siinä haettiin vastauksia maa- tiaiseläinten kasvattamiseen liittyviin sosiaalisiin, kulttuurisiin, taloudellisiin ja markkinoinnillisiin kysymyksiin. Tutkimus koostui neljästä osahankkeesta ja edusti yhteistyötä MTT:n ja Työ- tehoseura ry:n sekä maatiaiseläinkasvattajien sekä heidän piirissään toimivien asiantuntijoiden välillä. 1. Maatiaiseläinten suojelu: biologiset kriteerit ja tarve, jonka tavoittee- na oli koota maatiaiseläimiä koskeva biologinen ja tuotantotekninen tietous. Selvitys tehtiin osana kansallista eläingeenivaraohjelmaa. Tutkijatoteuttajana toimi erikoistutkija Juha Kantanen MTT/BEL . 2. Maatiaiseläinten sosio-kulttuurinen merkitys tuotteistamisessa, jossa selvitettiin maatiaisrotujen yhteiskunnallista ja kulttuurista merkitys- tä kasvattajien, kuluttajien ja kansalaisten keskuudessa ja määriteltiin keskeiset maatiaisrotuihin liittyvät merkitysulottuvuudet. Tutkijato- teuttajina toimivat Katriina Soini, Heli Vuorio, Ulla Partanen ja tut- kimusassistentit Taina Lilja MTT Taloustutkimuksesta ja Miia Karja MTT Kasvintuotannon tutkimuksesta. 3. Maatiaiseläinten hoito työsuoritteena, jossa tarkasteltiin maatiaiskar- jan päivittäisten hoitotöiden työmenetelmiä ja työmenekkejä tila- käyntien ja TTS tutkimuksen standardiaikajärjestelmän avulla. Tule- vaisuudessa tuloksia hyödynnetään erityisesti selvitettäessä (maa- tiais-) eläinten merkitystä hoiva- ja kuntoutuskäytössä. Tutkimukses- ta vastasi työntutkimuksen tutkimuspäällikkö Veli-Matti Tuure TTS tutkimuksesta. 4. Maatiaiseläinyrittäjyyden taloudelliset kysymykset, jossa selvitettiin maatiaisrotujen kasvattamisen taloudellisia edellytyksiä. Tutkijato- teuttajana toimi Harri Turunen MTT Taloustutkimuksesta. Professori Sirpa Kurppa, MTT Biotekniikka- ja elintarviketutkimuksesta, toimi tutkimuksen vastuullisena johtajana. 2 Maatiaiseläinten monet arvot Katriina Soini Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Taloustutkimus, Luutnantintie 13, 00410 Helsin- ki, etunimi.sukunimi@mtt.fi ”Näkisin, että se [maatiaisrotujen] sukupuuttoon kuoleminen johtuu siitä, että tämä maailma ei enää tarvitse niitä.”, totesi eräs haastateltava MTT:n tutkimushankkeessa viitaten siihen, että maatiaisrotuisilla kotieläimillä ei olisi enää tänä päivänä mitään käyttöarvoa, koska ne ovat muihin rotuihin verrattuna vähätuottoisempia. Maatiaiset kuuluisivat siten maatalouden histo- riaan. Tämän kirjoituksen tavoitteena on haastaa tämä näkemys tarkastele- malla, millaisia arvoja maatiaisroduilla on ollut, miten niiden nykyisiä arvoja voidaan jäsentää ja miksi niiden säilyttäminen on ihmiskunnan kannalta kriit- 18 tisen tärkeää. Kirjoituksesta selviää myös, mitä maatiaisrodut tai alkuperäis- rodut oikeastaan ovat, miksi ne ovat nykyään niin vähälukuisia, ja mitkä ovat maatiaisrotujen säilyttämisen institutionaaliset kehykset. 2.1 Maatiaiseläimet osa maatalouden ja ihmiskun- nan historiaa Villieläinten kesyttäminen kotieläimiksi on ollut merkittävä tapahtuma koko ihmiskunnan historiassa. Ensimmäiseksi kesytettiin koira, noin 14 000 vuotta sitten. Muita varhaisia kotieläimiä olivat vuohi, lammas, nauta ja sika. On arveltu, että nauta ja hevonen kesytettiin viimeiseksi, koska niiden kesyttä- minen oli kaikkein vaativinta. Kesyttämisen aikana eläinten käytös, mutta myös ulkonäkö ja biologiset ominaisuudet muuttuvat vähitellen (Diamond 2002). Juuri tämä eläinten kyky mukautua paikallisiin luonnonolosuhteisiin ja yhteiseloon ihmisen kanssa mahdollisti siirtymisen metsästyksestä ja kalas- tuksesta maanviljelyyn ja karjanhoitoon, mikä edesauttoi pysyvän asutuksen muodostumista, ja oli siten tärkeä sysäys sivilisaation kehittymiselle. Koti- eläimet ovat vuosisatojen ajan rytmittäneet ihmisten arjen käytäntöjä ja muo- vanneet ihmisten suhtautumista maahan, ruokaan, asumiseen, toisiin ihmisiin ja ympäristöön. Ihmisten suhtautuminen kotieläimiin on puolestaan kuvasta- nut kunkin aikakauden maailmankuvaa, uskomuksia ja arvoja. (kts. esim. Franklin 1999, Tuomivaara 2003, Tovey 2003, Buller & Morris 2003). Kotieläimiä on jalostettu kautta niiden historian. Varhaisimpina aikoina jalos- tus perustui luonnon ja ihmisten suorittamaan valintaan. Eläinten ominai- suuksista ja niiden periytymisestä oli olemassa erilaisia käsityksiä, mutta yleensä ajateltiin, että luonto muokkaa eläinten ominaisuuksia paikallisiin olosuhteisiin sopiviksi. Monet kotieläinrodut ovatkin saaneet nimensä alku- peräisen sijaintipaikkakuntansa tai -alueensa mukaan (Hallander 1998). Ko- keilut karjan jalostamiseksi ulkomaisilla tuontieläimillä alkoivat Suomessa jo 1500- luvulla. Vuonna 1845 valtio toi ensimmäiset ulkomaiset rotueläimet ja 1800 –luvun jälkimmäisellä puoliskolla kotieläinten jalostuksesta tuli jo ver- raten yleistä ja tavoitteellista toimintaa (kts. tarkemmin luku 4 ja 5). Samalla alettiin tehdä eroa varhaisimmista kotieläimistä polveutuvien rotujen, tuonti- rotujen ja näiden risteytymien välille (kts. esim. Nylander 1917, 6). Tietämys rotujen välisistä eroista kasvoi 1800 –luvulla vähitellen. Jaotteluja maatiaisiin ja muihin rotuihin tehtiin eläinrotujen ominaisuuksista ja paremmuudesta argumentoitaessa; sekä tuontiroduilla että maatiaisroduilla oli omat puolesta- puhujansa. Voidaan siis sanoa, että keskustelu suomalaisten maatiaisrotujen arvoista alkoi jo 1800-luvun aikana. 2.2 Miten maatiaisrodut voidaan määritellä? Eri eläinlajien, kuten hevosen, sian, lampaan ja naudan erottaminen omiksi lajeikseen on melko selväpiirteistä, koska eri lajien edustajat eivät voi saada lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Samaan lajiin kuuluvat eri rodut voivat kui- tenkin risteytyä keskenään, eikä ulkonäkökään ei ole riittävä peruste rotujen 19 määrittelyyn, sillä eri rotujen edustajat voivat olla hyvinkin samannäköisiä. Rotujen määrittely on siten paljon vaikeampaa (Hallander 1989). Geneettinen tutkimus selvittää eri rotujen välisiä eroja, mutta myös rodun sisäistä vaihte- lua. Samaan rotuun kuuluvien eläinten tulee edustaa suurimmaksi osaksi samaa geenipoolia (kts. luku 3.1). Rotujen määrittelyn perusteena on toisi- naan käytetty myös eläinten käyttötarkoitusta, esiintymisaluetta ja kasvattaji- en näkemyksiä rotuominaisuuksista (Köhler- Rollefson 1997). Ruotsalaisen Håkan Hallanderin (1989) mukaan maatiaisrotu voidaan va- paasti suomennettuna määritellä seuraavasti: ”Maatiaisrotu on syntynyt luon- nollisen kehityksen tuloksena, vaikka ihminen onkin saattanut ohjata naaraan tai uroksen valintaa. Rodun täytyy olla esiintynyt riittävän pitkän aikaa tie- tyllä alueella niin, että eläin on ehtinyt sopeutua ympäristöönsä. Tämä ympä- ristö muodostuu seuraavista tekijöistä: ilmasto, maaperä, maisemarakenne, kotieläinten sairaudet, hoito- ja ruokintatavat sekä kasvattajan näkemykset siitä, mitä eläimen pitäisi tuottaa.” Maatiaisrodut ovat syntyneet siis suhteel- lisen pitkän ajan kuluessa, paikallisten ympäristöolosuhteiden muokkaamana ja lisääntyneet osittain ihmisen toiminnasta riippumatta. On siis huomattava, että maatiaisrotujen ominaisuudet ovat ajan saatossa muuttuneet aluksi ensisi- jaisesti luonnonolosuhteiden vaikutuksesta, mutta myös jalostuksen kautta. Maatiaisrodun määrittelyä voidaan tarkentaa kuvaamalla muita mahdollisia rotutyyppejä. Muutamat tutkijat ovat erottaneet kulttuurirodut luonnonroduis- ta. Maatiaiset edustaisivat tämä jaottelun mukaan luonnonrotuja, koska niiden kehityksessä ihmisen vaikutus on ollut vähäisempi kuin kulttuurirotujen. Maatiaisrotuja on kuvattu myös alhaisen panos-tuotos -systeemin roduiksi (Scherf et al. 2005). Hallanderin (1989) mukaan maatiaisrodut poikkeavat selvästi keinotekoisista ”yhdistysroduista” (föreningsras) ja keinosiemennyk- sen avulla tuotetuista roduista (seminras). Yhdistysroduilla Hallander tarkoit- taa rotuja, joiden rotuominaisuuksista, esim. ulkonäköä koskevista ominai- suuksista on sovittu. Tällöin rodun ulkopuolelle jätetään yksilöt, jotka edus- tavat luonnollista vaihtelua, mikä voi kaventaa rodun geneettistä kirjoa pitkän ajan kuluessa. Keinosiemennys on mahdollistanut eläinten tehokkaan lisäämisen. Yhdellä uroseläimellä voi periaatteessa olla satojatuhansia jälkeläisiä. Tämä kehitys on avannut aivan uusia mahdollisuuksia kotieläinten perimäaineksen jalos- tukseen ja muunteluun, mikä perinteisesti on tapahtunut suhteellisen hitaasti koska jälkeläisiä on vähän ja eläinpopulaatiot ovat suhteellisen pieniä. Tietty- jen ominaisuuksien mukaan jalostetun, keinosiemennyksen kautta maantie- teellisesti laajalle alueelle levinneen rodun syntyhistoria poikkeaa siis selvästi maatiaisrotujen syntyhistoriasta. Suomeenkin oli siis vuosisatojen kuluessa muodostunut paikallisiin olosuh- teisiin sopeutuneita, usein täysin risteytymättömiä kotieläinrotuja, joita alet- tiin 1800 -luvulla kutsua maatiaisroduiksi (Taulukko 1.). Sana maatiainen esiintyi ensimmäisen kerran Poppiuksen laatimassa suomen sanakirjassa vuonna 1833 (Suomen sanojen alkuperä 1995). Suomen kielen sanakirjan 20 mukaan (1973; 1992) sanalla maatiainen viitataan paitsi jalostamattomaan, kotoisten kantojen pohjalta jalostettuihin lajikkeisiin ja rotuihin, usein myös hieman halventaen maalaiseen, talonpoikaiseen ja yksinkertaiseen ihmiseen. Maatiaisrotuja kutsutaan myös nimillä alkuperäisrotu tai kotoperäinen rotu. Alkuperäisrotu on neutraalimpi ilmaus, jota käytetään mm. maatalouden ym- päristötukijärjestelmän yhteydessä. Alkuperäisrotu korostaa eläinten alun perin kuuluneen Suomeen, ne ovat siis aitoja suomalaisrotuja. Alkuperäisro- dun vastakohtana voidaan pitää ulkomaalaista alkuperää oleva, Suomeen myöhemmässä vaiheessa tuotua eläinrotua. Alkuperäinen voi viitata myös luonteenpiirteisiin, kuten omintakeisuus, itsenäisyys, ja varsinkin aikaisem- min alkuperäinen on viitannut myös alkukantaiseen, alkeelliseen ja kehitty- mättömään (Suomen kielen sanakirja 1973; 1992). Toisinaan maatiaisista käytetään myös nimitystä kotoperäinen rotu. Kotoperäinen eli endeeminen on erityisesti luonnontieteellinen termi, joka viittaa vain jollakin rajallisella alu- eella esiintyvään lajiin. Suomalainen termi maatiaisrotu vastaa pitkälti ruotsin ja norjan kielen sanaa landras ja englannin landrace. Englanninkielisessä tieteellisessä kirjallisuudessa puhutaan kuitenkin yleensä paikallisista roduis- ta (local breed) tai alkuperäisroduista (indigenous breed, native breed). Taulukko 1. Suomessa esiintyvät alkuperäiset kotieläinrodut ja rotujen nykyi- nen määrä ilmoitettuna lisääntyvinä naaraina (TIKE 2007b; Suullinen tiedon- anto Maija Häggblom Förening Ålandsfåret r.f. 14.9.2007; FABA 2007). FAO:n mukaan, kotieläinrotu on uhanalainen, kun lisääntyviä naaraita on alle 1000 ja uroksia alle 6-20. Rotu on kriittisesti uhanalainen, kun naaraita on korkeintaan 100 ja uroksia korkeintaan viisi (Scherf 2000). MTT:n tutkimuk- sessa mukana olivat karja- ja lammasrodut. Rodut esitellään tarkemmin seu- raavilla sivuilla (Kuvat 1-5). Kotieläin taantunut uhanalainen sukupuuttoon kuollut länsisuomenkarja 3000 pohjoissuomenkarja eli lapinlehmä 450 itäsuomenkarja eli kyyttö 450 suomenlammas 5 500 kainuunharmaslammas 400 ahvenanmaanlammas 700 maatiaiskanat kymmenen kan- taa*. yht. 2400 kanaa suomenvuohi 7 000 suomenhevonen 2000 maatiaissika kaksi kantaa *Osa maatiaiskanakannoista on kriittisesti uhanalaisia. 21 Kuva 1. Itäsuomenkarjan (ISK) eläimiä kutsutaan myös kyytöiksi. Kyyttökarja on usein valkeaselkäistä ja punaruskean kirjavaa; sana kyyttö tarkoittaakin vaaleaa juovaa naudan selässä (Suomen sanojen alkuperä 1992). Kyytöt, samoin kuin muu suomenkarja ovat yleensä perinnöllisesti nupoja eli sarvet- tomia. Itäsuomenkarja on maamme karjaroduista vanhin. (Kuva: Miia Karja) 2.3 Maatiaisrotujen ominaisuudet ovat poikkeavia Rotuominaisuuksia arvioidaan eläinten jalostusarvoon vaikuttavien tekijöiden näkökulmasta. Esimerkiksi karjan jalostusarvoon vaikuttavat tuotanto- ominaisuudet (kuten valkuaistuotos, maitotuotos, kasvu): hedelmällisyyso- minaisuudet (uusimattomuus, tyttärien hedelmällisyys, elävien jälkeläisten määrä); poikimisominaisuudet; käyttöominaisuudet (luonne, koko, käyttöön vaikuttavat muut ominaisuudet); terveysominaisuudet (tautien vastustuskyky) ja rakenteelliset ominaisuudet (FABA 2002). Näiden perusteella arvioitaville eläimille lasketaan ns. jalostusarvoindeksi. Kuten aiemmin todettiin, maatiaiset ovat paikallisten olosuhteiden muok- kaamia rotuja. Lukuisat esimerkit (kts. esim. FAO 2007) osoittavat, että kau- pallisiin rotuihin verrattuna monilla maatiaisroduilla on aivan erityisiä omi- naisuuksia, kuten kyky sopeutua kylmään tai kuumaan ja kuivaan ilmastoon, vaatimattomaan ja yksipuoliseen ravintoon, kuten jakutiankarja Itä-Siperiassa (Granberg et al. 2006). Maatiaisrotuiset eläimet ovat usein kehittyneet myös rakenteeltaan sellaisiksi, että ne pystyvät liikkumaan ja tulemaan toimeen vaikeakulkuisessa maastossa (Verrier et al. 2005). Rodut ovat varsin usein kehittyneet myös vastustuskykyisiksi monille eläintaudeille, kuten tuberku- loosille. Vaikka maatiaistuotteitten laatua ei tutkimuksin ole vielä dokumen- toitu, maatiaistuotteet on usein arvioitu maukkaammiksi kuin kaupallisten rotujen vastaavat tuotteet. 22 Kuva 2. Länsisuomenkarja (LSK) on yksi maailman korkeatuottoisimmista maatiaisnautaroduista. Rodun keskiarvo on yli 6000 ja parhaimmat lehmät ovat antaneet yli 10 000 kg maitoa vuodessa. Rotu on kehittynyt Länsi- ja Etelä-Suomessa, ja se on alkuperäisistä karjaroduistamme yleisin. Län- sisuomenkarja on yleensä väritykseltään punaruskea. (Kuva: Miia Karja). Suomen Kotieläinjalostusyhdistyksen vuonna 1987 järjestämässä seminaaris- sa ”Karjanjalostus 2007 pohdittiin eri rotujen jalostustoimenpiteitä (Myllylä 1991). Suomenkarjaa käsitellyt työryhmä, johon kuului yhdistyksen luotta- mus- ja toimijahenkilöitä, listasi seuraavia maatiaiskarjan ominaisuuksia: Hyvät hedelmällisyysominaisuudet, vaatimattomuus (pieni elatusrehun tar- ve), hyvät käyttöominaisuudet (mahtuu hyvin vanhoihin, lyhyisiin parsiin, nupous), hyvät tuotanto-ominaisuudet (maidon valkuaisväkevyys ja -laatu, maidon parempi juustoutuvuus). Rodun heikkouksina mainittiin utare- ja nännirakenne, sekä nännien koko. Nyt, kaksikymmentä vuotta maatiaiskarja täyttää edelleen nämä tunnusmerkit. Suomenlammas puolestaan on varsin monipuolinen verrattuna moniin ulko- maisiin rotuihin. Se tuottaa puolestaan sekä hyvälaatuista villaa, että korkea- laatuista, vähärasvaista lihaa, ja sen lisäksi suomenlampaalla on muihin ro- tuihin verrattuna hyvät hedelmällisyys- ja emo-ominaisuudet (Maijala 1988, ProAgria 2007). Suomenlampaita on juuri hedelmällisyysominaisuuksiensa vuoksi viety yli 40 maahan. Kasvattajien kokemusperäinen tieto puolestaan kertoo, että maatiaisrodut poikkeavat luonteeltaan muista roduista: ovat lem- peämpiä, helposti lähestyttävämpiä, uteliaampia mutta toisinaan myös omin- takeisempia. Näistä syistä maatiaisrodut kiinnittävät helposti kasvattajansa ja muiden ihmisten huomion (kts. tämä teos luvut 9 ja 11). Vuosikymmenten aikana on käyty vilkasta keskustelua maatiaisrotujen ja muiden rotujen välisistä ominaisuuksista. Keskustelu on kulminoitunut usein 23 miten rotujen tuotannollisiin ominaisuuksiin, erityisesti tuotannon määrään, missä kilpailussa maatiaiset häviävät pitkälle jalostetuille tuontiroduille. Suomenkarjan ja suomenlampaan tuottavuutta on pyritty parantamaan jalos- tuksen avulla jo sadan vuoden ajan. Eläinten aineenvaihduntaresurssit ovat kuitenkin rajalliset, ja siksi jalostuksessa on huomioitava, että tuotanto- ominaisuuksien parantaminen voi heikentää maatiaisille luontaisia kestä- vyysominaisuuksia (Suomen eläingeenivaraohjelma 2004). On myös hyvä muistaa, että äärimmäisiin ilmasto-olosuhteisiin sopeutuminen, vaatimatto- muus ja vastustuskykyisyys voivat tietyissä olosuhteissa kääntyä kotieläinro- dun vahvuuksiksi ja nousta jopa tuotannon tehokkuutta tärkeämmiksi ominai- suuksiksi. Lisäksi maatiaisrotujen muut erityisominaisuudet, kuten tuotteiden laatu, eläinten koko ja luonteenpiirteet voidaan nähdä myös taloudellisen toiminnan näkökulmasta kilpailutekijöinä. Kotieläinten ominaisuuksia tulisi- kin arvioida monipuolisesti erilaisten (tuotanto -) olosuhteiden ja eri käyttö- tarkoitusten näkökulmasta. Kuva 3. (PSK) eli lapinlehmän arvellaan polveutuvan kyytöstä. Karja on nu- poa ja väriltään lumivalkoista, musta- tai punavalkoista. Menneinä vuosisa- toina karjaa jalostettiin paljolti värin ja ulkomuodon mukaan. Valkean värin arveltiin suojelevan eläintä hyttysten ja paarmojen pistoilta. Lapinlehmä koki kovia sodan aikana, ja kanta kutistui kriittisen pieneksi. Nyt jäljellä arvioidaan olevan noin 350 nautaa, joista merkittävä osa säilytettävänä Pelson vankilas- sa. (Kuva: Mikko Griinari). 2.4 Maatiaisten syrjäytyminen ja säilytystoiminnan ensi askeleet Kotieläinten aktiivinen jalostus levisi 1800 -luvulla koko Eurooppaan. Jalos- tuksen kehittymisen taustalla oli useita yhteiskunnallisia tekijöitä.: teollistu- minen, kaupungistuminen, vaurastuminen ja sosiaalinen eriytyminen ja kulu- tustottumusten muuttuminen. Esimerkiksi, liha- ja maitotuotteiden osuus 24 kulutuksesta kasvoi viljatuotteiden kustannuksella. Toisaalta taas uudet kui- dut ja tuontivilla alkoivat syrjäyttää kotimaista villaa tekstiilien raaka-aineena (Vihola 2004). Muun muassa näiden yhteiskunnallisten kehityskulkujen vuoksi katsottiin luoneen tarpeen alkuperäisrotujen jalostukselle ja uusien tuottavampien rotujen kehittämiselle. Karjatalouden nousu Suomessa oli alkanut 1800 -luvun jälkimmäisellä puo- lella, ja karjatalouden tuotteet olivat tärkeitä vientituote jo 1900 –luvun alku- puolella. Monet institutionaaliset tekijät vauhdittivat kotieläintalouden kehi- tystä. Suomen ensimmäinen jalostusyhdistys, Itä-Suomen Karjanjalostusyh- distys, perustettiin vuonna 1898 ja lammasjalostusyhdistys 1918. Maatalous- neuvonta tahollaan pyrki karjatalouden tehostamiseen kannustamalla karjan parempaan ruokintaan (Vihola 2004). Maamiesseurojen yhteyteen oli vuosi- sadan alussa perustettu karjantarkastusyhdistyksiä, jota myös tähtäsivät jäse- nistönsä karjan tuotannon parantamiseen ja jalostuksen ohjaamiseen (Vihola 2004). Maatalouden ja karjatalouden kaupallistumiskehityksessä oli kuiten- kin suuria alueellisia ja paikallisia eroja (Peltonen 2004): Kotieläintuotanto oli luonnollisesti kehittyneintä suurilla, kaupallisia piirteitä omanneilla tiloil- la, kun taas pienemmillä tiloilla kotieläimet turvasivat omavaraistaloutta. Sotien välisenä aikana kotieläintaloudessa ei tapahtunut suuria rakenteellisia muutoksia, vaikka tuotostasot nousivat jalostustoiminnan ja parantuneen ruokinnan ansiosta. 1940 - luvulla maataloustuotantoa jouduttiin sopeutta- maan sota-ajan olosuhteisiin. Sotien jälkeen kotieläintuotanto, erityisesti karjatalous tehostui osana maatalouden modernisoitumiskehitystä (Vihola 2004): Eläinten hankinta helpottui lisääntyneen tuonnin, eläinhuutokauppojen ja keinosiemennyksen ansiosta, ja ensimmäinen keinosiemennysyhdistys perustettiin 1946 (Myllylä 1991). Rehuntuotanto tehostui koneiden ja lannoit- teiden käytön myötä, mikä nosti eläinten tuotostasoja. Myös kotieläinten tutkimustoiminta sekä maatalouskoulutus ja -neuvonta kehittyivät voimak- kaasti (Myllylä 1991, Vihola 2004). Maatilat alettiin ymmärtää taloudelliseen tulokseen pyrkivänä yrityksenä ja isäntä tämän yrityksen johtajana. Maatalo- usneuvonnassa painotettiin taloussuunnittelua sekä panosten ja tuotosten selvittämistä (Niemelä 2004). Maataloustuotteiden hinnat kohosivat, mikä kannusti tuotannon tehostamiseen. Kaupallisten rotujen suosiminen oli kui- tenkin paitsi taloudellinen, mitä ilmeisimmin myös ideologinen kysymys: tuontiroduista tuli modernin, kehittyneen maatalouden symboleja (Myllylä 1991). Kaikki nämä edellä mainitut tekijät yhdessä johtivat siihen, että tuontirodut syrjäyttivät vähitellen kotoiset maatiaisrodut. Esimerkiksi vuosien 1960-75 aikana suomenkarjan osuus tarkkailulehmistä väheni 52,5 prosentista 21,1 prosenttiin (Myllylä 1991). Maatiaiskarjapopulaatiot vähenivät lukumääräi- sesti, mutta myös maantieteellisesti ne siirtyivät osittain pois alkuperäisiltä asuinsijoiltaan sodan ja niiden jälkeisen asutustoiminnan seurauksena. Vas- taavasti länsisuomenkarja levisi Itä- ja Pohjois-Suomeen. Vaikka keskustelua maatiaisrotujen arvoista ja merkityksestä oli käyty jo 1800 - luvulla, maa- 25 tiaisrotujen uhanalaisuuteen havahduttiin vasta 1980 –luvulla. Tällöin mm. itä-, ja pohjoissuomenkarjat olivat jo päätyneet sukupuuton partaalle. Maati- lahallituksen kotieläinlaskennan mukaan vuonna 1989 suomenkarjan lehmiä oli 9800 eli 1,9% maan kaikista lypsylehmistä. Lampaiden lukumäärä on heijastellut Suomessa vielä voimakkaammin suh- danteita ja satovuosia (Vihola 2004). Kaiken kaikkiaan lampaiden määrä on vähentynyt jatkuvasti viimeisen sadan vuoden ajan lukuun ottamatta sota- vuosia, jolloin lampaita tarvittiin turvaamaan sekä elintarvikehuoltoa että tekstiiliteollisuuden tarpeita. Lampaiden määrän vähenemisen lisäksi, 1900 – luvulla lihantuotanto-ominaisuuksiltaan paremmat tuontirodut pikku hiljaa syrjäyttivät Suomen alkuperäiset populaatiot. Kaiken kaikkiaan uuhia Suo- messa on 55 000 (TIKE 2007). Suomenlammasuuhia on jäljellä noin 15 000, joista puhdasrotujalostuksessa reilu kolmannes. Kainuunharmas ja ahvenan- maanlampaat, jotka on geneettisin tutkimuksin todettu omiksi roduikseen (Tapio 2006), ovat nykyisin erittäin uhanalaisia. Kainuunharmasuuhia on nykyään jäljellä 600-800 uuhta ja ahvenanmaanlammasta vain noin 350 (Suomen eläingeenivaraohjelma 2004). Kuva 4. Kainuunharmasuuhi (edessä) ja ruskeita suomenlammasuuhia. Suomenlammas on maailman sikiävimpiä lammasrotuja ja uuhet ovat myös hyviä emoja. Suomenlammasta onkin viety sikiävyytensä vuoksi yli 40 maa- han lähinnä risteytystarkoituksiin. Suomenlampaan pääväri on valkoinen, mutta rotuun kuuluu myös mustia, ruskeita ja harmaita lampaita. Suomen- lampaan villa on hienoa, pehmeää ja kiiltävää. Kainuunharmaksen rotuomi- naisuudet ovat hyvin lähellä suomenlampaan ominaisuuksia, mutta eläimet ovat kooltaan hieman pienempiä. Kainuunharmaksen karitsat syntyvät musti- na, mutta villa alkaa harmaantua melko pian. (Kuva: Miia Karja) 26 Maatiaisrotujen säilytystoiminta Suomessa lähti liikkeelle kotieläinjalos- tusyhdistysten ja aktiivisten kotieläintutkijoiden. Tässä yhteydessä tulee mai- nita MTT:n professorin Kalle Maijalan aloitteet maatiaisrotujen säilyttämi- seksi. SKJY:n ja Keinosiemennysjärjestöjen kanssa oli sovittu suomenkarjan pakastesperman ja - alkioiden säilyttämisestä jo 1970 -luvulla. Maa- ja met- sätalousministeriö julkaisi vuonna 1983 komiteamietinnön kotieläingeeniva- rojen talteen ottamiseksi ja vuonna 1984 ministeriö asetti kotieläinten geeni- pankkityöryhmän, joka aloitti työn suomalaisten maatiaisrotuisten kotieläin- ten säilyttämiseksi. Suomen Kotieläinjalostusyhdistys (SKJY) sopi Ammatti- kasvatushallituksen ja suomenkarjaa pitävien koulutilojen kanssa, että ne jatkavat suomenkarjojensa jalostusta (Myllylä 1991). Vankeinhoitolaitos, joka oli varsin merkittävä suomenkarjan jalostaja useilla maatiloillaan, ryhtyi myös tukemaan rodun säilyttämistä ja jalostusta. Vankeinhoitolaitos osti vuonna 1984 tiloilleen Pelsoon ja Sukevalle suomenkarjaa geenipankkityö- ryhmän ja SKJYn suositusten mukaisesti. Ensimmäisen kerran kotieläinten geenivarojen säilyttämisen tärkeyteen kiin- nitettiin huomiota kansainvälisellä foorumilla YK:n ympäristökonferenssissa Tukholmassa 1972. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1992, Rio de Janeirossa solmittua biodiversiteettisopimusta (Convention on Biodiversi- ty) voidaan kuitenkin pitää kansainvälisesti merkittävimpänä kotieläinten geenivarojen säilyttämistä ohjaavana sopimuksena (Fimland & Oldenbroek 2007). Biodiversiteettisopimuksen tavoitteena on biologisen monimuotoisuu- den suojelu, kestävä käyttö ja monimuotoisuudesta saatavien hyötyjen reilu ja tasapuolinen jakaminen. Biodiversiteettisopimuksen lisäksi UNESCO:n julis- tukset kulttuuri- ja luonnonperinnön säilyttämisestä (1972) ja kulttuurisen monimuotoisuuden säilyttämisestä (2001) tukevat ja velvoittavat maatiaisro- tujen ja niihin liittyvän kulttuuriperinnön säilyttämiseen. Kansainvälisellä tasolla YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO on keskeinen toimija al- kuperäisrotujen säilyttämisessä. FAO kerää eläinrotuja koskevaa informaatio- ta ja ylläpitää rekisteriä roduista (DAD-IS) ja niiden suojelutoimenpiteistä. Biodiversiteettisopimuksen suositusten mukaisesti kotieläingeenivarojen säilyttäminen on kirjattu Suomen biologista monimuotoisuutta koskevaan toimintaohjelmaan 1997-2005 (Ympäristöministeriö 1997). Maa- ja metsäta- lousministeriön käynnisti kansallisten ja kansainvälisten sopimusten toi- meenpanemiseksi eläingeenivaraohjelman, jonka tavoitteena on huolehtia ja eläingeenivarojen säilyttämisestä ja tutkimuksesta. Eläingeenivarojen säilyt- tämiseksi Suomi tekee yhteistyötä myös Pohjoismaiden ministerineuvoston kotieläinten geenipankin (NGH) kanssa. Maatiaisrotuisten eläinten kasvatta- miseen on ollut mahdollista hakea maatalouden erityisympäristötukea vuo- desta 1995 lähtien. Lisäksi ympäristötukijärjestelmä tukee alkuperäisrotujen kasvattamista epäsuorasti arvokkaiden laidunalueiden, perinnebiotooppien hoitamiselle maksettavan tuen kautta. Maatiaisrotujen ympärille on muodos- tunut useita yhdistyksiä kuten Maatiainen ry, Suomen Alkuperäiskarja ry, Finnsheep ry. ja Maatiaislammas ry. 27 Kuva 5. Vastikään keritty ahvenanmaanlammaspässi Ahvenenmaanlampai- den villassa on sekä pehmeä, lyhyt alusvilla että pidemmät karkeammat pääl- lyskarvat, mikä antaa eläimille hyvän suojan tuulta, kylmyyttä ja kosteutta vastaan. Ne voivat olla hyvin monen värisiä: pääasialliset värit ovat kuitenkin valkoinen, harmaan eri sävyt sekä ruskean- ja punaruskeansävyt. Noin puo- let pässeistä ja viidesosa uuhista on sarvellisia. Rotua esiintyy lähinnä Ahve- nanmaalla. (Kuva: Maija Häggblom) Kotieläingeenivarojen monimuotoisuuden säilyttämisellä on samanaikaisesti sekä paikallisesti että globaalisti tärkeitä tehtäviä ja arvoja. Maatiaisrotuisilla eläimillä on varsin monissa tapauksissa ratkaiseva rooli paikallisen elintarvi- kehuollon ja muun hyvinvoinnin tuottamisessa sekä paikallisen kulttuurin jatkuvuuden ja maaseudun elinvoimaisuuden turvaamisessa. Erityisen suuri merkitys kotieläintuotannolla on kehitysmaissa, joissa noin 70 % maaseudun köyhästä väestöstä elää pitkälti kotieläintalouden varassa (Hoffman & Scherf 2005). Maailmanlaajuisesti kysymys on koko kotieläintuotannon ja siihen kiinteästi liittyvän kulttuurisen monimuotoisuuden säilymisestä. Kaupallisten rotujen geeniperimä on kapea ja haavoittuvainen tuotantoympäristössä tapah- tuville muutoksille, kuten ilmastonmuutoksille, sodille, luonnonkatastrofeille ja uusille eläintaudeille. Maatiaisrotujen tilanne globaalisti on erittäin kriitti- nen, sillä on arvioitu että peräti 32 % kotieläinroduista on uhanalaisia (Scherf 2000). Useissa maissa on ryhdytty toteuttamaan maatiaisrotujen säilytysoh- jelmia, kuten Englannissa harvinaisten rotujen suojeluohjelma (Rare Breeds Survival Trust) ja Puolassa Puolan punaisen lehmän suojeluohjelma. Jakutian tasavallassa on säädetty laki jakutiankarjan säilyttämiseksi. Maatiaisrotujen geenivaroja uhkaa yhtäältä ainutlaatuisten populaatioiden ja arvokkaiden täydellinen häviäminen ja toisaalta pienten populaatioiden vaa- rana on sukusiitos. Säilytystyön tulee pyrkiä vastaamaan molempiin haastei- siin. Geenivaroja voidaan säilyttää periaatteessa elävinä yksilöinä (in situ); 28 elävinä yksilöinä kontrolloiduissa olosuhteissa (ex situ in vivo) tai pakasta- malla niiden siemennestettä tai alkioita (ex situ). In situ suojelu tapahtuu tavallisesti osana maatiloilla harjoitettavaa kotieläintaloutta (on farm). Tällai- sella suojelulla on monia etuja ex situ suojeluun nähden, ja mm. FAO ja bio- diversiteettisopimus (CBD) suosittelee in situ -suojelua ensisijaisena suoje- lumuotona. In situ suojelu sallii eläinten lajinmukaisen kehittymisen ja ympä- ristöön mukautumisen; se säilyttää sekä geneettisen materiaalin että geneetti- seen monimuotoisuuteen liittyvät biologiset prosessit; lisäksi se turvaa rodun säilymisen osana maatalousekosysteemia, sosiaalista toimintaa ja elävää kult- tuuriperintöä. In situ suojelu on edullisempaa, ja parhaimmillaan se voi jopa tuottaa myös yhteiskunnalle taloudellisia hyötyjä (Oldenbroek 2007). Ex-situ suojelu varmistaa eläinrotujen perimän säilyminen esimerkiksi yllättävien luonnonkatastrofien, yhteiskunnallisten mullistusten (sotien) tai sosio- ekonomisten muutosten varalta, mutta säilytettävää materiaalia voidaan käyt- tää myös tieteellisiin tarkoituksiin (Suomen eläingeenivaraohjelma 2004, Oldenbroek 2007). Kuva 6. Pelson vankilatilan pohjoissuomenkarjan sonnit (Kuva: Miia Karja) 2.5 Maatiaisrotujen arvojen uudelleentarkastelu Keskustelu maatiaisrotujen arvoista johtaa väistämättä filosofisiin pohdintoi- hin arvosta ja erityisesti luonnon arvoista. Immanuel Kantiin viitaten filosofi Markku Oksanen (2000) toteaa, että ihmisillä on luontainen taipumus arvioi- da asioiden arvoa ja muodostaa mittareita asioiden arvon arvioimiseksi. Pie- tarisen (2000) mukaan arvot ovat toiminnan tai käyttäytymisen perusteita, silloin kun toiminnalla on jokin tehtävä, tarkoitus tai päämäärä. Kohteen arvo määräytyy yleensä sen ominaisuuksien mukaan (Pietarinen 2000). 29 Maatiaisrotujen arvottamisen tavoitteena on löytää perusteita ja keinoja ge- neettisesti parhaalle, yhteiskunnallisesti kustannustehokkaalle ja hyväksyttä- välle suojelutoiminnalle. Kotieläintutkijat ovat esimerkiksi pyrkineet kehit- tämään mittareita rotujen suojeluarvon määrittämiseksi. Suojeluarvolla on paitsi tieteellinen, myös käytännöllinen merkityksensä: Koska kaikkia koti- eläinrotuja ei välttämättä kyetä suojelemaan, on tärkeää selvittää, mitkä rodut olisivat geenivarojen säilymisen ja kotieläintuotannon tulevaisuuden turvaa- misen näkökulmasta ensisijaisia suojelun kohteita. Maatiaisrotujen arvo muodostuu tällöin rotujen perimän monimuotoisuudesta sekä sellaisista eri- tyisominaisuuksista, joita kaupallisilla roduilla ei välttämättä tavata (kts. tar- kemmin luku 3.1.). Taloustieteilijät ovat puolestaan pyrkineet selvittämään maatiaisrotujen ko- konaisarvoa, toisin sanoen maatiaisrotujen taloudellista merkitystä erilaisissa yhteiskuntajärjestelmissä sekä sen perusteella määrittelemään vaihtoehtoisten suojelutoimenpiteiden kustannuksia (Drucker et al. 2001; Drucker et al. 2005; Roosen et al. 2005). Eläingeenivarojen arvottamisen perustana käyte- tään usein biodiversiteetin arvon määrittämiseksi kehitettyä lähestymistapaa (kts. myös Naskali 1995). Tällöin luonnon monimuotoisuuden arvon katso- taan muodostuvan käyttöarvoista (suora, epäsuora tai optio) ja ei – käyttöarvoista. Käyttöarvoilla viitataan arvoihin, jotka mahdollistavat esi- merkiksi yksilön hyvinvointia, tai jonkun kokonaisuuden tai toiminnon laatua lisäävän päämäärän saavuttamista. Käyttöarvot muodostuvat siten esimerkik- si raaka-ainearvoista, esteettisistä ja virkistysarvoista, tieteellisestä arvosta sekä ekosysteemin uudistumiskykyä turvaamiseen liittyvistä arvoista. Ei - käyttöarvo (olemassaoloarvo, altruistinen arvo tai perintöarvo) viittaa esim. siihen, että tietoisuus siitä, että rotuja on olemassa tai että eläingeenivarat säilyvät tulevaisuuden sukupolville koetaan arvokkaaksi. Nämä jälkimmäiset arvot perustuvat siten eettisiin näkökohtiin. Vaikka käsitteellinen viitekehys eläingeenivarojen kokonaistaloudellisen arvon määrittämiseksi on olemassa, tehtävä on osoittautunut varsin haasteel- liseksi. Ongelmana on se, että eläingeenivarat ovat suurelta osin markkinat- tomia julkishyödykkeitä (Roosen et al. 2005). Geenivarojen arvon määrittä- miseksi tarvitaan siis joko erityisiä aineistoja, joita ei ole olemassa, niiden hankkiminen on työlästä (maksuhalukkuustutkimukset), tai niitä ei ole edes mahdollista hankkia (Drucker et al. 2005). Tämän vuoksi rotujen kokonaista- loudellista arvoa ei vielä kovin kattavasti tai yksiselitteisesti ole vielä kyetty määrittelemään. Kaiken kaikkiaan maatiaiseläinten arvoja koskevat luokittelut ja luonnehdin- nat ovat sekä suomalaisessa ja kansainvälisessä kirjallisuudessa ovat olleet melko monisisältöisiä (Ruane 2000, Mendelssohn 2003, Rege & Gibson 2003, Suomen eläingeenivaraohjelma 2004, Roosen et al. 2005). Tutkimus- hankkeen yhtenä tavoitteena olikin tämän arvokeskustelun kokoaminen ja edelleen kehittäminen. Tutkimuksessa päädyttiin tarkastelemaan maatiaisro- tujen arvoja kestävän kehityksen näkökulmasta. Jo kaksi vuosikymmentä 30 sitten lanseeratun kestävän kehityksen käsitteen mukaan nykyisen kehityksen tulee turvata myös tulevaisuuden sukupolvien tarpeet (The World Commissi- on on Environment and Development 1987). Kestävä kehitys jäsennetään yleensä ekologisesta, taloudellisen ja sosiaalisesta ulottuvuuden muodosta- mana kokonaisuutena. Kulttuurista kestävyyttä käsitellään usein sosiaalisen kestävyyden osana, mutta viime aikoina kulttuurin näkökulma on viime ai- koina tuotu esiin omana ulottuvuutenaan (Rannikko 2004, Siivonen 2005, Valkonen 2006). Ulottuvuuksien määrittely vaihtelee hieman kontekstin ja tieteenalan mukaan; tämän tarkastelun pohjaksi on otettu Kyllösen ja Saja- man (2006) määritelmät. Kestävä kehityksen käsitettä on kritisoitu mm. ihmiskeskeisyydestä ja selkei- den raja-arvojen puutteesta, mutta kritiikistä huolimatta käsite elää niin poliit- tisessa puhunnassa kuin tieteellisessä keskustelussa tarjoten monitieteisen ja holistisen näkökulman asioiden tarkasteluun. Kestävyyden näkökulmaa on sovellettu alkuperäisrotujen säilyttämiseen liittyvissä tutkimus- ja kehittämis- hankkeissa erityisesti kehitysmaiden luonnonvaraperustaisissa yhteisöissä (kts. Anderson 2003, Wilkinson 2004). Kokonaisvaltainen, sekä ekologiset, taloudelliset ja sosio-kulttuuriset näkökulmat huomioiva tarkastelu puoltaa paikkaansa myös läntisissä maissa useastakin syystä. Ensinnäkin, kestävän kehityksen näkökulma tarjoaa mahdollisuuden siirtyä geenivarojen suojeluun tähtäävästä toiminnasta eläingeenivarojen moninaiskäyttöön, mikä pitkällä aikavälillä voi toimia myös geenivarojen säilymisen, mutta myös eettisesti kestävänä toiminnan takeena. Toiseksi, biodiversiteettisopimuksen yksi kol- mesta päämäärästä on monimuotoisuuden kestävä käyttö. Kestävän käytön periaatetta täsmennettiin vuonna 2004 Addis Abebassa, siten että monimuo- toisuuden suojelun rinnalla painotetaan yhä voimakkaammin kestävän käytön edistämistä ja ekosysteemistä lähestymistapaa (Urho 2007). Kolmanneksi, kestävä kehitys kytkee maatiaisrotujen säilyttämisen kysymykset luontevasti osaksi Suomen ja kaikkien läntisten maatalousmaiden maaseutua koskevaan keskusteluun: Alkuperäisrotujen in situ säilyttäminen tapahtuu usein miten juuri maaseutualueilla, joiden elinkeinotoiminnan kehittämiseen sekä luon- non- ja kulttuuriperinnön säilyttämiseen haetaan kestävän kehityksen mukai- sia ratkaisuja. Maatiaisrotujen käyttöä on tarkasteltu kestävyyden neljän eri ulottuvuuden näkökulmasta (Taulukko 2.). Tavoitteena on ollut kartoittaa mahdollisimman monipuolisesti maatiaisrotujen merkitystä kestävän kehityksen näkökulmasta globaalissa kontekstissa. On huomattava, että osa ’arvoista’ ja perusulottu- vuuksista menevät osittain päällekkäin, ja esimerkiksi maatiaisrotujen merki- tystä maaseudun elinvoimaisuutta voidaan periaatteessa tulkita taloudellises- ta, sosiaalisesta ja kulttuurisesta näkökulmasta. 31 Taulukko 2. Maatiaisrotujen arvot kestävän kehityksen viitekehyksessä. Tau- lukossa identifioidaan ja kuvaillaan maatiaisrotujen käyttöarvoja globaalissa kontekstissa kestävyyden eri ulottuvuuksien mukaan. KESTÄVYYDEN ULOTTUVUUS Käyttöarvo (= päämäärä, jonkin asian saavuttamiseksi) Kuvaus Ekologinen – luonnon elinkyvyn turvaaminen Geneettisen monimuotoi- suuden säilyttäminen Kotieläintuotannon jatkuvuus muuttuvissa olosuhteissa Laiduntaminen Laidunalueiden ja maatalous- ekosysteemin lajistollisen mo- nimuotoisuuden edistäminen Monimuotoisen maatalou- den toteuttaminen ja ekosysteemipalvelujen tuottaminen Maatiaisrodut ekosysteemita- son monimuotoisuuden rakentamisessa Portfoliohyödyt Luonnon sopeutumiskyvyn parantaminen Taloudellinen – ihmisten perustar- peiden materiaalis- ten edellytysten turvaaminen Elintarvikkeiden ja muiden hyödykkeiden tuotanto Hyödykkeitä omaan käyttöön; tuotot eläinten ja eläintuottei- den myynnistä (esim. maito, liha, villa, nahka) Laidunnus Taloudellinen hyöty eläinten laidunnuksesta (eläinten ravin- to, maiseman hoito) Eläinten tuottamat palvelut Tuotot palvelutoiminnasta (kuljetus, ratsastus, siitostoi- minta, hoivapalvelut, ympäris- tökasvatuspalvelut) Vakuutus tai sijoitus Eläimet taloudellisena tai sosi- aalisena vakuutuksena tai sijoi- tuksena Taloudellisen toiminnan monimuotoisuus paikalli- sella ja alueellisella tasolla Mahdolliset kustannussäästöt ja kustannushyödyt Imagon kautta tuleva välil- linen tai välitön taloudelli- nen vaikutus Maatiaisrodut esim. maatila- matkailuyrityksen vetovoima- tekijänä Sosiaalinen – ihmisten hyvin- voinnin ja intressi- en turvaaminen oman elämän hal- linnassa, ideologi- sissa oikeuksissa ja sosiaalisissa suh- teissa Elintarvikkeet ja muut hyödykkeet tuotannon ja kulutuksen vaihtoehtona Elintarvikkeiden sekä muiden kulutushyödykkeiden ekologi- suus, eettisyys, esteettisyys taulukko jatkuu 32 Ihmisten välinen vuoro- vaikutus; sosiaalinen mo- nimuotoisuus; sosiaalinen pääoma Erilaiset roolit ja yhteistyö- muodot eläimiin liittyvässä toiminnassa; yhteiset aatteet ja ideologiat; eläimet sosiaalisen aseman ilmentäjinä; vuorovai- kutuksen kautta muodostuva sosiaalinen pääoma ja innova- tiivisuus Ihmisen ja eläimen välinen vuorovaikutus Työn ja elämän sisältö ja laatu, emotionaalinen suhde eläimiin Maaseudun elinvoimai- suus Asutuksen säilyminen alueilla, joilla muuten heikot elämi- sen/toimeentulon mahdollisuu- det Kulttuurinen – erilaisten kulttuu- risten käytäntöjen ja niiden jatkuvuu- den oikeudenmu- kainen turvaaminen Kulttuuriperintö, sen säi- lyminen ja uusiutuminen; kulttuurinen monimuotoi- suus Eläimet kulttuuriperintönä sekä eläinten hoitamiseen liittyvät arjen käytännöt, uskomukset, maisema, ruoka, käsityöt, tari- nat, runot, kuvataide, musiikki Kasvatus Maatiaisrodut ympäristö- ja maaseutukasvatuksen sekä kestävään kehitykseen liittyvän kasvatuksen ja opetuksen käy- tössä. Tiede Eläingeenivarat ja alkuperäis- rodut tutkimuksen kohteena: Luonnontieteet (erityisesti genetiikka) ja maataloustieteet, maatalouden historia, kulttuuri- ja sosiaalihistoria Symboliikka Rodut paikallisen, alueellisen tai kansallisen identiteetin lähteenä ja ilmentäjinä; sosiaa- lisen tai kulttuurinen aseman kantajana; yksilön tai yhteisön arvomaailman kuvastajina Estetiikka Rodut esteettisenä kokemukse- na (ml. aitouden, luonnon ja alkuperäisyyden kokeminen) 2.5.1 Ekologiset arvot Ekologisen kestävyyden näkökulma liittyy luonnon uusiutumiskyvyn tur- vaamiseen (Kyllönen & Sajama 2006). Kuten aiemmin todettiin, maatiaiset ovat sopeutuneet geneettisen vaihtelunsa vuoksi mitä erilaisimpiin olosuhtei- siin. Maatiaisroduilla on siis perimässään ominaisuuksia, joka voivat olla korvaamattomia tulevaisuuden eläinjalostukselle, kotieläintuotannolle ja ko- 33 ko globaalille ruuantuotannolle. Maatiaisrotujen säilyttäminen sekä niiden geneettisestä monimuotoisuudesta huolehtiminen on siis elämän säilymisen kannalta kriittinen tekijä. Ekologinen kestävyys laajenee kuitenkin geneettistä diversiteettiä laajemmaksi, koko agroekosysteemin kattavaksi kysymykseksi. Maatiaisrotuiset kotieläimet, karja, lampaat ja hevoset ovat laidunnuksen kautta muokanneet maaseutumaisemaa. Laidunnuksen myötä on syntynyt lajistollisesti monimuotoisia elinympäristöjää luonnonvaraisille kasveille ja eläimille sekä visuaalisesti rikasta maisemakuvaa. Vaikka tutkimustietoa toistaiseksi suomalaisten maatiaisrotujen laidunkäyttäytymisestä ei juuri ole, maatiaisrotujen laidunkäyttäytymisen on havaittu poikkeavan muiden rotujen laidunkäyttäytymisestä: ne pystyvät liikkumaan vaikeakulkuisessa maastossa ja kasvattajien mukaan laiduntamaan sellaisia alueita, jotka jäisivät muilta roduilta laiduntamatta. Koska maatiaisrotuiset eläimet ovat usein vaatimat- tomampia niin ravinnon kuin tuotantoympäristön suhteen, ne pystyvät elä- mään myös ns. marginaalisilla maatalousalueilla, toisin sanoen, ne monipuo- listavat sellaisten alueiden maisemarakennetta ja -ekologiaa, joilla muut rodut eivät välttämättä tulisi edes toimeen (Granberg et al. 2006). Ekologisesta näkökulmasta katsoen maatiaisrodut voivat paikallisesti ja alueellisesti edis- tää tärkeitä ekosysteemipalveluja, kuten maaperätoimintoja ja suljetumpia ravinnekiertoja. Geneettinen monimuotoisuus voidaan nähdä myös eräänlai- sena portfoliohyötynä (Naskali 1995): Mitä suurempi on geneettinen moni- muotoisuus, sitä parempi on koko luonnonjärjestelmän palautuvuus ja sopeu- tuvuus sekä vastustuskyky ulkoisia häiriöitä vastaan. Kuva 7. Suomenlammaskatras Multialla (Kuva: Pirkko Halkilahti) 2.5.2 Taloudelliset arvot Taloudellinen kestävyys sisältää keinot luoda materiaaliset edellytykset ih- misten perustarpeiden tyydyttämiselle (Kyllönen & Sajama 2006). Taloudel- linen kestävyys liittyy maatiaisrotujen merkitykseen ihmisten perustarpeiden tyydyttämisessä ja taloudellisen hyvinvoinnin luomisessa. Kehitysmaissa alkuperäisroduilla toisinaan ehkä jopa ainoana kotieläinrotuna voi olla ratkai- 34 seva merkitys ihmisten toimeentulon ja välttämättömimmän hyvinvoinnin rakentamisessa. Elintarvikkeiden lisäksi myös muut eläimistä saatavat tuot- teet (villa, nahka, lanta, jälkeläiset, siemenneste ja alkiot) ovat taloudellisesti tärkeitä kaupan tai vaihdon välineitä. Eläimiä on käytetty ja käytetään pai- koin edelleenkin vetoeläiminä ja kulkuvälineenä, mihin tehtävään monet pitkälle jalostetut tuotantoeläimet eivät edes sopisi. Taloudellista hyötyä syntyy myös laiduntamisen kautta joko kasvattajalle suoraan ruokintaan liittyvien kustannussäästöjen kautta tai laidunpalvelujen tuottamisen kautta. Suomessa ProAgria ylläpitää laidunpankkia (www.laidunpankki.fi), joka toimii eläinten omistajien ja laidunpalvelusta kiinnostuneiden kohtaamispaikkana. Taloudellista arvoa voi muodostua epä- suorasti maatiaisrotujen tuottaman imago-hyödyn kautta muiden tuotteiden ja palvelujen, kuten matkailun markkinoinnissa. Toistaiseksi maatiaisrotujen tuotteiden arvo markkinoilla on vielä alhainen tai tuotteille ei ole erilaistettuja markkinoita lainkaan Lupaavia esimerkkejä maatiais-niche –tuotteista on olemassa Suomesta (suomenlampaan villatuotteet, suomenkarjan liha) ja ulkomailta (esim. Italiassa Reggiana karjan maidosta tehty juusto), mutta toistaiseksi maatiaisrotujen tuotteiden arvo markkinoilla on vielä alhainen tai tuotteille ei ole erilaistettuja markkinoita lainkaan. Taloudellisen kestävyyden kannalta kriittiseksi kysymykseksi nousee maatiaistuotteiden ja markkinoin- nin kehittäminen sekä oikeiden asiakassegmenttien löytäminen. 2.5.3 Sosiaaliset arvot Sosiaalinen kestävyys liittyy ihmisten hyvinvoinnin ja intressien turvaami- seen oman elämänsä hallinnassa, ideologisissa oikeuksissa ja sosiaalisissa suhteissa (Kyllönen & Sajama 2006). Sosiaalisen kestävyyden määrittely sisältää periaatteessa kaksi eri tasoa: yksilötason ja yhteiskunnallisen tason, mikä tekee sosiaalisesta kestävyydestä hankalasti tarkasteltavan ilmiön (Laakso 2004). Sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta maatiaisrodut tarjoa- vat monia mahdollisuuksia ihmisten fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin li- säämiseen, millä voidaan katsoa olevan arvoa sekä yksilöille että yhteiskun- nalle. Fyysinen hyvinvointi voi liittyä maatiaisroduista saataviin tuotteisiin, paitsi määrällisesti, myös maatiaistuotteiden laadun kautta. Henkinen hyvin- vointi voi liittyä esimerkiksi ihmisen ja eläimen väliseen vuorovaikutukseen, mihin tehtävään nimenomaan maatiaisrotuiset eläimet sopivat lempeän ja helposti lähestyttävän luonteensa vuoksi hyvin. Sosiaalisen kestävyyden nä- kökulmaa voidaan tulkita myös siten, että maatiaiseläinten kasvattajilla tulee olla mahdollisuus jatkaa eläinten pitämistä, mikäli se on oleellista heidän hyvinvointinsa kannalta. Maatiaisrotuiset eläimet voivat olla tärkeitä joko aatteelliseen tai käytännölli- seen yhteistyöhön liittyvien paikallisten ja ylipaikallisten sosiaalisten suhtei- den ja verkostojen rakentumisessa esimerkiksi alkuperäisrotujen säilyttämi- sen kautta. 35 Kuva 8. Lypsyn aikaan Sukevan vankilatilalla (Kuva: Miia Karja) Maatiaiseläinten sosiaaliset arvot voivat joissain tapauksissa muodostua eläinten omistamisen kautta syntyvästä sosiaalisesta asemasta. Samalla tavoin kuin ekologinen monimuotoisuus ylläpitää luonnon toimivuutta, sosiaalinen monimuotoisuus, erilaisten toimintatapojen (tässä tapauksessa karjatalous- ideologioiden) kirjo voi lisätä sosiaalista monimuotoisuutta ja pääomaa pai- kallisella/alueellisella tasolla, millä voi olla merkitystä alueen kehityksen kannalta muuttuvissa olosuhteissa (Olson & Francis 1995). Maaseudun elin- voimaisuus on kirjattu myös yhdeksi sosiaalisen kestävyyden ulottuvuudeksi. Maatiaisrodut voivat tarjota mahdollisuuden asuttaa marginaalisia (maatalo- us)alueita. Downey & Purvis (2004) ovat arvioineet, että mitä marginaali- sempi maatalousalue, sitä suurempi osuus karjataloudella on maaseudun elinvoimaisuuden ylläpitämisessä. 2.5.4 Kulttuuriset arvot Kestävän kehityksen kulttuurinen ulottuvuus painottaa erilaisten kulttuuristen käytäntöjen ja niiden jatkuvuuden oikeudenmukaista turvaamista (Kyllönen & Sajama 2006). Kulttuuri ymmärretään tällöin laajasti, koko sinä matriisina, jossa ihmistoiminta tapahtuu sisältäen asenteet, uskomukset, tunteet, mutta myös kulttuurin materiaaliset ilmentymät. Kulttuurisen kestävyyden toteutu- minen on monitahoinen kysymys. Usein maatiaisten kulttuurinen arvo, sa- moin kuin kulttuurinen kestävyys liitetään kulttuuriperinnön vaalimiseen ja kulttuuriperinnön välineelliseen arvoon taloudellisessa toiminnassa (Siivonen 2006). Tämän rinnalla kulttuuriin liittyy myös kulttuurin kehittyminen ja muuttuminen sosiaalisen vuorovaikutuksen sekä ihmisten ja ympäristön väli- sen vuorovaikutuksen kautta. Kulttuurisen kestävyyden näkökulmasta on tärkeää tukea niitä prosesseja ja toimintatapoja, jotka johtavat kulttuurin jat- 36 kuvuuden turvaamiseen ja uudistumiseen alhaalta ylöspäin (Kangas 2005, Siivonen 2006). Maatiaisrotujen kulttuurisista arvoista on useita mainintoja kansainvälisessä kirjallisuudessa. Tällöin viitataan usein maatiaisrotujen talous- ja sosiaalihis- torialliseen tai kulttuurihistoriallinen arvoon paikallisella, alueellisella tai kansallisella tasolla; toisin sanoen maatiaisrotujen merkitykseen tietyn alueen kulttuurin muodostumisessa. Lisäksi on mainintoja maatiaiseläimistä rituaa- lieläiminä tai maatiaiseläimistä kulttuurisina symboleina. Italialaiset tutkijat Gandini ja Villa (2003) ovat toistaiseksi kaikkein kattavimmin perehtyneet maatiaiseläinten kulttuurisiin arvoihin. Heidän mukaansa maatiaisrotujen kulttuurisesta arvoa voidaan lähestyä kahdesta eri näkökulmasta: Ensinnäkin, roduilla on historiallista arvoa. Tällöin huomio kiinnittyy rodun ikään, merki- tykseen maataloussysteemien kehittymisessä, maiseman muotoutumisessa, ruokakulttuurissa, paikallisessa kansankulttuurissa, käsityökulttuurissa ja taiteessa. Toiseksi maatiaiseläimillä on merkitystä maiseman, ruokakulttuu- rin, kansankulttuurin, käsityöperinteen ja muun taiteen ylläpitämisessä. Gan- dini ja Villa ovat arvioineet historiallisten ja säilyttävien arvojen esiintymistä laadullisesti. Gandinin ja Villan esiin nostamien arvojen lisäksi kulttuuriseen ulottuvuu- teen tulee lisätä maatiaisrotuihin liittyvä paikallinen ja tieteellinen tieto, in- himillinen ja kulttuurinen pääoma, joka säilyy rotujen myötä ja joka voi toi- mia kasvatuksen ja tieteellisen toiminnan resurssina ja kulttuurisen jatkuvuu- den ja monimuotoisuuden perustana. Kulttuurinen kestävyys kattaa myös eläinten symboliset merkitykset esimerkiksi yksittäisen ihmisen tai ihmis- ryhmän tai kokonaisen kansakunnan näkökulmasta: maatiaisroduilla on voi- makkaita maantieteellisiä sidoksia, jotka voivat muodostua tärkeiksi alueisiin ja paikkoihin identifioitumisen kanaviksi. Rodut on mahdollista nähdä myös esimerkiksi ekologisesti ja eettisesti kestävän elämäntavan tai kulutuksen symbolina. Luetteloon voidaan lisätä myös esteettinen kokemus, johon usein liitetään kokemuksen pyyteettömyys ja kohteen aitous (Haapala 2000). Kulttuurisen kestävyyden vaaliminen on tärkeää jo sinällään, mutta myös silloin, kun maatiaiseläinten säilyttämisestä kommunikoidaan eri sidosryh- mille. Geneettisen monimuotoisuuden säilyttäminen voi näyttäytyä monelle kansalaiselle abstraktina ja vaikeana asiana, vaikka luonnon monimuotoisuu- den ja eläinrotujen säilyttämiseen suhtaudutaan myönteisesti (kts. myös Adamski 2004, Soini 2007). Sen sijaan maatiaisrotujen kulttuuriset arvot, jotka konkretisoituvat maisemina, makuelämyksinä, tarinoina ja omakohtai- sina tai kollektiivisina muistoina, lienevät helpommin miellettävissä. Kulttuu- risia arvoja tarkasteltaessa on lisäksi huomattava, että kulttuuri on paitsi ajal- lista ja paikallista kontekstiaan ilmentävä, alati muutoksessa. Maatiaisrotuis- ten kotieläinten, samoin kuin muiden kotieläinten tehtävät ja merkitykset ovat muuttuneet muun yhteiskunnan mukana. Maatiaisrodut eivät siten kuulu ai- noastaan maatalouden historiaan, vaan ovat myös osa tämän päivän kulttuuria luoden perustaa tulevaisuuden kulttuuriperinnölle. 37 Maatiaisrotujen kulttuuriperintöä voidaan tarkastella Ashwort ja Graham (2005) kiteyttämän perinnön neljän osatekijän avulla. Ashwortin ja Grahamin mukaan perintö voidaan määritellä identiteetin lähteenä, ajan ja paikan mää- rittäjänä sekä taloudellisena hyödykkeenä. Maatiaisrodut voivat määrittää yhteisöllistä identiteettiä paikalliselta aina kansalliselle tasolle asti. Globali- saation yhteydessä kulttuurit homogenisoituvat, ihmiset etsivät keinoja kiin- nittyä paikkaan ja alueeseen. Maatiaisrodut voivat toimia yhtenä linkkinä ihmisten ja paikkojen ja alueiden välillä. Ajallisesti maatiaisrodut kulkevat suomalaisen maatalouden kehityksessä jäsentäen maatalouden historiallisia vaiheita (kts. luvut 4 ja 5). Maatiaisrodut voidaan nähdä myös taloudellisena hyödykkeenä silloin, kun ne viedään oikeaan kontekstiinsa, kun taloudellisen arvo muodostuu muista tekijöistä kuin tuotannon määrästä ja kun tuote suun- nataan oikeille asiakassegmenteille. Kuva 9. Menestystä karjatilanäyttelyssä Tampereella 2005 (Kuva: Miia Karja) 2.5.5 Moraaliset arvot Edellä on kuvattu maatiaiseläinten välineellisiä arvoja kestävän kehityksen viitekehyksessä. Vaikka ekologiset ja eettiset näkökulmat sisältyivät tarkaste- luun, tarkastelussa painottui ihmiskeskeinen näkökulma; toisin sanoen maa- tiaisrotujen arvoja tarkasteltiin ihmisten tarpeiden turvaamisessa nyt ja tule- vaisuudessa. Näiden ihmiskeskeisten ja välineellisten käyttöarvojen lisäksi maatiaisrotujen arvoja voidaan tutkia ympäristöetiikan näkökulmasta. Ympäristöeettisistä lähtökohdista maatiaisroduilla elävinä eläiminä on arvoa siitä riippumatta, miten ihmiset niitä arvottavat. Elisa Aaltolan (2004) mu- kaan eläimillä on moraalinen arvo, koska niillä on kyky kokea todellisuutta. Moraalinen arvo tarkoittaa sitä, että ihmisillä on eläimiä kohtaan yleisiä ja pakottavia velvollisuuksia, ja ihmisten on kunnioitettava eläinten hyvinvoin- tia (Aaltola 2004). Eläinten moraalinen arvo on yhteydessä siihen, miten eläimiä voidaan käyttää ja miten niitä tulee kohdella. Ihminen voi käyttää eläimiä omien tarkoitusperiensä toteuttamiseen ja oman hyvinvointinsa li- säämiseen. Oleellista on kuitenkin käytön hyväksyttävyys ja eläinten oikeuk- 38 sien kunnioittaminen. Eläinten moraalista arvoa koskevassa keskustelussa korostuvat siten eläinten hyvinvointiin liittyvät teemat (Aaltola 2004, Kupsa- la 2007). Eläinten moraalinen arvo on sidoksissa kulttuuriin, joka määrittelee eläinten käytön ja siihen sisältyvät arvot. Eläimet luokitellaan usein niiden käytön mukaan lemmikkieläimiksi, tuotanto-eläimiksi, villieläimiksi, koe-eläimiksi tai kulttieläimiksi (Tuomivaara 2004, Aaltola 2004). Useimmiten lemmik- kieläimillä katsotaan olevan suurempi moraalinen arvo kuin tuotantoeläimil- lä. Samoin, eläinlajeja, jotka ovat harvinaisempia pidetään moraalisesti ar- vokkaampina kuin tavanomaisia lajeja. Suuremmilla eläimillä on usein suu- rempi arvo kuin pienemmillä eläimillä (Aaltola 2003). Kaiken kaikkiaan kotieläinten asemaa on luonnehdittu ambivalentiksi: ne ovat ravintoa, jonka tulisi olla hyvälaatuista, riittävää ja edullista; ja toisaalta kotieläimiin kanavoidaan monenlaisia tunteita (Kupsala 2007). Toisin sano- en, kotieläimet eivät kuulu luontoon, mutta toisaalta niitä ei ole inhimillistetty samalla tavoin kuin lemmikkieläimiä. Maatiaisrotujen asema on etiikan nä- kökulmasta ehkä muita kotieläimiä vielä monimutkaisempi: Suomenkarja ja suomenlammas ovat ensisijaisesti olleet tuotantorotuja, vaikka niillä on ollut myös muita kulttuurisia tehtäviä ja merkityksiä (kts. 2.2. ja 2.3). Koska suo- malaisten alkuperäisrotujen tuotos nykyisin mittarein on kaupallisiin rotuihin verrattuna alhaisempi, ne rinnastaan usein harraste- tai lemmikkieläimiin tai harvinaisiksi kulttuurieläimiksi, jolloin niitä koskee hieman erilaiset moraali- set arvoasetelmat kuin tavallisia tuotantoeläimiä. Toisaalta, ympäristöetiikan näkökulmasta voidaan myös pohtia, mitkä maatiaiseläinten uusista mahdolli- sista käyttötarkoituksista ovat moraalisesti oikeutettuja maatiaisrotujen ’al- kuperäiseen’ käyttötarkoitukseen ja luonteeseen nähden; tai onko oikein kas- vattaa eläimiä suojelutarkoitusta varten, kuten Yarwood & Evans (2000) ovat kysyneet. Kuva 10. Nuori länsisuomenkarjaeläin (Kuva: Miia Karja) 39 2.6 Maatiaisrodut osana yhteiskunnallista kehitystä Viimeaikaiset maatalous-, maaseutu- ja ympäristöpoliittiset linjaukset tukevat monilta osin maatiaiseläinten säilyttämistä. Euroopan unionin ja samalla myös Suomen maatalouspoliittista puhuntaa on hallinnut maatalouden moni- vaikutteisuuden idea (multifunctionality, multifunctional agriculture). Se korostaa maatalouden merkitystä elinvoimaisen maaseudun ja biologisen monimuotoisuuden tuottamisessa, sekä kannustaa maatiloja tuottamaan yh- teiskunnalle elintarvikkeiden ja kuitujen lisäksi myös julkishyödykkeitä, ku- ten maisemaa ja biologista monimuotoisuutta ja ruoan huoltovarmuutta (kts. esim. Lankoski 2000). Määritelmä tarjoaa uudenlaisen näkökulman maata- louden rooliin yhteiskunnassa ja kattaa monta näkökohtaa, joiden perusteella maatiaisrotujen säilymisen ja maatiaisrotuihin perustuvan maaseutuyrittäjyy- den voidaan katsoa kuuluvan monitoiminnallisen maatalouden kehittämisen piiriin. Maatiaiseläinten säilyttäminen sopii hyvin yhteen myös kansallisten ja kan- sainvälisten maaseutu- ja aluepoliittisten tavoitteiden kanssa (Horisontaalinen maaseudun kehittämisohjelma 2000 - 2006, Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelma 2007–2013, Maaseutupoliittinen kokonaisohjelma 2005- 2008, European Spatial Development Perspective 1999). Niissä korostetaan maaseudun luonnon- ja kulttuuriperinnön tai nk. maaseutupääoman (rural capital) säilyttämistä ja hyödyntämistä maaseudun uuden elinkeinotoiminnan kehittämisessä. Käsitteellisesti tämä keskustelu kiinnittyy maatiaisten osalta kulttuurin talouteen (culture economy) ja erikoistuotteiden valmistamiseen ja markkinointiin. Tällä saralla maatiaisrodut, joilla on monia erityisominai- suuksia, tarjoavat vielä paljon hyödyntämättömiä mahdollisuuksia. Maatiais- tuotteita on mahdollista erilaistaa eri laatu-ulottuvuuksien, kuten tuotantota- van, tuotantopaikan, jäljitettävyyden, ravitsemuksellisuuden, maun, mukaan (kts. esim. Ilbery & Kneafsey 1998; Morris & Young 2000). Ympäristöpolitiikan näkökulmasta maatiaiseläinten säilyttäminen liittyy pait- si geenivarojen säilyttämiseen myös lajistollisesti arvokkaiden laidunalueiden säilyttämiseen (Pykälä 2001). Maatiaiseläinkysymys on luontevasti liitettä- vissä myös ekstensiivisen maatalouden ja luonnonmukaisen maataloustuo- tannon tavoitteisiin, samoin kuin yhdennettyyn tuotepolitiikkaan (IPP). Yh- dennetyllä tuotepolitiikalla tarkoitetaan lähestymistapaa, jossa tuotteen elin- kaarisia ympäristövaikutuksia pyritään vähentämään. Tuotepolitiikan käytän- nön työkaluja ovat mm. ympäristömyötäinen tuotesuunnittelu (eco-design), saastuttaja maksaa -periaate sekä kuluttajien informointi. Politiikan lisäksi monet yhteiskunnalliset kehityspolut tukevat muutoksia, jotka luovat kysyntää maatiaisrotuisille kotieläimille. Postmoderni kulutus korostaa kuluttajien elämyshakuisuutta, kulutusta elämäntapana ja yksilöiden identiteetin rakennusaineena. Lisäksi, kun välttämättömät tarpeet on tyydytet- ty, kulutuksessa korostuvat symboliset arvot (kts. Featherstone 1991, Mäkelä 40 2006). Tuoreiden havaintojen mukaan, suomalaisessa ruuankulutuksessa tulee asiantuntijoiden mielestä korostumaan yksilöllisyys, terveellisyys ja ruuantuotannon eettisyys (MT 7.9.2007). Samaan aikaan on havahduttu kuluttajien, erityisesti lasten ja nuorten vie- raantumiseen maaseudusta ja alkutuotannosta. On esitetty, että kotieläimet, samoin kuin eläimet ylipäänsä tarjoaisivat tärkeän kosketuspinnan nykyihmi- sen ja luonnon ja ympäristön välisen suhteen (uudelleen)rakentamisessa (Franklin 1999, Tovey 2003, Hassink & Van Dijk 2006). Kansainvälisesti hoivamaatalouden (social farming, care farming, green care) ja maatiloilla tapahtuvan ympäristökasvatuksen (farm as a pedagogical resource) kysyntä on kasvussa. Hoivamaataloudella tarkoitetaan toimintaa jossa maatilaresurs- seja, kuten kotieläimiä, hyödynnetään ihmisten fyysisen, henkisen ja sosiaali- sen hyvinvoinnin edistämisessä (Hassink & Van Dijk 2006). Kotieläinten hoitaminen on tärkeä osa näitä toimintamuotoja. Eläinten aikaansaamia hy- vinvointivaikutuksia selitetään yhtäältä sillä, että eläimet ottavat ihmisen paikan sosiaalisten suhteiden muodostamisessa ja toisaalta sillä, että ihminen projisoi tärkeäksi kokemiaan tunteita eläimiin (kts. Konecki 2007). Tutkittua tietoa ei asiasta ole, mutta monet näkökohdat antavat olettaa, että suomalaiset maatiaisrodut soveltuisivat hyvin hoivamaatalouden, sekä kotieläinavusteisen toiminnan ja terapian käyttöön. Tarkasteltaessa maatiaisrotujen yleistä maatalouden, yhteiskunnallista kehi- tystä kulttuuri- ja ympäristöpoliittisesta näkökulmasta, maatiaisten tulevai- suus näyttää valoisammalta kuin vuosikymmeniin. Monien suomalaisten maatiaisrotujen tilanne on yhä kriittinen, ja erityistoimenpiteitä, kuten geeni- pankkeja tarvitaan arvokkaiden geenivarojen säilymisen varmistamiseksi. Mutta samalla tavoin kuin yhteiskunnallinen kehitys syrjäytti maatiaisrodut uusien, tehokkaampien rotujen tieltä, monet tekijät antavat viitteitä maatiais- rotujen kasvavasta kysynnästä. Vaikka siis maatalouteen ja kotieläintuotan- toon kohdistuu suuria tehostamispaineita, monivaikutteisen maatalouden idea antaa ainakin teoreettisesti tilaa myös muille kuin määrällisten tavoitteiden kehittämiselle. Maatalousyrittäjien joukko on taustoiltaan ja tavoitteiltaan ja ideologioiltaan yhä moninaisempia, mikä näkyy monialaisten tilojen määrän kasvuna (Suomen maatalous 2005). Jälkiteollisessa kulutus- ja palveluyhteis- kunnassa, jossa haetaan uusia ratkaisuja esimerkiksi julkisten palvelujen tuot- tamiselle ja jossa kulutuskysyntä on erilaistunutta, maatiaisille voi löytyä oma kysyntä ja sitä kautta markkinasegmentti. Oleellista on nyt tunnistaa nämä yhteenkietoutuvat ilmiöt, löytää sitä kautta maatiaisroduille ’uusi paik- ka’. 41 3 Mitä ovat maatiaiseläimet genetiikan näkökulmasta? Juha Kantanen Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Biotekniikka ja elintarviketutkimus, 31600 Joki- oinen, etunimi.sukunimi@mtt.fi 3.1 Naudan ja lampaan kantalajit perustana Naudan (Bos taurus) ja lampaan (Ovis aries) villit kantalajit, alkuhärkä (Bos taurus primigenius) ja mufloni (Ovis orientalis), olivat muokkautuneet lajina miljoonia vuosia ennen kuin ihminen otti niitä luonnosta kotieläimekseen ja alkoi kehittää omia tarkoitusperiään varten. Tämä kesytettyjen eläinten ja ihmisen yhteinen historia alkoi noin 10 000 vuotta sitten (Ryder 1983, Ep- stein & Mason 1984). Alkuhärkä kuoli sittemmin sukupuuttoon, mutta muf- lonilammas elää vielä Keski-Aasiassa ja Euroopassa Korsikan ja Sardinian saarilla (Ryder 1983). Eurooppalaisten kesyjen nautojen ja lampaiden syntykeskus oli Länsi- Aasiassa, hedelmällisen puolikuun alueella (Ryder 1983, Tapio 2006). Sieltä eläimet levisivät muutamia maantieteellisiä reittejä pitkin ihmisen mukana ympäri Eurooppaa ja muita maanosia. Yksi tärkeä leviämisreitti muualle Eurooppaan on ollut Balkanin alue (Epstein & Mason 1984). Suomenkarjan eri rotujen (itä-, länsi- ja pohjoissuomenkarja) ja suomenlam- paan geneettinen alkuperä on niissä naudoissa ja lampaissa, joita maahamme tuotiin esihistoriallisella ajalla (Kantanen ym. 2000, Tapio 2006). Yhtenä näkemyksenä on, että karjanhoito ja viljely olisivat levinneet Suomeen Balti- asta jo vasarakirves- eli nuorakeraamisen kulttuurin välityksellä noin 4300- 5200 vuotta sitten (Huurre 2003). Kotieläinten kasvatuksen katsotaan var- muudella vakiintuneen pronssikaudella 2500 – 3700 vuotta sitten (Ukkonen 1996, Huurre 2003). Tuhansien vuosien saatossa Suomeen tuodut naudat ja lampaat eriytyivät fenotyypiltään eli ilmiasultaan ja geneettiseltä koostumuk- seltaan muista eurooppalaisista eläinpopulaatioista. Fenotyyppiin vaikuttavat sekä geenit että ympäristö. Eläimet mukautuivat alueen olosuhteisiin, ja ih- misen suorittama valinta muutti niiden ulkonäköä ja ominaisuuksia. Rotu –käsitteellä on kotieläinten geneettisen monimuotoisuuden määrittämi- sessä ja mittaamisessa keskeinen merkitys. Geneettinen monimuotoisuus koostuu kahdesta komponentista: rotujen välisistä eroista ja rotujen sisäisestä vaihtelusta (Woolliams & Toro 2007). Rotujen sisäinen vaihtelu kuvaa sitä, miten paljon samaan rotuun kuuluvat yksilöt ovat geneettisesti erilaisia. Mitä useampia yhteisiä esivanhempia kahdella yksilöllä (tai kahdella rodulla) on, sitä geneettisesti samankaltaisempia yksilöt (tai rodut) ovat. Lajien geneettinen vaihtelu muodostaa lajin geenivarat. Mitä geneettisesti monimuotoisempi laji on, toisin sanoen mitä enemmän lajissa on geneettisesti vaihtelevia erilaisia rotuja, sitä enemmän tarjoutuu mahdollisuuksia valinnal- 42 le ja eri rotujen käytölle (Woolliams & Toro 2007). Elävissä roduissa olevien erilaisten geenien ja geeniyhdistelmien lisäksi geenivaroihin luetaan pakastet- tu geneettinen materiaali: alkiot, munasolut ja siemenneste. 3.2 Kotieläinten monimuotoisuus – tutkimusten DNA-merkit Suomenkarjan ja suomalaisten lammasrotujen geneettistä monimuotoisuutta ja sukulaisuuksia muihin rotujen kuvaavat tutkimukset ovat perustuneet mo- lemmalta vanhemmalta periytyviin, autosomaalisiin1 DNA-merkkeihin, pel- kästään isältä periytyviin Y-kromosomin merkkeihin ja pelkästään emältä perityviin mitokondrio-DNA-merkkeihin. DNA eli deoksiribonukleiinihappo on perinnöllisyyttä välittävä makromole- kyyli. DNA rakentuu perättäin ketjuksi liittyneistä osista, nukleotideista, jot- ka puolestaan koostuvat kolmesta osasta: fosfaatti, sokeri ja orgaaninen emäs (adeniini A, tymiini T, guaniini G ja sytosiini C). DNA:n rakenteesta ja ge- neettisen informaation välittymisestä tuman kromosomeista saa lisätietoa useimmista biologian alan oppikirjoista. Kaikki solun DNA ei ohjaa proteiinin rakentumista synteesissä. Kotieläinten monimuotoisuustutkimuksissa käytetyt DNA-merkit ovat useimmiten juuri tällaista DNA:ta. Sanomme, että käytetyt DNA-merkit ovat neutraaleja, mil- lä tarkoitetaan sitä, että niistä löydettävien eri alleeleiden (eli molekyylira- kenteeltaan erilaisten DNA-merkkimuotojen) lukumäärään ja frekvenssiin eli yleisyyteen ei vaikuta luonnonvalinta tai ihmisen suorittama valinta. Mikäli valinnalla olisi vaikutusta, tulokset esimerkiksi rotujen sukulaisuuksista saat- taisivat johtua paljolti ihmisen suorittamasta jalostusvalinnasta eikä yhteises- tä alkuperästä tai roturisteytyksistä. Toisaalta meillä on puutteellinen käsitys siitä, mitkä geenit ovat tulevaisuuden eläinjalostuksessa tarpeellisia, toisin sanoen, mitä geenejä pitäisi sisällyttää tutkimusaineistoon, jolla pyritään sel- vittämään rotujen suojeluarvoa biologisen monimuotoisuuden kannalta. Neutraalisuuden lisäksi DNA-merkeiltä odotetaan, että ne ovat polymorfisia eli niissä esiintyy vähintään kaksi alleelia, joista yleisimmän alleelin frek- venssi ei ylitä 95 prosenttia (Hartl & Clark 1997). Mikäli DNA-merkissä olisi vain yksi alleeli, olisivat kaikki tutkitut yksilöt geneettisesti identtisiä (kaikil- la vain tätä alleelia) eikä tällaisesta DNA-merkistä saataisi tarvittavaa aineis- toa arviointiin, miten erilaisia rodut todellisuudessa ovat. Mikrosatelliitti-DNA-merkkejä käytetään yleisesti kotieläinten geneettisen monimuotoisuuden tutkimisessa. Mikrosatelliitti-DNA-merkin rakenteellinen perusyksikkö on lyhyt nukleotidiyksikkö, esimerkiksi AC (katso tarkemmin esimerkiksi Bradley ym. 1998). Tämä perusyksikkö voi toistua mikrosatellii- tissa peräkkäin 10 – 50 kertaa muodostaen yhtenäisen jakson (ACACACA- CAC...). Mikrosatelliitin eri alleeleissa on eri määrä toistoja. Yleensä tilasto- 1 Autosomaalinen, muussa kuin sukupuolikromosomissa sijaitseva DNA-merkki. 43 analyyseissä rotujen sukulaisuuden vertailu ja rodun geneettisen vaihtelun mittaaminen perustuu mikrosatelliittien alleelifrekvensseihin. YK:n elintarvi- ke- ja maatalousjärjestö FAO on julkaissut molemmilta vanhemmilta periy- tyvien autosomaalisten mikrosatelliittien listat eri kotieläinlajien geneettisen monimuotoisuuden analysoimiseksi (Baumung ym. 2004). Kun eri laborato- rioissa on tyypitetty samat FAO:n suosittelemat mikrosatelliitit eri roduista, voidaan erilliset aineistot yhdistää lopulta yhdeksi suureksi meta-aineistoksi lajin geneettisen diversiteetin ja domestikaatiohistorian tutkimiseksi. FAO suosittelee 30 autosomaalisen mikrosatelliitin tyypittämistä nautaroduista ja 31 autosomaalisen mikrosatelliitin tyypittämistä lammasroduista. MTT:ssä on tyypitetty kaikki FAO:n suosittelemat mikrosatelliitit itä-, länsi- ja poh- joissuomenkarjasta, suomenayrshirestä ja suomenholstein-friisiläisestä. Suo- menlampaasta, kainuunharmaksesta ja ahvenanmaanlampaasta on analysoitu 28 autosomaalista mikrosatelliittia, joista 11 on FAO:n suosituslistalla. MTT:ssä on tehty kattavat analyysit (Tapio ym. 2005, Tapio 2006, Tapio ym. 2006a, Li ym. 2007) myös lähialueiden lammas- ja nautaroduista, mikä mah- dollistaa suomalaisten rotujen geneettisen diversiteetin laajan vertailun mo- niin muihin rotuihin. Kuva 11. Suomenlampaan monimuotoisuutta (Kuva: Pirkko Halkilahti) Osa DNA-merkeistä periytyy vain toiselta vanhemmalta. Tällaisia merkkejä ovat Y-kromosomin DNA-merkit, jotka periytyvät vain isältä pojalle, sekä mitokondrio-DNA, joka periytyy pelkästään emältä tyttärelle ja pojalle (Bradley ym. 1998, Bruford ym. 2003). Hedelmöittyneessä munasolussa on munasolun mitokondriot eikä yleensä lainkaan siittiön mitokondrioita (Tapio 2006). Naudan ja lampaan Y-kromosomista on analysoitu mikrosatelliitteja ja niin sanottuja SNP-merkkejä (single nucleotide polymorphism eli yhden nuk- 44 leotidin polymorfismi, joka ilmenee DNA:n yhdessä nukleotidipaikassa esiin- tyvänä vaihteluna). Y-kromosomista on yleensä analysoitu sellaisia DNA- merkkejä, jotka sijaitsevat Y-spesifisellä Y-kromosomin alueella, joka ei rekombinoidu X-kromosomin kanssa. Mitokondrio-DNA:ta on puolestaan yleensä sekvensoitu eli määritetty mitokondrion DNA:n rakenne nukleotidi nukleotidilta. Y-kromosomin DNA-merkit kuvaavat lajin ja rodun isänpuo- leista historiaa, kun taas mitokondrio-DNA:n avulla selvitetään emänpuoleis- ta historiaa. Suomalaisista lammas- ja nautaroduista on analysoitu sekä Y- kromosomin DNA-merkkejä että mitokondrio-DNA-sekvenssiä ja vertailtu analyysituloksia moniin eurooppalaisiin ja aasialaisiin rotuihin. Y- kromosomin DNA-merkkien ja mitokondrio-DNA:n analyysit perustuvat yleensä haplotyyppiaineistoihin. Haplotyyppi on eri DNA-merkkien yhdis- telmä, joka periytyy vanhemmalta jälkeläiselle yhtenä kokonaisuutena (’blokkina’). 3.3 Kesytyshistorian jälkiä suomalaisten rotujen perimässä Y-kromosomi- ja mitokondrio-DNA-tutkimukset ovat osoittaneet, että Poh- jois-Eurooppaan kulkeutui tuhansia vuosia sitten geneettisesti monimuotoi- nen eläinkanta. Lampaalta on löytynyt viisi nukleotidisekvenssiltään erilaista mitokondrio- DNA-sekvenssi ryhmää (Tapio ym. 2006b, Meadows ym. 2007, Kuva 12). Siten voimme sanoa, että nykytietämyksen mukaan kesyllä lampaalla on vähintään viisi erilaista emälinjaa. Nämä emälinjat on nimetty kirjaimin A, B, C, D ja E. Tapion ym. (2006b) mukaan lampaan kesytys ei ole perustunut vain yhteen kesytystapahtumaan, vaan muflonilampaita on otettu luonnosta vähintään kahteen otteeseen. Ensin luonnosta on saatu A- ja B-emälinjat. C- emälinja olisi molekyyligeneettisen aineiston perusteella saatu 2000 – 3000 vuotta myöhemmin kuin A ja B. Eurooppalaisella lampaalla esiintyy hyvin yleisenä B-emälinja ja harvinaise- na A-emälinja (Tapio ym. 2006b). Sitä vastoin A-emälinja yleistyy itään, Aasiaan päin mentäessä. Näyttäisi siltä, että A-emälinja olisi saatu Pohjois- Eurooppaan luultavammin idästä kuin lännestä (Tapio ym. 2006b). Pohjoiseurooppalaisten alkuperäisrotujen ja Keski-Volgan alueen lampaiden A-emälinjan mitokondrio-DNA-haplotyypit olivat samoja tai muistuttivat nukleotidisekvensseiltään toisiaan. Suomenlampaalla A-emälinja oli 15 prosentilla ja B-emälinja 85 prosentilla tutkituista lampaista. Kainuunharmaslampailla A-emälinja oli kolmasosalla, mutta tutkituista ahvenanmaanlampaista löytyi vain B-emälinjaa. 45 Kuva 12. Tapio ym. (2006b) löysi- vät laajasta rotuaineistostaan neljä erilaista mitokondrio-DNA- sekvenssien ryhmää eli ”emälinjaa” kesystä lampaasta, jotka merkattu kirjaimin A, B, C ja D. Ryhmien erot ovat syntyneet evoluution aikana ja ilmenevät nukleotidieroina. Samaan ryhmään kuuluvien mitokondrio- DNA-sekvenssien välillä on vähän nukleotidieroja, kun taas eri ryhmiin kuuluvissa sekvensseissä on useita nukleotidieroja. Sekvenssien ge- neettisiä eroja kuvaavassa suku- puussa on myös neljän villilammas- lajin mitokondrio-DNA-sekvenssejä. Meadows ym. (2006) ovat julkaisseet tähän mennessä kattavimman tutki- muksen lampaan Y-kromosomin DNA-merkeistä. Heidän aineistonsa sisälsi 65 eri lammasrodun ja myös villilampaiden (esimerkiksi muflonin) näytteitä. Kesyn lampaan rotunäytteet olivat Aasiasta, Afrikasta, Australiasta, Euroo- pasta ja Keski-Aasiasta. Meadows ym. (2006) analysoivat pässinäytteistä yhden SNP-merkin (oY1-merkki) ja yhden mikrosatelliitin (SRYM18). He löysivät aineistostaan 11 erilaista haplotyyppiä, jotka nimettiin tunnuksin H1 – H11 ja jotka voitiin jakaa kahteen eri isälinjaan SNP-merkin perusteella. Suomenlampaalta löytyi kolme erilaista haplotyyppiä (H5, H6 ja H7), kai- nuunharmaslampaalta kaksi (H6 ja H7) ja ahvenanmaanlampaalta niin ikään kaksi (H5 ja H6). Haplotyyppi H7:n levinneisyys osoittautui mielenkiintoi- seksi. Tämä haplotyyppi on yleinen suomenlampaalla (yhdeksällä pässillä tutkituista 24 pässistä eli haplotyypin frekvenssi oli 37.5 %), kainuunharmas- lampaalla (57 %) ja vienankarjalanlampaalla (kaikilla kuudella tutkitulla pässillä), mutta se löytyi vain kolmelta muulta pässiltä Suomen ja Vienan Karjalan ulkopuolelta (muun muassa Vepsästä). Y-kromosomiaineisto antaa todisteita suomalaisten ja vienankarjalaisten lampaiden geneettisestä sukulai- suudesta. Myös nautaroduista on tutkittu isänpuoleista periytymistä. Y- kromosomianalyysin perusteella (esimerkiksi Götherström ym. 2005, Kanta- nen & Vilkki 2005). Götherströmin ym. (2005) DNA-merkkiaineiston mu- kaan eurooppalaisilla nautaroduilla on kaksi erillistä isälinjaa, joita he mer- kitsivät tunnuksilla Y1 ja Y2. Nämä molemmat isälinjat olivat todettavissa itäsuomenkarjan sonneista, kun taas länsisuomenkarjalla, pohjoissuomenkar- jalla, suomenayrshirellä ja holstein-friisiläisellä esiintyi vain Y1-isälinja. 46 Myös Kantasen ja Vilkin (2005) esittämän, Y-kromosomin mikrosatelliitteja koskeneen analyysin perusteella itäsuomenkarja poikkesi muista Suomen alkuperäisroduista. Rodusta löytyi pelkästään sille ominaisia Y-kromosomin haplotyyppejä, mikä voisi viitata suomalaisten rotujen osittaiseen erilaiseen polveutumiseen. Toisaalta on mahdollista, että nykyisin vain itäsuomenkar- jasta todettavissa olevat Y-kromosomin haplotyypit ovat aikojen saatossa hävinneet länsi- ja pohjoissuomenkarjasta. Nykyisten tutkimustulosten perusteella on nähtävissä, että suomalaisissa lampaan ja naudan alkuperäisroduissa on useampi kuin yksi emä- tai isälinja. Tämä viittaisi siihen, että roduilla on ollut useampi kuin yksi esihistoriallinen perustajapopulaatio, jotka on tuotu Suomen alueelle jopa eri aikoina, tai että rotujen perustajapopulaatio oli geneettisesti monimuotoinen sisältäen nyt todettavissa olevat erilliset emä- ja isälinjat. Kun Y-kromosomi- ja mitokond- rio-DNA-aineistot koostuvat maantieteellisesti kattavasta otoksesta eri mai- den alkuperäisiä, paikallisia lammas- ja nautarotuja ja Y-kromosomista tut- kittujen DNA-merkkien määrä kasvaa, saamme uutta tietoa suomalaisten alkuperäisrotujen esihistoriallisista juurista. Kuvat 13a ja b. Suomenkarjan nuorkarjaa ja pohjoissuomenkarjan yksilöt lähikuvassa (Kuva: Miia Karja) 3.4 Alkuperäisrotujen sukulaiset paljastuvat DNA- merkein Marleen Felius esitti vuonna 1995 julkaistussa nautarotujen ensyklopedias- saan, että itä-, länsi- ja pohjoissuomenkarja kuuluvat pohjoisen Fennoskandi- an nupoihin alkuperäisrotuihin, joihin on katsottu kuuluneen jo sukupuuttoon kuolleita nupoja maatiaiskarjoja myös Pohjois-Venäjän alueelta. Tähän rotu- ryhmään kuuluvan islanninkarjan esihistoriallinen alkuperä tunnetaan hyvin. Islanti sai asutuksensa ja kotieläimensä Norjasta rautakauden viikinkiaikana, vuosien 874 – 930 välisenä aikana (Adalsteinsson 1981). Norjaan nautojen arvellaan levinneen Tanskasta, Ruotsista ja mahdollisesti myös Suomesta (Tuff 1951). Myös Ruotsiin on saatettu tuoda nautaeläimiä Suomesta, sillä on 47 spekuloitu, että esimerkiksi ruotsalainen tunturirotu olisi pohjautunut suoma- laisiin alkuperäisnautoihin (Hallander 1989, Felius 1995). Näitä kirjallisuu- dessa esitettyjä väittämiä pohjoiseurooppalaisten alkuperäisnautarotujen su- kulaisuudesta on jäljitetty mikrosatelliitti-DNA-merkkeihin perustuvilla tut- kimuksilla (Kantanen ym. 2000, Tapio ym. 2006a, Li ym. 2007). Tulokset osoittivat, että Fennoskandian alkuperäisnautarodut muodostavat oman ge- neettisen roturyhmänsä, johon kuuluvilla nautaroduilla on ainakin osittain yhteinen esihistoriallinen alkuperä. Itä-, länsi- ja pohjoissuomenkarjan geeni- perimä muistuttaa paljon ruotsintunturirodun, norjalaisen trönderkarjan, is- lanninkarjan ja vironmaatiaiskarjan geeniperimää. Toinen pohjoiseurooppa- lainen roturyhmä on Itämeren alueella, Etelä-Skandinaviassa ja Baltiassa kasvatettavien punaisten nautarotujen ryhmä, johon kuuluu muun muassa tanskanpunainen, eestinpunainen, valkovenäjänpunainen sekä Latvian alku- peräinen latviansininenkarja. Nämä rodut ovat geneettisesti eriytyneet Fenno- skandian alkuperäisroduista (Kantanen ym. 2000, Tapio ym. 2006a, Li ym. 2007). Joissakin alkuperäisroduissa (esimerkiksi ruotsinpunanupo ja länsinor- jalainen punanupokarja) näyttää olevan geeniperimää molemmasta pohjois- eurooppalaisesta roturyhmästä (Kantanen ym. 2000). Suomenlammas luokitellaan pohjoiseurooppalaisiin lyhythäntälampaisiin (Ryder 1983). Samaan roturyhmään maantieteellisen levinneisyyden ja yh- teisten morfologisten2 piirteiden vuoksi katsotaan kuuluvan muun muassa gutelampaan ja ruotsalaisen turkislampaan Ruotsista, spällampaan Norjasta, islanninlampaan ja färsaartenlampaan (Ryder 1983). Tapio ym. (2003) ja Tapio ym. (2005) ovat tarkastelleet pohjoismaisten, balttilaisten ja luoteis- venäläisten lammasrotujen sukulaisuuksia mikrosatelliittivaihtelun avulla. He osoittivat, että suomenlampaan ja kainuunharmaksen geneettisesti lähin po- pulaatio on Vienan Karjalan paikallinen maatiaislammaskanta. Siten tulokset olivat samansuuntaisia kuin Y-kromosomia koskeneen tutkimuksen johtopää- tökset (Meadows ym. 2006). Vienanlampaat ovat tyypillisesti harmaita (3/4 lampaista), mustia ja valkeita. Neljäsosa vienalaiskylien maatiaislampaista on sarvellisia. Tapio ym. (2005) mukaan ahvenanmaanlampaassa oli todettavissa samaa geneettistä alkuperää kuin suomenlampaassakin, mutta rotu on kuiten- kin geneettisesti eriytynyt suomenlampaasta ja kainuunharmaslampaasta ja läheistä geneettistä sukua ruotsalaiseen maatiaislampaaseen nimeltä ”metsä- lammas” (http://www.lbhi.is/northshed). Metsälammas –populaatiossa on useita ruotsalaisia vanhoja maatiaiskantoja. Nautaroduista poiketen suomen- lammas ja kainuunharmaslammas eivät osoittaneet selkeää geneettistä suku- laisuutta islantilaiseen, ruotsalaisiin tai norjalaisiin alkuperäislammasrotuihin. Tämä näyttäisi viittaavan siihen, että naudan ja lampaan kulttuurievoluutio ja leviäminen Pohjois-Euroopassa poikkeavat ainakin osittain toisistaan. 2 Rakenteellinen, esimerkiksi hännän pituus 48 3.5 Maatiaiseläimet usein geneettisesti monimuotoisia Useimmat maatiaiseläinroduista ehtivät kutistua pieniksi populaatioiksi en- nen kuin suojelutoimenpiteisiin ryhdyttiin. Sekä itä- ja että pohjoissuomen- karjaa arvioitiin pahimmillaan olleen alle 100 lehmää. Myös ahvenanmaan- lampaan ja kainuunharmaslampaan eläinmäärät olivat hyvin alhaisia. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n luokituksen mukaan alle sadasta lisääntyvästä naarasta tai korkeintaan viidestä uroksesta koostuva rotu on kriittisesti uhanalainen (Scherf 2000). Rotu on uhanalainen, jos naaraita on 100 - 1000 ja uroksia 5 - 20. Voimme olettaa, että rodun voimakas harvinaistuminen vähentää huomatta- vasti rodun geneettistä vaihtelua (Hartl & Clark 1997). Rodun yksilömäärän romahdettua jäljelle jäävät eläimet saattavat olla lähisukulaisia keskenään. Myös se, kuinka pitkän ajan eli kuinka monta sukupolvea rotu on ollut hyvin uhanalainen, vaikuttaa siihen, mikä on rodun nykyinen geneettinen vaihtelu (Hartl & Clark 1997). Geneettistä vaihtelua kuvataan heterotsygotia-asteena ja rodussa ilmenevien alleeleiden lukumääränä. Rodun heterotsygotia-aste lasketaan keskiarvona tutkituista DNA-merkeistä. Mitä lähempänä luku on arvoa yksi, sitä enemmän geneettistä vaihtelua rodussa on. Kantanen ym. (1999) tarkastelivat, miten 13 pohjoiseurooppalaisen nautaro- dun geneettinen vaihtelu oli muuttunut veriryhmägeeneissä ja transferriini- proteiinissa 1950-luvulta 1990-luvun puoliväliin. Tutkimus osoitti, että useimmissa roduissa geneettinen vaihtelu oli säilynyt, joskin joissakin uhan- alaisissa roduissa oli todettavissa harvinaisten alleelien menetyksiä. Tulosta voidaan selittää sillä, että ajanjakso, jona maatiaiseläinrodut ovat olleet pie- niä, uhanalaisia rotuja, on ollut sukupolvissa mitattuna lyhyt, että huomatta- vaa geneettisen vaihtelun menetystä ei ole tapahtunut (Kantanen ym. 1999). Siten rotujen suojeluohjelmien tavoitteena on oltava riittävä eläinmäärä, elä- vänä säilytettävän populaation geneettisen kirjon ylläpitäminen ja geneettisen materiaalin kokoaminen pakastettuun geenipankkiin. Myös mikrosatelliitti-DNA-merkit osoittavat sitä, että maatiaiseläinroduissa on edelleen paljon geneettistä vaihtelua. Esimerkiksi Tapion ym. (2005) tut- kimuksessa 32 lammasrodun keskimääräinen heterotsygotia-aste oli 0.67. Aineisto perustui 22 mikrosatelliitin analyysiin. Suomenlampaalla vastaava luku oli 0.76, kainuunharmaslampaalla 0.72 ja ahvenanmaanlampaalla 0.66. Vastaavanlainen geneettisen monimuotoisuuden kartoitus on tehty myös poh- joiseurooppalaisista nautaroduista (Tapio ym. 2006a). Aineisto perustui 19 mikrosatelliittiin, jotka analysoitiin 23 alkuperäisrodusta, kolmesta vanhasta tuontirodusta (esimerkiksi jersey) ja yhdeksästä kaupallisesta rodusta (esi- merkiksi suomenayrshire). Keskimääräinen nautarotujen heterotsygotia-aste oli 0.66. Itäsuomenkarjalla luku oli 0.72, länsisuomenkarjalla 0.69 ja pohjois- suomenkarjalla 0.67, kun suomenayrshiren heterotsygotia-aste oli 0.68 ja holstein-friisiläisen 0.70. Esimerkki osoittaa, etteivät harvinaiset itä-, länsi- ja pohjoissuomenkarja ole menettäneet geneettistä monimuotoisuuttaan. 49 Kuva 14. Pohjoissuomenkarja- ja länsisuomenkarjahiehot (Kuva: Miia Karja) 3.6 Rotujen suojeluarvo on suuri Alkuperäisrodulla on huomattava geneettinen suojeluarvo, jos sen sukupuutto kaventaisi lajin geneettistä vaihtelua, johon rotu kuuluu. Suomalaisten alku- peräisrotujen suojeluarvoa on tutkittu mikrosatelliittianalyysein (Tapio ym. 2005, Bennewitz ym. 2006, Tapio ym. 2006a). Suojeluarvon määrittäminen on tärkeää erityisesti silloin, kun kaikkia uhanalaisia rotuja ei ole mahdollista pitää puutteellisten taloudellisten mahdollisuuksien vuoksi. Suojeluarvon arviointiin on kehitetty useita tilastomatemaattisia menetelmiä (esimerkiksi Weitzman 1993, Petit ym. 1998, Eding ym. 2002, Bennewitz & Meuwissen 2005). Tulokset rotujen suojeluarvosta saattavat poiketa sen mukaan, kumpaa geneettisen diversiteetin komponenttia, rotujen välisiä geneettisiä eroja tai rodun geneettistä monimuotoisuutta (rodun heterotsygotiaa ja alleelien luku- määrää), pidetään suojeluarvon määrittämisessä tärkeämpänä (Tapio ym. 2006a). Suojeluohjelmien tulisi ennen kaikkea turvata niiden geneettisesti arvokkaiden rotujen säilyminen, joiden todennäköisyys kuolla sukupuuttoon on korkea. Sukupuuttoon kuolemisen todennäköisyyttä voidaan arvioida esi- merkiksi rodun nykyisen populaatiokoon perusteella (Bennewitz ym. 2006) tai todennäköisyyden laskennassa voidaan huomioida myös risteytymiset muiden rotujen kanssa, rodun nykyisen levinneisyysalueen laajuus, suojelu- ja jalostusohjelmien olemassaolo ja rodun sosiokulttuurinen arvo (Reist- Marti ym. 2003). Yleisesti voidaan kuitenkin todeta, että rotu, jolla on vähän sukulaisrotuja ja joka on geneettisesti monimuotoinen, on tärkeä suojella. Tällaisella rodulla voi olla geenejä ja geeniyhdistelmiä, joita ei esiinny muilla roduilla, koska rodun perustajapopulaatiossa on ollut vähän tai ei lainkaan yhteisiä kantavanhempia muiden saman lajin rotujen kanssa. Toisaalta tällai- sen rodun sisäinen geneettinen monimuotoisuus on sukupolvien saatossa säilynyt eivätkä rotuun kuuluvat yksilöt ole sukulaistuneet keskenään. 50 Tapio ym. (2005) ja Tapio (2006) tarkastelivat pohjoiseurooppalaisten lam- masrotujen suojeluarvoa mikrosatelliittiaineiston perusteella. Laskentaa var- ten kuviteltiin, että tutkitut rodut muodostivat yhden teoreettisen ison popu- laation. Rodun suojeluarvo saatiin laskemalla, kuinka paljon kokonaisuuden geneettinen monimuotoisuus muuttui, kun rotu kuului tai ei kuulunut teoreet- tiseen isoon populaatioon. Nämä arvioinnit osoittivat, että suomenlammas ja kainuunharmaslammas kuuluivat niiden rotujen joukkoon, joilla on korkeata suojeluarvoa. Kainuunharmaslampaalla on huomattava suojeluarvo myös silloin, kun rotujen suojelun tavoitteena oli ylläpitää mahdollisimman runsas eri alleelien kirjo (Tapio ym. 2005). Alleelien runsauden säilyttämisellä on vaikutusta siihen, kuinka kauan jalostusohjelmalla voidaan saada muutosta aikaan (Zeng & Cockerham 1990). Tapio ym. (2006) tarkastelivat uhanalaisten pohjoiseurooppalaisten (so. balt- tilaisten, pohjoismaalaisten ja puolalaisen) nautarotujen merkitystä kesyn naudan geneettisen monimuotoisuuden ylläpidolle. Heidän aineistonsa koos- tui 35 rodun mikrosatelliittimerkkien tyypityksistä. Geneettisen vaihtelun mittaaminen perustui kahteen menetelmään: Weitzmanin (1993) ja Edingin ym. (2002) menetelmään. Weitzmanin menetelmä huomioi ainoastaan rotujen väliset geneettiset etäi- syydet eikä lainkaan rodun geneettistä monimuotoisuutta (esimerkiksi rodun heterotsygotia-astetta). Tämän vuoksi menetelmä suosii sellaisia rotuja, jotka saattavat olla keskimääräistä vähemmän geneettisesti monimuotoisia esimer- kiksi sukusiitoksen takia (Tapio ym. 2006a). Tapion ym. (2006a) tutkimuk- sessa Weitzmanin menetelmän mukaan tärkeimmät suojeltavat pohjoiseu- rooppalaiset rodut olisivat ruotsalaiset bohuskarja ja vänekarja. Nämä mo- lemmat perustuvat yhdestä karjasta löytyneisiin eläimiin. Bohuskarja on nupo ja yleensä valkea. Se muistuttaa sekä fenotyyppisesti että geneettisesti ruot- sintunturirotua. Vänekarja on sarvellinen kyyttö, joka muistuttaa norjalaista telemarkkarjaa. Edingin ym. (2002) menetelmä arvioi sekä samaan rotuun että eri rotuun kuuluvien yksilöiden väliset sukulaisuusasteet DNA-merkkiaineistosta. Se siis huomioi, toisin kuin Weitzmanin menetelmä, myös rotujen sisäisen ge- neettisen vaihtelun. Edingin ym. (2002) menetelmän perustana on muodostaa teoreettinen ”ydinpopulaatio” tai ”geenipooli” tutkituista roduista ja yksilöis- tä siten, että yhteisen geenipoolin geneettinen sukulaisuus olisi mahdollisim- man alhainen. Tavoite siis on, että geenipoolin keskimääräinen sukulaisuus- kerroin olisi mahdollisimman pieni. Tähän päästään, kun roduilla on erisuu- ruinen kontribuutio ydinpopulaatioon. Rotujen osuuksien summa on 1 (Eding ym. 2002). Mitä suurempi rodun kontribuutio on, sitä tärkeämpi se on säilyt- tää, koska rotu ja sen yksilöt alentavat geenipoolin keskimääräistä sukulai- suuskerrointa. Tapio ym. (2006a) hyödynsivät Edingin ym. (2002) kehittä- mää laskumenetelmää ja havaitsivat, että itäsuomenkarjan osuus ydinpopu- laatioon oli kaikista huomattavin eli itäsuomenkarjan geneettinen suojeluarvo oli merkittävin. 51 Bennewitz ja Meuwissen (2005) kehittivät Edingin ym. (2002) innoittamina niin ikään sukulaisuuskertoimien laskentaan perustuvan suojeluarvon arvioin- timenetelmän, jossa rotujen kontribuutiota geenipooliin arvioitiin painotta- malla laskennassa rotujen välisiä eroja kaksi kertaa enemmän kuin rotujen sisäistä geneettistä vaihtelua. Tämä laskentamenetelmä pyrkii siihen, että voitaisiin huomioida paremmin ne uhanalaiset rodut, joiden geneettinen vaih- telu on saattanut pienen populaatiokoon vuoksi supistua, mutta joilla voisi olla poikkeavia fenotyyppisiä ominaisuuksia erityisten alleeli- ja genotyyp- piyhdistelmien vuoksi (Bennewitz & Meuwissen 2005). Bennewitz ym. (2006) sovelsivat Bennewitzin ja Meuwissenin (2005) menetelmää tutkimuk- sessaan ja huomioivat laskennassa myös rotujen uhanalaisuuden. Arviointi osoitti, että tutkimuksen ainoalla aasialaisella rodulla, siperialaisella jaku- tiankarjalla, oli huomattava suojeluarvo. Rotujen suojelun tärkeyttä voidaan arvioida monipuolisesti sisällyttämällä suojelun tavoitteisiin geenivarojen ylläpidon ohella rotujen erityiset feno- tyyppiset ominaisuudet, sosioekonomisten ja kulttuuristen arvojen turvaami- nen sekä rotujen merkityksen agroekosysteemien monimuotoisuudelle (Gan- dini & Oldenbroek 2007). MTT:n tutkimushankkeessa ”Maatiaiseläinten suojelusta yritystoimintaa ja yhteiskunnallista hyvinvointia? Maatiaiseläimiin perustuvan toiminnan taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset lähtökohdat” on ensimmäisen kerran tarkasteltu monipuolisesti suomalaisten maatiaiseläinten arvoja. Siten tutkimuksen tulokset tarjoavat ainutlaatuisen aineiston maa- tiaiseläinrotujen suojeluarvon kattavaan arviointiin. 4 Suomalaisten maatiaislehmien vaiheet omavaraisesta taloudesta 2000-luvulle Taina Lilja Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Taloustutkimus, Luutnantintie 13, 00410 Helsin- ki, etunimi.sukunimi@mtt.fi Suomalaisia lehmiä on neuvottu aikakaudesta riippuen joko jalostamaan puh- dasrotuisina, tai jalostamaan risteyttämällä sekarotuiseksi tai vaihtamaan maatiaislehmät parempituottoisiin ”rotulehmiin”. Nykyään alkuperäisiä leh- miämme suojellaan sukupuutolta alkuperäisrotujen kasvatustuen ja säilytys- ohjelman avulla. Mutta millaisia suomalaiset alkuperäiset lehmät ovat ja mik- si niitä pitää suojella ja säilyttää? Maatiaiskarja oli jo 1800-luvun puolivälissä selkeästi jakaantunut kolmeksi toisistaan perinnöllisesti erottuvaksi roduksi Pohjois-Suomen valkeaksi nu- popääksi, Itä-Suomen punakyyttö nupoksi ja sarvelliseksi sekä Länsi-Suomen ruskeaksi, joihin maatiaisten jalostus ja säilytys pitkälti perustuvat. Maa- ja metsätalousministeriön vuonna 2004 julkaiseman Suomen kansalli- sen eläingeenivaraohjelman mukaan lähes kaikki nykyiset lypsylehmät maas- samme ovat alkuperältään tuontirotuisia. Suurin osa näistä on ayrshire-rotua, joka tuotiin Suomeen jo yli sata vuotta sitten ja pienempi osa holstein- 52 friisiläisiä, joiden geeniainesta tuodaan jatkuvasti ulkomailta. Kirjoituksessa käytetään ayrshireistä ja holstein-friisiläislehmistä yhteisnimeä valtarodut. Suomalaisten alkuperäis- eli maatiaiskarjojen itäsuomalaisen, pohjoissuoma- laisen ja länsisuomalaisen osuus kaikesta lypsykarjasta on vain 1 %, kun se vielä 1950-luvulla oli yli 50 %. Viidessäkymmenessä vuodessa tuontirodut ovat täysin syrjäyttäneet paikallisiin olosuhteisiin 4000 vuoden ajan sopeutu- neet maatiaiset. Suomalaisista maatiaislehmäroduista ovat YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön FAO:n rotujen populaatiotilan luokituksen mukaan uhanalaisia itä- ja pohjoissuomenkarja. (Suomen kansallinen eläingeenivara- ohjelma 2004, Maijala 1998b) Merkittävimmät erot maatiais- ja valtaroduilla ovat maidontuotannossa. ProAgrian vuoden 2005 tilaston mukaan itäsuomenkarjan keskimääräinen maitotuotos on 3934 kg, pohjoissuomenkarjan 5053 kg ja länsisuomenkarjan 6625 kg ja valtarotuisten ayrshirekarjojen 8274 kg ja holsteinkarjojen 8887 kg vuodessa. (MT 26.2.2007) Tällä hetkellä yksityisten maatilojen ohella suuria maatiaiskarjoja ylläpide- tään erityyppisissä julkisissa laitoksissa kuten vankila- ja koulutiloilla. Puhdasrotuisen suomenkarjan kasvattajat, jotka pitävät eläimiä lisäämis- tarkoituksessa voivat saada maatalouden ympäristötuen erityistukea. (Suomen kansallinen eläingeenivaraohjelma 2004) 4.1 Alkuhärästä maidontuottajaksi Naudan villikantalaji oli alkuhärkä (katso 2.1.1. Naudan ja lampaan his- toriaa). Aluksi naudan yksi tärkeimmistä ominaisuuksista ihmisen kannalta oli vetokyky. Kuohitsemalla vetojuhtana toimivan sonnin ihminen yritti rauhoittaa eläimen luonnetta paremmin tarkoituksiinsa sopivaksi. Koko koti- eläinten historian ajan ihminen on yrittänyt parantaa eläimiä ja muuttaa niiden ominaisuuksia. Toiminta kotieläinten valinnassa ja jalostamisessa oli kuitenkin pitkään sattumanvaraista ja tärkeintä oli, että karja lisääntyi. Siitoseläimiin kiinnitettiin vähän huomiota, sillä karja kulkiessa kesäisin laajoilla kylien yhteisillä laitumilla väkevin sonni astui lehmät. Huonoina rehuvuosina jouduttiin nuori karja ja sonnit teurastamaan ja astutuskykyisistä eläimistä saattoi olla puutetta. Karjankasvattaja poisti vastasyntyneistä huonoimmat ja ulkonäöltään epämieluisimmat sekä tuotokseltaan heikoimmat yksilöt. Merkittävimpiä kotieläimiä muokkaavat ja jalostavat tekijät olivat luonnollinen ja kulttuurinen valinta, sillä kaikkein tärkeintä karuissa olosuhteissa oli pysyä hengissä. Kylmässä ilmanalassa, puutteellisissa hoito-olosuhteissa ja niukalla ravinnolla maatiaisroduista kehittyi kestäviä, vähään tyytyviä ja vastustuskykyisiä. Rotujen historiasta johtuen alkuperäinen perinnöllinen muuntelu ja ihmisen jalostusvalinnan seuraukset vaihtelevat roduittain. (Kantanen ym. 2000, Simonen 1948.) 53 Kotieläinten merkitys ja tehtävät ovat vaihdelleet yhteiskunnassa eri aika- kausina. Aikaisemmin kotieläimillä oli keskeinen asema hoitajiensa, kas- vattajiensa ja omistajiensa elämässä, ei vain ravinnontuottajana vaan muil- lakin elämän alueilla. Lehmä on ollut vetojuhta, lannantuottaja, kansanpa- rantajan apulainen ja sillä on ollut merkityksensä omistajansa varalli- suuden ja sosiaalisen aseman määrit- tämisessä. Omavaraisessa taloudessa kotieläimet kuuluivat talonväkeen ja ansaitsivat leipänsä tekemällä työtä (Pohjalainen 1996). Ihmiset asuivat samoissa rakennuksissa kotieläintensä kanssa, Eläimet tuottivat ruokaa ja vaatteita ihmisille ja lantaa viljapellon ravinteiksi. Teurastetun eläimen ru- hon kaikki osat hyödynnettiin. Hallanaroilla alueilla viljanviljely oli epävarmaa ja jo varhain karjatalou- desta tuli merkittävä elinkeino. Sen sijaan varmoilla viljelyalueilla kar- jankasvatus jäi vähemmälle huomiol- le. Karjanlanta oli jatkuvasti viljeltä- vän pellon kasvintuotannon edellytys. Suomessa on lannoitusta pienessä määrin käytetty jo esihistorialliselta ajalta lähtien. Lannanpuute kuitenkin usein haittasi viljelyä ja johti siihen, että suuri osa maista oli vuosittain jätettävä kesannolle. Kaikki lanta pyrittiin ottamaan tarkoin talteen ja havujen käyttäminen lehmien kuivik- keena, ja lannan mukana pellolle kul- jetettuna, eräänlaisena lannan jatkee- na ”apulantana” on suomalainen kek- sintö, jonka tunsi jo Seitsemän vel- jeksen Jukolan Juhanikin. (Korhonen 2003). Ensiksi käykäämme lannan kimppuun niin kuin sontiaiset, ja paukahtelkoon 54 havutukki Jukolan nurkissa aamusta iltaan; karja, uhkea karja antakoon mos- kaa puolestansa korotteeksi myös; ja nouskoon tarhaamme kasat korkeat kuin kuninkaan linnan kultaiset muurit. (Kivi: internet) Karjan elinolosuhteet, kuten karjarakennusten sisustus ja karjan ruokinta, kuvaavat suhtautumista karjaan ja karjan menestymiseen. Heinää tuottavat niityt olivat karjanhoidon edellytys. Pohjanmaalla karjanhoidosta muodostui pääelinkeino jo keskiajalla, sillä runsaasti heinää tuottavat rantaniityt mah- dollistivat suurtenkin karjojen pidon. Varhaisessa karjataloudessa karjan tuo- tos perustui tavanomaisimmin eläinten määrään, ei niiden tuottoisuuteen. (Vahtola 2003.) Alkuperäisimmältä merkitykseltään naudat olivat työeläimiä. Härät yhdistet- tiin voimaperäiseen peltoviljelyyn. Sitkeytensä vuoksi ne soveltuivat parhai- ten verkkaiseen maanviljelytyöhön ja erityisesti 1600-luvulla härkien pitämi- nen lisääntyi, sillä kruunu saattoi viedä hevosen, mutta härkä ei sille kelvan- nut. Härillä tehtiin markkinamatkojakin, vaikka useimmiten härät vetivät rehukuormia, kuljettivat vettä ja joissakin tapauksissa maitoa meijeriin. Härät työskentelivät pareittain ja kynnettäessä ajaja tarvitsi apulaisen, joka useinkin oli lapsi tai vanhus. Työ tehostui ja nopeutui, kun yksi hevonen ja ajaja saat- toivat tehdä saman työn. Hevonen oli myös härkää monipuolisempi työssä ja matkoilla sekä kesti paremmin pakkasta. (Vihola 2004, Vuorela 1975.) Härän syrjäytyminen hevosella edellytti varallisuuden lisääntymistä, sillä hevosen rahallinen arvo esimerkiksi 1600-luvulla oli 5-10-kertainen verrattuna härän arvoon. Maidontuotannolla oli merkittävä asema karjankasvatuksessa jo silloin kun härät työjuhtina vetivät auroja. Voista muodostui kauppatavara, kun sen säi- lyminen suolaamalla voitiin varmistaa. Voi oli pitkään ainoa karjataloustuote, jolla oli kaupallista merkitystä ainakin valmistusta ympäröineellä lähialueel- la. Voin kaupallisesta arvosta johtuen suurin osa tuotetusta maidosta käytet- tiin voin valmistamiseen ja vain pienet lapset ja juottovasikat saivat juoda maitoa. Voin valmistuksen sivutuote kirnupiimä sen sijaan oli aikuisten joka- päiväistä juomaa. Ruotsista tullut pystykirnu tehosti merkittävästi voin val- mistusta läntisessä osassa maata, ja 1100-luvulta lähtien voita alettiin viedä ulkomaille. Heikosti talvella ruokittu lehmä tuotti keskiajalla 300 – 400 kg maitoa vuodessa ja siitä saatiin 10-15 kg voita. Pienestä tuotoksesta huoli- matta läntinen peltoviljelyalue muodostui voin ylituotantoalueeksi. Kaupalli- sen merkityksen lisäksi voilla oli, 1200-luvulta lähtien, keskeinen asema ve- ronmaksuvälineenä. Suomeen perustettiin ensimmäinen meijeri vuonna 1857, ja erityisesti 1860-luvulta lähtien voin vienti tehostui. Saksassa 1870-luvulla keksitty koneellinen voirasvan erotuslaite separaattori mullisti maidon käsittelyä Suomessa 1890-luvulta lähtien. Voin merkitys vientituotteena kasvoi entisestään. 1900-luvulla perustettiin osuusmeijereitä ja voirahoja käytettiin ulkomaalaisen viljan ostamiseen. (Vahtola 2003, Orrman 2003, Peltonen 2004.) 55 Kuva 15. Lypsyllä 1930- luvun puolivälin tienoilla (Kuva: tuntematon; Esko Jyväsjärven koti- albumista) Naudanlihaa syötiin harvoin. Teuraseläimiä olivat vanhat lypsämättömät lehmät ja sonnit, joita ei tarvittu lehmien astutukseen. 1500-luvulla täysikas- vuisesta naudasta saatiin lihaa noin 70 kg (Nummela 2003). Rehunpuutteen vuoksi varsinainen lihakarjan kasvatus oli mahdotonta. Taloudellisen merkityksen lisäksi kotieläimillä on ollut merkitystä ihmisten välisissä sosiaalisissa suhteissa. Karjan lukumäärä ja laji kertoi omistajansa vauraudesta, ja rikkauden mittana lehmien lukumäärää käytettiin jo viikinki- ajalla. Lihan syönti symbolisoi varallisuutta (Pohjalainen 1996) ja morsian toi myötäjäisinä miehensä taloon lehmän (Orrman 2003). Ulkomailta tuodut vieraiden rotujen eläimet olivat jo varhain merkki kartanoiden varallisuudesta samoin kuin ayrshiret ja friisiläiset 1900-luvun karjatiloilla (Hirvonen 1992). Roolijaon mukaan naiset hoitivat sorkkaeläimiä kuten lehmiä. Karja oli emännän omaisuutta, emännän hoidossa ja karjan menestyminen oli emännän vastuulla. Karjataiat kuuluivat emännän tehtäviin. (Vesala: internet, Ylinen 1996.) Eläinten ja ihmisten kiinteä suhde näkyy kansanomaisessa lääkinnässäkin, sillä vielä 1900-luvulla kansanparantajat käyttivät kotieläimiä apulaisinaan taistelussa tauteja vastaan. Niin myös lehmiä käytettiin apuna monien tautien parantamisessa. Palovammoihin käytettiin lehmän virtsaa, munuaistautia parannettiin hieromalla hiehon lihalla kipeää munuaisen kohtaa, närännäppy- läistä silmää paineltiin lehmän hännällä, ajoksia ja kurkunkipua parannettiin lehmän lannalla. (Ylinen 1996.) Tyypillistä maatiaisroduille sotiin asti oli paikallisuus ja omalta osaltaan niitä voidaan pitää kotiseutuhengen symboleinakin (Nieminen 2005). Tehostuvassa karjataloudessa lehmän ainoaksi tehtäväksi on kuitenkin jäänyt maidontuotanto, mikä osaltaan on heikentänyt vähätuottoisten maatiaislehmi- en asemaa karjatilojen kotieläimenä. 56 4.2 Suomalaisen maatiaiskarjan varhaisimmat vaiheet Suhtautuminen maatiaisrotuisiin kotieläimiin on kautta vuosisatojen vaihdel- lut. Ajallisesti ja paikallisesti maatiaiset ovat olleet ainoa vaihtoehto karuissa olosuhteissa. Maatiainen on ollut isänmaallinen vaihtoehto kansallisromanti- kolle tai vanhanaikaisessa ja jälkeenjääneessä pitäytyvälle tai geneettisesti ja kulttuurillisesti arvokas vaihtoehto säilyttämistä arvostavalle.. Kirjoituksessa seurataan aikajanalla suomalaista maatiaislehmää, sitä tuiki tavallista huonosti ruokittua pimeän lantanavetan asukkia läpi vuosisatojen lasku- ja noususuhdanteiden. Tunnistetaan miten maatiaislehmän asema as- teittain muuttuu kohti suojelua ja yhteiskunnan toimenpiteitä vaativaa, ge- neettisesti arvokasta alkuperäisrodun edustajaa. Maidontuotannollisten omi- naisuuksien lisäksi hallat ja katovuodet, kansalliset tuntemukset, sodat, lamat ja muotivirtauksetkin ovat vaikuttaneet maatiaislehmän menestymiseen tai unohtumiseen. Yksityiset ihmiset toivat 1500 – 1700- luvulta lähtien Suomeen siitosnautoja ulkomailta, ja niillä risteytetty maatiaiskarjaa. Ulkomaalaisten rotujen eläimet olivat kookkaampia ja näyttävämpiä kuin oma heikosti ruokittu ja hoidettu karjamme. Suomalainen maatiaislehmä tuotti 1600-luvun lopulla vuodessa 250–550 litraa maitoa (Korhonen: internet). Risteytyksillä oli tarkoitus paran- taa suomalaista karjaa ja erityisesti 1700-luvulla vallinneen mielipiteen mu- kaan ainoa keino parantaa maan alkuperäistä karjakantaa on risteyttää sitä muualta tuodulla puhtaalla rodulla. Kotieläinten ruokinnan ja hoidon paran- tamisesta ja kehittämisestä ja sen mahdollisesti tuomasta kehityksestä ei Suomessa tuolloin juuri puhuttu. Vieraiden rotujen vaikutusta alkuperäiseen eläinkantaan oli kuitenkin pieni tässä vaiheessa. (Nylander 1910, Myllylä 1991.) 1800-luvun alussa Suomen jouduttua Venäjän alamaisuuteen eläinten tuonti tyrehtyi lähes kokonaan. (Myllylä 1991.) Talouselämän elpyessä karjarotuky- symyksistä alettiin keskustella. Turussa v. 1847 pidetyssä yleisessä maanvil- jelysnäyttelyssä esitettiin useita maatiaiskarjaa puoltavia kommentteja kuten Emil Nyberg lausunto ”kotimainen karja ei ole hyvyyttä vailla, kun se vaan tulee oikein kasvatetuksi ja ruokituksi”. Hovioikeusneuvos Karl Robert Pro- cope otti selkeästi kantaa maan alkuperäisen karjan puolesta ja samalla vetosi rehuntuotannon ja karjan talviruokinnan parantamiseksi. Mukana oli havain- toja ja lausuntoja aikaisemmin maahamme tuoduista hollantilaisista holstein- rotuisista eläimistä, jotka olivat osittaneet selvää taantumusta alkuperäisestä hyvyydestään. (Nylander 1910, Myllylä 1991.) Jalostuksen lisäksihän ehdo- ton edellytys tuotannon kasvulle oli eläinten ruokinnan parantaminen ja re- hukasvien viljely. Saksalaisen rotupuhtausopin mukaan luonto on kehittänyt karjarodut, jotka ovat ominaisuuksiltaan muuttumattomia ja tasalaatuisia. Uskottiin, että samaa 57 rotua keskenään lisättäessä saadaan aina samanlaisia jälkeläisiä. Tärkeää oli vain valita omiin tarkoitusperiin sopiva rotu. Ensimmäinen varmasti tunnettu ayrshire-rotuisen eläimen tuonti Suomeen on vuodelta 1845, jolloin Linderin veljekset ostivat Saksasta ayrshiresonnin, - lehmän ja –hiehon. Vuonna 1845 senaatti myönsi määrärahan ulkomailta tuotavan karjan ostami- seen. Valtio ryhtyi karjan tuontiin vuonna 1847 ja seuraavan neljänkymme- nen vuoden aikana tuotiin Suomeen lähinnä ayrshirerotua, koska sitä pidettiin erityisen hyvin maamme olosuhteisiin sopivana. Muitakin rotuja tuotiin, mut- ta ainoastaan ayrshire kotiutui. Valtion varoin puhdasjalostuksen nimissä Suomeen tuodut 547 ayrshire-eläintä sijoitettiin eri puolille maata siitoskar- joiksi, joihin kuhunkin kuului sonni ja kaksi lehmää. Karjojen puhdasrotuise- na pitäminen ilman sukusiitosta oli pitkistä etäisyyksistä johtuen hankalaa. Jalostustyön kehittyessä Saksassa havaittiin, että periytymiskyky on yksilöl- linen ominaisuus, ja jalostukseen mukaan haluttavat ominaisuudet ovat haet- tavissa mistä rodusta tahansa. Risteyttäminen tuli jälleen ajankohtaiseksi ja Suomessa sekarotuisten eläinten määrä lisääntyi. Siitoskarjanomistajien kanssa tehty sopimus sisälsi ehdon, että sonni oli luovutettava astutuskäyt- töön kuudenkymmenen lähiympäristön lehmän kanssa vuosittain. Nyt pyrki- myksenä oli ayrshirerodun hyvin ominaisuuksien mahdollisimman nopea levittäminen eri puolille maata. Tuontiroduilla risteytettäessä maatiaiskarjasta tuli sekarotuista, mutta 1880- luvun alkuvuosiin asti vastustusta karjanparannustoimia kohtaan ei muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ollut. Mielipide kotimaisen karjan kelvotto- muudesta johtui enemmänkin ulkomailta tulevista karjanjalostusopeista kuin kotimaisesta kokemuksesta. (Nylander 1910, Myllylä 1991.) Maataloudellisessa tietokirjassa vuodelta 1910 Hannes Nylander kuvaa suo- menkarjan pienikokoiseksi, huonoruumiiseksi, vähän tuottavaksi ja yhtäläi- syyttä puuttuvaksi. Lehmät ainakin pienillä tiloilla olivat yleensä kirjavia ja sarvipäisiä, sarvettomat nupot olivat harvinaisia (Hankala 1938). Lehmien nimet kuvasi niiden ulkonäköä esim. Mustikki, Ristikki, Punikki, Kirjo, Pili- kanen ja Valakuna (MV K-28/893). Lehmien sarvet olivat vaihtelevan muo- toisia, hyvin usein kippurat. Eri puolilta maata asuvat Museoviraston kyse- lyyn vastanneet kuvailevat karjaa hyvin samalla tavalla: ”Sarvet olivat taval- lisesti ohuehkot ja kippurassa eteenpäin, mutta se ei ollut sääntö. Ne saattoi- vat sojottaa milloin minnekin. Rakenne oli hintelä ja siromuotoinen ja utare pieni, mikä kieli tavallisesti huonosta maidontuotannosta. Mustia ja mustan- kirjavia lehmiä oli myös, aivan maatiaislehmissä valkoisia sen sijaan har- vemmin (MV K-28/893). Sonneilla saattoi olla suorat sarvet. Lehmien kippu- rat sarvet jouduttiin sahaamaan poikki, koska ne saattoivat kasvaa päähän tai silmään kiinni.” Karjan kirjavuus ja sarvellisuus johtui eläinten sekarotuisuudesta, joka oli hyvin yleistä ainakin pienemmissä karjoissa. Yhden ja kahden lehmän kar- 58 joissa ei ollut omaa sonnia vaan lehmät astutettiin kylän kartanon tai isom- man talon sonnilla, joka useassa tapauksessa oli ayrshirerotua: ”Kuljetettiin sonnin tykö oli se mitä rotua tahansa kartanoissa usein ayr- shire…” (MV K-28/774). Esimerkiksi Ala-Satakunnassa 1800-luvun lopulla yli puolet karjasta oli seka- rotuista ja paikoitellen jopa 70 % (Heikola 2001: internet). Verrattuna 1600-lukuun 1800-luvun alussa ei maatiaisrotuisten maidontuo- tannossa oltu juuri edistytty, sillä vuonna 1834 keskiverto maatiaislehmä lypsi 390-520 litraa vuodessa. Kolmessakymmenessä vuodessa eli 1860- luvulle tultaessa maatiaiskarjan keskituotos nousi kuitenkin runsaaseen tu- hanteen litraan. Tosin samanaikaisesti ulkomaalainen karja pääsi liki kolmin- kertaiseen tuotokseen. (Korhonen: internet.) Katovuodet 1860-luvun lopulla pysäyttivät maatalouden kehityksen ja köyh- dyttivät maatalousväestöä. Nälkätalvi 1867 - 1868 oli tuhoisin. Katovuodet kasvattivat karjatalous merkitystään. Ulkomainen tuontivilja oli halpaa ja kotimainen viljanviljely alkoi vähentyä 1870-luvulta lähtien. Sen sijaan kar- jataloussektorilla voin hinta nousi ja menekkimahdollisuudet paranivat niin viennissä kuin kotimaan markkinoillakin. (Soininen 1980.) Omavaraisuus maataloudessa tarkoitti kykyä tai mahdollisuutta tuottaa omin voimavaroin hyödykkeitä, joita omassa taloudessa tarvittiin. Maatalouden kaupallistumiskehitys ja tuotantosuunnan muuttuminen kasvinviljelystä lyp- sykarjatalouteen alkoi 1860-luvulla saavuttaen koko maan 1800-luvun lop- puun mennessä. Katovuosien lisäksi muutoksia vauhditti siirtyminen omava- rastaloudesta vaihtotalouteen. (Vihola 2005a, Nieminen 2005.) Maataloustuotteiden kysynnän vilkastuessa karjanjalostuksen tärkeimmäksi pyrkimykseksi tuli maidon- ja lihantuotannon nostaminen. Jalostuksen merki- tys kasvoi, kun karjataloustuotteille tuli kysyntää kotitalouden ulkopuolella. (Simonen 1948.) 1900-luvun alussa voimistunut kehitysusko luonnontieteiden ja tekniikan avulla saavutettavasta elintason noususta vaikutti karjatalouteenkin. Maan virallinen maatalouspolitiikka oli nostanut karja- ja meijeritalouden maata- louden tärkeimmäksi tuotantohaaraksi. Tähän vaikutti myös se, että venäläi- nen, tulliton vilja heikensi kotimaisen viljanviljelyn kannattavuutta. Suomeen tuotiin 1700 – 1800-luvuilla nautoja viidestätoista eri rodusta, kun- nes tuontieläinten mukana tulleet vaaralliset eläintaudit, karjarutto ja nautatu- berkuloosi saivat aikaan eläinten täydellisen tuonnin tyrehtymisen vuosina 1885-1895. Ayrshireä ja maatiaisrotuja lukuun ottamatta aikaisemmin tuodut naudat kuolivat tauteihin. Todennäköisesti Suomessa oli ollut nautatuberku- loosia navetoissa 1700-luvulta lähtien, mutta tuberkuloosin löytäminen ennen tuberkuloosikokeen kehittämistä oli hankalaa. Kotoiset maatiaiseläimet olivat tulleet taudille immuuniksi, mutta tuontieläimillä ei vastaavaa immuniteettia ollut. (Nylander 1910, Myllylä 1991.) 59 Maatiaiskarjan käyttöarvoa alettiin pohtia kun huoli tuontieläinten mukana tulevista tarttuvista taudeista levisivät ja tanskalaisen professori V. Proschin kannanotot puhdasjalostuksesta ja paikallisiin olosuhteisiin sopeutumisesta tulivat keskusteluun. Kuva 16. Maatiaislehmä Aunuksesta (Lähde: Maahenki. Maataloudellinen tietokirja 1910) 4.3 Yhtenäinen ulkonäkö jalostuksen tavoitteena Vuonna 1892 perustetun maatilahallituksen johtoon valittiin maatiaisharras- tuksestaan ja puhdasjalostusopin seuraajana tunnettu Nils Grotenfelt. Päätet- tiin, että vain kolme suomenkarjarotua ja ayrshire hyväksyttiin jalostettaviksi nautaroduiksi. Vuonna 1898 perustettiin Itä-Suomen Karjanjalostusyhdistys (ISK); siten kyyttöjen kantakirja edustaa vanhinta suomalaista kotieläinjalos- tusta. Länsi-Suomen Karjanjalostusyhdistys (LSK), Pohjois-Suomen Karjan- jalostusyhdistys (PSK) ja Suomen Ayrshire-yhdistys (SAY) perustettiin heti 1900-luvun alussa. Kaikki näitä ryhdyttiin jalostamaan omina puhtaina rotui- naan. (Nylander 1910, Myllylä 1998.) Kansallisesta herätyksestä alkunsa saanut 1800-luvun lopun kansallisroman- tiikka kattoi niin kansanrunouden kuin maatiaislehmätkin. Maatiaiskarjan jalostaminen oli osa kasvavaa kansallistunnetta, sillä järkevyyden ja taloudel- lisuuden ohella jalostuksen perusteina mainittiin ylpeys, rakkaus ja isänmaal- lisuus. Ayrshiren kasvatusta pidettiin herrojen harrastuksena, erikoisuudenta- voitteluna ja epäisänmaallisena, mutta toisaalta maatiaisrotujen kasvattami- nen miellettiin vanhoilliseksi ja jälkeenjääneeksi (Vatanen 1997). Vuonna 1898 pidettiin Kuopiossa ja Tampereella yleiset maatiaiskarjanäytte- lyt. Kuopion näyttelyyn oli ilmoitettu 477 itäsuomenkarjan eläintä ja näytte- lyyn niistä tuotiin 270. Se tarjosi hyvän kuvan itäsuomenkarjan silloisesta tilasta ja näyttelyssä sovittiin yhteisistä tavoitteista tulevaa jalostustyötä var- ten. (Nylander 1910, Myllylä 1991.) 60 Osanotto Tampereen näyttelyyn oli huomattavasti vähäisempää, sillä län- sisuomenlehmiä oli näytteillä vain 130 kappaletta. Ristiriitaa aiheutti se, että Hämeen punaista karjaa ei tunnistettu maatiaisroduksi. Jalostuksessa oli epä- johdonmukaisuutta ja näyttelyssä vuonna 1894 palkittiin ensimmäisellä pal- kinnolla ryhmä erästä maatiaiskarjatyyppiä, jota vuoden 1898 näyttelyssä ei hyväksytty maatiaiseksi. Lapinkarjaa näyttelyssä edusti vain viisi eläintä, mikä ilmeisesti johtui pitkästä etäisyydestä. ( Nylander 1910.) Maatiaisrotujen jalostuksessa päähuomio kiinnitettiin ulkoisiin ominaisuuk- siin tuotanto-ominaisuuksien kustannuksella. Rotumääritelmissä käytettiin sanoja hyvä, lempeä, kaunis, joilla ei paljoa ole merkitystä lehmän maidon- tuotannon kanssa. Jalostusyhdistykset määrittelivät tavoitteekseen lypsytyyli- sen eläimen ja lehmän maidontuotanto-ominaisuuksia pyrittiin arvostelemaan ja arvioimaan ulkomuodon ja siinä ilmenevän lypsytyylisyyden avulla. Ylei- sen käytännön mukaisesti syrjäisten seutujen lehmiä pidettiin puhdasrotuisi- na. Niukasta ruokinnasta ja heikosta hoidosta johtuen ne usein olivat pieni- kokoisia ja tästä rotumääritelmiin tuli vaatimukseksi pienikokoisuus. Keski- kokoa kookkaammat eläimet karsittiin rodun jalostuksesta, koska niiden us- kottiin olevan sekarotuisia. (Myllylä 1998, Myllylä 1991, Vatanen 1997.) Suomenkarjan määristä roduittain on vähän tietoa 1900-luvun alkuvuosi- kymmeninä. Hannes Nylander teoksessa Suomen Maatalous I vuodelta 1922 selvittää karjan määrää ja rotua lääneittäin. Eniten karjaa oli Vaasan, Turun ja Porin, Kuopion ja Viipurin lääneissä ja vähiten karjaa oli Hämeen, Uuden- maan, Oulun ja Mikkelin lääneissä Yli puolet karjasta oli sekarotuista Vaa- san, Hämeen, Turun- ja Porin, Uudenmaan ja Viipurin läänissä. Sen sijaan sekarotuisia karjoja oli vähän Oulun, Kuopion ja Mikkelin lääneissä. (Nylan- der 1922) Läänien suurta sekarotuisten karjojen määrä selittänee se, että samoissa lää- neissä oli myös ayrshirekarjoja. Suurilla tiloilla pidettiin ayrshirejä ja pienillä tiloilla maatiaisia. Maatiaisista oli aikojen kuluessa tullut sekarotuisia, koska astutukset oli hoidettu ayrshiresonneilla. Syrjäisemmissä lääneissä ulkoa tuotujen jalostettujen eläinten vaikutus taas oli jäänyt vähäiseksi ja karjat olivat pääosin säilyneet puhtaina maatiaiskarjoina. (Nylander 1922.) Kuva 17. Maatiaislehmä Perä-Pohjolasta (Lähde: Maahenki. Maataloudellinen tieto- kirja 1910) 61 4.4 Tuotokseen perustuva jalostus Vuonna 1912 lehmien kantakirjaan merkitsemiseen tuli myös tuotosvaatimus. Sotien välisenä aikana tilattoman väestön ongelmia korjattiin uuden asutus- lain myötä ja maatalouspolitiikan tavoitteeksi tuli elintarvikeomavaraisuus. Viljantuotantoa ryhdyttiin tukemaan viljatullein. Karjatalouden menestyksen ehtona pidettiin ruokinnan, hoidon ja jalostuksen tehostamista, jotta karjan- hoidosta saattoi saada kunnon palkan. (Myllylä 1991.) Kuva 18. Maatiaislehmien tuotos 1905 (Lähde: Maahenki Maataloudellinen tietokirja 1910) Karjakauppa Etelä-Suomesta pohjoiseen kävi vilkkaana ja karjan mukana liikkuivat karjatauditkin. Tarkastusyhdistykset yleistyivät meijeritoiminnan laajetessa ja säännölliset tulot kannustivat investoimaan karjaan. Karjan tuot- tavuudesta kertovia numerotietoja pidettiin tärkeänä osana taloudellisesti kannattavaa karjanjalostusta. Enää hyvätuottoista lehmää ei kannattanut pel- kän ulkomuodon perusteella sulkea pois jalostuksesta. Tuotanto-ominaisuuksien merkitys alkoi 1930-luvun alkupuolella painottua yhä enemmän sonnien jälkeläisarvosteluissa. Ulkomuotoon perustuva jalos- taminen eli formalismi väistyi, kun saatiin enemmän tuotostuloksia, ja jalos- tusta voitiin perustaa niihin. Formalismin väistymiseen vaikutti myös periy- tymisen peruskäsitteiden selkeytyminen, ja Mendelin teorioiden tuleminen yleisemmin tunnetuksi. Karjantarkkailussa tärkeää ei ollut ainoastaan maidon määrä vaan laatu eli rasvaprosentti. Kestävyydelle, kokonaistuotokselle ja lehmän jälkeläisten menestymiselle annettiin suurta arvoa. Kilpailutilanne rotujen välillä jatkui koko sotien välisen ajan ja ayrshirerotu levittäytyi vähän kerrallaan idän ja pohjoisen suuntaan. (Myllylä 1991.) 62 30-luvun alussa Maaseudun Tulevaisuudessa oli runsaasti kirjoituksia karjan- jalostusyhdistyksistä. Näyttävimmin kirjoituksissa oli esillä Ayrshire- jalostusyhdistyksen kanssa Itä-Suomen Karjanjalostusyhdistys. Itäsuomen- karjalla oli johtoasema monissa karjanäyttelyssä ja Itä-Suomen Karjanjalos- tusyhdistyksen jäsenmäärä oli lisääntynyt lähes tuhannella. Kirjoituksissa yhdistyksen työtä pidettiin voimakkaana ja monipuolisen laajan alueen karja- talouden kaikenpuolisena kohottamispyrkimyksenä. (MT 7.3.1931) Maaseudun Tulevaisuus 10.1.1931 kirjoitti myös yhteistyön virittämisestä karjanjalostusyhdistysten välille. Artikkelissa oli esillä yhteisen edustajiston kokoaminen kotieläinjalostusyhdistyksille, ja sen mukaan asiaa valmistele- maan asetettu toimikunta oli jo kokoontunut. Kysymys oli kotieläinjalos- tusyhdistysten yhteistyön tiivistämisestä. Kirjoituksessa korostettiin, että nykyinen aika ei sovellu uuden keskusliiton perustamiselle, mutta todettiin, että mikään ei sen sijaan estä muodostamasta erillistä kotieläinyhdistysten edustajistoa. Myöhemmässä artikkelissa 19.3.1931 kirjoitettiin, että edustajis- ton muodostamista silmällä pitäen oli erikoisyhdistyksille lähetetty kirjelmät. Nautayhdistyksistä itäsuomenkarja- ja ayrshire-yhdistys olivat lehden ilmes- tymiseen mennessä vastanneet kutsuun, mutta sitä lehti ei kerro, aikailivatko Länsi-Suomen - ja Pohjois-Suomen Karjanjalostusyhdistystykset. Maaseudun Tulevaisuus kirjoitti 21.4.1931 kotieläinjalostusyhdistysten päässeen yhteis- toimintaan vapaaehtoista tietä ja yhteisen edustajiston perustavassa kokouk- sessa olivat olleet edustettuina kaikki nautakarjanjalostusyhdistykset. Yhteistyö ei ollut mutkatonta, sillä 24.3.1931 Maaseudun Tulevaisuudessa kirjoitettiin levottomuudesta Ayrshire-jalostusyhdistysväen keskuudessa. Liikkeellä oli huhuja Länsi-Suomen - ja Ayrshire-yhdistysten yhdistämisestä, mutta erimielisyyksien uskottiin johtuvan suurelta osalta väärinkäsityksistä ja kuvitteluista. Kyseisessä Maaseudun Tulevaisuuden artikkelissa prof. Toivo Terho totesi ”en käsitä mitä Ayrshirellä olisi tällaisesta risteytyksestä voitet- tavana”. Karjojen määriä ja sijoitusta kuvaavat Maaseudun Tulevaisuuden artikkelit, joissa on luetteloita kantakirjasonneista ja sonniosastoista. Lehden 14.3.1931 kirjoituksessa itäsuomenkarjan kantakirjasonneja oli 543 ja ne olivat sonni- osastoilla maanviljelysseurojen alueella Pohjois-Karjalassa, Kuopiossa, Itä- Karjalassa, Mikkelin läänissä, Keski-Suomessa, Viipurin läänissä, Itä- Hämeessä, Keski-Pohjanmaalla, Oulun läänissä, Kajaanissa ja Länsi-Viipurin läänissä. Samaisen lehden kirjoituksen 14.5.1931 mukaan puolestaan län- sisuomenkarjan kantakirjasonneja oli 664 maanviljelyseurojen alueilla Etelä- Pohjanmaalla, Hämeen-läänissä, Häme-Satakunnassa, Itä-Hämeessä, Länti- sessä Viipurin-läänissä, Oulun-läänin talousseuralla, Pohjanmaalla ruotsalai- sella alueella, Satakunnassa, Suomentalousseuralla, Uudenmaanläänissä ja Varsinais-Suomessa. Maaseudun Tulevaisuuden 14.4.1931 kirjoituksessa pohjoissuomenkarjan kantakirjasonneja oli 46 ja sonniosuuskunnat sijaitsivat Peräpohjanmaan maamiesseuran alueella ja Lapin ja Oulun läänien talousseu- rojen alueilla. 63 Vuonna 1937 Valtioneuvoston asettama toimikunta Toivo Terhon johdolla jätti ehdotuksensa uusiksi yhteisiksi kantakirjavaatimuksiksi ja jalostusoh- jelmaksi. Kaikki karjanjalostusyhdistykset hyväksyivät ne ja muuttivat omat jalostusohjelmansa esityksen mukaisiksi. Kantakirjavaatimukset määrättiin rasvakiloina ja maidon rasvapitoisuudelle asetettiin minimivaatimus. Lehmi- en ja sonnien kantakirjat jaettiin osiin: kantakirja-, palkinto-, valio- ja mara- tonluokka. (Myllylä 1998.) Kuva 19. Itäsuomalainen lehmä (Lähde: Maahenki Maataloudellinen tietokirja 1910) 4.5 Sota ja evakuoinnit Sodan syttyminen 1939 paljasti maatalouden haavoittuvuuden, sillä viljasadot ja voinvienti olivat pitkälti nojautuneet ulkomailta tuotuihin väkilannoitteisiin ja rehuihin. Tuonti loppui lähes kokonaan ja omavaraisuuskin horjui. Sota- vuosien huonot säät aiheuttivat katoa ja maataloustuotannon kannattamatto- muutta lisäsi hintasäännöstely. Lehmät haluttiin pois sodan jaloista, mutta kiireessä ei usein ehditty tehdä mitään, vaan lehmät jätettiin navettaan, pääs- tettiin irti tai ammuttiin. (Vihola 2004b, MV K-28.) Karjalan luovutukset ja Lapin evakuoinnit sirottelivat itäsuomalaiset kyytöt ja lapinkarjan ympäri Suomea. Paljon karjaa katosi ja kuoli vaelluksella. Pakkosiirrettyjen mukana tuli Länsi-Suomeen paljon karjaa, jota kaikkea ei pystytty ruokkimaan, vaan teurastaminen aloitettiin jo sodan aikana. Välirauhan ja jatkosodan aikana siirrettiin länsisuomenkarjaa Kannakselle. (Vatanen 1997.) Eläkeläisemäntä Urjalasta muisteli haastattelussa anoppinsa kyyttöä (haastat- telu 13.12.2004 SK.). Hämeeseen evakuoidun kyytön runsaslypsyisyyttä ihmeteltiin sijoitustalossa ja mielellään olisi omaankin karjaan haluttu sa- mankaltainen lypsäjä. Kyyttö poiki lehmävasikan evakuointiaikana ja sen anoppi lähtiessään jätti taloon kiitokseksi. Pohjoissuomenkarjan jalostusta olivat kautta aikain haitanneet tilojen väliset pitkät etäisyydet, mutta lopullisen iskun jalostukselle antoi sota. Ennen sotaa Lapissa oli suuria karjoja, mutta vuoden 1944 evakkomatkan seurauksena 64 Ruotsiin siirretty karja risteytyi lähisukulaisensa ruotsalaisen tunturirodun kanssa. (Vatanen 1997, Nieminen 2005.) 4.6 Karjanjalostus yhdistyy Monien neuvottelujen, esitysten ja vaiheiden lopputuloksena vuonna 1946 perustettiin Suomen Karjanjalostusyhdistys, jonka oli määrä unohtaa eläimen väritykseen perustuva valikoiminen. Varsinainen toiminta alkoi 1950, jolloin roduille tuli yhteinen kantakirja. Kantakirjavaatimukset pysyivät pääosin entisellään. (Myllylä 1998.) Yhdistysten sulautumisesta yhdeksi jalostusorganisaatioksi oli puhuttu vuo- desta 1922, mutta aikaisemmin siihen ei ollut edellytyksiä. Esimerkiksi ul- komuotojalostuksen aikana väri esti asian etenemisen. Länsi-Suomessa osal- taan pelättiin, että itäsuomenkarja saa valta-aseman, koska se oli parhaiten edustettuna Kuopion näyttelyssä 1922 ja kirjoituksista Maaseudun Tulevai- suudessa ainakin 30-luvun alussa voi päätellä, että itäsuomenkarja oli jopa vahvimmin edustettuna julkisessa kirjoittelussa. Sota ja evakuoinnit kuitenkin olivat katkaisseet itäsuomenkarjan mahdollisuudet tehokkaasta karjanjalos- tuksesta. Uudessa yhdistyksessä länsisuomenkarja oli vahvimmin edustettuna, kun samanaikaisesti lapinkarjan ja kyytön kannat heikkenivät. Kyyttöjä siemen- nettiin länsisuomalaisilla sonneilla paremman maidontuotannon toivossa. Sodan jälkeisen maatalouden selkeä tavoite oli nostaa tuotantoa ja lisätä te- hokkuutta. Karjataloudessa tämä merkitsi usein rodun vaihtamista suomen- karjasta ayrshireen. Lehmien vaihtaminen jalostettuihin oli nopeampi tapa nostaa tuotantoa kuin omien lehmien jalostaminen tuottavammiksi. Ayrshire oli runsaasti myynnissä esim. eläinhuutokaupoissa ja yleensä ayrshirekarjat olivat suurempia kuin maatiaiskarjat. Jalostustoiminnan käynnistyessä son- niyhtymien kautta pienetkin karjat saivat käyttöönsä hyviä sonneja. 1940- luvulla aloitettiin keinosiemennystoiminta, minkä seurauksena hyvien sonni- en sperma saatiin laajempaan käyttöön koko maahan. Ensimmäinen keinosii- tosyhdistys perustettiin vuonna 1946. Maatiaiskarjat alkoivat jäädä tuotosmäärissä ayrshirestä jälkeen. (Myllylä 1991, Vatanen 1997.) Itäsuomenkarja ei kuitenkaan vielä ollut menettänyt mahdollisuuksiaan. Maaseudun Tulevaisuudessa helmikuussa 1947 kirjoitet- tiin, että itäsuomalaisten kantakirjaan oli v. 1946 liitetty enemmän lehmiä kuin minään aikaisempana vuonna ja artikkelin mukaan se oli seurausta suun- tauksesta hankkia pienempiinkin karjoihin korkeatuottoisia tuotantoeläimiä. (MT 1.2.1947) Maaseudun Tulevaisuuden artikkelissa 17.4.1947 karjanjalostusyhdistysten yhdistämistä pidettiin hyvänä asiana, koska se nähtiin esimerkkinä rationaali- sesta toiminnasta erityisesti kentällä rotujen rajaseuduilla. Yhdistysten eri- mielisyyttä muisteltiin rajuluontoiseksi ja sivullisillekin kuuluneeksi. Uudelle Suomen Karjanjalostusyhdistykselle ryhdyttiin laatimaan yhteistä jalostusoh- 65 jelmaa ja lopussa kyseltiin, että millaiseksi yhdistetty suomenkarja on tarkoi- tus jalostaa. Maaseudun Tulevaisuuden maaliskuun 1947 (15.3.1947) pakinan Rotusopu mukaan maatiaisrodut tuskin eroavat muussa kuin värissä toisistaan. Samaa sitkeyttä, vähään tyytyväisyyttä ja kehittymiskykyä niistä kaikista löytyy kirjoittaja mukaan. Ylevästi pakinoitsija Marjatta kuvaa yhdistysten yhtymis- tä. Minusta tuntuu kuin punainen lehmä ojentaisi kätensä valkoiselle ja pu- nakyyttö keskustastaan hymyilisi sovinnollisesti oikealle ja vasemmalle: sovi- taan pois vanhat riidat, yksiä suomalaisia kun ollaan. Jos sinun värisi enem- män punaista kuin minun ja jos sinä olet valkoisempi kuin minä, niin eihän se sittenkään niin paljon merkitse sen rinnalla, että olemme kaikki suomalaisia, joilla on sama päämäärä, suomalaisen rodun maine ja kunnia. Lehmät käy- vät edellä tietä näyttäen… Vasta käydyllä ja hävityllä sodalla, uuden elämän rakentamisella ja kansallisella yhteydellä lienee vaikutuksensa tähän ylevään lausahdukseen (vertaa kansallisromanttinen aika 1900-luvun vaihteessa ja suhtautuminen maatiaisiin). Maatiaiskarjat samoin kuin ayrshirekarjatkin saavat kiitosta 11.2.1950 Maa- seudun Tulevaisuudessa, missä kerrotaan Suomen Ayrshire-yhdistyksen tule- vista 50-vuotispäivistä ja mainitaan, että tunnusomaista ayrshirekarjalle ja maamme karjalle yleensä on ollut tuotoksen ja rasvaprosentin nousu. 4.7 Maatiaisista ei enää puhuta 1960-luku oli suomenkarjan kohtalon vuosikymmen. Ayrshire saavutti enemmistöaseman Suomen karjakannasta ja suomenkarja oli jäänyt selkeästi jälkeen ayrshirestä maidon- ja lihantuotanto-ominaisuuksissa. Suomenkarjan joukossa taas länsisuomalaisten osuus lehmissä lisääntyi ja kyyttöjen ja lapin- lehmien väheni. Keinosiemennyksessä oli käytettävissä ainoastaan yksi poh- joissuomenkarjan sonni, joka sekään ei ollut jälkeläisarvosteltu. Syrjäiset lapinkarjatilat käyttivät astutukseen omaa tai naapurin sonnia. Kyytöillä oli useita jälkeläisarvosteltuja sonneja, mutta sonnien valinnassa keskityttiin liikaa valiosonneihin ja sukulaisuus ja sukusiitos alkoivat vaikeuttaa sonnien hankintaa, ja kyyttöjen kasvattajat siirtyivät länsisuomenkarjan sonneihin. 1960-luvun alussa Suomen Karjanjalostusyhdistys alkoi tuoda Tanskasta ja Ruotsista maahamme friisiläistä nautakarjaa, joka on maailman levinnein lypsykarjarotu. Suomenkarjayhdistys kannusti luopumaan suomenkarjasta siementämällä lehmät friisiläissonneilla. Suurin merkitys tällä oli län- sisuomenkarjan vähenemiseen. Kaikki keinosiementäjätkään eivät kuitenkaan olleet risteytysten kannalla, sillä eläkeläisemäntä Urjalasta muisteli sitä, mi- ten keinosiementäjä kutsui heidän risteytyslehmiään mulateiksi (haastattelu 13.12.2004 SK). Yksi syy luopua lehmistä oli ylituotannon takia maksettavat tapporahat ja peltojen paketointikorvaukset.(Maijala 1998b, Vatanen 1997.) Kehittyvät eläinlääkäripalvelut vaikuttivat myös omalta osaltaan rodun vaih- toon.. Museoviraston keruuarkiston kyselyaineistosta käy ilmi, että eläinlää- käripalvelut parannuttua vaatimattomasta, terveestä ja heikkotuottoisesta 66 maatiaiskarjasta saatettiin siirtyä jalostettuihin parempi tuottoisiin, mutta samalla sairastelevimpiin eläimiin. Vuonna 1971 perustettiin Suomen kotieläinjalostusyhdistys SKJY ( Niemelä 2004) ja maatiaisroduista ei puhuttu enää virallisesti. Ainoastaan ayrshirejä ja friisiläistä jalostettiin ja maatiaiskarjojen määrä väheni. Vuonna 1972 Suo- men Kotieläinjalostusyhdistys ilmoitti suhtautuvansa eri rotuihin täysin tasa- puolisesti. Rodun vaihtoa ei suositeltu karjankasvattajille, mutta jos yksityi- nen karjankasvattaja halusi kokeilla uutta rotua, saisi hän yhdistyksen toimi- henkilöltä asiantuntija-apua sopivimpien sonnien etsintään. Vuoden 1975 Nautakarja-lehdessä Lauri Myllylä kirjoittaa, että risteyttämisen kautta on suomenkarjan arvokkaita geenejä siirtynyt vuosien kuluessa sekä ayrshireen että friisiläiseen. Lehdessä nähtiin tärkeäksi suomenkarjan säilyttäminen ja Suomen Kotieläinjalostusyhdistys vetosi suomenkarjan jalostajiin ja toivoi heidän jatkavan tehokasta jalostustyötä. (Myllylä 1991.) Vuosina 1960- 1980 suomenkarjan tarkkailulehmien osuus laski lähes 50- prosentista 2,5-prosenttiin. Ja samalla rotusuhteet maatiaiskarjojen keskuu- dessa muuttuivat radikaalisti länsisuomenkarjaa suosivaksi. (Osuuskunta kotieläinjalostuskeskus-FABA 2000: internet) Kotieläinjalostuksen tilastokirjan 2000 taulukossa Tarkkailulehmien rotusuh- teet selviää, että vuonna 1955 tarkkailulehmistä oli 52 % suomenkarjaa ja 44 % ayrshirekarjaa. Taas vuonna 1970 oli suomenkarjaa 21 %, ayrshire-karjaa 77 % ja friisiläisiä 1 % ja vuonna 2004 oli suomenkarjaa 1 %, ayrshire-karjaa 71 % ja friisiläisiä 28 %. (Osuuskunta kotieläinjalostuskeskus- FABA 2000: internet) Kuva 20. Pelson vankilatilan pohjoissuomenkarjalehmiä (Kuva: Miia Karja) 67 4.8 Maatiaiskarjan suojelu Paikalliset alkuperäisrodut ovat osa kansallista perintöä, jonka säilyttäminen tuleville sukupolville on tärkeä osa sekä kulttuurin että eläinten geeniperimän säilyttämistä. Lajien perinnöllisen monimuotoisuuden supistumiseen on havahduttu eri puolilla maailmaa, ja useissa maissa on kotieläinten geenivarojen suojelua eli geenipankkitoimintaa. 1970-luvun alussa Suomesta puuttui lähes kokonaan karjarotujen arvojärjestyksen selvittävä tieteellinen tutkimus. Vuonna 1975 valtion koulutiloilla Joroisissa, Kajaanin mlk:ssa, Rovaniemen mlk:ssa, Kitti- lässä ja Muhoksella oli hyvät suomenkarjat ja näillä tiloilla pyrittiin tehosta- maan jalostusta. Karjojen merkitys oli hyvän geenimateriaalin säilyttämisessä ja jalostustyön edistämisessä. (Myllylä 1975, Maijala 1998b.) 1970-luvulla Valtion keinosiemennystoimikunta ryhtyi toimenpiteisiin sonni- en sperman säilyttämiseksi geenipankeissa, ja lehmien geenit tuli säilyttää hyvissä karjoissa. Vastuullisena tahona säilyttämisessä oli Suomen Kotieläin- jalostusyhdistys. Kysymys oli säilyttämisestä, mutta samalla myös jalostuk- sen edistämisestä. Myöhemmin geenipankkeihin on sperman lisäksi pakastet- tuna säilötty alkioita, joita on käytetty koeputkihedelmöityksessä ja alkioiden sukupuolilajittelussa. Nykyään Osuuskunta Kotieläinjalostuskeskus FA- BA:lla on ISK:n, LSK:n ja PSK:n sonneja listoillaan keinosiemennyksessä käytettäväksi. MTT säilyttää PSK:n ja ISK:N pakastettua spermaa ja alkioita. Karjantarkkailutilastoissa maatiaiskarjat tilastoidaan yhdellä nimikkeellä suomenkarja. (Myllylä 1975, MTT / Maa- ja elintarviketalouden tutkimus- keskus :internet) Maatalouden ympäristötukiohjelman yksi erityistukimuoto on suunnattu al- kuperäisrotujen säilyttämiseen. Tuen ehtona on, että eläimiä kasvatetaan tilal- la kyseisen rodun lisäämiseksi. Kasvattajille maksettavan tuen tarkoituksena on auttaa viljelijöitä turvaamaan taloudellisesti, tieteellisesti ja kulttuurihisto- riallisesti arvokkaiden paikallisten rotujen ja niiden erityisominaisuuksien sekä näiden rotujen perinnöllisen muuntelun säilyminen. (Hömmö 1998.) Alkuperäisrotujen kasvattaminen ei kuitenkaan onnistu ainoastaan tukien avulla. Säilytyskarjoja perustettiin oikeusministeriön vankeinhoito-osaston maatiloille. Vankilat, jotka aikaisemminkin olivat merkittäviä suomenkarjan jalostajia, ostivat 1980-luvun puolivälissä pohjoissuomenkarjaa ja itäsuomenkarjaa ja 1989 länsisuomenkarjaa. Karjat toimivat geenipankkikar- joina ja niiden tehtävä on erisukuisten sonnien tuottaminen. Geenipankkikar- joja ylläpidetään MTT:n ja Rikosseuraamusviraston välisellä sopimuksella Sukevan ja Pelson vankilatiloilla. (Myllylä 1991, Maijala 1998b.) 4.9 Tulevaisuuden potentiaali? Aikaisimpina aikoina naudoilla oli monia eri tehtäviä työjuhdan ja maidon- ja lihan tuotannon lisäksi. Niillä oli tärkeä merkityksensä ihmisten välisissä 68 sosiaalisissa suhteissa, kotiseutuhengen symboleina ja kansanparantajan apu- laisinakin. Kasvavan luonnontieteiden ja tekniikan saavutuksiin uskovan kehityksen myötä lehmän ainoaksi tehtäväksi jäi maidontuotos, sillä lihan ja maidon tuottaminenkin oli eriytynyt erirotuisille naudoille. Nyt maatiaisten mahdollisuuksia pohdittaessa tuntuu kuin olisi tultu askel taaksepäin, sillä jälleen lehmästä on moneksi. Ei vain paperilla ja juhlapu- heissa vaan koettuna ja toteen näytettynä. Maatiaisrotuisten eläinten geneettinen arvo on kiistaton ja viime vuosikym- meninä on tehty työtä niiden suojelemiseksi ja säilyttämiseksi. 1960-luvulle asti maatiaislehmät olivat taloudellisesti merkittäviä ja jalostuksen ansiosta korkeatuottoisia tuotantoeläimiä. Kirjoituksessa on haluttu tuoda esille maa- tiaislehmien usein unohdettuja, mutta aikaisemmin hyvinkin tunnettuja mer- kityksiä, jotka nykyaikaan tultaessa ovat supistuneet ainoastaan maidontuo- tannollisiksi. Nykyaikaisen pitkälle jalostetun suomenayrshireä tai holstein- friisiläislehmän arvoa mitataan litroissa, kiloissa ja prosenteissa ja tuotanto- yksikkökoon kasvaessa lannasta on tullut ongelmajätteisiin rinnastettavaa haitta-ainetta. Maatiaislehmät jalostamattomina ja pienituottoisina ovat hä- vinneet maidontuottajien kilpailun. Maatiaislehmät edustavat kulttuurihisto- riallisia lypsyrotuja ja niiden maidossa on monia erikoisominaisuuksia kuten hyvä juustoutumiskyky, joilla tänään ja tulevaisuudessa saattaa olla arvoa. Ainoastaan maidontuottajina maatiaislehmät säilyttävät maidontuotannolliset ominaisuutensa. Monet tämän päivän maatiaislehmien tehtävät kuten maise- manhoito, maatilamatkailun imagonluoja, imettäjäemä ja hoivatilan lemmikki eivät edesauta maidontuotannollisia ominaisuuksia. Kuitenkin geneettisen suojelun kannalta on tärkeää, että maatiaisia on monissa paikoissa, mutta kaikkein tärkeintä on, että niitä on maatiloilla maidontuottajina jatkamassa rooliaan lypsykarjana. Suomenkarjan lehmä tuottaa rodusta riippuen 2 000-3 000 litraa vähemmän maitoa vuodessa kuin Ayrshire- tai holstein-friisiläislehmä (ProAgria: inter- net). Maatiaisrotuisia lehmiä pitäville tiloille maidontuotannon kannattavuu- teen vaikuttaa alkuperäisrotujen kasvattajille maksettava ympäristötuen eri- tyistuki (Heikkinen 2005). Poliittisilla ohjauskeinoilla on omalta osaltaan mahdollisuus vaikuttaa eläinmääriin ja tiloihin, joissa maatiaiskarjoja kasva- tetaan. Jatkokysymys ja tutkimusaihekin voisi olla; onko kyytöistä, länsisuomen- lehmistä ja lapinlehmistä kymmenien ja satojen eläinten nykyaikaiseen pihat- toon ja lypsyrobotilla varustetuille lypsyasemille? Pienikokoisina, terveinä, hyväjalkaisina, pitkäikäisinä, hedelmällisinä ja sarvettomina ne vaikuttavat mitä parhaimmalta karjalta tulevaisuuden navetassa, jossa toivottavasti tär- keintä ei ole ainoastaan korkea tuotos vaan myös pitkäikäisyys ja terveys. Vasikan kasvattaminen poikivaksi lehmäksi kestää yli kaksi vuotta, joten merkitystä kannattavuudelle on silläkin, että maatiaislehmä poikii elämänsä aikana useampia kertoja kuin tarkkailulehmät keskimäärin (Heikkinen 69 2005.). Mutta sopiiko maatiaislehmä nykyaikaiseen tehokkaaseen tuotan- toon? Vai pitääkö se jättää hirsinavetan hämärään? Yhteiskunnassa ja ihmisten arvoissa tapahtuvista muutoksista huolimatta maatiaislehmän merkitystä ravinnontuottajana ja esi-isiemme ja – äitiemme hengissä pitäjinä ei pidä unohtaa tänä päivänäkään kuten eivät unohda he, jotka omakohtaisesti muistavat ajan, jolloin lehmän lypsämällä maidolla oli suuri merkitys perheen elannolle. Jo aikaisemmin kirjoituksessa mainitaan Museoviraston kyselyyn vastanneen henkilön (syntynyt 1914), joka muisteli lapsuutensa lehmää ja sanatarkasti häntä toistaen toivon maatiaislehmälle pitkää ikää. Se oli kuin pyhä lehmä sillä se antoi suuren osan jopa kymmen- päisen joukon ravinnosta kyllä sen suuhun myös jokainen yritti nyhtää ruo- hoa ja lehdeksiä niin kesällä kuin talven varaksikin (MV-K28/404). Kuva 21. Länsisuomenkarjalehmä imettäjälehmänä Sukevan vankilatilalla (Kuva: Miia Karja) 5 Joka mökin elämän perustasta 2000-luvun erikoistuotantoeläimeksi Maija Häggblom Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Taloustutkimus, Luutnantintie 13, 00410 Helsin- ki, etunimi.sukunimi@aland.net 5.1 Tuhat vuotta ennen ajanlaskumme alkua 5.1.1 Lammas jo varhain ihmisen mukana ”Lammas on kotieläimistä monikäyttöisin,” totesi Kalle Maijala vuonna 1999 kirjoittaessaan järjestetyn lampaanjalostuksen 80-vuotista taipaletta. Lam- 70 mashan on vuosituhansien aikana suonut useilla eri tavoilla tuotteita kotitalo- uksien turvaksi: villaa moneen käyttöön, lanoliinia erilaisiin voiteisiin, mai- toa, lihaa ja verta ravinnoksi, lantaa lannoitteeksi, vuotia turkeiksi ja nahoik- si, talia, suolia, luita, sorkkia sekä sarvia moniin eri tarkoitukseen. Lammas, Ovis aries, kuuluu lehmän ohella varhaisimpiin kotieläimiin (Soininen 1944, Tapio 2000). Pohjoiset lyhythäntäiset rodut, kuten suomenlammas, ovat mor- fologian perusteella lähtöisin rautakaudelta siis noin tuhat vuotta sitten (Ry- der 1991). Kuitenkin Suomessa on esiintynyt villaa saviastioiden koristeena jo yli tuhat vuotta ennen ajanlaskumme alkua (Vuorela 1975). Myös viikinki- aikaisista haudoista on tehty lampaan- tai vuohenluulöydöksiä (Lehtosalo- Hilander 1982). Toisin kuin esimerkiksi nautapuolella, on maamme valtarotu edelleenkin yksi maatiaisroduista, suomenlammas. Vähäisemmässä määrin esiintyy kainuunharmasta ja ahvenanmaanlammasta. Lammas on perinteisesti ollut syrjäseutujen ja pienviljelijöiden kotieläin. Tämä on helppo ymmärtää, sillä suurperheissä vaatteiden valmistaminen on tapahtunut kotona. Tuotteiden markkinoiminen on antanut tuloja ja lampai- den laiduntaminen on ollut vähäisemmissäkin oloissa mahdollista. Lammas- talous on näytellyt merkittävää roolia etenkin niukkojen rahavarojen säästä- misessä. Maamme lampaanhoidon pääasiallinen tarkoitus on ollut villan tuot- taminen maanviljelijöiden omaan talouteen ja kotiteollisuuden raaka- aineeksi. Katraskoko on siten ollut yleensä pieni, vain muutama lammas talo- utta kohti. Suurkatraita ei juurikaan esiintynyt 1950-luvulle saakka. Vuonna 1950 tehdyn yleisen kotieläinlaskennan mukaan silloisista lampaista 64,4 % oli alle 10 ha:n tiloilla ja 81,4 % alle 15 ha:n tiloilla. Kolme neljäsosaa lam- maskannasta oli Suomen pohjois- ja itäosissa (Inkovaara 1959). Ennen ensimmäistä maailmansotaa tärkeänä tavoitteena oli omavaraisuus, ja lammasluku oli säännönmukaisesti yli 1,0 milj. lammasta (Taulukko 3.). Täs- tä enteenpäin lammasluku pääasiassa laski huolimatta tilapäisestä kohoami- sesta 1945-luvun tienoilla. 1950- ja 1960-luvuilla oli päämääränä lammaslu- vun nostaminen takaisin yli 1,0 miljoonan lampaan, jotta omavaraisuus voi- taisiin säilyttää. Lammaskannan koolla oli sen ajan käsityksen mukaan myös valuuttapoliittista merkitystä. (Inkovaara 1959) Käytännössä tavoite ei toteu- tunut, vaan lammasluku on alentunut aina 1970- luvulle saakka tasaantuak- seen 100-200 tuhannen lampaan välille. Ensimmäisen kerran lammasluku alitti 200 000 yksilön määrän vuonna 1965. Tällä hetkellä määrä on noin 100 000 eläimen paikkeilla keskimäärin vuodessa. Esim. vuoden 2005 joulukuun laskennassa yli 1- vuotiaiden lampaiden määrä oli 84 100 yksilöä, joulukuus- sa 2006 vastaava määrä oli 88 200 yksilöä. (TIKE: internet) 71 Taulukko 3. Lammasmäärien kehitys Suomessa 1900-luvun alusta 1960- luvulle (Lähde: Inkovaara 1959, Maijala 1999) 0 500 1000 1500 2000 1910 1920 1930 1942 1945 1951 1954 1955 1970 Vuosi Lampaita 1000 kpl Yhtenä syynä lammasluvun alentumiseen lienee ollut siirtyminen omavarais- taloudesta kauppatalouteen. Ajanpuutteen ja edullisten teollisuustuotteiden yleistymisen seurauksena on vaatteiden valmistaminen kotona on vähentynyt. 1950- ja 1960 – luvuilla todettiin lisäksi, että laidun- ja aitauskysymykset muodostuivat lammastalouden kompastuskiviksi. Yleistynyt metsänhoito karkotti lampaat yhteismailta, metsistä ja hakamailta. Piikkilangan käyttö aitaamisessa yleistyi, eivätkä lampaat erityisemmin pysyneet piikkilanka- aitojen sisäpuolella. Aitausongelmat olivat keskeinen syy lammastaloudesta luopumiseen, vaikka lampaiden pitämistä olisi muuten voinut hyvinkin jatkaa (Inkovaara 1959). Perinteisesti lammastalous on ollut kannattavinta ja sen kansantaloudellisesti merkittävintä poikkeuksellisissa olosuhteissa. Inkovaara (1959) on todennut, että villa on kaikkialla maailmassa ns. sotaherkkä tuote, jonka kysyntä voi- mistuu aina sodan vaaran uhatessa. Esimerkkinä tästä on lammasluvun nousu Suomessa toisen maailmansodan yhteydessä. Maatalouden Pikku Jättiläisessä (Soininen 1944) todetaan, että lammastalou- den harjoittamiseen on maassamme olemassa erittäin hyvät edellytykset, koska lampaiden kasvattamiseen ei tarvita ”arvokkaita, suoranaisesti ihmis- ravinnoksi kelpaavia tuotteita, kuten viljaa, juurikasveja eikä kuorittua mai- toa. Se väkirehumäärä, jota lampaille olisi annettava on mitättömän pieni ja hätätilassa se voidaan korvata muilla rehuilla”. Juuri monien käyttötarkoitus- tensa ja suhteellisen vaatimattomuutensa vuoksi lammas on ollut todella tär- keä omavaraistalouden aikana ja myöhemmin myös kaupallisen tuotannon osalta. Tästä huolimatta lampaista saatavien tuotteiden keskinäiset arvostus- suhteet ovat vaihdelleet voimakkaasti eri ajanjaksoina (Maijala 1999). Erityi- sesti pienviljelmillä ja saaristoseuduilla on lammastalous ollut tärkeää, ei pelkästään itselle saatavien villan, nahkojen ja lihan vuoksi, vaan myös siksi, että lammas oikein hoidettuna saattoi antaa hyvän rahatulon (SLFF 1945). 72 Jo viime vuosisadan alussa alettiin huolestua lammastalouden kehityksen suunnasta. H. Sawelan (1919) mukaan lammastalous oli jo silloin menettänyt oikeutetun sijansa maamme kotieläinhoidossa, ja tilanne vaati kehittämistoi- menpiteitä. Kansa kärsi villatavaran, turkisten ja rasvan puutteesta. Jo nämä syyt olisivat olleet aihe lammaskannan lisäämiseen, mutta myös yritystalou- dellinen näkökulma osoitti, että lampaanhoito talon rehuvarojen mukaan so- vitettuna ja ”muuten järkevästi harjoitettuna” olisi kannattavaa. Kansantalou- dellisesti katsottiin olevan ikävää, että suuret määrät lampaille sopivia rehuja ja laidunmaita jätettiin käyttämättä. 5.1.2 Lampaiden historiallinen aika Suomessa Håkan Hallander (1989) on määrittänyt käsitteen maatiainen siten, että rodun eläimet ovat sopeutuneet ympäristöönsä pitkän aikavälin kuluessa ihmisen enemmän tai vähemmän aktiivisen vaikutuksen alaisina. Maatiaisrotu on muuttanut muotoaan aikojen kuluessa, esimerkiksi jo mainittujen ympäris- töseikkojen vaihdellessa. Siksi voidaan olettaa, että toivotut ominaisuudet ovat vaihdelleet vuosisatojen kuluessa. Mahdollisesti on tapahtunut erityyp- pisiä risteysyrityksiä, vaikka näiden vaikutukset ovat olleet varsin rajoitettuja tai suurelta osin kadonneita tähän päivään mennessä. Roduista ja maatiaislampaan historiasta puhuttaessa kulkevat ajatukset artik- keliin nimeltä ”Lampaista”, joka on julkaistu Maamiehen ystävässä vuonna 1850. Kyseisestä artikkelista mainitaan, että: ”Suomessa tawalliset lampaat jakaantuwat jo ensi katseesta kahteen eri lajiin: muutamilla on enemmän tai wähemmän järeä, suora ja pitkä willa. Heitä keritään tawallisesti kahdisten wuodessa ja sanotaan tawallisessa puheessa Suomalaisiksi lampaiksi. Toisia taas, joilla on hienompi, lyhyempi ja kiharai- nen willa, nimitetään yhteisellä nimellä Saksalaisiksi: waikka kohtakin ne eiwät kaikki ole saksalaisia, waan osaksi hispanjalaisia ja englantilaisiakin. Näitä wiimeksi mainittuja tawataan wielä enemmäkseen ainoastaan herras- kartanoista, waikka ne jo alkawatkin siirtyä talonpoikainkin huostaan..” Siis jo yli sataviisikymmentä vuotta sitten oli mietitty eri lammastyyppien eroja ja taustoja, vaikkakin johtopäätökset muotoutuivat erilaisiksi kuin ny- kyisin. Joka tapauksess kyseisessä artikkelissa on useampia kuvauksia, jotka antavat mahdollisuuden saada suhteellisen varhainen kuva siitä lammaskan- nasta, joka todennäköisesti on nykyisten maatiaisroduksi kutsumiemme rotu- jen taustalla. Suomenlampaat eriteltiin artikkelissa pääasiassa villatyyppien mukaan joko karkea- ja suoravillaisiin tai kihara- ja hienovillaisiin. Kalle Maijala (1999) totesi edelleen, että Suomessa on arvion mukaan pidetty lam- paita pari vuosituhatta. Lampaat ovat tuottaneet ensisijaisesti kotitilojen tar- peeseen villaa, turkiksia ja nahkaa, jolloin liha on tullut sivutuotteena. Esi- merkiksi Svenska Lantbrukssällskapens i Finland Förbund SLF (Ruotsinkie- linen maaseutuneuvonnan keskujärjestö) julkaisi 1945 kirjasen ”Handledning vid lantbruksklubb arbete för ungdom IV Fårskötsel”, jossa on toteamus, että lampaanhoidon pääasiallisin tehtävä on villantuotanto. Yksittäisen lampaan- 73 omistajan talouden kannalta on lihan ja turkisten tuotanto huomattavasti tär- keämpää, koska 60-80 % lammastalouden tuotosta tulee lihasta ja turkiksista saatavista tuloista. Isojaon seurauksena yhteislaitumet katosivat, lampaat aiheuttivat vahinkoja metsälaitumille. Lypsykarjatalouden merkitys nousi ja teollisuustekstiilien tarjonta lisääntyi. Nämä muutokset olivat lisäsyinä lam- paanhoidon taantumiselle Suomessa. Kiinnostusta lampaanhoidon edistämi- seen ei maassamme suuremmin ollut, joten lampaiden määrä laski (Maijala 1999). Vuosien ja vuosisatojen kuluessa on tehty useita yrityksiä tuoda uusia lam- masrotuja ulkomailta Suomeen (SLFF 1945). Ulkomailta tuodut lampaat eivät kuitenkaan sopeutuneet 1900-luvun alun olosuhteisiin, eivätkä ne saa- vuttaneet suurempaa suosiota kartanoiden ulkopuolella. Hienovillaisten lam- paiden tuonnin taustalla oli ollut tekstiiliteollisuuden kehittyminen. Suomen- lammas on näyttänyt käyttökelpoisuutensa monella eri tavalla sekä Suomes- sa, että muissa maissa. Täten voidaan todeta, että oikea rotu on rotu oikeissa olosuhteissa. 5.1.3 Kotimaiset rotumme Suomenlammas kuuluu maailman hedelmällisimpiin lammasrotuihin. Koska se myös tulee aikaisin sukukypsäksi, jopa jo kolmen kuukauden iässä, ja vie- lä lisäksi pystyy tulemaan kantavaksi ympäri vuotta, voidaan suomenlam- paalta saada runsaasti karitsoita. Lisäksi se voi poikia kaksikin kertaa vuo- dessa. Suomenlampaan oletetaan polveutuvan pronssikauden (2500-3700 vuotta sitten) varhaisimmista lammaskannoista. (Suomen kansallinen eläin- geenivaraohjelma 2004) Kuva 22. Ryhmä suomenlampaita (Kuva: Jan Häggblom) 74 Kainuunharmas on rotuominaisuuksiltaan lähellä suomenlampaan ominai- suuksia. Myös tällä rodulla on hyvä hedelmällisyys ja villalla hyvät käsi- työominaisuudet. Kooltaan ne ovat yleensä jonkin verran suomenlammasta pienempiä. Kainuunharmaksen väritys on suomenlampaasta poikkeava: karit- sat syntyvät tummina, yleensä mustina, ja harmaantuvat jo nuorina. Ahvenanmaanlammas on maatiaslampaistamme pienikokoisin ja vähälukui- sin. Ahvenanmaanlampaalla on laaja väriskaala, ja sarvellisuus on yleistä sekä uuhilla että pässeillä. Karitsat muuttavat usein värinsä parin ensimmäi- sen vuoden aikana, joskaan se ei ole säännönmukaista. Myös aikuiset lampaat saattavat vaihtaa väriä iän karttuessa ja vuodenaikojen vaihdellessa. Ahve- nanmaanlammas eroaa myös villatyypiltään muista suomalaisista maatiais- lampaista, sillä sen villassa on erotettavissa karkeampi päällysvilla ja peh- meämpi alusvilla. Sikiävyys on ahvenanmaanlampaalla sekä suomenlammas- ta että kainuunharmasta vähäisempi. Kaikki maatiaisrotumme ovat yleensä vähääntyytyviä ja toimivat hyvin luon- nonlaitumien ja vähemmän voimakkaiden laidunalueiden laiduneläiminä. Maatiaisroduistamme suomenlammas on ollut eniten jalostuksen kohteena: Sitä on kehitetty varsinkin lihakkuuden mutta myös villan tuotannon suhteen. Ahvenanmaanlammas on vähiten jalostettu ja ulkoisiin olosuhteisiin nähden erityisen vaatimaton. Se on vuosisatojen kuluessa kehittänyt kyvyn selviytyä vaihtelevassa ilmastossa ja niukalla ravinnolla. Sen kasvu on hitaampaa kuin muilla maatiaisroduillamme, eikä kannan niukkuuden vuoksi jalostussuuntaa ole vielä edes pohdittu. 5.1.4 Lääninlampolat – suuret aatteet, pieni vaikutus Ensimmäisenä esimerkkinä valtiovallan pyrkimyksistä saada aikaan alueellis- ta kehitystä erityisten johtokeinojen kautta olivat 1700-luvun lääninlampolat. Sitä vastaavaa koneistoa ei tunneta missään muussa maassa (Westerlund, 1988). Lampolajärjestön takana oli Jonas Alström, joka oli uskottavimmin saanut vaikutteensa ja inspiraationsa Englannista ja sikäläisestä lammastuo- tannosta ja teollisesta villantuotannosta. Hän palkkasi avukseen saksalaisen ”lampurin” nimeltä Joachim Christian Stahl, joka kulki nimityksellä ”Mesta- rilampuri” (Mästerschäfer). Suomalaisessa valtionosassa oli seuraavantyyppisiä lampoloita lääninlampo- loiden aikakaudella: - yksittäisiä lampoloita rahvaan, papiston, porvariston, päällystön ja aatelin keskuudessa - porvariston ylläpitämiä lampolayhtiöitä, joissa oli useita satoja lam- paita. Esimerkiksi Vaasassa luotiin lampolan perustamista varten val- tion maalle ”kiinnostusyhteisö” 1746. Samantyyppisiä yhtymiä pe- rustettiin myös muissa kaupungeissa. Mikään näistä ei kuitenkaan jäänyt toimimaan kovin pitkäksi aikaa. - kruununvuokralampoloita, jotka toimivat siten, että kuninkaantiloja vuokrattiin sillä ehdolla, että vuokraajat pitivät niin monta hienovil- 75 laista lammasta kuin tila pystyi elättämään. Näiden kanssa tehtiin eri- tyiset sopimukset ja vuokraajat olivat velvoitettuja suorittamaan eri- laisia lampaanhoitotoimenpiteitä lääninlampurin ohjeiden mukaan. Lääninlampolajärjestelmän taustalla oli se, että Ruotsin hallitus vuonna 1725 perusti komission maatalouden parantamiseksi. Tämä teki selvityksen, jonka pohjalta se kolme vuotta myöhemmin antoi mietinnön, jossa mainittiin myös valtakunnan lampoloiden hoidosta. Mietinnön mukaan lampolajärjestelmän pahimmat vastoinkäymiset valtakunnassa liittyivät vallitseviin ilmasto- ja rehu-olosuhteisiin. Lampoloita pidettiin tarpeellisina varsinkin tekstiilien tuottamisen kannalta (Westerlund 1988). Jotkut näistä lampoloista toimivat kantalampoloina, joiden tehtävänä oli vas- tata lampaanjalostuksen haasteisiin. Esimerkiksi lääninlampoloiden tehtävänä oli alun perin pitää 40-50 hyvän lampaan kanta ja erityisesti parhaan laatuisia pässejä. Sen lisäksi löytyy esimerkkejä, että yksittäisillä lampoloilla saattoi olla suuri merkitys oman lähiseutunsa lammaskannan kehitykseen jopa ilman lääninlampurin osallisuutta. Voidaan todeta, että yleisön suhtautuminen Suomessa oli ylipäätänsä vastahakoista, kun taas Ruotsin puolelta löytyi jo- kunen asiaan myönteisesti suhtautuva alue sekä useampia alueita, joiden kan- ta oli neutraali (Westerlund 1988). Myös kruunutilojen vuokralaisten velvollisuudeksi tuli pitää hienovillaisia ”espanjalaisia” lampaita. Yhteislaidunnus kiellettiin, ja karkeavillaiset pässit olisi vähintäänkin pitänyt kastroida. Yhtenä suurimmista syistä rahvaan vas- tahakoisuuteen aina lääninlampoloiden perustamisesta asti oli siis näiden oppimattomuus hienovillaisten lampaiden villan käsittelyssä, olipa kysymys omasta käytöstä tai tuottamisesta myyntiä varten. Monella lääninlampurilla oli myös tarkoituksena lähettää kampoja ja karstoja maaseudulle. Samoin oli useampi läänin maaherra yrittänyt saada alkuun ohjausta hienon villan kars- tauksessa, kampauksessa ja kehräyksessä. Tällaiset ajatukset rantautuivat ylempien tahojen pelkoon villateollisuuden joutumisesta kilpailuasemaan maaseudulla mahdollisesti lisääntyvän vaatteiden kudonnan kanssa. Rahvaan käsityötä pidettiin lähinnä paheena. Kehitysideat oli pääasiassa suunnattu kaupunkialueiden kehitykseen, ja maaseudun väestölle ei silloin suotu mah- dollisuutta saada lisähyötyä (Westerlund, 1988). Siispä lääninlampoloiden vaikutus lammaskantaan ei Suomessa tullut loppujen lopuksi suureksi. Jotkut Suomen omista lammaskannoista etenkin Hämeessä ja Etelä-Suomessa mai- nittiin jo tässä yhteydessä riittävän kookkaina ja hienovillaisina. Lääninlampoloista innostuneet olivat useimmiten miehiä ja suuntana kau- punkialueet. Toisaalla pienet lammaskatraat säilyivät pitkään naisten työsar- kana. Vasta tehokkaamman ja enemmän liharotuihin suuntautuneen lampaan- tuotannon tultua kuvaan, ovat miespuolisten lampurien määrät lisääntyneet etenkin viime vuosikymmenten rationalisointitrendien myötä. Pienemmät, varsinkin maatiaislammaskatraat, vaikuttavat edelleenkin olevan enimmäk- seen naisten hoidossa. 76 5.2 Jalostustyöstä 5.2.1 Suomalainen maatiaislammas ennen määrätietoista jalostusta Jalostamaton suomalainen maatiaislammas kasvoi hitaasti ja painoi täysikas- vuisena ainoastaan 20-40 kg. Puolen vuoden iässä olivat karitsat ainoastaan 10-18 kg maan länsiosassa (Soininen 1944), joten lihan – ja villantuotannossa ei ollut hurraamista. Itäsuomessa oli kuitenkin paikallinen suurempikokoinen, tai Soinista (1944) siteeraten ” ominaisuuksiltaan niin paljon etevämpi” pai- kallinen kanta, joka sittemmin tuli kannan jalostuksessa vallitsevaksi. Nämä lampaat olivat sekä kooltaan että etenkin sikiävyydeltään sekä myös maidon- tuotannoltaan keskimääräistä parempia. Kaksois- ja kolmoiskaritsat olivat tavallisia, usein syntyi 4-6 karitsaa. Rannikon lammaskanta oli monella alu- eella pienikokoisista ja heikkoa, ja sillä oli ainakin silloisen käsityksen mu- kaan huono villantuotto. (SLFF 1945). Sawela (1919) totesi puolestaan, että elopainojen erot verratessa Itä-Suomea Keski- ja Länsi-Suomen kanssa eivät olisi olleet riippuvaisia sukuperästä, talviruokinnasta, karitsointi-iästä tai muista sellaisista ominaisuuksista vaan todennäköisimmin laitumien laadusta ja ravinnon runsaudesta. Villan laatu oli myös Sawelan mielestä vaihteleva, mutta koska sukupolvien välit ovat lampaalla lyhyet, nopeaa korjausta asiaan saadaan jalostuksella, käyttämällä siitokseen rodun parhaita eläimiä sekä kasvattamalla jälkeläisiä järkevästi. 5.2.2 Lampaanjalostustyö järjestäytyi Lampaiden ja vuohien jalostuksesta huolehtimaan perustettiin aivan vuoden 1918 lopulla Suomen Lammas- ja Vuohenhoitoyhdistys. Yhdistyksen nimi on muuttunut useamman kerran: 1938 Lampaan- ja Vuohenhoitoyhdistyksek- si, 1955 Lampaanjalostusyhdistykseksi ja sittemmin 1988 Suomen lam- masyhdistykseksi (Maijala 1999). Lammasrodun valinnasta oltiin sitä mieltä, että se piti tehdä käytännöllisillä perusteilla eli omaa taloudellista etua katsoen. Valinnan tuli siten osua ro- tuun, joka viihtyväisyytensä, kestävyytensä, hedelmällisyytensä, rehunkulu- tuksensa, aikaisenkehittymisen, lihan- ja rasvanmuodostamisen sekä villan määrän ja laadun osalta tuottaa parhaat edellytykset hyvien taloudellisten tulosten saantiin. Suomalaiset maatiaislampaat katsottiin olevan monista ja- lostetuista ulkomaisista roduista paljon perässä kyseisten ominaisuuksien suhteen. Tästä huolimatta oltiin sitä mieltä, että suomalainen maatiaisrotu oli järkevin valinta, koska se viihtyväisyyden ja alhaisen rehunkulutuksen osalta on edellä ulkomaisia rotuja. Maatiaislampaan muita ominaisuuksia puoles- taan katsottiin voitavan jalostaa, koska se oli näiden ominaisuuksien puolesta ”takapajulla, mikä olikin luonnollista, kun tähän saakka ei ollut mitään tehty sen jalostamiseksi enemmän näissä kuin muissakaan suhteissa” (Sawela 1919). 77 Rotukysymyksestä keskusteltiin myös Suomen lammas- ja Vuohenhoitoyh- distyksen tiedonannoissa toukokuussa 1921. Keskustelun yhteydessä siteerat- tiin saksalaisen lammaskirjailija Th Larass´in toteamusta: ”Rotukysymys on etupäässä paikallisten ravintosuhteiden kysymys. Aivan samalla tavalla kuin ei tattarin viljelykseen sopiva maa milloinkaan tai ei ainakaan ilman suhteet- toman suuria kustannuksia anna hyviä vehnäsatoja, niin ei myöskään niukoil- la rehuilla ja karuilla laitumilla voi menestyksellä pitää sellaisia suuria, sikiä- viä lampaita kuin itä-friesiläinen maitolammas tai nopeakasvuista englanti- laista lammasta tai hienovillaista Rambouilletlammasta” Tämän todettiin pitävän paikkansa ja siksi kotimaiseen lampaaseen tuli kiinnittää enemmän huomioita. Maatiaislampaan katsottiin olevan kiitollinen ”muovailu- ja jalos- tusaines”, josta määrätietoisella jalostuksella voidaan hyvinkin saada halutun kaltainen lammaskanta. Samassa yhteydessä todettiin, että lampaanhoidon elpyessä on rotukysymys ensimmäinen ratkaisun kohde. Useita mielipiteitä oli silloinkin. Jotkut olivat taipuvaisia valitsemaan jonkin jalostetun ulkomaa- laisen lampaan puhdassiitokseen. Toiset olettivat oman maatiaisrodun risteyt- tämisen ulkomaisten rotujen kanssa antavan parhaan tuloksen ja valittavana oli vielä oma maatiaislammaskanta. Keskustelu koski aiempia kokeiluita ulkomaisilla roduilla, joiden perusteella voitiin vetää johtopäätös, että useimmat tuodut rodut olivat menettäneet erikoisominaisuutensa muutaman sukupolven jälkeen. Parhaat laitumet olivat olleet lypsykarjan käytössä ja tuontilampaat eivät olleet soveltuneet metsä- ja hakamailla, joita maassamme oli pääasiassa ollut lammastalouden käytössä. Nurmi- ja apilamaita laidunta- essa olivat tuontirodut kuitenkin antaneet hyvän tuloksen. Lisäksi vain har- voissa katraissa lampaanhoitoon oli erikoistuttu. Tietoa ja taitoa puuttui, ja tässäkin yhteydessä suomalaisen lammastalouden todettiin olevan takapajuis- ta. Risteytysjalostuksen käytöstä todettiin, että tulokset ovat toisinaan olleet hyviä, mutta useimmiten risteytykset ovat kuitenkin olleet ruokinnan ja lai- tumien suhteen liian vaativia ja täten vertailussa maatiaislammasta huonom- pia. Maatiaislampaan osalta todettiin myös tässä yhteydessä, että ne olivat kaikin puolin olosuhteiden ja laiminlyödyn siitoksen tuloksia, ja että maa- tiaislampaissa maan eri osien välillä oli eroja. Värien todettiin olevan valkea, musta, ruskea tai vesiharmaa sekä lampaan joko sarvellinen tai nupo. Länsi- Suomessa sen katsottiin harvoin olevan puhdasrotuinen. (SLVY 1921.) Lampaanjalostuksen alkutaipaleella oli villan tuotto jälleen tärkeää, Suomes- sahan oli villapula maailmansotien seurauksena. Kotikäytössä lihan tuotantoa pidettiin kuitenkin tärkeänä . Myös lampaan rasvaa arvostettiin, koska voi oli kallista ja lampaan talia voitiin käyttää voin korvikkeena. Jalostuksen koh- teeksi tulivat tämän seurauksena sekä villan laadun ja määrän lisääminen että eläinten koon ja sikiävyyden parantaminen. Lammaskannan parantamisen tärkeyttä tuotiin myös esille huomauttamalla, että jo oman talonväen villan- ja lihantarpeen tyydyttäminen vaatii lammaskannan parannusta. Lisäksi lam- paan kasvattajalle pitäisi olla mieleinen tehtävä kansan jo edellä mainitun villan, lihan ja rasvan puutteen lieventämisessä. Villan ja lihan hintojen todet- tiin olevan korkeat, eikä niiden hinnanlaskusta ollut pelkoa vuosikausiin. 78 Villan ja lampaanlihan menekin kasvun katsottiin olevan rajatonta hyviin hintoihin nähden eli edellytykset kannattavalle lampaanhoidolle olivat ole- massa. (Maataloushallitus 1919.) Turkisten tuottaminen ja villakaupan järjestäminen tulivat mukaan jalostuk- sen piiriin jo vuonna 1923 tuontivillan jälleen alennettua villan hintaa. Tur- kisten hinnat nousivat ja niiden tuottamisen uskottiin jatkossa kannattavan. Vuonna 1931 päätettiin ottaa jalostuksen piiriin kolme villatyyppiä: talous-, turkis ja tekstiilivilla (Maijala 1999). Inkovaara (1958) totesikin, että lam- mastalouden mahdollisuuksia arvioitaessa on huomioitava, että tuotannon pääsuunta siirtyy villasta lihaan tai päinvastoin aina tarpeen ja kysynnän muuttuessa. Kun jalostusta alettiin harjoittaa määrätietoisemmin, maatiais- lampaiden villaa moitittiin. Todettiin kuitenkin, että paikoissa, joissa määrä- tietoista valintaa oli harrastettu, hyviä tuloksia oli saavutettu. Tämä oli osoi- tuksena siitä, että jalostuksen avulla saadaan hyviä tuloksia myös maatiais- lampaan villan kehityksen suhteen (SLVY 1921). Villan hinta nousi jälleen, ja kotimaiset kehräämöt lisääntyivät 1930-luvun lopulla, joten kiinnostus villaan voimistui uudelleen. Oman maan villantuo- tannon tueksi ja villakaupan järjestämiseksi toimi valtionkomitea. Vuonna 1942 voimaan tullut villalaki sitoi villan hinnan maataloustuotteiden yleiseen luovutusindeksiin elokuuhun 1952 asti, ja varmisti näin villan hinnan ja antoi siten mahdollisuuksia tuottavaan lammastuotantoon. (SLFF 1945) Tämän lisäksi perustettiin Villakeskus Oy, joka maksoi villoista laadun mukaan (Maijala 1999). Siitoseläimiksi piti siis valita rodun parhaita yksilöitä, joiden voitiin olettaa jättävän seuraavalle polvelle vähintään yhtä hyvät ominaisuudet. Hyvällä hoidolla ja jatkuvalla valinnalla saadaan lammaskantaa sukupolvi toisensa jälkeen parannettua. Siitospässille asetettiin runsaasti vaatimuksia jo silloin. Villapeitteen haluttiin olevan runsas sekä mahdollisimman tasainen, hieno ja kähärä. Uuhen valinnassa toivottiin samoja ominaisuuksia suhteutettuna su- kupuolen mukaan. Siitokseen tuli, aiemmasta käytännöstä poiketen, käyttää vain täysin siitoskelpoisia ja mahdollisimman arvokkaita eläimiä. Nuoria uuhia ei katsottu olevan hyväksi käyttää siitokseen ennen kuin vasta 1,5 vuo- den iässä, milloin ensimmäinen karitsointi tapahtuisi vasta noin kahden vuo- den iässä (Sawela 1919, Rösiö 1919). Suomen lammas ja vuohenhoitoyhdistyksen kantakirjausta varten tehty tyyp- pimääritelmä maatiaislampaalle kuului puolestaan seuraavasti: "Suomalainen maatiaislammas on väriltään puhdas valkoinen tai säilyvä mus- ta. Mustalla lampaalla saa kuitenkin olla vähän valkoista päässä tai jaloissa. Muita värejä tai väriyhdistelmiä ei suvaita. Ruskeat pilkut päässä, korvissa tai jaloissa ovat epäilyttävän polveutumisen merkkinä. Uuhen säkäkorkeus on 55-60 cm, pässin 60-65 cm ja tulee olla ruumiin pituuden suhteessa säkäkor- keuteen. Ruumiinrakenteen tulee olla suhteellinen: notko selkä, liian kapea rinta ja huono jalka-asento ovat virheitä. Kapea suippeneva kuono on toivot- 79 tava. Korvat ovat suhteellisen suuret, ylöspäiset, ja terävät. Häntä on lyhyt ja peitinkarvojen peittämä. Rodun jalostamisessa pyritään sarvettomuuteen, joka muoto on yleisempi. Pää, etujalat hiukan yli polven ja takajalat yli kinte- reen ovat villattomat. Muun ruumiin peittää villa, myös vatsan ja rinnan. Jalostuksen päämääränä on villan taajuus ja sen mahdollisimman suuri sa- manmukaisuus ruumiin eri osissa" (Vohlonen 1922) Ruskeat, harmaat, kirja- vat ja muuten moniväriset maatiaislampaat vaikuttavat täten jääneen tyyppi- määritelmän ulkopuolelle järjestäytyneen jalostuksen alkuaikoina. Lolo Sten- berg (1942) mainitsee, että ruskea ja myös muut poikkeavat värit hyväksyt- tiin poikkeustapauksissa. Vuonna 1942 julkaistussa Lampaan- ja Vuohenhoitoyhdistyksen V:ssä kan- takirjaniteessä todetaan lampaiden kantakirjaanpääsyvaatimuksina, että kan- takirjaan edelleenkin otettiin vain puhdasrotuisia suomalaisia maatiaislampai- ta, jotka ovat ruumiinrakenteeltaan hyviä. Väreistä todettiin, että värin pitää olla puhdas, mieluummin valkea. Nyt kuitenkin kelpuutettiin virallisestikin musta, harmaa, ruskea ym. värit. (LJY1942) Viime vuosisadan puolivälissä pidettiin jalostustyössä tärkeänä runsasvillais- ten, terveiden, hyvärakenteisten ja hedelmällisten lampaiden valitseminen. Silloin pidettiin myös tärkeänä erottaa hienovillaiset, tiheäkiharaiset ”tekstii- lilampaat” suorempi- ja karkeampivillaisista ”talouslampaista”. Näiden eri tyyppien parittamista keskenään pidettiin epäsuotavana, koska silloin vallin- neen käsityksen mukaan olisi saatu sekalaista villaa, joka olisi antanut huo- non hinnan (SLFF 1945). Suomalaisen lammaskannan jalostaminen näiden eri linjojen mukaan ei kuitenkaan ole aiheuttanut samantyyppistä selvää erot- tumista eri roduiksi kuin esim. Ruotsissa on tapahtunut. Ruotsissahan oli tehty hyvin tarkat rotukuvaukset, ja fenotyypin poikkeamat oli karsittu epä- suotavina ja/tai risteytyksen aiheuttamina ilmiöinä, vaikka suvullisesti taustat olivat olleet puhdasrotuisia (Sjödin 1994). Suomessa on edelleen erottuneina vain kolme eri maatiaislampaiden linjaa, mitä voidaan pitää alhaisena määrä- nä ainakin pohjoismaisen näkökulman mukaan. Suomessa periaatteessa las- kettiin kaikki maatiaiskannat suomenlampaisiin aina 1990-luvulle asti, jolloin ahvenanmaanlampaan ja kainuunharmaan lampaan eroavuudet voitiin todeta genetiikan perusteella, Aarne Harmia kirjoitti vuonna 1944, että jalostuksen pääasiallinen tavoite Suomessa oli olosuhteisiimme nähden mahdollisimman tuotantokykyisen lammaskannan kehittäminen. Suomalaiset lampaat ovat vuosisatojen ajan eläneet ankarien ehtojen alla ja kehittyneet kestäväksi ja vähään tyytyväksi roduksi, jonka eliitti kuitenkin on tuotanto-ominaisuuksiltaan sitä luokkaa, etteivät olosuhteissamme vieraat rodut todennäköisesti pysty kilpailemaan niille. Rösiön (1919) mukaan Lammashoitoyhdistys oli alussa asettunut kan- nattamaan ja jalostamaan kahta rotua: maatiaisrotua ja Shorpshire-rotua. Sil- loin katsottiin maatiaisrodun sopivan kehitettäväksi karumpia olosuhteita varten ja Shorpshire-rotua oli tarkoitus pitää maan eteläosissa ja muualla, missä olosuhteet olivat suotuisat. 80 Suomenlampaiden sikiävyys on ollut tärkeä syy rodun kysyntään ulkomailla. Jo 1960-luvulla vietiin ensimmäiset uuhet Englantiin. Tämän jälkeen niitä on viety yli neljäänkymmeneen maahan ja jokaiseen maanosaan (Manninen 2005). Esimerkiksi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjälle, Karjalan tasavaltaan, vietiin suomenlampaita ensimmäisen kerran sotien jälkeen vuon- na 2003 (Söderbacka 2003, Puolakka 2003). Useimmissa maissa ei rotua kuitenkaan ole käytetty puhdasjalostukseen vaan risteytyksiin vähemmän sikiävien rotujen kanssa, mikä on aiheuttanut yli kahdenkymmenen uuden lammasrodun syntymisen (Manninen 2005). 5.2.3 Tuontirodut ennen ja tänään Suomessa Vuosisatojen kuluessa on useita rotuja tuotu Suomeen jalostusta varten. Ohessa on lyhyt katsaus tuontirotuihin ja niiden ominaisuuksiin. Merinolampaan tuontiajankohta on jonkin verran epäselvä, mainintoja me- rinosta löytyy 1700-luvulta ainakin Satakunnasta. Maatalousnäyttelyissä on rodun edustajia ollut jokusen kerran viime vuosisatojen aikaan. Mm. Natt- horts (1827) piti merinoa täydellisenä rotuna joka lisäksi soveltui hänen mu- kaansa hyvin karuihin olosuhteisiin. Hän totesi kuitenkin, että merinorodut ovat tuontilampaina sopeutuneet ainoastaan Englannissa. Merino-rotu ei ole saanut jalansijaa Suomenkaan lammastaloudessa, vaikka sen villaa on tuotu villateollisuuden raaka-aineeksi. Ruotsiin merinolampaita tuotiin jo vuonna 1727 (Vohlonen 1919). Shorpshire oli tuontiroduistamme ensimmäinen, ja se on myös kantakirjaan merkittynä vuosina 1922-28. Shorpshire-rotuisia lampaita tuotiin Englannista lihan ja villan tuotantoa varten. Shorpshirea tuotiin uudelleen Tanskasta vuonna 1994 (Maijala 1998). Rodun yksilöt ovat jalostuksen seurauksena hyvin samankaltaisia, niillä on pitkä runko ja matalat jalat, vahva selkä ja voimakas kaula. Korvat ovat pienet ja villaiset. Koko lammas on käytännössä villan peittämä (Sjödin 1994) toisin kuin maatiaislampaamme, joilla pää, häntä ja jalat ovat villattomat. Shorpshiren villa on kovin tiheä ja kiharainen. Suhteellisen nopeasti todettiin, että rotu ei ole niin hyvin olosuhteisiimme sopiva kuin oli toivottu (Stenberg 1942). Karakul-turkislampaita tuotiin Saksasta ja Puolasta kokeiltaviksi vuonna 1929. Karakul-lammas on musta rasvahäntärotu ja se on peräisin Buckarasta, Venäjään kuuluvalta alueelta Kaspianmeren itäpuolelta. Se tulee sisämaan ilmastosta, jossa on ankarat talvet ja lämpimät kuivat kesät. Nahat ovat kau- niita ja arvokkaita, ja niitä on käytetty kautta maailman turkkien tekoon. Eri- tyisesti karitsannahat ovat olleet kysynnän kohteina. Suomen lisäksi näitä on tuotu Ruotsiin, Saksaan, Puolaan, Norjaan ja aina Amerikkaan asti. Karakul ei kuitenkaan ole selviytynyt hyvin Pohjoismaissa muualla kuin Norjan tun- turilaitumilla (Insulander 1942) Cheviot -rotua on Inkovaaran (1959) mukaan tuotu jossakin vaiheessa Suo- meen. Tarkempia tietoja näistä mahdollisista tuonneista ei löydy. Cheviot on skotlantilainen rotu, joka on tarkoitettu sekä villan- että lihantuotantoon. Se 81 on nimensä mukaisesti peräisin Cheviotin kukkuloilta, jossa se kulkee ulkona kautta vuoden. Rotu on täten suhteellisen kestävä ilmasto-olosuhteiden suh- teen. Cheviot ei ole luonteeltaan harmoninen samalla tavalla kuin muut tuon- tirodut tai suurin osa maatiaislampaistamme. Insulander (1942) kertoo, että ne ovat skotlantilaisten mukaan villejä, mutta eivät pelokkaita. Cheviot ei näytä saaneen samaa suosiota Suomessa kuin sillä oli aikoinaan Ruotsissa. Swarztkopf-villalampaita tuotiin Saksasta vuonna 1940. Tämäkään rotu ei ole jättänyt merkittävämpiä jälkiä Suomen lammaskannan kehitykseen. Lincol- rotua tuotiin vuonna 1956 lihanristeyskokeiluja varten. Silloin tuotiin kaksi uuhta karitsoineen ja yksi pässi. Lincoln pässiä käytettiin sitten useilla tiloilla astumaan suomalaisia maatiaisuuhia teuraskaritsoiden tuottamista varten. Lincoln-rotu on suurikokoinen: uuhien koko on 80-100 kg ja pässit painavat runsaasti yli 100 kg:a. Lammas on luonteeltaan rauhallinen ja pysyy myös piikkilanka-aitauksissa. Rygjaa tuotiin Norjasta vuosina 1958-59 ja myöhemmin myös Ruotsista ja Tanskasta (Maijala 1999). Talvella 1958 tuotiin 82 kpl astutettuja rygjauuhia kokeilutarkoituksessa ja lampaat sijoitettiin 6-7 uuhen ryhminä koetiloille. Rygjahan on Norjassa noin sata vuotta sitten norjalaisen maatiaislampaan, cheviot-, leicester- ja oxford down rotuja risteyttämällä kehitetty kanta. Uu- het ovat painoltaan keskimääräisen suomenlammasuuhen kokoluokkaa, mutta pässit ovat jonkin verran raskaampia. Rygjan sikiävyys on suomalaisia lam- masrotuja alempi. Rygjavilla on suomenlampaan villaa hiukan karkeampaa, mutta kuitenkin kiiltävää (Inkovaara 1959). Rygjan katsottiin olevan luon- teeltaan rauhallisempi ja rakenteeltaan ja lihakkuudeltaan parempi kuin suo- menlammas. Tällä hetkellä rygjarotuisia uuhia on Suomessa parisensataa, ja niiden pässilinjat on hiljattain kartoitettu. Suffolkia on tuotu kaikkiaan kolme pässiä vuosina 1970-71 Ruotsista. Sitä on paikallisesti kutsuttu nimellä ”Black faces”. Rotua pidetään ilmastollisesti kestävänä. Rotu on varsin painava: pässit voivat painaa yli 150 kg. (Lammp- roducenterna 2007a: internet) Dalalampaita tuotiin Norjasta vuonna 1967. Ne ovat rygjaa jonkin verran painavampia ja niiden runko on pitkä ja avoin. Pää on suuri ja saattaa aiheut- taa karitsointivaikeuksia (Sjödin 1994). Rotu on kehitetty Norjassa useiden rotujen risteytyksen tuloksena. Risteytyksissä on käytetty esimerkiksi leices- teriä ja sutherlandia. Dalalampaiden turkissa on paljon karkeita ytimellisiä karvoja. Steigar-lampaita tuotiin 1981 Lappiin (Maijala 1999). Tämä on norjalainen rotu, joka ulkonäöltään ja ominaisuuksiltaan muistuttaa rygjaa (Pohjoiskalot- tikomitea 1988). Rotu on kehitetty Norjassa risteyttämällä norjalaista spael- sauta leicester-, cheviot- ja sutherland- rotujen kanssa (Sjödin 1994). Ruotsalainen turkislammas eli Viikinkilammas on myös kulunut tuontirotui- hin. Sitä on tuotu maahamme vuonna 1981 (Maijala 1999). Tämä turkislam- 82 mas on jalostettu nimenomaan turkistuotantoa varten, ja on siksi jäänyt kool- taan suomenlammasta pienemmäksi ja myös sikiävyydeltään tätä alhaisem- maksi (Pohjoiskalottikomitea 1988). Rotu kuuluu pohjoismaisiin lyhythäntäi- siin rotuihin ja lasketaan Ruotsissa maatiaislampaaksi. Niiden turkiksista on tullut maailmankuuluja. Luonteeltaan ne ovat eloisia. Väriltään ne ovat har- maita, mutta niiden jalat ja pää ovat mustia. (Sjödin 1994.) Texel-rotuisia lampaita on tuotu Ruotsista vuosina 1968-1969, ja myöhem- min myös spermana ja alkioina sekä Ruotsista, Tanskasta että Uudesta- Seelannista. Texel on hollantilainen rotu, jolla on tiheäkasvuinen villa, joka on laadultaan kovaa ja karkeaa suomenlampaan villaan verrattuna. Sikiävyys on texelillä alhaisempi kuin Suomen omilla lammasroduilla. Enimmäkseen sitä on käytetty risteytyksiin, joissa suomenlammas on ollut emorotuna. (Poh- joiskalottikomitea 1988.) Dorset-rotuisia lampaita tuotiin Tanskasta vuonna 1989 ja tätä myöhemmin. Dorset on tanskalainen, kookas ja nopeakasvuinen rotu. Sikiävyydeltään se- kin on suomenlammasta heikompi, mutta tiinehtyy vuoden ympäri. Villa on hyvälaatuinen. Dorset-rotua on sekä sarvettomia että sarvellisia. Dorset kas- vaa nopeasti, mutta rasvoittuu myös aikaisin. Dorset on rauhallinen ja kestävä rotu (Sjödin 1994). Rotua käytetään etenkin kahden ja kolmen rodun ristey- tyksissä. (Lammproducenterna 2007b: internet) Oxford down –rotua on tuotu samoin Tanskasta vuonna 1989 ja myöhem- minkin, myös sperman ja alkioiden muodossa. Rotu on kookas ja nopeakas- vuinen. Sikiävyys on kotoisten rotujemme alapuolella. (Pohjoiskalottikomitea 1988.) Itä-Friisiläinen maitorotu on viimeisin tulokas. Sitä on tuotu vuosina 2003- 2005., Ahvenanmaalla sen maidosta on tuotettu juustoa. Rotu on tunnettu jo 1600-luvulta lähtien. Sille tyypillinen ominaisuus on pitkä, villaton häntä. Se tuottaa runsaasti maitoa, mutta myös villaa, lihaa ja nahkaa (Lammproducen- terna 2007c: internet). Sikiävyys on suomenlampaan luokkaa, eli kolmoset ja neloset ovat tavallisia (Sjödin 1994). Texel ja oxford down ovat nykyään maamme yleisimmät liharodut ja dorsetia esiintyy jonkin verran. Muiden tuontirotujen merkitys on jäänyt pidemmällä tähtäimellä suhteellisen mitättömäksi 5.2.4 Euroopan Unioniin liittymisen vaikutukset lammasta- louteen Suomen FAO-raportissa (MMM 2003) todetaan lampaiden osalta, että Suo- men lammas – ja vuohi-talous perustuvat edelleen kotovaraisten rehujen käyttöön. Näiden lisänä käytetään teollisia väki- ja kivennäisrehuja. EU- jäsenyys aiheutti lammasluvun ja lammastuotannon laskemisen, koska tuotta- jahinnat heikkenivät, tuontilihan määrä lisääntyi ja villan tuotantopalkkiota lakkautettiin. 83 Tuotannon tärkeäksi osaksi tulivat eri tyyppiset tuet, joista alkuperäisroduille maksettava tuki on maatiaisrotujen osalta tärkein. Värilliset suomenlampaat tulivat heti tukien pariin, kun taas ahvenanmaanlampaan tie tukien piiriin oli monimutkaisempi. Vasta rotustatuksen varmistuttua vuonna 2001, tuli ahve- nanmaanlammas täysiveroisesti mukaan alkuperäistukien piiriin. Alkuperäis- rotutuki ja osittain myös perinnebiotooppeihin liittyvät tuet ovat toimineet porkkanoina maatiaisrotujemme kasvattajille. Siksikin suomenlammas on edelleen maamme valtarotu, ja ahvenanmaanlammasuuhien määrä on noussut 150 lisääntyvästä uuhesta (2000) yli 700 karitsoivaan uuheen (2006). Jalostus ja lihateollisuus ovat ohjanneet kehitystä pitkälti lihakkuutta kohti. Euroopan Unionin myötä käyttöön tullut, texel-liharotuun perustuva, EU- ROP-teurasluokittelu on asettanut vaatimuksena maatiaisroduille usein liian korkealle. Kuitenkin kaikissa maatiaisroduissamme on potentiaalia saavuttaa luokka O2, joka on EUROP-luokituksen ”perusluokka”. Suomenlammas on maatiaisroduistamme kooltaan tasaisin ja lihantuotannon osalta tähän men- nessä määrätietoisimmin jalostettu, ja sen kohdalla EUROP-luokitus kuta- kuinkin toimii. Ahvenamaanlampaalla on pienen populaatiokoon vuoksi edel- leen vaikeuksia teurasluokitteluun sopimisessa, vaikkakin ahvenanmaanlam- mas on keskimäärin kooltaan suurempi kuin suomalaisen maatiaislampaan kannat silloin kun jalostukseen ylipäätänsä järjestäydyttiin. 5.2.5 Tarttuvien eläintautien torjunnasta lampailla Suomen eläintautitilanne on lampaidenkin osalta hyvä eli harvoin todetaan vakavia eläintautiepidemioita. Hyvä eläintautitilanne ei ole mitenkään sattu- man satoa vaan työtä on tehty kovasti ja kauan tautien vastustamiseksi. Muun muassa on lampaidentuonti ollut ajoittain lähes mahdotonta. Nykyisin tautien vastustamiseen kuuluvat ilmoitusvelvollisuus, sairaiden eläinten tutkimus vakavien tautien varalta ja erilliset seurantatutkimukset. Maedi-visnaa on lampaiden sairaus, jota tavataan useimmissa lampaita kas- vattavissa maissa. Suomessa on ollut jo yli kymmenen vuotta pakollisena maedi-visna vastustusohjelmaan kuuluminen yli 20 uuhen tiloilla. Pienemmät katraat voivat liittyä ohjelmaan vapaaehtoisesti ja osittain omalla kustannuk- sellaan. Ohjelmat ovat erilaisia, mutta pääperiaatteena kaikissa on ohjelmaan kuuluvien lampoloiden lampaiden säännöllinen tutkiminen vasta-aineiden varalta. (EVIRA: internet) Scrapie on toinen laajalti maailmassa levinnyt tauti, joka paikoitellen on ai- heuttanut huomattavia tappioita lammastaloudelle, ja sitä vastustetaankin useassa maassa viranomaistoimin. Suomessa on scrapie-seurantaan kuulumi- nen on pakollista tiloilla, joilla on yli 20 uuhta. Lisäksi teurastamot lähettävät tutkittavaksi yli vuoden ikäisten eläinten näytteitä. (EVIRA: internet) 84 5.3 Lammastalouden eri tuotantosuunnat 5.3.1 Villantuotanto Perinteisesti lampaanhoitoon ja lammastuotteiden valmistamiseen liittyvät toimet ovat olleet naisten töitä. Esimerkiksi pyhistä laskiainen oli pääasiassa naisten työ- ja toimialaan kuuluva päivä, ja varsinkin kehruun piti olla val- mista ennen laskiaista. Laskiaisena kehrääminen oli suorastaan vahingollista. Harmeilta voitiin välttyä sitomalla rukit ja värttinät yhteen, ja peittämällä ne vielä pitkävillaisten vällyjen alle. Tällöin eivät lampaat karanneet katraasta, ja villakin kasvoi hyvin ja tuli hyvälaatuiseksi (Vilkuna 1978). Lampaisiin ja niiden hoitoon liittyviä uskomuksia oli toki muitakin, mutta juuri kehruuseen ja villan käsittelyyn liittyvällä laskiaisella oli suuri merkitys. Kerintä suoritettiin kaksi, jopa kolme kertaa vuodessa. Tavallisimmat ajan- kohdat olivat alkukesä ja syksy. Karstaus ja kehräys tehtiin monessa paikoin talkootyönä, jolloin lähiseudun naiset kokoontuivat yhdessä karstaamaan ja kehräämään. Kilosta karstaamatonta villaa sai noin 600 grammaa valmista lankaa. Sutjakkasorminen kehrääjä saattoi saada aikaan puoli kiloa valmista lankaa päivän työn tuloksena. Karstaaminen taas sujui nopeammin, yksi päi- vätyö saattoi antaa jopa kilon valmista hahtuvaa. Karstaus ja kehräys kuului- vat talviajan töihin (Nordman 2006). 5.3.2 Kehrätä ja kutoa voi karkeampaakin villaa Sittemmin tuli kehruu- ja kutomateollisuuden alalla uusia menetelmiä, jotka vähensivät villan hienouden merkitystä. Australiasta alkoi tulla markkinoille suuria määriä halpaa villaa, jolloin eurooppalaisen villantuotannon kilpailu- kyky heikkeni (Soininen 1944, Maijala 1999). Tämä kohdisti huomion suun- tautumisen lihan tuotantoon. Esimerkiksi vuosina 1930-39 oli teollisuudessa käytetyn kotimaisen villan osuus vain noin 20% ulkomailta tuotetun villan määrästä. Syynä on mainittu kotimaisen villan karkeus ja epätasaisuus, mikä on esimerkiksi aiheuttanut huonomman tuloksen kampahahtuvan tuotannossa parhaisiin ulkomailta tuotuihin villoihin verrattuna. Lampaiden määrä oli vuosien 1920 ja 1939 välillä vähentynyt 1,7 miljoonasta yhteen miljoonaan (Soininen 1944). Lammasluvun lasku jatkui muutamaa nousukautta lukuun ottamatta aina 1970-luvulle asti, jonka jälkeen tilanne on ollut suhteellisen vakaa. Lievää nousua lampaiden määrässä on havaittavissa 1990-luvulta eteenpäin (Maijala 1999). Maailmansota toi ongelmia villan ja tekstiilien tuontiin, minkä seurauksena kotimaisen villan kysyntä lisääntyi ja hinnat nousivat. Lampaita alettiin taas pitää suuremmassa määrin ja lampaanhoidon arvostus parani muutenkin (Maijala 1999). Sekä lihaa että villaa tarvittiin, eli jalostukseen tuli jälleen uusia ulottuvuuksia. Jalostuksen suhteen mahdollisuuksia katsottiin olevan erityisesti sen vuoksi, että suomenlammas oli keskimääräistä sikiävämpää tyyppiä. Sota-aikana oli todettu, että suomenlampailla oli villatyyppejä, jotka hyvinkin voivat kilpailla villan hienoudessa jopa merinolampaiden kanssa. 85 Jalostustyössä tultiin siis suosimaan tätä niin kutsuttua tekstiilityyppistä vil- laa. (Soininen 1944, 642.) Inkovaaran (1958) mukaan täysikasvuinen uuhi antaa vuodessa 2-3- kg villaa ja karitsa syksyyn mennessä 0,5-0,75 kg villaa. Näin ollen jos lasketaan emälle keskimäärin kaksi karitsaa, on niiden yhteinen villantuotos 3-4,5 kg. Rahallisen tuotoksen laskettiin tuolloin olevan noin 1800-2700 silloista markkaa 600 markan kilohinnalla. Nykyrahassa laskettuna se vastaisi suun- nilleen 1 euron kilohintaa, joka on keskimääräistä nykyään maksettua maa- tiaislampaan kilohintaa alempi. Vertauksessa on kuitenkin otettava huomi- oon, että vastaavalla rahamäärällä oli käytännössä suurempi arvo kuin tänä päivänä, joten käytännössä tulojen suhde kustannuksiin oli aiemmin parempi. Laskelman päätteeksi todettiin, että ruokinnan ja jalostuksen kehittäminen saattaisi lisätä villatuotosta 1-2 kg, mutta tulo jäisi kuitenkin niin alhaiseksi, ettei hoito- ja ruokintakustannuksia saataisi korvatuiksi. Tuolloin ei käyty ollenkaan keskustelua villan jatkojalostuksesta ja tilamyynnistä lisätulon saamiseksi. Villa oli kuitenkin todella tärkeä vaatetuksen perusta; lukemat- tomat ovat ne villakäsineet, huivit, saalit ja sukat, jotka on kudottu maatiais- lampaittemme villasta vuosisatojen kuluessa. Lisäksi villa oli tärkeä materi- aali kankaiden kudonnassa, jotta takkeja, housuja ja hameita voitiin valmistaa joka kodissa. Suomalaisten muinaispukujen materiaalina oli usein tyypillinen maatiaislampaan villa. Villasta kudottiin lisäksi myös lakanoita ja jopa villa- purjeita, joita käytettiin vielä 1900-luvun alkupuolella. 5.3.3 Lihantuotanto Suurimman lampaisiin liittyvän tuloerän tuotti jo 1950-luvulla lihantuotanto, joka silloin edusti noin 75 % tuloista. Siis vaikka villantuotantoa pidettiin lammastalouden ensisijaisena päämääränä, pyrittiin kannattavuuden saami- seksi kehittämään erityisesti lihantuotantoa Lisäksi 1950-luvun puolivälissä tapahtunut lammaskannan jyrkkä lasku aiheutti lampaanlihasta puutetta, joka lisäsi hintatasoa ja lihantuotannon kannattavuutta. Silloin todettiin myös, että Suomessa oli edellytyksiä lihantuotantoon suuntautuvalle lammastaloudelle, kunhan pidetään perinnöllisesti hyviä lampaita ja varmistetaan niiden oikea ruokinta. 1950-luvulla saattoi hyvällä laitumella uuhen kaksi karitsaa kasvaa 30-kiloisiksi syksyyn mennessä, jolloin niistä saatiin yhteensä 25 kiloa lihaa. Jos laidunolosuhteet olivat todella hyvät, saattoivat karitsat saavuttaa syksyyn mennessä 35-40 kilon elopainon syksyyn mennessä (Inkovaara 1958). Suu- rempia katraita alettiin perustaa lihan tuottamiseen myyntiä varten. Lisäksi kiinnitettiin enemmän huomiota kasvunopeuden ja lihakkuuden kehittämi- seen eläinaineksen valinnan yhteydessä (Maijala 1999). Tultaessa 1990- luvulle oli tarkkailutilojen karitsojen koko tullut keskimäärin suuremmaksi: 4-5 kk:n ikäiset karitsat saavuttivat suomenlampaalla 40-45 kg:n yksilöpai- non. Ahvenanmaanlammas lienee maatiaisroduistamme kooltaan pienin ja saavuttaa kyseisen painon yleensä 7-12 kuukauden iässä. Tätä pienempiä yksilöitä on edelleen olemassa, mikä on harvinaisemmilla suomenlampailla. 86 5.3.4 Nahantuotanto Nahoilla on ollut suhteellisen pieni osuus lammastalouden tuotannosta. Tur- kistyyppiset nahat ovat antaneet parhaimmat hinnat. (Inkovaara 1958.) Perin- teisesti on lampaan nahat otettu talteen, ja niistä on kotitarpeiksi tehty mys- syjä, liivejä ja vällyjä. Suurempaa markkina-arvoa niillä ei useinkaan ole vaikuttanut olevan, vaikka ne käytännössä ovat olleet hyvin tärkeä raaka-aine suomalaisissa kodeissa. Vällyjä käytettiin sekä vuoteissa että rekien lämmik- keenä. Maatiaislampaiden turkisten ja värien moninaisuus on kuitenkin vii- me vuosina lisännyt sekä kysyntää että kannattavuutta varsinkin suoramyyn- nissä. 1990-luvulla yritettiin panostaa enemmän juuri turkistyyppisten nahko- jen käyttöön. Perinteiset käsityömenetelmät ja –taidot ovat nousemassa ar- voonsa, mutta keskusteltaessa lammastuottajien ja nahkoja käyttävien käsi- työläisten kanssa on havaittavissa paljon kehittämisen tarvetta juuri nahkojen käsittelyn ja muokkauksen osalta. Kuva 23. Lampaantaljoja (Kuva: Maija Häggblom) 5.4 Tämän päivän maatiainen – vanhat suunnat eriytyvät jälleen valtarodusta Tämän päivän tutkimustulosten mukaan on vahvistettu, että niin suomen- lammas kuin myös kainuunharmas ja ahvenanmaanlammas kuuluvat pohjoi- 87 siin lyhythäntärotuihin. Kuitenkin voidaan todeta, että villatyypiltään ahve- nanmaanlammas poikkeaa muista suomalaisista maatiaisroduista. Ahvenan- maanlampaan villatyyppi on verrattavissa gutelampaan villaan. Sillä on kar- keat päällyskarvat ja pehmeä, lyhyempi alusvilla. Kuitenkin on todettava, että kyseessä ei ole täysin sama villatyyppi, koska ahvenanmaanlampaalla esiin- tyy suurta vaihtelua villatyypissä ja pituudeltaankin sen villa on gutelampaan villaa pidempää. Kuva 24. Saaristolaitumella (Kuva: Jan Häggblom) Suomenlampaan osalta on jo vuosikymmenien ajan ollut huolena värillisten lampaiden vähäinen määrä ja valkoisten lampaiden osalta geenipohjan kape- neminen sekä liiallinen risteytyminen muihin rotuihin. Värigeenien säilyttä- miseen alettiin tehdä aktiivisesti työtä muutama vuosikymmen sitten. (Man- ninen 2005). Nyttemmin on pässilinjat kartoitettu suomenlampaalle, ja ahve- nanmaanlampaalle on valmistumassa vastaava kartoitus täydennettynä uuhi- linjoilla. Pelson geenipankki- ja jalostuslampolan syntyminen ja sen toiminnan säilyt- täminen ovat tärkeä osa suomenlampaan säilyttämistä ja kehittämistä. Sa- moin kaksi muuta jalostuslampolaa, Lihasula Finnsheep sekä Aila ja Raimo Viitasaaren tila, ovat tärkeitä suomenlampaan säilyttämisessä. Lihasulassa on jalostuksen perustaksi valittu Pirkanmaalta kotoisin olevat kookkaat vanhat uuhilinjat, joiden kanssa käytetään yli kymmentä eri pässilinjaa (Lihasula: internet). 5.5 Näin tänään, miten huomenna Tämän historiallisen taaksepäin katselmuksen pohjalta on vedettävissä joita- kin johtopäätöksiä. Tärkein johtopäätös on, että suomalaiset maatiaislammas- 88 rodut ovat olleet monella tavalla välttämättömiä karuissa olosuhteissa sel- viämiselle. Niitä on pidetty itsestään selvinä ja samalla niiden todellista arvoa on vähätelty. Lampaankasvatusta on harjoitettu niin sanotusti aikojen alusta, ja pula-ajat ovat antaneet lampaalle enemmän arvostusta. Kotimaisten rotujen kestävyys, vaatimattomuus ja monipuolisuus ovat olleet niiden selviytymisen perusta. Ruotsinvallan aikana yritettiin ajan hengessä mm. lääninlampola- ajatuksen kautta parantaa myös Suomen alueen lammaskantaa. Tarkoituksena oli luoda tekstiiliteollisuudelle riittävän hienovillainen lammaskanta. Ajatus ei kuitenkaan eri syistä johtuen lyönyt läpi, vaan vanhat rodut jäivät edelleen kansan käyttöön. Ulkomailta on usein tuotu eri liharotuja, ja niiden soveltu- vuutta on kokeiltu varsin vaihtelevin tuloksin. Jalostuksen järjestäytymisen alkutaipaleella oli esillä mahdollisuus kasvattaa vaativampia liharotuja maan eteläosissa, kun taas muualla maassamme tuli kotimainen suomenlammas ja sen itäisemmät, kookkaammat ja hienovillaisemmat kannat jalostuksen perus- taksi. Tämän jalostuksen perustalta syntyi tämän päivän suomenlammas, joka on sikiävyytensä ja hienovillaisuutensa vuoksi tullut tunnetuksi kautta maa- ilman ja on yksi maailmalla laajimmin levinneistä roduista. Suomenlammas on myös monen uuden ulkomaisen yhdistelmärodun komponenttina. Kai- nuunharmas ja ahvenanmaanlammas ovat eläneet jokseenkin puolisymbi- oosissa suomenlampaan kanssa mutta joillain seuduilla niin erillään olleissa kannoissa, että ne on voitu todeta omiksi erillisiksi populaatioikseen. Alkuperäisrotutuki on tärkeä kaikkien maatiaisrotujemme säilyttämiseksi. Varsinkin suomenlampaan mutta myös kainuunharmaksen ja ahvenanmaan- lampaan kysyntä kasvatukseen on lisääntynyt ja katraskoot kasvaneet. Mo- neen tarkoitukseen sopiva suomenlammas on kasvattanut suosiota. Etenkin risteysjalostuksessa on suomenlampaalla kysyntää. Toisaalta vaikuttaa, että suomenlampaan aiempi valttikortti, sikiävyys, olisi alentumassa lammastarkkailun tietojen mukaan. Tämä ei ole pitkällä täh- täimellä niinkään toivottavaa, vaan jalostukseen tulisi käyttää hyvin kasvavia karitsoita, jotka ovat syntyneet isommissa vuonueissa. Suomenlampaalla ei siis tulisi suosia yksin syntyneitä karitsoita, kun valitaan siitoseläimiä, koska yksin syntyneiden kasvu ja ominaisuudet eivät välttämättä anna toivottua tulosta jatkossa. Emojen maidontuotantokykyä ja muita emo-ominaisuuksia tulisi painottaa jatkossakin. Tulevaisuudessa olisi luultavasti hyvä, jos kaikkien maatiaisrotujemme sper- maa voitaisiin ottaa talteen siinä määrin, että geenipankkiin säilytettäväksi otettavan lisäksi voitaisiin myös käyttää spermaa elävän kannan kehittämisen ja eläinlinjojen säilytyksen tukena. Maatiaislampaista ja niiden tulevaisuudesta keskusteltaessa on tärkeää pysäh- tyä miettimään myös, mitä voitaisiin tehdä suomenlampaan monipuolisuuden hyväksikäyttämiseksi ja säilyttämiseksi. Vaikka on herännyt kiinnostusta ja haluakin villan ja nahkatuotteiden kehittämisen, on paljon sarkaa vielä jäljel- lä. Osittain on kysymys eläinaineksen jalostamisesta, mutta myös oppimises- 89 ta hyödyntämään kaiken annin mahdollisimman monipuolisesti ja tuottavasti menettämättä turhaan materiaalin hyviä ominaisuuksia. Mahdollinen visio tulevaisuutta ajatellen on maatiaislammas brändinä siten, että monimuotoisuus koetaan rikkautena. Tuottajien tulot perustuvat laaduk- kaaseen ja maukkaaseen, oman erityisen maatiaisluokkansa perusteella mark- kinoituun lihaan, villa- ja nahkadesigniin. Näin maatiaislampaiden arvo elä- vänä kulttuuriperintönä saadaan säilytettyä, ei vain historian sivuilla, vaan myös tulevaisuuden ihmisten arjessa. Vaatimattomuutensa ja sopeutuvaisuu- tensa vuoksi nämä rodut ovat myös tulevaisuuden perinnemaisemanhoitajia ja maisemakuvan elävöittäjiä. 6 Maatiaiseläinkysymys mediassa Ulla Partanen Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Taloustutkimus, Luutnantintie 13, 00410 Helsin- ki, etunimi.sukunimi@mtt.fi Lehdistötutkimuksen avulla voidaan selvittää, millä tavoin ja kuinka paljon maatiaiseläimistä on kirjoitettu suomalaisessa lehdistössä. Tutkimusaineis- toksi on valittu Helsingin Sanomat (HS) ja Maaseudun Tulevaisuus (MT). Tutkimus on rajattu kattamaan lehdistössä esiintynyttä kirjoittelua 1990- luvun alusta aina tutkimusajankohtaan saakka eli noin 15 vuoden ajan. Tuona aikana Suomen maatalous on kokenut suuria muutoksia etenkin EU- jäsenyyden seurauksena. Yksi tutkimuksen tarkoituksista onkin selvittää, miten kirjoittelu on muuttunut vuosien myötä ja onko Helsingin Sanomien ja Maaseudun Tulevaisuuden kirjoitusten välillä eroja. Lehdistötutkimus hahmottaa maatiaiseläimiä koskevaa suomalaista yhteis- kuntakeskustelua ja maatiaiseläimiin liittyviä arvoja. Tutkimuksen metodolo- gisena runkona on käytetty kehysanalyysia, jonka avulla selvitetään maa- tiaiseläimiä käsittelevien lehtikirjoitusten arvopohjaa. On myös olennaista selvittää kuinka paljon ja mitä eläimiä on käsitelty, mitkä asiat on kirjoituk- sissa otettu itsestäänselvyyksinä kirjoittajan ja lukijan välillä, mitkä itsestään- selvyydet ovat hallitsevassa asemassa, ja ovatko niiden asemassa tapahtuneet muutoksia tutkittuna aikana. 6.1 Joukkotiedotusvälineet yhteiskunnallisessa keskustelussa Lehdistötutkimus on tärkeä osa maatiaiseläinten yhteiskunnallisen arvon selvittämistä, sillä joukkotiedotusvälineillä on merkittävä kulttuurinen ja yhteiskunnallinen rooli, eikä niitä suotta kutsutakaan neljänneksi valtiomah- diksi. Eri joukkotiedotusvälineistä Suomessa luetaan ja arvostetaan erityisesti sanomalehtiä: kansainvälisesti lähinnä vain naapurimaamme Ruotsi ja Norja yltävät samaan. (Nieminen 1999) 90 Median yhteiskunnallisista tehtävistä kaikkein näkyvin on tuottaa tekstejä, joilla on kulttuurista tai yhteiskunnallista arvoa. Media on myös väylä, jonka kautta muiden tahojen työt pääsevät esiin ja yleiseen tietoisuuteen. (McQuail 1992) Maatiaiseläimiä käsittelevissä artikkeleissa näistä tahoista ehkä tär- keimpiä ovat tutkijat, joiden kirjoituksia lehdet ovat julkaisseet. Toinen ryh- mä ovat yleisönosastokirjoitukset sekä alan eri toimijoiden haastattelut. Me- dian vaikutusvalta on erityisen huomattava kulttuurisen ilmapiirin sekä ylei- sön mielipiteiden ja asenteiden muokkaajana. Tiedotusvälineet kykenevät vaikuttamaan etenkin mieltymyksiin, tottumuksiin ja käyttäytymistapoihin. (McQuail 1992) Voidaan ajatella, että myönteisen kuvan välittäminen maa- seudusta ja maatiaiseläimistä edistäisi niiden yhteiskunnallista arvostusta. Joukkotiedotusvälineet ovat tärkeitä myös kulttuurin sekä kansallisen ja alu- eellisen identiteetin rakentamisessa. Media vahvistaa lukijoidensa identiteet- tiä ja ryhmään kuulumisen tunnetta tuomalla esiin mitä olemme ja mitä em- me ole. (Kunelius 2001) Usein median välittämät tiedot perustuvat yhteiskunnan olemassa oleviin arvoihin ja normeihin, ja ne onnistuvat ennen kaikkea vahvistamaan valmista arvopohjaa. (Kunelius 2001) Median suhde kulttuuriin ja yhteiskuntaan on kaiken kaikkiaan monitahoinen, eikä vuorovaikutusta voi selittää yksiviivai- sesti. Yksikään moderni yhteiskunta ei ole vain yhden kulttuurin vaikutuksen alaisena, eivätkä arvot pysy muuttumattomina vuodesta toiseen. (McQuail 1992) Maatiaiseläimiin suhtautuminen voi siis vaihdella vuosien myötä yh- teiskunnan muuttumisen seurauksena. Etenkin Suomen EU-jäsenyyttä voi pitää selvänä vedenjakajana maamme viimeaikaisessa kehityksessä, ja sen merkitys voi olla huomattava myös suhtautumisessa maatiaiseläimiin. Kuva 25. USA-niminen kyyttövasikka Sukevalla (Kuva: Miia Karja) 91 Toisaalta, kulttuuri ja yhteiskunta ovat yhä enenevissä määrin alkaneet eriy- tyä toisistaan eivätkä normatiiviset tavat ja tottumukset enää noudata samoja rajoja kuin yhteiskunnat ja valtiot. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että kult- tuuri muuttuu yleensä yhteiskuntaa nopeammin. (McQuail 1992) Maa- tiaiseläinten suojelua voisi siis edistää vaikkapa yleismaailmallinen ympäris- töarvojen ja luonnon kunnioituksen lisääntyminen, kuten myös nostalginen menneen maailman kaipaus. Kulttuurin ja yhteiskunnan eriytymisestä huoli- matta yhteiskunnalla katsotaan edelleen olevan vastuu oman kulttuurinsa suojelemisesta ja edistämisestä. (McQuail 1992) Maatiaiseläimet on katsottu osaksi suomalaisten yhteistä kulttuuriperintöä (Suomen kansallinen eläin- geenivaraohjelma 2004), jonka rotujen suojeleminen voidaan katsoa edellä mainitun näkemyksen mukaisesti yhteiskunnan tehtäväksi, mikäli eläimet eivät säilyisi yksittäisten ihmisten toimesta. Tiedotusvälineiden merkitys korostuu siksi, että yhteiskunta voi periaatteessa reagoida erilaisiin ongelmiin vasta sitten, kun ne ovat tulleet julkiseen kes- kusteluun ja tietoisuuteen yhteiskunnan kommunikaatiojärjestelmän avulla. Esimerkiksi maatiaiseläimet ovat uhanalaistuneet maassamme jatkuvasti tehokkaampien tuotantoeläinrotujen maahantuonnin ja eläinjalostuksen myö- tä. Yhteiskunnallinen kysymys maatiaisten kohtalosta tulee vasta silloin, kun asiasta keskustellaan julkisesti. Uhkien yhteiskunnallistuminen on samalla myös edellytys niiden torjumiselle. (Suhonen 1994) Ongelmat eivät voi nous- ta esiin itsestään, vaan niiden julkitulo kollektiivisten kulttuuristen prosessien kautta edellyttää sosiaalisten toimijoiden aktiivisuutta. (Väliverronen & Hell- sten 2000) Suhosen (1994) mukaan erilaiset uhkakuvat tulevat julkiseen tietoisuuteen sykleinä. Alussa tieto on vain tutkijoilla ja media käsittelee sitä satunnaisesti. Ongelman muuttuminen yleisesti havaittavaksi saa sen käsittelyn julkisuu- dessa kasvamaan jyrkästi, ja valtaosa yleisöstä tulee tietoiseksi ilmiöstä. Täs- sä vaiheessa yleensä uskotaan, että yhteiskunta, valtiovalta, tiede ja tekniikka kykenevät ratkaisemaan ongelman. Myöhemmässä vaiheessa selviää, että ratkaisu ei ole helppo: se saattaa olla erityisen kallis ja etenkin ympäristöky- symyksissä vaatia enemmistön taloudellisen hyvinvoinnin kasvun hidasta- mista. Ylipäätään ongelmat ovat usein yhteiskunnan rakenteessa, eivät niin- kään tieteen tai tekniikan kehittymättömyydessä. Lopulta ihmiset kyllästyvät lukemaan aiheesta ja ärsyyntyvät heihin kohdistetuista odotuksista. Tämä johtaa median kiinnostuksen laskuun, mutta joka tapauksessa kiinnostus on- gelmaan jää pysyvästi jonkin verran suuremmaksi kuin ennen syklin alkua. (ibid.) Media vaikuttaa yleisöön ennen kaikkea käyttämillään argumenteilla, joiden tavoitteena on vuorovaikutuksen kautta määritellä uudelleen ja muokata jota- kin tiettyä tilannetta. Yleisön korostunut merkitys juontaa juurensa käsityk- sestä, jonka mukaan asioista tulee totuuksia vasta silloin, kun suuri yleisö on ne sisäistänyt ja hyväksynyt. (Koistinen 1998) Tässä mielessä maatiaiseläin- 92 ten säilyminen perustuisi siihen, että suuri yleisö toivoo niiden edelleen ole- van elävä osa suomalaista kulttuuria ja tunnustaa niiden arvon. Yleisö, johon media vaikuttaa, voi olla joko universaalinen ja kattaa kaikki ihmiset kokonaisuutena. Tällöin heihin vaikutetaan yhteiskunnan arvopoh- jaan perustuvilla argumenteilla. Osayleisö on puolestaan ajallisesti, tilallisesti tai jonkin muun periaatteen mukaan rajautunut kuulijoiden joukko, johon vaikutetaan vetoamalla heidän omiin kiinnostuksen kohteisiinsa. (Koistinen 1998) Tämän tutkimuksen perusajatuksena on, että Helsingin Sanomien ylei- sö on universaalinen, kun taas Maaseudun Tulevaisuus olisi kohdistettu osayleisölle, joka koostuu pääasiassa ihmisistä, joiden intressit liittyvät taval- la tai toisella maatalouteen tai maaseutuun. Tästä syystä on mielenkiintoista selvittää, vetoaako Helsingin Sanomat kirjoituksissaan yhteiskunnan legitii- miin arvopohjaan perustuviin argumentteihin ja Maaseudun Tulevaisuus puo- lestaan lukijoidensa erityisintresseihin perustuviin argumentteihin kuten nii- den edellä mainitun teorian mukaisesti pitäisi tehdä. Yleisöön vaikuttamisessa tärkeä osa on niin sanotuilla esisopimuksilla, jotka määrittelevät argumentoijan ja yleisön välisen yhteisen suhteen ja alueen. Ilman esisopimuksia argumentointitekniikka ei toimisi, koska puhujan ja yleisön välillä ei olisi mitään ennalta määriteltyä arvopohjaa. Esisopimuksis- sa on kyse julkilausumattomista itsestäänselvyyksistä ja tosiasioista, jotka ovat koko yhteiskunnallisen keskustelun lähtökohtana. (Koistinen 1998) Esi- sopimus voi koskea esimerkiksi maaseudun asuttuna pitämistä, työpaikkojen turvaamista, suomalaisen maatalouden selviämistä jatkossakin tai maa- tiaiseläinten olemassaoloa. Esisopimuksen alaisia asioita ei tarvitse perustella lukijalle, sillä arvot ovat niiden osalta yhteiset. 6.2 Kehysanalyysi Helsingin Sanomien ja Maaseudun Tulevaisuuden pohjalta Lehdistötutkimuksen metodologiseksi rungoksi on valittu kehysanalyysi, joka on diskurssianalyysin eräs alatyyppi. Diskurssianalyysi tutkii kielen käyttöä eri konteksteissa yhteiskunnallisesti relevantilla tavalla ja se on mer- kittävä lehdistötutkimuksen väline, sillä se yhdistää kielentutkimuksen yh- teiskuntatutkimukseen. (Östman & Halmari 2000) Diskurssianalyysi on laadullinen tutkimusmenetelmä, jonka lähtöajatuksena on ilmiöiden moninaisuuden ja ainutkertaisuuden tunnustaminen. Tutkimuk- sessa aineistot ovat kokonaisuuksia, joiden rakenteita kuvaillaan ja tulkitaan. Pohjimmiltaan diskurssianalyyttinen tutkimus onkin kielen käytön tutkimista. Kielen käyttö ymmärretään diskurssianalyysissa luovana ja konstruktiivisena toimintana, jonka tarkoituksena on luoda erilaisia versioita todellisuudesta. Kielen käyttötilanne on perustana kielen käytön tavalle, mutta samalla se myös rakentaa uutta tilannetta. (Valtonen 1998) Diskurssianalyysi on aineis- tolähtöistä tutkimusta, jossa tulkinnat rakentuvat aineiston analyysin varaan. Analyysissa otetaan ennen kaikkea huomioon konteksti, jossa teksti on syn- 93 tynyt. (Valtonen 1998.) Tutkijakin toimii omassa ajassaan, joten hänen tul- kintoihinsa vaikuttavat omat lähtöoletukset sekä tutkimukseen liittyvät pää- tökset kuten tutkimusongelma sekä näkökulman rajaus. (Väliverronen 1998) Diskurssin käsitettä täydentää kehys, jonka avulla voidaan erotella erilaisia todellisuuden jäsennystapoja kuten esimerkiksi sitä, miten jotakin yhteiskun- nallista ilmiötä käsitellään mediassa. Kehykset ovat kokonaisuuksia, jotka luodaan joko yksittäisten tapahtumien tai laajempien ilmiöiden jäsentelemi- seen. Tiedotusvälineet käyttävät kehystämisessä apunaan muun muassa meta- foria, iskulauseita, toimijoiden kuvailua sekä visuaalisia kuvia. Kehyksiä tutkimalla voidaan hahmottaa julkisen keskustelun muuttumista ja erilaisten diskurssien keskinäisiä suhteita. (Väliverronen 1998) Kehykset rajaavat sitä, mitä aiheesta kulloinkin kirjoitetaan ja millaisia argumentteja siitä esitetään. Ne myös yhdistävät aihetta vallitseviin kulttuurisiin arvoihin ja yhteiskunnal- lisiin teemoihin. Tietty kehystämisen tapa nostaa toisia toimijoita, puhetapoja ja argumentteja esiin ja rajaa toisia pois. (Väliverronen & Hellsten 2000) Tutkimusaineisto muodostuu 48 Helsingin Sanomissa ja Maaseudun Tulevai- suudessa julkaistusta artikkelista. Alkuperäisrotuja suoraan käsitelleitä artik- keleita oli tutkittuna aikana julkaistu suhteellisen vähän. Siksi tutkimukseen on valittu myös kirjoituksia, jotka liittyvät alkuperäisrotukysymykseen, vaik- ka niitä ei tekstissä olisikaan erikseen mainittu. Huomionarvoista tutkimuk- seen valikoituneissa artikkeleissa on se, että valtaosa niistä on joko uutisia tai tutkijoiden kirjoituksia. Jonkin verran esiintyi myös virkamiesten haastattelu- ja, mutta yleisönosastokirjoitukset ja pääkirjoitukset jäivät muutamaan yksit- täiskappaleeseen. Artikkelit on suhteutettava osaksi julkaisuaikansa yhteiskunnallista konteks- tia ja sen muutoksia, joista suurin on ollut EU-jäsenyys. Jäsenyyden aikana vuodesta 1995 lähtien maatilojen määrä on vähentynyt Suomessa 25 %. Sa- maan aikaan tilojen koko on kasvanut ja tuotanto tehostunut. Tällä hetkellä maatalouden tuloista noin puolet kertyy tuotteiden myynnistä ja toinen puoli erilaisista tuista. Alkuperäisrotuisten eläinten kasvattajilla on normaalien tukien ja myyntitulojen ohella mahdollisuus saada alkuperäisrotutukea maa- talouden ympäristötuen erityistukena. (Niemi & Ahlstedt 2005) Kuva 26. Suomenlampaita Vekkilän museotilalla Tamme- lassa (Kuva: Miia Karja) 94 6.3 Suomalainen maatiaiseläindiskurssi 6.3.1 Suojelun kehys Ensimmäinen kehys tarkastelee alkuperäisrotukysymystä suojelun näkökul- masta. Alkuperäisrotujen suojelua perustellaan usein eläinten sopeutumisella suomalaisiin olosuhteisiin ja niiden hyvillä geneettisillä ominaisuuksilla, mutta suojelu voidaan kokea tärkeänä myös kulttuurihistoriallisista ja maise- mallisista syistä tai nähdä itseisarvona. Tällöin eläinten säilyminen on jo si- nänsä tärkeää, eikä suojelu edellytä mitään erityisempää taloudellista syytä. Näkemystä esiintyi yleisesti lehdistössä tutkittuna aikana, mikä on hieman yllättävää, sillä uutisoinnissa talous on yleensä nostettu kaiken mitaksi; se on tavallisesti käsite, joka ei vaadi enempiä syitä tai selityksiä. (Koistinen 1998) Maaseudun Tulevaisuus kirjoitti alkuperäisrotujen säilyttämisen tärkeydestä jo 1990-luvun alussa ja perusteli säilyttämistä kulttuurihistoriallisella it- seisarvolla. Artikkelin mukaan itäsuomenkarjalla ja pohjoissuomenkarjalla ei vähäisen yksilömäärän vuoksi ole enää jalostusarvoa, vaan niillä on merkitys- tä nimenomaan kulttuurihistoriallisen perinnön vaalijoina. Maatiaiseläimet ovat elävää kulttuuriperintöä, tärkeä osa kansallista muistia ja maatalouden historiaa. Niillä jokaisella on oma historiansa ja alueelliset variaationsa. Roduilla on myös välillistä merkitystä perinteisten työmenetelmien vaalimi- sessa, ruokakulttuurissa, kansantaiteessa sekä tarina- ja käsityöperinteessä (MT 1). Kulttuurihistorialliseen arvoon vetoaminen on assosiatiivista: alku- peräisrodut ovat aikaisemmin kuuluneet suomalaiseen maatalouteen ja maa- seutumaisemaan, joten niiden tulee olla siellä jatkossakin. Eläinten todettiin- kin lehdistössä olevan luonteva osa suomalaista perinnemaisemaa sekä yllä- pitävän ja muokkaavan sitä. (MT 2) Perinnemaisemien kautta myös maise- maekologiset tekijät nousivat esiin. Maaseutumaiseman ylläpidon uskottiin perinnemaiseman lisäksi hyödyttävän maaseutua myös välillisesti houkutte- lemalla maallemuuttajia ja luomalla myönteisiä mielikuvia maaseudusta. (MT 3) Mielikuviin liittyvät kiinteästi myös alkuperäisrotuiset eläimet, jotka edustavat pysyvyyttä. Maalaillessaan kaunista kuvaa maaseudusta lehdistö samalla luo mielikuvia kohteestaan: alkuperäisrotuinen karja kuuluu mieliku- vissa perinteiselle maaseudulle ja se on tästä syystä myös perinteisen maaseu- tumaiseman tunnus. Lehdistössä esiintyikin huolta maamme kulttuurimaise- man tuhoutumisesta ja autioitumisesta. (MT 4) 95 Kuva 27. Maisemanäkymä yhdellä case-tiloista (Kuva: Miia Karja) Gandinin ja Villan (2003) esittelemiä alkuperäisrotujen sosio-kulttuurisia arvoja (vrt. johdantoluku) ovat tuoneet esiin ennen kaikkea tutkijat, jotka ovat olleet huolissaan maatiaisrotujen kohtalosta. Ilman alkuperäisrotuja suoma- laiset ihmiset eivät olisi selviytyneet hengissä vuosisatojen ajan karussa Poh- jolassa. Kotoperäiset eläinlajimme ovat sitä paitsi sopeutuneet ilmastoomme ja sosiokulttuuriseen ympäristöömme tuontikarjaa paremmin. (MT 5) Tutki- joiden kirjoittamat artikkelit ovat lukijaansa puhuttelevia, ovathan ne asiaan perehtyneiden henkilöiden puheenvuoroja ja vaikuttavat siitä syystä objektii- visemmilta kuin eri intressiryhmien kannanotot. Kuitenkin lehdistö kirjoitti vastaavanlaisia artikkeleita alkuperäisrotuisesta karjasta ilman tutkijoiden artikkeleita tai haastattelujakin. Usein alkuperäisroduista annettu kuva oli sangen romanttinen. Suomenkarjan kerrottiin turvanneen vuosisatojen ajan suomalaisten selviytymisen karuissa olosuhteissa ja kovien talvien karaisseen myös karjaa itseään. Sen kirjoitettiin olevan ainutlaatuisen tervettä ja elin- voimaista. Suomenkarja on sekä Helsingin Sanomien että Maaseudun Tule- vaisuuden mukaan vähään tyytyväistä ja hyvää rehua saadessaan myös usein hyvälypsyistä. Alkuperäisrotuiset eläimet olivat kuitenkin hupenemassa pe- lottavaa vauhtia, sillä niiden paikan olivat pitkälti jo vallanneet uudet, huip- puunsa jalostetut tuontieläimet, jotka paremmilla tuotanto-ominaisuuksillaan muodostivat uhkakuvan alkuperäisrotujen ylle. Nyt näitä hyvinvointivaltion rakentajia uhkaa tuho, kun vanhojen lehmärotujen perinteinen monimuotoi- suus yritetään tehokkuuden nimissä korvata muutamalla huipputehokkaaksi jalostetulla lihan- tai maidontuottajalla. (HS 1) Kiitollisuuteen vetoaminen on assosiatiivista ja todellisuuden rakenteeseen perustuvaa: menneiden vuosisatojen tähden ihmisten tulee vuorostaan pitää hengissä rotuja, jotka tekivät aikoinaan saman palveluksen esi-isillemme. On mielenkiintoista, että kiitollisuudesta puhuttaessa jalostetumpien rotujen ko- rostetaan olevan vierasperäisiä tuontirotuja toisin kuin omaan ilmastoomme 96 ja olosuhteisiimme tottuneet alkuperäisrodut. Vierautta korostamalla tuonti- rotujen ja alkuperäisrotujen vastakkainasettelu kärjistyy jälkimmäistä suosi- valla tavalla. Eläinten suojelun uskottiin kiitollisuudesta huolimatta olevan pitkälti yhteiskunnan tehtävä. Maatiaiseläimistä on tullut osa vankien elämää Sukevan ja Pelson vankiloissa. Tämä toiminta sai huomiota lehdistössä, ovathan valtio ja yhteiskunta näin osallistuneet suomalaisten alkuperäisrotu- jen pelastusoperaatioon. (HS 2) Lehdistössä kerrottiin myös yksityishenkilöistä, joille alkuperäisrotuiset eläimet ovat elämäntapa. [Itäsuomalaisen lehmän] pakkasensietokykykin oli huomattava, sen näkee vanhoista sotafilmeistäkin, joissa lehmät marssivat lumihangessa ihmisten mukana. Mutta miten pannaan pieni itäsuomalais- lehmä muiden sekaan? Sehän on valpas, seurallinen, älykäs, ketterä, pieni, utelias – ja muiden seassa hankala! (HS 2) Kyytöllä on siteerauksen mukaan persoonallinen luonne, se on yksilö, johon liitetään myös hyvin inhimillisiä ominaisuuksia. Maaseudun Tulevaisuus kirjoitti myös eläkkeelle jääneestä miehestä, joka oli ostanut lapsuutensa kotitilan ja kunnostanut sen vanhanai- kaiseksi, perinteiseksi pihapiiriksi. Vanhat maatiaisrodut sekä alkuperäiset pihapiirit ja rakennukset saavat hänen sydämensä sykkimään. (MT 6) 6.3.2 Jalostuksen kehys Vaikka jalostetut rodut ovatkin korvanneet alkuperäisrotuisia eläimiä viime vuosikymmeninä, jalostuksen avulla alkuperäisrotuja voidaan myös kehittää ja samalla säilyttää niiden geneettinen monimuotoisuus. Alkuperäisrotujen hyvinä ominaisuuksina pidetään esimerkiksi kestävyyttä, hedelmällisyyttä, rakennetta ja terveyttä (Myllylä 1991). Alkuperäisrotuisten eläinten jalostuk- sellisia arvoja on korostettu useissa lehtiartikkeleissa, joissa puhutaan eläin- rotujemme ainutlaatuisista ominaisuuksista. Näissä artikkeleissa puhutaan yleensä suomenlampaasta, jolla mainitaan olevan poikkeuksellisen hyvä ter- veys sekä korkealuokkaisia villa- ja turkisominaisuuksia, joita meillä ei ole varaa eikä oikeutta hävittää. (MT 7) Jalostuksen kehyksessä erotteleva argumentointi tekee eroja alkuperäisrotuis- ten ja tavallisten kotieläinten välille ensin mainittujen eduksi. Suomen lehdis- tössä maatalouden suurimpana ongelmana nähtiin vielä 1990-luvun alussa ylituotanto. (MT 8) Alkuperäisrotuisten eläinten vähäinen tuotantomäärä oli tuolloin jopa myönteinen asia. (MT 9) Yleensä jalostusta perusteltiin kuiten- kin tuotannollisilla ominaisuuksilla ja mietittiin, mitä alkuperäisrotujen hyviä ominaisuuksia voitaisiin entisestäänkin kehittää. Useimmiten jalostusuutiset käsittelivät uusien ja suurien rotujen tuloa Suomeen. 1990-luvun alussa kir- joitukset olivat vielä neutraaleja tai jopa myönteisiä. (MT 10) Erityisesti suomenlampaan jalostaminen kiinnosti tiedotusvälineitä, jotka uutisoivat muun muassa uuden liharodun oxford downin saapumisesta maahan korosta- en lampaan loistavaa kykyä risteytyä suomenlampaan kanssa. (MT 11) Yleensä ajatuksena oli suomalaisen lampaanlihan riittämättömyys ulkomaa- laisen tuontilihan vallattua markkinat. (MT 12) Metaforisesti käytettiin jopa sodankäynnin termejä: ulkomaalainen liha hyökkää Suomeen ja suomalaiset 97 lampaat puolustautuvat maahantunkeutujaa vastaan. Metaforien tehtävänä on rajata näkökulmaa käsiteltäviin asioihin: korostamalla tiettyä puolta ne sulke- vat pois vaihtoehtoisia tapoja käsitellä asioita. (Hellsten 1998.) Tässä tapauk- sessa puolustussodan metafora yhdisti ulkomaalaisen lihan kielteiseksi ilmi- öksi. Suomenkarjallakin on hyviä ominaisuuksia, joita lehdistössä käsiteltiin jo 1990-luvun alussa. Itäsuomenkarjan ja pohjoissuomenkarjan jalostuskäyttöön ei uskottu, koska molempien yksilöitä oli jäljellä liian vähän, mutta län- sisuomenkarjasta uskottiin vielä olevan jalostukseen. (MT 1) Tutkijan mu- kaan alkuperäisrotujen kannalta jalostuksessa on olennaista monimuotoisuu- den roolin korostaminen, sillä se edistää alkuperäisten eläinrotujen suojelua painottaessaan geenipankkien riittämättömyyttä rodun säilyttämisessä. (MT 13) Rodun säilyminen oli lehdistössä esisopimuksellinen itseisarvo, kun taas elävien yksilöiden säilyttäminen vaati perusteluita. Jalostukselliset näkökohdat voivat kuitenkin olla myös alkuperäisrotuja vas- taan. Tällaiset mielipiteet eivät yleensä olleet lehtien omia, vaan asiantuntija- na haastatellun henkilön kannanottoja. Näissä mielipiteissä jalostuksen tar- koitus oli tuottaa taloudellinen ja hyvä eläinkanta. Mikäli kanta ei tuota, on rotua yksinkertaisesti vaihdettava. Tästä syystä puhdas rotu ei ole itseisarvo, vaan väline tuottaa nopeaa jalostusta ja tehokkaampia rotuja. (MT 14) Nämä mielipiteet rikkoivat muilta osin hyvinkin yhtenäisen esisopimuksen alkupe- räisrotujen arvostuksesta. Tosin kyse oli ulkopuolisten asiantuntijoiden haas- tatteluista, joten mielipiteet eivät ainakaan näennäisesti olleet lehden vaan haastatellun. EU:hun liittymisen aikoihin tuotannon tehostaminen jalostami- sen avulla oli toistuva teema lehtikirjoituksissa. Useammassakin julkaisussa haastateltiin vanhojen EU-maiden edustajia, jotka neuvoivat suomalaisia yhteiseurooppalaisissa maatalousasioissa. He esiintyivät asiantuntijoina, jotka tiesivät miten EU toimii. Viesti oli aina sama: lihakarjan kokoa on lisättävä jalostuksella ja tilakokoa on suurennettava. (MT 15 ja MT 16). 1990-luvun lopulla eläintautien ja ruoantuotannossa ilmenneiden ongelmien myötä pitkälle jalostetun lihakarjan arvostelu kiihtyi ja jopa yleisönosastoihin ilmestyi mielipidekirjoituksia, joissa ruoantuotannon todettiin olevan lamas- sa. Kyseenalaisin keinoin luodun tehokkuuden, eläinperäisten jätteiden, vie- märijätteiden ja hormonien syöttämisen sekä geenimanipulaation, uskottiin tuhonneen tuotannon, ja lehdistössä vaadittiin kokonaan uutta kansainvälistä keskustelua ja toimintakulttuuria. Markkinavetoinen tehotuotanto ei saisi enää toimia ilman yhteiskunnallista valvontaa eikä ihmisten terveyttä ja luonnon tasapainoa saisi enää riskeerata, sillä menestys, tehokkuus ja muut markkinatalouden arvot eivät ole ainoita arvoja. (MT 17) 1990-luvulla ta- pahtunut maatalouden arvomuutos on selkeästi nähtävissä jalostuksen kehyk- sen lehtikirjoituksissa. Samoihin aikoihin alkuperäisrotuisen lehmän todettiin olevan kestävä kaupal- lisiin rotuihin verrattuna ja sen tuottaman maidon korkea rasva- ja valku- aisainepitoisuuksiltaan. Suomenkarjaa tulisi kuitenkin kehittää ja tuotteita 98 jalostaa, jolloin karjalla olisi elinmahdollisuuksia; sen ei uskottu pärjäävän nykyisillä ominaisuuksillaan. EU:n tarjoama kasvatustuki mainittiin niin pieneksi, etteivät alkuperäisrodut säily pelkästään sen avulla. Suomenkarjan korostettiin kuuluvan YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n uhan- alaisten, tarkkailtavien eläinrotujen kantaan ja olevan katoamassa maalais- maisemasta. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO pitää tietokantaa uhanalaisista eläinroduista. Suomalainen maatiaiskarja kuuluu silmälläpi- dettäviin rotuihin. (MT 18) Arvovaltaisen kansainvälisen järjestön mainitse- minen alkuperäisrotujemme suojelijana painotti asian tärkeyttä ja yleismaa- ilmallista huolta myös suomalaisista alkuperäisroduista. Lehdistössä julkais- tujen kirjoitusten mukaan paras tapa vaalia rotukirjoa on huolehtia alkupe- räisrotuisten eläinten riittävästä määrästä ja valintatavoitteiden järkevyydestä. Nautaroduille on tyypillistä jatkuva kehittäminen eli vikojen karsinta ja hyvi- en ominaisuuksien eteenpäin vienti. Paikalleen pysäytettyä rotua uhkaisi muuntelun näivettyminen. (HS 4) Jalostuksen kehyksessä useita puheenvuoroja käyttivät sen erityisosaamista vaativan luonteen vuoksi alan tutkijat. Alkuperäisrotuisten eläinten merkitys rotujen jalostustyössä on monien mielestä huomattava, sillä niillä on poik- keavan alkuperänsä ja jalostushistoriansa ansiosta taloudellisesti ja tieteelli- sesti merkittäviä erityisominaisuuksia ja elinvoimaa parantavia geeniyhdis- telmiä. Tutkijat kertoivat lehtien palstoilla alkuperäisrotuisten eläinten ole- massaolon mahdollistavan eläinlajin perinnöllisen vaihtelun ja jalostusmah- dollisuuksien ylläpidon ja muistuttivat, ettei kaikkia niiden erityisominai- suuksia ole suinkaan ehditty tai osattu hyödyntää jalostus- tai muuhunkaan käyttöön. Maatiaisrodut [ovat] tärkeitä jalostukselle ja yhteiskunnalle. (MT 19) Tavoitteena on luonnollisesti, että lukijat tiedostaisivat alkuperäisrotujen tärkeyden ja niiden uhanalaisuuden. Lehdistössä todettiin alkuperäisrotujen voivan Pohjoismaissa kohtalaisen hyvin ja vertailu naapurimaiden tilanteeseen toimikin lukijaa suostuttelevana keinona. Helsingin Sanomat kertoi Pohjoismaiden Norjassa sijaitsevan eläin- geenipankin tallentavan alkuperäisrotujen perimän talteen (HS 5). Alkuperäi- siä maatiaiseläinrotuja ja -lajeja on rekisteröity Pohjolassa kaikkiaan kuuti- senkymmentä, naudoista kaneihin ja hevosista koiriin. Suomalaisista koti- eläimistä sukupuuttoon on ehtinyt kuolla maatiaissika. Maatalouden tehotuo- tantovaatimuksien kerrottiin olevan kotoperäisten eläinlajien ja samalla mo- nimuotoisuuden suurin uhka, sillä jalostustoiminta saattaisi keskittyä vain yhden tai harvojen ominaisuuksien kehittämiseen. Tällöin lajien geneettinen vaihtelu supistuisi ja alkuperäisrodut kuolisivat sukupuuttoon. Analogisesti varoittavia esimerkkejä tarjottiin niin Yhdysvaltojen kuin Euroopankin kar- jankasvatuksen historiasta ja vedottiin muualla tapahtuneeseen alkuperäisro- tujen häviämiseen. (HS 6) 6.3.3 Ruokaturvallisuuden kehys Alkuperäisrotuihin suhtautumisessa selvä vedenjakaja on ollut Suomen EU- jäsenyys ja jo samoihin aikoihin tiedossa ollut unionin tuleva itälaajentumi- 99 nen. Lehtikirjoituksissa vedottiin jo etukäteen EU:n todellisuuteen ja se yh- distettiin tehostamisen ja kasvun termeihin. Suoranaisia alkuperäisrotuja vas- tustavia artikkeleita ei esiintynyt, mutta etenkin Agenda 2000:a odoteltaessa maatalouden kylmiä tulevaisuudenkuvia puettiin sanoiksi. EU:n uskottiin vaikuttavan eniten kotieläintuotantoon ja ainoaksi selviytymisvaihtoehdoksi nähtiin tilakoon kasvattaminen ja tuotannon tehostaminen, mikä tiesi kielteis- tä kehitystä alkuperäisrotujen kannalta. (MT 20) 1990-luvun lopulla ruoka- turvallisuus nousi esiin alkuperäisrotudiskurssin uutena näkökulmana, kun tehomaataloutta ruvettiin vastustamaan lehdistössä entistä enemmän etenkin eläintautien takia, mikä merkitsi ekologisen tuotannon ohella myös alkupe- räisrotujen julkisen kuvan kohenemista. Vuosituhannen vaihteessa tiedotusvälineissä muistutettiin laatuketjun tärkey- destä tuotantolukujen ja eläinten huonon kohtelun sijaan. Tuotanto- ja mark- kinointitavat kaipasivat pikaista uudistamista, koska nykytapa oli lehtien mukaan sotkenut eurooppalaisen ruoantuotannon ja pilannut sen maineen täydellisesti. (MT 21) Tehotuotannon uskottiin olevan suora syy ruuantuo- tannossa ilmenneisiin ongelmiin ja niiden poistamisen uskottiin olevan mah- dollista muuttamalla ruuantuotannon rakenteita. Erään tutkijan mukaan eko- logisen yrittäjyyden avainasemassa olisivat vanhaan tapaan perheviljelmät, joissa sosiaaliset rakenteet tukisivat lähiyhteisön ylläpitämää verkostoitunutta taloutta. Tuotanto olisi ekologista ja kestävää ja poikkeaisi suuruuden eko- nomiaan pohjautuvasta tehotuotannosta. (MT 22) Huolena oli myös se, että maatalouden tulevaisuuden edellytyksiltä kaivettiin pohjaa pois tehostamisel- la. Tehokas, erikoistunut maatalous lannoitteineen ja torjunta-aineineen ku- lutti ja saastutti maaperää niin paljon, että tulevien sukupolvien mahdollisuu- det tuottaa ruokaa huononivat. (MT 23) Maaseudun Tulevaisuus puolusti kotimaista elintarviketuotantoa useassakin artikkelissa ja korosti suomalaisen ruoan puhtautta, jonka kulmakivi oli eläin- ten oikea ruokinta. (MT 24) Elintarviketuotannon maineen mustamaalaajia Maaseudun Tulevaisuus arvosteli ja puolusti suomalaista ruoantuotantoa asettaen kielteiseksi vertailukohdaksi ulkomaisen tehotuotannon tunnettuine seurauksineen. (MT 25) Kirjoituksissa pyrittiin tekemään eroja suomalaisen ja ulkomaalaisen ruoantuotannon välille. Helsingin Sanomat ryhtyi yhtä lailla arvostelemaan tehomaataloutta sekä EU:n ja usean jäsenmaan viranomaisia, jotka olivat joutuneet oikeutetun ja rajun arvostelun kohteeksi vähäteltyään, kierreltyään, pimitettyään ja syyteltyään toisiaan. Helsingin Sanomien mie- lestä oli turha vedota kustannuksiin, pitkäaikaiseen käytäntöön ja vastaaviin seikkoihin, sillä todellisuus on se, miltä se näyttää, eivätkä kuluttajat enää hyväksy entisiä menetelmiä. Suomalaisten viranomaisten asenne, jonka mu- kaan vastaavaa ei voisi tapahtua Suomessa, joutui Helsingin Sanomissa voi- makkaammin hampaisiin kuin Maaseudun Tulevaisuudessa. (HS 7) Helsingin Sanomat yhdisti ruuantuotannossa ilmenneet ongelmat mahdollisiksi Suo- messakin rinnastamalla suomalaisen ja ulkomaalaisen maatalouden ja vetoa- malla niiden toimintatapaan. 100 6.3.4 Yritystoiminnan kehys Yritystoiminnan kehyksessä suomalaisten kotoperäisten eläinrotujen erilaisis- ta hyötykäytöistä selkein on varmastikin suomenhevosen muuntautuminen työhevosesta ravi- ja ratsastushevoseksi. Suomenhevosen ominaisuudet aut- toivat sitä selviämään hengissä, vaikka maatalous ympäriltä koneistui ja he- vonen muuttui vanhoihin tehtäviinsä nähden tarpeettomaksi. (MT 27) Hevo- sen uusi hyötykäyttö toimi mallina muiden alkuperäisrotuisten eläinten uusia mahdollisuuksia mietittäessä. Etenkin Maaseudun Tulevaisuus pyrki tuomaan esiin uusia yritystoiminnan muotoja, ovathan erityisesti sen lukijat potentiaa- lisia innovaatioiden kokeilijoita. Kuva 28. Suomenhevosten merkittävin kilpailu, Kuninkuusravit (Kuva: Miia Karja) Suomalaisten alkuperäisrotujen säilymistä on perusteltu muun muassa kulut- tajien toiveilla ostaa ja syödä nimenomaan kotimaista lihaa, vaikka se ei si- nänsä edellytäkään alkuperäisrodun säilymistä. Etenkin pääsiäisen aikaan toistuva suomalaisen lampaanlihan loppuminen herättää lehdet silti puolus- tamaan suomenlammastakin. (MT 7) Tällainen ajattelutapa vetoaa lukijoiden tunteeseen siitä, että suomalaisten elintarvikkeiden ostaminen ja käyttäminen ovat oikeita tekoja. Etenkin Maaseudun Tulevaisuuden kohdalla voidaan puhua toimittajien ja lukijoiden välisistä arvostamista koskevasta esisopi- muksesta, mutta myös Helsingin Sanomat käyttää suomalaisuutta itseisarvo- na. Lihantuotantoa useammin eläinten uskotaan yritystoiminnan kehyksessä ole- van maatilamatkailun suurimpia valtteja, jotka houkuttelevat paikalle etenkin lapsiperheitä. (MT 28) Yksi matkailuyrittämisen muoto on perinnetila, jolla säilytetään vanhanaikainen ulkoasu riihineen, pajoineen ja savusaunoineen. 101 Tiloilla on pystytty luomaan täydellinen mielikuva aidosta talonpoikaistun- nelmasta, joka houkuttelee esimerkiksi häiden viettopaikkana. Maatalouden tuotantovaatimukset ovat muutamassa vuosikymmenessä muuttaneet maa- laismiljöötä rajulla tavalla. Koneistumisen myötä perinteiset riihet, aitat ja vanhat kylätiet elävät enää iäkkäiden ihmisten puheissa ja Suomi-filmien kuvastossa. Etelä-Pohjanmaalla, Ilmajoen kupeessa hevosaikakauden talon- poikainen pihapiiri on kuitenkin onnistuttu säilyttämään ainutlaatuisella tavalla. (MT 29) Tällainen eläinten hyötykäyttö perustuu kulttuurihistorialli- seen arvoon ja mielikuvaan perinteisestä maaseudusta. Sama ilmiö toistuu useassa kirjoituksessa. Esimerkiksi laiduntamaan ohjaava eläinsuojelulaki nähdään maatalouden imagon kannalta hyvänä, sillä kaunis perinnemaisema laiduntavine karjoineen luo myönteistä kuvaa maaseudusta ja siellä toimivista yrittäjistä. Alkuperäisrotuisten eläinten tulisi siis olemassaolonsa lisäksi olla näkyvillä: laidunmailla navettojen sijasta. (MT 30) Näiltä osin alkuperäisro- tujen suojeleminen osana Suomen kulttuurihistoriaa yhdistyy yritystoiminnan toivomaan myönteiseen imagoon. Yritystoiminnan kehyksessä alkuperäisroduille on perinteisen lihantuotannon ja uudemman matkailun ohella käyttöä myös erikoistuotteissa. Esimerkkinä lehdistössä mainittiin suomenlampaan hyvä villa, joka oikein tuotteistettuna turvaisi suomenlampaan tulevaisuuden. Tämä edellyttäisi uudenlaista ajatte- lua ja myynnin, markkinoinnin, markkinoinnin analysoinnin ja koti- eläinosaamisen yhdistämistä. Lehtien mukaan suomenlampaan tuotteiden markkinoinnin lähtökohta voisi olla tuotantoprosessi tai tuotteeseen liittyvä historia. Ainutlaatuisuus ja luotettavuus ovat ominaisuuksia, joista kuluttajan uskotaan olevan valmis maksamaan. Esimerkkiä mainittiin norjalaisen lam- paan erittäin hyvin onnistunut tuotteistaminen. Kirjoituksessa suomenlam- paan mahdollisuudet rinnastettiin toisin sanoen ulkomaalaiseen menestystari- naan. Suomenlampaasta voitaisi kehittää erityistuotteita, jolloin markkinoin- nin lähtökohtana olisi tuotantoprosessi tai itse tuotteeseen liittyvä historia. Erityistuotteilta edellytetään ominaisuuksia, jotka tekevät ne ainutlaatuisiksi ja luotettaviksi, ja joista kuluttaja on valmis maksamaan lisähintaa. Norjalai- sen villilampaan tuotteistaminen on hyvä esimerkki geenivarojen hyödyntä- misestä. (MT 31) Toinen lehdistössä esiin noussut esimerkki on erikoisten maitotuotteiden valmistus. Suomalaiset maatiaislehmät olisivat mitä parhaimpia juuston tuot- tajia, sillä niiden maidossa on runsaasti juustoutumista edistäviä ainesosia. Etenkin itäsuomenkarjan mahdollisuudet juustontuotannossa olisivat loista- vat. Suomalaiset ns. maatiaislehmät tuottavat mitä parhainta maitoa juuston valmistamiseksi. … Erityisesti itäsuomenkarja eli kyyttö on kansanperintees- säkin aina tiedetty hyväksi "juustolehmäksi". (HS 3) Alkuperäisrotuisen kar- jan erilaisuus valtarotuihin nähden onkin niiden tulevaisuuden kannalta avainasemassa. Erilaisuus ei ole taakka, vaan positiivinen asia, joka suo al- kuperäisille eläinroduille ainutlaatuisia ominaispiirteitä ja mahdollistaa tuot- teita, joita ei valtaroduista saa. Yritystoiminnan kehyksen kirjoitukset erikois- 102 tuotteiden hyödyntämismahdollisuuksista osuivat pitkälti yhteen jalostuksen kehyksessä esiintyneiden perusteiden kanssa. Eläinten käyttö kuntoutustoiminnassa on yleistymässä Suomessa ja muualla Euroopassa. Tällä hetkellä ratsastusterapia on ainoita virallisesti tunnustettuja eläinavusteisia kuntoutusmuotoja ja suomenhevonen on terapiassa usein käy- tetty rotu. Tilalta löytyy issikoiden ja suomenhevosten lisäksi muun muassa norjanvuonohevosia. Tilan kolmekymmentä hevosta ovat tarpeen kesäisin ratsastusleirien aikaan. (MT 32) Myös erilaisia hoivapalveluja voitaisiin järjestää maatilojen yhteyteen. (MT 33) Hyvinvointipalveluissakin voitaisiin käyttää alkuperäisrotuja, mihin viittaavat etenkin niiden valppaus, seuralli- suus ja älykkyys. (HS 2) Euroopan unionin itälaajentuminen ja WTO -neuvottelut tehostivat maata- louden rakennemuutoksen vaatimuksia. Monivaikutteinen maatalous ei si- nänsä ole uusi käsite; aiemmin maataloudella oli ruoantuotannon ohella yh- teiskunnallisia tavoitteita alue- sosiaali- ja turvallisuuspolitiikan osana. Ny- kyään lehtikirjoituksissa korostuivat maatalouden kulttuurimaisemaa ylläpi- tävä rooli, ruokaturvallisuus ja omalta osaltaan myös maatalouden tehtävä maaseudun sosioekonomisessa kehityksessä. (MT 34) Alkuperäisrotujen osuus yhtenä mahdollisuutena maatalouden rakennemuutoksessa on esiinty- nyt lehdissä lähinnä asiantuntijoiden kirjoittamissa artikkeleissa. Alkuperäis- roduista puhutaan maatalouden ympäristöä kunnioittavan monimuotoisuuden nimissä. Nämäkin mielipiteet asettuvat perinteisiä, pelkästään taloudellisia arvoja huomioon ottavia ajatuksia vastaan korostaessaan inhimillisen toimin- nan ja luonnon asettamien reunaehtojen kunnioittamista sekä ekologisia ja sosiaalisia lähtökohtia taloudellisten rinnalla. (HS 8 & HS 9) 6.4 Median välittämät maaseutu- ja alkuperäisro- tumielikuvat Median välittämään kuvaan maaseudusta vaikuttavat muun muassa maaseu- tukehittäjät, virkamiehet, poliitikot, toimittajat ja tutkijat. Jarmo Malmsten (2004) on tutkinut maaseudun kuvaa mediassa ja erotellut siinä neljä erilaista kategoriaa, jotka liikkuvat sekä myönteisen ja kielteisen mediajulkisuuden että muuttumattoman ja muuttuvan maaseudun akseleilla. Maaseutu voidaan kuvata kehittymättömäksi, taantuneeksi ja ahdasmieliseksi paikaksi, jolloin mediajulkisuus on kielteistä ja maaseutu muuttumatonta. Kielteinen kuva maaseudusta saadaan myös puhuttaessa siitä autioituvana, ikääntyvänä ja rapistuvana, mikä eroaa ensin mainitusta kuvatessaan maaseudun jatkuvan negatiivisen muutoksen tilaan. Myönteisestä mediajulkisuudesta on puoles- taan kysymys silloin, kun maaseutua pidetään muistojen paikkana, jossa yh- teisöllisyys on vahvaa. Toisaalta tässä näkemyksessä maaseutu on muuttuma- ton. Toinen myönteisen mediajulkisuuden kategoria on muuttuva maaseutu, jota kuvataan lannistumattomaksi ja uudistuvaksi sekä paluumuuton kohteek- si. (Malmsten 2004) 103 Millaisia maaseutumielikuvia alkuperäisrotujen kautta luodaan? Maaseudun Tulevaisuus kirjoitti median tärkeästä roolista maaseutumielikuvien luojana ja oli huolissaan siitä, että tiedotusvälineet jäävät usein raportoimaan vain maaseudun epäkohdista. Maaseutu tarvitsisi myönteisten asioiden ja mieliku- vien levittämistä yleiseen tietoisuuteen. (MT 35) Esimerkiksi alkuperäisro- tuihin positiivisesti suhtautuvat lehtikirjoitukset parantavat osaltaan maata- louden imagoa. Alkuperäisrotuihin suhtauduttiin lehdistössä myönteisesti ja niiden arvo tunnustettiin. Esimerkiksi vuoden maatiaiskasvin ja maa- tiaiseläimen nimittäminen päätyi pikku-uutiseksi. Tyrni ja kyyttö ovat vuoden 1998 maatiaiskasvi ja maatiaiseläin. (HS 10) ja EU:n päätös supistaa alkupe- räisrotujen tukea aiheutti vastareaktioita lehdistössä. 1001 lehmää ei ole vielä uhanalainen rotu. (HS 11) Lehdistössä alkuperäisrotuisten eläinten katoami- sen uhka tiedostettiin kokonaisuutena, mutta sitä korostettiin yleensä nauto- jen häviämisellä. Rotujen katoamisen uhkaa painotettiin toisin sanoen yksit- täisten lajien kohtalolla. (Vrt. Väliverronen & Hellsten 2000) Alkuperäisrotu- jen asema ei kuitenkaan tullut yleiseen keskusteluun samoissa määrin kuin etenkin luomutuotanto, josta on kirjoitettu hyvin paljon koko tutkittuna aika- na. (MT 36 tai HS 12) Epäsuoraksi tueksi maatiaiseläimille voidaan kuiten- kin tulkita esimerkiksi lehdistön kauhistelu belgian sinisen rodun saavuttua Pohjolaan. Erittäin huolestuttavana pidettiin sitä, ettei rodun tuontia Suomeen voitu enää EU:n takia kieltää, ja että hirviörodut pilaavat koko lihatuotannon maineen. (MT 37) Alkuperäisrotuja käsitelleet kirjoitukset näkivät eläinten säilymisen moni- muotoisuuden turvaamisen kannalta tärkeänä. Eläimet olivat tärkeitä tulevan jalostuskäytön kannalta ja ne olivat yhtä lailla olennainen osa Suomen kult- tuurihistoriaa. (Vrt. Väliverronen & Hellsten 2000) Myönteiset alkuperäisro- tumielikuvat ja niiden tulevaisuuden mahdollisuuksien arvioiminen Suomen maaseudulla johtivat siihen, että alkuperäisrotudiskurssin välittämä kuva suomalaisesta maaseudusta oli pääasiassa myönteinen ja se asetti maaseudun myös positiivisen muutoksen tilaan, vaikka diskurssi kokonaisuudessaan jäikin melko pieneksi. Kuva 29. Muun muassa pohjoissuomenkarja herättää positiivisia ajatuksia (Kuva: Miia Karja) 104 6.5 Säilyttämisen perusteet nivelletään historiaan Alkuperäisroduista ei kirjoitettu kovinkaan paljoa tutkittuna aikana, minkä johdosta voidaan sanoa, ettei alkuperäisrotukysymys ole ollut hallitsevassa asemassa Suomen maataloutta käsittelevien aihepiirien joukossa. Huomatta- vasti suuremman huomion on saanut esimerkiksi luomutuotanto, jota pidet- tiin myös 1990-luvun lopun ruokaturvallisuuskeskusteluissa tehotuotannon vastakohtana alkuperäisrotuisten eläinten sijaan. Tutkimusajankohdan lopulla alkuperäisrotuja sivuttiin keskusteltaessa luonnon monimuotoisuudesta ja epäsuorasti myös puhuttaessa uudenlaisesta maatalousyrittäjyydestä, mutta alkuperäisrotudiskurssi itsessään jäi melko pieneksi. Ilmeisesti alkuperäisro- tuja ei ole pidetty riittävän uhanalaisina tai ne ovat liian marginaalinen ilmiö Suomen maataloudessa tullakseen voimakkaammin esiin lehdistössä. Alkuperäisrotukeskustelusta suojelu ja jalostus käsittelivät suorimmin ja laa- jimmin kotoperäisiä rotujamme: alkuperäisrotuisten eläinten maisemallinen ja kulttuurihistoriallinen sekä jalostuksellinen arvo tunnustettiin. Etenkin jalostuksen kehyksessä käytetyt puheenvuorot tulivat lähinnä alan tutkijoilta. Yrittäjyyden kehyksessäkin puhuttiin alkuperäisroduista, mutta yleensä yri- tysideat olivat vielä toteutumattomia tai alkuperäisrotuja ei mainittu niissä erikseen, vaikka niillä olisi potentiaalia esimerkiksi matkailuyrityksissä, eläinavusteisessa terapiassa ja erikoistuotteiden valmistuksessa. Ruokaturval- lisuuden kehyksessä alkuperäisrodut jäivät maininnan asteelle, mutta tehotuo- tantoa vastaan nousseet argumentit puhuivat myös niiden puolesta. Yleensä alkuperäisroduilla tarkoitettiin lehtiartikkeleissa suomenkarjaa, mut- ta toisinaan myös suomenlammasta ja suomenhevosta. Alkuperäisrotuisten eläinten vähenemisen syyt tulivat esille lehdistössä, kuten myös suojelun ja sen tarpeiden perustelut. Suojelua perusteltiin usein kulttuurihistoriallisilla, tunteisiin vetoavilla seikoilla, mutta monimuotoisuuden korostaminen jätet- tiin alan tutkijoiden tehtäväksi. Alkuperäisrotujen olemassaolon turvaamisen voidaan nähdä kuuluvan arvos- tamista koskevan esisopimuksen piiriin. Alkuperäisroduille annettu itseisarvo on laadullinen esisopimus, jonka perusteella ne ovat harvinaisuutensa ja ai- nutkertaisuutensa vuoksi arvokkaita. Samalla kyseenalaistetaan normaali ja itsestään selvä taloudellisiin arvoihin vetoaminen. Tämä korostui erityisesti Helsingin Sanomien kirjoituksissa, joissa alkuperäisrotujen säilymistä käsi- teltiin itseisarvona. Elävien yksilöiden säilyttäminen tosin vaati perusteluita. Maaseudun Tulevaisuus edellytti yleensä alkuperäisrotuisilta eläimiltä jon- kinlaista hyötyä maataloudelle ja maaseudulle. Tällainen esisopimus on mää- rällinen: se nojaa taloudellisiin perusteisiin ja pohjautuu reaalisuuteen, jolloin eläinten hyötykäyttö esimerkiksi yritystoiminnassa tai jalostuksessa on nor- mi. Pääasiassa Maaseudun Tulevaisuudelle kuitenkin riitti jo eläinten it- seisarvokin ja käytännössä molemmat julkaisut olivat kysymyksestä samaa mieltä: alkuperäisrodut tulee säilyttää. 105 Alkuperäisrotuja käsittelevissä artikkeleissa lehdistön yhteinen esisopimus oli myös maaseudun asuttuna pitäminen ja sen työpaikkojen turvaaminen. Tätä voidaan pitää joko laadullisena, arvoon pohjautuvana tai reaalisena näkökoh- tana. Yhteinen esisopimus oli yhtä lailla EU:n kielteinen vaikutus suomalai- seen maatalouteen, vaatihan se tilakoon kasvattamista ja tuotannon tehosta- mista kaikilla osa-alueilla. Myös tässä esisopimuksessa puhuttiin toisaalta maaseudun arvoista, toisaalta suomalaisen maatalouden kilpailukyvystä ul- komaisen tehotuotannon paineessa. Alkuperäisrotuihin liitetyt arvot ovat kauttaaltaan myönteisiä lukuun ottamat- ta vaatimuksia tehokkaammasta tuotannosta, mikä heikentää vähätuottoisten maatiaisrotujen asemaa runsastuottoisempiin rotuihin verrattuna. Alkuperäis- rotujen säilymisen tärkein perustelu on tämän tutkimuksen mukaan niiden kotimaisuudessa, luonnonmukaisuudessa, jalostusmahdollisuuksissa ja perin- teisyydessä, kun taas maaseudun uusiin yrittäjyysmahdollisuuksiin alkupe- räisrotuja ei lehdistössä, erikoistuotteiden valmistusta lukuun ottamatta, juu- rikaan yhdistetty. Vuonna 2007 alkuperäisrodut nousivat uudestaan keskusteluun sanomaleh- distössä, kun Sukevan vankilan itäsuomenkarjasta päätettiin luopua. Sekä Helsingin Sanomat että Maaseudun Tulevaisuus kirjoittivat aiheesta ja päivit- tivät säännöllisesti lukijoidensa tietoja tilanteen kehittymisestä. Samalla myös muista suomenkarjan kasvattajista kirjoitettiin enemmän kuin aikaisemmin. Päätös luopua Sukevan vankilan karjasta ja sitä vastustanut kansanliike johti- vat alkuperäisrotujen medianäkyvyyden merkittävään kasvuun. 7 Maatiaisrotuiset lehmät ja lampaat suomalaisten puheissa Taina Lilja Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Taloustutkimus, Luutnantintie 13, 00410 Helsin- ki, etunimi.sukunimi@mtt.fi Maatiaiseläinten säilyttämisen tavoite on kirjoitettu poliittisiin ohjelmiin ja tavoitteisiin. Suomen kansallisen eläingeenivaraohjelman mukaan alkuperäis- rotujen säilyttämisen pyrkimyksenä on geneettisen monimuotoisuuden ylläpi- täminen ja rotujen suojeleminen kansallisena kulttuuriperintönä ja osana suomalaista maa- ja karjatalouden historiaa (Suomen kansallinen eläin- geenivaraohjelma 2004)Viime kädessä maatiaisten säilyminen tai niiden määrän lisääntyminen riippuu kuitenkin yksittäisten ihmisten, viranomaisten, kuluttajien, kasvattajien päätöksenteosta, jota puolestaan ohjaavat heidän henkilökohtaiset tai tietyn yhteisön sisällä muodostuneet arvot ja arvostukset ja maatiaisia koskeva tietous. Tämä artikkeli perustuu olettamukseen, että tavallisten ihmisten maa- tiaiseläimiä koskeva tieto on eri tavoin rakentunutta kuin asiantuntijoiden 106 tieto. Erojen tunnistaminen ja ymmärtäminen on keskeistä sekä maa- tiaiseläinten ohjauskeinoja suunniteltaessa ja toimeenpantaessa kuin myös maatiaiseläintuotteiden markkinoita kehitettäessä. Maallikkotietoa voidaan tulkita ja luokitella eri tavoin riippuen siitä, ovatko kysymyksessä esimerkiksi maatiaiseläinten kasvattajat vai ihmiset, joilla ei ole mitään henkilökohtaista kosketusta maatiaiseläimiin. Ensimmäisessä tapauksessa maatiaiseläimiä koskeva tieto voi olla sukupolvelta toiselle siirtynyttä perimätietoa tai muuta kokemusperäistä tietoa. Jälkimmäisessä tapauksessa tieto perustuu esimer- kiksi koulussa opittuun tai median välittämään tietoon. Suomalaisten mielikuvia maatiaisista lähestyttiin laadullisella tutkimusotteel- la. Toisin sanoen, tutkimusongelmasta ei tehty hypoteeseja, vaan teemahaas- tattelujen avulla pyrittiin aineistolähtöisesti nostamaan esille maatiaiseläimiin liittyviä keskeisiä teemoja, kysymyksiä ja jäsennyksiä. Tavoitteena ei siis ollut selvittää, kuinka paljon mielipiteitä esiintyi, vaan tuoda esille maatiais- kysymykselle annettujen tulkintojen moninaisuus. Teemahaastattelu mahdol- listaa tutkimuskysymysten muotoilun haastattelun aikana. Avointen ja va- paamuotoisten kysymysten avulla on myös mahdollisuus auttaa haastatelta- vaa vastaamaan aluksi oudoiltakin tuntuviin kysymyksiin. Vastaavasti, haas- tattelija voi keskustelun kuluessa tutustua haastateltavan elämäntilanteeseen ja taustaan, mikä helpottaa kyselyn vastauksien analysointia. Edelleen, haas- tattelija voi lisäkysymyksin täydentää ja laajentaa alkuperäistä kysymysrun- koa, mikäli se on tutkimuksen tavoitteiden kannalta tarkoituksenmukaista. Syksyn 2004 ja kevään 2005 välisenä aikana tehtiin yhdeksän teemahaastat- telua. Haastateltavien valinnassa kiinnitettiin huomiota haastateltavan syn- nyinpaikkaan ja lapsuudenympäristöön, nykyiseen asuinpaikkaan, ikään, koulutustaustaan ja nykyiseen ammattiin. Haastateltaviksi valikoitui iältään 20 - 60, maaseudulla ja kaupungeissa asuvia, Lounais-Hämeen alueelta. Mu- kana oli yksi nykyinen maanviljelijä ja yksi entinen maanviljelijä. Muuten haastateltavat edustivat hyvin erilaisia ammatteja ja koulutustaustoja. Miehiä vastaajista oli yksi ja naisia kahdeksan. Kustannussyistä syistä johtuen otos oli alkuperäissuunnitelmaa pienempi ja maantieteellisesti melko rajatulta alueelta, mikä tulee ottaa huomioon tulosten tulkinnassa. Kaikki yhdeksän haastattelua toivat kuitenkin selkeästi uutta tietoa. Haastatelluista yhdeksästä henkilöstä seitsemän oli syntynyt ja viettänyt lap- suutensa maaseudulla (haja-asutusalueella) ja kaksi kaupungeissa. Haastatte- lun toteuttamisen aikaan neljä haastateltavista asui kaupungeissa ja viisi oli maaseututaustaista. Haastateltujen ”maaseututaustalla” tarkoitetaan tässä tutkimuksessa sitä, että haastateltavan kotona oli harjoitettu maanviljelyä ja/tai karjanhoitoa, vaikka maatalous ei välttämättä ollut päätoimeentulon lähde. Vastaavasti, tänä päivänä maaseudulla asuminen ei välttämättä takaa suurempaa maatalousyhteyttä kun kaupunkikaan asuinympäristönä. Haastattelu aloitettiin kartoittamalla haastateltavan taustatietoja (ikä, synty- mäpaikka, asuinpaikka, koulutus, ammatti). Samalla selvitettiin haastatelta- van suhdetta maatalouteen ja eläimiin. Suurin osa haastatteluajasta käytettiin 107 varsinaisiin haastatteluteemoihin, joita olivat: mielikuvat, muistikuvat ja ko- kemukset maatiaisroduista, maatiaisten ”arvot”, maatiaistuotteet, maatiaisten mahdolliset uudet tehtävät (maatilamatkailu, terapiaeläin, lemmikki) ja maa- tiaisten tulevaisuus. Haastattelut kestivät keskimäärin yhden tunnin. Haastat- telussa käytettiin lisä- ja havainnemateriaalina maatiaisrotuisten eläinten vä- rikuvia keskustelun käynnistämisen ja virittämisen apuna. Kaikki haastattelut nauhoitettiin ja kirjoitettiin nauhoilta puhtaaksi eli litteroitiin. Pienestä aineis- tosta johtuen vastaajia ei pyritä luokittelemaan, vaan keskusteluissa esille tulevat asiat esitetään keskusteluteemojen avulla. 7.1 Tietoisuus maatiaiseläimistä Haastattelussa kiinnitettiin huomiota tiedon aktiivisuuteen ja passiivisuuteen. Aktiivinen tieto edellyttää mahdollisuutta olla tekemisissä maatiaiseläinten kanssa. Passiivinen tieto, joka on ilman henkilön omia ponnistuksia vastaan- otettua, on tiedostamatonta tietoa, jonka olemassa olo tulee esille esimerkiksi vasta haastattelun kuluessa. Vanhimpien maaseututaustaisten haastateltujen maatiaiseläimiä koskeva ak- tiivinen tietous perustui muistoihin ja kokemuksiin. 1960- ja 70-lukujen kar- joissa maatiaisrotuiset lehmät olivat nykyistä paljon yleisempiä, joten maa- seudulta kotoisin olevien yli kolmekymmenvuotiaiden henkilöiden omakoh- taiset kokemukset olivat varsin tavallisia. Muistot suomenlampaista sen si- jaan olivat vähäisiä johtuen siitä, että lammastalous oli ollut harvinaista haas- tateltavien asuinpaikkakunnilla jo heidän lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Haastattelussa eläkkeellä olevan tehdastyötä tehneen 67-vuotiaan Helenan3 tiedot maatiaisista perustuivat vuosikymmenien takaisiin muistoihin ja oma- kohtaisiin kokemuksiin karjanhoidosta. Helenan lapsuudenkodissa oli pidetty paria lehmää, muutamaa kanaa, lammasta ja sikaa aina hänen isänsä kuole- maan 60-luvulle asti. Helenan mukaan toinen lehmistä oli ayrshire ja toinen länsisuomenkarjaa. Erirotuiset lehmät eivät olleet sattumaa, vaan roduista oltiin tietoisia, ja astutuksia varten kylällä oli sekä ayrshire- että maatiaisson- ni. Helenan kotikylällä lehmät olivat pääosin ruskeita maatiaisia. Vain har- voilla tiloilla oli ayrshirejä, ja yleisesti tiedettiin, että maatiaislehmä lypsää ayrshirelehmää vähemmän. Äidin kuoltua lehmien pitämistä jatkettiin, vaikka isä ei osannutkaan lypsää. Helena kävi omasta kodistaan käsin avustamassa isäänsä karjanhoidossa. Helenan omassa taloudessa ei ole ollut karjaa eikä muitakaan kotieläimiä koiraa ja kissaa lukuun ottamatta. Haastatteluissa muistellut lehmät kuuluivat länsisuomenkarjaan ja ainoastaan siirtolaisena Hämeeseen tullut 65-vuotias eläkeläisemäntä muisteli tarinaa anoppinsa kyytöistä. Anoppi oli sodan aikana tullut evakuoituna maalaista- loon, jonka navettaan karjalasta tuodut kyytötkin sijoitettiin. Yhtä aikaa lyp- syllä käytäessä talonväki ”... ihmetteli kamalasti miten ne voi lypsää noin hirveen paljo…”. Evakuointiaikana yksi kyytöistä poiki lehmävasikan ja 3 Haastateltavien nimet on muutettu. 108 talosta lähdettäessä anoppi jätti sen emännälle. ”…hän niin kauheen iloinen ja tyytyväinen emäntä ollut…”. Useimmiten lapsuuden muistoissa ei eroteltu ollenkaan eri maatiaisrotuja, sen sijaan eroja tehtiin ayrshire-rotuisten ja maatiaisrotujen välillä: esimerkiksi, haastateltavan kotona saattoi olla ainoastaan ayrshirejä, mutta naapurissa muistettiin olleen maatiaisrotua. Usea haastateltava muisti, kuinka 1960- ja 1970-luvuilla maatiaislehmistä luovuttiin ilman suurempaa hälyä tai ne vaih- dettiin suurempituottoisiin ayrsihire- tai friisiläislehmiin. Kuva 30. Suomenkarjatilan eläimiä (Kuva: Miia Karja) Ulkonäöllisistä seikoista haastateltavat liittivät maatiaislehmiin ruskean värin ja nupouden. Haastateltavien mielessä yhdistyivät ruskeat, nupopäät maa- tiaislehmät ja pienet karjat ja sarvipäät, kirjavat ayrshiret ja suuret karjat. …lehmät meillä oli kaksi lehmää ayrshire ja toinen oli maatiaislehmä sem- monen ruskee… (N67) … kyllä ne varmaan oli jotain näitä semmosia ei sar- via ollu ainakaan mutta väristystä en muista…(N65) Haastateltavat olivat vakuuttuneita maatiaislehmämuistojensa todenperäisyy- destä, kun he erottelivat karjan sarvellisiin ja sarvettomiin. Selkein tänä päi- vänä maatiaislehmiin liitettävä piirre oli nupous, vaikkakin esimerkiksi Kuo- pion karjanäyttelyssä 1898 suurimmalla osalla itäsuomenkarjan eläimistä oli sarvet, ja tämän päivän itsestään selvään nupouteen maatiaiskarjoilla päästiin karjanjalostuksen ansiosta 1900-luvun alussa. Vanhimmat haastateltavat oli- vat syntyneet kolmekymmentäluvun lopulla, joten heidän vanhimmat muis- tonsa olivat vasta neljäkymmentäluvulta, ja todennäköisesti jo tällöin suurin osa maatiaisista oli sarvettomia. Länsisuomenkarja ei alun alkujaan kaikilta osilta ollut tämän hetken ruskeaa, vaan osa eläimistä oli ”punaisia”. Pyrittä- essä mahdollisimman suureen rotupuhtauteen punaisia eläimiä karsittiin ja- lostuksessa. Haastatteluissa ruskea väri oli nupouteen verrattava tuntomerkki maatiaisroduissa. 109 Maaseudulta kotoisin olevien vanhempien henkilöiden muistot ja kokemuk- set lehmistä olivat kaikista haastatelluista tarkimpia ja selkeimpiä, vaikka- kaan eivät kaikilta osin rotupuhtaita. Muistettiin lehmien nimet, ulkonäkö, hoitokäytännöt ja luonne vuosikymmenien takaa. Nuoremmat karjatilalla kasvaneet henkilöt saattavat muistaa yhden säilytetyn maatiaislehmän kun muuten karja oli vaihdettu ayrshirerotuun. Kaupungissa asuneiden maatiaisia koskeva tietous oli passiivisesti hankittua, peräisin tiedotusvälineistä tai koulu- ja opiskelualoilta. Haastatellusta esimer- kiksi ikänsä kaupungissa asunut akateemisesti kouluttautunut 60 –vuotias Pekka3 kertoi opintoihinsa sisältyneellä pakollisella kurssilla tutustuneensa suomalaisiin maatiaisrotuihin. Hän muistaa paljon rotuihin liittyvää tietoa, vaikka hänellä ei ole koskaan ollut henkilökohtaista kontaktia karjanhoitoon ja suurin osa hänen tiedoistaan perustuu lehtien maatiaisista kertoviin artikke- leihin. Puolipakolla passiivisesti hankittu perustieto on edesauttanut myö- hemmän tiedon omaksumisessa. Nuorinta haastateltavaa lukuun ottamatta kaikki olivat lukeneet lehdistä mm. yksittäisten henkilöiden pyrkimyksistä säilyttää maatiaisrotuja. Nuorimman haastatellun osalta koulunkäynnin ja opiskelun yhteydessä maatiaisista saatu virallisen opetusohjelman mukainen tieto ei ollut synnyttänyt riittävästi mielenkiintoa lukea lehtien artikkeleja. Henkilöitä, jotka ovat aktiivisimpia tiedonhankinnan suhteen, omaavat kiin- nostuksen maatiaiseläimiin tai työn, joka liittyy niihin. Tieto on aktiivisesti hankittua ja se on tiedostettua tullen esille henkilön jokapäiväisessä elämäs- sä.. Kiinnostusta maatiaisiin ovat edesauttaneet muistot ja kokemukset lap- suudesta, mutta ne eivät ole välttämättömiä, kuten ei ole maatiaisrotuihin liittyvien asioiden aikaisempi opiskelukaan. Anna3 35 vuotta on kotoisin maaseudulta, ja hänen kotitilallaan oli vielä 1970-luvulla maatiaislehmiä. Vanhemmat kuitenkin muuttivat karjan vähin äänin ayrshire -rotuiseksi pa- remman maidontuotannon toivossa. Vieläkin Anna muistaa lapsuudestaan yhden tietyn maatiaislehmän, joka häntä lapsena aivan erityisesti miellytti. Opiskeluaikanaan Anna suoritti lyhyen maatiaisiin liittyvän kurssin, mutta sen hän oli jo melkein unohtanut. Anna kertoi hullaantuneensa maatiaisiin vasta työelämässä, kun hän sai työpaikan, johon kiinteästi maatiaisrotuiset eläimet liittyvät. Työn innoittamana hän on perehtynyt maatiaisiin ja hankki- nut niitä myös itselleen tietoa. Anna toivoo tulevaisuudessa voivansa luopua ansiotyöstään ja perustansa omavaraisen maatilan, missä elämä ”pyörii maa- tiaisrotuisen karjan ympärillä”. 7.2 Muistot maatiaisten tuotoksesta, kauneudesta ja luonteesta Keskeisempiä maatiaiseläinten ominaisuuksia, jotka haastatteluissa tulivat esille, olivat eläinten ulkonäön ohella tuotos, ja luonne. Pienituottoisuus tun- tui olevan selkein ominaisuus, jonka haastateltavat osasivat yhdistää maa- tiaisrotuisiin lehmiin. Henkilöt, jotka muistelivat lehmiä vuosikymmenien takaa, toivat sen esille samoin kuin tällä hetkellä maatiaisrotuisista lehmistä 110 kiinnostuneet ja niiden kanssa työtään tekevät. Katsantokannassa vain oli eroa. Vanhemmissa muistoissa ja kokemuksissa pienituottoisten lehmien vaihtaminen tuotannollisesti parempiin ayrshire- tai friisiläisrotuisiin lehmiin koettiin edistykseksi. Maatiaisten muista tuotantolukuja tasoittavista hyvistä ominaisuuksista ei puhuttu. Myös henkilöt, joilla ei ole omakohtaisia koke- muksia maatiaisrotuisista eläimistä, osaavat yhdistää ne pieneen tuotokseen ja huonoon taloudelliseen tulokseen. Luottamus luonnontieteiden, tekniikan ja jalostuksen mahdollisuuksiin on luonut kehitysuskon, joka karjataloudessa alkoi ilmetä erityisesti 60-luvulla, että rodun vaihdolla voi saavuttaa korke- amman tuotoksen ja paremman taloudellisen menestyksen. Karjatalouden kehitysuskosta on muodostanut yleinen eri kansankerrokset läpäisevän mieli- pide lehmästä, riippumatta omakohtaisista kokemuksista tai niiden puuttumi- sesta. Haastatteluja arvioitaessa on muistettava, että valtarotuisten ja maatiaisrotuis- ten lehmien erot puoli vuosisataa sitten olivat huomattavasti pienemmät kuin nyt. Suomalaiset ovat kuitenkin olleet aikaansa edellä ja yleisen karjatalou- den kehitysuskon mukaisesti tuominneet maatiaiset kannattamattomiksi; 60- ja 70- luvilla valtarotujen tuotos kasvoi ja samanaikaisesti maatiaisrotujen jalostus romahti. Ayrshire- ja friisiläislehmien suuresta koosta ja korkeasta tuotoksesta johtuvat haitatkin kuten jalkavaivat, hedelmällisyysongelmat ja lyhytikäisyys alkoivat lisääntyä. Vuoden 1998 / 1 Nauta-lehdessä Kalle Mai- jala kirjoittaa, että rotusuhteiden muutokset johtuivat osittain jalostusyhdis- tysten välisestä kilpailusta ja tapahtuivat vajain perustein. Lehmien keski- tuotos laskettiin lehmää kohden, sen sijaan, että se olisi laskettu rehuyksikköä tai hehtaaria kohden, joka olisi parantanut suomenkarjan asemaa tilastoissa. Naudanlihan tuotannossa Maijalan mukaan suurikokoiset emolehmät taas eivät vähennä kustannuksia. Tämän mukaan oikeastaan vasta viime aikoina rakennetut lypsyrobotilla varustetut navetat ovat tehneet maatiaisista kannat- tamattomia, sillä yhden lehmän paikka navetassa maksaa jopa 10 000 euroa ja on yhtä kallis pienituottoisella maatiaisella kuin suurituottoisella friisiläi- sellä. Pienestä tuotoksesta johtuen suuri osa haastateltavista näki maatiaisrotujen säilyttämisen tuotantoeläimenä tänä päivänä mahdottomaksi. …mä näkisin että se niitten sukupuutton kuoleminen johtuu siitä, että tämä maailma ei enää tarvitse niitä… (M60). Sama suuntaista näkemystä oli sekä kaupunkien kasvateilla että vuosikymmeniä sitten itse karjaa hoitaneiden kommenteissa. Tänä päivänä maatiaisten kasvattajat, harrastajat ja muut niistä innostuneet yhdistivät pienempään tuotokseen myös pienemmät kustannukset. Maatiais- lehmät pienikokoisina syövät vähemmän kuin ayrshire- tai friisiläislehmät. Ne tulevat toimeen vaatimattomimmissakin olosuhteissa. Ne laiduntavat hy- vin. Niillä on hyvä hedelmällisyys sekä terveys, ja ne elävät pitempään kuin valtarodut. Suurimmalta osalta nämä ominaisuudet olivat itse havaittuja, mut- ta mahdollisesti myös kuultuja tai luettuja. 111 Myös maatiaisten maidon erityisominaisuudet tulivat esille haastateltaessa henkilöitä, joilla on omaa erityistä kiinnostusta maatiaisrotuja kohtaan. Van- hemmat haastateltavat, joilla oli omakohtaisia kokemuksia maatiaislehmistä, eivät maidon laadullisia ominaisuuksia maininneet. Aikana, jolloin maatiais- rodut syrjäytyivät valtaroduilla suuremmalla maidon- ja lihantuotannolla, oli enemmän merkitystä kuin maidon ominaisuuksilla. 50-luvuilta lähtien mai- don meijerikeräily pienilläkin tiloilla yleistyi. 60-luvulla erityishuomio kar- jankasvatuksessa kiinnitettiin maitorotujen lihantuotanto-ominaisuuksiin. Maidon meijeriin viennin yleistyessä juuston ja voin valmistaminen kotona väheni. Maatiaisista kiinnostuneet henkilöt korostivat myös, että tuotos ja raha eivät ole tärkeintä.…minusta ainakin tuntuu, että ne ihmiset, jotka pelaa näitten maatiaiseläinten kanssa niille se raha ei ole niin niin tärkeä… (N35) ja että eläimet ovat osa heidän hyväksi havaitsemaansa elämäntapaa …pihien ja nuukien karjaa…(N44). Näiltä, vaihtoehtoisen elämän tavan valinneilta hen- kilöiltä, elämäntapa edellyttää kekseliäisyyttä, taloudellisuutta ja vaatimatto- muutta (ja mahdollisesti sitä, että itse tai puoliso käy vieraantöissä). Tämä oli omakohtaisesti tai omassa ympäristössä koettua, sillä muut haastateltavat eivät ottaneet puheeksi vaihtoehtoista elämäntapaa ja maatiaisten kasvatta- mista. Karjanhoitoon ja lypsämiseen liittyviä käytännön asioita oli jäänyt karjaa hoitaneiden haastateltavien mieleen. Haastatteluissa he muistelivat utareiden muoto samoin kuin sitä, että maatiaislehmien utareet olivat alempana kuin ayrshirien tai friisiläisten. Kuva 31. Jenni-niminen LSK- lehmä Välkky-karjatilanäyt- telyssä (Kuva: Miia Karja) 112 Karjaa itse hoitaneet haastateltavat muistelivat, että nupoja lehmiä uskalsi lähestyä paremmin kuin sarvipäiviä. Nupous oli myös asia, joka varmimmin haastateltavien mielestä todisti heidän muistikuvissaan esiintyvät lehmät maatiaisiksi. ”Kauneus on katsojan silmässä” puhuttaessa maatiaislehmistäkin. Maatiais- roduista innostuneen ja niiden parissa työtään tekevän haastateltavani mu- kaan pienet maatiaislehmät ovat kauniimpia kuin valtarotuiset ayrshiret tai friisiläiset ja skotlantilaisia alkuperäisrotuisia ylämaankarjan eläimiä. Samai- nen haastateltava kutsuu niitä kauheiksi ”karvaturriaisiksi”. Yleisesti haasta- teltavat eivät liitäneet maatiaiseläimiin monia ulkonäköä kuvaavia laatusano- ja. Kuvia katsellessa valkoista lapinlehmää pidettiin erikoisena lähinnä siksi, että sitä ei kukaan ollut ”luonnossa” nähnyt. Maatiaislehmistä valtarotuihin siirryttiin usein keinosiemennyttämällä lehmät erirotuisella sonnilla. Eläke- läisemäntä muisteli, kuinka keinosiementäjä kutsu heidän maatiais- friisiläisrotuisia risteytymiään ”mulaateiksi”. Niin kirjallisuudessa kuin karjankasvattajien puheissakin maatiaislehmien luonnetta kuvailevat sanat vaihtelevat. Usein niihin liitetään laatusanoja ku- ten sitkeys, älykkyys, uteliaisuus ja temperamentti. Haastateltavat, joilla ei ollut tai oli vain vähän tietoa eläimistä, eivät osanneet kuvailla niiden luon- netta. Samoin henkilöt, joiden maatiaiskontaktit ovat vuosikymmenien takaa, eivät kuvailleet eläinten ominaisuutta. Maatiaislehmien luonteesta, jotain osasivat sanoa vain henkilöt, joilla oli henkilökohtaisia lehmäkokemuksia ja lähinnä heistäkin ne, joiden kokemukset olivat tuoreimpia. Vanhempien haas- tateltavien mukaan maatiaisia oli helpompi lähestyä ja hoitaa, koska ei tar- vinnut pelätä sarvia. Luonne helppohoitoisuudessa ei tullut esille. Tänä päi- vänä maatiaisten kanssa työskentelevä henkilö huomaa luonteessa jotain ero- ja, mutta ei ole varma onko se rotukohtaista vai yksilökohtaista ja johtuuko se siitä, että maatiaisia hoidetaan valtarotuja pienemmissä yksiköissä ja muu- tenkin yksilöllisemmin. (luonne)……en siihen en osaa kyllä sanoa mitään vai johtuuko se vaan että niihin kiintyy erilailla ihan vaan niin kuin sen oman yksilöllisen…minusta tuntuu, että se voi olla ihan sitäkin, mutta ainakin ne maatiaiseläimet, minkä kans mä olen ollut tekemisissä. Ne on kyllä rauhalli- sia ja helppoja ja terveitä ja tämmösiä näin. Et kyllä siinä on varmaan sitä- kin, mutta mä vähän epäilen, että niihin saatetaan suhtautua myöskin tälläi läheisemmin, kun näihin niin sanottuihin tuotantorotuihin …(N35) 7.3 Maatiaisten arvo suomalaisten mukaan Miten maatiaisten arvot tulivat esille ihmisten haastatteluissa? Onko heidän mukaansa maatiaiseläimillä objektiivisia eli ihmisestä riippumattomia arvoja, kuten ihmisten itseisarvo vai ainoastaan välinearvo, joka on olemassa silloin, kun läsnä on arvottava ihminen? Suomen kansallinen eläingeenivaraoh- jelman mukaan rodut voivat olla säilytysohjelman perustamisen arvoisia monista eri syistä. Rodulla on pitkäaikaisen paikallisen kehityksen takia omaan ympäristöönsä parhaiten sopivat ominaisuudet tai rodulla on ainutlaa- 113 tuisia ominaisuuksia, joita voidaan tulevaisuudessa hyödyntää muiden rotujen jalostuksessa. Samoin rodulla on historiallista, kulttuurista ja tieteellistä ar- voa. Myös haastateltujen ihmisten puheissa arvot vilahtelivat. Maatiaisrotui- hin yhdistettiin monenlaista arvoa; tunnearvoa, itseisarvoa, lisäarvoa, mutta toisaalta myös arvottomuutta. …ei sitä tiedä, jos sitä taas tulee taas se innostus siittä, kun se on erilainen ja jo erinäköisyys tekee paljon, mutta sitten tunnearvo,, kun se on kuitenkin…. (N65) …niillä on kyllä ihan itseisarvo et ihan niin kun meillä jokaisella ihmisillä on…(N35) …(esi-isien hengissä pitäjä)”en ole ennen ajatellut lehmää siinä arvossa mutta on se ihan totta kyllä…(N20) …kyllä niitä joissakin paikoissa oli, mutta ainakan siinä Loimaanseudulla, missä minä asuin, en muista ihan ihan näitä, mutta laitumilta muista näitä kyllä näitä maatias niitä pidettiin mun mielestäni vähän niin kuin toisarvoi- sena…(N66) …Se ei ole ainakaan ennen tuonu lisäarvoo, mutta nyt on ihan viime aikoina viimisen parin kolmen vuoden aikana, niin on ihan yllättäviltä taholta tullu jotain soittoja, saisko tulla niitä kattoon, kun niitä ei missään nää…(N44) …sanoisin näin niillähän tietysti on siis sanotaan se sama arvo, kun kaikella tavallaan vanhalla siis tällänen päästään näkemään, kuinka ennen verrattu- na nykyään…(M60) …joo mä muista, että niinko oli vähän tämmönen juttu, että pienemmillä ti- loilla näitä oli kotona ei näitä oikein arvostettu…(N66) …ne osaa arvostaa niistä eläimestä myös eläintä itsessään ja myöskin sitä geeniperimää, mitä mitä ne kantavat itsessään minusta tuntuu ainakin sil- tä…(N35) Kuva 32. Maatiais- eläimiin yhdistetään monenlaisia arvoja: itseisarvo, tunnearvo, lisäarvo. Suomenlam- masuuhi Multialla. (Ku- va: Pirkko Halkilahti) 114 Länsimaisessa tavassamme luokitella eläimet käyttötarkoituksen mukaan tuotantoeläimelle ei arvoksi riitä pelkkä olemassa olo, ulkoinen kauneus tai mukava luonne. Käyttötarkoituksen mukaisesti tuotantoeläimen tulee tuottaa ja sitä arvokkaampi eläin yksilö tai rotu on mitä paremmin se vastaa luokitel- tuja odotuksia. Tarvitaanko samanlainen käyttötarkoituksen muutos maatiais- lehmillä ja suomenlampailla, kun on ollut hevosella? 1950-luvun yli 400 000 hevosta olivat pääosin käyttötarkoitukseltaan työhevosia. 80-luvulle tultaessa hevosten määrä oli romahtanut muutamaan kymmeneen tuhanteen ja vasta uudessa käyttötarkoituksessa lemmikkeinä, harraste- ja urheilueläiminä, he- vosten määrä alkoi taas nousta. Käyttötarkoituksen muutoksen myötä myös hevosten arvostuksessa on tapahtunut muutoksia. (Ratamäki 2006) Haastattelujen kuluessa kaikki olivat kuitenkin vakuuttuneita suomalaisten alkuperäisrotuja arvosta ja niiden suojelun ja säilyttämisen tarpeesta. Säilyt- tämisen ja suojelun tarvetta perusteltiin lähinnä rotujen ”vanhuudella” ei niinkään niiden hyvillä ominaisuuksilla. Ihmisten mielissä maatiaisilla oli vanhuutensa tähden museoarvoa. Tuleville polville halutaan rukin ja kirnun lisäksi säilyttää vanhanajan lehmä ja lammas. Pidetään tärkeää, että vanhoja kotieläinrotuja säilytetään ja suojellaan, koska niiden avulla nykyajan ihmi- sille ja erityisesti lapsille on mahdollista nähdä, minkälaista karjantalous oli ennen vanhaan. Ainoastaan maatiaisista innostuneemmat ja niiden kanssa tekemisissä olevat toivat esille rotujen monimuotoisuuden. Heidän mielestään valtarotujen ge- neettinen perimä on kapea ja maatiaisrotujen perinnöllisen vaihtelun säilyt- täminen karjanjalostuskäytännöissä tärkeää. Kuva 33. Sukevan vankilatilan karjaa (Kuva: Miia Karja) 115 Oliko kysymyksessä vain oikea mielipide, johon kaikkien itseään kunnioitta- vien ihmisten piti yhtyä? Mikä vaikutus lienee ollut haastattelijalla ja hänen oletetulla mielipiteellään ja tausta yhteisöllään? Haastattelijan mielipide tässä tapauksessa tuli ilmi haastattelun aiheesta, teemoista ja tausta yhteisöstä. Tilanteissa, joissa asialla ei ole suoranaista vaikutusta omaan elämään toden- näköisesti myötäillään hyväksyttyä tai hyväksytyksi oletettua mielipidettä. Vastaukset kysymyksiin, joissa tiedusteltiin tietoja ja muistikuvia maatiaisro- duista, vaikuttavat luotettavammilta kuin mielipidekysymysten vastukset. Taloudellisia arvoja koskevassa keskustelussa haastateltavien kanssa tulee poikkeuksetta ilmi sama asia kuin geenivaraohjelmassakin lukee, että maa- tiaislehmien pitäminen on taloudellisesti ja tuotannollisesti kannattamatonta. 7.4 Haastateltavien näkemys maatiaisten tulevaisuudesta Haastatellut, joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia maatiaisista tai joiden kokemukset olivat vuosikymmenien takaa, eivät uskoneet maatiaisiin tuotan- toeläiminä samoin kuin eivät maatiaistuotteiden mahdollisuuksiin markki- noilla. Tukienkaan ei uskottu auttavan maatiaislehmillä mahdollisuuksia kil- pailla tulevaisuuden karjataloudessa, jossa on korkeat taloudelliset ja tuotan- nolliset. Maatiaistuotteita verrattiin luomutuotteisiin ja kummankin tuote- ryhmän markkinointi uskottiin vaikeaksi. Ainoana poikkeuksena tähän mielipiteeseen esittävät haastatellut, joille oli omakohtaisia kokemuksia maatiaiseläimistä tänä päivää. He yhdistivät maati- aisten kasvattamisen ja vaihtoehtoisen elämäntavan sekä uskovat, että kasvat- taja tulee toimeen, kun hän on valmis tinkimään elintasostaan. Esille tuli myös asioita, joiden avulla tukien lisäksi tai sijasta yhteiskunta voisi tukea kasvattamista, kuten verohelpotukset ja investointiavustukset pienimuotoi- seenkin toimintaan. Pienyritystoiminta etenkin elintarviketuotannossa koettiin kuitenkin hanka- laksi ja lähes mahdottomaksi tiukkenevien säädösten takia. …tämmösessä yhteiskunnassa, kun nyt eletän, että sillä ruuan hinta halutaan pitää matalana niin niin sil ja ei viljelijä voi tulla toimeen pelkästään sillä tuotetulla määrällä niin joko jonkun näkösillä siis tukia on saatava tai sitten on oikein reippaat verohelpotukset…(N35) ….jos jotain meinaa investoida se täytys kohta miljoonalla investoida ennen kuin saa mitään. Olis pienempiäkin niitten, kuka pitää niitä…(N44) …Jatkojalostus järjestetty hankalaksi täytys mennä myymään tonne torille ovat muinaismuistoja ja museoitaviksi sopivia kuten vanhat esineetkin. Mu- seoissa eri rotujen lisäksi voitaisiin esitellä vanhanajan m…(N44) 116 Maatiaisrotujen suojelua ja säilyttämistä pidettiin tärkeänä, mutta mahdotto- maksi koettiin, että näitä eläimiä kasvatettaisiin tulevaisuuden maatiloilla. Geeniperimän suojelu ja mahdollinen myöhempi hyödyntäminen jäi keskus- teluissa melkoisen hataralle pohjalle. Omakohtaisiin kokemuksiin ja muistoi- hin perustuva tieto oli tässä suhteessa passiivista, tiedostamatonta ja hanka- lasti yhdistettävissä maatiaisten suojeluun ja geeniperimän säilyttämiseen. Maatiaisten geneettistä arvoa ei kukaan kiellä, vaikkakin muisti – ja muisti- kuvien pienituottoista eläintä on ilman nykyajan tietoja vaikea uskoa perintö- tekijöiltään kovin arvokkaaksi. Eläimet ja rodut, joilla tulevaisuudessa ei nähty käyttöä ainakaan taloudellisesti mielessä, tuskin vaativat monimuotois- ta geeniperimän säilyttämistä. Lähinnä yhteiskunta koettiin tahoksi, jolla on velvollisuuksia alkuperäisrotujen suhteen. Maatiaiset kelpuutettiin ihmisille näytettäviksi museo- ja perinnetiloille, maa- tilamatkailutiloilla ja perinnemaisemien hoitajiksi. Tärkeäksi nähtiin esimer- kiksi lapsien mahdollisuus nähdä kotieläimiä, mutta rodun suhteen ei oltu erikoisen tarkkoja, riitti kunhan on lampaita ja lehmiä laitumilla ohikulkijoi- den ihmeteltävinä. Maatiaiseläimien todettiin soveltuvan myös esittelypuis- toihin ja maatilamatkailuun, jossa esimerkiksi lapset voisivat nähdä niitä, mutta tärkeämpänä kuin maatiaiseläimet laitumilla ja nähtävillä pidettiin minkä tahansa rotuisen eläimen näkemistä. Yleensä keskusteluissa valiteltiin sitä, että laitumilla ei enää näe karjaa ja rotutietoisemmat sanoivat bongaa- vansa maatiaiset muiden joukosta. Sosiokulttuuriselta merkitykseltään maatiaiset liittivät yhteen maataloutta ja kansanperinnettä. Museointia perusteltiin rotujen vanhuudella, tuottamatto- muudella ja käyttökelvottomuudella. Yleisestihän museoesineet ovat vanhoja ja käyttökelvottomia, risoja tai nykypäivän työtapoihin sopimattomia. Maati- aisten taloudellisia ja tuotannollisia arvoja korostavat haastateltava eivät tuo- neet esille maatiaisten museoimista. Perinnemaisemien hoitajina maatiaiset nähtiin mitä parhaimmiksi, mutta ruokakulttuuriin niitä ei yhdistetty. Villa ja lampaat sen sijaan yhdistettiin käsityöperinteeseen. 7.5 Aktiivisen ja passiivisen tiedon rinnakkaiselo Luonnontieteiden ja tekniikan kehitykseen perustuva usko jatkuvaan talou- delliseen kasvuun oli leimallisesti näkyvissä ihmisten maatiaisrotuja koske- vissa ajatuksissa. Pienituottoisten ja valtaroduille kilpailussa hävinneiden maatiaisrotujen hyviä ja hyödynnettäviä ominaisuuksiin ei pidetty mahdolli- sena nykyaikaisessa karjataloudessa. Tilaisuus siirtyä tuottavampiin koti- eläinrotuihin oli merkittävä muutos ja mahdollisuus karjataloudessa. Muutos ei vakuuttanut vain karjankasvattajia. Luottamus kaikenlaiseen kehitykseen vahvisti ihmisten uskoa sen mukanaan tuomaan parempaan elämään. Maatiaisista kiinnostuneiden ja niiden hyvät ominaisuudet tuntevillakin oli vaikeuksia nähdä maatiaisen mahdollisuuksia osana tämän päivän karjatalo- utta ja heidän mukaansa maatiaisten kannattavuus tulisi muusta kuin tuotok- 117 sesta ja niiden kasvattaminen edellyttäisi kasvattajalta vaihtoehtoista elämän- tapaa, jossa raha ei olisi tärkeimmällä sijalla. Keskeisimmäksi vaikutelmaksi haastatteluissa tuli ihmisten vähäinen tieto suomalaisista maatiais- eli alkuperäisroduista. Harvinaista ei ollut, että ainoat asiat, joka osattiin yhdistää maatiaislehmiin, olivat lehtikirjoitukset yksittäis- ten henkilöiden maatiaisrotujen säilyttämispyrkimyksistä. Useissa tapauksis- sa vasta keskustelu nostatti esille asioita, jotka ilmaisivat, ettei maatiaisasia aivan tuntematon ollutkaan. Omakohtaisia kotieläinmuistojen ja maatiaisrotu- jen yhteyttä ei välttämättä tunnistettu, sillä kaukaiset muistot tavallistakin tavallisimmista kotieläimistä on vaikea yhdistää arvokkaisiin suojeltaviin eläimiin. Suomalaisten muistojen eläimet saivat arvon heidän omissa silmis- säänkin vasta kun se niille ulkopuolelta vuosikymmeniä myöhemmin annet- tiin. Tiedostusvälineiden antama informaatio maatiaisroduista oli mennyt huonosti perille. Maatiaistieto oli luonteeltaan kasaantuvaa ja erityisesti maatiaisro- duista kiinnostuneet tai työkseen maatiaiseläinten kanssa tekemisissä olevat olivat huomanneet artikkelit ja ohjelmat. Uusi tieto maatiaisista esimerkiksi tiedotusvälineistä oli mahdollista ottaa vastaan ainoastaan, kun oli tietoa asi- asta entuudestaan. Kuinka suuri tiedonvälityksen vaikutus on ihmisten mielipiteisiin? Kuinka paljon neuvonta ja tiedonvälitys ovat vaikuttaneet vanhempien henkilöiden osittain unohtuneisiin muistoihin pienituottoisista maatiaislehmistä, joista päästiin eroon kun ayrshire- tai friisiläislehmä oli mahdollista ostaa pieneen- kin karjaan ja paikallisen sonnin astutukset korvata keinosiemennyksellä. Miten taas on muodostunut tämän hetken maatiaisia ihailevien henkilöiden mielipide? Onko osansa ollut tiedonvälityksellä, joka on kantanut huolta su- kupuuttoon kuolevista roduista ja niiden pelastamisesta? Miksi huoli katoa- vista roduista ei ole tavoittanut henkilöitä, jotka muistelevat lapsuutensa ja nuoruutensa karjoja? Tilanne voi kuitenkin muuttua, kun maatiaisten määrä kasvaa perinnetiloilla, maisemanhoitajina, matkailussa yms. ja eläinten kanssa työkseen tekemisissä olevien henkilöiden määrä kasvaa, ja samalla kasvaa vankan aktiivisen maa- tiaistiedon omaavien henkilöiden määrää. Maatiaisrotuisista eläimistä muis- toja ja kokemuksia saavien henkilöiden ryhmä monipuolistuu käsittäen muutkin kun lehmiä tuotantoeläimenä pitävät kasvattajat. Mutta utopiaa lie- nee yleinen tietoisuus suomalaisista kotieläinten maatiaisroduista? 118 8 Maatiaisuuden arvo markkinoitavissa tuotteissa Miia Karja1), Sirpa Kurppa2), Marja-Liisa Rinnekangas3) 1)Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Kasvintuotannon tutkimus, 31600 Jokioinen, etunimi.sukunimi@helsinki.fi 2)Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Biotekniikka ja elintarviketutkimus, 31600 Jokioinen, etunimi.sukunimi@mtt.fi 3)m-l@marja-liisarinnekangas.com Tuotteen erityisyyttä ja arvoa kuluttajien mielissä voidaan selvittää erilaisten kyselyjen, haastattelujen ja arviointipaneelien tai ryhmäkeskustelujen avulla. Tässä tapauksessa menettelytavaksi valittiin ryhmäkeskustelu. Tällä valinnal- la haluttiin nimenomaan korostaa vuorovaikutteisuuden merkitystä arvioin- nissa. Ryhmäkeskustelua edelsi haastattelu, jossa testattiin ryhmäkeskusteluun suunniteltua aihepiiriä ja sitä, miten kuluttajat, tässä tapauksessa torikävijät, suhtautuvat aihepiiriin ja esitettyihin kysymyksiin. Ryhmäkeskustelun kon- septia myös testattiin harjoituskeskustelulla noin kolme viikkoa ennen varsi- naista ryhmäkeskustelutilaisuutta. Harjoituksessa keskustelijoina oli kaksi MTT:n kesätyöntekijää. Esihaastatteluista saatujen kokemusten mukaan ryhmäkeskustelun osallistuji- en tuli olla kiinnostuneita aihepiiristä. Myös harjoituskeskustelu tuki tätä ajatusta. Ryhmäkeskustelussa keskustelijoilla tulisi olla sanottavaa esille otettavista ja tulevista asioista ja siten viedä keskustelua eteenpäin. Ryhmä- keskustelun henkilövalintojen yhteydessä pyrittiin varmistamaan henkilöiden aito kiinnostus kohteina oleviin tuotteisiin. Keskustelijat ovat seuraavassa koodein kuvattuina: W: terveyskeskuslääkäri, M: toimistosihteeri, maatalou- teen ja elintarvikkeisiin liittyvän organisaationpuhelinkeskus, A: ravintola- kokki, K: maatalousalan/kasvintuotanto tutkimusyksikön johtaja, professori, H: vanhempi tutkija, maatalousala/kotieläimet, PS: laborantti, uudelleenkou- luttautunut keramiikka-artesaaniksi, OL: tekstiilisuunnittelija, perinnetila- opas. 8.1 Maatiaiseläintuote kuluttajaryhmän arvioitavana Ryhmäkeskustelulla pyrittiin selvittämään, mitä mieltä kuluttajat ovat eri- kois- ja maatiaistuotteiden mahdollisesta lisäarvosta. Samalla oli tarkoitus hahmottaa myös erikois- ja maatiaistuotteiden kuluttajaryhmän muodostu- misperusteita. Keskusteluun osallistumiseen ei tarvittu etukäteistietoa. Keskustelu toteutettiin yhteisen pöydän ääressä. Keskustelu aloitettiin kuva- materiaalilla täydennetyllä alustuksella. Alustuksessa kerrottiin keskustelun järjestäjistä, tarkoituksesta ja kulusta sekä esittäydyttiin lyhyesti (nimi, am- matti ja minkä organisaation edustaja). Jokaiselle keskustelijalle annettiin kommentointi- ja taustatietolomakkeet. Nimikyltit asetettiin paikoilleen kes- 119 kustelijoiden istumajärjestyksen muotouduttua. Keskustelu videoitiin yhdellä kameralla ja äänitettiin kahdella nauhurilla. Varsinainen keskustelu muodostui viiden erilaisen, maatiaisiin liittyvän tuot- teen ympärille, joista tässä arvioitu Merenneidon aaltovaippa oli yksi. Kulle- kin tuotteelle varattiin aikaa 25-30 minuuttia. Tuote oli keskustelun ajan kes- kustelijoiden käsissä. Merenneidon aaltovaipan ohella esillä oli myös rinnas- teinen, mutta tavanomaisempi villatuote, maatiaislampaan villasta valmistet- tu, Merenkulkijan villavaippa, johon kuitenkaan varsinaista arviointia ei koh- distettu. Keskustelun idea oli ensin saada tietoa siitä, ovatko ko. tuotteet kes- kustelijoille tuttuja, mitä niistä tiedetään sekä millaisia mielikuvia tuotteista ja niiden raaka-aineista ja muista osatekijöistä on. Vasta keskustelun edetessä keskustelun järjestäjät kertoivat tuotteista. Lisäksi myös järjestäjillä itsellään oli mahdollisuus osallistua keskusteluun. Merenneidon aaltovaippa –huivin kautta keskusteluun tuotiin myös värimor- sinkokasvi, josta saadaan indigo-väriainetta, ja suomalaiset maatiaislampaat, joiden villasta kyseinen huivi oli valmistettu. Kuva 34. Indigovärjätty Merenneidon Aaltovaippa talvisella pyykkinarulla (edessä) yhdessä muiden värivaihtoehtojen kanssa (Kuva: Hannele Köngäs) 120 Taulukko 4. Keskustelua varten laaditut keskustelua ohjaavat kysymykset Ohjaavat kysymykset Tavoite Miten tämä Merenneidon aaltovaippa- huivi poikkeaa mielestänne tavanomai- sesta villahuivista? Onko morsinko kasvina teille tuttu? Mik- si? Missä käytetty? Millaisia mielikuvia kasvista on? Onko indigo teille tuttu? Miksi? Missä tuotteessa olette sitä käyttäneet tai näh- neet käytettävän? Missä sitä voi teidän käsityksenne mukaan tuottaa? Onko kainuunharmaslammas (populaatio Suomessa 350 kpl) ja ahvenanmaanlam- mas (populaatio Suomessa 200 kpl) teille tuttuja? Onko kokemuksia muista kai- nuunharmaksen tai suomenlampaan vil- lasta tehdyistä tuotteista? Millaisista tuotteista? Miksi ostettu? Millaisia ko- kemuksia? Eroavatko ko. tuotteet muista villoista tehdyistä? Löytääkö suomen- lampaan villasta tehtyjä tuotteita kau- poista tai lankoja? Saada keskustelua tuotteen herättä- mistä ajatuksista/mielikuvista Saada selville morsinkoa, indigoa ja lampaita koskeva esitietämys Voisitko kuvitella ostavasi huivin? Jos ostaisit huivin, niin miksi? Keneltä? Millaisessa tilanteessa/ missä? Kuinka paljon maksaisit huivista? Selvittää käyttö/ostopäätökseen liitty- vät ehdot Jos ostaisit tuotteen, niin mitä odottaisit tuotteelta? Miten ajattelet huivia markkinoitavan? Vaikuttaako huivia ostettaessa ostopää- tökseen se, että villa on kainuunharmak- sesta ja väriaine eli indigo on kasvi- indigoa, jota ei siis tuoteta öljykemian sivutuotteista? Selvittää tuotantotapaa koskevat mie- likuvat/ehdot Ryhmäkeskustelu päätettiin loppusanoihin ja kiitoksiin sekä muistutettiin vielä taustatieto- ja kommentointilomakkeiden täyttämisestä. Sivupöydällä oli otettavissa myös esitteitä geenivaroista, suomenkarjasta, suomenlampais- ta, Puikula-perunasta ja maatiais-matkailuteemasta. Virallisen keskuste- luosuuden päätteeksi moni keskustelijoista jäi vielä jutustelemaan aiheesta. Tämä ei kuitenkaan enää mahtunut videolle. 121 Keskustelun tarkastelussa käytettiin Faimon & Weigand (2004) kuvamaa design – tarkastelumallia. Edellä mainitut kirjoittajat määrittelevät designin seuraavaan lausuman avulla: What is design? A plan for arranging elements in such a way as to best accomplish a particular purpose. (Charles Eames) Faimon & Weigand (2004) kuvaukset muodostettiin seuraava design arvioin- tikokonaisuus, jonka antamassa viitekehyksessä paneelikeskustelua Meren- neidon aaltovaipan osalta on arvioitu. Tarkastelumalli muodostuu yhtäällä elementeistä: Linjat - suorat/ kaarevat, sopivasti käytettynä, Värit, Valoisuus, Materiaalinen toteutus ja periaatteista: Yhtenäisyys – vaihtelu, Ryhmittely, Rytmi – kuvio – tekstuuri, Liitynnät, Konteksti ja mittakaava, Balanssi, Sijoi- tus, Suhteellisuus-mittakaava, Tarkoitus, Design. Seuraavassa esitetyllä vah- vasti yhtäältä keskustelun tematiikkaan toisaalta visuaaliseen suuntautuvalla keskustelun analyysillä oli tarkoitus antaa aineksia seuraavan vaiheen mark- kinointiviestitäpilotoinnin toteutukseen. 8.2 Analysoitu kuluttajakeskustelu Välittömästi tuotteen esittelyn jälkeen tuotteen pinnan kaarevat linjat, kuvio ja materiaalinen toteutus sekä linkitys tuotteen nimeen herättivät huomion …”aaltovaippa”. ”Aaltovaippa ainakin, sen tietää.” ”kuulostaa ihan hienol- ta”, ”tämä voisi olla mitä tahansa, jos tämä on villaa villan ehkä tunnis- taa””vaippa ei ollu ihan tommonen, ”luki raidat on värjätty tossa ei ole mi- tään raitoja”pitäisi olla juuri tuo huopa…teksti ei sovi juuri tuohon huo- paan” ”aika karkee tää on” Kuva 35. Merenneidon aaltovaipan kuosia (Kuva: Marja-Liisa Rinnekangas) Sen sijaan tuotteen liitynnät tuotantoeläimiin koettiin huomattavasti hämä- rämpänä. ”Mulla, mulla vaan heti, heti tuli mieleen kun tietää mitä nämä lampaat on, niitä on aika vähän, kuinka moni osas mieltää tästä sitä lammas- 122 ta, tämä voisi olla mitä tahansa, jos tämän nyt villaksi ehk tunnistaa, mutta se tän indigo, indigo, se hieno valhe, sellainen päkki-pässimäinen paha puut- tuu.” Parempaa tai ilmeisempää liittyvää tuottajaeläimen erityispiirteisiin pidetään erittäin tärkeänä.. ”Siinä oli voinu jotain sitä Ahvenanmaan lammas- ta olla ittenään, että en tiedä oliko sitä kokonaan tarvinnu värjätä, et jos.”. Kuitenkin tuotteen alkuperäinen aistimuksellinen perusodotus löytyy: ”läm- pimän tuntuinen”. Lämpimyys ja tarkastelumallin valoisuus ovat ilmiselvästi rinnasteisia käsitteitä. Kasvivärjäys tekniikkana herättää todella paljon epäileviä kommentteja. ”Sii- nä on se värimorsinko, sehän on tällainen uus tai ainakin uudelleennostettu värjäyssysteemi” Värjäykseen liitetään käsitys ihmisille ja ympäristölle vaa- rallisista kemikaaleista; näin myös kasvivärjäykseen..”Ne on aika vahvoja aineita värjätään ne millä tahansa” Toiset keskustelijat kuitenkin tyrmäävät kemikaalivaarat.. ”No ei, alunalla kiinnitetään, sillä voi säilöä kurkkuja, sitä voi ihminen syödäkin, ei se ole kauheeta myrkkyä” Liitynnät aikaisempaan tietoon, koskien värjäysprosessien ongelmallisuutta, aiheuttaa vahvaa epäile- vää suhdetta tuotteen tähän ominaisuuteen. Tuotteen nimi ’vaippa’ herättää huomiota. ”Villainen aluslakana, vaippa”. Tuotteen nimi ei keskustelijoiden mukaan itsestään selvästi sido tuotetta oi- keaan käyttökontekstiin. Tuotantoeläinten uhanalaisuuteen liittyvä pohdinta alkaa omaehtoisesti, mut- ta loppuu myös varsin lyhyeen, ilmeisesti ryhmäkokonaisuuden tiedon puut- teeseen. Liityntä uhanalaisuuden ja tuotteistamisen välillä jää kokonaan kes- kustelematta. Monimuotoisuuden eräs periaate ”Use it or loose it” jää koko- naan arvioimatta. Sen sijaan tuotteen väri koetaan miellyttävänä.”Hillityn miellyttävän tuntui- nen, ei ihan puhtaan sininen” ja herättää väriin itseensäkin liittyvää kom- mentointia. ”Minä oon tästä oikeastaan yllättynyt, että tämä on niinku indigo, että minä olen luullut että se on vaan morsinko, mutta kyllä mää tiedetää, sillai, että se on niitä ainoita mistä suomessa saadaan sinistä”. Ja erikois- kasviperäisen värjäyksen omaleimaisuus vakuuttaa, pienen alkuperähämmin- gin jälkeen.. Suomenlampaan villasta materiaalina herää hieman ristiriitainen keskustelu, nimenomaan villan huovuttavuudesta ja villan laadusta muutoinkin.. Myös tuotteen saatavuudesta ollaan hieman epävarmoja. ”Minä tukusta, kun ostan tukusta, pitää sanoa että on yks kehräämö jonka langat, ne on huonolaatuis- ta, minä yleensä ostan ulkomaista, koska minä tarviin laadukkaita.” Käsitys raaka-aineen laadusta ja saatavuudesta ammattimaisemmassa käytössä varsin negatiivinen ”niitä sit sää, on muutamia isompia firmoja, mutta niiden lanko- ja ei oo kovin paljon tuolla hyllyillä, että pitää ajaa sinne Pohjanmaalle tai Itä-Suomeen, tai sinne missä niitä on.” 123 Tuotteen käyttökontekstiin liittyvässä keskustelussa tuote määriteltiin selvästi eliittituotteeksi. ”Kyllä se melkein lahjaesine on, ja pitää katsoa hintalappua ja sittenkin pitää miettiä vähän”. ”Jotain, kun ihmisillä joilla on jo kaikkea, niin voisin kuvitella että ostaisin shaalin”. Ostopaikkojen pohdinnasta koros- tuu pienyrittäjyyden ihailu ja kädentaitojen merkitys. Keskustelu fokusoituu myös markkinoinnin mittakaavaan. ”Kyllä minä lähtisin pienestä, enkä Stockmannilta, vie välistä niin paljon, minä antaisin kyllä sille tekijälle sen kaiken rahan, kaikkinensa enkä millekään tukkumyynnille”.” Jos se on vähän isompi firma en minä sitä ostaisi”. Käsityö ja sen spontaanisti keskusteluun avaamat liitynnät herättävät hyvin vahvoja käsityksiä: ”Minusta käsillä tekeminen, vaikka itse teen sitä työkseni, käsillä tekeminen ei ole ihan selkeen itseisarvo, vaan että se tuote on hyvä ja kaunis ja sopiva”. Tähän sitoutuu myös mittakaavakysymys. Pienyritysten työllistävyys tai laajemmin suomalaisten työllistävyys nousee esiin: ”Mutta se kuitenkin työllistää suomalaisia ihmisiä, suomalaisia… Minä oon samaa mieltä kuin sinäkin, kyllähän Jokipiin tuotteet on ihan hyviä, en mää sitä, ne on kuitenki suomalaisia ja työllistää suomalaisia”. Hintakeskustelu herättää tosiasiassa keskustelun tuotteen tuottajan yritystoi- minnan kestävyydestä.”Kannattaa tehdä sellaista tuote mistä voi panna semmosen hinnan että saa.” ”Mutta sitten tuo värjäys, naista joutuu pyytä- mään aika paljon, mutta kauniitahan ne on.” Tämän keskustelun myötä kes- kustelijoilla on hinnasta varsin realistinen ja ymmärtävä käsitys. ” No en tie- dä, ehkä hiukan, sata kakskymppiä”. Tuotteen tosiasiallinen myyntihinta saa yleisen hyväksynnän. Hinta-arviot herättävät välittömästi keskustelun tuotteen laadusta, sekä hinta- laatu –suhteen balanssista. ”Mutta käsityössäkin, se on sama kuin ruuassa mulle sen täytyy olla kaunis, mutta se ei oo mulle vaikka se olis kasvivärjätty tai vaikka se oli mistä harmaksesta tehty, en minä sitä ole jos se ei kaunisjos se ei mielytä juuri mua”. ”Täytyy olla hyvin tehty, täytyy olla saumat kunnol- liset”, ”Hyvin tehty, mutta vielä tärkkempi on että sen täytyy olla kaunis”. Laatu-hintasuhde oltava kunnossa, jotta voi pyytää riittävän hinnan, taiteelli- nen ja tekninen laatu määräävät markkinoitavuuden. Tuotteeseen kohdistuvat odotukset: ”Että sitä käytettäisiin kans”. ”Kestävyyttä”. Ja epäilykset: ”Mut- ta jos se on tosi halpa, sit se ei kestäiskään päivänvaloa sen tekeminen. Totta kai se on hyvä jos se on tehty käsin tai pienmuotoisesti. Mutta niin jos minä voin epäillä että siinä on yksiä tai muuta poljett..” Odotuksissa myös eettisyyskonteksti tulee spontaanisti esiin: ”Lapsityövoi- maa käytetty”, ”lapsityövoimaa käytetty tai raskaana olevat naiset ovat vär- jäilly ja käyttäny kaikkiia kemikaaleja, siiten ei pysytä”. Kasvivärjäys ja kasvivärjäyksen suhde alkuperärotutuotteeseen herättää vah- voja epäilyjä: ”Kyllä kai siinä. Minä kyllä epäilen, että kaikille tai kovin usein se ei aukea mistä on kysymys”. ”Suurin osa ei tiedä asiasta yhtään mitään, ei niillä oo mitään käsitystä siitä mistä indigolla värjätty T-paita on 124 kotoisin, ei niillä oo mitään käsitystä, ei ne ota siihen mitään kantaa”. ”Mut- ta toisaalta kasviväreillä on vähän huono maine, kuin myrkyt mitä pistetään kasvivärjättyihin, voi olla.. Värit on huomattavasti ympäristöystävällisempiä kuin ne aineet mitä niihin kasvivärjättyihin pistetään, koko prosessi on niin ympäristöä kuluttava”, ”Luulisi, että on jotain merkitystä, silloin kun otetaan joku tavara joka on käsin tehty, että kun ihminen maksaan tietyn lisäarvon, lisämaksun, että he myöskin on tietoisia siitä, että kasviväreillä sitten tehty, koska se on loppujen lopuksi värjätty villaa ja lankoja kasviväreillä, ei kemi- allisella värillä”. Vaikka toisenlaisiakin käsityksiä löytyy. ”Minä en ole tuosta kyllä samaa mieltä, mutta jollaine voi värjätä, tai jollain liekokasvilla voi purettaa, liekoja ei oo niin hirveesti ja jäkälää ei oo niin hirveesti. Ei tarvitse käyttää pakosta mitään kemikaaleja ja alunaa apteekista, jota voi käyttää siihen kurllujen säilytykseen.” Luonnosta kerättyjen värien merkitys löytää puolustajan. Spontaani keskustelu syntyy myös siitä, onko värinlähteenä kyseessä alkupe- räiskasvi vai tulokaslaji. ”Kyllä se varmaan Suomeen on tullu Keski- Euroopasta”. Potentiaalinen tulokaslajiominaisuus ei herättänyt jatkokeskus- telua. Asiakasinformaatio (tuotelabel) ei ole loppuun asti mietitty: ”Mutta siinä ei saisi olla noita vermeitä niin kuin tuossa, mutta se vois juur tän, olla raitanen niin kuin tämä ja raitaseen oma lappunsa ja tuohon yksväriseen oma lap- punsa. Että se olis loppuun asti mietitty.” (Mukana oli myös saman yrityksen toinen verrannetuote.) Tuotteelle löytyy helposti tarkoituksia ja käyttökohteita: ”Mutta tämä on niin kevyttä tämä materiaali, ei tässä paljoa ole materiaalia ei tässä kyllä paljoa ole ja se on niinku sitä yksväristä lankaa”, ” jos ulkotilalla istuis”,” tai teat- terissa”,”Harmaarouva”. Tuloksen perusteella voidaan vetää seuraavat johtopäätökset: • Suurin keskustelussa esiin tullut tuotteistamiseen liittyvä ongelma aiheu- tui eri komponenttien muodostaman kokonaisuuden vajanaisesta vakuut- tavuudesta ja siitä, että komponentteihin liittyvä laatu- ja ympäristölaatu- kysymykset herättivät keskustelijoissa aikaisempaan tietoon liittyviä epäilyksiä. • Linkitys tuotteen alkuperätaustaan ei ollut riittävän vahva. Perusongelma saattaisi olla luottamusta herättävän taustatarinan puute. Taustatarinan tu- lisi tukea myös eettisyys- ja alkuperäkysymyksiä. • Tuotteen tuotannon kannattavuus ja potentiaalisen markkinoinnin mitta- kaava jäivät kuluttajien keskuudessa avoimeksi keskustelukysymykseksi. Tuotteen taustasta haettiin ilman muuta myös taloudellista kestävyyttä ja markkinoinnista yksilöllisyyttä. 125 8.3 Merenneidon aaltovaippatuotteen esittelymate- riaali - esimerkki kuluttajainformaatiosta 8.3.1 Presentaatioesimerkin toteutus Projektin alussa määriteltiin tavoitteet, joita on pyritty noudattamaan. Meren- neidon Aaltovaippa -presentaation pohjana on Maatiaisen tuotteistaminen. Pitkänkään haun jälkeen ei löytynyt yhtä tai ainoaa Maatiaistuotemerkkiä tai –logoa. Tästä johtuen on nyt tuotettu yksi Maatiaisliikemerkki/-logo, mikä toimii esimerkkinä Merenneidon Aaltovaipan brändäyksessä. Tietoisesti tässä on kirjoituksessa valittu maatiaiselle asu Maatiainen, Maa- tiais-tuotemerkki tai Maatiais –tuote. Samoin brändäysajatuksen mukaisesti Merenneidon aaltovaippa on tässä kirjoituksessa Merenneidon Aaltovaippa. Kuva 36. Maatiaislogo- ja liikemerkki (Graafinen suunnittelu: Marja-Liisa Rin- nekangas) Maatiaistuotteet pitäisi tuotteistaa selkeästi yhden otsikon alle. Yksilöllisyys on valttia monessa asiassa, mutta markkinoinnissa tuhlataan resursseja, jos toimija toimii ilman verkostoitumista ja ilman yhteistä, selkeää logoa ja laa- jempaa liikeideaa ja toimintamallia, mikä on tuotteistettu. Maatiaisen alla kulkevat kasvit ja eläimet pitäisi samaan tuotteistamiseen. Mitä yhtäläisem- mäksi tuotteistamisen kenttä saadaan, sitä laajempi on viestin kantavuus, uskottavuus ja tunnettavuus. Jokainen voisi saada oman moduulinsa ja sen toimintaperiaatteet, mutta kaikki toimisivat Maatiainen -kyltin alla. Maatiais- tuotteet ovat hintavampaa kuin valtatuotannolla tuotetut (main stream pro- ducts). Haasteena on tehdä maatiaistuoteista mainonnan, lisäarvon, infor- maation ja visuaalisuuden kautta houkuttelevampia ja myös kuluttajan näkö- kulmasta ”hintansa arvoisia”. Täytyy muistaa, että Maatiaisen tuotteistami- seen pitää liittää kuluttajalle tärkeitä elementtejä, kuten ekologisuus, luonnon monimuotoisuus, ”olet hyvä ihminen kun teet tämän valinnan” ja tuotteen ostamiseen sekä omistamiseen liittyvä lisäarvo. Lisäarvo voi olla esim. mie- likuva, legenda, mystiikkaa. Yksistään luonnonmukaisuus tai puhtaus ei myy suomalaisessa kulutuskulttuurissa, koska suomalaisia tuotteista yleensäkin pidetään puhtaina ja hyvälaatuisina. Tästä esimerkkinä ovat Luomu -tuotteet suhteessa Reilun kaupan –tuotteisiin. Jälkimmäiset ovat löytäneet suomalai- 126 set kuluttajat paremmin kuin kotimainen luomu. Maatiais-tuotteen mainonta, tuotteistaminen ja brändäys vielä tänä päivänä menee pioneerityön alueelle. Maatiaistuottajan täytyy osata myös tuotteistamisen lisäksi prosessikehitystä, henkilöstöhallintoa, taloutta, myyntiä, markkinointia yms. Tässä on todella pitkä työsarka ennen kuin maatiaistuottajat ovat saaneet oikeita työkaluja elinkeinoonsa. Ilman näitä työkaluja ja ohjeita jokainen maatiaistuottaja on todella ”oman onnensa seppä” sekä vain oma aktiivisuus ja ”Hannu Hanhen onni” voivat tuottaa tulosta. 8.3.2 Brändäys Merenneidon Aaltovaippa Brändin suunnittelun perustana on ollut Maatalouden tutkimuskeskuksessa suoritettu tuotteen arvioinnin ryhmäpalaveri Merenneidon Aaltovaipasta ja ryhmän jäsenten kommentit ko. tuotteesta. Tässä esteettisyyden ja luovan ilmaisun ajatteluna on ollut lisäarvollistaminen mystiikalla, ekologisuudella, kestäväkehityksellä ja eettisyyskriteereillä. Kuluttajan tarpeiden ja arvomaa- ilman kohtaaminen niin, että kuluttaja tietää ja ymmärtää hankintansa arvon parhaimmillaan alkutuotannosta kulutukseen sekä valintansa vaikutuksen. Kuluttajalle on myös tärkeää, että tuotteen brändi on visuaalisesti houkuttele- va. Tämä mahdollistaa, että tuote voidaan hinnoitella todellisen arvonsa mu- kaiseksi niin että tuottaja saa elinkeinostaan toimeentulonsa. Brändäyksessä on vahvasti paino trendikkyydellä, tyylikkyydellä ja nykyai- kaisuudella, kuitenkaan unohtamatta tuotteen alkuperää ja taustaa. Suunnitte- lussa on huomioitu se, että tuotteen valtamarkkina-alue on Suomen rajojen ulkopuolella. Merenneidon Aaltovaipalle on määritelty yhtenäinen väri- ja kuvamaailma. Seuraavana on ollut järkevä pakkauksen ja esitteen koko- ja muotovalinnat. Kun muistetaan, että väri on voimallinen viesti, ja kuva tukee tuotetta, niin samanaikaisesti kirjallisen viestinnän osuus on pidettävä mini- missään. Myös tärkeänä osa-alueena suunnittelussa on noussut esimerkiksi esitteiden yms. tuotteistamismateriaalien ympäristöystävällisyys. Varsinaista mainoskampanjan suunnitteluun ei vielä tässä vaiheessa ole ollut mahdolli- suutta, koska aikataulu on ollut hyvin tiukka, joten projekti on tästä johtuen rajoittunut vain muutamiin myyntiä ja näkyvyyttä edistäviin oheistuotteisiin sekä peruselementtien luomiseen. Tuotteen markkinointi ja segmentointi pohdiskelun perustana on se, että ko. tuotteen kysyntä voi olla hyvinkin potentiaalista vaikka tuotteen valmistaja hinnoittelee sen noin 300 euron hintaiseksi. Esimerkiksi Alaskan alkuperäis- väestön vastaavat turistille suunnatut tuotteet ovat tässä hintaluokassa. Kyse ei ole enää varsinaisesti rahasta, vaan siitä kuinka se markkinoidaan ja myy- dään. Merenneidon Aaltovaipan potentiaalinen ostaja voi yhtä hyvin olla mm. laatutietoinen eurooppalainen, amerikkalainen tai arabi. Tuotteella on kansainvälinen taso. Hinta on yleensä myös laadun tunnusmerkki. Kapealla, mutta oikein segmentoidulla markkinoinnilla ja selkeällä brändillä tuotteella on kysyntää luksusmarkkinoilla. Tällöin hinta ja laatu kohtaavat, ja tuote tuo leivän tekijöilleen joka portaaseen. 127 SWOT -analyysi verrattaessa Merenneidon Aaltovaippaa vastaavaan main stream -tuotteeseen. Vahvuudet(S): • Käyttöominaisuudet (kestää konepesun, pitkäikäinen) • Ajaton • Ekologiset arvot – kestävä kehitys (harmaslampaan ominaisuudet, tuotteen valmistus ja värjäys) • Harvinaisuus, yksilöllinen (pieni harmaslampaan populaatio ja shaa- lin tuotanto ) • Laadukas, tyylikäs ja miellyttävä käyttää • Onnistunut, miellyttävä väri Heikkoudet (W): • Hintavampi • Tuotteen ja tuottajan sekä Maatiais -eläimen heikko tunnettavuus • Tuotteen tekijällä niukat resurssit markkinointiin • Shaalilla tuotteena vanhanaikainen imago Mahdollisuudet (O): • Laatua ja trendiä arvostavat ihmiset • Ajassa tilaus kestävän kehityksen tuotteille • Hinta ja laatu kohdallaan • Oikealla segmentoinnilla kysyntää Uhat (T): • Markkinointiin ei tarpeeksi resursseja • Tarjonta ei pysty vastaamaan kysyntään • Halpatuotekopiot • Maatiais -tuotteen arvoa ei tunneta • Segmentointi liian epätarkka tai virheellinen Tarina Merenneidoilla oli ennen tapana kietoutua ohuisiin, aaltoileviin villavaippoi- hin odotellessaan merimiehiä luodoilla. (Hannele Köngäs) Tutkittua tietoa Vaipan kudontaan on käytetty kainuunharmaslampaan villaa. Kainuunhar- maslammas on suomenlampaan erillinen kanta. Suomenlampaan pääväri on valkoinen, mutta syntyessään kainuunharmas on usein musta. Se vaalenee kuitenkin harmaaksi iän myötä. Kainuunharmaspopulaatio on alle tuhat yksi- löä. Rotu on uhanalainen. Suomenlammasuuhet ovat hyviä emoja. Ne synnyt- tävät keskimäärin 2,7 ja hoitavat keskimäärin 2,3 karitsaa kerrallaan. Tämä 128 on niiden erityisvahvuus muiden maailman lammasrotujen joukossa. Suo- menlampaan luonne tekee siitä myös ihanteellisen perinnemaiseman ylläpitä- jän. Perinnemaiseman säilyttäminen on samalla perinnebiotooppien eli ha- kamaiden, niittyjen, rantaniittyjen ja metsälaitumien monimuotoisuuden säi- lyttämistä. Kuva 37. Kainuunharmaslampaan villaa on hyödynnetty Merenneidon Aalto- vaipassa (Kuva: Hannele Köngäs) Sinisen väriaineen tuottajista yksi luonnonlaji on värimorsinko. Se (Isatis tinctoria) kasvaa villinä Kaukasuksella ja isoissa osissa Aasiaa, mutta viljely- jäänteenä ja luonnonvaraisena myös Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa. Väri- morsingolla vaippaan on saatu pysyvä, lempeän sininen värjäys. Kuva 38. Morsinko kukassa (Kuva: Oiva Hakala) 129 Tietoa tuotteesta suunnittelijalta / kankurilta Merenneidon villavaipat on kudottu käsin Kainuun harmaslampaan pehmeäs- tä, ohuesta ja aaltoilevasta villasta. Vaipat ovat joko luonnonharmaita tai ne on värjätty morsingolla / indigolla sinisiksi, krappijuurella punaisiksi tai väri- resedalla, viikinkien vaulla, keltavihreiksi. Tuuletus ulkoilmassa pitää vaipan puhtaana ja hyvinvoipana. Vaippa pestään tarvittaessa 30-asteisessa vedessä joko käsin tai koneen villapesuohjelmalla. Linkous palauttaa aallot. Merenneidon Aaltovaipan lanka on kehrätty erityisesti kiertäen siten, että tuote säilyttää vuosienkin käytön jälkeen aaltomaisen kuosinsa ja pintansa. (Hannele Köngäs) Liikemerkki ja logo Kuva 39. Liikemerkki ja logo (Graafinen suunnittelu: Marja-Liisa Rinnekan- gas) Liikemerkki symboloi villaa ja siihen kietoutumista. Logo myötäilee Merenneidon Aaltovaipan kuosia Esite Merenneidon Aaltovaippa A5 kokoon taitettuna. Kuvat ilmentävät nykyaikaa ja mystiikkaa (sisäsivujen kuvat) tuoden viestin kestävästä kehityksestä (etusivu). Teksti on infor- moivaa, mutta helppolukuista sekä suomeksi että englanniksi. Malliksi vali- tulla nuorella naisella tuodaan ylikansallista nuorekkuutta ja tyylikkyyttä brändiin. Väri- ja kuvamaailma noudattaa sovittua brändin kaavaa. Sivu 5 tässä vaiheessa vielä ilman tekstiä. Label pyrkii ennen kaikkea olemaan kuluttajalle informatiivinen ja selkeä. Label asetetaan tuotteeseen alkuperäisellä Merenneidon Aaltovaipan langalla kevyesti roikkumaan. Tällöin informaatioketju kuluttajalle vahvistuu. Koko on taitettuna noin 6cm x 6cm. Lammas, liikemerkki, logo ja Maatiais-tunnus toistuvat labelissa. 130 Kuva 40. Merenneidon Aaltovaipan esite (Graafinen suunnittelu: Marja-Liisa Rinnekangas) 131 Kuva 41. Label (Graafinen suunnittelu: Marja-Liisa Rinnekangas) Pakkaus: Pakkauksen tarkoitus on suojella Merenneidon Aaltovaippaa mat- kalla kankurilta kuluttajalle, mutta myös viestittää tuotteen arvomaailmaa, tuotteen ainutlaatuisuutta ja kauneutta. Shaali on kääritty silkkipaperiin ennen pakkaamista ko. laatikkoon. Pakkaus on suunnitteluvaiheessa päältä kokoa noin 20 cm x 32 cm ja pakkauksen syvyys on noin 8cm. Erikoisuutena pak- kauksen takana on esitteen mentävä viilto noin 10 cm pakkauksen pohjasta ylöspäin pohjan suuntaisesti. Tänne voi sujauttaa esitteen ja se jää puolittain näkyviin ja on helposti sieltä myös saatavilla. Kaikissa suunniteltujen tuottei- den materiaaleissa on huomioitu ympäristöystävälliset aspektit. Kuva 42. Pakkauksen etupuoli avattuna (kuvi- tuksen osalta) niin, että oikea reuna taitoksineen ja alalippa näkyvät (Graa- finen suunnittelu: Marja- Liisa Rinnekangas) 132 Kuva 43. Pakkauksen tausta avattuna (kuvituk- sen osalta) niin, että taus- tan oikea reuna taitoksi- neen ja ylälippa näkyvät (Graafinen suunnittelu: Marja-Liisa Rinnekangas) Kuva 44. Pakkauksen etupuoli ilman taitoksia (Graafinen suunnittelu: Marja-Liisa Rinnekangas) Merenneidon Aaltovaipan brän- däys on vielä vaiheessa kuten Maatiaistuotteistaminenkin. 133 8.4 Tuotteeseen ja viestintään liittyvän toteutuk- sen arviointia kestävyyttä korostavien suunnit- teluperiaatteiden valossa Kestävyys’designen’ kehittäjä on Stuart Walker (2006). Hänen mukaansa tavanomainen design (suunnittelu) eroaa kestävyys’designista’ seuraavalla tavalla: Tavanomainen design Kestävyysdesign Tuotesuunnittelua Materiaalikulttuurin suunnittelua Erikoistumista Improvisaatiota Perinteistä Epätavanomaista Rajattu ammattimaisuuteen Ottaa huomioon myös amatöörimäistä, dile- tanttia otetta Spesifistä Kokonaisvaltaista, integroivaa Instrumentaalista, välineellistä Sisäsyntyistä, luonnollista Ratkaisukeskeistä Kokeilevaa Ratkaisuja tuottavaa Vaihtoehtoja tuottavaa Ennakkosuunnittelua Tarpeisiin varautuvaa Kestävyysdesignissä pääpaino on materiaalikulttuurin kehittämisessä. Me- renneidon aaltovaipassa materiaalikulttuurin erityispiirteitä ainakin siinä mie- lessä, että tuotteen rakenteen kehittämisessä on paneuduttu nimenomaan raa- ka-ainemateriaalin ominaisuuksiin ja lähdetty hakemaan tuotteelle erityis- ominaisuuksia tältä pohjalta. Materiaalikulttuurista näkökulmaa on korostettu myös esittelymateriaaliesimerkissä, erityisesti tarkkojen materiaalin rakennet- ta esittelevien kuvien avulla Improvisaatio tuli esille tuotteiden vertailun sivutuotteena; Merenneidon aal- tovaipan rinnalle oli tehty muilla väriaineilla värjättyjä erivärisiä tuotteita ja myös morsingon sinisestä väriaineesta löytyi lopputulokseltaan erilaisia vaih- toehtoja. Improvisoinnilla saadaan toki yksilöllisiä lopputuloksia, mutta lop- putuotteiden laadun osalta on olemassa aina riskinsä. Kestävyyden kannalta on välttämätöntä, että alkuperäiseen tavoitteeseensa virheelliset tuotteet saa- daan kierrätettyä muihin tarkoituksiin. Esittelymateriaalissa improvisaatio- luonne korostuu siinä, että tuote on viety selvästi eri ympäristöihin ja eri kult- tuureihin viittaaviin käyttötilanteisiin. Merenneidon aaltovaippa ei ole tuotteena tavanomainen, vaikka se on kohta- laisen lähellä hyvin tavanomaista villahuopaa tai shaalia. Epätavanomaisuutta halutaan selvästi korostaa myös tuotteen nimellä. Esittelymateriaali korostaa epätavanomaisuutta tuotteen nuoren käyttäjäesimerkin ja epätavanomaisten ympäristöjen kautta. 134 Walkerin rinnastus tavanomaisen designin ammattimaisuudesta ja kestä- vyys’designin amatöörimäisyydestä on hyvin vaikea ymmärtää muutoin kuin, että kestävyys design ottaa huomioon myös amatöörimäiset lähestymistavat, eli pitää tavallaan designin hyödyntämisen lähtökohtana amatöörimäistä otet- ta. Tällöin tietenkin lopputulos on amatööritasolla ymmärrettävää ja myös sellaista, että amatöörimäiseltä tasolta lopputuotteeseen pystytään vaikutta- maan. Ammattimaisuus ja amatöörimäisyys ovat tietysti hyvin suhteellisia käsitteitä. Merenneidon aaltovaippa on selvästi ammattimaisella taidolla tehty tuote, mutta sen hyväksikäyttömuotojen kehittämiseen on jätetty paljon va- pautta myös amatöörimäiselle tasolle. Kuka tahansa voi sitä käyttää, mitä erilaisimpiin tarkoituksiin. Myös hoitotarpeidensa osalta tuote on valmis amatöörimäisiin käsiin; se voidaan pestä pesukoneessa ja kuivattaa eikä tar- vitse silitystä tai muuta viimeistelyä. Vastakohtaisuudessa spesifisyys – integroivuus tulee taas esille merenneidon aaltovaipan monikäyttöisyys ja amatööreille tarjoama improvisaatiovapaus. Esittelymateriaalissa monikäyttöisyys ja integroivuus voisi tulla vieläkin paremmin esille. Instrumentaalisuus tai välineellisyys korostuu tuotteissa, joille on pyritty luomaan erikoistunutta ja arvokasta leimaa jo pelkkänä tuotteena ja jotka on spesifisesti tarkoitettu jonkun tehtävän/toiminnon/tavoitteen viimeisteltyyn toteuttamiseen. Merenneidon aaltovaipan luonne korostaa käytön sisäsyntyi- siä tarpeita ja luonnollisuutta. Esittelymateriaalissa on pyrkimystä tähän, mutta syvällisyyttä tulisi pystyä vielä olennaisesti lisäämään. Edelliseen kohtaan viitaten merenneidon aaltovaipan suunnittelu eikä myös- kään esittely pyri ratkaisukeskeiseen otteeseen vaan kannustaa kokeiluun. Tuotteen suunnittelu on selvästi ollut vaihtoehtoja tuottavaa (mm. värivaih- toehdot) eikä lopullisia ratkaisuja tuottavaa. Tuotteen suunnittelu ei millään tavoin ennakoi tulevia markkinoita vaan pyr- kii päinvastoin ylläpitämään perinteisiin sitoutuvaa vaihtoehtoa vuosisatais- ten perustarpeiden täyttämiseksi. Myöskään esitysmateriaali ei pyri luomaan tarpeita vaan viemään tuotetta erilaisiin tarpeisiin. Toiminnallisen tuotteen arviointikehikko Walker (2006) esittämässä suunnit- telumallissa: Hierarkia Linjaus Fysikaaliset ominaisuudet – ensikäsitys tuotteen fysi- kaalisesta rakenteesta Aistimuksellisuus Metaforat Mystifiointi Abstraktio – assosiaatiot, joita em. rakenne (arrange- ment) tuo mieleen Narratiivit Integraatio – tapa, millä eri rakenteen osat tukevat Johdonmukaisuus 135 (kontribuoivat) kokonaisuutta ’Soinnukkkuus’ Hyöty – hyöty/hyödyllisyys -näkökulmat Tarkoitus Liitettävyys, yhteys Käyttökelpoisuus Toiminnallinen sopivuus Merenneidon aaltovaipalla on perinteinen hierarkkinen asema asusteena, siihen liittyy erilaisia trendejä, jotka linjaavat tuotteen kulloistakin kokoa, muotoa ja värejä. Huiveihin liittyy aina vahva aistimuksellisuus, joka edel- leen korostuu erilaisissa kulttuureissa. ”Merenneidon aaltovaippa” on metafora, jolla on hyvin monipuolinen sisäl- tönsä. Esittelymateriaalissa metaforaa on pyritty tietoisesti korostamaan. Esit- telymateriaali pyrkii myös mystifioimaan tuotteen käyttötilanteita. ja myös kuvaamalla vaipan materiaalista rakennetta suurennoksella, joka ei ole tavan- omainen; pyrkimyksenä ikään kuin tunkeutua materiaalin sisään. Esitemateriaali tuo esiin kuviin kytkeytyviä tarinoita, jotka linkitetään tuote- tietoon. Myös tavallinen tuotetieto jossain määrin mystifioituu. Kuitenkin narratiivit keskittyvät tuotteen käyttösovellusten tasolle. materiaalin tausta, monimuotoisuuden ja alkuperäisten geenivarojen säilytyksen osalta jää ko- konaan tuotteeseen liittyvän kerronnan ulkopuolelle. Tuotteen materiaalinen tausta herätti ryhmäkeskustelussa pikemminkin epäileviä kommentteja kuin taustaan sitoutumista tai edes sen syvällistä ymmärtämistä. Tilannetta on esittelymateriaalissa pyritty korjaamaan esittelemällä materiaalitaustat kirjal- lisesti ja korostamalla taustaa tuotepakkauksen visuaalisessa suunnittelussa. Ryhmäkeskustelu ei kuitenkaan antanut informaatiota, jonka avulla riittävän kiinnostavat ja ilmeiset johtolangat alkuperärotueläin- ja erikoiskasvitaustaan olisi pystytty rakentamaan. Tuotteen ja siihen liittyvän esitemateriaalin integraatio on pyritty rakenta- maan kestävyyttä tukevalle pohjalle. Esitemateriaalin suunnittelun yhteydes- sä on kehitetty mahdollisia merkkejä, joiden kautta tuote voitaisiin sitoa laa- jempaan tuoteperheeseen, rakentaa siis horisontaalinen integraatio materiaali- sesta alkuperästä loppukäyttöön ulottuvan vertikaalisen integraation ohelle. Merenneidon aaltovaippa on sekä visuaalisesti että käyttömuodoiltaan muun- televa – soinnukas. Jopa tuotteen nimi on verbaalisesti soinnukas. Soinnuk- kuutta on korostettu vahvasti myös tuotteen oheismateriaalin värityksessä. Tuotteen potentiaalinen tarkoitus tuli selvästi esiin ryhmäkeskustelussa ja tuotteen esittelyn rakentamisessa on lähdetty korostamaan tuotteen hienostu- nutta (elitististä) asemaa. Tähän liittyy myös viimeistelty laatu- ja kestävyys- vaatimus, jota myös on korostettu esitemateriaalissa. Tuote liitetään ryhmäkeskustelun tulosten perusteella käsityöläisyyteen ja pienyrittäjyyteen. Tätä kautta syntyy välillinen yhteys myös työllistävyyteen, 136 suomalaisuuteen ja kuluttajien eettisyysvaatimuksiin. Tuotteen eettisyysvaa- timukset täyttyvät välillisesti sen tiedon avulla, että tuote on kotimainen. Esitemateriaalin avulla rakennetaan liitettävyys tuotteiden moderneihin käyt- tömuotoihin. Sen sijaan liitettävyyttä tuotteen tausta-arvoihin ei pystytä ra- kentamaan muutoinkin hieman irralliseksi jäävinä taustakuvina tai kertomuk- sena. Tuotteen käyttökelpoisuus liittyy siihen, että tuote täyttää perinteisiä tarpeita. Käyttökelpoisuuteen linkittyvä laatuvaatimus tulee myös täytettyä. Käyttö- kelpoisuus korostuu esitemateriaalissa ja sitä voidaan edelleen korostamalla sijoittamalla tuote oikeaan markkinointiympäristöön. Merenneidon aaltovaippa on toiminnallisen sopivuutensa osalta monin tavoin optimoitu nykyaikaiseen urbaaniin ympäristöön; sen on riittävän suuri mutta ei hankala käsitellä, se on riittävän lämmin ja hengittävä mutta ei periteinen vetoisten tilojen huopa tai shaali, se on riittävän värikäs mutta sopii monien muiden värien kanssa, se sopii yhtä lailla vanhoille kuin nuorille. (Indigovär- jäyksen ohella muut värivaihtoehdot korostavat sen mahdollisuuksia asustee- na erilaissa väriyhdistelmissä.) Edellä kuvattu arviointi on tarkoitettu esimerkiksi erilaisia tuotteistamis- ja tuote-esitesuunnittelutilanteita varten. Vastaavien tuotteiden tuotteistamisessa ja asiakasviestintä- ja markkinointimateriaalin rakentamisessa saattaisi olla eduksi, jos muutamista erilaisista tuotteista olisi kehitetty tuotteistamis- /esittely-/markkinointimalleja, joita voitaisiin muunneltuina lähteä toistamaan aina uusien tuotteiden yhteydessä 9 Kuvaus maatiaislampaiden ja -karjan kas- vattajista 2000-luvulla Heli Takamaa, Katriina Soini Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Taloustutkimus, Luutnantintie 13, 00410 Helsin- ki, etunimi.sukunimi@mtt.fi Maatiaiseläinten kasvattajia koskeva tieto on toistaiseksi ollut melko vähäistä ja hajanaista. Maatalouden ympäristötuen erityistukea saavista alkuperäisro- tujen kasvattajista on ollut kerättynä perustietoa Maa- ja metsätalousministe- riön ylläpitämään rekisteriin, mutta tiedot ovat rajoittuneet pääosin numeeri- seen ja yleistettyyn tietoon. Alkuperäisrotu ry:llä ja Suomen maatiainen ry:llä on puolestaan omat jäsenrekisterinsä, mutta nämä tiedot koskevat vain yhdis- tysten jäseniä ja ovat luonnollisesti luottamuksellisia. Alkuperäisrotujen kas- vattajista ei siten toistaiseksi ole sellaista tietoa, jonka avulla olisi mahdolli- suus kehittää maatiaiseläinten säilyttämisen politiikkatoimenpiteitä tai luoda kokonaiskuvaa itse kasvattajista. Myös kansainvälistä tutkimuskirjallisuutta maatiaiseläinten kasvattajien ar- voista, asenteista ja taustatiedoista on olemassa vähän. Alan muutamia pio- 137 neereja ovat Evans ja Yarwood, jotka (2000) ovat identifioineet harvinaisten rotujen kasvattajia Englannissa sekä Bertaglia et al. (2004), jotka ovat tutki- neet paikallisia rotuja kasvattavien maailmankuvaa Etelä-Ranskassa. Italiassa puolestaan on selvitetty Reggiana -alueen karjan säilymismahdollisuuksia myös karjankasvattajien näkökulmasta (Gandini 1998). MTT:n tutkimushankkeessa pyrittiin tarkentamaan kuvaa suomalaisista maa- tiaiseläinkasvattajista. Osana hanketta toteutettiin maatiaiseläinten kasvatta- jille suunnattu kysely. Kyselyn tavoitteena oli ensinnäkin tutkia maa- tiaiseläinkasvattajien profiileja: Millaiset henkilöt kasvattavat maa- tiaiseläimiä, mitkä ovat heidän motiivinsa, mitä tarkoitusta varten eläimiä pidetään ja mikä on tukien merkitys maatiaiseläinten pitämiselle? Kyselyn toisena tavoitteena oli selvittää, millaista maatiaisiin liittyvää yrittäjyyttä tiloilla on: Miten maatiaisia hyödynnetään yrityksissä ja miten yrittäjyyttä tulisi kasvattajien näkökulmasta kehittää? Kyselyn kolmantena tavoitteena oli selvittää, millainen merkitys maatalouden ympäristötuella on maatiaiseläin- ten kasvattamisessa. Lisäksi kyselyn avulla pyrittiin löytämään case - tiloja ja -kasvattajia jatko-tutkimusta varten. 9.1 Suomalaisten kasvattajien joukossa toteutettu kyselytutkimus Maatiaiskarjan ja -lampaiden kasvattajille suunnattu kysely toteutettiin ke- väällä 2005. Kyselylomake lähetettiin postitse 468 kasvattajalle, joista 12 edusti julkistiloja. Osoitetiedot saatiin käyttöön Maa- ja metsätalousministe- riön Tietopalvelusta TIKE:stä. Tiedot koskivat viljelijöitä, joilla oli vuonna 2004 erityisympäristötukisopimus alkuperäisrotujen kasvattamisesta. Kohde- ryhmälle postitettiin myöhemmin vielä muistutuskirje, joka kannusti etenkin nuorempia vastaajia kyselyn palauttamiseen. Kaikki maatiaiseläinten kasvattajat eivät kuitenkaan ole hakeneet tai saaneet maatalouden erityisympäristötukea eläinten kasvattamiseen. Varsinkin maa- tiaislampaiden kasvattajista vain osa on ympäristötuen piirissä. Tutkimukseen haluttiin mukaan myös kasvattajia, jotka eivät saa ympäristötukea. Tässä tavoitteessa auttoivat Alkuperäisrotuyhdistys ry ja Maatiaislammas ry. toimit- tamalla kyselyn jäsenistölleen. Yhdistykset postittivat kyselyn (yhteensä noin 110 kyselylomaketta) itse, koska jäsenrekisterit ovat luottamuksellisia. Osa näiden yhdistysten jäsenistä saa myös ympäristötukea, ja siksi muutamat vastaajista saivat kaksi lomaketta. Lomakkeen sai kaikkiaan arviolta noin 570 maatiaiseläinten kasvattajaa. Otosten osittaisen päällekkäisyyden vuoksi otoksen täsmällistä kokoa on mahdotonta määrittää. Kyselylomake muodostui viidestä eri teemasta, joiden avulla selvitettiin laa- ja-alaisesti maatiaiseläinten kasvattamiseen liittyviä asioita kuten eläintenhoi- toa, taloudellisia realiteetteja, maatiaiseläinten merkitystä tilantoiminnassa sekä kasvattajien käsityksiä maatiaiseläimistä ja niiden tulevaisuudesta. Li- säksi kartoitettiin, millaista yrittäjyyttä maatiaiseläinten kasvattamiseen liit- 138 tyy. Ennen postitusta lomaketta testattiin kasvattajalla. Suuri osa kyselyn kysymyksistä oli strukturoituja, mutta joukossa oli myös avoimia kysymyk- siä. Tällöin vastaajilla oli mahdollisuus kuvata kokemuksiaan ja näkemyksi- ään omin sanoin. Tämä oli tärkeää tutkimuksen pilottiluontoisuuden vuoksi: Kyselyn avulla pyrittiin selvittämään maatiaiseläinten kasvattamiseen liitty- viä tekijöitä mahdollisimman monipuolisesti nostamalla esiin myös uusia teema-alueita jatkotutkimustarpeiden kartoittamiseksi. Kysely sai hyvän vastaanoton maatiaiseläinten kasvattajien joukossa. Vasta- uksia tuli määräaikaan mennessä yhteensä 310, joista lopulliseen tarkasteluun seuloutui 305 lomaketta. Vaikka lopullinen otoskoko on epäselvä, kyselyn vastausprosentti asettunee vähintään 63 prosenttiin, mitä voidaan pitää hyvä- nä tuloksena postikyselylle. Huolellisesti täytettyjen lomakkeiden lisäksi useat kasvattajat ottivat yhteyttä puhelimitse kommentoidakseen jotakin eri- tyistä asiaa maatiaiseläimiin liittyen. Kyselyn analysointia varten vastaajat jaettiin kolmeen ryhmään: maatiais- lampaiden kasvattajat (=lampurit), maatiaiskarjan kasvattajat ja näiden mo- lempien kasvattajat. Yleisesti voidaan todeta, että lampureiden ja karjankas- vattajien vastaukset erosivat jossain määrin merkittävästi, ja tästä syystä näi- den ryhmien vertailu nähtiin tarpeelliseksi ja mielenkiintoiseksi. Noin 10 %:lla vastaajista oli sekä maatiaislampaita että –karjaa. Tästä joukosta muo- dostettiin oma ryhmänsä, koska vastausten perusteella oli mahdotonta määrit- tää, pitikö vastaaja itseään enemmän lampaan- vai karjankasvattajana. Tämän ryhmän pienen koon (n=25) vuoksi ryhmien välinen vertailu ei aina täyttänyt tilastolliselle analyysille asetettuja tasoja. Tulosten käsittelyssä on tuotu esille merkitseviä eroja silloin, kun ne ovat kysymyksen aiheen kannalta relevantteja. Tilastollisina menetelminä käytet- tiin khiineliö-, mediaani- ja Kruskall-Wallis – testejä. Testin valinnan kritee- rinä oli se, oliko analysoitu vastemuuttuja luokitus-, järjestys- vai välimatka- asteikollinen. Kullekin vastemuuttujalle sovellettiin sen mitta-asteikon mu- kaista testiä. Avoimiin kysymyksiin tulleet vastaukset luokiteltiin tarvittaes- sa numeerisiksi muuttujiksi tilastollista analyysiä varten. Näitä vastauksia hyödynnettiin myös maatiaiseläinten kasvattajien laadullisessa tutkimuksessa (luku 10). Kyselyaineisto koostuu siis yhteensä 305 vastauksesta. Vastaajista viidellä ei ollut maatiaisia. Nämä henkilöt olivat vastanneet joko yhdistysten kautta tulleeseen kyselyyn tai he olivat luopuneet hiljattain maatiaisten kasvattami- sesta. Kyselyyn vastasi yhteensä kuusi julkisyhteisöä (vankilatilat, koulut). Näitä vastauksia tarkasteltiin omana ryhmänään, koska vastaukset olisivat oleellisesti vaikuttaneet ryhmäkeskiarvoihin. Tässä esiteltävien tulosten poh- jana on siis yhteensä 299 vastausta. Kyselyyn vastanneet tilat on jaoteltu tuotantotavan ja tuotantosuunnan mukaan taulukossa 5. 139 Taulukko 5. Vastaajatilojen tuotantosuunta. Tuotantosuunta Lehmä Lammas Molemmat Yhteensä tavan. 139 51 22 212 Tuotanto- tapa luomu 29 32 3 64 Yhteensä 168 83 25 276 Kyselyyn vastanneet maatiaiseläintilat, erityisesti karjankasvatukseen keskit- tyneet tilat, olivat pienempiä kuin suomalaiset kotieläintilat yleensä. Vastaa- jatilojen keskikoko (omistuksessa oleva pelto) jää selvästi alle suomalaisen keskiarvon, joka oli vuonna 2005 noin 33,03 hehtaaria (TIKE 2006). On kui- tenkin huomioitava, että suurin osa vastanneista tiloista on kotieläintiloja, joilla peltoa on yleensä vähemmän kuin kasvinviljelytiloilla. Keskimääräinen karjakoko vuonna 2005 suomalaisilla maatiloilla 18,8 lehmää (TIKE 2006). Suuria, yli 20 lehmän karjoja oli aineistoissa vain yhdeksän. Sen sijaan 10-20 lehmän tiloja oli neljäkymmentä. (Taulukko 6) Taulukko 6. Vastaajatilojen keskikoot eri maatiaiskasvattajaryhmissä. Ryh- mäerojen merkitsevyys on ilmoitettu seuraavin symbolein: * = 0,5 ≥ p > 0,01; **= 0,01 ≥ p > 0,001; *** = 0,001 ≥ p. Tähtisymbolin puuttuminen pinta- alaluokan nimen perästä tarkoittaa, ettei ryhmäero ao. rivillä ole tilastollisesti merkitsevä. Keskipinta-ala (ha) kasvattajatyypeittäin Maatiais- lehmiä Maatiais- lampaita Molempia Oma pelto*** 24,1 18,5 20,3 Vuokrapelto* 13,8 8,8 23,4 Viljelty peltoala yhteensä*** 37,9 27,2 43,7 Metsämaa 59,7 100,4 53,7 Peltolaidun** 7,2 5,0 10,2 Luonnonlaidun*** 1,1 4,0 4,3 Metsälaidun 1,7 3,9 1,4 Maatiaislammastiloilla oli keskimäärin vähemmän peltoa tiloillaan kuin maa- tiaiskarjankasvattajilla tai molempia eläimiä kasvattavilla tiloilla. Eri maa- tiaiskasvattajatyyppien tilat eroavat merkitsevästi myös erilaisten laidunalo- jen (pelto-, metsä-, luonnonlaidun) osalta. Maatiaiskarja- ja yhdistelmätiloil- la on enemmän peltolaidunta kuin lammastiloilla, kun taas lammas- ja yhdis- telmätiloilla on enemmän luonnonlaidunta. Maatiaislammastilojen suurempi metsäpinta-ala johtuu muutamasta, ryhmäkeskiarvon moninkertaisesti ylittä- 140 västä yli 600 hehtaarin tilasta, eikä keskimääräinen ryhmäero ole tilastollises- ti merkitsevä. Vastaajista 92 % oli sitoutunut maatalouden ympäristötukijärjestelmään ja 90 % vastaajista ilmoitti tehneensä erityisympäristötukisopimuksen alkuperäis- rotujen kasvattamisesta. Lisäksi useat vastaajat olivat tehneet erityisympäris- tötukisopimuksia perinnebiotooppien hoidosta (24 %) ja luonnonmukaisesta tuotannosta (21 %). Joka neljäs ympäristötukeen sitoutunut vastaaja oli va- linnut ympäristötuen perustuen lisätoimenpiteeksi tuotantoeläinten hyvin- voinnin edistämisen. Vastaajista lähes kaikki ilmoittivat harjoittavansa tiloilla kotieläintuotantoa, 2/3 kasvinviljelyä tai metsätaloutta, viidennes suoramyyntiä ja noin 7 % elin- tarvikkeiden jatkojalostusta. Lisäksi vastaajilla oli tiloillaan erilaisia ohjel- mapalveluita, mökkien vuokrausta tai ruokapalveluita. Muutamat vastaajat kertoivat myös pää- tai sivutoimisesta hoivayrittäjyydestä, lasten, vanhusten tai vammaisten hoitamisesta. (Kuva 45). Tilan toiminnat 0 50 100 150 200 250 300 ruoka- tai kahvilapalvelu lomamökkien vuokraus ohjelma- tai elämyspalvelu jatkojalostus muu suoramyynti kasvinviljely metsätalous kotieläintuotanto Vastaajia Kuva 45. Tiloilla harjoitettavat toiminnat Luomutiloilla ja lammastiloilla tilan toiminta on usein monialaista, toisin sanoen niillä harjoitetaan perustuotannon rinnalla muuta pienyritystoimintaa, kuten matkailua. Luomutiloilla on keskimääräistä useammin mökkejä, oh- jelmapalveluita, ruokapalveluita, tuotteiden suoramyyntiä ja jatkojalostusta. Maatiaislampureilla oli enemmän suoramyyntiä, ruokapalveluita ja jatkoja- losta, ohjelmapalveluita karjatiloihin ja yhdistelmätiloihin verrattuna. Vastauksia tuli koko maasta, mutta maakunnittain vastausmäärät vaihtelivat paljon (Kuva 46). Kainuu, Päijät-Häme, Itä-Uusimaa, Satakunta ja Pohjan- maan rannikkoseudut olivat alueita, joilta tuli muuta maata vähemmän vasta- uksia, vaikkakin vastausten määrä on tietenkin suhteutettava maatiaiseläinti- 141 lojen määrään ja alueelliseen jakaumaan. Näiden alueiden alhaisen vastaus- prosentin vuoksi on tulosten tulkinnassa, erityisesti alueellisten erojen tulkin- nassa on noudatettava varovaisuutta. Kuva 46. Maatiaiskyselyyn vastanneiden alueellinen jakautuminen maakunnittain (Ku- va: Arsi Ikonen). Kuuden merkittävimmän maatiaisrodun (3 karjarotua ja 3 lammasrotua) kas- vatuksen alueellisen jakautumisen analysoimiseksi määritettiin kyselyaineis- tosta kullekin rodulle erikseen maakuntakohtaiset runsausindeksit. Näitä in- deksejä varten laskettiin ensin kullekin rodulle pääluvun maakuntakohtaiset keskiarvot yhtä vastaajaa kohti. Maakuntakohtaiset määräkeskiarvot skaalat- tiin edelleen roduittain välille 0 – 1 jakamalla rodun kaikki maakuntakeskiar- vot rodun suurimmalla keskiarvolla. Skaalatut arvot vielä luokiteltiin 4 tasa- väliseen luokkaan, joista kukin käsitti ¼:n arvovälistä 0 – 1. Tulokset on esi- tetty karttapohjalla, jossa symboliväri ilmaisee, mihin runsausindeksin luok- kaan kukin maakunta tarkasteltavan maatiaisrodun osalta kuuluu (Kuvat 47). On huomattava, että rotukohtaisen skaalauksen vuoksi sama runsausindeksin luokka ei eri roduilla välttämättä tarkoita yhtä suurta absoluuttista maakunta- kohtaista keskiarvoa. Kuvan tarkoitus on tuoda esiin rotujen alueellinen ja- kautuminen kyselyaineiston perusteella. Useimpien maatiaisrotujen alueellisessa jakautumisessa näkyi yhä rodun alkuperäinen sijaintialue (Kuva 47). Itäsuomenkarja oli yleisintä Etelä- ja Pohjois-Karjalassa sekä Pohjois-Savossa. Pohjoissuomenkarjaa oli rodun alkuperäaluetta heijastaen varsinkin Lapissa ja Pohjois-Pohjanmaalla, mutta myös Etelä-Pohjanmaalla oli runsaasti tätä rotua. Länsisuomenkarjan kasva- tus oli tasaisemmin jakautunut kuin kahden muun maatiaiskarjarodun (Kuva 47). Rodun kasvatuksen painopiste oli kuitenkin Satakunnan, Kanta-Hämeen, Pirkanmaan ja Keski-Suomen maakuntien alueella. Myös Kainuussa oli hie- man keskiarvoa runsaammin länsisuomenkarjaa. 21 - 36 16 - 20 11 - 15 6 - 10 142 Ahvenanmaanlampaan pääasiallisia kasvatusalueita ovat kyselyn mukaan Uudenmaan, Varsinais-Suomen ja Pohjanmaan rannikkoalueet, mikä kertoo rodun saaristolaisesta alkuperästä (Kuva 47). Samalla tavoin kainuunharmas- ta esiintyy varsikin Kainuussa, mutta melko runsaasti myös Etelä- Pohjanmaalla. Suomenlampaan kasvatus on painottunut Etelä- ja Länsi- Suomeen, mutta rotua oli kohtalaisesti myös Kainuussa. Tuloksia tarkastelta- essa on huomattava, että alueelliset jakaumat perustuvat kyselyaineistoon, eivät todelliseen tilanteeseen. Maatiaiskarjarotujen runsaus ja esiintyminen A) länsisuomenkarja C) pohjoissuomenkarja B) itäsuomenkarja Maatiaislammasrotujen runsaus ja esiintyminen A) suomenlammas C) ahvenanmaanlammas B) kainuunharmas Kuva 47. Maatiaiskarja- ja -lammasrotujen esiintyminen ja suhteellinen run- saus maakunnittain kyselyaineiston perusteella. Mitä suurempi indeksin arvo ja mitä punaisempi väritys kartalla, sitä runsaampi tarkasteltava rotu on ko. maakunnassa. Runsausindeksin laskennan yksityiskohdat on selostettu yllä. (Kuva: Arsi Ikonen) 143 9.2 Maatiaisten kasvattamisen motivaatiotekijät Kyselyssä selvitettiin, miksi ja miten kasvattajat olivat kiinnostuneet maa- tiaiseläimistä ja niiden kasvattamisesta. Vastaajien arvioiden mukaan suurin syy maatiaiskiinnostukseen on halu säilyttää maatiaiseläimiä niiden geneetti- sen ja kulttuurisen arvon vuoksi. Myös maatiaiseläinten luonteenomaisilla piirteillä oli tärkeä rooli kiinnostuksen herättäjänä. Jonkin verran merkitystä oli myös lapsuusmuistoilla, mahdollisuudella saada tukea ja maatiaisten tuo- tanto-ominaisuuksilla. Tämän mukaan taloudelliset tekijät eivät kuitenkaan näyttäisi olevan erityisen keskeisiä eläimiä koskevan kiinnostuksen syntymi- sen kannalta. Muihin tekijöihin verrattuna lehtiartikkelien ja tv-ohjelmien merkitys oli vastaajien mielestä vähäinen maatiaiskiinnostuksen herättämisen kannalta. (Kuva 48) Mikä herätti kiinnostuksen maatiaiseläimiin? 0 10 20 30 40 50 60 70 En osaa sanoa TV-ohjelmat, elokuvat Lehti- ja muut kirjoitukset Maatiaisten näkeminen Jokin muu Tuotanto-ominaisuudet Mahdollisuus tukiin Lapsuuden kodin maatiaiseläimet Kulttuuriperinnön säilyttäminen Eläinten luonteenomaiset piirteet Rodun ja geneettisen perimän suojelu % vastaajista Kuva 48. Maatiaiseläinkasvatukseen suuntautuvan kiinnostuksen herättäneet tekijät. Vastaajalla oli mahdollisuus nimetä itselleen kolme tärkeintä vaihtoeh- toa. Eroja kasvattajaryhmien (karja – lammas – yhdistelmä) välille ei juuri muo- dostunut. Merkitsevä ero syntyi vain geneettisen perimän suojelun osalta. Miespuolisille vastaajille mahdollisuus saada eläinten kasvattamiseen ympä- ristötukea näytti olevan tärkeämpää kuin naisille. Naisille puolestaan kulttuu- riarvot olivat tärkeämpiä kuin miehille. Lapsuusmuistot olivat nuorille vä- hemmän tärkeitä kuin vanhemmille vastaajille. Geeniperinnön suojelu oli tärkein yhdistelmätilallisille, keskimääräisen tärkeä pelkkiä maatiaislehmiä kasvattaville ja vähiten tärkeä pelkkiä maatiaislampaita kasvattaville. Luomu- tuotannon ja maatiaisten kasvatuksen yhteys on mielenkiintoinen, sillä luo- 144 muviljelijöiden maatiaiskiinnostuksen taustalla on harvemmin omakohtaiset kokemukset lapsuudesta kuin tavanomaisilla maatiaiskasvattajilla. Geenipe- rimänsuojelu ja kulttuuriperimän suojelu ovat tärkeämpiä arvoja ei- viljelijöille kuin viljelijöille. Ei-viljelijöiden motiivit perustuvat mitä ilmei- simmin nimenomaan ympäristönsuojelullisiin lähtökohtiin, kun taas viljeli- jöiden motiivit ovat moninaisemmat. Geeniperimän suojelu vähemmän tärkeä lampureille, maatiaislammas koetaan ehkä tavanomaisemmaksi ja vähemmän uhanalaiseksi kuin maatiaiskarja (kts. myös myöhemmät luvut.) Kuva 49. Muutaman tunnin ikäinen kyyttösonni Sukevalla (Kuva: Miia Karja) 9.3 Maatiaisiin liittyvä tiedonhankinta ja kasvatta- jien yhteistyö Tärkeimmiksi maatiaisia koskevan tietokanaviksi vastaajat nimesivät lehdet, kirjat ja oppaat sekä muut maatiaiskasvattajat, alan yhdistykset ja ProAgrian kotieläinneuvonnan (Kuva 50). Lisäksi osalle vastaajista tärkeitä tietokanavia olivat mm. perimätieto kotoa tai vanhemmilta kasvattajilta, sekä tieto yksit- täisiltä henkilöiltä kuten tutkijoilta (kohta ”Muu” Kuvassa 50). 145 Tärkeimmät tietokanavat maatiaiseläimistä ja niiden kasvattamisesta 0 10 20 30 40 50 60 70 Jatkojalostajat Radio, TV Messut ja tapahtumat Internet ProAgria Muu Alanyhdistys Muut kasvattajat Kirjat ja oppaat Lehdet % Molempia Maatiaislampaita Maatiaiskarjaa Kuva 50. Eri tietokanavien merkitys maatiaistiedon lähteenä kolmessa maa- tiaiskasvattajien ryhmässä. Kolmen maatiaiskasvattajaryhmän välillä oli merkitseviä eroja siinä, kuinka tärkeiksi yksittäiset tietolähteet ja -kanavat koettiin (Kuva 50). Maatiaislam- paiden kasvattajille oli erityisen tärkeää ProAgrian neuvonta, Maatiaislam- mas yhdistys, sekä erilaiset kirjat ja oppaat. Maatiaislampureille lehdet olivat vähemmän tärkeitä tietolähteitä kuin muille maatiaiskasvattajaryhmälle. Maatiaiskarjan kasvattajille toisten kasvattajien merkitys tiedonhankinnassa oli vähäisempi kuin maatiaislampaiden kasvattajille ja yhdistelmäkasvattajil- le. Tässä on huomattava, että maatiaislampureilla on enemmän järjestäytynyt- tä yhdistystoimintaa kuin karjankasvattajilla. Myös viljelijöiden ja ei-viljelijöiden välillä oli tiettyjä eroja tiedonhankinnan osalta. Ei-viljelijöille internet ja yhdistystoiminta olivat tärkeämpää, kun taas viljelijät painottivat henkilökohtaisia kontakteja toisiin kasvattajiin. Koska vastaajaryhmien ikä- ja sukupuolijakaumissa ei ollut suuria eroja, tietolähtei- den erilaista merkitystä kasvattajaryhmille ei voi selittää pelkästään vastaaja- ryhmien demografisilla taustamuuttujilla. Sukupuoleen ja ikäryhmiin liittyvät erot eri tietolähteiden merkityksen arvioinnissa ovat kuitenkin mielenkiintoi- sia, sillä oikean tiedotuskanavan löytäminen kullekin kohderyhmälle olisi tärkeää maatiaiseläintietoisuuden lisäämisen kannalta. Voidaan kuitenkin todeta, että alan yhdistys oli tärkeämpi naisille kuin miehille. Miehet katsoi- vat naisia useammin saavansa tietoa jatkojalostajilta. Mitä nuoremmista vas- taajista oli kyse, sitä tärkeämpi tietokanava oli Internet. Vanhimmat eli 1940- 146 luvulla tai aiemmin syntyneet vastaajat pitivät puolestaan ProAgrian neuvon- taa merkitsevästi tärkeämpänä tietolähteenä kuin nuoremmat vastaajat. Maatiaiskasvattajien välisen yhteistyön keskeisimpiä muotoja ovat ajatusten ja kokemusten vaihto sekä eläinten osto ja myynti (Kuva 51). Myös eläinten siitostoiminnassa harjoitetaan yhteistyötä. Samaan yhdistykseen kuuluminen on myös kasvattajia yhdistävä tekijä. Sen sijaan yhteistyö tuotteiden ja palve- luiden markkinoinnissa oli vähäistä. Eri yhteistyömuotojen määrä, jonka voidaan katsoa kuvastavan kasvattajien sosiaalista aktiivisuutta, vaihteli maa- tiaiskasvattajaryhmittäin. Kyselyn mukaan maatiaislampurit näyttäisivät ole- van kaikkein aktiivisimpia tekemään yhteistyötä toisten kasvattajien kanssa. Aktiivisuutta kuvaa myös se, että maatiaislampaiden kasvattajat ja yhdistel- mäkasvattajat ilmoittivat keskimäärin tuntevansa enemmän maatiaistiloja kuin maatiaislehmien kasvattajat. Yhteistyö muiden kasvattajien kanssa 0 20 40 60 80 Yhteisiä asioita ei juuri ole Muuta Kuuluminen samaan alan yhdistykseen Ajatusten ja kokemusten vaihtoa % Molempia Maatiaislampaita Maatiaiskarjaa Kuva 51. Toisten kasvattajien kanssa harjoitettu yhteistyö kolmessa maa- tiaiskasvattajien ryhmässä. Kuten aikaisemmin jo todettiin, maatiaiskasvattajaryhmät eivät juuri poiken- neet ikä- ja sukupuolijakaumiltaan, joten ikä- ja sukupuolierot eivät selitä eri kasvattajaryhmien eroja sosiaalisen toiminnan osalta. Joitain havaintoja voi- daan kuitenkin tehdä. Kyselyn mukaan naiset keskustelivat maatiaisiin liitty- vistä asioista kollegojensa kanssa keskimäärin useammin kuin miehet. Mie- het ilmoittivat puolestaan naisia useammin, ettei heillä ole lainkaan yhteistyö- tä toisten viljelijöiden kanssa. Sukupuolten väliset erot jäivät kuitenkin vähäi- siksi verrattuna kasvattajaryhmien välillä esiintyviin eroihin. Yhteistyön mää- rä ei myöskään eronnut ikäluokkien välillä merkitsevästi, eikä ikäluokkien välillä ei ollut syntynyt eroa yksittäisten yhteistyömuotojen yleisyydessä. 147 9.4 Kasvattajien mielikuvat ja käsitykset maatiais- ten ominaisuuksista Maatiaiseläimiä on kuvattu ja tyypitelty tutkimuskirjallisuudessa, karjanjalos- tusta koskevassa ammattikirjallisuudessa, mutta myös kaunokirjallisuudessa ja mediassa eri tavoin. Tämän kyselyn tavoitteena oli selvittää, millaisia omi- naisuuksia kasvattajat liittävät näihin rotuihin. Maatiaiseläinkasvattajien nä- kemyksiä mitattiin nk. semanttisella differentiaalilla. Vastaajille tarjottiin sanapareja, jotka kuvastivat maatiaiseläinten vastakkaisia ominaisuuksia. Tehtävää laadittaessa tiedostettiin, että kasvattajien mielikuviin vaikuttavat varmasti nk. yleiset mielikuvat ja mielipiteet eläinten ominaisuuksista. Vastaajat liittivät maatiaiseläimiin sellaisia, myös yleisesti maatiaiseläimiin liitettyjä, ominaisuuksia kuten suomalaisuus, ainutlaatuisuus ja terveys (Kuva 52). Lisäksi vastaajat pitivät maatiaisia sisukkaina ja rohkeina. Maatiaiseläi- met nähtiin ensisijaisesti tuotantoeläiminä, harvemmin lemmikkeinä. Huolta aiheutti maatiaisten tulevaisuus, sillä maatiaiseläinten katsottiin olevan uhan- alaisia ja vaarassa hävitä. -2 -1 0 1 2 Maatiaislehmiä Maatiaislampaita Molempia monikäyttöinen*** tuotantoeläin jalostettu vähällä pärjäävä* rotevakasvuinen*** terve ja vahva rohkea*** sisukas*** lempeä** itsenäinen*** ainutlaatuinen*** nykyaikaan kuuluva runsastuottoinen* säilyvä suomalainen vähätuottoinen vaativa sairasteleva ja heikko pienikasvuinen arka periksi antava äreä laumaeläin tavanomainen ei-suomalainen katoava ja uhanalainen historiaan kuuluva lemmikkieläin jalostamaton vähäkäyttöinen Kuva 52. Eri maatiaiskasvattajaryhmien näkemykset maatiaiseläinten omi- naisuuksista. Punaisella fontilla on nostettu esiin kohdat, joissa on merkitse- viä ryhmäeroja. Merkitsevyystaso on ilmaistu käyttämällä * -symboleita (kts. Taulukko 6). 148 Maatiaiskasvattajaryhmien näkemykset maatiaisten ominaisuuksista olivat kuitenkin useissa kohdin merkitsevästi erilaisia. Maatiaiskarjan kasvattajat pitävät maatiaisia vähätuottoisempina kuin maatiaislampaita kasvattavat tai yhdistelmäkasvattajat. Maatiaiskarjan kasvattajien mielestä maatiaiset yhtä monikäyttöisiä kuin maatiaislampaiden ja yhdistelmäkasvattajien mielestä. Toisin kuin maatiaislampurit maatiaislehmien kasvattajien ja yhdistelmäkas- vattajien mielestä maatiaiset ovat vaatimattomia, vähäisemmällä ravinnolla toimeen tulevia ja myös vaatimattomampiin tuotanto-olosuhteisiin sopeutu- neita. Maatiaiskasvattajaryhmien näkemykset maatiaisten luonteenpiirteistä erosi- vat myös selvästi. Maatiaiskarjan kasvattajat ja yhdistelmäkasvattajat pitivät maatiaisia rohkeampina kuin pelkkiä maatiaislampaita kasvattavat. Maatiais- lehmien kasvattajat ja yhdistelmäkasvattajat näkivät maatiaiset sisukkaampi- na kuin maatiaislampaiden kasvattajat. Toisaalta, maatiaiskarjan kasvattajien mielestä maatiaiset eivät ole aivan niin lempeitä laumaeläimiä kuin mitä kak- si muuta maatiaiskasvattajaryhmää esittävät. Maatiaislampaiden kasvattajien mielestä adjektiivi ”tavanomainen” luonnehti maatiaisia voimakkaammin kuin maatiaislehmien kasvattajien tai yhdistel- mäkasvattajien mielestä. Tämä on johtunee siitä, että tuontiroduista ja jalos- tuspaineista huolimatta suomenlammas on säilyttänyt arvostuksensa oman lajinsa keskuudessa paremmin kuin suomenkarja. Eläinten rakenteen suhteen maatiaislehmien kasvattajat ja yhdistelmäkasvattajat katsoivat pienikokoi- suuden selvemmin maatiaisten ominaisuudeksi kuin maatiaislampaiden kas- vattajat. Mielenkiintoista on se, että vastaajien näkemykset erosivat sukupuolen mu- kaan, sillä eräiden ominaisuuksien osalta miehet arvioivat maatiaiset naisia merkitsevästi kielteisemmin. Naisten mielestä maatiaiset olivat rohkeampia ja sisukkaampia kuin miesten. Toisaalta miehet pitivät maatiaisia äreämpinä, mutta enemmän laumaeläiminä kuin naiset. Miespuoliset vastaajat eivät myöskään pitäneet maatiaiseläimiä yhtä ainutlaatuisina kuin naiset. Ikäluok- kia vertailtaessa, nuoremmat vastaajat pitivät maatiaisia rohkeampina kuin vanhemmat vastaajat. Vastaajien ikä- ja sukupuolimuuttujat eivät kuitenkaan selitä eroja kasvattajaryhmien vastauksissa. Ei-viljelijät pitivät maatiaisia vähemmän jalostettuina, vähemmän sisukkaina ja lempeämpinä kuin viljelijät keskimäärin. Vastaajaryhmien näkemyserot eivät kerro ainoastaan vastaajis- ta, vaan myös eläinlajien ja –yksilöiden välisistä todellisista eroista. 149 Kuva 53. Kasvattajat liittävät maatiaisiin ominaisuuksia kuten suomalaisuus, ainutlaatuisuus, terveys, sisukkuus, rohkeus ja uhanalaisuus. Länsisuomen- karjalehmä suomenkarjatilalla. (Kuva: Miia Karja) 9.5 Maatiaisten merkitys tilan toiminnassa Suurin osa vastaajista ilmoitti maatiaiseläinten tuottavat maitoa, lihaa, villaa ja nahkaa tulonhankintatarkoituksessa. Osa tiloista tuotti myös alkioita tai eläviä jälkeläisiä myyntiin. Laiduneläimenä maatiaisilla on erilaisia rooleja: Maatiaiset laiduntavat ympäristötuen piiriin kuuluvia perinnebiotooppeja tai suojavyöhykkeitä, tai hoitavat muuten avointa kulttuurimaisemaa, luonnon- laitumia, metsälaitumia, hakamailla tai sähkölinja-alueita, tai rantaniittyjä. Muutamat vastaajat kuvasivat maatiaisia erityisesti karujen ja kitukasvuisten alueiden laiduntajina, joilla ne pärjäävät muihin rotuihin verrattuna hyvin. (Kuva 54) Maatiaiseläinten roolit tilalla 0 50 100 150 200 250 Osa ohjelmapalvelua Hoivaeläin Jatkojalostus Muu rooli Maatiaistuotteiden myynti Muu raaka-aine Laidunnus Elintarvikkeiden raaka-aine Kuva 54. Maatiaiseläinten roolit maatiloilla. 150 Vastaajista 57 kertoi tilallaan myytävän maatiaistuotteita. Tavallisimmin tuotteita myytiin suoraan tilalta tai torilla, mutta myös ravintoloille ja kau- poille. Tuotteet olivat joko elintarvikkeiden raaka-aineita tai tilalla jalostettu- ja tuotteita. Jatkojalostuksen tuloksena muutamilla tiloilla syntyi juustoja, jogurtteja, lankoja, neuleita ja huopia, taljoja ja nahkoja sekä makkaraa ja lihasäilykkeitä. Maatiaisilla nähtiin tuotannollisen tehtävän lisäksi myös muita tehtäviä. 31 vastaajaa kertoi maatiaisten olevan osa ohjelmapalvelua, jolloin maatiaiset kuuluvat kiinteästi esimerkiksi kahvilan tai maatilamatkailun liiketoimintai- deaan herättäessään asiakkaiden tai ohikulkijoiden huomion. Muutama vas- taaja kertoi maatiaisten toimivan osana tilalla suoritettavaa hoiva- tai kuntou- tuspalvelua, esimerkiksi osana syrjäytyneiden lasten hoitoa. Pääasiallisesti eläimet toivat kuitenkin iloa ja mielihyvää kasvattajille ja koko perheelle, ja useiden vastaajien mielestä ne lisäsivät työn mielekkyyttä: Maatiaiseläinten kasvatus oli monille vastaajille ’mielenkiintoinen harrastus, vaikka myös ’ylimääräinen vaiva’, niin kuin eräs vastaaja totesi. Ei -viljelijät olivat usein innokkaampia kehittämään tilansa toimintaa, viljeli- jät sen sijaan olivat varovaisempia tässä suhteessa. Kasvattajaryhmistä maa- tiaislampaiden kasvattajat olivat kaikkein innokkaimpia kehittämään tilansa toimintaa. Myös eri karjarotujen kasvattajien välillä oli eroja. Länsisuomen- karjaa kasvattavat katsoivat muita karjankasvattajia useammin, että maatiais- tuotteet olivat erityisiä, ja pitivät tuottoisuuden kasvattamista, samoin kuin lehmien käyttöä muussa kuin tuotantokäytössä tärkeänä. Länsisuomenkarjan kasvattajien joukossa näyttäisi siis olevan eniten potentiaalia karjan erityis- ominaisuuksien tuotteistamiseen. Heidän asenteensa karjan kehittämiseen oli voimakkaimmin markkinaorientoitunutta, ts. he eivät katsoneet esimerkiksi ympäristönhoidon tai matkailutoiminnan tukemista niin tärkeäksi kuin mui- den karjarotujen kasvattajat. Itä- ja pohjoissuomen karjaa pidetään ehkä useimmin muista kuin tuotannollisista syistä. Kyselyssä selvitettiin myös, millaisia reaktioita maatiaiseläimet vastaajien arvioiden mukaan aiheuttavat lähiympäristössä ja ohikulkijoiden joukossa. Tulokset osoittivat, että luomuviljelijät eivät ylipäänsä olleet kovin kiinnos- tuneita siitä, mitä muut ajattelevat maatiaiseläimistä, toisin kuin tavanomaiset maatiaiskasvattajat jotka tarkkailivat enemmän lähiympäristön reaktioita. Ei –viljelijät ja iäkkäämmät vastaajat, naiset ja maatiaislampurit ja yhdistelmä- kasvattajat, olivat kokeneet lähiympäristön suhtautumisen kaikkein myöntei- simmin. Maatiaiskarjan kasvattajat olivat muita ryhmiä useammin kokeneet kielteistä suhtautumista maatiaisrotuisiin eläimiin. Kasvattajien odotukset kotieläinpuolen ammattilaisia (keinosiemennys, jalos- tus, neuvonta, lomitus, viranomaiset) kohtaan vaihtelivat. Nuoremmilla vas- taajilla oli ehkä suhteellisesti eniten odotuksia, ja siksi he kokivat usein, että nämä ammattilaiset eivät joko olleet kiinnostuneita tai suhtautuivat jopa kiel- teisesti maatiaisrotuisiin enemmän. Samoin viljelijöiden ja ei-viljelijöiden välillä oli tässä suhteessa eroja: viljelijöillä oli enemmän odotuksia, todennä- 151 köisesti myös enemmän kontakteja kotieläintalouden ammattilaisiin kuin ei- viljelijöillä, joiden suhtautuminen näihin ammatillisiin oli neutraalimpaa. Kasvattajaryhmiä (lehmä – lammas – yhdistelmä) vertailtaessa havaitaan, että maatiaiskarjan kasvattajat kokevat usein ammattilaisten suhtautumisen maa- tiaiseläimiin kielteisimpänä, ja heillä oli ylipäänsä kaikkein eniten odotuksia näiden neuvonnan ja muiden palveluiden suhteen. 9.6 Arvio maatiaisten tulevaisuudesta Kyselyssä kartoitettiin myös maatiaisiin liittyviä tulevaisuuden suunnitelmia ja niihin vaikuttavia tekijöitä. Lähes kolmannes vastaajista oli kiinnostunut kehittämään omalla tilallaan maatiaiseläimiin liittyvää yrittäjyyttä (Kuva 55). Näistä vastaajista noin 20 %:lla oli suunnitelmia tehostaa tilansa toimintaa karjan kokoa suurentamalla, töiden organisoinnilla tai infrastruktuuria kehit- tämällä. Lähes yhtä monet vastaajat olivat halukkaita kehittämään eläinten siitostoimintaa tai tuotteiden jatkojalostusta. Muita esiin nostettuja kehittä- misajatuksia olivat siirtyminen kokonaan maatiaisrotuisiin eläimiin tai maa- tiaiseläinten määrän lisääminen osana muuta kotieläintuotantoa, tuotteiden jatkojalostuksen, markkinoinnin ja yleensä tilan toiminnan kehittäminen. Muutamat vastaajat kertoivat harkinneensa erikoistumista ympäristönhoitoon ja laiduntamiseen, tai erilaisten palveluiden kehittämistä maatiaisten ympäril- le. Maatiaisten katsottiin tarjoavan myös mahdollisuuksia osallistua erilaisiin projekteihin. Kyselyn mukaan maatiaiskasvattajat näkivät maatiaiseläinten kasvattamisen tulevaisuuden omalla tilallaan keskimäärin jokseenkin hyvänä (Kuva 56). Kaikista vastaajista 31 % uskoi lisäävänsä maatiaisrotuisia eläimiä viiden seuraavan vuoden aikana. Noin 45 % oletti maatiaiseläinten määrän pysyvän samana, noin 12 % uskoi maatiaiseläinten määrän vähenevän, ja saman ver- ran vastaajia koki tilanteen epävarmaksi. Aiotteko kehittää maatiaiseläimiin liittyvää yritystoimintaa? 30 % 36 % 34 % Kyllä En En osaa sanoa Kuva 55. Käsitys maatiaiseläinten yritystoimintakytkennästä omalla tilalla. 152 Arvio maatiaiseläinten määrän kehityksestä seuraavan viiden vuoden aikana omalla tilalla 31 % 12 % 45 % 12 % Lisääntyy Vähenee Pysyy suunnilleen samana En osaa sanoa Kuva 56. Käsitys maatiaiseläinten tulevaisuudesta omalla tilalla. Vastaajan ikä vaikutti tilastollisesti merkitsevästi arvioon maatiaiseläinten määrän kehityksestä. 1960 –luvulla syntyneistä vastaajista 37 – 49 % arvioi maatiaisten määrän kasvavan omalla tilallaan, kun tätä aiemmin syntyneistä vastaajista vain 16 – 25 % uskoi tähän. Nuoret uskoivat maatiaisten määrän säilyvän ennallaan tai jopa kasvavan useammin kuin vanhemmat vastaajat. Nuorten vastaajien näkemys maatiaismäärän kehityksestä oli siten kokonai- suutena myönteisempi kuin iäkkäämpien vastaajien. Naisten ja miesten välil- lä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa vastausjakaumissa, eli molemmat sukupuolet arvioivat jokseenkin samalla tavalla maatiaiseläinten määrän ke- hitystä tulevaisuudessa. Myöskään kolmen maatiaiskasvattajatyypin (karja, lammas, yhdistelmä) näkemykset maatiaiseläinmäärän kehityksestä eivät poikenneet toisistaan. Kuva 57. Noin 30 % kyselyyn vastanneista kasvattajista ajat- telee lisäävänsä maatiaisrotui- sia eläimiä seuraavan viiden vuoden aikana. Suomenlam- maspässejä Jokioisten Elon- kierrossa. (Kuva: Miia Karja) 153 Tukipolitiikan vaikutukset maatiaismääriin ovat ilmeiset, sillä kasvattajien ilmoittama todennäköinen maatiaismäärien kehitys erosi erittäin merkitseväs- ti kolmella kysytyllä tukipolitiikan muutosvaihtoehdolla (Kuva 58). Maatiai- sista todennäköisesti kokonaan luopuvien vastaajien osuus oli sitä suurempi, mitä epäsuotuisemmin tukien oletettiin kehittyvän. Merkittävää maatiaismää- rien kasvua olisi odotettavissa vain kaikkein suotuisimman kehitysvaihtoeh- don toteutuessa. Tukipolitiikka näyttäisi siten vaikuttavan ratkaisevasti maa- tiaiseläinten määrän kehitykseen. Toisaalta, jopa yllättävän suuri osuus, lähes 60 % vastaajista, ilmoitti säilyttävänsä ainakin osan maatiaisistaan, mikäli tuet lakkautettaisiin kokonaan. Tukien muutoksen arvioitu vaikutus maatiaiseläinten kasvattamiseen 0 % 20 % 40 % 60 % 80 % 100 % 50 % lisäys 50 % vähennys Tukien lakkauttaminen Luopuisin maatiaiseläinten kasvattamisesta. Jatkaisin, mutta vähentäisin yksilömäärää. Jatkaisin nykyisellä määrällä. Lisäisin maatiaiseläinten määrää. En osaa sanoa. Kuva 58. Käsitys tukipolitiikkamuutosten vaikutuksista maatiaisten kasvatuk- seen 9.7 Maatiaiseläinten tulevaisuus Suomessa Kolme eri maatiaiskasvattajaryhmää – karjankasvattajat, lammastilalliset ja yhdistelmäkasvattajat – erosivat selvästi siinä, miten he arvioivat eri toimen- piteiden edistävän maatiaisten säilymistä (Kuva 59). Maatiaislehmien kasvat- tajat katsoivat tuottoisuuden jalostamisen erittäin merkitsevästi tärkeämmäksi kuin maatiaislampaiden kasvattajat. Yhdistelmäkasvattajille tuottavuuden jalostaminen oli vähemmän tärkeää kuin pelkkiä maatiaislehmiä kasvattaville mutta tärkeämpää kuin maatiaislampaiden kasvattajille. Maatiaislampurit eivät pitäneet geenipankin perustamista yhtä tärkeänä kuin muut ryhmät. Toisaalta he arvioivat maatiaisten käytön edistämisen muina kuin tuotan- toeläiminä erittäin merkitsevästi tärkeämpänä. Maatiaislampaiden kasvattajat myös kokivat jatkojalostuksen kehittämisen erittäin merkitsevästi tarpeelli- sempana kuin muut ryhmät. Kaiken kaikkiaan maatiaislampaiden kasvattajat 154 näkivät huomattavasti enemmän mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja maatiaisro- tuisten eläinten säilyttämisessä kuin maatiaiskarjan kasvattajat. Parhaiten maatiaisten säilymistä edistävät toimenpiteet 0 20 40 60 80 100 Ei erityistoimenpiteitä En osaa sanoa Muu toimenpide Jatkojalostuksen kehittäminen Jalostaminen tuottavammaksi Käyttö muuna kuin tuotantoeläimenä Geenipankki Hyödyntäminen tuotantoeläiminä Tukijärjestelmän kehittäminen % Maatiaiskarjaa Maatiaislampaita Molempia Kaikki yht. Kuva 59. Käsitys parhaista toivotuista toimenpiteistä. Vastaajan sukupuoli vaikutti jonkin verran siihen, miten tärkeiksi eri toimen- piteet koettiin maatiaisten säilymisen edistämisen kannalta. Miehet näkivät tuottoisuuden jalostamisen naisia tärkeämmäksi toimenpiteeksi. Samoin mie- het pitivät tukijärjestelmän kehittämistä tärkeämpänä kuin naiset. Toisaalta naiset arvioivat miehiä merkitsevästi tärkeämmäksi maatiaistuotteiden jatko- jalostuksen kehittämisen. Ikäryhmien välillä ei sen sijaan ollut eroa siinä, miten tärkeinä eri toimenpiteet nähtiin. Kun vastaajia pyydettiin arvioimaan maatiaisten kolme tärkeintä tehtävää tulevaisuudessa, eri tehtävien tärkeys nähtiin erittäin merkitsevästi erilaisena (Kuva 60). Maatiaiseläimet nähtiin selkeästi tuotantoeläiminä (yli 60 % vas- taajista). Lisäksi lähes 50 % koki maatiaisten sopivan hyvin erikoistuotteiden tuottamisen tai pientuotannon tarpeisiin. Myös muita tehtäviä tunnistettiin ja pidettiin mahdollisina. Tällaisista esille nousivat etenkin maatiaisten mahdol- lisuudet tilan toiminnan näkyvyyden parantamisessa sekä hoiva- ja tera- piaeläiminä. Kuitenkin nämä uudenlaiset tehtävät näyttivät olevan vastaajille vielä melko outoja, vain noin kolmannes kaikista vastaajista näki näissä mahdollisuuksia. 155 Maatiaisten hyödyntäminen jatkossa Suomessa 0 10 20 30 40 50 60 70 80 Maatiaisia ei tarvitse hyödyntää paremmin En osaa sanoa Muulla tavoin Seuraeläin Hoiva- ja terapiaeläin Toiminnan näkyvyys Harraste- ja pientuotanto Erikoistuotteet Taloudellinen tuotanto % Maatiaiskarjaa Maatiaislampaita Molempia Kaikki yht. Kuva 60. Käsitys maatiaiseläinten hyödyntämisestä tulevaisuudessa, koko maassa. Kaikki kolme maatiaiskasvattajaryhmää näkivät eri tehtävien merkityksen hyvin samanlaisena eikä merkitseviä eroja ryhmien välille juurikaan muodos- tunut. Maatiaislampaita kasvattavat kuitenkin katsoivat erikoistuotteiden tuottamisen erittäin merkitsevästi tärkeämmäksi maatiaisten tavaksi kuin maatiaislehmien kasvattajat ja yhdistelmäkasvattajat. Sukupuolten ja ikä- luokkien välillä ei ollut eroa eri hyödyntämistapojen arvostuksissa. Kun vastaajilta kysyttiin, miten he näkevät maatiaisten tulevaisuuden, vastaa- jien näkemykset maatiaiseläinten tulevaisuudesta vaihtelivat merkitsevästi. 14 % kaikista vastaajista näki tulevaisuuden synkkänä ja vastaavasti 20 %:a näki selvästi valoisana. Enemmistö vastaajista kallistui näkemyksessään myönteiselle kannalle, mutta esimerkiksi maatiaislampaiden kasvattajista yli 40 % suhtautui vähintään epäilevästi maatiaisten tulevaisuuteen. Maatiais- lampurit olivat yleensä pessimistisempiä kuin muut ryhmät. Naispuoliset ja nuoremmat vastaajat näkivät maatiaisten tulevaisuuden yleensä valoisampana kuin miehet tai vanhemmat vastaajat. (Kuva 61) 156 Näkemykset maatiaiseläinten tulevaisuudesta 0 % 20 % 40 % 60 % 80 % 100 % Ma ati ais ka rja a Ma ati ais lam pa ita Mo lem pia Ka ikk i y ht. epävarma kannastaan valoisa enimmäkseen valoisa enimmäkseen synkkä synkkä Kuva 61. Yleisnäkemys maatiaiseläinten tulevaisuudesta Eri kysymysten yhteydessä olleista avoimista kysymyksistä sekä vastaajien omaehtoisista kommenteista nousi esille suomalaisiin maatiaiseläimiin ja niiden tulevaisuuteen liittyviä vahvuuksia, heikkouksia, uhkia ja mahdolli- suuksia, joita seuraavassa käsitellään. (Taulukko7). Taulukko 7. Vastaajien näkemyksiä maatiaiseläinten heikkouksista, mahdolli- suuksista, vahvuuksista ja uhista. Heikkouksia • tukijärjestelmän raskaus ja tukien saannin epävarmuus • pienet populaatiot (sukusiitok- sen riski) • yhteiskunnan ja muiden koti- eläintuottajien arvostuksen puute Vahvuuksia • nuoret maatiaisrotujen kasvattajat • kasvattajien vahva sitoutuneisuus • eläinten monipuolisuus • erityisarvot ja -ominaisuudet • mahdollisuus saada tukea kas- vattamiseen • lisääntynyt kiinnostunut Uhkia • tukien väheneminen tai lak- kauttaminen • maatiaiskasvattajien ikäänty- minen • harrastajakasvattajien ammat- titaidottomuus • tuotantokäytön loppuminen • rotuominaisuuksien menetys jalostuksen myötä • suurten tilojen luopuminen maatiaisista • ulkomaiset tuontirodut • tuottajahintojen aleneminen • suomalaisen maatalouden tulevaisuus Mahdollisuuksia • tukipolitiikan suotuisa kehitys • maatiaisten käyttö maiseman- ja ympäristönhoidossa • yleisen arvostuksen lisääminen • erityistuotteiden jalostaminen, brändit • rodun jalostaminen tuottavam- maksi • soveltuminen erityyppisille tiloille (monitoiminnalliset maatilat, mat- kailu, kotieläinpihat, uudet tulon- lähteet) 157 Vastaajien suhtautuminen maatiaiseläimille maksettavaan erityisympäris- tötukeen oli kahtalainen: Yhtäältä vastaajat kokivat tuet tärkeiksi, jotta eläin- määrä saataisiin säilytettyä edes nykyisellään. Toisaalta tukijärjestelmä koet- tiin byrokraattisesti, raskaaksi ja epävarmaksi, mikä kritiikki suuntautui var- masti osittain koko maataloustukijärjestelmää kohtaan. Vaikka maatiaisilla on myös paljon muita arvoja ja merkityksiä kasvattajilleen, kuten aiemmin on tullut esiin, tukien oleellinen vähentäminen tai lakkauttaminen johtaa kuiten- kin mitä todennäköisimmin maatiaiseläinten määrän vähenemiseen. Ympäris- tötuella katsottiin olevan myös muita kuin taloudellisia merkityksiä: Tuki tulkittiin osoitukseksi säilyttämistyön tärkeydestä, ja vastaajat uskoivat, että myönteisellä ja pitkäjännitteisellä politiikalla voidaan saada aikaan hyviä tuloksia.. Maatiaiseläinten tulevaisuuden uhkakuvat liittyivät vastaajien mielestä kes- keisesti kasvattajakunnan rakenteeseen. Nuorten viljelijöiden kiinnostus koettiin maatiaiseläinten säilymisen kannalta vahvuudeksi, mutta moni vas- taaja ilmaisi huolensa myös ikääntyvän viljelijäjoukon osalta: Epäiltiin, ettei pienille tiloille välttämättä löydy jatkajia. Lampureiden keski-ikä on korke- ampi kuin maatiaiskarjan kasvattajien. Muutamat vastaajat epäilivät myös, että kaikilla uusilla innostuneilla ’harrastajakasvattajilla’ ei välttämättä ole riittävää osaamista ja pitkäjänteisyyttä eläinten hoitamiseen. Harrastusluon- teiseen toimintaan katsottiin sisältyvän myös riskin eläinten arvokkaiden tuotanto-ominaisuuksien menettämisestä. Kaiken kaikkiaan kysely ilmensi monien kasvattajien syvää sitoutuneisuutta maatiaisrotuisten eläinten hoita- miseen ja säilyttämiseen. Kaikkein sitoutuneimmat kasvattajat ovat säilyttä- neet huomattaviakin eläinmääriä aikoina, jolloin maatiaisten arvostus oli vielä nykyistä vähäisempää. Varsinkin suurempien karjojen tai lammaskatraiden omistajat suhtautuivat jalostamiseen varsin ristiriitaisesti. Vaikka eläinten tuottavuutta voitaisiin parantaa jalostamalla, pelättiin, että jalostuksen myötä osa eläinten arvokkais- ta rotuominaisuuksista kuten hyvä terveys voitaisiin menettää. Edelleen, kas- vattajien joukossa pelkona oli, että ulkomailta tuodut liharodut voivat houku- tella kasvattajia siirtymään runsastuottoisempiin rotuihin. Myös maatiaisrotu- jen puhtaudesta oltiin huolissaan: Eläinten tuonti voi lisätä ristisiitosten mää- rää. Sukusiitoksen lisääntyminen oli myös huolen aiheena, kun kysymys on vähälukuisista roduista. Eläinten jalostaminen eläinten hyvinvoinnin ehdoilla nähtiin suotavaksi. Kasvattajien mielestä maatiaisilla on lukuisia hyviä omi- naisuuksia, joita edelleen parantamalla voitaisiin parantaa maatiaisten ase- maa. Yleisti maatiaisten suureksi uhaksi miellettiin koko nykyinen suomalaisen maatalouden kehitys. Maatalouteen kohdistuu yhä suurempia tuotantota- voitteita, mikä lisää suurten tilojen riskiä luopua niistä harvoista maatiaisista, joita niillä on kasvatettavana. Pienten tilojen lopettaessa toimintansa, myös maatiaisrotuiset eläimistä jouduttaisiin usein luopumaan, vaikka muutamat vastaajat sanoivat jättävänsä maatiaisia pienen navettansa ’lämmittäjiksi’ 158 muun tuotannon loppuessa. Taloudellisesti kannattavan kotieläintuotannon näkökulmasta maatiaisten rasitteena ovat usein vielä mielikuvat todellisuutta vielä heikommista tuotantoluvuista (vrt. luku 4.5), mikä on omiaan vähentä- mään maatiaisten arvostusta tuotantoeläimenä. Kuten aiemmin todettiin maatiaiseläimet, erityisesti maatiaislampaat nähtiin kuitenkin myös monipuolisena maaseutuyrittäjyyden resurssina. Maatiai- set voivat olla osa matkailuyritystä tai kotieläinpihaa tai laatutuotteiden tai – palveluiden tuottajina. Vastaajat näkivät maatiaisten selviävän valtarotuja paremmin vähätuottoisemmilla laidunalueilla, joten ne suoriutuvat hyvin monenlaisesta perinnemaiseman tai ympäristönhoidon tehtävistä. Mielenkiin- toista on se, että tutkimuksen perusteella vastaajien mielestä erityisesti lam- mastaloudessa olisi monia mahdollisuuksia erityyppiseen yrittäjyyteen, kuten tuotteiden jatkojalostukseen. Silti maatiaislampaiden kasvattajat näkivät tule- vaisuuden kuitenkin kielteisemmin kuin maatiaiskarja kasvattajat. Kasvattajat peräävät yleistä arvostusta ja kiinnostusta alkuperäisiin rotuihin ja niiden kasvattamiseen. Vastaajien kommenteista oli luettavissa, että maa- tiaiseläinten kasvattajat kaipaavat kunnioitusta työstään sekä yhteiskunnalta että toisilta kasvattajilta. Jopa osa kasvattajista näkee maatiaisten kasvattami- sen edelleen jälkijättöisenä, tehottomana ja taloudellisesti epärationaalisena toimintana. Toisaalta muutamat, erityisesti maatiaiskarjan kasvattajat olivat havainneet maatiaiseläinten yleinen arvostuksen ja kiinnostuksen lisäänty- neen. Yhteiskunnan moniarvoistuminen ja ympäristötietoisuuden lisääntymi- nen, maatilojen sekä kotieläintilojen ja viljelijäväestön monipuolistuminen suovat ainakin periaatteessa mahdollisuuksia maatiaisrotujen turvaamiselle tulevaisuudessa. Kysymys on pikemminkin siitä, miten nämä eri maatiaisten säilymistä edistävät tekijät saadaan konkretisoitumaan käytännön toiminnak- si. 9.8 Kasvattajajoukko heterogeeninen, erityisyyttä arvostava Tässä osatutkimuksessa on selvitetty, millaiset ihmiset ovat päätyneet maa- tiaiseläinten kasvattajiksi, millaisia kokemuksia ja näkemyksiä heillä on näis- tä eläimistä, sekä millaisia säilymismahdollisuuksia maatiaisilla on omalla tilallaan ja laajemmin yhteiskunnassa. Tutkimuksessa on tarkasteltu erityises- ti maatiaiskarjan ja maatiaislampaiden kasvattajien eroavaisuuksia ja näiden eläinlajien säilytystyöhön liittyviä erityiskysymyksiä. Kyselyaineisto olisi tarjonnut mahdollisuuksia myös esim. karjankasvattajaryhmän syvällisem- pään analyysiin, mitä ei kuitenkaan tämän hankkeen resurssien puitteissa ollut mahdollista tehdä. Kyselyaineiston tuloksia syvennetään luvussa 10, ohessa kuitenkin muutamia keskeisiä johtopäätöksiä kyselyn tuloksista. Tutkimus osoitti, että maatiaiseläimiä pitää tällä hetkellä hyvin monimuotoi- nen kasvattajajoukko. Ei ole olemassa yhtä ”kasvattajatyyppiä”, vaan viljeli- jöiden arvot, tavoitteet, strategiat vaihtelivat hyvinkin paljon. Karkeasti vas- 159 taajat voidaan kuitenkin jakaa kasvattajiin, joilla 1) maatiaiseläinten kasvat- taminen on pääasiallinen elinkeino, 2) maatiaiseläinten pito tapahtuu harras- tuksenomaisena muun kotieläintalouden ohessa tai kotitarvekasvatuksena 3) maatiainen on lemmikkinä ilman tuotannollista tavoitetta. On selvää, että nämä eri vastaajaryhmät suhtautuivat hyvin eri tavoin esimerkiksi alkuperäis- roduille maksettavaan tukeen, jalostukseen, maatiaisrotuihin liittyvän yrittä- jyyden kehittämiseen. Lisäksi on todettava, että maatiaislammastilat olivat lähtökohdiltaan hyvin erilaisia kuin maatiaiskarjatilat. Myös kasvattajien näkemykset eläinten nykytilasta ja tulevaisuudesta poikkesivat selvästi toisis- taan. Kaikkien ryhmien edustajat kuitenkin katsoivat, että maatiaiseläimissä oli jotakin erityistä muihin eläinrotuihin verrattuna. Juuri maatiaisten erityisomi- naisuudet ja -arvot olivat tärkeä syy pitää eläimiä. Kyselyaineisto kertoi in- nostuneista, asialle vihkiytyneistä, tietoisia valintoja ja päätöksiä tehneistä vastaajista. Maatiaisrotujen merkitys kasvattajien henkiselle vireydelle ja hyvinvoinnille oli mitä ilmeisin. Useat vastaajat kertoivat maatiaisten tuotta- van mielihyvää ja iloa, lisäävän työn ja koko elämän mielekkyyttä. Tämä mielekkyys perustui juuri eläinten erityisominaisuuksiin, eläinten persoonal- lisuuteen ja yksilöllisyyteen tai geeni- tai kulttuuriperinnön säilyttämiseen. Sitoutuneisuudesta kertoo myös se, että vaikka ympäristötuki lakkautettaisiin kokonaan noin 60 % vastaajista kertoi siitä huolimatta säilyttävänsä ainakin osan eläimistä. Kaiken kaikkiaan maatiaiseläinkysymys, varsinkin aktiiviviljelijöiden osalta näyttäisi liittyvän laajemmin maatalouden rakennemuutokseen, tilanteeseen, jossa aprikoidaan suuntaan tilan toimintaa tulisi kehittää. Suuria ratkaisuja tai investointeja ei välttämättä uskalleta tehdä, ja siksi suhtautuminen maa- tiaiseläinyrittäjyyteen oli melko varovaista. Mahdollisuudet tiedostettiin, mutta esimerkiksi lammasyrittäjät eivät olleet kuitenkaan kovinkaan toiveik- kaita alansa tulevaisuuden suhteen. Tämä johtuu mitä todennäköisimmin siitä, että maatiaisrotuiset eläimet nähdään edelleenkin ensisijaisesti elintar- vikkeiden raaka-aineiden tuottajina. Muut tehtävät ja ominaisuudet tuottavat lisäarvoa kasvattajille itselleen, mutta vastaajien mielestä eivät välttämättä tarjoa vielä riittäviä mahdollisuuksia kannattavaan yritystoimintaan. Osatutkimus antaa selviä viitteitä siitä, että kasvattajat antavat eläimille eri- laisia merkityksiä sen mukaan, millaisessa osassa ne ovat tilan toiminnassa. Tästä seuraakin se, ettei ole olemassa yhtä selkeää tapaa, jolla voitaisiin taata maatiaiseläinten kantojen säilyminen myös tulevaisuudessa. Erilaiset kasvat- tavat kaipaavat erilaista tukea ja tietoa eläinten hoidosta ja niiden käytön mahdollisuuksista. Tämä asettaakin haasteita sille ohjauskeinovalikoimalle, jolla maatiaiseläinten geneettisen perimän jatkuminen pystytään turvaamaan. Esimerkiksi kaikki eivät voi esimerkiksi ryhtyä saman erikoisbrändin tuotta- jiksi, sillä ainakin kansalliset markkinat luovat selvät rajat kasvulle. Maatiais- ten on löydettävä oma paikkansa tilan toiminnassa jatkossakin. 160 10 Maatiaisrotujen kasvattajatyypit sosiaalisen toiminnan teorian mukaan Taina Lilja Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Taloustutkimus, Luutnantintie 13, 00410 Helsin- ki, etunimi.sukunimi@mtt.fi Kaksikymmentä vuotta länsisuomenkarjaa elannokseen kasvattaneen emän- nän mukaan maatiaiskarja tulkitaan ympäristössä merkiksi tilan karjatalouden vanhanaikaisuudesta: Keskimäärin niin kauan kun määkin olen niitä pitäny se on ollut siis se ei ole mitenkä muotia ollu se on jälkeenjääneitten touhua just sitä se on jälkeenjää- neitten touhua…. (MS 15.10.2004) Hämäläisemäntä ei kuitenkaan ole ainutlaatuinen poikkeus karjankasvattajien joukossa, sillä maatiaisia leimaavasta jälkeenjääneisyydestä huolimatta eri puolilta Suomea löytyy maatiaisten kasvattajia ja maatiaisia otetaan tiloille, joilla niitä ei aiemmin ole ollut. Toiminnan vaikuttimiksi voi arvailla vaikka- pa tilan perinteitä yhteiskunnan tukia tai joitain muita erikoisempia syitä, mutta tutkittua tietoa asiasta ei löydy. Kuitenkin haluttaessa päätöksenteolla, ohjauskeinojen suunnittelulla ja tulevaisuuden visioilla edesauttaa maa- tiaisasiaa, on hyvä tuntea kasvattajat ja tunnistaa heidän motiivinsa ja pyrki- myksensä sekä tukea maatiaisten kasvattamista kuhunkin tilanteeseen, tilaan ja toimijaan parhaiten soveltuvalla tavalla. Kuva 62. Viljelijöiden on mahdollista saada maatalouden ympäristötuen erityistu- keen kuuluvaa tukea alkuperäisrotujen kasvattamiseen (Kuva: Miia Karja) 161 Tässä esiteltävän kasvattajatyypittelyn pyrkimyksenä on empiirisen aineiston ja Max Weberin sosiaalisen toiminnan typologian avulla selvittää suomalais- ten alkuperäisrotuisten lampaiden ja nautojen kasvattajien jakautumista ar- vosuuntautuneisiin toimintatyyppeihin sen mukaan, miten he itse kuvailevat kasvatustoimintaansa ja sen vaikuttumia ja syitä. Minkälaisiin tyyppeihin maatiaisten kasvattajat on mahdollista jakaa ja mikä kullekin tyypille on ominaista? Mitä eläimet heille merkitsevät? Miksi he maatiaiseläimiä pitävät? Kasvattajien typologian eli tyypittelyn avulla kasvattajat jaetaan tyyppeihin, jotka parhaiten kuvaavat heidän toimintaansa alkuperäisrotujen kasvattajana. Typologian tarkoitus on luoda järjestystä monenkirjavaan kasvattajien jouk- koon. 10.1 Weberin sosiaalisen toiminnan teoria Sosiologian klassikon Max Weberin mukaan ihmiselämä jäsentyy aktiivisten toimintojen ja niiden arvottamisen kautta ja on pääsääntöisesti ymmärrettävä sosiaalisena ja kulttuurisena prosessina. Toiminta on päämääräsuuntautunutta, aktiivista ja valintoja tekevää käyttäy- tymistä, jolla on merkitys ja jota voidaan tulkita ja Weberin teorian pohjalta kehitetyn rationaalinen toimintamallin mukaan sosiaalisissa tilanteissa valin- toja tehtäessä huomioidaan toiminnan seuraukset ja arvioidaan toisten teke- mien valintojen vaikutuksia omaan toimintaan. Inhimillinen käyttäytyminen on sosiaalista toimintaa kun toimijat liittävät siihen subjektiivisen merkityk- sen ja kun toiminta on yhteydessä muiden ihmisten toimintaan ja suuntautuu muiden ihmisten toiminnan mukaisesti. (Saaristo & Jokinen 2004). Sosiaali- sen toiminnan kriteerit täyttävä toiminta voi suuntautua päämäärärationaali- sesti, arvorationaalisesti, affektiivisesti tai traditionaalisesti. Mielekkään sosiaalisen toiminnan eli rationaalisuuden ideaalityypeiksi We- ber nimesi arvo- ja päämäärärationaalisuuden. Kummallakin toimintatyypillä on aina sisältö tai merkitys ja päämäärä. Ainoastaan tapa motivoitua päämää- rään saa alkunsa eri asioista. Arvorationaalisuudessa motivaatio saadaan jos- takin ylemmästä periaatteesta, joka saattaa olla toiminnan kehyksen ulkopuo- lella. Päämäärärationaalisuudessa motivaatio tulee toiminnan päämäärästä itsestään. Rationaalisuustyyppien välillä on eroa siinä miten toimintaa selite- tään päätöksenteon jälkeen ja mitä eroja toiminnan päämäärien valinnassa esiintyy. (Weber 1978, Saaristo & Jokinen 2004) Päämäärärationaalisesti suuntautuneessa toiminnassa tavoitellaan rationaalis- ta tulosta tai harkittua päämäärää, joka on rajattu esimerkiksi oman edun tavoitteluksi. Keinona tuloksen tai päämäärän saavuttamiseen käytetään ul- koisen maailman esineitä tai muiden ihmisten käyttäytymistä koskevia odo- tuksia. Päämäärärationaalinen toiminta on kaikkein rationaalisin toiminnan muoto ja tieteellisin keinoin voidaan arvioida tehokkaimmat päämääräratio- naaliset toimintavaihtoehdot. 162 Arvorationaalisesti suuntautuneessa toiminnassa toiminnalla on seurauksista riippumaton itseisarvo ja päämääränä ihanne, esteettinen, eettinen tai uskon- nollinen vakaumus. Arvorationaalinen toiminta liittyy esimerkiksi poliittiseen tai uskonnolliseen vakaumukseen. Toiminta suuntautuu jonkin arvopäämää- rän saavuttamiseen ja on rationaalista ja tieteellisin keinoin voidaan pohtia, ovatko valitut keinot järkeviä päämäärän saavuttamiseksi, mutta toiminnan päämäärää ei voida tieteellisesti punnita.(Weber 1978, Saaristo & Jokinen 2004) Weberin mukaan affektiivisesti ja traditionaalisesti suuntautunut toi- minta sijoittuu sosiaalisen ja ei- sosiaalisen toiminnan rajamaastoon ja on luonteeltaan ei-rationaalista. Affektiivisesti määräytynyt sosiaalinen toiminta on toimimista tunteiden tai tunnetilojen määräämänä, se on vaistonvaraista ja emotionaalisten mielentilojen säätelemää. Toiminta ei ole väline päämäärän saavuttamiselle vaan itse toiminta on päämää- rä. Traditionaalisesti määräytynyt sosiaalinen toiminta taas määräytyy sisäisen tottumuksen, piintyneiden tapojen tai perinteen mukaan, joka saattaa muistuttaa matkimista tai sokeaa toistoa eikä ole reflektoitua ja tietoista. Ihminen noudattaa perinnettä, tottumusta ja on aina tehnyt niin. Perusteina toiminnalleen hän ei osaa antaa erityisen mietittyä tai järkevää syytä.(Weber 1978, Saaristo & Jokinen 2004) 10.2 Kasvattajien tyypittely Typologian empiirinen aineisto koostuu maatiaisrotuisten lampaiden ja nau- tojen kasvattajien vastauksista kevät talvella 2005 tehtyyn kyselyyn. Kyse- lyssä vastaukset saatiin noin puolelta kohderyhmästä. Suurin osa vastauksista on kasvattajilta, jotka saavat tukea alkuperäisrotujen kasvattamiseen ja pie- nempi osa kasvattajayhdistysten kautta tietoon saaduilta tukia saamattomilta kasvattajilta. Maatiaistenkasvattajille suunnatun kyselyn teemoista hyödyn- nettiin tyypittelyssä lähinnä eläinten merkitystä tilan toiminnalle, eläimistä toiminnalle saatava hyötyä, eläimistä toiminnalle tulevaa haittaa, tukien mer- kitystä, ulkopuolisten suhtautumista ja maatiaisten tulevaisuutta Teemoihin kohdistuva kasvattajilta saatu vastausaineisto koostui tukikysy- mystä lukuun ottamatta vastauksista avoimiin kysymyksiin. Tukiteemassa on vaihtoehtokysymys, johon oli ollut mahdollista valita omalle toiminnalle ja itselleen parhaiten sopiva vaihtoehto. Myös tukikysymystä oli voinut halutes- saan täydentää avoimella vastauksella. Tyypittelyssä lähdettiin liikkeelle olettamuksesta, että alkuperäisrotujen kas- vattaminen on Weberin kriteerit täyttävää sosiaalista toimintaa ja typologias- sa alkuperäisrotujen kasvattajat voidaan jakaa Weberin esittämään neljään kasvatusmotiiveiltaan toisistaan poikkeavaan tyyppiin. Lisäksi kasvattaja on yhteydessä muiden kasvattajien, ihmisryhmien ja ihmisten toimintaan ja suuntautuvat muiden ryhmien toiminnan mukaisesti. Hypoteesia testattiin 163 kasvattajakyselyn aineiston avulla tyypittelemällä vastaajat. Aineistosta etsit- tiin päämäärärationaalisesti suuntautuneita kasvattajia, jotka perustelevat maatiaisrotuisen karjankasvattamisen taloudellisilla ja tuotannollisilla hyö- tynäkökulmilla ja korostivat tukien tärkeyttä ja arvorationaalisesti suuntautu- neita kasvattajia, jotka perustelevat maatiaisrotuisten eläinten kasvattamisen pehmeillä arvoilla ja tuotoksella. Tuilla ei ollut suurta merkitystä heidän toi- minnassaan. Lisäksi aineistosta etsittiin traditionaalisesti suuntautunut kas- vattaja, jotka pitivät maatiaisrotuisia eläimiä vanhan tavan ja tottumuksen tähden ja affektiivisesti suuntautuneita maatiaisrotujen kasvattajia, joiden toiminta perustui psyykkisiin tunnetiloihin kuten vaistonvaraisuuteen ja tun- teenomaisuuteen. Laadullinen analyysi, jossa pääpaino on samankaltaisuuksien ja poik- keavuuksien etsimisessä ja ryhmittelemisessä oli luonteva tapa lähestyä kas- vattajilta saatua aineistoa. Typologiassa kysymys on ideaalityypeistä jotka eivät ole ohjeellisia tai tilastollisia tutkimuksen lopputuloksia vaan riittäviä välineitä joilla empiirinen data tehdään ymmärrettäväksi. Tutkimuksen tar- koitus oli nostaa tyypit esille ja laskemisen sijaan kuvailla kunkin tyypin kasvattaja ja kasvattamisen luonne. Koska kysymyksessä on ideaalityypit poikkeukset jokaisen tyypin takana on ns. piilotyyppi, joka tässä tutkimuk- sessa sai jäädä taka-alalle ja huomio keskitettiin ainoastaan keskeisimpiin asioihin, jotka määrittävät kasvajan suhdetta ja motiiveja maatiaiseläinten kasvattamisessa. Typologiassa hyödynnettiin lähinnä kirjallisia vastauksia kysymyksiin (Kas- vattajakysely liitteenä) mikä on eläinten merkitys tilan toiminnalle (kysymys 8), mitä hyötyä eläimistä on itsellenne, yrityksellenne, maatalouselinkeinolle ja yhteiskunnalle (kysymys 17), mitä haittaa eläimistä on (kysymys18), mikä on tuen merkitys eläinten kasvattamiselle (kysymykset 22 ja 23) miten ulko- puoliset ovat suhtautuneet eläimiinne (kysymys 27) ja minkälaisena näette maatiaiseläinten tulevaisuuden Suomessa (kysymys 35)?Tyypeistä pyrittiin tekemään vastausaineiston perusteella eläviä toimijoita, jotka kuvailtiin omassa toimintaympäristössään. Aineiston kahtia jako tuki rationaalisten tyyppien löytymistä. Päämääräratio- naaliset kasvattajat, jotka Weberin määritelmän mukaisesti arvostavat toi- minnassa taloudellisia ja tuotannollisia näkökohtia ja alkuperäisrotujen kas- vattamisen ollessa kysymyksessä arvostivat tukia, löytyvät helposti samoin kuin arvorationaaliset kasvattajat, jotka arvostavat eläinten monipuolisuutta ja niistä saatavaa iloa. Traditionaalisia kasvattajia etsittäessä suurena apuna oli tieto siitä, mistä alkaen tilalla on ollut maatiaiskarjaa. Affektiivisten tun- netiloihin perustuvien toimijoiden löytymistä haitasi ilmeisesti aineiston luonne ja tapa millä kyselyyn vastaajat on valittu. Minkälaisia maatiaisten kasvattajia löytyy 2000-luvun EU-suomesta? Ja mi- ten he jakautuvat Max Weberin sosiaalisen toiminnan typologian mukaan 164 10.2.1 Rationaaliset kasvattajat Toisille täyttä työtä, toisille harrastus (vastaaja 184) Päämäärärationaalisesti suuntautuneet kasvattajat Päämäärärationaalisessa toiminnassa maatiaisrotuiset eläimet ovat tuotan- toeläimiä; lehmät tuottavat maitoa ja lampaat lihaa ja villaa. Karjankasvatta- jalle, hänen tilalleen ja perheelleen eläimet merkitsevät toimeentuloa. Erittäin suuri merkitys, koska tuottavat maitoa 6500 kg / lehmä (vastaaja 56) Alkuperäisrotuiset eläimet navetassa eivät ole sattuma vaan kasvattaja on valinnut oikean rodun vallitseviin olosuhteisiin. Kasvattaja tiedostaa ongel- mat ja haitat, jotka johtuvat valinnasta kuten, että maatiaiset tuottavat vä- hemmän kuin valtarodut, niiden tilalla parsipaikalla voisi olla suurituottoi- sempi ayrshire-rotuinen lehmä ja pienikokoiset vasikat eivät tahdo kelvata välitykseen. Toisaalta pieni tuotos voi olla myös harkittukin asia, sillä silloin maitokiintiö ei ylity. Kuva 63. Kokoero friisiläis- ja pohjoissuomenkarjalehmien välillä, Pelso (Ku- va: Miia Karja) Valintaan on vaikuttanut, että vastapainona pienelle tuotokselle kasvattaja on omakohtaisesti havainnut maatiaiskarjankarjan ruokinnassa, sairaskuluissa ja investoinneissa taloudellisuutta. Haastatellun länsisuomenkarjan emännän mukaan maatiaiset ovat pihien ja nuukien karjaa (haastattelu 5.10.2004 LS). Kyselyn kasvattajien mukaan pienikokoisten ja vaatimattomien maatiaisten rehunkäyttökyky on hyvä ja siitä johtuen ruokintakustannukset vähäisempiä. Maatiaiseläimiä laidunnetaan luonnon- ja metsälaitumilla ja ne löytävät ruo- kansa sieltäkin, missä valtarodut eivät tulisi toimeen. Maatiaisia pidetään 165 myös terveempinä ja hedelmällisempinä kuin jalostettuja rotuja. Pienikokoi- set ja vaatimattomiin olosuhteisiin tottuneet eläimet soveltuvat vanhaan na- vettaan ja näin ei tarvita kalliita investointeja. Oikea rotu tilalleni, sopii pieneen navettaa (vastaaja 93) Tuotos on pienempi, mutta vastaavasti ovat pienempikokoisia ja syövätkin siten vähemmän (vastaaja 358) Päämäärärationaalisesti suuntautunut kasvattaja arvostaa maatiaiseläinten tuotteissa enemmän määrää kuin laatua. Tuotteen laatu on tärkeä kun se merkitsee selkeää lisää tuotteen hinnalle kuten esimerkiksi valkuainen ja rasva maidossa. Maito tai liha ei kuitenkaan ole paremman makuista kuin valtarotujen vastaavat tuotteet eikä niitä erotella edes omaan käyttöön. Niiden maito on koostumukseltaan rasvaisempaa kuin ay:lla ja holsteinilla, joten maidon myyntitulot ovat paremmat. Rasvasta ja valkuaisesta saa lisä- hintaa maidon perushinnan lisäksi (vastaaja 126) Alkuperäisrotujen kasvattajille maksettava tuki nähdään päämäärärationaali- sesti suuntautuneiden kasvattajien keskuudessa tärkeäksi. Usein tuki on edel- lytys maatiaisten kasvattamiselle. Jos tuki vähenisi, kasvattaja luopuisi eläi- mistä tai ainakin vähentäisi yksilömäärää ja toisaalta tuen noustessa eläin- määrä saattaisi nousta. Ongelmaksi koetaan tuen hakemisen byrokraattisuus. Kaikista maataloustuista hankalimmaksi nähdään alkuperäisrotujen kasvat- tamiseen suunnattu tuki, mutta tuen suuresta merkityksestä johtuen sitä hae- taan. Tuki maksetaan kasvattajalle, joka pitää eläimiä lisäämistarkoituksessa, merkitystä tuen kannalta ei ole, ovatko eläimet tuotanto- vai lemmik- kieläimiä. Päämäärärationaalisen kasvattajan mielestä parempi tuki kuuluisi niille, jotka kasvattavat eläimiä tuotantomielessä. Tuki saisi olla suurempi. Jos tuki nousisi, se korvaisi alkuperäiskarjan tuot- toa, koska tuotosten kautta se on matalampi. Lukumäärä saattaisi nousta jos tukien kautta saatu tulo nousisi (vastaaja 33) Päämäärärationaalisessa toiminnassa maatiaisten tulevaisuus tuotantorotuina nähdään tärkeäksi. Kasvattaja ei näe ristiriitaa kulttuurihistoriallisestikin ar- vokkaan rodun ja nykyaikaisten jalostusmenetelmien ja tavoitteiden välillä, sillä maatiaisroduilla on tulevaisuutta ainoastaan mahdollisemman tuottavak- si jalostettuina. Jalostuksessa ja keinosiemennyksessä nähdään erityisen tär- keäksi sukusiitoksen välttäminen, koska lähisukulaisuuden myötä eläinten uskotaan menettävät tuotanto- ja lisääntymisominaisuuksiaan. Geeniperimän säilyttäminen on päämäärärationaalisesti suuntautuneelle kasvattajalle tärke- ää. Jalostus pitää olla järkevää ja määrätietoista, tukipolitiikka taattava jatkos- sakin (vastaaja 188) Alkuperäisrotu säilyy myös tulevaisuudessa maidontuottajille (vastaaja 33) 166 Vaikka päämäärärationaalisesti suuntautuneelle kasvattajalle karjan korkea tuotos on tärkeä, hän tietää, että maatiaisrotuisten eläinten tuotoksen noustes- sa niiden perinteiset hyviksi koetut ominaisuudet kuten terveys ja pitkäikäi- syys laskevat muiden rotujen tasolle (Suomenkarjatapaaminen Oitissa 18.8.2005). Arvorationaalisesti suuntautuneet kasvattajat Tilat, joilla on paljon maatiaiskarjaa, ovat pääsääntöisesti päämäärärationaa- lisesti suuntautuneita. Muutaman maatiaisen kasvattajat voivat olla joko päämäärärationaalisesti tai arvorationaalisesti suuntautuneita. Arvorationaalisessa toiminnassa maatiaisrotuisten eläinten kasvattamisella ei ole erityistä merkitystä tilan taloudelliselle toiminnalle vaan lehmiä ja lam- paita pidetään harrastusmielessä ja silmänilona. Maatiaisrotuisten eläinten tilan toiminnalle aiheuttamaa taloudellista tappioita ei lasketa ja aineeton hyöty eläimistä nähdään niin suureksi, että haittoja ei haluta tiedostaa. Arvorationaaliset kasvattajat voidaan jakaa selkeästi kahteen alatyyppiin eli heihin, jotka eivät ole varsinaisia viljelijöitä ja toisaalta heihin, joilla maa- tiaiseläimet ovat lisänä isossa liha- tai lypsykarjassa. Ei-viljelijöiden tila on usein hyvin pieni ja toimeentulo saadaan tilan ulkopuolelta yleisimmin palk- katöistä. Maatiaiseläinten kasvattaminen on osa elämäntapaa. Isoissa karjois- sa yksi tai muutama maatiainen korostaa pehmeitä arvoja ja monipuolistaa karjaa. Molemmille alatyypeille eläimet ovat lemmikkejä, persoonallisia ja kauniita, joita on mukava rapsutella ja joiden avulla voi kohottaa mielialaa ja mielenterveyttä. Arvorationaalisesti suuntautuneet kasvattajia saattavat olla myös keräilijöitä. Heistä on mukava, että karjassa on vaihtelua. Oma valtava kiinnostus ja rakkaus eläimiä kohtaan, saa harrastaa, henkinen hyvinvointi (vastaaja 474) Karja on monimuotoinen kun kaikki rodut ovat edustettuna (vastaaja 361) Jos maitoa tuotetaan, se käytetään pienillä tiloilla omassa taloudessa ja isommilla karjatiloilla lähetetään meijeriin muiden lehmien maidon mukana. Tilalla saatetaan harjoitta myös pienimuotoista jatkojalostusta kuten juustojen ja lihasäilykkeiden valmistamista. Eläinten kasvattamisen syy voi olla pyrki- mys omavaraisuuteen ruuan suhteen samoin kuin eettisyys lihantuotannossa. Ei tehotuotettua, vaan eettisesti kasvatettua ruokaa (vastaaja 515) Arvorationaalisesti suuntautunut kasvattaja pitää maatiaisrotuisten eläinten tuotteita parempina kuin muiden rotujen vastaavia tuotteita. Paremmuuden mittana on maku tai tuotteen jokin ominaisuus kuten maidon juoksettuvuus. Makua on paremmin (vastaaja 27) Eläimet ylläpitävät laidunperinnettä maisemakohteissa ja perinnelaitumilla. Ne pitävät ympäristön siistinä ja saattavat toimia imettäjäeminä muidenkin rotujen vasikoille. 167 Maatiaiseläimet tuovat kasvattajille ja ohikulkijoille mieleen lapsuuden ja maatiaisten avulla on mahdollisuus siirtää perinnettä lapsille. Lähiseudun lapsilla annetaan mahdollisuus päästä katsomaan eläimiä, ja samoin eläimiä viedään näytteille kesätapahtumiin yms. ja niitä kuvataan lehtiin ja elokuviin. Isossa karjassa muutamasta maatiaiseläimestä voi myös olla hyötyä muun karjan opastajana. Lähiympäristön lapset useamman sukupolvenajan saaneet iloa ja oppineet (vastaaja 472) Moni auto pysähtyy ottaan eläimistä valokuvia, ja kiireys loppuu, kun jou- dumme kuljetaan eläimiä laitumelle maantietä pitkin. Haluavat kulkea eläi- men perässä, joskus myös osallistua ”ajamiseen” eli rinnalla kulkemiseen (vastaaja166) Tuovat friisiläiset lypsylle, opastavat ne uusille laitumille ja ajavat hirvet pois laitumelta (vastaaja 482) Geeniperimältään arvokkaan ja harvinaisen rodun säilyttämistä tuleville su- kupolville pidetään tärkeänä arvorationaalisesti suuntautuneiden kasvattajien piirissä samoin kuin maatiaisiin liittyvän perinteen säilyttämistä. Eläinten puhdasrotuisuutta ja lisääntymistä arvostetaan, mutta karjanjalostukseen ei ole perehdytty. Arvorationaalisesti suuntautunut kasvattaja uskoo maatiaisten mahdollisuuk- siin matkailuelinkeinossa. Yritystoiminnassa maatiaisilla pehmennetään yri- tyskuvaa ja tuodaan toimintaan estetiikkaa. Matkailutoiminnassa luodaan maatiaisten avulla imagoa. Maisematekijä ”pysäyttäjä” suoramyyntiasiakkaille (vastaaja 35) Alkuperäisroduille maksettavalla tuelle ei ole suurta merkitystä tilan toimin- nalle. Osa kasvattajista ei ole tukikelpoisia tai ei hae tukea muutamalle eläi- melle hakumenettelyn hankaluuden takia. Arvorationaalisesti suuntautuneelle kasvattajalle riittää tuen luoma mielikuva maatiaisrotuisten eläinten pitämi- sen kannattavuudesta, kun päämäärärationaalisesti suuntautunut kasvattaja laskee euroja. Liian ison tuen tuomia mahdollisia väärinkäytöksiä saatetaan myös pelätä Tuki ei ole niin iso, että sen takia kukaan ei ehkä ala kasvattamaan. Liian iso tuki toisi ehkä kuitenkin ”väärinkäyttäjiä”. Meillä henkilökohtaisesti on ollut monia sekaannuksia byrokratiassa, jonka vuoksi olemme täysin kyllästyneitä jatkamaan sopimusta. Eläimiä kyllä pidämme siitä huolimatta, mutta ilman palloa jalassa. (vastaaja 37) 10.2.2 Ei-rationaaliset kasvattajat Traditionaalisesti suuntautuneet kasvattajat Traditionaalisen kasvattajan tunnistaa helpommin siitä, kuinka kauan eläinro- tua on kyseisellä tilalla pidetty. Jokaista tilaa, jossa maatiaisrotuisia eläimiä 168 on kasvatettu yli 50 vuotta, saattaa epäillä traditionaalisesti suuntautuneeksi. Traditionaalisesti suuntautuneille kasvattajille maatiaisrotu ei ole uhanalainen geneettisesti suojeltava alkuperäisrotu vaan hyvinkin luonnollinen tuotan- toeläin tilalla. Kuva 64. Suomenlampaat hoitavat ketoa Vekkilän museotilalla Tammelassa (Kuva: Miia Karja) Traditionaaliset kasvattajat ovat pieni vähemmistö nykyaikaisten maatiaisro- tujen kasvattajien joukossa. Tyypillisin traditionaalisesti suuntautunut kasvat- taja on eläkeikäinen tai lähes eläkeikäinen henkilö, jolla on nykyisen mitta- puun mukaan pienehkö tila. Tilalla on aina pidetty suomenkarjaa ja harjoitet- tu maidontuotantoa. Eläimet merkitsevät kasvattajalle toimeentuloa samoin kuin päämäärärationaalisestikin suuntautuneelle kasvattajalle, mutta ero on siinä, että traditionaaliselle kasvattajalle ne ovat ainoa mahdollinen rotu eikä hän tietoisesti mieti rodun etuja ja haittoja muihin rotuihin verrattuna. Vanhassa parsinavetassa hoidetaan eläimet vanhanaikaisin paljon työtä vaa- tivin menetelmin, uusi tilatankki ja putkilypsykone olleet työtä helpottamassa (vastaaja 479) Nuoremmassa polvessa on myös traditionaalisesti suuntautuneita kasvattajia, jotka ovat jatkaneet tilanpitoa siitä, mihin edellinen sukupolvi jäi. Me olemme jatkaneet tilan töitä 1995 alkaen eikä osata varmasti tarpeeksi pitää näitä eläimiä erikoisina, vaikka taitaa meillä olla lapinläänin ainoa navetta, missä on ainoastaan länsisuomenkarjaa (vastaaja 151) Traditionaalisesti suuntautuneelle kasvattajalle tuki toimeentulon lisänä on tärkeä, mutta hän saattaa jättää tuen hakematta, jos tukikoukerot hänestä ovat monimutkaisia. 169 Affektiivisesti suuntautuneet kasvattajat Ennakkoarvelujen mukaisesti kyselyyn vastanneiden joukossa ei ole yhtään affektiivisesti suuntautunutta maatiaisrotujen kasvattajaa, jonka toiminta pe- rustuisi psyykkisiin tunnetiloihin eli vaistonvaraisuuteen ja tunteenomaisuu- teen. Hypoteettinen affektiivisesti suuntautunut kasvattaja toimii lyhytnäköisesti. Hän haluaa hoitaa ja suojella erikoisia eläimiä. Olosuhteet eivät ole kuiten- kaan parhaat mahdollisesti karjankasvattamista ajatellen. Toimintaa ei suun- nitella etukäteen, ei kunnosteta tiloja karjalle eikä hankita ruokaa vaan kun sopiva suojelua ja hoitoa tarvitseva eläin tulee kohdalle, se otetaan. Eläimestä luovutaan innostuksen asiaan sammuessa tai kun ulkopuolelta (perheen- jäseniltä, naapurista tai viranomaisilta) tuleva kehotus / määräys päättää sen. Puuttuuko maatiaisten kasvattajista Weberin sosiaalisen toiminnan affektiivi- sesti suuntautunut tyyppi, vai kertooko puuttuminen vain jotain kyselyn kat- tavuudesta? Jälkimmäinen vaihtoehto lienee todennäköisin. Vastaajat ovat pääosin EU-tukia saavia maanviljelijöitä ja karjankasvattajia, joten todennä- köisintä on, että kysely ei tavoittanut affektiivisesti suuntautuneita maa- tiaiseläinten kasvattajia. Kuva 65. Maatiaiseläimet merkitsevät osittain erilaisia asioita erityyppisille kasvattajille (Kuva: Miia Karja) 10.3 Mitkä ovat keskeisiä maatiaisten kasvattajia yhdistäviä ja erottavia tekijöitä? Taulukossa 8 on esitelty kasvattajatyypit suhteessa maatiaiseläinten kasvat- tamiseen. Kotieläinten luokituksen ja perinteisen ajattelutavan mukaan nauta ja lammas ovat tuotantoeläimiä. Päämäärärationaalisesti ja traditionaalisesti suuntautuneelle kasvattajalle maatiaiset edustavat tuotantoa ja toimeentuloa 170 ja ovat tuotantoeläimiä. Arvorationaalisesti suuntautuneille kasvattajille maa- tiaisten tuotos ei tärkein kasvattamisen syy vaan perinteisistä tuotantoeläimis- tä luokitelluista lampaista ja naudoistaan on usein heidän tiloillaan tullut lemmikkejä. Tyypistä riippuen jalostus nähdään tärkeäksi, haitalliseksi tai sillä ei ole mer- kitystä. Päämäärärationaalinen kasvattaja pitää maatiaisten jalostusta välttä- mättömänä rotujen säilymisen kannalta. Karjankasvattajat eivät heidän mu- kaansa halua tuottamattomia eläimiä ja toisaalta maatiaisilla on pitkät perin- teet tuotantoeläiminä ja niiden luonne muuttuu jos niistä tulee lemmikkejä. Arvorationaalinen kasvattaja saattaa pitää jopa hyvänä karjan ominaisuutena pientä tuotosta. Korkeatuottoisesta eläimestä ei ole lemmikiksi ja esimerkiksi lehmiä myydessään ottaa myyjä selville mihin tarkoitukseen eläin tulee ja arvorationaalinen ostaja taas tarkoituksella valitsee pienituottoisen lehmän. Taulukko 8. Kasvattajatyypit suhteessa maatiaiseläinten kasvattamiseen omaa maailmankuvaa elämäntapaavaihtoehtoamonimuotoisuuttaToiminta tukee ei mahdollisuuttahakeminen hankalaavähäinentärkeäTuet haitallistaniin kuin ennenkinei merkitystätärkeääKarjanjalostus on oma karja ja geeniperimä elämäntapageeniperimä ja perinne geeniperimäsäilytettävää itseisarvotuotantoeläinlemmikkituotantoeläinMaatiainen on uhrautujasäilyttäjänautiskelijahyödyntavoittelijaKasvattaja on Affektiivinen kasvattaja Traditionaalinen kasvattaja Arvorationaalinen kasvattaja Päämäärärationaalinen kasvattaja Alkuperäisrotujen kasvattamistuki on suunnattu aktiiviviljelijöille, vaikka sen saajilta ei edellytetä perinteistä tuotantoon perustuvaa karjankasvatusta. Maa- tiaisia kasvattava aktiiviviljelijä voi saada tukea vaikka hänen eläimensä oli- sivat lemmikkejä. Toisaalta yrittäjä, jonka maatiaiset tukevat yritystoimintaa esimerkiksi matkailussa tai terapiaeläiminä ei ole oikeutettu tukeen. Osa kas- vattajista näki myös tuen hakemisen ja siihen sitoutumisen liian hankalaksi ja aikaa vieväksi. Tuen näkee tärkeimmäksi päämäärärationaalinen kasvattaja, arvorationaaliselle kasvattajalle tuella on vähän tai ei ollenkaan merkitystä ja traditionaalinen kasvattaja saattaa jättää tuen hakematta, jos hakeminen vai- kuttaa kovasti hankalalta. Maatiaistuotteisiin liittyvää jatkojalostusta on kasvattajakyselyyn vastannei- den joukossa vähän, mutta sen sijaan ideoita ja ajatuksia toimintaan ryhtymi- seksi tulevaisuudessa on enemmän. Jatkojalostusta kuten juustojen ja lihasäi- 171 lykkeiden tekoa, taljojen ja villan jatkojalostusta on tai uskotaan tulevaisuu- dessa olevan lähinnä arvorationaalisesti suuntautuneiden kasvattajien piirissä. Maatiaisten merkitykseen, säilyttämiseen ja jalostamiseen eri kasvattajatyypit liittävät erilaisia asioita. Yhdistävin tekijä kuitenkin on näkemys geeniperi- män suojelun tärkeydestä, joka on kaikille tyypeille tärkeää. Päämääräratio- naaliselle kasvattajatyypille tärkeää on geeneissä säilyttää tuotannollisia omi- naisuuksia ja arvorationaalinen kasvattajatyyppi suojelee geeniperimää se kummemmin asiaa pohtimatta ja yhdistää sen perinteen säilyttämiseen. Tra- ditionaalisesti suuntautunut kasvattaja ilmaisee geeniperimän suojelun tär- keyden teoin, ei sanoin. Affektiivinen tyyppi kasvattajien joukossa on kyselyn vastaajien joukkoon kuulumaton, mutta teoreettisesti mahdollinen. Yllä olevassa taulukossa se on kuvitteellinen kuriositeetti, jonka olemassa olosta voidaan montaa mieltä. Kuva 66. Suomenkarjakasvattajien tapaamisessa 18.8.2005 (Kuva: Miia Karja) 10.4 Kasvattajatyyppien todennäköisin jakauma Kun verrattaan kyselyyn vastanneiden kasvattajien ikärakennetta suomalais- ten kaikkien viljelijöiden ikärakenteeseen, käyrien välillä on eroa (Kuva 67). Kaikkien viljelijöiden määrä aina 50- 55 ikävuoteen asti on kasvava. Maa- tiaisrotujen kasvattajien ikäkäyrässä on kaksi huippu eli vähän alle 40 vuoden ja 55 vuoden paikkeilla. Miksi käyrässä on kaksi huippua? Vastausta voisi etsiä kasvattajatyyppien typologiasta. Ilman tarkempaa analyysia voidaan esittää hypoteesina, että nuorempien huippu edustaa pääosin arvorationaali- sesti maatiaisrotujen kasvattamiseen suuntautuneita kasvattajia ja vanhempi- en huippu traditionaalisesti suuntautuneita kasvattajia. Kaikkien viljelijöiden 172 tiedot on saatu Maatilatalouden tilastollisesta vuosikirjasta ja ne ovat vuodel- ta 2005. Vastaajien ja kaikkien viljelijöiden ikäjakaumat 0 5 10 15 20 25 -24 25- 29 30- 34 35- 39 40- 44 45- 49 50- 54 55- 59 60- 64 65- 69 70- % vastaajat kaikki viljelijät Kuva 67. Vastaajien ja kaikkien kasvattajien ikäjakauma (Lähde: TIKE 2006 ja maatiaisten kasvattajille suunnattu kysely 2005. Kuva: Heli Vuorio MTT) Kyselyaineiston vastausten ja tehdyn tyypittelyn pohjalta ei ole tarkoitus kertoa lukuja siitä, kuinka suuri osa maatiaisten kasvattajista kuhunkin tyyp- piin kuuluu. Tyypit ovat ideaaleja ja todelliset kasvattajat ovat jossakin nii- den välimaastossa. Tyypittely osoittaa, että maatiaisten kasvattajat eivät ole homegeeninen jouk- ko, vaan heidät voidaan kyselyn vastausten perusteella jakaa kolmeen selke- ästi toisistaan poikkeavaan tyyppiin. Neljättä tyyppiä eli affektiivisesti suun- tautuneita kasvattajia ei vastausaineistosta löydy. Puuttumista selittänee osal- taan se, että vastaajista 85 % edusti kasvattajia, jotka saavat ympäristötuen erityistukea alkuperäisrotujen kasvattamiseen. Kasvattajat, joiden toimintaa kuvataan vaistonvaraiseksi ja emotionaalisten mielentilojen säätelemäksi tuskin kuuluvat tähän joukkoon. Suurin osa tukea saamattomista kasvattajista oli suuntautunut arvorationaalisesti eli he pitivät muutamia maatiaiseläimiä harrastusmielessä. Tukea saamattomien joukossa olivat myös ne kasvattajat, jotka olivat luopuneet karjasta (kyselyyn saattoivat vastata myös kasvattami- sen lopettaneet henkilöt) tai olivat eläkeikäisiä. Vain harvoin tyypit ovat puhtaita. Useimman tyypitellyn kasvattajan taustalta löytyy toinen ns. piilotyyppi, jonka päämäärät ja tavoitteet ovat ristiriitaisia päätyypin kanssa. Päämäärärationaalisesti suuntautuneella suurkasvattajalla on karjan joukossa pelkästä ilosta tuottamatonta lapinlehmää, arvorationaali- sesti suuntautunut muutamaa lammasta harrastuksena kasvattava palkkatyö- läinen lisäisi lammaskatrastaan, jos pääsi tukien piiriin ja aina suomankarjaa kasvattanut traditionaalisesti suuntautunut karjankasvattaja pitää maatiaiskar- jaa toimeentulon takia. Mutta miksei päämäärärationaalinen kasvattaja teu- rasta mahoa lapinlehmäänsä ja arvorationaalinen kasvattaja tyydy vain har- rastamaan lampaankasvatusta? Saattaisiko ajatella, että piilotyypit ovat kuin maatiaisrotujen kasvattamisen jäänteitä tai jälkiä menneisyydestä ja tuovat 173 tähän päivään heijastuksen äideistämme ja esiäideistämme karjankasvattajina (naisethan Suomessa ovat yleisimmin lehmät ja lampaat hoitaneet). Kasvatta- jien päämäärien ristiriitaisuus suhteessa maatiaisten kasvattamiseen on haas- tavaa ja mahdollisuuksiakin antavaa suunniteltaessa keinoja, joilla useampia karjankasvattajia saataisiin suopeammiksi maatiaisrotuja kohtaan. Rationaalisesti suuntautuneilla kasvattajilla on selkä päämäärä ja motiivi toiminnassaan. Päämäärärationaaliselle kasvattajalle eli hyödyntavoittelijalle, kuten tyypin voi nimetä, maatiaisrotuinen eläin merkitsee ennen kaikkea tuotantoeläintä ja tuloja ja arvorationaaliselle kasvattajalle eli nautiskelijalle lemmikkiä ja mielihyvää. Ei-rationaalisten tyyppien toimintaa selkeän pää- määrän sijasta ohjaavat perinteet ja tunteet. Traditionaalisesti suuntautunut kasvattaja eli säilyttäjät pitää maatiaiseläimiä, koska heidän tilallaan on niitä aina ollut. Mutta miten voidaan lähestyä hyödyntavoittelijaa, nautiskelijaa, säilyttäjää ja tuntemattomaksi jäänyttä affektiivisesti suuntautunutta kasvattajaa? Onko mahdollista saada heidät motivoitumaan alkuperäisrotujen kasvattamista yhdellä ja samalla keinolla? Tyypittelyä voi hyödyntää pohdittaessa ohjaus- keinoja, joiden avulla alkuperäisrotujen eläinmäärää maassamme lisätään ja kasvattamisesta tehdään kannustavaa. Karjan koolla voidaan ainakin osittain selittää typpiin kuulumista tai kuulu- mattomuutta. Tyypittelyä tehdessä selvisi, että suurten puhtaiden maatiaiskar- jojen kasvattajat ovat tyypiltään lähes poikkeuksetta päämäärärationaalisesti suuntautuneita ja piilotyypiltään traditionaalisesti suuntautuneita. Heidän taustastaan löytyvät vahvat maatiaiskarjan kasvattamisen perinteet. Muuta- man maatiaisen kasvattajat voivat suuntautua päämäärä- tai arvorationaalises- ti. Arvorationaaliset kasvattajat voidaan karjan koon ja rodun mukaan jakaa kahteen ryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat muutaman eläimen har- rastajakasvattajat, jotka saavat toimeentulonsa palkkatöistä ja joille maatiais- ten kasvattaminen on lähinnä elämäntapa. Toinen ryhmä taas muodostuu karjankasvattajista, joilla on suuri valtarotuinen karja ja siinä mukana ilona ja monipuolistajana muutama maatiainen. Entä kasvattajat 100 vuotta sitten? Miten voi tyypitellä kasvattajat aikana, jolloin maatiaiset olivat tavallisin lammas- ja nautarotu ja tuottoisat valtaro- dut tekivät tuloaan ulkomailta? Osa karjankasvattajista uskoi omiin kotoisiin rotuihin ja osa paremman tuotoksen nimissä halusi ne unohtaa? Tuntuu to- dennäköiseltä, että 1900-luvun alussa päämäärärationaalisesti suuntautuneet maatiaisrotuisten eläinten kasvattajat arvostivat eläimen tuotosta ja jalostusta, mutta olivat päätyneet maatiaisiin, koska uskoivat niiden parhaiten sopeutu- van vallitseviin olosuhteisiin. Suuri osa kasvattajista oli varmaankin suuntau- tunut traditionaalisesti ja kasvatti sen kaltaista karjaa, ilman suurempaa miet- timistä, mitä heillä ja naapureissa oli aina ollut eli usein hyvin sekarotuista maatiaiskarjaa. Mahdollisuudet ja halukkuus vaikuttaa jalostukseen olivat olemattomat. Päämääränä traditionaalisesti suuntautuneella kasvattajalla oli toimeentulo. 174 Mutta mihin tyyppiin kuuluivat he, jotka yhdistivät maatiaisrotujen kasvat- tamiseen isänmaallisuuden, ylpeyden ja rakkauden ja arvostivat maatiaisten ulkoiset ominaisuudet tuotanto-ominaisuuksien ohi. He, joita suomenayr- shiren -kasvattajat pitivät vanhoillisina ja jälkeenjääneinä. Samoja piirteitä heistä löytynee kun tämän päivän arvorationaalisesti suuntautuneista kasvat- tajista, joille maatiaiset ovat harrastus ja mielihyvän lähde. Affektiivisesti suuntautuneita kasvattajia on yhtä vaikea löytää sadan vuoden takaa kuin tänä päivänäkin. Nykyään samoin kuin 1900-luvun vaihteessa maatiaisrodut kokivat las- kusuhdanteen jälkeen nousukauden ja uuden arvostuksen ajan. Mutta miten tyypittely olisi onnistunut sodan jälkeen, 50- ja 60-luvun maatiaisten kasvat- tajien piirissä? Silloin, kun vain harva traditionaaliseksi lukeutuva kasvattaja sitkeästi ja jälkeenjääneen maineesta välittämättä piti maatiaisiaan. Onko sosiaalisen toiminnan typologia erilainen silloin, kun toiminta elää nousu- kautta tai laskukautta? Kuva 68. Kauan eläkööt maatiaiseläimet (Kuva: Outi Leppäkumpu) 11 Esimerkkiyritykset Taina Lilja1) ja Miia Karja2) 1)Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Taloustutkimus, Luutnantintie 13, 00410 Hel- sinki, etunimi.sukunimi@mtt.fi, 2)Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Kasvintuotannon tutkimus, 31600 Jokioinen, etunimi.sukunimi @helsinki.fi Tutkimuksessamme oli kahdeksan case -tapausta. Maatiaiseläinten kasvatta- mista tarkastellaan viljelijöiden, muun alan yrittäjien, yksityishenkilön ja koulutilan eli julkisen säilyttäjätahon edustajan kautta. Lisäksi käytiin tutus- tumassa toiseen koulutilaan ja kahteen vankilatilaan, joista Pelson vankilati- 175 lasta on kuvaus case-esimerkkitilojen yhteydessä. Otos kuvastaa maa- tiaiseläinten kasvattamisen eri vaihtoehtoja. Kyseiset kahdeksan haastateltua valittiin keväällä 2005 maatiaiseläinten kasvattamista käsitelleeseen kyselyyn (jatkossa kasvattajakysely) vastanneen 310 kasvattajan joukosta. Case - tilojemme kautta saatu tieto ei varmaankaan anna täydellistä kuvaa maa- tiaiseläinyrittäjyydestä ja maatiaiseläinten muista kasvattamisenmuodoista Suomessa. Haastateltujen löytämiseksi kyselyyn vastanneiden kasvattajien joukosta asetettiin kuitenkin kriteeriksi, että haastateltavat edustaisivat mah- dollisimman kuvaavasti ja monipuolisesti maatiaiseläinten kasvattamisen eri vaihtoehtoja, jotka tulivat esiin kasvattajakyselyn vastauksia läpikäytäessä. Kriteerin valinta oli onnistunut ja sen myötä valitun kahdeksan erilaisen tilan tai muun kasvattajatahon kautta voidaan tarkastella maatiaiseläinten kasvat- tamisen ja säilyttämisen monipuolista kenttää. Eskolan ja Suorannan (2001) laadullisen tutkimuksen menetelmistä kertovan kirjan mukaan tällainen ai- neistolähtöinen analyysi on tarpeellista erityisesti tarvittaessa perustietoa jonkin ilmiön olemuksesta. Aineistolähtöinen lähestymistapa sopii hyvin maatiaiseläintutkimukseemme. Aineiston muodostavat kahdeksan maatilaa tai muuta kasvattajatahoa ovat erilaisia, mutta niitä yhdistää maatiaiseläimet. Haastatteluun valitut viljelijät ja muut kasvattajat edustavat erilaisia maatiaiseläinten kasvattamisen tapoja. Kasvattajakyselyn aineiston perusteella lähempään tarkasteluun valittiin tau- lukossa X kuvaillut pääasiassa maatiaislehmiä tai -lampaita kasvattavat tahot (osalla kasvattajista oli vähäisessä määrin myös muita alkuperäisrotuisia eläimiä: kanoja, vuohia, hevosia, koiria). Taulukko 9. Maatiaiseläintutkimukseen haastatellut tahot ja niiden edustamat maatiaiseläinten kasvattamisen muodot Haastattelut case -kohteilla tehtiin loppukesästä ja alkusyksystä 2005 noin 116 kilometrin säteellä Jokioisista lähimmän paikan sijaitessa noin 80 kilo- metrin ja kauimmaisen noin 160 kilometrin päässä. Jokioisilla sijaitsee Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus (MTT). Kukin haastattelu kesti noin 1) Maatiaiskarja maidontuottajana maatilalla (ID-411) 2) Maatiaiset maidontuotantotilalla, jossa myös maatilamatkailua ja suo- ramyyntiä (ID-84) 3) Maatiaiset hoivapalveluyrityksessä (ID-526) 4) Maatiaiset perinnebiotooppien hoitajina (ID-79) 5) Maatiaiset lemmikkeinä (ID-515) 6) Maatiaislehmät suurella karjatilalla valtarotuisen karjan lisänä (ID-176) 7) Värillisiin suomenlampaisiin erikoistunut lampuri (ID-363) 8) Koulutila (ID-457) 176 kaksi tuntia. Haastattelut nauhoitettiin ja litteroitiin eli kirjoitettiin auki (ää- nitteet siirrettiin kirjoitusasuun). Haastattelujen lisäksi kasvattajien eläimiä kuvattiin. Haastatteluihin osallistui viisi miestä ja viisi naista, sillä haastatte- luissa saattoi olla mukana sekä isäntä että emäntä tai yrittäjäpariskunta; yleensä haastateltuja oli kuitenkin vain yksi. Haastateltujen keski-ikä oli 39,9 vuotta, mikä vastaa myös kasvattajakyselyn tulosta. Ikä ei kuitenkaan ollut kriteeri case -tilojen valinnassa vaan saada kuva erilaisista tavoista kasvattaa maatiaiseläimiä. Teemahaastatteluissa kasvattajien kanssa keskusteltiin ja heiltä kysyttiin suomenkarjan ja suomenlampaiden kasvattamisesta. Teemoja ja niihin liitty- viä tarkentavia kysymyksiä olivat muun muassa: Tilaan ja/tai kasvattajaan liittyvät tiedot, tilahistoria, nykytilanne ja jatko- suunnitelmat, maatiaiseläinyrittäjyyden motiivit, käytännöt ja kehittämistar- peet: miksi tila on aloittanut maatiaiseläinten kasvattamisen ja mikä on pitä- nyt kiinnostusta yllä; maatiaiset tilan (yritys)toiminnassa, maatiaisten merki- tykset (taloudelliset ja muut), maatiaisten erityisominaisuudet (yri- tys)toiminnan näkökulmasta; maatiaisten uhat ja mahdollisuudet; asiakaskun- ta; tuotteiden markkinointi; (yritys)toimintaan liittyvä yhteistyö, sidosryhmä- työ, ulkoinen tuki ja kuuluminen alan yhdistyksiin, maatiaisten hoitoon liitty- vät käytännön kysymykset: maatiaiseläimet ja tuotantoteknologia; maatiais- ten ruokinta valtarotuihin nähden; maatiaisten laitumenkäyttö, maatiaiseläin- ten ominaisuudet ja kasvattajien suhde eläimiin: millainen on hyvä maa- tiaiseläin; maatiaiseläinten jalostaminen; ja ohjauskeinot ja tulevaisuus: ko- kemuksia maatalouden ympäristötuen erityistukiin kuuluvasta alkuperäisrotu- jen kasvattamistuesta ja ko. tuen merkityksestä; suhtautuminen maatiaisiin suomalaisessa yhteiskunnassa; maatiaisten rooli tulevaisuuden maataloudessa ja yleensä Suomessa; maatiaistuotteiden mahdollisuudet. 11.1 Maatiaiskarja maidontuottajana maatilalla Tällä lypsykarjatilalla on keskitytty suomenkarjan kasvattamiseen. Haastatte- lun aikaan tilalla oli noin 30 lehmää ja saman verran nuortakarjaa, joista pää- osa on länsisuomenkarjaa sekä muutama pohjoissuomenkarja- ja itäsuomen- karjaeläin. Tila työllistää nuoren isännän ja hänen äitinsä. Tilalla on tehty sukupolvenvaihdos, joten nuori isäntä vastaa tilasta vanhan emännän auttaes- sa lypsytöissä. Kaksi muuta lasta asuvat tahoillaan. Vanhan emännän lap- suudenkodissa on ollut aina karjaa. Hänen äitinsä oli tuonut kyyttölehmän mukanaan Karjalasta. Emäntä toi naimisiin mentyään taloon kaksi nuorta länsisuomenkarjalehmää. Talossa ei entuudestaan ollut kuin kolme ayrshire- rotuista lehmää, joista yksi maho ja kaksi vanhoja lehmiä. Emännän mukaan hänen miehensä ja tämän sisko: ”(…) ne ei ollu vissiin oikein hyviä karjaih- misiä”. Sitten emäntä osti miehensä kanssa kaksi länsisuomenkarjaeläintä lisää lähitienoilta ja siitä lähtien suomenkarjan määrä tilalla on kasvanut. Emäntä kuvaileekin itseään sanoen: ”Mä olen ollut ikäni lehmiin hullu kuten näkyy tuolla pellolla”. 177 Kuva 69. Suomenkarjatilan eläimiä laitumella (Kuva: Miia Karja) Tila on läheisen päätilan vanha torppa. Alun perin tilalla oli seitsemän heh- taaria peltoa, mutta nykyään vuokrapellot mukaan lukien peltopinta-ala on noin 60 hehtaaria. Tilalla eikä lähitiloillakaan ole perinnebiotooppeja tai mui- ta luonnonlaitumia, sillä jos hakamaita onkin ollut, ne on raivattu jo kauan sitten pelloiksi. Metsää on muutama hehtaari, mutta sieltä saa puutavaraa lähinnä omaa käyttöön. Tilan päätuotantosuunta on aina ollut lypsykarjatalo- us. Nuori isäntä voisi ajatella koneurakointia lisätoimeksi tilalle. Lehmät ovat olleet aina suomenkarjaneläimiä, lähinnä länsisuomenkarjaa. Joskus on ollut myös muutama holstein-friisiläinen ja 1970-luvulla suomenkarja- ja holstein- friisiläisristeytys. Tilan pohjoissuomenlehmistä paras lypsää yli 7500 kiloa vuodessa. Maito myydään meijeriin. Ternimaidolle on kysyntää lähiympäris- tössä, ja se myydään kaikki mitä vaan tarjolla on. Suomenkarjan maidossa on valtarotuja hieman enemmän valkuaista, ja koska valkuaisesta maksetaan, näkyy se, joskin vain vähän, maitotilissä. Isäntä näkee, että periaatteessa maatiaislehmien maidolle pitäisi olla omat markkinat. Se ei vaan onnistu, koska meijerit ovat keskittyneet muutamaan isoon yksikköön. Lisäksi maidon keräily olisi haasteellista, koska pelkkiä suomenkarjatiloja ei ole kuin koural- linen ja toisaalta valtarotuisten joukossa olevien maito pitäisi ottaa talteen erikseen. Tila myy eloon menevät eläimet pääasiassa kotieläinjalostuskes- kuksen kautta, sillä se on varmempi tapa saada hyvä paikka eläimelle. Myös tilalta suoraan osataan kysyä myytävissä olevia eläimiä. Lihaksi menevät eläimet myydään teuraiksi Paimioon tai Helsinkiin. Osa lihoiksi menevistä vasikoista kasvatetaan itse, mutta pääasiassa vasikat toimitetaan kahdelle lihakarjaa kasvattavalle naapurille. Jos vasikoita ei ole saanut toimitettua naapuritiloille, niin A-tuottajat on ostanut ne ternivasikoiksi kasvatukseen; käsiin eläimet eivät siis koskaan ole jääneet. 178 Kuva 70. Tilan nuorkarja poseeraa, ujoin on takarivissä (Kuva: Miia Karja) Karja on pääosin omien eläinten jälkeläisiä ja tilalla on kokeiltu alkionhuuh- telua. Haastatteluhetkellä tilalla olikin yksi alkiovasikka. Nykyisillä hinnoilla hyötyihin nähden isäntä ei kuitenkaan näe alkiohuuhtelua kannattavana toi- mintana varsinkin, kun suomenkarjalla siihen liittyy riski, että hyvästäkin emästä voi tulla tuottamaton jälkeläinen. Tilalle myös ostetaan aina silloin tällöin hyviä yksilöitä. Suomenkarjan jalostuksessa tilalla kiinnitetään huo- miota mm. rakenteeseen, kokoon, jalkoihin, yleiseen rakenteeseen, hyvään utarerakenteeseen ja tiinehtyvyyteen. Eläimille jutellaan paljon ja niitä rapsu- tellaan, jotta niistä tulisi helppoja käsitellä. Hiehoja myydään vuosittain muu- tamia ja osa tilan sonneista on jalostussonneja. Tilan eläimillä on siis menek- kiä ja näyttelytoiminta lisää tilan tunnettuutta ja eläinten menestystä. Välitön- tä eläinmäärän lisäystä ei ole tiedossa tilalla, mutta isäntää lainaten: ”Niin no ei sitä nyt eläkeikään kyllä pääse tolla systeemillä millään”. Koneyhteistyötä on muutaman naapurin kanssa. Tilalla on parsinavetta, jossa on lyhytpar- sisysteemi ja automaattiruokinta. Navetan vanha osa on rakennettu 1940- luvun lopulla. Remontointi ja laajennus on tehty 1990-luvun lopussa. Nave- tan rakentamisessa on otettu huomioon, että osa eläimistä saattaa olla isom- pikokoisia ja sen takia navetan toisessa päässä parret ovat pidempiä kuin navetan toisessa päässä. Eläinten ruokinnassa käytetään erittäin hyviä rehuja hyvän tuotoksen saavuttamiseksi ja eläinten hyvän terveyden vuoksi. Ruokin- tasysteemiä on järkeistetty automaattisella ruokinnalla. Myös säilörehu tulee tornista automaattisesti, jolloin talvipakkasilla, jos traktorille ei muutakaan käyttöä ole, sitä ei tarvitse käynnistää pelkästään rehunhakuun. Myös kuiva- heinää annetaan erityisesti vasikoille, mutta myös lehmille vähän, poikiville enemmänkin. Vanhan emännän mukaan: ”Se on sellanen hyvä terveysrehu lehmille”. Suomenkarjan kasvattamisen motiiveista vanha emäntä sanoo, että hän on ollut aina tykännyt niistä ja toisaalta ne ovat aina lypsäneet. Emännän mu- 179 kaan suomenkarjaa heillä ei varmaan olisikaan, jos ne eivät olisi lypsäneet. Suomenkarjaa pidetäänkin tilalla tuotantomielessä kuten valtarotuja muilla tiloilla. Myös nuoren isännän mukaan suomenkarja on kilpailukykyinen ayr- shiren kanssa varsinkin, kun suomenkarjalle saa alkuperäisrotutuen. Suo- menkarjan pitämisen etuina molemmat haastattelut mainitsevat myös sarvet- tomuuden ja sen, ettei niitä tarvitse nupouttaa. Varsinkaan vanha emäntä ei tykkää siitä touhusta. Eläimet ovat yhtä terveitä kuin muidenkin viljelijöiden eläimet. Luonteeltaan ne ovat temperamenttisempia kuin valtarodut, mutta eläinten välillä on paljon eroa. Päämääränä tuotannossa on se, että tilan suo- menkarjalehmien tulee tuottaa, jotta karjan taso pysyy hyvänä. Nuoren isännän mukaan suomenkarja tai maatiaislehmät eivät tee yrittäjyy- destä sen kummempaa kuin mitä se varmaan olisi minkä tahansa rotuisen lehmän kanssa ”ei se kysymys muutu siitä sen kummemmaksi”. Tuotos onkin se tekijä, mikä tekee suomenkarjanpidosta kannattavaa. Lisäksi hiehoista on saanut valtarodun hiehoja paremman hinnan. Tämä tosin ei isännän mukaan ole välttämättä pysyvä tilanne. Toimintaa hankaloittaa toisaalta se, että suo- menkarjan joukossa joutuu tekemään karsintaa enemmän kuin valtarotuisilla. Valtaroduilla tätä jalostusta on tehty jo vuosikymmeniä ja huonot suvut on jalostettu pois. Isännän mukaan maatiaiskarja ei ole uhka maatilan pitämisel- le, päinvastoin mahdollisesti vahvuus pitkällä juoksulla. Suomenkarjan pitä- misen motiiveista yksi on se, että täytyyhän jonkun pitää niitä, sillä muuten eläimet loppuvat kokonaan. Isäntäväki ei osaa mainita mitään erityisominai- suuksia, joita suomenkarjalla saattaisi olla heidän maatilan toiminnassa. Suomenkarja on tällä tilalla maidontuottajina. Siten suomenkarjaa ei tilalla taloudellisesti hyödynnetä muutoin kuin mai- dontuotannossa. Lehmiä voi kyllä niin halutessaan aivan vapaasti käydä kat- somassa laitumella. Lähiseuduilla ei ole muita suomenkarjan kasvattajia, joten yhteistyömahdollisuudet suomenkarja-asioissa alueella ovat heikkoja. Yhteydenpito muihin suomenkarjakasvattajiin tapahtuu lähinnä puhelimitse. Silloin kyseessä ovat lähinnä jalostukseen liittyvät kysymykset. Koulutuk- seen tai neuvontaan suomenkarja-asioissa ei ole tarvetta, sillä nuoren isännän sanoin: ”onko ne nyt sinänsä sen kummempia elukoita ku mitkään muut- kaan”. Lisäksi tosiasia on, että useilla suomenkarjakasvattajilla on itsellään hyvin paljon käytännön kokemuksen mukanaan tuomaa tietoa maatiaislehmi- en kasvattamisesta, enemmän kuin muilla. Isäntäväen mukaan yhteistyö siementäjien, jalostusneuvojien, viranomaisten ja muiden tahojen kanssa toimii hyvin. FABA:n jalostusneuvoja tekee jalostussuunnitelman tilan eläi- mille. Emäntä on käynyt muutamia kertoja Suomen Alkuperäiskarja ry:n tilaisuuksissa kuten suomenkarjakasvattajien tapaamisessa, joka on kerran pidetty myös kyseisellä tilalla. Tila ei kuitenkaan ole ko. yhdistyksen jäsen. Etäisyydet suomenkarjatilojen välillä ovat pitkät ja siksi tapaamisiin pystyy osallistumaan vain harvoin. Yhteistyö maatiaiskarjan kasvattajien välillä olisi nuoresta isännästä kuitenkin paikallaan. Välimatkojen vuoksi ajatuksia voisi vaihtaa vaikka internetissä, tosin sellainen yhteydenpito vie paljon aikaa, joka muutenkin on kortilla. Tila on lypsykarjakerhon jäsen ja nuori isäntä toimii 180 sen johtokunnan jäsenenä aktiivisesti. Isäntä on valittu johtokunnan jäseneksi nimenomaan suomenkarjatilallisten edustajaksi; kerho kun on kaikkien rotu- jen yhteinen. Lypsykarjakerho järjestää näyttelyitä, tuotoskilpailuja ja retkiä sekä matkoja kotimaassa että ulkomailla. Maaseutukeskuksen alainen maito- tilavaliokunta puolestaan päättää mm. tarkkailun sisällöstä ja tarkkailumak- suista. Karjakerhon toiminnan tärkein anti nuoren isännän mukaan on se, että tapaa muita eteenpäin pyrkiviä viljelijöitä, joita muuten ei kerhon laajan toi- mialueen vuoksi pysty tapaamaan. Nuori isäntä on myös meijerin johtokun- nassa. Se on hyvä näköalapaikka meijerialan suhdanteisiin ja siellä meijerin väki ja viljelijäporras vaihtavat näkemyksiä ja kuulumisia. Tila on hakenut ja saanut alkuperäisrotutukea vuodesta 1995 alkaen. Tuki ei ole elinehto suomenkarjan kasvattamiselle tilalla, mutta kannustimena se toimii hyvin: ”Niin kai niitä ois muutenkin mutta ainahan se tietysti on eteen- päin niin kuin mä sanoin kai se euro kannattaa ottaa mistä sen sattuu saa- maan”. Tuen saaminen on ”aina kotiin päin”. Mihin tahansa ehtoihin tilalla ei kuitenkaan haluta sitoutua, vaan tuen saamisen ehdoilla on suuri merkitys: ”No se taas riippuu kyllähän raha aina kelpaa mutta mitä mitä tota se tuo vaatimuksia sitten ne se on vähän siitä kii”. Sopimuskauden päättyessä uusi sopimus tehdään, jos ehdot ovat kunnossa. Tilalla ollaan oltu tyytyväisiä alkuperäisrotutukeen, mutta sopimuseläinten yksilöintiä ja sitä kautta seuraa- vaa välitöntä ilmoitusvelvollisuutta ja korvaavien eläimien hankintaa pide- tään hankalana ja paljon työtä teettävänä. Isännän mukaan kätevämpää olisi, jos sopimukseen voisi ilmoittaa vaikka eläinten keskiluvun. Lemmik- kieläiminä suomenkarjaa pitävien ja siis heidän, jotka eivät eläimiä tarvitse, ei nuoren isännän mielestä tarvitsisi saada tukea, emännän mielestä heille voisi suunnata pienempää tukea. Isäntäväen mielestä olisi hyvä, että suomen- karjaa olisi valtarotuisten joukossa jokaisessa navetassa. Siten myös suurem- pi joukko viljelijöitä huomaisi, että suomenkarja kyllä lypsää. Kuva 71. Välkky-karjatilanäyttelyssä Tampereella (Kuva: Miia Karja) 181 Suhtautuminen maatiaiseläimiin on kohentunut viime aikoina vaikkakin jot- kut tehotuottaja-viljelijät eivät ymmärrä suomenkarjan kasvattamista. Yleen- sä muut viljelijät ovat joko kiinnostuneita tai sitten he eivät välitä lainkaan suomenkarjasta. Emännän mukaan maatiaiseläimistä kiinnostuneita on nyt enemmän kuin esimerkiksi 1970-luvulla. Tosin haastattelussa tuli myös esiin, että tilalla käyvät ihmiset eivät välttämättä tunnista rotua suomenkarjaksi. Isäntäväen mielestä luomuviljelijät saattaisivat olla kiinnostuneita maa- tiaiseläinten kasvattamisesta. Nuoren isännän mukaan suomenkarjan kasvat- tamisesta saatetaan myös hänen tilansa kohdalla vetää usein se johtopäätös, että tilan tuotanto on luonnonmukaista tuotantoa. Haastatellulla tilalla viljel- lään ja hoidetaan karjaa kuitenkin tavanomaisin tuotantomenetelmin. Isännän sanoin: ”Se on aika jännä että joskus kun tulee puhetta että mulla on suo- menkarjaa niin kaikki meinaa ilman muuta että sä oot luomussa muutenkin en kyllä satu oleen enkä peltoviljelyssä ikinä siirrykään tai no eihän sitä tiedä mutta ei nyt ainakaan näillä näkymin”. Suomenkarja sopii luomutuotantoon mm. luonnollisen nupoutensa ansiosta. Myös sellaiset viljelijät voisivat olla kiinnostuneita suomenkarjasta, jotka vaan haluavat vaihtelua. Valtarotujen joukkoon muutaman maatiaislehmän haluavia voisi myös olla. Isännän mie- lestä maatiaislehmien mahdollisuuksista suomenkarjanmaidon korkeampi valkuaispitoisuus ja sen myötä paremmat juustoutumisominaisuudet ovat jääneet maatiaisväen keskuudessa suuremmatta huomiotta. Ajatus, että meije- ri saa maatiaislehmien maidosta enemmän juustoa ja siksi voisi maksaa nii- den maidosta parempaa hintaa, ei saa kuitenkaan suurta kannatusta isännältä, koska juuston valmistus ei ole kannattavaa kotimaisen juuston kulutuksen vähetessä ja koska katteet tehdään tuoretuotteilla. Suomenkarja tulee isäntäväen mielestä säilyttää perinteiden vuoksi ja koska erityisesti länsisuomenkarja lypsää lähes yhtä hyvin kuin valtarotuiset. Tilalla nähdään, että suomenkarja on tuotantorotu siinä kuin valtarodutkin. Tilan suhtautumista maatiaiseläimiin kuvannee hyvin isännän lausahdukset: ”Niin kai se nyt rikkaus on kun oma lehmärotu on olemassa vaikka kai niitä on melki joka maalla omansa mutta niistä on varmaan jo osa kuollu sukupuut- toon mutta onhan sillä tiedä nyt niin tärkee mutta oma lisänsä kuitenkin” ja ”En mä niitä koskaan oo pitänyt ihmeellisinä joku joskus ihmettelee että kun on tollasia lehmiä mutta niihin kun on tottunut ja niit on aina ollu niin eihin niihin suhtaudu sen ihmeellisimmin joku muu suhtautuu ayrshireihin”. Isän- nän mielestä maatiaislehmät lisäävät monimuotoisuutta. Isäntäväki näkee, että suomenkarja säilyy parhaiten tuotantoeläimenä lypsy- karjataloudessa. Imettäjäemoksi suomenkarjasta ei ole, ainakaan suurilypsyi- sistä länsisuomenlehmistä, ja itäsuomenkarja on puolestaan hyvin pieniko- koista emolehmäksi; emännän mukaan: ”Se on vaan koriste”. Isännän mieles- tä kukaan ei erityisemmin ole vastuussa suomenkarjan säilymisestä, mutta huonolla politiikalla maatiaiseläimet saadaan loppumaan. Tehotuotantoyksi- öiden lisääntyminen saattaa isännän mielestä olla uhka maatiaiseläinten kas- vattamisen jatkumiselle, mutta toisaalta hän näkee suomenkarjan kasvattami- sen sadan lehmän yksikössä aivan yhtä mahdolliseksi kuin valtarotuistenkin 182 kasvattamisen. Alkuperäisrotutuella on merkityksensä kannattavuudessa. Isännän mielestä maatiaislehmät säilyvät parhaiten ja luontaisesti tuotannossa kuten tähänkin asti: ”No en mä sitä nyt oikeen kestävänä ratkaisuna pidä että kyllä se maataloustuotannon kautta täytyy hoitua että tietysti kyllähän näillä kotieläinpihoillakin on niilläkin oma merkityksensä ja kaikki kunnia sille asialle mutta en mä nyt oikeen pitkässä juoksussa jaksa uskoo niitten säilyt- tämiseen pelkästään siinä muodossa”. Vaikka tällä hetkellä maatiaisten rooli maataloussektorilla on aika marginaalinen, toivoo isäntä niiden roolin näky- vyyden kirkastuvan jatkossa: ”(…) mutta voihan olla jossain vaiheessa just näitä maidon juustoutumisominaisuuksia sun muita tarvitaan niin sittenhän se voi olla hyvinkin tärkee voihan sitä tulla periaatteessa vaikka yhessä yössä isojakin muutoksia maidon hinnoitteluun että siinä mielessä ei nyt ainakaan hukkamaan pidä päästää”. 11.2 Maatiaiset maidontuotantotilalla, jossa myös maatilamatkailua ja suoramyyntiä Rannikkoalueella sijaitsevalla kotieläintilalla on yli 450 vuoden historia ky- seisellä paikalla. Aikaisemmin kalastus oli tilan pääelinkeino, mutta myös maataloutta on harjoitettu aina. Sittemmin kalastuksesta on luovuttu ja maata- loudesta on muodostunut pääelinkeino. Tilalla on tehty viimeisin sukupol- venvaihdos vuodenvaihteessa 2004/2005. Tilan emäntä on syntynyt 1980- luvun alussa ja on koulutustaustaltaan agrologi (AMK). Lypsykarjataloudesta muodostui päätuotantosuunta 1970-luvulta lähtien, jolloin emännän van- hemmat alkoivat pitää tilaa. Tilalla oli suomenayrshirejä ja holstein- friisiläisiä, ja vielä 1970-luvulla muutama maatiainen. Suomenkarjasta luo- vuttiin 1960- ja -70-luvuilla silloisen trendin mukaisesti. Ennen sukupolvenvaihdosta tilalla oli reilusti alle kymmenen lypsävää ja tilan tuotantosuuntaa oli alettu muuttaa kohti luonnonmukaista emolehmätuo- tantoa. Haastattelun aikaan tilalla oli 19 lypsävää, joista 11 länsisuomenkar- jan, kolme itäsuomenkarjan, yksi pohjoissuomenkarjan ja neljä holstein- friisiläistä lehmää. Nuorkarjaa on suurin piirtein samassa suhteessa kuin leh- miä. Lypsykarjatalouden lisäksi tilalla viljellään avomaan- ja puutarhakasveja kuten porkkanaa, punajuurta ja perunaa. Peltoviljelytuotteet ja tinkimaitoa myydään suoraan tilalta ja parin turkulaisen ruokapiirin kautta. Suoramyyn- tiasiakkaita käy tilalla kolmen päivän aukioloaikoina kesäisin 10–15 asiakas- ta päivässä, mutta talviaikaan voi olla, ettei päivässä käy ketään. Kesäaikana käy mökkiläisiä (kunta on kesämökkialuetta; kunnassa on asukkaita 250 ja kesämökkiläisiä reilusti yli tuhat) ja muita lomanviettäjiä. Lisäksi tilalla käy paikkakuntalaisia ja kauempanakin asuvia vakioasiakkaita. Maitoa suoraan tilalta hakevat asiakkaat ostavat nimenomaan luomumaitoa eivätkä suomen- karjan maitoa. Emännän mukaan he eivät ole niin tietoisia koko suomenkar- ja-asiasta, että osaisivat kysyä suomenkarjamaitoa. Suurempia juuresmääriä myydään tilalta Sipooseen, jossa isompi ostaja pesee, pakkaa ja lähettää tuot- teet eteenpäin. Nämä isommat määrät tila toimittaa ensin lähikaupunkiin, 183 mistä toinen luomuviljelijä toimittaa tuotteet eteenpäin samalla, kun vie omia tuotteitaan. Tilan tuottama luomumaito menee tavallisen maidon joukkoon, sillä sikäläisen meijerin mukaan maidon haku tilalta luomumaitona ei ole kannattavaa syrjäisen sijainnin vuoksi: tila ei sijaitse luomumaidon keruureit- tien varrella. Näin tilalta jää saamatta maidon luomulisä, joka emännän muis- teleman mukaan oli vuonna 2005 viisi senttiä per litra. Kuvat 72a ja b. Lypsylle menossa (Kuvat: Miia Karja) Tilan holstein-friisiläiset eivät ole jalostuksellisesti kauhean hyviä, minkä vuoksi erityisesti kaksi niistä lypsää hyvin laihaa eli vähän rasvaa ja valkuais- ta sisältävää maitoa vaikkakin litroissa enemmän kuin suomenkarja. Tämä näkyy siten, että holstein-friisiläisten ollessa ummessa, maidon rasva ja val- kuainen nousevat ja poikimisen jälkeen maidon rasva on keskimääräistä alempi. Emännän mukaan suomenkarja nostaa maidon keskimääräistä valku- ais- ja rasvapitoisuutta ja ”pitää sen jossain kohtuudessa”. Tilan sonnivasikat menevät ternivasikoina LSO Foodsin kautta välitykseen. Vasikat menevät tavanomaisille tiloille, sillä lähiseudulla ei ole muita luomukotieläintiloja. Myös teuraseläimet menevät LSO:n kautta usein Paimioon teurastettaviksi. Vasikat saa välitykseen ja eläimet teuraaksi hyvin vaikka emännällä onkin ollut puhetta teurasauto- ja välitysautokuljettajien kanssa, etteivät he mielel- lään ota suomenkarjavasikoita, mutta isomman vasikkamäärän mukana ne kyllä menevät. Metsätalous on luonnollinen osa tilan toimintaa. Lisäksi tilalla on maatilama- joitusta sivuelinkeinona. Tilalla on hyvät edellytykset matkailutoimintaan jo lähtökohtaisesti, sillä tila sijaitsee aivan Saariston rengasreitin varrella. Tilan peltoviljely on ollut luonnonmukaisen tuotannon mukaista 1990-luvun alusta. Tilalla siirryttiin luonnonmukaiseen kotieläintuotantoon ja samalla suomen- karjan kasvattamiseen lypsylehminä 2000-luvun alussa navettapalon myötä: silloin piti miettiä, kuinka jatkaa eteenpäin. Tilalla haluttiin pitää karjaa edel- leen ja siinä samalla täytyi hankkia lähes kaikki uudet eläimet. Emännän mukaan tilalla on palattu entiseen: pelloille ehdittiin ajaa apulantaa noin 50 vuotta ja pitää holstein-friisiläis- ja ayrshirelehmiä, mutta nyt on palattu suo- menkarjan kasvattamiseen ja pellotkin hoidetaan niin kuin aikaisemmin. 184 Suomenkarjaa oli ollut tilalla syksyn 2005 haastatteluun mennessä neljä vuot- ta. Emännän mukaan suomenkarjan pidosta on alettu saada tuntumaa ja na- vetta on ollut täysi vuodesta 2004 lukien. Lehmien tuotoksista ei vielä kevään 2005 maatiaiskarjankasvattajakyselyn aikaan ollut varmaa kuvaa, sillä vielä siinä vaiheessa navetta oli vajaatoiminnassa ja tilalla karsittiin huonompia yksilöitä pois. Tilalla on maatalouden ympäristötuen erityistukiin kuuluva sopimus alkuperäiskarjan ja maatiaiskanojen kasvattamisesta. Tilalla harjoi- tettavan luonnonmukaisen tuotannon vuoksi tilalle on tehty myös vastaava erityistukisopimus. Lisäksi tilalla on perinnebiotooppien hoitosopimus me- renrantalaitumen hoidosta. Aluetta laiduntavat hiehot. Kuva 73. Tilan nuorkarja hoitaa merenrantalaidunta (Kuva: Miia Karja) Tilan matkailutoiminta on alkanut jo vuonna 1995 kysynnän myötä: Tilalla kävi matkailijoita kysymässä majoitusta ja nuoren emännän vanhemmat päät- tivät vastata kysyntään rakentamalla ensin yöpymistilaa ja sitten edelleen kysynnän myötä myös pesu- ja keittiötilat. Tilan maatilamajoitustoiminnassa on käytössä piharakennukset. Luhtiaitassa ja toisessa piharakennuksessa on majoitustiloja yöpyjille. Tavallisesti matkailijat viettävät yhden tai kaksi yötä tilalla. Kesäisin yöpyjille on tarjolla aamiainen. Tilan asiakaskunta muodos- tuu kesällä Saariston rengasreitin pyöräilijöistä ja talvisin kalastajista. Emän- nän mukaan esimerkiksi heinäkuisin on toistasataa yöpymistä, mutta toisaalta huonona jää- ja kalatalvena ei ole paljon kävijöitä. Emäntä sanoo matkailun harjoittamisesta tilalla: ”(…) mut on se nyt kuitenkin jonkunmoinen lisä tähän toimintaan”. Tilan resurssit riittävät yöpymis- ja aamiaistarjontaan, muuta ohjelmaa ei ole järjestetty. Mutta niille matkailijoille, jotka ovat kiinnostunei- ta, esitellään maatilaa ja maataloutta. Tällaisia matkailijoita on noin muutama kymmenen vuosittain. Tilan maatilamajoitusta mainostetaan pienemmissä oppaissa, mutta ei suurella volyymillä. Tila on mukana Suomen Vihreässä loma-oppaassa, jossa on esitelty luomumatkailutiloja. Kyseisen oppaan kaut- ta tilalla on ollut yöpyjiä, jotka haluavat nähdä luomutilan arkea ja tulevat 185 ihan sen takia tilalle. Vieraiden kanssa saattaa mennä monta tuntia tilan toi- mintaan tutustuessa. Se on ongelmallista, sillä se vie aikaa ja tilalla on myös muita töitä. Toisaalta majoitustoiminta on niin pientä, ettei tilalle voi palkata ketään sitä varten. Tila työllistää noin 2,5 henkilöä kokopäiväisesti. Emännän avomies käy tilan ulkopuolella töissä, mutta työskentelee tilan töissä iltaisin, viikonloppuisin ja lomien aikana. Emännän vanhemmat asuvat lähellä ja varsinkin vanha isäntä käy lähes päivittäin työskentelemässä tilalla. Emännän sisko käy auttamassa tilan töissä aina silloin tällöin ja sisaruksista vanhin, veli, asuu perheineen muualla. Säilörehu teetetään pyöröpaaliurakoitsijalla. Tuotannonharjoittami- sen tavoite tilalla on saada kustannukset katettua ja itselle jonkinlainen palk- ka. Emännän mukaan tärkein tavoite on pitää toimintaa yllä, pellot viljelyk- sessä, ravinnekierto kunnossa ja eläimet pitkäikäisinä ja terveinä. Emännän mukaan ennemminkin tuotoksesta voi vähän tinkiä: ”Se on luomutila kuiten- kin ni pitää olla itte vähä sit ajatella myös sen mukaisesti et ei ne korkeet tuotokset oo se pääasia pitää se tila elinkelpoisena se ois oikeestaan se tavoi- te”. Muutos luomukotieläintuotantoon ei ollut suuri tilalla, koska lehmät oli ruo- kittu kotoisella viljalla ja laidunnettu. Vain melassia tai valkuaislisää oli os- tettu. Yksi suuremmista muutoksista oli se, että navetan täytyi täyttää luomu- vaatimukset. Navettapalon jälkeen tilalle rakennettiinkin pihatto, jossa mm. ikkunoiden määrä ja pinta-ala sekä kirjanpitosysteemi, ruokintasuunnitelmat ja nupoutukseen (holstein-friisiläiset) liittyvät asiat täyttävät luonnonmukai- sen kotieläintuotannon vaatimukset. Emännän mukaan ainut ero heidän tilal- laan siirtymisessä luomuvalvonnasta takaisin tavanomaiseen kotieläintuotan- toon on se, ettei eläinten osalta tarvitsisi tehdä niin paljon paperitöitä eikä olisi luonnonmukaisen tuotannon tarkastusmaksuja. Nykyisellä eläinmäärällä tilan peltopinta-ala ei riitä rehun tuottamiseen eläimille. Muutaman kilomet- rin päässä sijaitsee pari luomutilaa, joilta on tehty säilörehua. Rehuviljaa tila ostaa jonkun verran myös muilta luomuviljelijöiltä. Tämän vuoksi ja koska tila ei saa maidosta luomulisää ja koska eläimiä laitetaan harvoin pois (jolloin lihasta saa luomulisän), emäntä olikin miettinyt vuonna 2004, ettei eläinten pitämisessä luomuna ole järkeä; vain turhaa paperityötä. Tilanne kuitenkin muuttui vuonna 2005, mistä lähtien on ollut mahdollista saada maatalouden ympäristötuen erityistukea luonnonmukaiseen kotieläintuotantoon. Innostus suomenkarjan kasvattamiseen lähti maatalousalan lehdestä, jossa oli artikkeli suomenkarjaa kasvattavasta tilasta. Emännän isä oli lukenut jutun ja alkanut ajatella, että suomenkarja voisi emännän kuvailuin: ”(…) et se nyt siltaval vois sopii tähän luomumeininkiin jotenki et niinku vähä tilan ima- goon sopii sit myöskin”. Lisäksi emännän mielestä nykyajan jalostetut suo- menayrshiret ja holstein-friisiläiset tuottavat hyvin paljon ja niille pitää olla hyvät, korkealaatuiset rehut. Maatiaiseläimet puolestaan tulevat toimeen huonommillakin rehuilla ja pysyvät terveinä ja lypsävät. Emännän mukaan hän kyllä tiesi suomenkarjaa olevan, mutta hän ei ollut erityisemmin kiinnos- 186 tunut rodusta. Idea rodun vaihtamisesta maatiaisiin oli siis lähtöisin emännän isältä ja: ”(…) Siit sesit siltaval vähä vahingos lähti et”. Emäntä on ollut tyy- tyväinen suomenkarjaan ja neljän vuoden aikana hän on kiintynyt eläimiin sen verran, että hänen mielestään ratkaisu siirtyä maatiaisiin oli oikea. En- simmäiset suomenkarjaneläimet hankittiin tilalle Sukevan vankilasta ja Var- sinais-Suomen alueelta. Tilalla on toistaiseksi myös pari holstein-friisiläistä. Niitä pidetään ainakin niin kauan, että suomenkarjan tuotosta saa vähän nos- tettua. Mielenkiintoa suomenkarjan kasvattamiseen tilalla on pitänyt yllä se, että eläimet ovat emännän mielestä mielenkiintoisempia, uteliaampia ja fik- sumpia. Maatiaislehmät eivät ole tavallisia ja siksi niiden kanssa on mielek- käämpää työskennellä. Emännän mielestä heidän maatiaisiaan voisi ajatella hieman niin kuin lemmikkeinä. Koska suomenkarjaa on ollut tilalla vasta muutaman vuoden, näyttäisivät kannattavuuslaskelmat vielä tässä vaiheessa aika paljon miinusta. Vaikka suomenkarjalehmät tuottavat vähemmän ovat ne muun muassa terveempiä. Siten vaikka tuotoksissa tulee tappiota, tila säästää tuotantopanoksissa. Taloudellisen näkökulman lisäksi tilan suomenkarjalla on merkitystä perin- nebiotooppien hoidossa. Emännän mielestä suomenkarja perinteisenä lypsy- karjarotuna sopii tehtävään paremmin kuin valtarodut. Lisäksi jopa lypsy- lehmille saattaa maistua paremmin ”(…) ojanpohjalt sitä vanhaa kulottunutta ruohoo ku vieres olis ihan hyvää apilapeltoo (…)”. Emännän mielestä suo- menkarja käyttää huonommatkin laitumet hyväkseen. Lisäksi suomenkarjan kasvattaminen on imagokysymys. Vaikka suurin osa esimerkiksi matkaili- joista ei tiedä eri lehmärotujen eroista, kiinnittävät he enemmän huomiota tilan suomenkarjan eläimiin. He, jotka asiasta tietävät, kysyvät ja kommen- toivat maatiaiskarjan kasvatusta. Emännän mielestä suomenkarja on osa koko tilaa ja koska kyseessä on luomutila, niin kokonaisuuteen kuuluu alkuperäis- rotujen vaaliminen. Yhteistyö eri tahojen kuten maaseutukeskuksen neuvojan kanssa ruokinta- suunnitelman osalta on ollut hyvää ja emäntä luottaa eri toimijoihin. Jalos- tusneuvoja tekee jalostussuunnitelman tilan koko karjalle. Emännän mielestä neuvoja on pätevä, sillä hän on kiinnostunut suomenkarjasta. Toisaalta sie- mentäjän kanssa oli alussa ongelmia, sillä ensimmäisiä suomenkarjahiehoja siemennettäessä hän oli emännän mukaan ollut: ”(…) oli tosi tylkee ja sanos et kaikenmaailman tämmössi uusii hullutuksii tulee niinku et tätä tämmöst suomenkarjaa”. Sittemmin suhtautuminen on muuttunut. Toiseksi alueen eläinlääkärit eivät ymmärrä suomenkarjasta mitään ja siksi emäntä on kään- tynyt muiden kuntien eläinlääkärien puoleen, jotka ovat suhtautuneet myön- teisesti asiaan. Muut viljelijät ovat suhtautuneet neutraalisti tilan suomenkar- jan kasvattamiseen. Tietämys suomenkarjasta saattaa viljelijöidenkin kes- kuudessa olla vähäistä, sillä eräs viljatilallinen oli luullut, että tilalla on aloi- tettu emolehmätuotanto, sillä eläimet olivat erinäköisiä kuin valtarotujen lypsylehmät. Emäntä on Suomen Alkuperäiskarjayhdistyksen jäsen. Hänen mielestään yhdistyksen toiminta on keskittynyt pohjoiseen eikä pitkän mat- kan takaa ole resursseja osallistua tapahtumiin. Lisäksi emäntä pitää toimin- 187 taa vähän yksipuolisena ja vain tiettyjen aika harvojen henkilöiden pyörittä- mänä. Varsinais-Suomessa on vähän suomenkarjakasvattajia, joten emännän mielestä kehitettävää kyllä olisi. Hän kuitenkin toivoisi suomenkarja-alalla vasta-alkajana olevana, että suomenkarjaväen kasvattajatapaamisia ja niiden kaltaisia tapahtumia olisi enemmän. Emännän mielestä suomenkarja on sel- västi erilainen rotu ja siksi on tärkeää kuulla kasvattajien kokemuksia ja eri- laisia juttuja suomenkarjaeläimistä ja niiden kasvattamisesta. Erään kotiseu- tumuseon karjanhoitajan kanssa emäntä on ollut puhelimitse yhteydessä ja he ovat keskenään sopineet tutustumiskäynneistä toistensa luona. Emäntä näkee karjanhoitajan potentiaalisena yhteistyötahona: ”(…) et se ole nyt oikeestaan semmonen mikä tulee mieleen et kenen kans täs nyt jonkun verran ollut pu- heissa kenen kans vois sit tehdäkin jotain yhteistyötä mut ei tosiaan sitten täs niinku sanotaan muuten 50 kilometrin säteellä mun tietääkseni oo muita suomenkarjakasvattajia”. Emännän mielestä suomenkarja ei kuulu valtarotuja paremmin vanhoihin navetoihin. Päinvastoin hän oli opiskelujensa yhteydessä tehdyillä tilavierai- luilla nähnyt monessa uudessa navetassa yksi tai kaksi maatiaislehmää. Li- säksi emännän kertoman mukaan: ”(…) oon kysellyt et miten ne niinku pär- jää siel ja muuta niin paremminki melkein ku muut esimerkiksi robottinave- tassa et lähinnä ongelmaksi tulee se et ne olis koko ajan menossa sinne robo- tille (…)”. Lisäksi emäntä on omassa pihatossaan huomannut, että kun suo- menkarja saa olla vapaana, niin silloin niiden uteliaisuus ja oppivaisuus ko- rostuu. Emännän mukaan koko karja (sekä valtarotuiset että suomenkarja) on omatoimista: suomenkarjan joukossa”(…) on ne tietyt suomenkarjalehmät ku osaa avata ne lukot ni ne omatoimisesti lähtevät (talvella) ulkoilemaan ei tartte sit nähdä sitä vaivaa et käy avaamassa”. Toisaalta emäntä näkee, että jos vanhaan parsinavettaan ei ole mahdollisuutta tehdä esimerkiksi ruokinta- laiteinvestointia, pienikokoisemmille ja siten vähempiruokaisille suomenkar- jaeläimille voisi käsin jakaa tarvittavan rehumäärän, mikä ei valtarotuisten kohdalla tulisi kysymykseen. Omaan pihattoon emäntä on suunnitellut väki- rehukioskia. Tähän asti väkirehut on jaettu kaksi kertaa päivässä lypsyn yh- teydessä (nelipaikkainen kalanruotoasema). Kaksi jakokertaa päivässä ei kuitenkaan riitä holstein-friisiläisille ja emäntä oli puhunut terveydenhuol- toeläinlääkärin kanssa, että myös suomenkarjalehmillä väkirehun jako use- ammassa kuin kahdessa erässä saattaisi vaikuttaa tuotokseenkin ja ruokinnas- sa olisi vara lisätä väkirehumäärää. Emäntä on huomannut, että ruokintaopil- lisesti hyvän (D- eli sulavuusarvo 69) rehun syöttämisestä maatiaisten maha on mennyt sekaisin. Maatiaisille maittaa vähän huonompilaatuinenkin säilö- rehu ja laitumilla ne eivät ronkeleita vaan ”just niinko välillä ihmettelee et mitä kaikkee rikkaruohoo ne syövät (…)”. Lisäksi suomenkarja liikkuu lai- tumella aktiivisemmin kuin holstein-friisiläiset. Laitumien aitaamisessa pide- tään huoli, että eläimet pääsevät myös varjoon niin halutessaan. Pyöröpaaliurakoitsija oli emännän mukaan ottanut kerran puheeksi suomen- karjan luonteen ja kysynyt ”eiks noi suomenkarjalehmät o ihan kauhei älli- päit ja vikureit?”. Olivat tilalla vastanneet, ettei se pidä paikkaansa vaan ne 188 ovat rauhallisia ja ihan hyvin lypsettäviä. Maatiaislehmistä ei voi sanoa, että ne olisivat äksympiä tai kiukkuisempia. Päinvastoin emäntä on huomannut laumasta, että ”vaik niil friisiläisil ei niit sarvii olekaan ni kyl ne sit aina huomaa et ku ole vähän isompi sitä voi sit vähä toisel tehdä kiusaa”. Sekä holstein-friisiläiset että suomenkarja hoidetaan tilalla yhtä hyvin, mutta ro- tueroista johtuen suomenkarjaan saa enemmän kontaktia, sillä holstein- friisiläiset eivät ole emännän mukaan kiinnostuneita esimerkiksi rapsuttelusta ja seurustelusta ja toisaalta suomenkarjavasikat tulevat laumasta ensimmäisi- nä tervehtimään. Emännän mielestä hyvä maatiaislehmä on hyvärakenteinen, pitkäikäinen, terve ja kohtuullisesti lypsävä. Suomenkarjan jalostamisessa pitäisi kiinnittää huomiota utarerakenteeseen ja lypsettävyyteen. Tämä on kuitenkin haasteellista, sillä suppean valikoiman vuoksi sonnivalinnoissa joutuu ensimmäisenä kiinnittämään huomiota vähiten sukua olevaan sonniin. Emännän mielestä suomenkarjan säilyttämiseksi voitaisiin käyttää myös al- kionhuuhtelua vaikka heidän tilallaan se ei tulisi kysymykseen luonnonmu- kaisen tuotannon ehtojen vuoksi. Alkioitten pakastamista voisi ajatella hätä- varana, ei hyvän maidontuottajan huuhteluun ja sen ominaisuuksien tehok- kaaseen levittämiseen. Emännän mielestä suomenkarjan perusominaisuuksia eli pienikokoisuutta, sitkeyttä ja kestävyyttä ei pidä jalostaa pois, vaan tulee keskittyä karsimaan virheitä kuten huonoa utarerakennetta. Emännän mielestä maatiaisten pitämi- nen ilman maidontuotantoa ei ole uhka rodun säilymiselle, vaan tärkeää on, että rotu saadaan säilytettyä välttäen sukusiitosta. Emännän mielestä on kui- tenkin tärkeää, että suomenkarja pidetään maidontuottajarotuna, jotta mai- dontuotto-ominaisuuksia saadaan jalostettua. Kyytön ja pohjoissuomenkarjan eroista maidontuottajina emäntä on huomannut, että ainakin heidän puhdas pohjoissuomenkarjalehmänsä on pitkämaitoinen tuotoskäyrän ollessa hyvin tasainen, kun taas itäsuomenkarjan lehmät voivat olla kolmesta neljään kuu- kauteen ummessa. Kuva 74. Luomutilan lypsylehmiä (Kuva: Miia Karja) 189 Tila on sitoutunut maatalouden ympäristötuen erityistukeen alkuperäisrotujen kasvattamisesta. Emännän mielestä sopimukset voisivat olla viittä vuotta pidempiä, sillä se toisi varmuutta jatkuvuudesta. Emäntä pitää epäkäytännöl- lisenä eläinten yksilöimistä sopimukseen, mistä saattaa seurata hankaluuksia eläimen korvaamisella vastaavalla eläimellä esimerkiksi tilanteessa, jossa eläin osoittautuu huonolypsyiseksi. Koska kyseisellä tilalla on erirotuisia suomenkarjaeläimiä, olisi käytännön kannalta yksinkertaisempaa, jos ainakin pohjoissuomenkarjan ja itäsuomenkarjan osalta (tukimäärä sama) yksilön voisi korvata kummalla tahansa rodulla. Emäntä perää siis joustavuutta sopi- muskäytänteisiin, sillä aina ei ole itsestä kiinni, mitä eläinten kanssa tapah- tuu. Tilalla on myös maatiaiskanoja ja niidenkin säilyttämistä varten on tehty alkuperäisrotujen kasvattamissopimus. Alkuperäisrotutuki ei ole ratkaiseva tekijä suomenkarjan kasvattamisessa tilalla, mutta yksi kannustimista se kuitenkin on. Emäntä oli laskenut, että alkuperäisrotutuki oli vuoden 2005 tukimäärillä yhteensä noin yhden kuu- kauden maitotili eli sen verran kuin yksi hyvä holstein-friisiläislehmä lypsää vuodessa. Emännän sanoin alkuperäisrotutuki on ”ihan hyvä lisä siin”, mutta ”jos mennään konkurssiin ni sit mennään ilman sitä alkuperäisrotutukeakin olipa sitä sitten tai ei”. Toisaalta jos alkuperäisrotutukea ei tulisi lainakaan, emännän mukaan joutuisi miettimään, mistä nekin rahat nipistetään. Tuki ei kuitenkaan ole toiminnan tarkoitus. Emäntä tuo myös esiin, että tila sijaitsee B-saaristoalueella ja siksi tila saa lypsylehmistä kotieläin- ja kansalliset koti- eläintuet. Emännän mielestä, jos näitä tukia ei olisi, niin silloin tilalla pitäisi miettiä lehmien pidon kannattavuutta ja sitä, pitäisikö rotu vaihtaa: ”(…) et sais vähän niit maitolitrojaki enempi”. Emäntä ei ole huomattavan suuren tukimäärän kannalla, koska silloin maa- tiaiseläimiä saatettaisiin alkaa pitää maisemanhoitajina ja tällöin – koska emännän mielestä kaikki suomenkarjatyypit ovat lypsyrotuja – ei olisi väliä vaikka suomenkarja ei lypsäisi ollenkaan ja tällöin maidontuotosominaisuuk- siin ei kiinnitettäisi enää huomiota. Emännän mielestä maidontuotanto- ominaisuuksia pitää vaalia edelleen, sillä hän on lukenut, että osa itäsuomen- karjasta lypsi aikoinaan 9000–10 000 kiloa vuodessa sen aikaisilla rehuilla. Koska suomenkarja on uhanalainen, emännän mielestä myös harrastajakas- vattajat olisivat oikeutettuja alkuperäisrotujen kasvattamistukeen esimerkiksi hieman alennetulla tukimäärällä. Emännän mielestä on hyvä, että alkuperäis- rotujen kasvattamistuki on kyyttöjen ja pohjoissuomenkarjan kohdalla korke- ampi kuin länsisuomenkarjalla; näin voisi ainakin olla mahdollista, että län- sisuomenlehmien lisäksi näitä kahta muutakin alkaisi näkyä valtarotuisilla tiloilla. Emännän mielestä tavallisille kuluttajille pitäisi tehdä tunnetuksi maatiaisro- tuja ”ettei ne nyt aattele et lehmä ku lehmä et mitä välii sil on”. Kuluttajille pitäisi kertoa esimerkiksi suomenkarjan arvosta ja merkityksestä erilaisena rotuna esimerkiksi, jos sattuisi tulemaan jokin tautiepidemia. Emäntä tuo esiin, että ”kyl kaikki tietää et suomenhevosii näin mut kuin moni sit taas 190 ymmärtää et mitä eroo sil on suomenhevonen vai joku muu rotu et mitä se oikeesti tarkottaa”. Kun 1960-luvulla tuli mitä tahansa uudistuksia, niin kaikki tehtiin samalla tavalla kuin naapurissa asioita kyseenalaistamatta. Haastattelussa sivuttiin sitä, että ehkä nyt ollaan yksilöllisempiä. Emäntä sanookin, että on kannustavaa kuulla positiivisia asioita suomenkarjan kas- vattamisesta tilalla, mutta ei hän eläimiä poiskaan laittaisi vaikka joku tilan suomenkarjaa parjaisi. Emännän mielestä suomenkarja kannattaa säilyttää muuttuviin olosuhteisiin sopeutumisen takaamiseksi ja koska suomenkarja on Suomen oma rotu ja sillä on hyviä ominaisuuksia: ”minkä takii niit tuotanto- panoksii siihen lehmäänkään sit satsaa et niinku vähän halvemmalla voi tuot- taa vähän vähemmän ku sit taas kalliimmalla voi tuottaa enempi mut mitä sit sitten se on kuitenkin se suhtkoht plusmiinusnolla mitä siitä sitten ittel jää käteen”. Maatiaiskarja säilyy parhaiten tuotannossa maatiloilla, mutta esimerkiksi kotieläinpihoilla emäntä näkee olevan tärkeä roolinsa. Kotieläinpihoilla suo- menkarja tulee tutuksi tavalliselle kuluttajalle. Emäntä näkee viljelijöiden olevan vastuussa maatiaiseläinten säilymisestä, mutta myös koko yhteiskun- nan merkitys asiassa tulee esiin siinä, että kuinka kauan Suomessa saa ja pys- tyy tuottamaan maitoa. Maatiaiseläinten määrässä on näkynyt ja jatkossakin näkyy kasvua, mutta mitään huippusuosiota tai erittäin merkittävää roolia maatiaiseläimet eivät emännän mukaan tule saavuttamaan, vaan ”kyl se var- maan aina jää vähän tämmöseks erikoisuudeks”. Toisaalta suomenkarja osal- taan tukee EU:n maatalouspolitiikkaa, jonka mukaisesti maatalous alkaa olla ympäristön hoitoa. Maatalouden ulkopuolella maatiaislehmillä ja karjanhoi- totöillä voisi olla merkitystä vankeinhoidossa ja toisaalta lapsillekin, joita myös tilalla käy vasikoitten kanssa puhelemassa. Näin lapset voisivat saada tuntumaa eläimiin ja maatalouteen ja saattaisi siinä olla takana muutakin kuin pelkästään maatalous. Suomen maatalouselinkeinoa ajatellen suomenkarjan pohjalta voisi kehittää jotakin, sillä maatalouden mennessä pehmeämpään suuntaan, kaikki muut kuin tuotosominaisuudet tulevat esiin. Lisäksi emäntä viittaa siihen, että länsisuomenkarja on maailman maatiaisroduista tuottoi- simpien joukossa. Emäntä näkee, että kuluttajilla voisi olla kysyntää maa- tiaiseläinbrändituotteita kuten maatiaiseläinten lihaa tai juustoja kohtaan. Tämä vaatisi kuitenkin kuluttajien valistamista. Esimerkiksi luomumaidosta on ylitarjontaa kulutukseen nähden, joten jo sillä puolella pitäisi tapahtua jotain ihmeellistä kuluttajien mielikuvissa, jotta edes tilan tuottama luomu- maito saataisiin myytyä meijerille luomuna ja tila saisi ansaitsemansa lisän tuottamastaan maidosta. Haastattelun aikaan sukupolvenvaihdoksesta tilalla oli kulunut vasta vajaa vuosi. Haastattelussa nuori emäntä toikin esiin, että lähitulevaisuudessa on harkinnassa, mitä toimintoja hän haluaa jatkaa tilalla. Luonnonmukainen tuotanto tulee jatkumaan joka tapauksessa. Tilan toimintaa jatkossa nuori emäntä kuvailee seuraavasti: ”Kyl näil näkymin just toi maidontuotanto on kuitenkin semmonen mikä ittee eniten kiinnostaa et koittaa nyt niin kauan kuin se suinkin on kannattavaa niin sitä ja toi maatilamajotus tos menee vielä 191 siinä sivussa mutta vihannesviljely ja nää rupee olemaan silleen vähäsen jo et täytyy tosa miättii sit ens kesää jo kui pal sit itte ehtii tekemään se voi olla et se jää sitten”. Emännän mukaan vallitsevan trendin mukaan pitäisi olla vähintään 40 lehmää. Seudulla ei kuitenkaan ole resursseja kuten vuokrapel- toa laajentamista silmällä pitäen. Lisäksi emäntä näkee, ettei hänellä ole edes intoa laajentaa navettaa, sillä nykyisessä 19 lypsävässä on tarpeeksi työtä jo senkin vuoksi, että tilan pitäisi elättää yhden ihmisen nykyisellä eläinmääräl- lä. Uhkaksi maatiaiseläinten kasvattamiselle emäntä näkee mahdollisen eläin- taudin puhkeamisen. Myös taloudelliset asiat ja kannattavuus voivat aiheuttaa epävarmuutta. Emännän mielestä, jos rotua jouduttaisiin alkamaan vaihtaa, niin siinä tilanteessa ennemmin lehmät lähtevät kokonaan tai sitten tilalla vaihdetaan tuotantosuuntaa emolehmätuotantoon. Maatiaiseläinten roolin matkailutoiminnassa emäntä näkee lähinnä mielikuviin liittyvänä, ei niinkään taloudellisena hyödyntämismahdollisuutena. Maatiaisten merkitys tilalla tulee olemaan yksi osa toimeentulosta ja pääosa työnkuvaa. Koska tila ei saa tuottamaansa luomumaitoa luomumaitona meije- riin ja jää siten ilman luomulisää, on moni henkilö, jonka kanssa asia on tul- lut esille, ehdottanut juustolan perustamista ja siten maidon jatkojalostamista tilalla. Emäntä sanookin haastattelussa, että pitäisi itse kehittää joku keino saada markkinoitua tuottamansa luomutuote luomuna. Emäntä on ajatellut, että noin kymmenen vuoden päästä hän voisi luopua holstein-friisiläisistä, jolloin maidon pitoisuudet olisivat toista luokkaa ja sopisivat juuston tuotta- miseen. Tällainen muutos tilan toiminnassa vaatisi kuitenkin investointeja ja itsensä kurssittamista. Emäntä epäileekin, että uskaltaisiko juustolaa alkaa rakentaa vaikka puhtaasti suomenkarjalehmätuotteen tuottaminen voisikin olla jonkinlainen markkinointikikka. Haastattelussa tulee esille, että jo nykyi- sellään emännällä on monta roolia karjanhoitajana, viljelijänä, yöpyjien pal- velijana ja aamupalan tarjoilijana. Ja jatkossa ehkä meijeristinäkin vaikka emäntä kyllä epäilee juustola-ajatuksen toteutumista. Emäntä haluaisi pitää sonnivasikat itsellään, sillä hän ei haluaisi luopua mistään eläimistä ja toisaal- ta, jos niistä pitää luopua, hän pistää ne ”mieluummin teurastamoon ku min- nekkään muual ku aina aattelee et mihi ne pienet sonnitkaan joutuu”. Lihalle olisi kuitenkin kysyntää, mutta kotiteurastettua lihaa ei saa myydä ja toisaalta liha tulee liian arvokkaaksi, jos eläimen ensin pistää teurastamoon ja ottaa lihat takaisin palautuksena. Emäntä tuo esiin, että hänellä on kaikenlaisia ajatuksia sen suhteen, mitä olisi kiva tehdä – jos olisi aikaa ja rahaa. 192 Kuva 75. Uteliaat aidalla; luomutilan nuorkarjaa (Kuva: Miia Karja) 11.3 Maatiaiset hoivapalveluyrityksessä Eteläsuomalainen perhekotiyritys on toiminut vuodesta 2003 haja- asutusalueella aluksi kolmipaikkaisena nyt viisipaikkaisena. Perhekodilla ei ole laitoslupaa vaan se toimii lastensuojelulaitoksen alaisena lääninhallituk- sen luvalla ja valvonnassa. Aikaisemmin yrittäjäpariskunta asui kaupungissa ja vaimo työskenteli sai- raanhoitajana ja mies sosiaalikasvattajana. Kummallakin on lähes kolmen- kymmenen vuoden työkokemus sosiaali- ja terveyshuollossa. Oma yritys perustettiin maalle muuton jälkeen. Yrittäjät ovat maalta kotoisin ja kummal- lekin maalla eläminen ja kotieläimet ovat tuttuja. Vaimon kotitilaa viljelee nykyään hänen veljensä. Miehen lapsuudenkoti ei ole ollut maatila, mutta se sijaitsi maalla ja lähempiin maatilanaapureihin oli paljon yhteyksiä ja kans- sakäymistä. Mies käy kolmena päivä viikossa töissä kaupungissa lastenkodissa. Perheko- din ulkopuolella työskentelyllä on ansion lisäksi merkitystä ammattitaidolle ja keskusteluyhteyksien ylläpitäminen sosiaalipuolen muihin toimijoihin on yrittäjäparin mielestä tärkeää. Vaimo työskentelee omassa perhekodissa pää- toimisesti ja tarpeen vaatiessa on vierastyöntekijä. Yrittäjät ovat 50-luvun alussa syntyneitä ja heillä on aikuisia muualla asuvia lapsia. Tilalla on harjoitettu karjataloutta yhdeksänkymmentä luvun lopulle asti. Vanhojen viljelijöiden kuoltua perikunta myi tilan naapurille, joka edel- leen omistaa ja viljelee peltoja. Rakennukset myytiin vuonna 2003 nykyiselle yrittäjäpariskunnalle. Heti tilalle muuttaessaan yrittäjät hankkivat viisi karitsaa. 193 Perhekotitoiminnan lisäksi seitsemän hehtaarin pikkutilalla kasvatetaan alku- peräisrotuisia suomenlampaita (vuonna 2005 14 kpl) ja lisäksi tilalla on suo- menhevonen, kanoja, kissoja ja koira. Peltoa rakennusten oston yhteydessä tuli muutama hehtaari ja myöhemmin yrittäjäpariskunta osti peltojen rajalla sijaitsevat rakennukset ja muutaman peltohehtaarin, joten nyt kokonaispinta-ala on seitsemän hehtaaria. Nämä rakennukset eivät ole perhekodin käytössä vaan lähinnä yrittäjäpariskunnan vapaa-ajan käytössä. Perhekoti toimii maatilan matalamallisessa päärakennuksessa, joka on toden- näköisesti 60 tai 70- luvulla rakennettu ja yrittäjien toimesta se on korjattu perhekodin toimintaan sopivaksi (lapsille omat huoneet). Vanhassa navetassa on tilat kotieläimille ja muuten ulkorakennuksia hyödynnetään mm. sisälii- kunta tiloina, moponkorjausverstaana. Piha on laaja ja pellot rajoittuvat pi- haan. Maantie kulkee läheltä rakennuksia ja osa pelloista on tien toisella puo- lelle. Naapureita on lähellä, mutta pihapiiriin ei rakennuksia näy. Perhekoti sijaitsee laajan piha-alueen ja peltojen ympäröimänä. Perhekodin omat pellot ovat lampaiden ja hevosen laitumina tai niiltä kootaan rehua eläimille talven varalle. Aivan talon lähellä kulkeva maantie on yrittäjäparis- kunnan mukaan ongelma eläinten laidunnusta ajatellen, mutta itse perhekodin toiminnalle siitä ei ole haittaa. Laaja piha ja pellot mahdollistavat lasten va- paan liikkumisen. …saat vapaasti kulkea tässä hehtaarin palstalla… Ensimmäisiä karitsoita ostaessaan perhekotiyrittäjillä ei ollut tietoa lampai- den rodusta, mutta heti alussa he huomasivat, että yksi hankituista lampaista ei kuin kulunut joukkoon. Se olikin todennäköisesti oxforilainen ja siitä he myöhemmin luopuivat. …toi lammas ei kuulu tohon joukkoon toi on ihan iso ja röhjäke paljon sem- monen vaativampi ja näin nää toiset on sellaisia lellukoita ja lällyköitä… Varsinainen rotuasioihin herääminen tapahtui internetin Maatiaislammas ry. sivujen ja yhdistyksen lehtien välityksellä. Lammastietoisuuden lisääntyessä tilalle hankittiin ensimmäinen kainuunharmas. Maatiaislampaiden ominai- suuksista yrittäjäpari arvostavat erityisesti eläinten terveyttä ja maatiaisten geeni- ja kulttuuriperimän säilyttäminen on heille myös tärkeää. …tämmönen päähoitomuoto on tää eläimet lapsille… Pientilasta ja kotieläimistä tulee tällä hetkellä ainoastaan menoja ja lampaat ja muut eläimet ovat perhekotiyrittäjille harrastus. Eläimillä on kuitenkin heidän mukaansa suuri merkitys lapsille ja heidän hyvinvoinnilleen ja samoin heille itselleen, mutta lasten eläinten läsnäolosta saamaa hyvinvointia on mahdoton mitata rahassa. 194 Kuva 76. Perhekodin alkuperäisrotuisten eläinten välistä ystävyyttä; lapinpo- rokoira ja kainuunharmaspässi (Kuva: Miia Karja) …joka päivä on ollu tosi rikkaus noi lapset ja eläimet opettaa koko ajan se myös terapoi jos aatellaan jos on nuorille tää terapia näin näissä kyl tää on myös meikäläisille työntekijöille… …mikä on rahassa mitattuna se hyvinvointi silloin kun nuori tai lapsi se on myös tuotantoo … Maatilan vaihtelevista töistä ja eläintenhoidosta saadaan mielekästä toimintaa perhekotiin sijoitetuille lapsille ja nuorille ja erityisen tärkeänä perhekotiyrit- täjät pitävät sitä, että lapset näkevät vanhempien työskentelevän. …eläinten ja työnteon kautta niin ku kasvamista yhteiskuntaan takaisin pe- rinteiseen yhteiskuntaan jäseneksi tulemista… …nuoret ja lapset saa sen kuvan että ei tehdä töitä aina vanhemmat aikuiset työntekijät ne ovat aina lapsien kans.. Yrittäjät eivät halua teurastuttaa lampaita, mutta ovat valmiit myymään niitä pitoeläimiksi. Samoin lampaita annetaan maiseman- ja pihanhoitajiksi naa- pureihin. Vaimo keritsee villan itse, mutta kaupallista menekkiä sillä ei ole. Villaa voisi ilmaiseksi tarjota esim. kansalaisopistolle, joissa tehdään huovu- tustöitä. Hän on huovuttanut villaa yhdessä lasten kanssa. Perhekodin talou- dessa ei käytetä lampaanlihaa. Heinä lampaille saadaan omilta pelloilta, mutta kaura joudutaan ostamaan. Kotieläimillä on ollut suuri merkitys luotaessa yhteyksiä naapuristoon ja lampaiden kautta on muutenkin tullut uusia kontakteja. …eläinten kautta on tullut on tullut säpinää… 195 Kunnan maataloussihteeriin yrittäjät ovat olleet yhteydessä, mutta lammas- neuvojalle heillä ei ole ollut asiaa. Lampaiden ja maatiaisyhdistyksen kautta he ovat saaneet paljon kontakteja lammaspiireihin. Karjankasvatukseen ja peltoviljelyyn yrittäjät eivät saa alkuperäisrotutukea eivätkä muitakaan maataloustukia, mutta miehen mukaan olisi tärkeää, että pienetkin EU-tukien ulkopuoliset tilat pääsisivät vaikuttamaan asioihin, jotka liittyvät kotieläinten kasvattamiseen. …ihan konkreettisesti rahaa EU-tukia ja tämmösiä me ei olle edes aateltu me ei lähdetä siihen mukaan Kuva 77. Eläinten hoitaminen tuottaa iloa ja kontakteja lapsille ja nuorille. Kuva ei liity case-perhekotiin. (Kuva: Maija Häggblom) Kuva 78. Perhekodin suomenhevonen (Kuva: Miia Karja) 196 Yrittäjä vitsailee, että …niitten pitää pitää näitä lampaita tai muita jotka ovat vähän päästänsä vialla niihin on iskeny se maatiaistauti … Tällä hetkellä ei vielä yrittäjien mukaan osata sosiaalitoimessa arvostaa asioi- ta ja toimintatapoja, joita heillä on käytössä perhekodissaan. Ympäristön, eläinten ja työn merkityksestä puhutaan juhlapuheissa, mutta käytännön työs- sä kentällä ne ovat outoja, mutta tulevaisuudessa he uskovat suhtautumisen olevan toisenlaisen. …jotenkin aktiviteetit ja nää nää ei oikein mallaa tänä päivänä vielä mutta mä uskon tulevaisuus mutta ollaanko me sitten enää sitä ei tiedä… Keskustelu yrittäjien kanssa sivuaa myös sitä, että tuleeko joskus aika jolloin tällaisista asioista ollaan valmiit maksamaan ja mikä maksajataho mahdolli- sesti on. Kuva 79. Värien kirjoa; kainuunharmaspässi ja suomenlammaspässejä hoi- vayrityksessä (Kuva: Miia Karja) 11.4 Maatiaiset perinnebiotooppien hoitajina Tilan yrittäjäisäntä on syntynyt vuonna 1961. Hänen vanhempansa olivat metallialan yrittäjiä ja ainut maatalousyhteys hänellä lapsuudessa olivat naa- puritilat ja niiden karjat. Lapsesta asti isännällä on ollut voimakas kiinnostus lehmiä ja niiden hoitamista kohtaan, vaikka mahdollisuudet toteuttaa itseään 197 olivat rajoitetut. Ammatinvalintavaiheessa hän ei kuitenkaan hakeutunut ko- tieläinammattiin vaan kouluttautui puutarha-alalle ja toimii nykyään kukka- alan yrittäjänä. Karjanhoidon hän on itseoppinut. …mulla on ollu jatkuva kiinnostus ihan seitsemän vuotiaasta lähtien mä muistan aina halusin jos jossain vain näin lehmiä mä tungin sinne navetoihin yritin päästä hoitamaan siellä ei ollu paljon mahdollisuuksia siihen että … Tila on vanha pappila, jonka isäntä sai kumppaninsa kanssa vuokrata yksi- toista vuotta sitten ja myöhemmin ostaa omaksi. Pihapiirissä on vanha päära- kennus vuodelta 1872 ja 30-luvulla rakennettu navetta. Suurin osa pihapiirin lukuista rakennuksista on jo ennen nykyisten omistajien aikaa siirretty mu- seoalueelle. Pihapiirissä lähellä päärakennusta on vanha sauna, jonka omista- jat ovat vastikään kauempaa siirtäneet ja korjanneet. Rakennusten ympärillä on omaa maa-aluetta 3,9 hehtaaria ja sen lisäksi on naapureilta ja seurakunnalta vuokrattua aluetta. Tilan pääasiallinen tulonläh- de on kukkien viljely myyntiin Helsingissä sijaitsevan kukkakaupan kautta. Tilan rakennuksissa järjestetään tilauksesta juhlatilaisuuksia. Ruokatarjoilun tilaisuuksiin isäntä kumppaneineen järjestää itse tai ostaa paikallisilta pito- palveluyrittäjiltä. Alkuvuosina toiminta oli vilkasta, mutta nyt juhlien järjes- täminen on vähentynyt. Isännän mukaan asiaan on vaikuttanut se, että lä- hiympäristöön on perustettu lukuisia vastaavia yrityksiä, ja kilpailu on kova. Kysyntää eniten on navetan vintissä olevalle juhlatilalle hääkäyttöön ja sitä heillä onkin aikomuksena ensi kesänä kunnostaa. Pienet tilat päärakennuk- sessa rajoittavat järjestettävien juhlien ja tilaisuuksien kokoa. Maatiaisten rooli tilan matkailutoiminnassa on ajatuksissa ollut esillä, mutta käytännön toiminnalle sillä ei ole merkitystä. Kysyntää olisi lähinnä ainoas- taan sille, että lapsiryhmät pääsisivät katsomaan eläimiä. Tästä toiminnasta ei kuitenkaan ole tuloja ja se vie aikaa. Isännän mukaan ihmiset eivät ymmärrä maatiaisten päälle. …mut se on kyllä vaikeeta tosi vaikeeta se matkailuala kyllä helpommallakin voi saada sen toimeentulon … Yhdeksänkymmentä luvun lopulla isäntä näki Helsingissä Miina Äkkijyrkän karjaa ja halusi itselleenkin kyyttöjä. Miina Äkkijyrkkä oli silloin ainoa kar- jan kasvattaja, jolla hän tiesi olevan maatiaisia. …suurin käänteentekevä kohta olis kun mä näin Äkkijyrkän lehmät siellä Helsingissä nautavaelluksella joskus kahdeksankymmentä luvun lopulla… Isäntä arvostaa kyytöissä erityisesti ulkonäköä. …ne on navetasta tai laitumelle se on kyllä se kuulu se on kuin suomenlippu se on niin sen näköinen… Isäntä yhdistää kyytöt äitinsä karjalaiseen kotitaustaan ja hän muistaa näh- neensä valokuvia, missä kyyttöjä talutetaan pois sodan jalosta. 198 Kuva 80. Tilan kyyttöjä (Kuva: Miia Karja) Tällä hetkellä isännälle maatiaiseläimet ovat lähinnä elämäntapa, eivät niin- kään taloudellisesti kannattavaa toimintaa.…ei ne ole kannattavia ne on vieny rahaa ihan älyttömästi koko ajan…Toisaalta hän uskoo, että eläimiä mahdol- lisimman hyvin hyödyntämällä niistä saattaisi saada taloudellistakin kannat- tavuutta. Kymmenisen vuotta sitten isäntä osti Miina Äkkijyrkän Helvi Tossavaisen karjasta kuusi lehmää ja kaksi nuorta vasikkaa. Toissa keväänä hän osti Ma- jurilta Nenosen karjasta sonnin. Tästä karja on lisääntynyt ja nyt nautoja on yhteensä noin 80. Talveksi tilat ovat noin 50 eläimelle, joten sonneja ja tii- neeksi tulemattomia lehmiä täytyy syksyllä teurastaa kolmisenkymmentä. Pitoeläimillä on ollut niukasti kysyntää. Teurastukset tehdään pienteurasta- molla ja lihat myydään suoramyyntinä ravintoloille ja suurkeittiöille eli asi- akkaille, jotka ovat tulleet tutuksi kukkabisneksen kautta. Suomenlampaita tilalla on seitsemänkymmentä. Lehmiä ei lypsetä vaan ne ovat laiduneläimiä ja imettävät itse vasikkansa. Tilalla ei ole sen kaltaisia tiloja, joissa lypsykarjaa voitaisiin hoitaa ja tilojen remontoiminen tulisi kalliiksi. Isäntä laiduntaa maatiaislehmiä ja suomenlampaita kuudella eri alueella Met- sähallituksen ja Helsingin kaupungin laitumilla. Laiduneläimille on kasvavaa kysyntää. Oman tilan ympärillä on laidunalueena kaksitoista hehtaaria entistä metsämaata, joka on raivattu ja kaskettu. Alue on noin kuusikymmentä vuotta sitten ollut niitty, jossa karja laidunsi, mutta myöhemmin alue pääsi kasva- maan umpeen. Laidunalueille haetaan EU:n perinnebiotooppitukea. 199 Kuva 81. Tilan kyytöillä ympäristönhoitajiksi on kysyntää (Kuva: Miia Karja) …se ilo muille ihmisellä ja eläimillä ja samalla linnut ja luonnoneläimet siitä hyötyy hirveesti kokonaisvaltainen juttu … Rantalaitumilla nauta on lammasta parempi laiduntaja, sillä se menee lä- hemmäksi vettä ja jopa veteenkin. Eläinten siirtämisen laitumille ja takaisin kotiin hoitaa paikallinen karjankul- jetusliike ja yhteistyö on toiminut hyvin. Maatiaisten kautta isäntä on saanut paljon uusia ystäviä. Hän kuuluu maa- tiaisyhdistykseen, mutta pääosin kontakteista on tullut muun kuin yhdistyk- sen kautta. Ihmiset ovat kasvavassa määrin kiinnostuneita maatiaisista. …on on valtavasti hirveesti uusia ystäviä siis kaikki tää maatiaisaate sehän on levinny aika paljon koko ajan puhelin soi ihan joka päivä tulee joka uus puhelinsoitto… Naapuriviljelijät suhtautuvat isännän mielestä hänen karjaan positiivisesti. Samoin eläinlääkäri suhtautuu kannustavasti kyyttöjen kasvattamiseen ja yhteistyö naapureiden kanssa toimii. Heinänurmea kasvattavilta naapureilta, jotka EU-tukisäädösten vuoksi paalaavat, mutta eivät itse tarvitse rehua, kyy- töille saadaan rehua. Karja elää perinteisesti kasvukauden mukaan. Vasikat syntyvät maaliskuusta alkaen ja keväällä karja päästetään mahdollisimman varhain laitumille. Leh- mät imettävät vasikoitaan ja ruoho on ravintorikasta. Syksyä kohden tultaessa laitumien ravinto vähenee ja lehmät menevät umpeen. Sisäruokintakauden alkaessa vasikat erotetaan emistään. 200 Laidunkautena maatiaiset saavat ruohon lisäksi ainoastaan kivennäisiä. Tal- vet lehmät tulevat toimeen kivennäisillä ja korsirehulla, joka on tehty säilöre- huksi tai kuivaksi heinäksi. Perinnebiotooppilaitumilla lisäruokinta on kiellet- ty ja isännän mukaan karja tulee näin hyvin toimeen. Isännän mukaan hänen karjansa yksilöt ovat vaikeasti käsiteltäviä, mutta laumana karjaa on helppo käsitellä. …yksilönä vaikee käsitellä nää meidän kyytöt laumana helppo … Tila on sekä ympäristötuen että alkuperäisrotutuen piirissä. Hankalaa on, että karjasta saatava alkuperäisrotujen tuki on sidottu peltohehtaareihin. …se on hölmö sinä suhteessa että se on sidottu peltohehtaareihin elikä se menee poikki siittä kuinka paljon sulla on peltoo… Tukien saamien ei kuitenkaan ole tilalla karjan pitämisen edellytys. …mää pidin seitsemän vuotta ilman tukia… Karjaa ei ole koskaan keinosiemennetty vaan lehmien joukossa on sonni. Isäntä tietää, että Tossavaisen karja on sisäsiittoista, koska se on lisääntynyt omassa keskuudessaan viisikymmentäluvulta lähtien. Eläimet kuitenkin li- sääntyvät hyvin ja syntyvät vasikat ovat terveitä. Runsas vuosi sitten Neno- sen karjasta ostetun sonnin jälkeläiset ovat kuitenkin isompikokoisia kun puhtaat Tossavaiset. …Nenosen sonnin ja vähän käytän sitä mukaan ne pojat taas jotka synty siltä voin käyttää taas niitä tulee vähän uutta verta se on hyvä sen näkee niistä vasikoista kyllä ne on kookkaampia nytte se teki sen heti se tapahtui ihan heti… Isännän mukaan hyvällä lehmällä on matalat jalat, pitkänomainen pää, suo- raselkä ja hyvä utarerakenne. Lehmä ei saa olla lihava. Vanhimmat lehmät karjassa ovat poikineet yhdeksän kertaa ja ovat yksitoista vuotta vanhoja. …mitä tuolla laitumella laiduntaa nää on semmosia puol puol tehosia ei ole liian lihavia eikä liian laihoja… Isäntä toivoo tulevaisuudessa voivansa keskittyä maatilaan ja karjanhoitoon ja vähentää työskentelyä muussa yritystoiminnassa. Erityisesti maatiaisten laiduntaminen kiinnostaa häntä. …kaikista paras olis musta toi karjanpito ja laiduntaminen niillä se olis kai- kista yksinkertaisinta jos sillai tulis toimeen … 201 Kuva 82. Kainuunharmaslammas ja kyyttölehmä (Kuva: Miia Karja) Isäntä ei näe alkuperäisrotujen tulevaisuutta kovinkaan valoisana, koska eläimiä hänen mielestään kasvatetaan suurissa yksiköissä. Suuren yksikön tuhoutuminen tautien tai tulipalon takia hävittää suuren osan harvinaisesta karjasta. Maatiaispienkarjoja ja maatiaisia suurissa valtarotuisissa karjoissa hän pitää rotujen säilymien kannalta tärkeänä. Alkuperäisrotujen ja erityisesti kyyttöjen saamasta julkisuudesta hän on tyytyväinen. Maatiaiseläintuotteille hän uskoo löytyvän markkinoita, mutta se vaatii kovaa työtä ja eri tahojen yhteistyötä. …varmaan vaatii kovan markkinoinnin kovan työn se kuka sen tekee niitä on kumminkin niin vähän se vaatis sellaista yhteiseen hiileen puhaltamista kai- kilta yksi tila ei siihen pysty alkaan … …ei tarvis olla kun vähän parempaa sitä vois sillä tavalla markkinoida… Yhtenä tulevaisuuden uhkana isäntä näkee EU:n kiristyvät määräykset. Lammaskatraan isäntä aikoo uusia kokonaan. Nykyisten lampaiden tilalle hän aikoo hankkia tautivapaita lampaita (status M3) ja samalla aikoo tulevai- suudessa panostaa lampaiden lihantuotanto-ominaisuuksiin. 11.5 Maatiaiset lemmikkeinä Helsingissä vuonna 1967 syntynyt maatiaislampaiden harrastajakasvattaja on ammatiltaan toimintaterapeutti ja neljän lapsen äiti. Perheen isä on myös taustaltaan helsinkiläinen ja tällä hetkellä kummallakin on työpaikka Helsin- gissä. Harrastajakasvattajan työ on puolipäiväistä ja lasten ja lampaiden hoi- tamiselle jää aikaa. 202 Vuonna 1999 perhe muutti maalle. Muutaman hehtaarin maatila sijaitsee aivan kaupungin ja junaradan läheisyydessä. Kaupunkitaustasta huolimatta maaseutu ja kotieläimet ovat pariskunnalle tuttuja, sillä kumpikin heistä on viettänyt lapsuudenkesät maaseudulla sukulaisten luona. Perheellä oli jo Hel- singissä asuessaan muutama kesälammas ja vuohi ja kanoja ympäri vuoden- kin. Tilalle lampaat, vuohet ja kanat tulivat kesällä 2000. Kasvattaja on allerginen eläimille, mutta tulee omien sanojensa mukaan toi- meen lampaiden kanssa, joilla on rasvainen villa, mutta lehmien tai hevosten kanssa hän ei pystyisi olemaan samoissa tiloissa. Tilan pinta-ala on 6,2 hehtaaria, josta metsää on 0,2 hehtaaria. Kaupungin ja radan läheisyydestä huolimatta alue on maaseutua, jota nyt kaavoitetaan omakotialueeksi. Tavallisesti uuhia on ollut kolmesta viiteen, mutta nyt niitä on seitsemän. Lampolarakennus on vanha navetta, jossa aikaisemmat asuk- kaat ovat pitäneet lehmiä. Tärkeintä suomenlampaiden kasvattamisessa on harvinaisen rodun säilyttä- minen, vaikka maatalous onkin vierasta. …oikeesti aika vieras kuitenkin tavallaan sellaisena sellaisena just sanoit taloutena tä on meille enemmän sellainen elämäntapa… Maatiaisrotuiset kotieläimet sopivat parhaiten tilan olosuhteisiin ja jo lapsuu- desta kasvattaja muistaa suomenlampaat ja myös hänen tuttavillaan on niitä ollut. Suomenlampaat ovat hänelle selkeästi tuotantoeläimiä, joista saatavaa lihaa, villaa ja taljoja hän arvostaa. Lampaat ovat osa kasvattajan ja hänen perheen- sä elämäntapaa, jossa lapsetkin pienestä pitäen oppivat elämän perusasiat kuten sen, että ruoka ei tule kaupanhyllyltä. Kuva 83. Harrastaja-kasvattajan uuhikatras (Kuva: Miia Karja) 203 …sillai lapsillekin ihan hyödyllistä tavallaan niin ku elämän perusasiat mistä ruoka tulee… lapsillekin selvä että osa menee teuraaksi … Kasvattajan mukaan lampaita hoitaessa tärkeää on kärsivällisyys, mutta liikaa ”paapominen” ja syöttäminen on pahasta. Heinät saatiin haastattelu-kesänä omasta pellosta, mutta aikaisemmin ne on jouduttu ostamaan. Laidunta on omasta takaa. Traktorityöt on teetetty naapu- rilla, koska heillä itsellään ei ole koneita. Lampaille annetaan talvella heinän lisäksi kaupasta ostettua kivennäisrehua, ja kasvattajan äidin työpaikalta suurkeittiöstä Helsingistä lampaat saavat leipää, joka korvaa viljaruokinnan. Ainoastaan tiineille lampaille annetaan valkuaisrehua, soijaa tai hernettä. Lampaiden ruokinnassa vältetään teollisten rehujen käyttöä. Kesäisin lampaat laiduntavat pellolla ja metsässä, uuhet ja pässit eri laitumilla. Kasvattaja us- koo, että paremmasta ruokinnasta johtuen maatiaiset voivat nykyään parem- min kuin ennen vanhaan. Kuva 84. Harrastaja-kasvattajalle lampaat ovat rakkaita perheenjäseniä, mut- ta myös lihan-, villan- ja nahkojen lähteitä. Lisäksi lähikoulun lapset sekä naapuruston lapset käyvät tutustumassa perheen eläimiin. (Kuva: Miia Karja) Vaikka lampaat ovat tuotantoeläimiä, niihin suhtautuu yksilöinä ja lampaissa on persoonia, joita ei haluta lähettää teurastamoon. …ei mekään olla mitenkään rakastuneita sillä tavalla meidän lampaisiin kyllä me joka vuosi laitetaan niitä teuraaksi ja katotaan kuka laitetaan tänä vuonna silla et kyllä se joku logiikka ja järki on päässä… Aikaisemmin lampaat teurastettiin muutaman kilometrin päässä tilateurasta- molla, mutta enää sinne ei oteta lampaita, joten tästä lähtien teurastukset tul- 204 laan hoitamaan huomattavasti kauempana. Pitempi matka teurastamolle lisää kustannuksia. Maatiaislampaiden kasvattamisesta tulee enemmän menoja kuin tuloja. Lampaista saatavat lihat syödään pääosin perhe ja sukulaisten voimin. Jonkun verran myydään esimerkiksi kasvattajan vanhempien työkavereille tai heidän kauttaan ja lihalla tuntuu olevan kysyntää. Tulevaisuudessa aiotaan myydä lihaa siinä määrin, mikä on mahdollista ilman, että joutuu maksamaan arvon- lisäveroa (v. 2005 8500 euroa). Kasvattaja ei yritä lihottaa lampaita vaan lähettää karitsat teuraaksi esimer- kiksi silloin kun talja on sopivimman näköinen. Taljoja on omassa käytössä samoin kun niitä on sukulaisille ja ystäville jaettu lahjoina. Kasvattaja kerit- see lampaat itse ja vaikka hän ei itseään pidä käsityöihmisenä muutaman huovutuskurssin hän on käynyt ja huovutustöitä tehtyä lähinnä omaan käyt- töön. Lampaiden lihantuotannolliset ominaisuudet eivät ole merkittävässä asemas- sa, kun valitaan lampaita. Kasvatuksessa suositaan pirteitä, pienikokoisia ja siroja lampaita, koska niiden uskotaan olevan terveempiä ja niiden ulkonäkö miellyttää kasvattajaa. Kasvattajan mukaan suomenlampaalla on paljon hyviä ominaisuuksia joten hän ei halua jalostaa mihinkään suuntaa. ….olisin tyytyväinen jos säilys tällasina… Aluksi maaseudulla kasvattajasta tuntui, että ympäristön ihmisten oli vaikea ymmärtää heidän perheensä elämäntapaa. ….ei me nyt ihan hörhöjä olla mitenkään meillä on kaikki viimistä teknologi- aa täällä muuten ja sit muuten eläinten ja luonnon suhteen ollaan tavallaan maatiaiskannalla se on kauheen vaikee joidenkin käsittää miten teillä on sit niin kun tietokoneet ja hohoijaa… Pitkään he olivat kyläläisten silmissä….niitä helsinkiläisiä joilla on lampai- ta…, mutta ajan myötä kun on tutustuttu puolin ja toisin paremmin ympäris- tön suhtautuminen on kasvattajan mukaan ollut myönteistä. Hän uskoo, että naapuriviljelijät suhtautuva heidän lammastouhuunsa asiallisemmin kuin esim. hevosharrastajiin. Tutustuminen paikkakuntalaisiin on tapahtunut pää- osin lasten koulun ja esim. partioharrastuksen kautta. Lähikoulusta koululaiset käyvät katsomassa lampaita samoin kuin käsityön- opettaja tuo oppilaat katsomassa lampaiden keritsemistä ja villan karstaamis- ta. Näin oppilailla on mahdollisuus nähdä, mistä lanka kaupan hyllyille tulee. Kontaktit kouluun ovat muodostuneet kasvattajan oman koululaisen kautta. Muutenkin lähiseudun lapset ovat lampaista kiinnostuneita ja kasvattajasta on mukavaa, että lapsia käy lampaita katsomassa. Tärkeänä hän pitää, että vie- 205 raat ilmoittavat tulostaan, sillä lammaslaidun on aivan tienvarrella ja emäntä pelkää ilkivaltaa, jolta eläimet ainakin toistaiseksi ovat kuitenkin välttyneet. Ongelmia kasvattajalla ei ole erikoisemmin ollut lampaiden kanssa ollut ja tarpeen vaatiessa hän ottaa yhteyttä eläinlääkäriin. Eläinlääkäri on myös ai- noa virkamies, josta hänellä on kokemusta maatiaisasioissa. Hän tietää, että lammasneuvoja on sekä Tampereella että Uudellamaalla. Tampereen neuvo- jaan hän on ollut yhteydessä, kun olisi halunnut hankkia ruskeita lampaita eikä tiennyt mistä niitä olisi voinut kysyä. Emäntä on kuullut, että neuvojat ovat kiireisiä. Kasvattaja maksaa maatiaisyhdistyksen jäsenmaksun ja lukee yhdistyksen lehdet ja nettisivut, mutta aktiivisessa yhdistystoiminnassa hän ei ole muka- na. Maatiaisyhdistyksen kautta kasvattaja on saanut muiden lampureiden yhteystietoja ja soittanutkin heille, mutta muut tapaamiset pitkien etäisyyksi- en vuoksi ovat jääneet vähiin. Kasvattaja liittää suomenlampaisiinsa monia hyviä hetkiä ja kauniita muisto- ja, …no kauneimmat on nytkin tässä syksyllä kun ilta-aurinko paistaa tuolta pellon yli sit ne siellä kirmailee rauhallisesti ja määkii ja karitsoiden kasvu nyt aika hellyyttävää siitä ihan syntymästä sit just nää vanhemmat tutut jotka on niin kesyyntyny sillä tavalla että… mutta ikäviä asioita ei paljoa hänen mukaansa suomenlampaiden kasvattami- seen liity. Ikävää on kuitenkin esim. karitsan kuoleminen. Kuva 85. Harrastaja-kasvattajan perheessä on myös muutama suomenvuohi (Kuva: Miia Karja) 206 Lampaista ja peltoviljelystä kasvattaja ei saa alkuperäisrotutukea eikä muita- kaan maataloustukia. Hän on tutustunut EU-tukiin ja niiden hakuprosessiin, mutta pitää tukien hakemista suurena työnä verrattuna saatavaan hyötyyn. Kasvattaja ei pidä tarpeellisena taloudellista tukea, sillä hänen mielestään …se tavallaan voi taas vääristää sitä miksi niitä eläimiä….., mutta jos eläi- miä pidetään suomen ruokahuollon kannalta voi eri juttu… Jos eläinten pitämiselle asetetaan uusia velvoitteita kuten korvamerkit, terve- ysohjelmat tai lantalan rakentaminen niihin pitäisi kasvattajan mukaan saada jotain tukea esim. verohelpotusta niidenkin jotka eivät kasvata eläimiä tulon- hankintatarkoituksessa. Kasvattajan lampaat eivät katraan pienuuden vuoksi ole scrapie-ohjelmassa, koska siitä tulevat kustannukset pitää maksaa itse. Tulevaisuudessakin pientilalla on vahva aikomus pitää lampaita. …ne on osa meidän perhettä eikä me niistä luovuta jos ei mitään katastrofia tapahdu… Hänellä on tällä hetkellä viisi erisukuista pässiä ja hän ei aio osta katraaseen uusia lampaita vaan lisää tulevaisuudessa lampaitaan mahdollisimman sulje- tussa piirissä. …kahdenkymmenen vuoden kuluttua millainen suljettu popu- laatio joku ihan oman sorttinen… Kasvattaja toivoo lihan menekin kasvamisen mahdollistavan lampaiden mää- rän lisäämiseen. Sisätilat navetassa kuitenkin ovat pienet ja tulevaisuudessa hän yrittää järjestää karitsoinnin ajankohdan niin, että sisäruokintaa ja sisäti- loja tarvitaan lampaiden kasvatuksessa mahdollisimman vähän. Uhkana tulevaisuudessa tilalla on elintilan kaventuminen, joka johtuu raken- tamisesta ja kaavoituksesta. Asutuksen siirtyessä lähemmäksi tilaa on pelko- na, että naapurit valittavat esim. kotieläimistä tulevasta hajusta, mutta muuten kasvattaja uskoo maatiaisrotujen arvostuksen vahvistuvan tulevaisuudessa, vaikkakin hänen mukaan ainoastaan maatiaispiireissä osataan arvostaa lam- pureita, joilla on pieni katras säilytystarkoituksessa. 11.6 Maatiaislehmät suurella karjatilalla valtarotui- sen karjan joukossa Vuonna 1961 syntynyt emäntä on ollut miehensä kotitilalle vuodesta 1983. Hänen lapsuudenkotinsa lypsylehmät olivat suomenkarjaa, jotka vähitellen paremman lihantuotannon toivossa risteytettiin holstein-friisiläisiksi. …mutta kyllä se käytännössä on ollut niin 70 ja 80 luvulla kuitenkin että ko- vastihan sitä on panostettu neuvonnan puolelta… 1990-luvun alussa emännän veli otti kotitilan hallintaansa, luopui lypsyleh- mistä ja perusti 200 lihasonnin kasvattamon. Emännällä on maatalousalan koulutus ja hän on toiminut toistakymmentä vuotta jalostustoimikunnassa keinosiemennyssonneja valitsemassa. 207 Karjan jalostaminen ja korkeatuottoisuus ovat emännälle tärkeitä asioita, mutta puheessaan hän korostaa myös eläinten hyvää hoitoa ja eläinten mah- dollisimman hyviä olosuhteita. Tilan karjalla on talvellakin ollut jo par- sinavetan aikana mahdollisuus ulkojaloitteluun. Emäntä ei myöskään myy eläimiä tiloille, joissa karjaa ei laidunneta. …meillä sillä lailla yritetään hoitaa eläimet todella hyvin että niillä olis hy- vät olot viihtyisää ja pidetään niistä huoli … Tila on ollut saman suvun hallinnassa 1500-luvulta lähtien ja suvusta on tehty tutkimusta ja sukukirja. Tilalla on aina ollut karjaa ja sukupolven vaihdoksen aikoihin 80-luvun alussa karja oli vielä suomenkarjaa ja suomenkarjasta ris- teytettyjä holstein-friisiläisiä. Suomenkarja hävisi erinäisistä syistä mm. hei- kon utarerakenteen takia ja karja muuttui holsten-friisiläiseksi lehmäostojen myötä. …nythän se vasta on 90 luvulla taas uudestaan sillai heränny ihmisten kiin- nostus siihen … Tilalla asuu emännän ja isännän lisäksi yksi aikuinen henkilö ja neljä ala- ikäistä lasta. Toimeentulonsa isäntäpari saa 95 % maataloudesta ja 5 % met- sätaloudesta. Tilalla on vieraana työvoimana naapuri, joka on aikaisemmin ollut maatalouslomittaja. Tilalla on peltoa 45 ja metsää 80 hehtaaria. Peltomaasta 10 hehtaaria on vuokramaata ja laidunta pelloista on 10 hehtaaria. Viidellä alle hehtaarin kokoisella metsäisellä talosta kauempana olevalla luonnonalueella laidunne- taan ummessa olevia lehmiä ja hiehoja. Nämä laitumet pääsevät mahdollisesti tulevaisuudessa erityistukialueiksi. Kuvat 86a ja b. Monimuotoista karjaa (Kuva: Miia Karja) Tilalla on kuutisenkymmentä holstein-friisiläis- ja ayrshire-lehmää ja joitakin liharoturisteytysemolehmiä. Tilan päätuotantosuunta ja samalla ainoa tuotan- tosuunta on maidontuotanto. Tilalla ei ole muuta yritystoimintaa. Sonnit ro- dusta riippumatta lähetetään emännän veljen lihasonnikasvattamoon. 208 Tilalla on uudehko lämmin makuuparsipihatto ja keväällä 2005 siirryttiin robottilypsyyn. Aikaisemmin oli ollut käytössä lypsyasema. Alkuperäisen sukupuuttoon kuolleen suomenkarja tilalle Emäntä alkoi 90- luvun alussa kysellä uutta suomenkarjan lehmävasikkaa. Puhdasrotuista suo- menkarjaa oli silloin kuitenkin vähän myynnissä. Kuusjoelta saatiin län- sisuomen- ja pohjoissuomenkarjan risteytyshieho, joka osoittautui todella hyväksi lypsäjäksi ja menestyi näyttelyissäkin. Ensimmäisen lehmän jäljiltä tilalla on puhdasrotuisia länsisuomen- ja pohjoissuomenlehmiä. Kiinnostusta maatiaisiin emäntä perustelee lapsuuden kodin länsisuomenkar- jalla. Hänen äitinsä taas on siirtokarjalaisia ja sillä on oma yhteytensä kyyt- töihin. Lapinlehmien pitämiselle ei ole perusteista lapsuudesta tai taustasta, mutta niiden emäntä sano olevan luonteeltaan kaikkein ihmisystävällisimpiä ja mukavampia. Ja hän tietää, että isännänkin, joka ei maatiaisista erikoi- semmin ole innostunut, mielestä lapinlehmät ovat helppoja ja mukavia käsi- tellä. Emännän mukaan tärkeintä maatiaisrotuisten lehmien pitämisessä on rotujen säilyminen. …no tietysti se on ihan sekin että mä olen kerta kaikkiaan sitä mieltä että Suomesta ei sai tämä rotu loppua niitä ihan se että niitä nyt halutaan sen takia pitää että se rotu säilyy … Emäntä arvostaa myös maatiaisten valtaroduista poikkeavaa luonnetta. Ne ovat hänestä ihmisistä kiinnostuneempia ja reippaampia kuin valtarotuiset lehmät. …mut kyl ne jollain lailla semmosia erilaisia on luonteeltaan kuitenkin kui- tenki että ne on ehkä kiinnostuneempia ihmisestä kun noi muut rodut … Kuva 87. Tilan maatiaisvasikoita holstein-friisiläisvasikoiden seurassa (Kuva: Miia Karja) 209 Karja on korkea tuottoinen ja näyttelyissä ovat menestyneet niin suomenkar- jan kuin valtarotujenkin lehmät. Tilalta on myyty maatiaislehmiä muualle ja sonneja keinosiemennykseen. Suomenkarjanlehmille samoin kuin muullekin karjalle on tehty alkionhuuteluja. Maatiaisten maito menee samaan tankkiin kuin muidenkin lehmien ja sitä ei koskaan erotella esimerkiksi omaan käyt- töön. Emännän mukaan maatiaista pitäminen kannattaa, kun lehmä poikimisen jälkeen lypsää parikymmentä litraa maitoa. Maatiaislehmät ovat tottuneet robotille samoin kuin muutkin lehmät. Poikkeuksena on kuitenkin tiukkalyp- syinen kyyttö, jota ei robotille voida panna vaan se, kun tuottaa ainoastaan neljä viisitoista litraa päivässä, saa imettää vasikkaansa. Maatiaislehmällä on emännän mukaan monia hyviä ominaisuuksia, kunhan maidontuotanto on riittävä. …on niitä jotain yksilöitä ollut mitkä on heikkoja mutta mutta että sitten myös tää että se maidontuotanto olis riittävä kyllähän se siitä sitten noin kokonai- suutena tekee sen hyvän eläimen … Länsisuomenlehmistä löytyy emännän mukaansa hyviä lypsäjiä, mutta itäsuomen- ja pohjoissuomenlehmien arvo on jossain muussa kuin maidon tuotannossa. Tuet toisaalta taas jonkin verran parantavat niiden asemaa. …no se on nimenomaan tää että koetaan tärkeeksi se suomalainen karjarotu perimä pystyttäs säilyttään tässä mutta jos niistä ei mitään tuloo tuottoo tule eihän niistä sitten tietysti pidettäis ainakaan noin montaa noinkan montaa lehmää … Tilan suuressa karjassa maatiaislehmien hoito ja ruokinta ei voi poikkea muun karjan hoidosta ja ruokinnasta. …ei se poikkee ei se tällaisessa karjassa voi poiketa siinä ne on kuin muut- kin… Emännän mielestä kaikki lehmät tulee ruokkia hyvin rotuun katsomatta, jos haluaa niiden lypsävän, mutta hän on huomannut, että jos suomenkarjan hie- hot ruokkivat samalla tavalla kuin holstein-friisiläisrotuiset niin ne lihovat. Eri rotujen laiduntaessaan emäntä on huomannut sellaisen eron, että maatiai- set liikkuvat laitumella valtarotuja enemmän ja ovat innokkaita seuraamaan ihmistä. Lypsyrobotista johtuen laidunten tulee sijaita lähellä navettaa, jotta lehmillä on lyhyt matka kulkea lypsylle ja takaisin ja siitä johtuen kauempana sijaitsevilla ranta- ja luonnonlaitumilla ei lypsyssä olevia lehmiä voi pitää. Pahoja potkureitakin löytyy myös enemmän kuin muista roduista …no niistä huonoista mä sanoisin että kyllähän toiset niistä potkii railak- kaasti kun ensimmäisen kerran poikiikin totta kai niitä löytyy muistakin ro- duista mutta hyvin harvon … 210 Välttämättä emäntä ei tuomitse hankalasti lypsettävää hiehoa teuraaksi vaan ensimmäisenä vuonna lypsyn sijaan vasikka saa imeä emäänsä ja toisena vuonna lypsy jo tavallisesti onnistuu. …hiehona ei lypsetty jätettiin vasikka mukaan kun toisen kerran poiki sai jo lypsettyä… Kuva 88. Kyyttövasikka emänsä kanssa (Kuva: Miia Karja) Emännän mukaan maatiaisrotuiset eläimet antavat tilasta positiivisen kuvan ulospäin. Maatiaislehmät karjan joukossa herättävät kiinnostusta ohikulki- joissa, tutuissa niin kuin vieraissakin. Niistä kysellään ja niitä käydään kat- somassa. Ympäristön suhtautuminen tilan maatiaisrotuisiin lehmiin on taus- tasta riippuvaista. Emännän mukaan monet maanviljelijät hämmästelevät, miten pidetään tuot- tamattomia lehmiä korkeatuottoisessa karjassa ja samanaikaisesti muut ihmi- set ihastelevat, kun joku haluaa säilyttää harvinaista alkuperäiskarjaa. …se herättää ihmetystä minkä tähden te noita täällä pidätte et kyl se välillä tuntee itsensä semmoseksi omituiseksi että kun halutaan pitää niitä sellaisia häivähdyksiä välillä tulee… Ihmisten asenteilla ei kuitenkaan ole sanottavasti vaikutusta emännän toimin- taan maatiaisrotujen parissa. …ei se oikeastaan mun tekemisiini ainakaan kun mä haluun että niitä mulla on niitä sit on sanoo toiset mitä hyvänsä onhan se tietysti kiva tunne jos joku näkee sen positiivisena… Maatiaisrotuisia eläimiä osataan kysellä myös ostotarkoituksessa. Erityisesti itäsuomenkarjan eläimistä ollaan kiinnostuneita ja niitä haluttaisiin ostaa. Emäntä myy alkuperäisrotuisia eläimiä sekä lemmikeiksi että tuotan- toeläimiksi ja ottaa mahdollisimman hyvin selville minkälaisiin olosuhteisiin 211 eläimet joutuvat. Lemmikeiksi soveltuvat ne yksilöt, joiden maidontuotanto on pieni ja toisaalta suurempi tuottoiset myydään tuotantoeläimiksi. Emäntä ei tarvitse koulutusta tai neuvontaa maatiaiseläimiin liittyvissä asiois- sa, sillä hän tuntee monia suomenkarjan kasvattajia ja saattaa tarvittaessa ottaa heihin yhteyttä. Tuttavuuksia on syntynyt karjanäyttelyissä ja Alkupe- räiskarja ry:n tapaamisilla. Suomenkarjan kasvattajaverkostoa hän pitää tär- keänä, koska joskus tulee esimerkiksi tarve saada korvauseläin tukieläimen tilalle ja kyseleminen on helpompaa kun tuntee muita kasvattajia. Yhteistyö muiden maatiaisten kasvattajien kanssa on ajatusten ja kokemusten vaihtoa ja eläinten ostoa, myyntiä ja välitystä. Alkuperäisrotu ry:n lemmikki- ja metsälehmätouhuja emäntä piti hömpötyk- sinä ja hän oli kuullut, että länsisuomenkarjalle on suunnitteilla oma yhdistys. Emännän mukaan maatiaislehmät ovat koko historiansa ajan olleet maidon- tuottajia ja sitä niiden pitää olla tulevaisuudessakin. Erityisesti hän harmitte- lee itäsuomenkarjan tuotanto-ominaisuuksien katoamista ja jalostuksen hä- viämistä. …siinä alkuperäiskarjatouhussa on mun mielestäni vasta vähän omituista hömpötystä kyllä osittain että osahan on sitä mieltä että niitä lehmiä ei tarvi todellakaan lypsää pitäs olla ihan vaan imettäjinä tämmösiä metsälehminä mä en kuitenkaan sitä mieltä ole… Tilalle on maatiaislehmiä ostettu lopettavista karjoista. Suomenkarjoistaan luopuvat henkilöt osaavat soittaa suoraan emännälle ja kysyä, ottaisiko hän lehmät, kun ne muuten joutuvat teurastamoon. …meillä on just sen tähden jotenkin säälitti se joutu teurastamoon näin niitä on kertyny … Suomenkarjan jalostukseen liittyvissä asioissa emäntä on saanut apua jalos- tuskonsulentilta, joka suhtautuu myönteisesti suomenkarjaan samoin kun Alkuperäiskarja ry:n tapaamisilla tutuksi tulleelta ”suomenkarja- asiantuntijalta”. MTT:n ja JSK:n yhteistä EVA-ohjelmaa (sukusiitosta ar- vioiva ohjelma) hän pitää myös hyvänä. Tilalla on oma typpisäiliö ja siihen tilataan ajoissa tarvittavaa siementä. Yleensä yhteistyö jalostuspuolen kanssa on toiminut hyvin. Ainoastaan jalostusyhdistysten johtajien suhtautumista suomenkarjan sonnien hankkimiseen keinosiemennykseen emäntä arvostelee. … kyllä noitten keinosiemennysjohtajien suhtautuminen suomenkarjaan hyvin semmonen niin kun siis sanotaan että pitävät sitä aika lailla mitättömänä ja jos ei karjanomistajat itse pitäis huolta ja koittais näitä asioita viedä eteen- päin ne jäis kyllä ihan unohduksiin … Emännän mukaan maatiaiset eivät tuo hänelle ja hänen perheelleen varsinais- ta taloudellista hyötyä vaan lähinnä vaihtelua, virkistystä ja iloa. Hänen mie- lestä suomenkarjassa kuten kaikissa roduissa on mukavia yksilöitä. 212 …mun mielestä niitä ei saa suututtaa komennella että yleensä ne on vasikka- na kovin seurallisia täytyy vaan seurustella niitten kans ahkerasti ja jatkuvas- ti pienestä saakka ja sillä lailla koittaa vähän juonien ja luovien asioita niille ei mitenkään sillai väkipakolla … Erityisesti näyttelyissä käytetyistä lehmistä tulee perheenjäseniä ja mukavia muistoja suomenkarjan lehmistä näyttelyissä on jäänyt koko perheelle. Ylei- sön kiinnostus erikoisen näköisiä eläimiä kohtaan on toisinaan ollut suurta. Emännän mukaan näyttelyissä olleita lehmiä on erikoisen vaikea laittaa teu- raaksi, koska lehmät ovat tottuneet menemään autoon kun on lähdetty näytte- lyyn. …näyttelyssä se herätti ihan mahdotonta huomiota ja mielenkiintoo siellä siellä oli jatkuvasti lauma ihmisiä kysymässä että mikä tää on ja mistä täm- mönen on tullu sitä kuvattiin se oli sellainen tolkuton mielenkiinnon kohde meidän tyttö meinas vallan hermostua tietenkin se oli ujo sillai vastailla kaikkiin kysymyksiin se nyt ainakin on tämä joka ei lypsä kauheesti se on hirveen kurja laittaa teuraaksi sellainen eläin minkä kans on paljon näytte- lyssä oltu rotu kun rotu se on kun ne on tottunu meneen autoon lähteen näyt- telyyn … …ne ovat ikään kuin heidän nimikko eläimiään tää Kirsikka lehmä on tän meidän yhden tytön lehmä ja sitten PSK:t on taas tän vanhemman tytön sillai erityislemmikkejä… Joskus myös joku mukavan näköinen maatiaissonni saatetaan jättää kotiin lemmikiksi. …jätetty joku tänne kotiin ihan sillai lemmikiksikin joku hauskan näköinen PSK välillä on ollu tossa nytkin on yksi sellainen vasikka… Kuva 89. Näyttelykehässä Tampereen Farmari-messujen aikaan 2005 (Kuva: Miia Karja) 213 Yhteiskunnan suhtautuminen alkuperäisrotuihin on emännän mukaan paran- tunut vuosien mittaan. Tila sijaitsee EU-tukialueella B ja on sitoutunut ympäristötukijärjestelmään vuonna 2000 ja erityisympäristötukisopimus on tila tehnyt alkuperäisrotujen kasvattamisen osalta. EU-tukipapereihin on merkitty kuusi länsisuomenleh- mää, kaksi pohjoissuomenlehmää ja yksi itäsuomenlehmä. Uudesta pihattonavetasta ja lypsyrobotista johtuen tuetkaan eivät tee maati- aisten kasvattamista kannattavaksi tilalla. Alkuperäistukien loppuminen vä- hentäisi maatiaisten määrää emännän mukaan tilalla, mutta missään tapauk- sessa niistä kaikista hän ei luopuisi. …ei ne kaikki meiltä kyllä lähde missään tapauksessa mutta kyllä ne oletetta- vasti vähenis vaikka eihän se käytännössä se raha eihän se jos ei se lehmä paljon mitään lypsäkkään eihän se siitä kannattavaa tee toi tuki… Isännälle tuet sen sijaan ovat tärkeä asia kasvatettaessa alkuperäisrotuja. (tuet)…no siis henkilökohtaisesti mulle se ei ratkaise meidän isännälle se merkkaa paljon hän ei myöskään hirveesti niitten kannalla ole mä niitä meil- lä haluan kaiken eniten pitää ja tytöt varmaankin myös … …nyt kun tuki kuitenkin nousi hänkin (isäntä) oli sitä mieltä että jatketaan … Emäntä pitää ristiriitaisena sitä, että tukikelpoisia ovat toisen polven eläimet, vaikka taustalta löytyisi suomenayrshireä tai holstein-friisiläistä. Geenipank- kiin taas kelpaavat ainoastaan eläimet, jotka koko tiedetyltä taustaltaan ovat puhdasrotuisia. …kyllä sitä mun mielestä voi lemmikeillekin antaa mutta sit toisaalta mä olen nyt ihmetelly alun perin sitä et kun sitä saa toisen polven eläimiin vaikka siellä on friisiläinen tai ayrshire takana kun emän ja isän emä sitä rotua on tukikelpoinen eläin… Alkuperäisrotujen eläinmäärät ovat tällä hetkellä niin pieniä, että emännän mielestä tukikelpoisia pitäisivät olla myös suomenkarjan risteytykset, vaikka hän ei niitä henkilökohtaisesti tarkoituksella menisikään tekemään. Monen hänen tämän hetkisen puhdasrotuisen suomenkarjalehmänsä taustalta löytyy ostettu sekarotuinen lehmä, vasikka tai hieho. …keskenään suomenkarjarotua mää jotenkin aattelen että ne on suomenkar- jaa vaikka tyypit on menny sekaisin… Maatiaisrotujen säilymisen kannalta emäntä piti tärkeänä tukia, koska tukien kautta kasvattaja saa tuloja pienituottoisista maatiaislehmistä. Tuet edesautta- vat luomaan mielikuvaa alkuperäisrotujen pitämisen kannattavuudesta. Kaikenlainen positiivin kannanotto, tunnetuksi tekeminen ja näkyvyys tie- donvälityksessä ovat emännän mielestään tärkeitä asian eteenpäin viemisen kannalta. Emäntä uskoo kiinnostuksen maatiaiseläimiin lisääntyvän ja eläin- määrän nousevan. 214 Kuva 90. Yksi tilan kyytöistä (Kuva: Miia Karja) Maatiaislehmät ovat koko historiansa ajan olleet maidontuottajia ja niitä nii- den emännän mukaan pitää olla tulevaisuudessakin. Kaikkein tärkeimpänä emäntä pitää sitä, että maatiaislehmät lisääntyisivät tuotantoeläiminä, mutta säilymistä edesauttavaa myös maatiaiset lemmikkeinä, maatilamatkailussa ja kotieläinpihoilla. Emännälle on tärkeää, että tulevaisuudessakin heidän karjassaan on maatiais- rotuisia lehmiä. Määrän hän ei usko kasvavan, koska lypsyrobotti oli kallis investointi ja navetassa ei voi pitää montaa vähätuotoista lehmää. Hän toivoo, että lähistöltä löytyisi vanha navetta, jossa maatiaislehmiä voisi pienemmin kustannuksin kasvattaa. Siellä ne voisivat imettää omat vasikkansa eivätkä veisi tilaa parempi tuottoisilta lehmiltä navetassa. …käytännössä niin että se on sillä lailla kallis investointi täytyy lehmistä tulla maitoo ei voi montaa näitä vähälypsyisiä lehmiä pitää … …ei ainakaan lisätä noita alkuperäiseläimiä mutta kun sitä sillai mää ajatte- len ois ois yks hyvä vaihtoehto että saatas vaikka tästä läheltä joku semmo- nen vanha navetta missä vois niitä si pitää… Suoranaisia uhkia maatiaislehmien pitämiselle emäntä ei heidän tilallaan koe olevan ainakaan vielä moneen vuoteen. Tilan neljästä lapsesta varsinkin van- hin 16-vuotias poika on kiinnostunut lehmistä ja karjanjalostuksesta ja on todennäköinen tilan jatkaja. Poika on kuitenkin sitä mieltä, että vähätuottoiset kyytöt ja lapinlehmät vievät tilaa navetassa ja ovat turhia tuotantoeläimiä. Emäntä kuitenkin puolustaa maatiaisia ja uskoo pojankin hyväksyvän ne kunhan ne saataisiin eri navettaan viemästä tilaa holstein-friisiläisiltä. Myös 215 nuorin 9-vuotias tyttö on kiinnostunut lehmistä. Sukupolvenvaihdos todennä- köisesti tulee olemaan uhka maatiaislehmien olemassaololle, mutta siihenkin menee vielä monta vuotta. Tilalla ei aiota kehittää maatiaiseläimiin liittyvää yritystoimintaa, mutta emäntä uskoo, että jossakin saataisi olla markkinoita maatiaistuotteille. Tule- vaisuudessa saattaisi emännän mielestä olla mahdollisuuksia maatiloilla val- mistettavilla suomenkarjan maidosta tehdyillä tuotteilla. Mukaan kuvioon voisi liittää esimerkiksi luomutuotannon. Ulkomailla hän tietää tällaista toi- mintaa olevan. … jonkunlainen kuluttaja kunta olis sellaiselle jos ois vaikka sanotaan no tietysti luomu ja luomu tyylillä ruokittu ja ois vaikka heinällä viljalla ja tälläi ja sit vielä suomenkarja vois olla jotain markkinoita sellaiselle… Vastuussa maatiaisten säilymisestä hänen mukaansa ovat karjankasvattajat ja jalostusjärjestelmä ja valtiovallan vastuu tulee tukien muodossa. 11.7 Värillisiin suomenlampaisiin erikoistunut lampuri Isäntä on syntynyt 1948. Perheeseen kuuluu tilan ulkopuolella töissä oleva vaimo ja viisitoistavuotias koulupoika. Kansakoulun lisäksi isäntä on suorit- tanut metallialan ammattiopinnot. Isännän kotitilalla on lampaita ollut aina. Aikaisemmin niitä oli 20 – 30. Isännän mummu oli käsityöihminen, joka hyödynsi värillisten lampaiden villaa lukuisissa tekstiileissä. Kotona oli lampaiden lisäksi muitakin koti- eläimiä, mutta isäntä luopui lehmistä samoihin aikoihin, kun hän osti kotiti- lan. Tilan isäntä osti vuonna 1980 ja lähellä sijaitsevan kotitilansa kolme vuotta myöhemmin. Tällä hetkellä hänen tilallaan on lampaita lähes neljäsataa. Lampaissa isäntää kiinnostavat erityisesti värilliset suomenlampaat ja niistä saatava villa. Kiinnostuksen alkulähteet ovat isännän kotona, jossa villaa, villalankaa ja käsitöitä arvostettiin. Kuva 91. Haastatellun lampu- rin lampaita (Kuva: Miia Karja) 216 …lampurit on omia persoonoitansa se on semmonen elämäntapa…. Kahdeksankymmentäluvun alussa lampurit paikkakunnalla olivat harvinaisia. Alusta alkaen isännän tarkoituksena on ollut värillisten lampaiden kasvatta- minen ja aluksi hän haki niitä eri puolilta Suomea ja vähät välitti siitä, että lammasneuvoja kehotti häntä keskittymään valkoiseen lampaaseen. Siihen aikaan värillisiä lampaita oli harvassa ja nekin isännän mukaan pienillä pai- koilla sukusiittoisia. Elannon lisäksi lampaat ovat isännän ja hänen perheensä elämässä keskeisel- lä sijalla. ….niitä on semmosia kesyjä jotka köpöttelee perässä on niin kuin ihmisen… Isäntä ei pidä lammastaloutta kannattamattomana …kun verrataan niin ku työhön sitä kyllähän se kun se lammas on sikäli helppo nythän saa näistä sen tuen kautta sen hyödyn, mutta monimutkaisemmaksi homma on muuttunut EU:n myötä. Uudistettaville avohakkualueille, jossa laidunnetaan lampaita saa isännän mukaan lähes saman tuen kuin pellolle. ….lammas ei syö koivua eikä kuusta eikä mänty… Tällaisiin paikkoihin isäntä vuokraa lampaita. Jos lampaat kal- vavat puita niillä silloin isännän mukaan on ruuasta puutetta …kahdeksan emää karittoittensa kanssa hehtaarille… ja toisaalta lampaista pitää karsia pois ne, joilla on huonoja opittuja tapoja. Isännän lampaita on monilla eri laitumilla perinnebiotoopeilla, kaupungilla ja monilla yksityisillä ihmisillä. Itsellä hänellä on lähes 40 hehtaaria verkkoai- dattua laidunta. …kuin kaupungin imagon kannalta hienoo … Villasta isännän mukaan maksetaan huonosti. Ruskeasta villasta saa parem- man hinnan, mutta valkoinen ja huonompilaatuinen menee lähes ilmaiseksi. Matkat isoille kehräämöille ovat pitkät. Pyysaloon, jonne on 600 km, isäntä vie villaa pakettiautolastillisia. …nää paikalliset jokka osataa ne vie sen ihan ilman ei kannata muuta pistää kun palaan palaan… …ruskee villa se on kaikkien kalleinta se on melkein kilon pistää sitä tavallis- ta kolme kiloo semmonen suhde siinä on… Lähinnä sijaitsevaan kehräämöön isäntä on myös villoja myynyt, mutta siellä villoista ei makseta rahaa vaan ne vaihdetaan lankoihin tai pitemmälle jalos- tettuihin tuotteisiin kuten mattoihin ja raanuihin. Vaihtotuotteita isäntä on myynyt edelleen. Isäntä lahjoittaa villoja myös 4H-kerholaisille huovutustöihin ja kotiteolli- suuskoululta oppilaat käyvät keritsemässä lampaita ja koululle myös ostetaan villaa. 217 Tilalla ei ole sääntöjen ja määräysten mukaisia teurastustiloja, joten lampaat suoraan kuluttajille myydään elävinä. Lampaita teurastetaan monissa eri pai- koissa kuten tilateurastusautossa ja pienteurastamoilla ja tila on ollut myös teurastamon sopimusasiakas. Teuraskuntoisen lampaan pitää olla 12 – 23,5 kilon painoinen rasvaton, mutta ei laihakaan. Karitsan lihaa isännän mielestä arvostetaan liikaa ja toisaalta isojen lampaiden lihaa halveksitaan. …isompi pässi kyä sen jos palvauttaa kyä se parempaa on kun karitta vaikka sanotaan että karittan liha on hyvää ei kai mutta sitä on vaan niin vähän se menee tavallaan hukkaan koko hen- ki…. Taljoille tulee nykyään paljon hintaa korkeista käsittelykuluista johtuen ja samanaikaisesti ulkoa tuodaan halpoja taljoja. Kokemuksesta isäntä tietää, että eläinlääkäreillä ja lomittajilla on liian vähän tietoa lampaista. Lampaiden riesana ovat monet pedot kuten sudet, karhut, ilvekset ja kot- kat.…vuonnakin 10 tuhannen euron ylitekin pistin hakemuksen niistä korva- uksista en mä mitään saanu…Aikaisemmin petoasioita hoitivat poliisit ja silloin suhtautumin isännän mukaan oli asiallista, mutta nyt petovahinkoja katsomassa käydään maataloustoimistosta ja …eihän ne lähre lammasta kat- toon… Yhteistoimintaa lampureiden kesken on teuraskuljetuksissa, jotta auto saa- daan täyteen, pitää lampaita hakea useammalta kasvattajalta. Yhteistyötä tehdään myös pässien vaihdossa, keritsemisessä ja lomituksessa. Lammasneuvojista isännällä on vain hyvää sanottavaa, sillä heillä on hänen mukaansa oikea asenne lammastaloutta kohtaan. Kuva 92. Värikäs lammaslauma (Kuva: Miia Karja) 218 …se on vain lammas ei se siittä paljon kummene vaikka sille tekis mitä se on tuotantoeläin mutta ei ole sama sillä lailla kun monella muulla tuotan- toeläimin sitä ei pysty teollistaan… Tilalla käy lapsia kauempaakin katsomassa lampaita ja allergiset lapset saat- tavat olla lampaiden läheisyydessä. …allerginenkin mukula pysyy oleen tuolla lampolassa… Heinät lampaille teetetään urakoitsijoilla naapureiden pelloilta. Heinämaata on tarjolla paljon. Omia koneita heinän tekoon ei kannata ostaa ja toisaalta työntekijöistä heinätalkoisiin on myös pulaa. Lampailla heinää kulu paljon, sillä … parhaaseen aikaan viis suurpaalia tommonen 1000 kiloo 5000 kiloo päi- väs heinää… Korvamerkkejä isäntä pitää hankalina. Ne jäävät verkkoaitaan kiinni ja lam- paiden korvat menevät rikki ja tulehtuvat. …kamala rääkki eläimelle se on juuri kun pientä mäkäräisiä on näillä alu- eilla varsinkin pikkusta kärpästä joka kalvaa sitä veristä… Isäntä odottaa uusia alumiinisia norjalaisia merkkejä, jotka ovat halvempia- kin. Tilan uuhet karitsoivat kesällä laitumella, ja karitsa selviävät ulkona lähes täysin ilman ihmisen apuakin. Lampaita pidetään muutenkin mahdollisimman pitkään ulkona, sillä sisätilat vanhassa lampolassa ovat pienet ja lampaiden ruokkiminen ulos on helpompaa. Vasta myöhään syksyllä ne pääsevät suo- jaan sisätiloihin. Hyvä suomenlammas on isännän mukaan lihaksikas ja villan kasvun pitää olla hyvä. Hyvä lammas on myös hyvä emä ja hyvä imettäjä. Tilalla on pyrit- ty siihen, että uuhet poikisivat vain kaksi karitsaa kerralla, sillä silloin emo pystyy hoitamaan karitsoiden ruokinnan. Tilalla on 148 uuhen kiintiö. Isännän mukaan olisi hyvä, jos lampaita ei tar- vitsisi lisätä ihan joka vuosi vaan elannon saisi villasta. Isäntä suhtautuu positiivisesti tukien kehitykseen tulevaisuudessa samoin kuin lampaanlihan markkinoihin. … ens vuonna pitäsi olla jo paremmat tuki tukiolotkin… Lihan menekkiä kasvattaa suureneva muslimiväestö. Suurimpana uhkana tilan toiminnalle isännän mukaan ovat lampaita ahdiste- levat pedot. …mä lyön hanskat tiskiin aika pian ei tällä kurilla ei tule mitään ko ei niitä lammasta ei pysty valvoon ainakaan mä en pysty sitä sisällä ruokkiin sitä ruokaa ruokaa rahjaan ei siitä tule mitään pihallahan ne täytyy lampaat ol- la…. 219 Tilan poika on innostunut lampaiden kasvatuksesta, mutta isäntä ei häntä kannusta, sillä …että mä sanon että tämmöseen kannata leikkiä… Kysyntää lampailla uskoo isäntä olevan tulevaisuudessa erityisesti maise- manhoitokohteissa. 11.8 Koulutila 1970-luvun alussa syntyneen koulutilan edustaja on toiminut karjan kanssa pienestä lähtien. Jo tuolloin suomenkarja oli hänen lehmärotunsa. Hänen kotitilaltaan viimeinen suomenkarjan lehmä lähti -70-luvun loppupuolella. Reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen tilalle ostettiin ensimmäiset uudet suomenkarjaeläimet. Ne hankittiin Kangasalan maatalousoppilaitoksesta Lihasulasta, jossa haastateltu tuolloin opiskeli maatalouden perustutkinto- linjalla. Tuohon aikaan Lihasulassa oli pelkästään suomenkarjaa. Ensimmäis- ten suomenkarjalehmien ostamisen jälkeen niitä alettiin pikkuhiljaa lisätä haastatellun kotitilalla. Haastattelemamme henkilö ehti olla yhden talven karjanhoitajana Lihasulassa ennen kuin koko koulu lopetettiin ja karja hävi- tettiin. Haastatellun suomenkarjainnostus on lähtenyt kotoa, mutta saanut lisäpontta opiskelusta Lihasulassa, jossa sai touhuta puhtaan suomenkarjan kanssa. Koulutilan edustajan mukaan suomenkarja ja erityisesti länsisuomenkarja on ollut aina hänen rotunsa. Toimiessaan Lihasulan koulutilalla karjanhoitajana ja tehdessään työharjoittelunkin siellä, haastateltu sai kokemusta työskente- lystä kouluympäristössä. Kun Lihasulan koulutila lopetti toimintansa, toimi hän lomittajana. Näiden työkokemusten siivittämänä ja koska hän oli saanut kokemusta nuorten opastamisesta ja opettamisesta, hakeutui hän töihin ky- seessä olevalle koulutilalle vuonna 1998. Haastateltu on kiinnostunut kouluti- lalla työskentelystä myös sen takia, että ”sit tosiaan kun talon väki ei pistäny hanttiin täs suomenkarjan osalta ni se oli taas sit yks minkä takia mä oon täällä ollu”. Haastatellun henkilön kotitila on ollut 1500-luvun puolesta välistä heidän suvullaan. Tila on ollut lypsykarjatila noilta ajoilta saakka. Lehmiä tilalla on ollut kymmenen. Vuosikymmenten saatossa lapsille tilaa jaettaessa, tilan peltopinta-alaksi oli muodostunut kahdeksan hehtaaria. Metsää tilalla on 30 hehtaaria. Tilalla on 1900-luvun alussa tehty hirsinavetta. Pienen peltoalan ja suurten investointitarpeiden vuoksi haastateltu ei uskaltanut jatkaa karjanpi- toa kotitilalla. Karjanpito kotitilalla lopetettiin vuonna 1999. Jo isovanhem- mat olivat alkaneet silloisen trendin mukaisesti siementää tilan suomenkarjaa holstein-friisiläisillä. Siihen aikaan tilalla oli vielä valio-suomenkarjalehmä. Vain yksi ja jo edellä mainittu suomenkarjalehmä oli säilynyt tilalla ja sekin laitettiin pois 1970-luvulla, jolloin haastatellun henkilön vanhemmat puoles- taan hankkivat ayrshire-lehmiä. 220 Kuva 93. Koulutilan lehmät pääsemässä laitumelle (Kuva: Miia Karja) Näin suomenkarja väistyi kunnes haastateltu alkoi hankkia niitä uudestaan kotitilalleen. Vanhemmat suhtautuivat aluksi hieman epäilevästi suomenkar- jaan. Haastatellun kertoman mukaan suhtautuminen kuitenkin muuttui suo- menkarjan ominaisuuksien tullessa tutuiksi: ”kun ne olivatkin yllättävän ter- veitä ja helpot poikimiset ja tällai niin ja kumminkin maitoo tuli ihan kohta- laisesti niin kyllä se muuttu se ajatusmaailma sitten”. Lisäksi haastateltu kertoo, että hänen vanhempansa varmaan huomasivat myös suomenkarjan luonteen; sen, että ne ovat omia persoonia. Suomenkarjaa olikin tilalla valta- rotujen joukossa loppuun asti. Omalta kotitilaltaan haastateltu vei ensimmäi- set suomenkarjaeläimet koulutilalle: kaksi lehmää ja kolme lehmävasikkaa. Koulutilalla on takanaan vähän yli 100 vuoden historia. Koulutilan toiminta on aloitettu aikoinaan vuokratilalla. Sittemmin koulun säätiö osti vanhan tilan, jossa koulu on siitä lähtien toiminut. Koulutilan perustamisen aikoihin koulun karja oli suomenkarjaa. Haastatellun mukaan saattaa olla todennä- köistä, että siihen aikaan myös koulutilan karja oli sekarotuista. Tilalla oli suomenkarjaa vuoteen 1965 saakka, jolloin Ruotsista tuotiin kaksi holstein- friisiläislehmää. Rotu alkoi vaihtua, kun samaisena vuonna koulutila sai myös ayrshire-yhdistykseltä tai joltain karjakerholta yhden ayrshire-vasikan. Vuonna 1975 uuden navetan valmistuessa viimeinen suomenkarjalehmä lähti 221 koulutilalta, kunnes vuodesta 1999 suomenkarja alkoi palata koulutilalle haastatellun henkilön myötä. Syksyllä 2005 koulutilalla oli 24 lehmää, joista noin puolet valtarotuisia (suomenayrshire, holstein-friisiläinen) ja toinen puoli suomenkarjaa (LSK, PSK ja ISK). Koulutilalla opiskelee yli 200 opiskelijaa. Sekä opiston että instituutin koulu- tustarjonta on laajaa: opiskella voi maatalousalan lisäksi matkailu-, ravitse- mus- ja talouskoulussa sekä esimerkiksi eräopaskoulutuksessa, viherraken- tamisessa ja puutarhapuolella. Maatalousalan koulutuksessa koettiin notkah- dus opiskelijamäärissä 2000-luvun alkupuolella, mutta haastattelusyksynä ja sitä edeltävänä syksynä aloittaneiden määrä kääntyi nousuun. Maatalousalan koulutus on kolmevuotista, joten syksyllä 2005 peruskoululinjalaisia oli lä- hemmäs 50. Haastateltu koulutilan edustaja vastaa koulutilan navettapuolesta täysin itse, sillä navetassa ei ole muita töissä. Vastuulomittaja tekee haastatellun vapaat. Oppilaat käyvät opettajan kanssa tutustumassa navettaan ja haastateltu opet- taa kaikki navettatyöt oppilaille. Suurin osa oppilaista ei ole koskaan aikai- semmin toiminut lehmän kanssa, joten aluksi kynnys saada oppilaat lehmien väliin on suuri, mutta kaikki ovat sen kuitenkin oppineet. Aikuiskoulutuspuo- lella annettavaan maatalouslomittajakoulutukseen liittyen koulun edustaja antaa käytännön opastusta ja koulutusta kiskoruokkijasta eli ruokinta- automaatista. Kyseistä koulutusta on annettu vuodesta 1999 lähtien. Koulutilan navetassa tuotannonharjoittamisen tavoite on maidontuotanto. Toinen perusasia on opetusnavettana toimiminen. Koulutilalla opetetaan op- pilaille perusasiat, jotta he pärjäävät maailmalla töissä. Koulutilan kannatta- vuudesta haastateltu sanoo: ”eihän tämmöne 24 lehmän karja niin eihän se kannattava oo tämmösenä palkkatyönä ja sanotaan että ei opetus- taikka koulutilat yleensäkään monasti oo ihan pelkällä tämmösellä tuotannolla niin niin ei sitä saada kannattavaks mutta tota siinä on niitä muitaki asioita sitte vielä”. Opetustoiminnassa luennoilla käydään läpi eri lehmärodut ja tuodaan esiin, että kyseisellä koulutilalla on eri rotuja. Navetassa töiden ohessa ja muutenkin koulun edustaja keskustelunomaisesti kertoo oppilaille maatiais- karjaroduista kuten niiden hieman erilaisesta luonteesta verrattuna valtarotui- hin sekä jalostusasioista. Rotukohtaiset erot pitää huomioida muun muassa ruokinnassa, lehmien laitumen hyväksikäyttökyvyssä ja lehmiä lypsylle ope- tettaessa. Haastatellun mukaan tyttöjen, jotka muutenkin ovat poikia enem- män kiinnostuneita eläimistä, lempilehmiksi usein muodostuvat suomenkar- jaeläimet. 222 Kuva 94. Tyttöjen lempilehmiksi muodostuvat usein suomenkarjaeläimet (Kuva: Miia Karja) Koulutilalla laitumet ovat peltolaitumia. Kaupungin ja ympäristöpuolen toi- mijoiden aloitteesta koulutilan hiehoja laiduntaa kesäisin luonnonlaitumella, kaupungin keskellä sijaitsevan järven rantaniityllä. Laidun sijaitsee kolmen kilometrin päässä koulutilalta. Kaupunki on tehnyt aidat alueelle ja huolehtii eläinten juomavedestä. Koulutilalta käydään päivittäin katsomassa eläimiä. Laidun sijaitsee kävelytien vieressä. Laitumelle on valittu isokokoisia hieho- ja, jotta eläimille ei tehtäisi ilkivaltaa. Itse eläimet ovatkin saaneet olla rau- hassa, mutta joinakin kesinä aitoja on rikottu ja eläimet karanneet. Kun hie- hot ensimmäisen kerran vietiin laitumelle, talutettiin ne kaupungin läpi. Kau- punki oli kertonut asiasta medialle, ja siitä oli alueen sanomalehdessä ja tele- visiossa MTV3-kanavan uutiskevennyksessä. Länsisuomenkarjasta pitäminen ja sen motiivit juontavat haastatellun mukaan hänen lapsuuteensa. Haastatellun sanoin: ”(…) nii-i sitä mä mietin lapsuudes- ta sitä niin tota sillon olin varmaan se suomenkarjan eläinhän on hirveen utelias ja semmonen ihmisrakas tavallaan et se tai en mä tiiä onko se ihmis- rakkautta vai mitä se on mut ne on kumminkin et ne tulee ihmisen lähelle mielellään”. Lisäksi länsisuomenkarjan väri ”se väri oli jotenkin niin lämmin semmonen tommonen ruskee tasanen väritys” on jäänyt haastateltavan mie- leen jo lapsuusajoista. Haastateltu muistelee, että lapsena ollessaan hänen kotikylällään oli myös muutamissa muissa karjoissa jokunen suomenkarja- lehmä, ja nimenomaan niitä lehmiä hän aina halusi mennä katsomaan. Vii- meistä kotitilansa suomenkarjalehmää ja lapsuuden kokemusten vaikutusta haastateltu kuvailee seuraavasti: ”se viimene lehmä mikä oli sillon ku mä olin pikkulaps meillä se oli Mili Mili-nimeltäänkin niin se just semmonen et se tullut aina aidan viereen kun meni kattoon ja sille tarjottiin ruohoo ja muuta 223 että sieltä sieltä se on jotenki lähteny”. Haastateltua viehättää suomenkarjan luonne: ”vaikka ne on hirveen itsepäisiä ja sitkeitä mutta kumminkin niin kun tuntee ja tietää mitä ne on niin niitten kans pärjää tosi hyvin ja niistä saa ihan mahtavia lehmiä”. Koulun edustajan aikana koulutilalla on ollut kolme rehtoria ja he kaikki ovat suhtautuneet suomenkarjan kasvattamiseen tilalla myötämielisesti. Kouluti- lalla nähdään, että opetustarkoitusta ja oppilaita varten on hyvä olla esillä jokaista rotua. Tämän vuoksi koulutilan karjaa ei ole ajateltu vaihtaa koko- naan suomenkarjaksikaan, mutta pääosan tilan karjasta se kyllä saa muodos- taa. Haastatellun mukaan jokaisella koulutilalla pitäisi olla suomenkarja- eläimiä, koska ”on sitte oppilaille se että ne voi vertailla ja kun on siis suo- menkarjaa kohtaan on hirveesti ennakkoluuloja edelleen maanviljelijöillä niin että eihän ne tuota mitään ne on pieniä ja kiukkusia ja niin niin se että saatas tavallaan sitä sitten nuorten kautta erilaista näkökantaa ihmisille”. Vuodesta 1999 alkaen koulutilan edustaja on vuosittain ostanut koululle muutamia suomenkarjaeläimiä joko vasikkana, hiehona tai lehmänä. Lopet- tavilta karjatiloilta saa parhaimmat yksilöt ja tällaisilla tiloilla on pitkät perin- teet eläinten kasvattamisessa. Kaikki eläinhankinnat eivät aina ole olleet on- nistuneita, mutta pääosa kuitenkin. Haastateltu on saanut hankittua monelta tilalta eri suomenkarjakantaa koulutilalle. Jo omina opiskeluaikoinaan haastateltu kiinnostui tekemään suomenkar- jasonneista sukupuun, sillä suomenkarjan eläinmäärät olivat niin pieniä. Ny- kyään haastattelemamme henkilö tunnetaan suomenkarja-asioiden asiantunti- jana ja häneltä kysytään siemennyssuosituksia tilojen suomenkarjahiehoille. Tätä neuvontaa haastateltu henkilö tekee harrastuksenaan. Lisäksi hän on yhdessä erään suomenkarjakasvattajan kanssa valtuutettu tekemään sonniva- lintoja ja laatimaan käyttölistoja suomenkarjasonneista. Käyttölistoille vali- taan erisukuisia sonneja, joita on aina siementäjillä mukana. Käytännössä listalla on kolme eri sukulinjoilta olevaa valiosonnia tai vanhempaa sonnia ja keinosiemennyksen ostettuja nuorsonneja. Kasvutestin läpäisseet nuorsonnit menevät kukin vuorollaan käyttölistalle ja näin niille saadaan jälkeläisarvos- telu. Haastatellun mukaan hänen aloittaessaan työn suomenkarjan parissa siementäjillä oli hyvin valikoimaa erisukuisista sonneista. Nykyään käyttölis- talla saattaa olla vain saman suvun sonnia, jolloin on vaarana, että lehmätkin ovat kohta samaa sukua. Haastateltujen kokemuksen mukaan karjan sukulai- suusaste riippuu osaltaan jalostussuunnittelijan ammattitaidosta ja suomen- karjaan perehtyneisyydestä. Lisäksi keinosiementäjillä pitää olla pakissa son- nivalikoimaa, sillä kaikki karjankasvattajat eivät ole niin aktiivisia ja tietäväi- siä, että tilaisivat erilaisia sonneja keinosiemennysasemilta siementäjän pak- kiin vaan tyytyvät siihen, mitä sattuu löytymään. EVA-ohjelma (sukusiitosta arvioiva ohjelma) tuo suuren avun sukusiitoksen välttämiseen. Kiinnostuksensa pohjalta haastateltu on tehnyt myös kyselyn suomenkarja- kasvattajille 2000-luvun alussa. Kyselyssä selvitettiin erityisesti jalostukseen liittyviä asioita ja siihen vastasi noin 30 suomenkarjakasvattajaa tai sen paris- 224 sa muuten toimivaa henkilöä. Koulutilan edustajan mielestä kaikki suomen- karjarodut ovat kiinnostavia, mutta LSK:n jalostaminen on helpompaa kuin kahden muun maatiaisrodun. PSK:n osalla jalostuksellista puolta auttaa Ruotsin tunturirotusonnit, joilla sukulinjoja on saatu laajemmalle. ISK:lla on heikommat valikoimat, mitä tulee sonneihin. Sukusiitosta arvioivalla EVA- ohjelmalla voidaan valita tulevalle vasikalle vähiten sukua oleva isä, ja tämä tuo apua jalostukseen myös suomenkarjalla. Ohjelma auttaa sukusiitoksen välttämisessä tiloilla, sillä sonnisuositukset tulevat automaattisesti jalostus- suunnitelman myötä. Yhteistyö ja osaaminen ovat suomenkarja-asiassa lisääntyneet. Haastateltava epäilee, ettei jalostuspuolella ole tarpeeksi aikaa perehtyä suomenkarjaan. Sielläkin puolella on kuitenkin monta henkilöä, jotka tietävät maatiaisroduis- ta ja varsinkin nuoret tuntuvat olevan kiinnostuneempia saamaan tietoa. Osaaminen on lisääntynyt paljon sen myötä, kun hyväkarjaiset tilat ovat otta- neet eläintensä joukkoon muutaman suomenkarjalehmän. Tällöin jalostus- puolenkin on täytynyt herätä tekemään jotain myös tämän rodun kanssa. Haastatellun toimesta koulutilalla järjestettiin ensimmäinen suomenkarjakas- vattajien tapaaminen vuoden 2000 paikkeilla. Siitä lähtien suomenkarjaväki on kokoontunut ainakin kerran vuodessa jollakin suomenkarjatilalla tai muussa paikassa, jossa kasvatetaan tai säilytetään maatiaislehmiä. Vaikka haastatellun mielestä Suomen alkuperäiskarjayhdistys tekee hyvää työtä suomenkarja-asian eteen, ei hän henkilökohtaisesti tai koulutila ole yhdistyk- sen jäseniä. Koulutilalle tullessaan haastateltu oli yhdistyksen jäsen, mutta luopui jäsenyydestä, sillä yhdistyksen aatteet eivät sopineet hänen ajatuksiin- sa. Haastatellun näkemyksen mukaan kaikki, joilla on suomenkarjaa käyttötar- koituksesta (lemmikki, maisemanhoitaja, imettäjälehmä, tuotantoeläin) riip- pumatta, ovat tervetulleita suomenkarjan kasvattajiksi. Asia tosin jakaa mie- lipiteitä ja siitä on käyty kiivaitakin keskusteluja suomenkarjakasvattajien ensimmäisissä tapaamisissa. Haastateltu henkilö sanoo, että moni heistä, jot- ka aluksi ovat ajatelleet, ettei suomenkarjalehmän tuotoksella ole niin väliä kunhan ovat kauniita, ovat huomanneet, että kyllähän niistä pitäisi saada ra- haakin. Kaikki kasvattajat ovat kuitenkin tärkeitä, sillä siten pidetään yllä rotupopulaatiota. Samoin haastateltu on sitä mieltä, että alkuperäisrotujen kasvattamistuessa tärkeintä on se, ettei suomenkarjaeläinten määrä vähenisi. Tuki saisi haastatellun mukaan olla ”vähä reippaampikin”, mutta erityisen tärkeää oli, että tuki saatiin takaisin länsisuomenkarjalle. Haastateltu toteaa, että länsisuomenkarjan tiputus pois tukea saavien maatiaislehmien joukosta hävitti sekä joitakin suomenkarjoja että suomenkarjaeläimiä valtarotuisista karjoista; jälkimmäinen vaikutus oli suurempi. Koulutilalla oli haastattelu- hetkellä alkuperäisrotujen kasvattamistukisopimus LSK:lle ja PSK:lle. Haas- tattelua seuranneena keväänä oli suunnitelmissa hakea sopimus myös tilan kyyttölehmälle. 225 Kuva 95. Koulutilan vasikoita (Kuva: Miia Karja) Alkuperäisrotutuen hakuprosessia haastateltu ei pidä huonona, mutta eläinten korvaaminen pitäisi saada hoidettua kevyemmällä byrokratialla. Poistettaessa sopimukseen kuuluva lehmä, pitää se korvata ja ilmoittaa korvaavan eläimen tiedot TE-keskukseen kymmenen vuorokauden kuluessa. Korvaavan eläimen pitäisi olla kantakirjattu. Kantakirjaus ei ole ilmaista ja toisaalta eläimen ro- tupuhtaus näkyisi jo nykyään muun muassa nautaeläinrekisteristä. Tämän vuoksi haastatellun mielestä korvaavaksi eläimeksi ei pitäisi vaatia kantakir- jattua eläintä. Lisäksi eläinmäärän ilmoittaminen kerran vuodessa sen sijaan, että jokaisen poiston yhteydessä pitää tehdä kirjallinen selvitys, pitäisi riittää toteamaan, että tilalla on sama määrä eläimiä kuin mille tukea on haettu. Vii- den vuoden sitoumusaikaa koulutilan edustaja pitää hyvänä kuten myös sitä, että sopimusta on mahdollisuus jatkaa ja lisätä siihen eläimiä. Haastatellun mielestä olisi hyvä, että viljelijät ja muut suomenkarjan kasvat- tajat pystyisivät vaikuttamaan esimerkiksi tukien suunnitteluun ”(…) kum- minki meiän asioistaha siell päätetään että ja meidän täällä pärjäämisestä niinku maataloudessa yleensäkin (…)”. Esimerkiksi alkuperäisrotutukeen liittyen kasvattajilta olisi voinut kysyä suomenkarjaeläinten erityyppien välis- ten risteytysten tukikelpoisuudesta. Erityyppien, esimerkiksi itäsuomenkarjan ja länsisuomenkarjan, välisille risteytyksille ei voi saada alkuperäisrotujen kasvattamistukea, vaikka haastatellun mukaan kyseessä tällöin onkin puhdas suomenkarjaeläin. Jos haluaisi siemennyttää länsisuomenkarjanlehmän itäsuomenkarjan sonnilla jatkaakseen kyyttöä, siitä saatava vasikka ei ole tukieläin vaan päinvastoin tavallaan turha. Tällaisesta eläimestä luovutaan helposti, jos se ei menesty hyvin. Maatilamestarin mukaan moni onkin pur- nannut siitä, että jos tilan esimerkiksi pohjoissuomenkarjahiehoa ei ole saanut tiineeksi keinosiementämällä samantyypin suomenkarjaeläimellä ja tilalla 226 sattuisi olemaan länsisuomenkarjansonni, niin jos astuttaa sillä ja tulee leh- mävasikka, ”niin se on taas sit semmonen jolla ei oo mitään virkaa tän tuki- politiikan kannalta”. Haastatellun mielestä maatiaisrotujen keskenään risteyttämisestä puoltaisi elinvoiman lisääminen. Hän on ollut sitä mieltä, että kyytölle voisi käyttää länsisuomenkarjaa, sillä monen länsisuomalaisen takana on kyyttö. Lisäksi keinosiemennyspuolella on varastossa vanhoja sonneja, joiden emä on kyyttö ja isä länsisuomalainen. Haastateltu sanoo, että joissakin yhdistelmissä voi- taisiin käyttää tällaisia sonneja ja tuottaa sekä ISK:ta että LSK:ta sisältävä keinosiemennyssonni, jotta saataisiin uutta verta. Lisäksi hän on sitä mieltä, että pohjoissuomenkarjan hyvin pieni populaatio pelastui siemennettäessä PSK-lehmiä vastaavalla Ruotsin tunturirodulla. Haastateltu ei kuitenkaan halua, että risteyttämistä tehdään järjestelmällisesti kaikille lehmille. Mie- luummin hän pitää rodun rotuna. Tähän apua voi tarjota EVA-ohjelma ja muut vastaavat mahdollisuudet. Koulutilan tulevaisuuden suhteen haastateltu toivoo, että positiivinen suunta säilyy. Hänen mukaansa opetusministeriöstä on kuulunut, että maatalousalal- la tarvitaan koulutusta. Koulutilan valtti on erittäin hyvä sijainti lähellä suu- ren kaupungin keskustaa. Liikenneyhteydet keskustaan ja läheiselle lentoken- tälle ovat hyvät ja toimivat. Esimerkiksi aikuiskoulutuksessa koulutila on hyvin suosittu paikka, sillä opiskelujen jälkeen on helppo suunnitella muuta- kin ajanvietettä illoille. Toisaalta maatalouden harjoittamisen kannalta sijainti on haasteellinen ”ehkä maataloutta harrastaa tässä ei oo niin helppoo mutta se että kun senkin oikeen hoitaa niin ihan hyvin pärjätään”. Koulutilan edus- tajan mukaan on tärkeää, että he pystyvät markkinoimaan koulutustaan oi- kein. Kysyttäessä, onko suomenkarja markkinavaltti ja voiko suomenkarjan avulla mainostaa ja houkutella opiskelijoita koululle, haastateltu vastaa, että asiaa ei ole hirveästi mainostettu, mutta kaikissa koulun esitteissä ja muissa vastaavissa mainitaan koulun alkuperäisrotuisesta suomenkarjasta. Näin ih- miset saadaan tiedostamaan asia. Suomenkarjan tulevaisuuden osalta haastateltu näkee sukusiitoksen olevan suurin uhka maatiaislehmien säilymiselle. Lisäksi suomenkarjojen vähene- minen vanhojen ihmisten myötä on yksi uhka. Haastateltu näkee kohtalok- kaana näin pienelle eläinmäärälle, jos näitä eläimiä ei saada levitettyä muihin karjoihin. Positiivinen asia hänen mielestään voi olla se, että ihmiset huo- maavat suomenkarjan arvon. Tätä edesauttaa se, että alkuperäisroduista on pidetty ääntä ja tuotu niitä esille tutkimuksen, kasvattajien ja näyttelyjen kautta. Ihmiset pitäisi saada innostumaan ja ottamaan lähes joka karjaan muutama suomenkarjayksilö. Sitä kautta he huomaisivat, että osattaessa hoi- taa ja jalostaa oikein, länsisuomenkarja on kilpailukykyinen ja usein holstein- friisiläistä terveempi tuotantoeläin. Koulutilan edustajan mukaan maatiaiseläinten tulevaisuuden pitää olla ehdot- tomasti maataloudessa ”se on ainoo konsti millä me saadaan pysyyn laajana suomenkarjan kanta ja tota ja yleensäkin maatiaiseläinten ett kyll niitten 227 pitää olla tuotantoeläiminä”. Hänen mukaansa pääasia säilyttämistyössä on se, että kaikki maatiaiseläimet ovat tuotantoeläiminä, mutta ”toki niitä saa olla harraste-eläiminä ja minä muuna tahansa”. Tosin haastateltava näkee, että maatiaiseläinten pitäminen ja määrä näivettyvät, jos se jää vain harrasta- jien, museotilojen ja vankiloiden työksi. Esimerkiksi lehmä on kallis ylläpi- tää, jos siitä ei saa mitään tuottoa. Kuva 96. Laitumelle pääseminen mielessä (Kuvat: Miia Karja) Alkuperäiskarjan suojelutyö Pelson vankilan maatilalla työnjohtaja Ilkka Mehtälä Vankilan maatila on toiminut 1980-luvun puolesta välistä lähtien suomalais- ten alkuperäisrotujen geenipankkina. Vuonna 1984 vankeinhoitolaitoksen ylijohtaja K. J. Långin aloitteesta esitettiin, että vankeinhoitolaitoksen koti- eläintaloudessa vankilat keskittyvät pitämään kotimaisia alkuperäisrodun eläimiä. Pelsolle hankittiin ensimmäiset PSK-lehmät 13.2.1985 ja sen jälkeen karjaa on määrätietoisesti lisätty ostamalla ja nykyään on saatu kasvatettua eläinten määrää 50 lypsylehmään ja noin 70 nuorkarjaan. Lehmävasikat pää- osin kasvatetaan omaan käyttöön, mutta viime vuosina olemme pyrkineet myymään noin 5-15 lehmävasikkaa yksityisille tiloille, jotta PSK-karjaa olisi muuallakin kuin meillä. Ostamme siitoskäyttöön tarkoitettuja sonneja, jos vain käyvät meidän karjaan. Teemme yhteistyössä Faban ja MTT:n kanssa jalostussuunnitelman noin kaksi kertaa vuodessa. Pelsolla on tänä päivänä merkittävä osa (noin 1/8) kaikista pohjoissuomenkarjan eläimistä. Eläimet edustavat kaikkia jäljelle jääneitä pohjoissuomenkarjan sukuja. Tämän lisäksi tilalla on puhdasrotuinen, noin 300 eläimen suomenlammaskatras kaikkine värimuunnoksineen ja kuusi kappaletta suomenhevosia. 228 Kuva 97. Pelson vasikoita (Kuva: Miia Karja) Vuonna 1992 vankeinhoito-osasto linjasi, että tavoitteena on säilyttää Kon- nunsuon, Sukevan ja Pelson vankilatilat karjataloutta harjoittavina vankilati- loina keskittymällä suomenkarjan säilyttämiseen. Samalla päätettiin, että vankilatilat noudattavat luomutuotannon periaatteita niin pitkälle kuin on tarkoituksenmukaista. Tavoitteena on säilyttää kyseisten vankiloiden maatila- talous vankeinhoidollisten syiden ohella myös alueiden asuinviihtyvyyden ylläpitämiseksi. Karjan ja kaiken työtoiminnan säilyttäminen on hyvin tärkeää vankien työl- listämisen kannalta. Yleensä vangit, jotka työskentelevät eläinten parissa, ovat olleet aikaisemmallakin tuomiolla eläinten hoitotöissä ja heillä on ollut aikaisemmin jokin kosketus maatalouteen. Monilla on ollut kotona tai ainakin mummolassa maatila ja sieltä ovat eläimet tulleet tutuiksi ja myös ”lusimi- nenkin” kuluu nopeammin kun on mielekästä tekemistä. On myös sellaisia, joilla ei ole minkäänlaista kokemusta eläimistä, mutta oppivat hyvin nopeasti, jos vain on omaa kiinnostusta ja halua tehdä työtä. Eläimillä lienee jonkinlainen vaikutus vangin mielialaankin, kun he saavat rapsutella ja puhua eläimille. Suomessa ei ole koskaan tutkittu tarkemmin eläinten vaikutusta vankien mielialoihin, mutta esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Saksassa on käytetty eläimiä vankeinhoitotyössä terapiatarkoitukseen. Vangit kohtelevat eläimiä hyvin ja ilmoittavat ja kyselevät, jos huomaavat jotain poikkeavaa eläimessä. Pelson vankilan työtoiminta ja etenkin eläintenhoito- työ on suosittu vankien keskuudessa, kun vain työkunto ja oma kiinnostus ovat kunnossa. 229 Kuva 98. Pelson PSK-karjaa lypsyllä (Kuva: Miia Karja) Muutama vanki on suorittanut oppisopimuskoulutusta ja lisää kiinnostuneita on ilmoittautunut. Oppisopimuskoulutus tapahtuu yhteistyössä Merikosken ammattioppilaitoksen kanssa. Oppisopimuskoulutuksella voi Pelson vankilan maatilalla suorittaa maaseutuyrittäjän tutkinnon ja hevosiin painottuvan maa- talousalan perustutkinnon. Mielestäni alkuperäisrotujen säilyttäminen on hyvin tärkeä osa vankeinhoi- dollista työtä. Myös kymmenien vuosien työ jalostuksen eteen täytyy ottaa huomioon. Kuva 99. Yksi vankilatilan navettakissoista ja PSK-nuorkarjaa (Kuva: Miia Karja) 230 12 Maatiaiseläinten hoitaminen työsuoritteena Miia Maasola, Leila Warén-Backström ja Veli-Matti Tuure TTS tutkimus, Luonnonvara-ala, PL 5 (Kiljavantie 6), 05201 Rajamäki, veli- matti.tuure@tts.fi. Maatiaiseläintiloilla käytettävät työmenetelmät ovat tyypillisiä työmenetel- miä myös valtarotuisten eläinten päivittäisissä hoitotöissä. Käsityövaltaiset työmenetelmät ovat varsin yleisiä. Niinpä myös päivittäisten töiden työn- menekit ovat samansuuruisia kuin valtarotuisten karjojen hoitotöiden työn- menekit. Tilakohtaisista olosuhteista ja työtavoista johtuva vaihtelu työn- menekeissä on todennäköisesti selvästi suurempaa kuin lehmärodusta tai työmenetelmistä johtuva vaihtelu. Maatiaislehmien päivittäiset hoitotyöt ovat monipuolisia mutta myös – aina- kin ajoittain – fyysisesti vaativia töitä. Parsinavetoissa fyysisen kuormituksen kannalta ongelmallisimpia kuormitustekijöitä ovat vaikeat työasennot, jotka kuormittavat etenkin selkää ja alaraajoja. Käsityövaltaiset lannanpoisto- ja kuivitustyöt sekä ruokintatyöt kuormittavat tuki- ja liikuntaelimistön lisäksi hengitys- ja verenkiertoelimistöä. Pihattonavetoissa lypsytyö sujuu parhaim- millaan selkää säästävässä suorassa seisoma-asennossa. Käsien kannattelu voi kuitenkin pitkäkestoisissa lypsyjaksoissa johtaa hartioiden kipeytymi- seen. Lisäksi pitkään paikallaan seisominen kuormittaa alaraajoja. Navetta on työympäristönä haasteellinen; isojen eläinten ja koneiden kanssa työskentely sisältää aina tapaturmavaaran. Selkeät ja riittävän väljät kulkutiet sujuvoittavat työntekoa ja pienentävät tapaturmariskiä. Työympäristön kemi- alliset ja biologiset altisteet voivat aiheuttaa sairastumisen ja fysikaaliset teki- jät, kuten melu, lämpöolot ja valaistus, vaikuttavat sekä työssä viihtymiseen että välillisesti työturvallisuuteen. Tämän tutkimusosion tavoitteena oli tarkastella maatiaiskarjan päivittäisten hoitotöiden ja muiden keskeisten töiden työmenetelmiä ja työnmenekkejä tilakäyntien ja TTS tutkimuksen standardiaikajärjestelmän avulla. Samoin tavoitteena oli tarkastella eläinten hoitotöitä fyysisen kuormituksen ja toisaal- ta työolojen kannalta. Fyysisen kuormituksen tarkastelussa tarkoituksena oli keskittyä erityisesti työasentoanalyysiin ja taakkojen käsittelyyn ja lisäksi havainnoida työn staattisuutta ja toistuvuutta sekä raskasta dynaamista kuor- mitusta. Työolojen selvitys toteutettiin työhygieenisten mittausten ja työn turvallisuusanalyysin avulla. Tarkastelu kohdennettiin etenkin ilman laatuun ja työssä näkyviin vaaratekijöihin. 12.1 Eläinten hoito vakiintunutta, rodusta riippu- matta Tilakäynnit kolmelle yksityiselle maatiaiseläintilalle ja kolmelle julkiselle maatilalle tehtiin vuosina 2005 - 2006. Kohdetilat valittiin keväällä 2005 tehdyn maatiaiseläinkyselyn perusteella lypsykarjatilojen joukosta. Valinta 231 perustui sekä yksityisten että julkisten tilojen osalta ilmoitettuun maa- tiaiseläinmäärään (vähintään 20 lypsävää) ja tilojen halukkuuteen osallistua jatkotutkimukseen sekä yksityisten tilojen osalta myös navettatyyppiin (par- sinavetta) ja maatiaisrotuun (länsi- tai itäsuomenkarja). Tilakäynneillä tarkasteltiin maatiaiskarjan päivittäisten hoitotöiden työmene- telmiä ja työnmenekkejä, työn aiheuttamaa fyysistä kuormitusta sekä työolo- ja. Työnmenekkejä selvitettiin mittaamalla töihin osallistuvien henkilöiden ajankäyttöä eri työnvaiheissa. Työn aiheuttamaa fyysistä kuormitusta tarkas- teltiin työasentojen (OWAS-menetelmä) ja energeettisen kuormituksen (Ed- holm-luokitus) näkökulmasta. Lisäksi taakkojen käsittelyä sisältäviä töitä tarkasteltiin NIOSHin nostokaavan avulla. Työolojen selvityksessä käytettiin työn turvallisuusanalyysiä sekä ilmanlaadun (CO2, NH3, H2S), ilman lämpöti- lan, melutason ja valaistusvoimakkuuden mittauksia. Lypsylehmien hoito rodusta riippumatta on periaatteessa samanlaista. Lehmä siemennetään ja se kantaa vasikkaansa yhdeksän kuukautta. Viimeiset kaksi kuukautta ennen poikimista lehmän annetaan valmistautua tulevaan lypsy- kauteen laittamalla se umpeen, jolloin sitä ei lypsetä. Ensimmäistä kertaa poikivan lehmän (eli hiehon) valmistelu maidontuotantoon tapahtuu sen ruo- kintaa muuttamalla ja totuttamalla se lypsäjän käsittelyyn. Poikimisen jälkeen lehmä lypsetään vähintään kaksi kertaa vuorokaudessa viikon jokaisena päivänä. Lypsämisen lisäksi lehmä myös ruokitaan kaksi kertaa päivässä: karkearehuilla (nurmirehua; säilörehua tai heinää) ja väkire- huilla (viljaa, rypsirouhetta). Tutkimustiloista neljällä lehmät olivat par- sinavetassa. Parsinavetassa lehmä on kytketty omalle paikalleen, parteen, ja sen kaikki hoito tapahtuu siinä. Kahdella tilalla oli lämminpihatto. Pihatossa lehmät kulkevat vapaasti ja kävelevät itse joko ruokintapöydän ääreen syö- mään nurmirehua, väkirehua tarjoavalle automaatille (kioskiin) taikka ma- kuupaikalle parteen. Lypsy tapahtui näillä tiloilla lypsyasemalla. Kuva 100. Lypsyasema yhdellä case-tiloista (Kuva: Miia Karja) 232 12.1.1 Työmenetelmät parsinavetoissa Maatiaiseläintilojen parsinavetoissa käytettävät työmenetelmät olivat tyypil- lisiä valtarotuisten tuotantoeläinten hoidossakin käytettäviä työmenetelmiä. Ruokintapöydän puhdistus tapahtui kaikilla tiloilla käsin harjaa ja talikkoa tai vastaavia käsityökaluja käyttäen. Säilörehuruokinnassa jokaisella tilalla oli erilainen menetelmä. Kaikkia esiintyneitä säilörehun käsittelymenetelmiä käytetään kuitenkin jonkin verran saman kokoluokan valtarotuisissa karjois- sa. Väkirehuruokinta oli automatisoitu kolmella tilalla; yhdellä tilalla väkire- hu jaettiin käsin ämpäreistä. Vasikat juotettiin käsin eli niille vietiin jokaiselle oma maitoannos ämpärissä; yhdellä tilalla käytössä oli juottoautomaatti. Ryhmäkarsinassa vapaina olevat vasikat voivat tällöin mennä oman halunsa mukaan automaatille juomaan. Juottoautomaatti tunnistaa vasikat niiden kaulapannassa olevasta tunnistimes- ta ja antaa jokaiselle vasikalle oikean kerta-annoksen. Kolmella tilalla lantakourussa oli raappa; tällöin lantaa kulkee kourussa eteenpäin konevoimin. Yhdellä tilalla lanta työnnettiin käsikolalla lehmien takana kulkevista lantakouruista eteenpäin kokoojakouruun. Kuivituksessa lehmien alusta puhdistetaan lannasta ja märistä kuivikkeista (olki, kutteri, turve), jotka vedetään lantakouruun. Uutta kuiviketta laitetaan jokaisen lehmän alle. Kuivitus oli kaikilla tiloilla käsityövaltainen työnvaihe. Lypsy tapahtui kaikissa parsinavetoissa putkilypsykoneella. Lypsin viedään kerrallaan jokaisen lypsettävän lehmän luokse, lehmän utare puhdistetaan ja lypsin kiinnitetään. Maito kulkee alipaineella lehmien yläpuolella olevaa maitoputkea pitkin erilliseen maitohuoneeseen, missä se kootaan ruostumat- tomasta teräksestä valmistettuun tankkiin. 12.1.2 Työmenetelmät pihatoissa Pihatoista toinen oli remontoitu vanhaan navettarakennukseen. Toisessa oli sekä uusi että vanha puoli. Uudella puolella olivat lypsylehmät ja hiehot. Molemmissa pihatoissa oli rakolattia ja makuuparret. Rakolattia tarkoittaa, että lehmät kulkevat alustalla (näillä tiloilla betoniritilät), jossa on rakoja. Raoista lanta ja virtsa tippuvat alas lietekanavaan, sekoittuvat lietteeksi ja valuvat lietesäiliöön. Lattiaa myös puhdistettiin käsityömenetelmillä, yleensä kolalla. Makuuparsissa lehmät makaavat vierekkäin; jokaiselle lehmälle on oma makuupaikka. Ruokintapöytä puhdistettiin toisella tilalla pienkuormaimella ja toisella käsi- työnä. Pienkuormainta käytettiin myös lehmien ja nuorkarjan säilörehuruo- kintaan, kun toisella tilalla nämäkin työt tehtiin käsin. Heillä säilörehu oli laakasiiloissa, mistä se irrotettiin ja siirrettiin traktorilla trukkilavalle. Trukki- lavalta säilörehu jaettiin lehmille hangolla. 233 Lehmät saivat kummallakin tilalla väkirehun automaattisesti kioskeista (väki- rehuautomaateista). Nuorkarjalle ja vasikoille väkirehu jaettiin käsin eli kau- halla kärrystä. Nuorkarjan ja vasikoiden karsinoiden puhdistus ja tyhjennys lannasta sekä kuivitus tehtiin pääasiassa käsityövälinein kummallakin tilalla. Se tarkoittaa lannan ja likaisten kuivikkeiden (oljen, kutterin) poistamista lapiolla ja han- golla kottikärryyn. Kuivituksessa lehmien makuuparsiin ja nuorkarjan karsi- noihin vietiin lisää kutteria kottikärryillä tai saaveissa kantamalla. Vasikoiden karsinoihin vietiin olkea hangolla kantamalla. Lehmät lypsettiin lypsyasemalla. Lypsyasemalla on lypsypaikat ja lypsimet useammalle lehmälle. Lypsäjä seisoo asemalla syvennyksessä, jolloin lehmi- en utareet ovat lypsäjälle sopivalla työskentelykorkeudella. Molemmissa pihatoissa käytössä oli työmenetelmiä, joita käytetään vastaavankokoisissa valtarotukarjoissa. Toisella tutkimustilalla kuitenkin oli keskimääräistä enemmän käytössä käsityövaltaisia työmenetelmiä. Kuva 101. Lypsyllä lypsyasemalla (Kuva: Miia Karja) 12.2 Ajankäyttö Ajankäyttö parsinavetoissa: Tiloilla seurattiin 1 - 2 henkilön työskentelyä iltanavetan aikaan. Seurattavat henkilöt tekivät pääosan navettatöistä. Ajan- käytön mittaaminen tapahtui kenttätietokoneella, ja sitä täydennettiin video- kuvan avulla. Maatiaiskarjojen päivittäisten töiden suoritusajan työnmenekkiä verrattiin samankokoisten valtarotukarjojen työnmenekkeihin vastaavilla työmenetel- millä. Koska maatiaiseläinten hoitotöiden työajat poikkeavat valtarotujen 234 edustajien hoitotöistä alle 20 % ja vaihtelua työajoissa on kumpaankin suun- taan, voidaan olettaa, että maatiaisten ja valtarotuisten eläinten päivittäiset hoitotyöt vaativat samoilla työmenetelmillä käytännössä yhtä paljon työaikaa. Ajankäyttö pihatoissa: Pihattotilat olivat julkisia tiloja, joissa seurattiin 2 - 3 henkilön työskentelyä iltanavetan aikana. Työntekijät keskittyivät pääasiassa vain yhteen tai muutamaan työhön. Työtä jaksottivat runsaat tauot. Tauoilla ja odotteluaikana työntekijät seurustelivat runsaasti eläinten kanssa. Eläimet olivatkin näillä tiloilla huomattavan luottavaisia ja ystävällisiä ihmisiä koh- taan. Ajankäytön mittaaminen tapahtui kahdella kenttätietokoneella, joista toiselle kirjattiin työnvaiheiden vaihtumisajankohdat, jolloin saatiin määritellyksi tarkat ajat. Toiselle kenttätietokoneelle kirjattiin puolen minuutin välein sil- mänräpäyshavaintona määritelty työnerä (ajanmääritys havainnointitutkimus- tekniikalla). Myöskään pihatoissa useimmissa keskeisimmissä töissä, kuten lypsyssä, säi- lörehuruokinnassa (pienkuormaimella tai käsin) tai esim. nuorkarjan ruokin- tapöydän lakaisussa, ei ollut merkittävää (yli 20 %) eroa työajoissa valtarotu- jen edustajien hoitotöiden työaikoihin verrattuna. Tutkimuspihatoissa joidenkin töiden työajoissa oli kuitenkin selvä eroa stan- dardiaikoihin verrattuna. Tutkituilla tiloilla mm. puhdistettiin huomattavasti hitaammin pihattojen makuuparret ja lantaritilät ja jaettiin heinät. Sitä vastoin tutkittavat henkilöt suoriutuivat standardiaikoja nopeammin väkirehun jaka- misesta nuorkarjalle sekä karsinoiden lannan poistosta ja kuivituksesta. Edellä todetuista eroista huolimatta maatiaiseläinten päivittäisten hoitotöiden työajan voidaan käytännössä todeta vastaavan valtarotuisten eläinten päivit- täisten hoitotöiden työaikaa. 12.3 Fyysinen kuormitus Maataloustöitä pidetään yleisesti fyysisesti monipuolisina mutta raskaina töinä. Töiden koneellistuminen on oleellisesti vähentänyt raskasta, dynaamis- ta lihastyötä eli energeettistä kuormitusta. Energeettisellä kuormituksella mitattuna päivittäiset lypsytyöt ovatkin keskiraskaita tai keveitä töitä sekä parsi- että pihattonavetoissa (Nevala-Puranen 1997). Niinpä päähuomio fyy- sisen kuormituksen vähentämisessä onkin ollut viime vuosina työasennoissa ja paikallaan tehtävän työn staattisessa kuormituksessa ja toistotyössä. Valta- osa maatiaisrotujen lypsykarjasta pidetään edelleen parsinavetoissa, joissa työn fyysinen kuormitus, etenkin työasentokuormitus lypsyn aikana, on suu- rempi kuin pihattonavetoissa työskenneltäessä. Työasennot: Parsinavetoissa yleisesti jopa puolet työajasta työskennellään asennoissa, jotka poikkeavat kehon normaalista, hyvästä asennosta (Lund- qvist 1988). Vastaavasti puolet ajasta työskennellään asennoissa, jotka eivät 235 ole suositeltavia. Työasentojen suhteen tilanne on sama työskenneltiinpä valtarotuihin kuuluvien tai maatiaisrotuisten karjojen kanssa. Tuki- ja liikuntaelimistön kuormituksen kannalta keskeisin päivittäin toistuva työ on lypsy. Se on töistä pitkäkestoisin, ja parsilypsyssä esiintyy yleisesti tuki- ja liikuntaelimistöä haitallisesti kuormittavia asentoja. Kuormitus koh- distuu etenkin selkään ja alaraajoihin. Lisäksi lypsimien kannattelu kuormit- taa yläraajoja. Maatiaiseläintiloilla tehdyissä työasentoselvityksessä huonojen asentojen osuus oli hieman suurempi kuin valtarotuisia lehmiä pitävillä tiloil- la aiemmin tehdyissä selvityksissä. Taulukko 10. Työasentojen jakautuminen (%) eri toimenpideluokkiin iltanave- toinnin aikana kahdella parsinavettatilalla (A ja B), joilla on maatiaisrotuisia lypsylehmiä. Kuva 102. Parsilypsy kuormit- taa etenkin selkää ja alaraajo- ja – selän kumara tai samaan aikaan kumara ja kiertynyt asento sekä alaraajojen pol- vesta koukistunut asento on tyypillinen työasento eläimen vieressä työskenneltäessä. Lypsyjakkaran käytöllä alaraa- joihin kohdistuvaa kuormitusta voidaan vähentää. (Kuva: Markku Lätti) Toimenpidesuositus (työasentojen jakauma, %) Tila Tavanomainen - ei toimenpiteitä Muutos tarpeen lähi- tulevaisuudessa Muutos tarpeen ensi tilassa Muutos tarpeen välittömästi Tila A 48 36 15 1 Tila B 54 38 7 1 236 Tähän voi olla syynä esimerkiksi eläinten pienempi koko. Erot työtavoissa poikkeavat suuresti eri tilojen välillä, vaikka työmenetelmät olisivatkin sa- mat; tietoinen huomion kiinnittäminen oikeaoppiseen suoritukseen ja koke- muksen mukanaan tuoma varmuus pienentävät kuormitusta. Lypsyn lisäksi huonoja työasentoja esiintyy työskenneltäessä lyhytvartisella käsityövälineellä, kuten talikolla tai lapiolla, tai kun taakan siirtämisen yh- teydessä joudutaan kurottelemaan taakkaan tartuttaessa tai taakkaa laskettaes- sa. Lyhytvartisten käsityövälineiden käyttö liittyy pääasiassa ruokintatöihin, mutta nämä välineet ovat vielä yleisesti käytössä myös pienten karjojen par- sinavetoissa lannanpoisto- ja kuivitustöissä. Kurottelua taakan käsittelyssä esiintyy mm. vasikoiden juotossa, väkirehuruokinnassa ja pienpaalien (heinä- ja olkipaalit) siirrossa. Pihatoissa työskenneltäessä työasennot ovat tyypillisesti selvästi paremmat kuin parsinavetoissa työskenneltäessä. Pihatoissa huonojen työasentojen osuus onkin vain luokkaa 10–20 % (Lundqvist 1988). Parsinavettoja parempi tilanne johtuu lypsyaseman tuomasta paremmasta työasennosta lypsyssä. Asemalypsyssä selän asento onkin hyvä, jos lypsysyvennyksen mitoitus on lypsäjän mittojen mukainen. Pitkään kestävässä asemalypsyssä työasentojen kannalta ongelmallisimmiksi muodostuvat paikallaan seisominen sekä käsien kannattelusta aiheutuva hartioiden kuormittuminen. Hartiat kuormittuvat sitä enemmän, mitä kauemmaksi lypsäjä joutuu kurkottelemaan puhdistaessaan utareita ja kiinnittäessään lypsimiä. Yläraajojen kohoasentoja esiintyy lypsy- asemalypsyssä enemmän kuin parsilypsyssä (Nevala-Puranen 1997). Kuva 103. Pihaton lypsyasemalla työasento on suora. Työasennon ongelma- na on hartioiden kuormittuminen käsien kohoasentojen takia. Työssä on myös paljon paikallaan seisomista. (Kuva: Mika Peltonen) 237 Nostot: Maatiaiseläintiloilla päivittäiset työt sisältävät jonkin verran nosta- mista, mutta taakat olivat pääasiassa niin kevyitä, ettei niiden nostamisesta aiheudu riskiä normaalikuntoiselle henkilölle. Suurimmalla osalla maatiais- lehmiä pitävistä tiloista painavimpien taakkojen nostoja vaativat työnvaiheet on koneellistettu tai automatisoitu. Suurimmat maatiaiseläintiloilla päivittäisissä töissä käsin siirreltävät taakat ovat tyypillisesti rehusäkit, kuivikkeena käytettävät puru- ja turvepaalit sekä heinä- ja olkipienpaalit. Rehusäkit painavat 10–40 kg, puru- ja turvepaalit 20–40 kg ja pienpaalit noin 12 kg. Esimerkiksi 25 kg:n purupaalin nostossa osalle ihmisistä aiheutuu jo kohonnut selkävaivojen riski. Jos taakkaa on kuitenkin nostettava, nostotyön kuormitusta voidaan pienentää varastoimalla taakka noin 75 cm:n korkeudelle lattiasta, jolloin nosto ei lähde lattiatasosta, järjestämällä riittävästi tilaa nosto- ja siirtoväylälle, jolloin voidaan työsken- nellä kohtisuorassa taakkaa vasten (ei kiertyneitä asentoja), ja kiinnittämällä huomiota nostotekniikkaan. Oikeaoppinen nosto on symmetrinen, ja siinä taakka on mahdollisimman lähellä nostajaa ja käytetään apuna alaraajojen isoja lihaksi. Nostoa voidaan keventää myös nostamalla taakka yhdessä työ- kaverin kanssa, milloin siihen on mahdollisuus. Energeettinen kuormitus: Energeettinen kuormitus kuvaa työn hengitys- ja verenkiertoelimistöön kohdistamaa kuormitusta. Maatiaiseläintiloilla hengi- tys- ja verenkiertoelimistöä eniten kuormittavia päivittäisiä kotieläinten hoi- totöitä ovat lannanpoisto ja kuivitus; näin etenkin tiloilla, jolla ei ole koneel- lista lannanpoistoa. Tiloilla, joilla rehu jaetaan käsityömenetelmin, myös rehun jako - heinä-, väki- ja säilörehuruokinta - kuuluu hengitys- ja veren- kiertoelimistöä eniten kuormittaviin työnvaiheisiin. Näissä työnvaiheissa keskimääräinen energiankulutus vaihtelee välillä 380 - 500 W, mikä merkit- see, että työ on keskiraskasta tai raskasta ruumiillista toimintaa. Kevyimpiä työnvaiheita ovat lypsyn valmistelu ja lopettelu, joissa energiankulutus on keskimäärin noin 250 W, mikä vastaa kevyttä seisomatyötä. Lypsyn aikana työntekijän energiankulutustaso on hieman tätä korkeampi, keskimäärin noin 280 W. Työn energeettinen kuormitus maatiaiseläinten päivittäisessä hoitotyössä ei poikkea työn kuormituksesta valtarotuisten eläinten hoitotöissä samoilla me- netelmillä työskenneltäessä. Ainoastaan lypsyssä määritetty energiankulutus on hiukan korkeampi kuin aiemmissa tutkimuksissa (valtaroduilla) määritetty lypsyn energiankulutus. Tällä erolla ei kuitenkaan ole käytännön merkitystä. 12.4 Työskentelyolosuhteet 12.4.1 Ilmanlaatu ja lämpötila Kotieläinrakennuksissa esiintyy yleisesti ns. navettakaasuja pieninä pitoi- suuksina. Korkeat kaasupitoisuudet ovat yleensä merkki ilmanvaihtojärjes- telmän toimimattomuudesta. Ammoniakkia (NH3) erittyy pääasiassa eläinten virtsasta mikrobitoiminnan seurauksena. Ammoniakki ärsyttää silmiä ja hen- 238 gitysteitä ja saattaa lisätä ilmassa leijuvan pölyn haittavaikutuksia. Tavalli- sesti ammoniakkia esiintyy enemmän tuotantorakennuksissa, joissa on liete- lantajärjestelmä kuin tuotantorakennuksissa, joissa on kuivalantajärjestelmä. Hiilidioksidia (CO2) muodostuu ilmaan mm. eläinten hengittäessä. Myrkyllis- tä rikkivetyä (H2S) ei normaalisti löydy tuotantorakennuksista mitattavia määriä. Sitä voi kuitenkin vapautua ilmaan lantaa – etenkin lietelantaa – käsi- teltäessä. Haitalliseksi tunnetut pitoisuudet eli HTP-arvot ovat pienimpiä ilman epä- puhtauksien pitoisuuksia, joiden katsotaan voivan vahingoittaa työntekijää (Sosiaali- ja terveysministeriö 2005). HTP-arvo on 8 tunnin altistuksessa hiilidioksidille 5 000 ppm, ammoniakille 20 ppm ja rikkivedylle 10 ppm. Maa- ja metsätalousministeriön nautojen pitopaikkaa koskevan asetuksen (6/EEO/2002) arvot ovat HTP-arvoja alhaisemmat: hiilidioksidille 3 000 ppm, ammoniakille 10 ppm ja rikkivedylle 0,5 ppm. Taulukko 11. Hiilidioksidi-, ammoniakki- ja rikkivetypitoisuudet maatiaiseläinti- loilla, joilla on parsinavetta (4 tilaa) tai pihattonavetta (2 tilaa). Mittauspaikka CO2 (ppm) NH3 (ppm) H2S (ppm) Parsinavetta Karjakeittiö 2039–2476 6,8–8,2 0,0–0,9 Maitohuone 789 0,9 0,0 Navetta 2279–2780 6,8–19,3 0,0–0,7 Pihattonavetta Lypsyasema 1741–2814 5,0–16,1 0,0 Pihatto 2000–3125 7,4–19,6 0,0 Nuorkarjaosasto 1873–3989 6,5–37,2 0,0 MMM:n asetus 3000 10,0 0,5 Suositus- arvot HTP8h-arvo 5000 20,0 10,0 Verrattuna aikaisempiin tutkimuksiin valtarotunavetoissa (Louhelainen 1997) maatiaisnavetoiden hiilidioksidiarvot ovat samaa luokkaa: suurimmassa osas- sa mittauspisteitä hiilidioksidipitoisuus on hieman päälle 2 000 ppm. Myös rikkivetypitoisuudet vastaavat maatiaisnavetoissa valtarotunavetoiden rikki- vetypitoisuuksia; rikkivetyä ei navetoissa juurikaan esiinny mittalaitteen ha- 239 vaitsemia määriä. Ammoniakkia sen sijaan esiintyi tutkimukseen osallistu- neissa maatiaisnavetoissa enemmän kuin aikaisempien tutkimusten valtaro- tunavetoissa, joissa ammoniakkipitoisuus on ollut keskimäärin hieman 10 ppm:n alapuolella. Navetan sisäilman lämpötilat maatiaiseläintiloilla jäävät talvella pääasiassa hieman suositusarvoja matalammiksi, kun otetaan huomioon työn kuormitta- vuus. Lämpötilat ovat kuitenkin hyvin tyypillisiä navetan sisäilman lämpöti- loja myös navetoissa, joissa pidetään valtarotujen lehmiä. Sisäruokintakau- della ilman lämpötila on eristetyssä navetassa tavallisesti 12–14 °C ja suh- teellinen kosteus 75–80 % (Hanhela 1999, Rissanen ym. 2004). Maitohuo- neessa lämpötila kuitenkin pyrkii nousemaan tavoitearvoja korkeammaksi tilasäiliön jäähdyttäessä maitoa ja kuumia vesiä käsiteltäessä. Maitohuoneissa on tästä syystä myös melko kosteaa. Taulukko 12. Lämpötiloja navetoissa maatiaiseläintiloilla. Tiloilla 1–4 on par- sinavetta ja tiloilla 5 ja 6 pihattonavetta. Mittauspaikka Lämpötila °C Tila 1 Tila 2 Tila 3 Tila 4 Tila 5 Tila 6 Navetta/pihatto 15,1 16,0 14,1 14,4 12,3 18,4 Lypsyasema - - - - 14,5 18,4 Maitohuone 18,9 18,0 24,3 21,9 - - Ulkoilma – 1,5 – 0,2 – 6,6 0,2 – 4,7 – 1,5 Työpaikan lämpöoloihin vaikuttavat itse ilman lämpötilan lisäksi lämpötila- erot, ilmavirtaus, kosteusolosuhteet sekä ympäristön lämpösäteily. Lämpö- viihtyvyyteen vaikuttavat lisäksi työn kuormittavuus ja vaatetuksen läm- möneristävyys. Työympäristöä voidaan pitää kuumana, kun sen lämpötila ylittää toistuvasti +28 °C, ja kylmänä, kun lämpötila on alle +15 °C. Kylmä elimistö pyrkii säilyttämään lämpöä rajoittamalla veren virtausta kehon ääreisosien pinta- osissa ja lisäämällä lämmöntuottoa lihasvärinän avulla. Kylmä voi vaikeuttaa tarkkuutta vaativia liikkeitä. Myös tuntoherkkyys ja liikehermojen toiminta heikkenevät. Toimintakyvyn heikkenemisen kautta kylmyys lisää tapaturma- vaaraa. Lainsäädännössä ei ole asetettu raja-arvoja työtilan ilman lämpötilalle. Tavoi- teltavat lämpötila-alueet määräytyvät työn fyysisen kuormituksen perusteella: paikallaan olo 21–25 °C, kevyt istumatyö 21–23 °C, muu kevyt työ 19–23 °C, keskiraskas työ 17–21 °C ja raskas työ 12–17 °C 240 12.4.2 Valaistus Käytännössä navetoissa – myös maatiaiseläintiloilla – valaistusvoimakkuudet vaihtelevat melko runsaasti. Valaistusvoimakkuuteen vaikuttavat valaisin- tyyppien ja valaisinten lukumäärän lisäksi myös valaisinten kunto; valaisin- ten likaantuminen voi heikentää valaisutehoa oleellisesti. Taulukko 13. Valaistusvoimakkuuksia viidellä maatiaiseläintilalla. Tiloilla 1–4 on parsinavetta ja tilalla 6 pihattonavetta. Valaistusvoimakkuudet on mitattu pimeään vuorokaudenaikaan työskentelykorkeudelta. Taulukkoon on merkitty oranssilla suositukset alittavat arvot. Valaistusvoimakkuus (lx) Mittauspaikka Tila 1 Tila 2 Tila 3 Tila 4 Tila 6 Maitohuone / karjakeittiö 250–550 19–380 500–680 124–169 1010 Navetta, takakäytävät 3-25 125 160–350 Navetta, ruokintapöytä 83 45–303 200–345 Navetta, vasikkaosasto 90–150 75 232 220 Lypsyn kohdevalaistus 3-30 40 7 200 Hyvä valaistus vähentää kuormittumista, lisää työtehoa ja viihtyvyyttä sekä ehkäisee työtapaturmia. Työpaikalla tarvitaan sekä yleis- että kohdevalaistus- ta. Sopivan valaistuksen määrää työn edellyttämä tarkkuus ja työntekijän henkilökohtaiset ominaisuudet. Valon tarve kasvaa esimerkiksi iän myötä. Yli 50-vuotiaan valontarve on kolminkertainen verrattuna 20–25-vuotiaaseen työntekijään. Lainsäädännössä ei ole asetettu raja-arvoja valaistuksen voimakkuudelle (pinnalle tulevan valon määrälle). Yleisvalaistukseksi kuitenkin suositellaan 60 - 100 lx, kulkuteille 100 - 200 lx, yksinkertaisiin näkötehtäviin 200 - 500 lx ja kohtuullista tarkkuutta vaativiin näkötehtäviin 300 - 700 lx. Maatilahal- litus on suositellut navetan yleisvalaistukseksi 60 - 100 lx, lypsyasemalle 200 - 300 lx ja nuorkarjan tiloihin 40 - 80 lx. 12.4.3 Melu Melutasot eri työnvaiheissa riippuvat ennen kaikkea työmenetelmistä, mutta myös käytössä olevista koneista ja laitteista, työvälineistä sekä rakenteista ja muusta ympäristöstä. Esimerkiksi säilörehun jako pienkuormaimella aiheut- taa melko suurta melua ja edellyttää rehunjakotyötä tekevälle sekä koneen läheisyydessä oleville kuulonsuojaimia. Säilörehun jako sähköisellä jakovau- nulla, kiskoruokkijalla tai käsin aiheuttaa huomattavasti vähemmän melua, mutta toisaalta esimerkiksi kiskoruokkijan täyttö saattaa olla hyvinkin melui- 241 saa. Toinen esimerkki melunhallinnasta on lypsykoneen tyhjöpumpun kote- lointi tai sijoittaminen maitohuoneesta ja eläintilasta erillään olevaan tilaan. Myös koneiden kunto vaikuttaa syntyvään meluun. Yleisesti ottaen melutaso työskentely-ympäristössä maatiaiseläintiloilla jää kuitenkin melko matalaksi eikä aiheuta suoria terveyshaittoja. Kuulovaurioriskin kannalta haitallista tasoa alempi melu saattaa kuitenkin tehdä eläimet levottomiksi, mikä voi johtaa niiden arvaamattomaan käyttäytymiseen ja kohottaa tapaturmariskiä. Äänekäs ympäristö eristää työntekijät toisistaan, sillä se haittaa mm. puheen kuulemista ja ymmärtämistä. Siitä voi seurata, että ei kuulla annettuja ohjeita tai neuvoja. Melu voi peittää myös varoitusäänet ja muita ääniä, mikä lisää tapaturmien mahdollisuutta. Melu haittaa keskittymiskykyä ja lisää virheiden määrää. Työperäinen melu voi olla stressitekijä, vaikka melutaso olisikin melko alhainen eikä ylittäisikään asetettuja toimenpiderajoja. Taulukko 14. Keskimääräisiä äänenpainetasoja maatiaisnavetoissa. Mittauk- set kestivät muutamia minuutteja kerrallaan, ja niiden tavoitteena oli määrit- tää keskimääräinen melutaso tietyssä tuotantorakennuksen osassa tietyn työnvaiheen aikana. Mittauksilla ei pyritty tarkastelemaan henkilökohtaisia meluannoksia (melualtistumista) vaan yleistä melutasoa tuotantorakennuk- sissa. Äänenpainetaso (dB(A)) Mittauspaikka ja työvaihe Tila 1 Tila 2 Tila 3 Tila 4 Tila 5 Tila 6 Keski- arvo Maitohuone, lypsy 58 70 71 77 73 70 Navetta / lypsyasema, lypsy 63 64 68 75 71 68 Navetta, lannanpoisto 64 74 77 72 Navetta, säilörehun jako 78 72 75 Navetta, töiden välillä 58 54 57 56 Melun vahingollisuus riippuu korvaan tulevasta meluenergiasta. Meludirek- tiivin (2003/10/EY) mukaan kuulovaurion vaara lisääntyy, kun äänenpaineta- so ylittää 80 dB(A). Kuulonsuojainten käyttö on välttämätöntä äänenpaineta- son ylittäessä 85 dB(A). Maa- ja metsätalousministeriön asetuksen (6/EEO/2002) mukaan naudat eivät saa olla jatkuvasti alttiina melulle, joka ylittää 65 dB(A). 242 12.5 Työssä esiintyvät vaaratekijät Monet työympäristön vaaratekijät liittyvät kulkuväyliin. Etenkin vanhoissa parsinavetoissa, joissa tekniikkaa on tuotu rakennukseen jälkeenpäin, raken- nuksen valmistumisen jälkeen, kulkuteiden mitoitus jää usein alle suositus- ten. Kulkuväylien vapaata kulkukorkeutta rajoittavat lypsykiskot ja maito- putket. Vaarana on pään lyöminen rakenteisiin. Myös kulkuväylien kapeus voi vaikeuttaa liikkumista. Esimerkiksi vasikkakarsinoiden kohdalla karsi- noiden eteen asennetut ämpärit voivat rajoittaa liikkumatilan hyvin kapeaksi. Vanhoissa navetoissa erityisesti vintille ja varastoon johtavien väylien ovet ovat usein liian kapeita ja matalia. Lisäksi joissakin ulko-ovissa on korkeita, jopa 170 mm korkeita kynnyksiä, jolloin kompastumisvaara on suuri. Kuva 104. Leila Warén-Backström ja Miia Maasola mittaustöissä Koivikon koulutilalla. Portaiden mitoitus on navetoissa harvoin täysin suositusten mukainen. Esi- merkiksi lypsysyvennykseen johtavissa portaissa on lähes poikkeuksetta huomautettavaa; portaat ovat liian jyrkät ja kapeat, askelmien nousu on liian suuri ja askelmavälit epätasaiset ja etenemä liian pieni. Mikäli lypsysyven- nyksestä joudutaan kulkemaan portaita sekä navettatilaan että maitohuonee- seen, portaat aiheuttavat huomattavaa rasitusta ja tapaturmariskin. Myös vin- tille johtavat portaat ovat usein jyrkät ja kapeat. Lattiapinnat ovat tyypillisesti betonia ja ne ovat usein ainakin osittain märkiä. Märkyys lisää liukastumisriskiä varsinkin sellaisissa paikoissa, missä on luis- kia. Lypsyasemilla veden käyttöä voisi rajata aseman pesemiseen vasta lyp- syn jälkeen sekä välttämättömiin lypsinten huuteluihin. 243 Eläimistä tarttuvien tautien (mm. lypsäjänrokko) ja yleisen hygienian takia suojakäsineiden käyttö olisi suositeltavaa. Turvajalkineet, joissa on varvas- suoja, olisi hyvä olla kaikille, jotka navettatöitä tekevät. Työhaalarit tai muut ainoastaan työhön tarkoitetut vaatteet antavat työskentelymukavuutta ja vä- hentävät myös eläinepiteelien siirtymistä navetasta kotiin. Maatiaisrotuiset naudat ovat pienikokoisia ja nupoja. Elopaino aikuisella lehmällä on noin 490 kg. Tutkimustiloilla eläimet olivat rauhallisia ja luotta- vaisia. Hyvä eläinten käsittely lisää työturvallisuutta, sillä pelokas eläin käyt- täytyy arvaamattomasti. 13 Maatiaisrotujen taloudellinen tarkastelu lypsykarjataloudessa Harri Turunen Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Taloustutkimus, Luutnantintie 13, 00410 Helsin- ki, etunimi.sukunimi@mtt.fi Tuotannon taloutta ja tuotantotapaa kuvaavana aineistona on käytetty pääosin MTT Taloustutkimuksen kannattavuuskirjanpitotila-aineistoa ja ProAgrian ProTuotos – tuloksia (ProAgria 2006). Työkäyttötietoina on käytetty Työte- hoseuran yleisiä työnormi- ja työmenekkiaineistoja (TTS 2006b) sekä tässä hankkeessa selvitettyä maatiaisrotujen hoito- ja lypsytyöntyön työnkäyttöä. Maatiaisroduista ja – karjoista on lisäksi hankittu yksityiskohtaisempaa tietoa erillislähteistä (esim. Heikkinen 2005). Taloustarkastelun taustatietoina on hyödynnetty myös tutkimuksen kyselyosioiden tuloksia erityisesti mallinnuk- sen tuotannonjärjestelyissä. Taloustarkastelussa käytetään pääosin kvantitatiivista tutkimusnäkökulmaa, jossa tuotannon taloutta tarkastellaan staattisin tilamallein. Tilamalli on las- kennan työkalu, joka soveltuu yritystasolla tapahtuvien muutosten hahmot- tamiseen, herkkyysanalyyseihin ja simulointeihin. Mallintamista käytetään silloin, kun yritystasolta tai eri tilastoista ei saada riittävästi tutkittavaa asiaa koskevia tietoja. Tilamallien tuloksia tulkittaessa on huomioitava, että tulokset kuvaavat poik- kileikkausta tietystä ajankohdasta. Lisäksi hintaoletukset kustannus- ja tuotto- tarkasteluissa ovat laskentavuoden 2006 arvoja, mikä on huomioitava kannat- tavuuden sekä kustannus- ja tuottorakenteen tarkasteluissa. 13.1 Maidontuotantoa kuvaavat tilamallit Tarkastelua varten laadittiin lypsykarjataloutta kuvaavat tilamallit tavanomai- seen maidontuotantoon (ayrshire-holstein-friisiläiskarja = AY/FR) sekä kol- melle alkuperäisrodulla (länsisuomenkarja = LSK, itäsuomenkarja = ISK ja pohjoissuomenkarja = PSK) vuoden 2006 kustannus- ja hinta-arvojen perus- 244 teella. Alkuperäisrotujen kasvattamiseen tarkoitettu erityistuki on kuitenkin huomioitu ympäristötuen uuden ohjelmakauden (2007–2013) tukitasojen mukaan. Mallit perustuvat vertailtavuuden takia samalle 25 lypsylehmän määrälle. Keskimääräinen karjakoko on noin 18 lypsylehmää/karja, joten mallinnuksen yksikkökoko on keskimääräistä suurempi (Tike 2006). Valitul- la yksikkökoolla pyritään kuvaamaan tuotantoaan kehittänyttä tilaa, ei kui- tenkaan voimakkaasti laajentavaa ja investoivaa tilaa. Ruokinta on järjestetty nurmisäilörehulla ja omalla rehuviljalla. Jokaiselle karjalle on laadittu tuotos- tasoon pohjautuva ruokintasuunnitelma. Tilamallin pinta-alaksi muodostuu eläinten ruokinnassa tarvittava viljelyala lisättynä mahdollisilla hallinnollisil- la kesannoilla. Peruskoneistus peltoviljelyssä ja muussa tuotannossa on mal- leissa sama. Rakennuksissa navettarakennus on samankokoinen kaikissa mal- leissa. Sen sijaan rehuvarastot ja lietelantavarasto on mitoitettu tarvetta vas- taaviksi. Hintalähteinä on käytetty MTT Taloustutkimuksen kannattavuuskirjanpidon aineistoja, ProAgrian mallilaskelmatietoja (ProAgria 2006) ja yleisiä hintati- lastoja. Rakennukset on arvotettu indeksikorjattuna laskentavuoden arvoon rakennusten ja rakennetilojen yksikkökustannusarvoja hyödyntäen (MMM 2002). Tuotantoa ja tuotannon järjestämistä kuvaavat keskeiset arvot ovat eri tila- malleissa: Lypsykarjataloutta kuvaavissa malleissa lopputuotteen on maito, johon myös tuotantoketjun kaikki kustannukset ja tuotot kohdistuvat. Kun kaikki kustan- nukset ja tuotot on huomioitu, voidaan tuotannolle laskea absoluuttista kan- nattavuutta kuvaava yritysvoitto – tunnusluku. Tilamallit perustuvat pääosin normilukuihin, mutta erityisesti alkuperäisro- duilla on jouduttu turvautumaan yksittäisiin tietolähteisiin sekä taustaoletuk- siin. Näin ollen malleilla kyetään kuvaamaan tuotantoa vain rajallisesti. Mal- lit pystyvät kuitenkin kuvaamaan eri rotujen tuotoksesta ja tuotannonjärjeste- lyistä johtuvat keskeiset taloudelliset erot. 245 AY/FR LSK ISK PSK Lypsylehmiä, kpl: Navettatyyppi: Lypsyjärjestelyt: Lantajärjestelmä: Traktori ja peltoviljelykoneet: Puimuri ja kuivaus: Nautayksiköitä *): 30,07 30,16 30,25 29,82 Maitotuotos, kg/lehmä: 8 244 6 405 3 851 4 964 Maidon rasvaprosentti, %: 4,20 4,46 4,24 4,35 Maidon valkuaisprosentti, %: 3,41 3,48 3,53 3,47 Maidon lisähinta (rasva+laatu), €/l 0 0,019 0,019 0,020 Peltoviljely, ha: Kaura 4,37 2,49 1,10 1,43 Ohra 4,98 2,83 1,25 1,64 Kuiva heinä -nurmi 3,56 3,58 4,12 4,12 Säilörehu -nurmi 15,62 14,92 11,13 11,80 Laidun -nurmi 7,16 7,01 5,64 5,84 Kesanto 0,00 0,00 0,00 0,00 Yhteensä 35,71 30,84 23,25 24,83 Rehunkäyttö vuodessa, kg: Tilalla tuotettavat rehut: Kaura 17 668 10 397 4 883 5 698 Ohra 17 668 10 397 4 883 5 698 Heinä 14 088 14 088 16 201 16 201 Säilörehu 353 501 323 132 240 177 258 654 Laidun 153 286 149 200 121 060 125 173 Ostorehut: 0 0 0 0 Juomarehu (vasikka alle 2 kk) 264 220 204 207 Rypsipuriste 30 481 16 262 13 442 14 792 Kivennäisseos 3 195 3 195 2 725 2 725 *) Sisältää uudiskarjan Traktori + peltoviljelykoneet (perustana tavanomainen tuotanto) Vuokra 25 Parsi Parressa putkilypsykoneella Lietelanta 13.2 Maatiaisen ja tavanomaisen rodun kannatta- vuusvertailu 13.2.1 Kustannukset Panoskäyttöön ja sitä kautta tuotantokustannuksiin vaikuttaa keskeisesti mai- totuotos. Alkuperäisroduilla tuotosta rajoittavat biologiset tekijät sekä karjan- pidon luonne, joka ei useinkaan tähtää tuotoksen maksimointiin. Tuotos- 246 tasoista ja ruokintasuosituksista (esim. Heikkinen 2005) johdettu rehuntarve muodostuu näin ollen alkuperäisroduilla selvästi pienemmäksi kuin tavan- omaisessa tuotannossa. Tästä seuraa alkuperäisrotukarjojen pieni panoskäyttö myös peltokasviviljelyssä. Työnkäytössä lypsy- ja hoitotyössä ei ole merkittäviä eroja tavanomaisen ja alkuperäiskarjan välillä (TTS 2006a), joten eläin- ja kasvinviljelytyön työajan laskennassa on kaikissa malleissa käytetty samoja työnormeja (TTS 2006b). Mallien erot työn käytössä johtuvat näin ollen pääosin tuotostason vaihtelus- ta. Pääoma ja konekustannukset ovat malleissa lähes yhtä suuret. Rakennuskus- tannuksissa eroja syntyy lähinnä tuorerehu-, ostorehu- ja lantavarastojen mi- toitustarpeiden johdosta. Muut kustannuserät, kuten yleiskustannukset, laske- taan kaikissa malleissa samoin periaattein. Kuvio 1. Maidontuotannon yksikkökustannukset (snt/l) ja kustannukset yh- teensä (€) sekä kustannusjakaumat eri karjoissa. Tuotantokustannukset ovat vähäisestä panoskäytöstä johtuen pienet alkupe- räiskarjoissa. Itäsuomenkarjalla kustannustaso on yli 15 % pienempi verrat- tuna tavanomaiseen karjaan. Kun kustannukset suhteutetaan myytyä maitolit- raa kohti, muuttuu maitolitraa kohti laskettu tuotantokustannus sitä suurem- maksi mitä pienempi on karjan tuotos. Tämä johtuu siitä, että pienituotoksiset alkuperäisrodut tarvitsevat lähes saman ylläpitoenergiamäärän ja lähes saman rakennus- ja konekannan tuotannon järjestämiseen verrattuna tavanomaiseen tuotantoon. Näin ollen mallien välillä tässä vertailussa, kuten yleistäenkin Kustannukset ja kustannusjakauma (snt/maitolitra ja €/tila) tilamalleilla 73 88 129 102 138 828 117 117 129 099 114 192 0 20 40 60 80 100 120 140 160 Sn t/m ai to lit ra 0 20 000 40 000 60 000 80 000 100 000 120 000 140 000 160 000 €/ til am al li Pääomakustannus Tarvikekustannus Työkustannus Yleiskustannus 247 maidontuotannossa, tuotostasolla on keskeinen merkitys yksikkökohtaisten kustannusten muodostumisessa. Tuotantokustannusrakenteessa ei ole merkit- täviä eroja karjojen kesken, joskin omaisuudesta aiheutuvien kustannusten osuus kasvaa tuotoksen pienentyessä. Työkustannusten osuus on noin kol- mannes kaikissa karjoissa. 13.2.2 Tuotot Tuotoissa on huomioitu myyntitulot ja tuet ilman oikaisueriä, jolloin saatu kokonaistuotto on verrattavissa liikevaihto – tunnuslukuun. Myyntituotot muodostuvat maidon perushinnasta ja lisähinnoista (Tike 2005). Alkuperäis- roduilla maidon hintaan on korotettu 5,7 % suuren rasva- ja valkuaispitoisuu- den takia (Koikkalainen 2006). Lisäksi myyntituottoja saadaan poistolehmis- tä ja välitysvasikoista, jotka jäävät yli uudistustarpeen. Eläimistä saataviin tukituottoihin sisältyvät tuotantotuet maidolle ja pois- toeläimille. Peltokasvituotannon tukituottoihin sisältyvät normaalit pinta- alaperustaiset tuet. Lisäksi alkuperäisroduilla on huomioitu ympäristötuen erityistukisopimus alkuperäisrotujen kasvattamisesta, joka on ohjelmakaudel- la 2007–2013 länsisuomenkarjalla 270 €/eläinyksikkö sekä itä- ja pohjois- suomenkarjalla 500 €/eläinyksikkö. Kuvio 2. Maidontuotannon tuotot (snt/l) ja tuotot yhteensä (€) sekä tuottoja- kaumat eri karjoissa. Alkuperäiskarjojen pieni tuotos alentaa maidosta saatavia myynti- ja tukituot- toja. Maidosta maksettavalla lisähinnalla ei ole merkittävää vaikutusta myyn- Tuotot ja tuottojakauma (snt/maitolitra ja €/tila) tilamalleilla 75 83 67 58 109 721 85 651 98 450 73 347 0 20 40 60 80 100 120 140 160 AY/FR LSK ISK PSK Sn t/m ai to lit ra 0 20 000 40 000 60 000 80 000 100 000 120 000 140 000 160 000 €/ til am al li Maito Peltokasvituet Välityseläimet Poistoeläimet Erityistuki 248 tituottoihin. Myös ruokinnan tarvitsema pienempi rehuala ja sitä kautta pie- nempi peltoala pienentävät pinta-alaperustaisia tukituottoja. Alkuperäisro- duille suunnattu erityistuki korvaa vain osittain tuottomenetystä. Näin ollen alkuperäiskarjoilla kokonaistuotot ovat selvästi pienemmät kuin tavanomai- sessa tuotannossa. Esimerkiksi itäsuomenkarjalla kokonaistuotto jää noin kolmanneksen pienemmäksi kuin tavanomaisessa tuotannossa. Tuotettua litraa kohti lasketut tuotot ovat sen sijaan suuremmat itäsuomenkarjalla pää- osin erityistuen seurauksena. Esimerkiksi itäsuomenkarjalla erityistuen osuus maidon hinnassa on 16 snt/l. 13.2.3 Kannattavuus Tuotto- ja kustannuserien erotuksilla voidaan tarkastella yrityksen tulosta ja kannattavuutta. Kun laskennallisista tuotoista vähennetään kaikki laskennalli- set kustannukset, saadaan yrittäjänvoitto tai -tappio tuloskäsite. Mikäli yri- tykselle kertyy yrittäjävoittoa, saavuttaa yrittäjä kaikki taloudelliset tavoit- teensa, jolloin omalle työlle ja tuotannon sitomalle pääomalle saadaan haluttu korvaus. Laskennassa tavoitteena on käytetty omalle työlle 12,95 € tuntipalk- kaa ja pääomalle 5 %:n korkovaatimusta. Kuvio 3. Maidontuotannon tuotot, kustannukset ja yrittäjäntappio (€/tila) sekä yrittäjäntappio (snt/l) eri karjoissa. Maidontuotanto on tappiollista kaikissa karjoissa. Tavanomaisessa tuotan- nossa yrittäjäntappiota syntyy -1 164 €a/lehmä eli koko tilan tappio on noin Tuotot, kustannukset ja yrittäjäntappio (€/tila) sekä yrittäjäntappio (snt/l) tilamalleilla -31 465-29 107 -30 649 -40 845 -15 -21 -46 -28 -60 000 -20 000 20 000 60 000 100 000 140 000 AY/FR LSK ISK PSK €/tila -60 -10 40 90 140 Snt/l Tuotot yhteensä Kustannukset yhteensä Yrittäjäntappio, €/tila Yrittäjäntappio, snt/l 249 29 000 €. MTT Taloustutkimuksen kirjanpitotiloilla vastaava tappio oli -1 598 €/lehmä vuonna 2005 (MTT Taloustutkimus 2006). ProAgrian mallilas- kelmissa tappio on ollut hiukan pienempi (esim. ProAgria 2004). Alkuperäis- karjoissa suurimmat karjakohtaiset tappiot syntyvät itä- ja pohjoissuomenkar- joilla. Länsisuomenkarjalla tappio ei poikkea yhtä merkittävästi tavanomai- sesta tuotannosta (kuvio 3). Alkuperäisrotukarjojen heikko kannattavuus on seurausta tavanomaisia rotuja pienemmästä tuotoksesta ja tästä johtuvasta tulonmenetyksestä. Tulonmene- tyksiä ei saada korvattua kustannussäästöillä, vaikka panoskäyttö on selvästi pienempää kuin tavanomaisessa tuotannossa. Kustannuksissa on kiinteitä tai niitä lähellä olevia eriä, kuten koneet ja rakennukset sekä eläinten ylläpito- ruokinta, jotka ovat lehmää kohden lähes yhtä suuret riippumatta tuotostasos- ta. Lisäksi tuottoja vähentävät pienemmästä peltoalasta johtuvat tukimene- tykset. Mikäli alkuperäiskarjojen malleissa viljelyala pakotetaan samaksi kuin tavanomaisessa tuotannossa (n. 36 ha) ja ruokinnasta ylijäävälle pelto- alalle lasketaan peltokasvituotannon keskimääräinen pinta-alatuki, pienenevät tappiot hiukan. Länsisuomenkarjalla yrittäjäntappio on tällöin noin 26 900 € ja itä- sekä pohjoissuomenkarjoilla 31 600 ja 23 200 €. Tuotettua maitolitraa kohti laskettu kannattavuus on alkuperäisroduilla erit- täin huono. Esimerkiksi länsisuomenkarjan tilakohtainen kannattavuus on noin 5 % tavanomaista tuotantoa heikompi. Maitolitraa kohti laskettuna kan- nattavuus on noin 35 % heikompi. Yrittäjän taloudellisten tavoitteiden toteutumista voidaan kuvata myös kan- nattavuuskertoimella, jossa omalle työlle ja omalle pääomalle korvaukseksi jäävä maataloustulo jaetaan oman työn palkkavaatimuksen (12,95 €/h) ja oman pääoman korkovaatimuksen (5 %) summalla. Jos kannattavuuskerroin saa arvon yksi (1), palkka- ja korkotavoitteet on saavutettu. Näin laskien kannattavuuskertoimiksi muodostuvat: Tavanomaisessa tuotannossa yrittäjä saavuttaa keskimäärin 47 prosenttia tuntipalkka- ja korkotavoitteistaan eli 6,1 euron tuntipalkan sekä 2,4 prosen- tin koron omalle pääomalleen. Länsisuomenkarjan taloudelliset tunnusluvut eivät poikkea merkittävästi tavanomaisesta tuotannosta. Sen sijaan itä- ja pohjoissuomenkarjoilla yrittäjän laskennallinen palkka ja korvaus tuotantoon sijoitetulle pääomalle jäävät erittäin pieneksi. AY/FR LSK ISK PSK Kannattavuuskerroin 0,47 0,42 0,15 0,36 - laskennallinen palkka, €/h 6,1 5,4 2,0 4,6 - laskennallinen korvaus omalle pääomalle, % 2,4 2,1 0,8 1,8 250 13.3 Alkuperäisrotujen lehmät alkutuotannossa Lehmien kokonaismäärä oli runsas 324 000 vuonna 2004 (Tike 2006). Puh- dasrotuisiksi luettavia alkuperäisrodun lehmiä arvioidaan olevan runsas 2000, mikä on noin 0,5 % lehmämäärästä (ProAgria 2006b). Näin ollen alkuperäis- rotujen taloudellinen merkitys nautakarjataloudessa on pieni. Kaikkiaan puh- dasrotuisia nautayksilöitä vasikat ja nuorkarja mukaan lukien on karjoissa noin 50004 (ProAgria 2006b). Mikäli rotumääritelmänä käytetään pelkästään rodun isää, on alkuperäisrodun nautayksilöitä vasikat ja nuorkarja mukaan lukien karjoissa vajaa 15 0006 (ProAgria 2006b). Alkuperäisrotujen lehmät ovat pienissä karjoissa lukuun ottamatta institutio- naalisia toimijoita (vrt. kysely). Karjoja, joissa on vain alkuperäisrodun son- neja tai lehmiä, on 226 ja niiden keskieläinluku on pieni (ProAgria 2006b). 4 Vuoden 2005 lopussa. Mukana myös ProAgrian tuotosseurantaan kuulumattomat eläimet. 5 Eläimen isoisovanhempien pitää olla samaa rotua. 6 Vuoden 2005 lopussa. Mukana myös ProAgrian tuotosseurantaan kuulumattomat eläimet. Rotupuhtaat eläimet (4. sukupolven eläimiä5) Uros, Naaras, Länsisuomenkarja 1149 2609 Itäsuomenkarja 154 373 Pohjoissuomenkarja 216 505 Rotu isän rodun perusteella Uros, Naaras, Länsisuomenkarja 3309 7127 Itäsuomenkarja 519 1226 Pohjoissuomenkarja 822 1764 Rotu Eläimiä, Länsisuomenkarja 6,56 Itäsuomenkarja 2,69 Pohjoissuomenkarja 2,27 251 Valtaosa alkuperäisrodun lehmistä on sekakarjana osana tavanomaista tuo- tantoa. Puhtaiden karjojen yksikkökoko on erittäin pieni, joten näissä karjois- sa maidontuotanto ei voi olla yrittäjän päätulonlähteenä. Pelkästään taloudel- lisesta näkökulmasta arvioituna suurten puhtaiden alkuperäiskarjojen määrä ei lisäänny, koska maidontuotannon kannattavuuden parantaminen vaatii tuotostason huomattavaa nousua tai maidon markkinahinnan selvää nousua. ProAgria ylläpitää tuotosseurantaa, johon kuului 70 % karjoista ja 77 % eläimistä vuonna 2005. Tuotosseurannassa oli sekakarjoja (Ayrshiren ja hol- stein-friisiläisen lisäksi alkuperäisrodun sonneja tai lehmiä) 3507. Kun mu- kaan otetaan myös tuotosseurantaan kuulumattomat eläimet, oli vuoden 2005 lopussa vasikat ja nuorkarja mukaan lukien alkuperäisrotujen eläimiä karjois- sa keskimäärin (ProAgria 2006b): 13.4 Tuet Alkupäisrotujen lehmät saavat normaalit nautakarjatalouteen kuuluvat eläin-, peltokasvi- ja investointituet. Lisäksi rekisteröidyt eläimet ovat oikeutettuja ympäristötuen ympäristönsuojelu ja -hoitotoimia edellyttäviin erityistuki- muotoihin. Alkuperäisrotujen kasvattamiseen kohdistetun tuen tarkoituksena on auttaa viljelijöitä turvaamaan taloudellisesti, tieteellisesti ja kulttuurihisto- riallisesti arvokkaiden paikallisten rotujen ja niiden erityisominaisuuksien sekä näiden rotujen perinnöllisen muuntelun säilyminen (MMM 2006). Ym- päristötuen ohjelmakaudella 2000–2006 eläinyksikkökohtainen tuki oli län- sisuomenkarjalla 252 €/ey ja itä- ja pohjoissuomenkarjalla 336 €/ey. Uudessa ympäristötukiohjelmassa vuosille 2007–2013 tukitasot ovat länsisuomenkar- jalla 270 €/ey sekä itä- ja pohjoissuomenkarjalla 500 €/ey (MMM 2006b). Tukitasot perustuvat laskennallisiin tulonmenetyksiin verrattuna tavanomai- seen tuotantoon sekä transaktiokustannuslisään. Tukitasoperusteissa taustalla on ohjelmakauden alun tuotantoympäristö tavanomaisessa maidontuotannos- sa sekä maatiaislehmäkarjoissa. Tarkasteltaessa tilamallien muuttuvien kustannusten (tarvike ja työ) sekä tulomenetyksien muutosta ilman peltokasvitukia, tulee länsisuomenkarjalla tulonmenetykseksi katsottavaa tappiota 220 €/eläinyksikkö verrattuna tavan- Eläimiä, kpl/karja Ayrshire 39,42 Holstein-friisiläisen 19,06 Länsisuomenkarja 2,65 Itäsuomenkarja 0,32 Pohjoissuomenkarja 0,59 252 omaiseen tuotantoon. Vastaava tulonmenetys itä- ja pohjoissuomenkarjalla on keskiarvona 530 €/eläinyksikkö. Tilamallinnuksen tulosten mukaan uuden ympäristötukiohjelman tukitasot ovat lähellä tulomenetyksiä vuoden 2006 kustannus- ja hintatasolla. Tuen jakaminen keskimääräisenä itä- ja pohjois- suomenkarjalle ei kuitenkaan korvaa itäsuomenkarjan suuria tulonmenetyk- siä. Laskennallinen itäsuomenkarjan tulonmenetys on 660 €/eläinyksikkö. Alkuperäisroduille (kaikille eläinryhmille) on maksettu ympäristötukiohjel- man mukaisin erityistukisopimuksin tukea runsas miljoona € vuonna 2005 (taulukko 1). Taulukko 15. Alkuperäisrotujen kasvattamisen tuen sopimus- ja eläinmäärät (kpl) ja myönnetty tuki (€) vuonna 2005 (MMM 2006c). Sopimusmäärät Eläinmäärät Eläintyyppi Kaikki 2005 Uudet 2005 Kaikki 2005 Uudet 2005 Myönnetyt eurot Länsisuomenkarja 288 45 1 409 139 355 463 Itäsuomenkarja 110 47 348 170 117 060 Pohjoissuomenkarja 99 46 398 296 133 879 Naudat yhteensä 497 138 606 402 Harmaa suomenlammas 6 0 61 2 308 Kainuunharmaa lammas 25 11 645 363 24 407 Maatiaskana 19 3 718 102 1 500 Musta suomenlammas 9 0 112 4 238 Ruskea suomenlammas 8 0 66 2 497 Saaristolammas 5 1 106 4 4 011 Suomenhevonen 594 72 1 100 106 185 009 Suomenlammas 180 18 7 267 303 274 983 Suomenvuohi 52 9 1 823 117 45 994 Muut eläimet yhteensä 898 114 544 948 Kaikki eläimet yhteensä 1 395 252 1 151 350 Tukisummassa nautakarjoille on maksettu noin puolet. Nautakarjalla yhteis- kunnan tuotantoon osoittama tuki perustuu kansallisen geenieläinvaraohjel- man pohjalta toteutettuun suojeluohjelmaan (MMM 2004). 253 Uusien sopimusten määrä on lisääntynyt vuonna 2005 runsaat noin 3 % edel- lisvuodesta. Nautapuolella sopimusten määrä on kuitenkin lisääntynyt 77 %. Vuonna 2006 alkuperäisrotujen kasvatukseen maksettiin tukea noin 15 % enemmän kuin vuonna 2005 (MMM 2006c). Kuvio 4. Erityistukisopimusten määrä ja kehitys vuosina 2003–2005. 13.5 Yhteenvetoa ja tulevaisuusnäkymiä Maatiaisroduilla taloudellinen tulos jää selvästi heikommaksi kuin tavan- omaisessa tuotannossa. Pohjois- ja erityisesti itäsuomenkarjoilla tuotanto on erittäin kannattamatonta sekä absoluuttisesti yrittäjävoitolla mitattuna että verrattuna suhteellisesti tavanomaiseen tuotantoon. Keskeisesti taloudelliseen tulokseen vaikuttavat alkuperäisrotujen pienet tuotot, joita eivät riitä kom- pensoimaan pienetkään tuotantokustannukset. Länsisuomenkarjan tuotanto ei tuotostasoltaan ja ruokinnaltaan poikkea merkittävästi tavanomaisten rotujen tuotannosta. Näin ollen tuotannon kannattavuus länsisuomenkarjalla ei poik- kea tavanomaisesta tuotannosta yhtä paljon kuin muilla alkuperäisroduilla. Ympäristötuen erityistukisopimuksen tukimuodolla (alkuperäisrotujen kas- vattaminen) on tarkoitus turvata taloudellisesti alkuperäisrotujen säilymistä. Tämän tarkastelun kannattavuusvertailussa erityistuki riittää kattamaan pelkät tulonmenetykset länsisuomenkarjalla, mutta etenkään itäsuomenkarjalla tuki ei kata tulonmenetyksiä. Tulkinnassa on huomioitava, että alkuperäiskarjojen tilamallikoot ovat huomattavasti suurempia kuin on keskimäärin tuotannossa. Erityistukisopimukset alkuperäisroduilla 2003-2005 0 200 400 600 800 1 000 1 200 1 400 1 600 2003 2004 2005 Kpl Naudat Muut Uudet sopimukset (muut) Kaikki Uudet sopimukset (kaikki) Uudet sopimukset (nauta) 254 Näin ollen pienten alkuperäiskarjojen tulonmenetykset ovat suurempia kuin tilamallinnus osoittaa. Pelkästään alkuperäisrodun maidontuotannolla toimivien maatilayritysten tulevaisuus ei ole valoisa, vaikka tukitasoja korotettiin uudelle ohjelmakau- delle 2007–2013. Etenkin itä- ja pohjoissuomenkarjoilla tuotannon kannatta- vuus on niin huono, että omalle pääomalle ja omalle työlle saatava korvaus on olematon. Tässä tapauksessa lisälitrojen tuottaminen eläinmäärää lisää- mällä ei ole mielekästä. Lisäksi tuotantokustannukset ovat nousseet tuottaja- hintoja nopeammin viime vuosina. Tuottajahintojen mahdolliset korotukset parantavat kannattavuutta, mutta samalla huonontavat alkuperäisrotujen suh- teellista kannattavuutta verrattuna tavanomaiseen tuotantoon. Alkuperäisrotujen lihalle tai maidolle ei ole eriytyneitä markkinoita, joten alkutuotteet menevät pääsääntöisesti samaan jalostusprosessiin tavanomaisen tuotannon kanssa. Tämä johtuu sekä hajanaisesta tarjonnasta että alkuperäis- roduista saatavien alku- tai erikoistuotteiden kysynnän puutteesta. Rotujen erityisominaisuuksia voidaan kuitenkin hyödyntää paikallisesti alku- ja eri- koistuotetuotannon kohdalla. Viime aikoina elintarvikkeiden erikoistuottei- den kysyntä on luonut uusia mahdollisuuksia myös alkuperäisrotujen tuotteil- le. Lähinnä erikoisjuustovalmisteiden sekä erikoislihan kysyntä on kasvanut. Kasvattajilla on halu kehittää uusia tuoteinnovaatioita, joten tulevaisuudessa kuluttajille on tarjolla yhä enemmän alkuperäislehmistä lähtöisin olevia tuot- teita. Kuva 105. Suomenkarjan kannattavuuden kohentamiseksi kannattaa lyödä viisaat päät yhteen (Kuva: Miia Karja) 255 14 Maatiaiseläinten kasvattamisen haasteet ja mahdollisuudet Miia Karja Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Kasvintuotannon tutkimus, 31600 Jokioinen, miia.karja@helsinki.fi Kuten aikaisemmissa kirjoituksissa on tuotu esiin, pohjautuu maatiaiseläinten kasvattaminen maatiaisten rooliin ja maatiaisille annettuihin merkityksiin niitä kasvattavilla tahoilla. Kasvattaminen pohjautuu myös kasvattajien tule- vaisuuden näkemyksiin maatiaisten rooleista ja merkityksistä itse yrityksessä tai muussa kasvattamisen muodossa. Myös koko suomalaisen yhteiskunnan asenne saattaa suunnata maatiaiseläinten kasvattamista tila- ja henkilötasolla. Maatiaiseläinhankkeessamme katsottiin tärkeäksi pureutua myös siihen, mil- laisia pullonkauloja ja mahdollisuuksia kasvattajat näkevät suomalaisessa maatiaiseläinten kasvattamisessa. Liittyvätkö haasteet ja mahdollisuudet yllä oleviin seikkoihin vai missä ne ovat? Mitä ne tarkoittavat viljelijöiden sekä muiden yrittäjien ja kasvattajien kannalta? Entä maatiaiseläinten elinvoimai- sen säilymisen kannalta? Näiden kysymysten valossa tässä kirjoituksessa myös vedetään yhteen tämän luvun kirjoituksia. 14.1 Kasvattamisen eri muodot Tässä kirjoituksessa aineiston muodostavat case-esimerkkitilat. Koulutila ei kuitenkaan ole tarkastelussa mukana, vaan sitä edustaa Ahlmanin koulutilan toiminnasta kertova kuvaus tämän luvun yhteydessä. Case-tilat kuvastavat erilaisia mahdollisuuksia kasvattaa suomenkarjaa ja suomenlampaita. Jou- kossa on kolme lypsykarjatilaa, joista ensimmäisellä harjoitetaan maidontuo- tantoa ainoastaan suomenkarjan voimin, toinen on luomutila, jolla harjoite- taan maidontuotannon lisäksi mm. maatilamatkailua ja suoramyyntiä ja kol- mannella lypsykarjatilalla on muutama suomenkarjalehmä suuren, lypsyrobo- tilla lypsettävän karjan joukossa. Hoivapalveluyrityksessä sosiaalialan yrittä- jä-pariskunta puolestaan hyödyntää maatiaiseläimiä lasten ja nuorten parissa tehtävässä työssä ja kukka-alan yrittäjä on suurella kyyttökarjallaan ja suo- menlampaillaan erikoistunut maisemanhoitoon. Yksityinen, perheellinen henkilö kasvattaa suomenlampaita lemmikkieläiminä ja on kiinnostunut niis- tä saatavien tuotteiden pienimuotoisesta hyödyntämisestä. Lammastilalla suomenlampaiden kasvatuksessa on erikoistuttu värillisten lampaiden jalos- tamiseen. Maatiaiseläinten kasvattamisen haasteita ja mahdollisuuksia tarkasteltaessa kukin haastattelu käytiin läpi luonnollisestikin tästä näkökulmasta. Tarkaste- lussa ovat mukana ensinnäkin ne kysymykset ja aihealueet, joissa suoraan puhutaan haasteista ja mahdollisuuksista. Tämän lisäksi myös muissa haastat- telun teemoissa ja osioissa kasvattajat puhuivat tai sivusivat tätä näkökulmaa, 256 ja näitäkin seikkoja käsitellään tässä kirjoituksessa. Haastatteluteemat on kirjattu luvun 11 alkuun. Lähempi tutustuminen aineistoon ja aihepiiriin osoittivat, että yritystoiminta, harrastustoiminta ja institutionaalinen säilyttäminen luovat alkuperäisrotuis- ten eläinten säilyttämisen kokonaisuuden. Lisäksi yrittäjyys ja yrittävyys voidaan nähdä myös henkilön persoonaan liittyvänä ominaisuutena, sisäisenä ”kipinänä” ja uutta luovana toimintana (Timonen 2000). Tässä mielessä yrit- täjyys ja yrittävyys voidaan niin halutessa laajentaa koskemaan myös maa- tiaiseläimiä kasvattavia yksityishenkilöitä kuten myös julkisten säilyttäjäta- hojen, esimerkiksi maatalousoppilaitoksen ja vankilatilojen edustajia: tämän- kaltainen yrittäjyys luo mahdollisuuksia toimeliaisuudelle ja sitä kautta maa- tiaiseläinten moninaisille käyttömahdollisuuksille kuten pienimuotoiselle taloudelliselle hyödyntämiselle. Timonen (2000) on käsitellyt maatalouden liiketaloustieteen alaan kuuluvas- sa väitöskirjatyössään Yrittävyys, liikkeenjohto ja menestyminen maatilayri- tyksissä maatilayrittäjien yrittävyyttä ja liikkeenjohdon tehokkuutta sekä sitä, miten yrittävyys ja liikkeenjohto ovat yhteydessä toisiinsa ja maatilayrityksen menestymiseen. Timosen (2000) mukaan maatilayrittämisen erottaa muista toimialoista sen omat erityispiirteet. Yksi eroista liittyy omistusmuotoon, sillä suomalaiset maatilayritykset ovat pääosin viljelijäperheen omistamia. Lisäksi pääosa maatilayrityksistä hoidetaan viljelijäperheen työpanoksella ja ne ovat liikevaihdoltaan melko pieniä yrityksiä. Maatilayrityksissä yksityistalous ja yritystalous yhdentyvät voimakkaasti. Timosen sanoin: ”Tällainen yritys on paljolti yrittäjän persoonallisuuden jatke ja sen strategia hänen henkilökohtaisten uskomustensa suora ekstrapo- laatio”. Case -tilahaastatteluissa eräs isäntä käytti maatalousalan opintojensa aikaan kotieläintaloudella tunnilla oppimaansa lausahdusta vastatakseen esit- tämäämme kysymykseen, miten hän luonnehtisi tyypillistä maatiaiseläintä sen hyvine ja huonoine puolineen ja käyttäytymistä verrattuna valtarotuihin. Isäntä sanoo: ”Lehmä on semmonen niin kuin isäntänsäkin (ID-411)”. Tämä kuvaus sopii hyvin kertomaan myös siitä, kuinka monipuolinen maatilayri- tysten ja vielä eteenpäin vietynä maatiaiseläinyrittäjyyden ja -kasvattamisen kenttä on: Yrittäjän (kasvattajan) näkemyksistä, tavoitteista ja strategioista muodostuvat maatiaiseläinten kasvattamisen erilaiset tavat. Mutta millaisia haasteita ja mahdollisuuksia maatilayrittäjät ja harrastajakasvattaja kokevat ja näkevät maatiaiseläinten kasvattamisessa ja säilyttämistyössä olevan? 257 Kuva 106. Alkuperäisrotuisten eläin- ten kasvattamiseen liittyy haasteita ja mahdollisuuksia (Kuva: Miia Kar- ja) 14.2 Maatiaiseläinyrittäjyyden haasteet ja mahdollisuudet Yksi maatiaiseläinyrittäjyyteen liittyvä haaste on maatilan tai muun maa- tiaiseläinyrityksen mahdolliset sisäiset näkemyserot maatiaisten kasvattami- sesta ja ylipäänsä pitämisestä tilalla. Maatilaa ei yleensä johdeta yksin, vaan yrittäjän lisäksi hänen puolisonsa (joskus myös vanhapari) osallistuu yritys- toimintaa koskevien suunnitelmien ja päätösten tekemiseen. Näin on erityi- sesti silloin, kun molemmat puolisot työskentelevät maatilayrityksessä. Vaik- ka osalla maatilayrityksistä toisella puolisoista on ulkopuolinen palkkatyö, osallistuu puoliso tällöinkin useimmiten yrityksen strategiseen johtamiseen eli ottaa osaa ainakin tavoitteiden asettamiseen ja päätöksentekoon. Perhe tuo oman monimutkaisen dynamiikkansa eri tekijöiden vuorovaikutukseen maatilayrityksissä niin kuin missä tahansa muussa perheyrityksessä. (Timo- nen 2000, 10-11) Perheenjäsenten kesken voi olla hyvinkin erilaisia näkemyksiä maatiaiseläin- ten kasvattamisesta, merkityksestä ja tulevaisuudesta niin yritystoiminnalle kuin muutoinkin. Esimerkiksi yhden case -tilan emäntä ja tyttäret pitävät maatiaisista paljon, isäntä puolestaan ei juurikaan ja tilan mahdollinen jatkaja ei missään tapauksessa halua maatiaisia viemään paikkoja tuottavimmilta valtarotujen yksilöiltä. Kyseisen tilan emäntä kuvailee vanhimman lapsen näkemystä alkuperäiskarjasta: ”on täysin holstainihminen on sitä mieltä että ei sais olla yhtään näitä suomenkarja alkuperäiseläimiä ihan kerta kaikkiaan kielteinen kanta niihin sitä mieltä että ne on täysin turhia eläimiä (ID-176)”. Hoivapalveluyrityksessä isäntä puolestaan olisi lampaiden, hevosen ja kano- jen lisäksi: ”mä olisin ottanut lehmän mutta X kielsi (ID-526)”. Toisaalta hoivapalveluyrityksen ja maatiaiseläinten kasvattamisen tulevaisuudesta kes- 258 kusteltaessa samainen isäntä lausahtaa: ”pannaan sosiaalipuolella pillit pus- siin”, johon emäntä puolestaan toteaa, että: ”X:llä on aina tommosia mitähän se tarkoitti”. Osa haasteista liittyy itse eläimiin. Suomenkarjan kohdalla haasteena saattaa olla hyvien lehmien saaminen ja se, että karsintaa joutuu tekemään enemmän. Eräs haastatelluista isännistä kuvaa tilannetta näin: ” … enemmän semmosia hiehoja mistä ei sitten tuu lehmiä … näissä niitä on aina joku joista ei sitten tuu lehmiä vaikka ois kuinka hyvä emä mutta ett tämmösiä siin tietysti on sitten et karsintaa joutuu kyl tekeen vähän enemmän kun varmaan muilla roduilla (ID-411)”. Luomutilan emäntä puolestaan tuo esiin, että suomenkar- jalla pitäisi jalostaa utarerakennetta ja lypsettävyyttä, mutta käytännössä se on vaikeaa, koska sonnivalinnoissa pitää aina ensin katsoa vähiten sukua oleva. Yhdeksi uhkaksi nähdäänkin sukusiitos. Yhteistyötä, yhteydenpitoa ja verkostoitumista muiden maatiaiseläinkasvatta- jien ja -yrittäjien kanssa haastatellut pitävät antoisana ja tärkeänä niin itsel- leen kuin maatiaiseläinten säilyttämiseksi. Verkostojen kautta myytäville eläimille voi löytyä ostaja sekä tietämys ja tieto alkuperäiseläimistä lisäänty- vät. Tosin yhteistyöhönkin liittyy haasteensa. Erityisesti haastatellut henkilöt, joilla oli suomenkarjaa, sanoivat, ettei yhteistyöhön ole mahdollisuuksia, sillä lähiseudulla ei ole muita suomenkarjankasvattajia eikä välttämättä karjatiloja lainkaan. Pitkät etäisyydet, yhdistystoiminnan mahdollinen yksipuolisuus ja resurssien (aika) vähyys estävät osallistumista esimerkiksi eläinnäyttelyihin ja suomenkarjan kasvattajatapaamisiin. Yhteydenpito myös internetin kautta vaatii aikaa. Kuva 107. Alkuperäisrotukasvattajien tapaamiset ja yhteistyö koetaan kasvat- tajien keskuudessa tärkeiksi, mutta niihin ei aina löydy aikaa ja muita mahdol- lisuuksia. (Kuva: Miia Karja) 259 Haastattelujen kautta haasteiksi näyttäytyvät myös tuotantoympäristöön ja yhteistyötahoihin liittyvät seikat. Kuten millä tahansa maatilalla tai yritykses- sä esimerkiksi laajentamistavoitteen esteenä saattaa olla pellon vähyys seu- dulla. Myös yleinen maatalouden kehitys mietityttää: onko suureneva tilako- ko ja keskilehmäluvun kasvu uhka vai mahdollisuus maatiaiseläinten kasvat- tamiselle? Suuren lypsykarjatilan emäntä sanoo robottilypsyyn siirtymiseen viitaten, ettei tilalla voi pitää montaa vähälypsyistä lehmää: ”Se on pakko ajatella sitte niin että semmosia lypsämättömiä lehmiä mistä ei juurika maito tule ei voi todellaka yhtä tai kahta enempää ihan tälläsia lemmikkilehmiä (ID-176)”. Haastateltujen mukaan ammattilaisten - neuvojien, siementäjien ym. tahojen - suhtautuminen maatiaiseläimiin on parantunut vuosien varrella. Silti joillakin seuduilla esimerkiksi teuras- ja vasikkavälitysautokuskit eivät mielellään ottaisi suomenkarjasonnivasikoita kyytiin, mutta menevät kyllä siinä muiden joukossa. Jalostusosuuskunnissa keinosiemennysjohtajien suh- tautuminen suomenkarjaan ja suomenkarjasonnien ostamiseen keinosiemen- nystä varten on välinpitämätöntä ja vähän halveksivaakin. Yhden haastatel- lun henkilön mukaan suomenkarja jäisi unohduksiin, jos karjanomistajat ei- vät itse pitäisi huolta ja koittaisi viedä asioita eteenpäin. Toisessa keskuste- lussa tulee puolestaan esiin, että jalostusosuuskuntien piti herätä tekemään jotain suomenkarjalle siinä vaiheessa, kun hyvät ja isot lypsykarjatilat alkoi- vat ottaa suomenkarjan eläimiä karjansa joukkoon. Haasteista huolimatta tälläkin saralla on kuitenkin menty ja ollaan menossa parempaan päin. Lisäk- si EVA -ohjelman (Evolutionary Algorithm for Mate Selection, sukusiitosta arvioiva ohjelma) nähdään vaikuttavan ammatti-ihmisten ajatusmaailmaan ja siihen, että aletaan ajatella suomenkarjan säilyttämistä ja sonnien ostamista keinosiemennykseen. Taloudellisia näkökohtia tarkasteltaessa haasteeksi nousee esimerkiksi se, ettei tila saa tuottamastaan luomumaidosta luomulisää. Haastatellun luomuti- lan emäntä kertoo, että heidän tila ei sijaitse luomumaidon keräilyreitin var- rella ja siten maito menee tavallisen maidon joukkoon. Tällaisessa tilanteessa tuet - ei pelkästään alkuperäisrotujen kasvattamistuki tai luomukotieläintuki vaan myös lypsylehmien ja hiehojen kansallistuet sekä saaristoalueen tuki - nousevat merkittävään rooliin. Tukien kautta haasteeksi muodostuu myös maatalous- ja tukipolitiikka ja se, että tukipolitiikalla on suuri vaikutus, koska naudoista maksettavat tukirahat ovat kuitenkin aika merkittävä osuus tuista. Haastetta kasvattaa Euroopan unionin ja tukipolitiikan epävarmuus. Eräs haastateltu henkilö mainitseekin EU:n uhkatekijäksi, sillä: ”koskaan ei tiedä minkälaisia tempauksia sieltä tulee (ID-79)”, jos vaikka lopettavat tuet. Suomenlampaiden kasvattamisessa haasteet ovat moninaisia. Haastattele- mamme lampuri tuo esiin muun muassa sen, että lomittajien ammattitaito on riittämätön mitä tulee lampaisiin. Kyseiseltä lampurilta on kuollut muutama karitsa tämän takia. Myöskään eläinlääkärien lyhyt koulutus lampaiden osalta ei riitä ammattitaidon takeeksi. Lammastilan isäntä sanoo, että ennen eläin- lääkäreiltä sai lääkkeitä ja niitä pystyi itse antamaan lampaille, mutta enää se ei käy. Suomenlampaanlihan hyödyntämisessä isäntä näkee monia haasteita. 260 Ensinnäkin isot teurastamot eivät maksa lampaanlihasta käytännössä juuri mitään. Lampuri sanookin, että teurastamot pitävät lampaanlihan hinnoitte- lullaan huolen siitä, että lammastalous pysyy vähäisenä Suomessa. Isännän mukaan lampaat ovat melkein käsityötä teurastamoille, koska niistä tulee niin vähän lihaa. Lisäksi isoilla teurastamoilla nauta ja sika ovat lammasta edellä ja siksi sovittua lammasten noutopäivää saatetaan lykätä kuukausilla. Se tie- tää tulojen menetyksiä lampurille. Paikalliset pienteurastamot ja ketjut puo- lestaan maksavat kohtuullisesti lampaasta. Haasteena saattaa kuitenkin olla lampaiden keräily: Tiukentuneiden sääntöjen vuoksi esimerkiksi hy- gieniavaatimukset ja säännöt eri eläinlajien kuljettamisesta samaan aikaan ovat tiukentuneet. Tämä on käytännössä vaikuttanut haastatellulla lammasti- lalla siten, että nykyään lampaita haetaan vain kerran kuukaudessa keräten niitä lähiseutujen tiloilta. Lampuri sanoo, että lampaanviulujen kysyntä on kovaa, mutta siitä ei kuitenkaan haluta maksaa tarpeeksi. Kyseiseltä lammas- tilalta ei voida myydä lihaa suoraan asiakkaille, sillä tilalla ei ole asianmukai- sia, kaakeloituja ja ruostumattomasta teräksestä tehtyjä, tiloja. Tällaisen li- hankäsittelytilan rakentaminen olisi suuri investointi eikä se isännän mukaan kannata. Samaisen lammastilan isäntä kertoo, että usea taho ostaa tai ottaa vastaan suomenlampaan villaa. Villan hyödyntämisessä on kuitenkin nykyään paljon haasteita lampurin silmin katsottuna. Kehräämöt saattavat vaihtaa villaa tava- raan tai sijaitsevat pitkien, jopa useiden satojen kilometrien, päässä. Tällöin rahtikustannukset ovat liian suuret. Villan moninaiset käyttötavat kuten öl- jynestolaitteiden valmistaminen avaavat mahdollisuuksia villan myymiseksi. Toisaalta käytännön tasolla villan palaaminen ja säkittäminen 20 kilogram- man säkkeihin on valtava työmäärä. Lampuri kertoo, että hän on ottanut tal- joja takaisin. Nykyään se ei kuitenkaan enää kannata, koska käsittelykulujen ja verojen jälkeen käteen ei jää oikeastaan lainkaan ylijäämää. Lisäksi ulko- mailta tuodaan halpoja taljoja, jotka kilpailevat suomalaisten taljojen kanssa. Lammastalouden tekee haastavaksi myös se, että lammas nähdään vain lem- mikkinä eikä vakavasti otettavana elantona. Lisäksi suomenlampaiden kas- vattajat ovat niin pieni porukka, etteivät he pysty ajamaan etujansa väkevästi. Kaikista mainituista haasteista huolimatta ainoaksi varsinaiseksi uhaksi haas- tateltu lampuri mainitsee pedot. Case -lammastila sijaitsee kansallispuiston läheisyydessä ja muun muassa kotkat, ilvekset, karhut ja sudet verottavat lammaskatrasta. Petovahinkokorvaustenkin saamisessa on haasteensa, sillä kaupungin virkamiehet eivät välttämättä viitsi pyhäpäivänä lähteä todista- maan raatojen äärelle. Maatiloilla ja muissa yrityksissä, joissa on monenlaista toimintaa - esimer- kiksi maidontuotannon tai maisemalaidunnuksen rinnalla maatilamajoitus- toimintaa, suoramyyntiä, tilaisuuksien järjestämistä, maatalouden ulkopuolis- ta yritystoimintaa, palkkatyö tilan ulkopuolella tms. - pullonkaulaksi saattaa muodostua resurssipula. Kaikkeen eri riitä resursseja vaikka haluja ja mielen- kiintoa monialaisuuden kehittämiseksi olisikin. Luomutilan emännän sanoin: ”et kaikkee sitä täsä aina miettii mitä sitä olis kiva tehdä jos ois aikaa ja ra- 261 haa nii paljo niin mutta (ID-84)”. Lisätienestit ja monipuolisuus tuotanto- suunnissa nähdään tärkeinä, mutta toisaalta toiminta saattaa olla niin pientä, ettei siihen voi palkata ulkopuolista työntekijää. Osa haastatelluista tiloista tai kasvattajista saattaa ottaa myös pieniä lapsijoukkoja vierailemaan tilalle. Haastatelluilla tiloilla tällaisesta toiminnasta ei yleensä oteta mitään maksua. Vaikka ko. toiminta on vähäistä vie se paljon isäntäväen aikaa. Monialatilo- jen asiakaskunta saattaa olla aktiivista ja kysyntää erilaisten tilaisuuksien järjestämiselle ja esimerkiksi kummilehmätoiminnalle olisi. Pullonkaulaksi muodostuu kuitenkin aikapula. Alkuperäisrotujen kasvattajat saattavat kohdata haasteita myös käytännön asioissa. Esimerkiksi alkuperäisrotutukeen ollaan pääsääntöisesti tyytyväisiä, mutta tuen hakeminen aiheuttaa paljon papereiden täyttämistä ja korvaus- eläinten hankkimiseen liittyvät ehdot eivät ole käytännöllisiä. Alkuperäisrotu- jen säilyttämistuesta tekeekin kasvattajalle haasteellisen sen byrokraattisuus. Haastatellut toivovatkin, että kasvattajia kuunneltaisiin esimerkiksi tukiehtoja valmisteltaessa. Lisäksi eläinten pitämiseen liittyvät määräykset (kuten ym- päristö- ja eläinsuojelumääräykset) ovat lisääntyneet ja tiukentuneet. Eläinten pidon aloittavan onkin vietettävä paljon aikaa näitä asioita opetellessa. Uh- kaksi maatiaiseläinten pidolle osa haastatelluista mainitsee myös mahdolliset taudit. Hoivayrityksen haasteet liittyvät muun muassa siihen, että itse tilan maa- tiaiseläimistä yrittäjäpariskunta ei saa tuloa, päinvastoin vain menoja. Haasta- tellun perhekodin yrittäjillä maatiaiseläinten säilyttäjinä on haasteena se, että he joutuvat siirtämään päätoimentulostaan ja ammatistaan tuloja lampaisiin. Maatiaisten pitäminen on siis heille harrastus. Maatiaiseläinten ja yleensä eläinten hyödyntäminen hoiva- ja muissa sosiaalisektorin palveluissa on vielä hyvin uutta Suomessa. Sen vuoksi perhekoti-maatiaiseläinyrittäjyydessä pul- lonkaulana on se, ettei maatiaisten ja pienimuotoisten maataloustöiden teke- misen lisäarvoa hoivatyössä tunnisteta eikä tälle toiminnalle, joka siis aiheut- taa kuluja esim. eläintenpidon muodossa, saa parempaa hintaa. Tästä palve- lusta ei siis makseta. Edellä olevaan liittyy myös se, että maaseudulla eläinten ja maataloustöiden parissa tehtävän hoivatyön tuloksia saattaa olla vaikea mitata. Miten mitata hoivatyön onnistumista? Mitä käytetään mittarina: Sitä tuleeko nuoresta yh- teiskuntakelpoinen, ryhtyykö maanviljelijäksi tai eläintenhoitajaksi, pääseekö hän sosiaaliseen kontaktiin? Haasteena on myös se, että edelleen arvostetaan sitä, että lapset ja nuoret viedään kaupunkiin harrastusten pariin tai että hei- dän kanssa pelataan korttia ja poltetaan tupakkaa. Perhekodin emäntä kuvai- lee tilannetta: ”korostetaan hirveesti niille pitää olla aktiviteettia aktiviteettia me ei aleta kilpaileen niitten kans meillä on tämmönen perusasia aktiviteette- ja saa saa (lähikaupungeista) mihkä tahansa jos on tarvii mutta että meidän koti on tämmönen ja tää on spesiaali mun mielestä me ollaan vähän kumma- jaisia (ID-526)”. Perhekodin isäntä puolestaan toteaa: ”jos me silloin kun me kaksi vuotta sitten tultiin tähän tähän tilalle jos me oltasi kokonaan unohdet- 262 tu lampaat eläimet ja kaikki pantu elämyspuisto tohon värvelii virvelii kai- kenlaista toimintaa ja ilmoitettu sosiaalipuolelle että meillä on tällainen Stutmanninrata ja värikuulapistooli ja kaiken maailman muuta sehän on hienoo sinne vaan nuoria sitten sijoitukseen ihan oikeesti (ID-526)". Kuva 108. Pohjoissuomenkarjalehmä viihtyy harjakoneessa Pelson vankilati- lalla (Kuva: Miia Karja) Perhekodin ja maatiaiseläinten kasvattamisen yhdistämisen yksi haaste onkin siinä, etteivät yrittäjäparin ulkopuoliset tahot välttämättä näe arvoa eläinten kanssa touhuamisessa tai työnteon kautta yhteiskunnan jäseneksi kasvamises- sa. Perhekodin emäntä viittaa siihen, että kun tytöt vaikka ovat siivonneet lampolan, niin he saavat siitä palkkion ohella mielihyvää ja lampolan siivous- ta on juhlittukin. Mutta: ”joskus tuntuu sit tämmöset näin niiden muovaami- nen jollekin joka ei ymmärrä tätä juttua sosiaalipuolella lähinnä turhaa se tässä on (ID-526)”. Isäntä epäilee, ettei sosiaalityöntekijöiden koulutuksessa huomioida näitä asioita. Emäntä puolestaan tuo esiin, etteivät heidän tarjoa- mat aktiviteetit ”mallaa” tänä päivänä, mutta että tulevaisuudessa kyllä. Maa- tiaiseläinten kasvattajat ideoineen ja toimintoineen saattavatkin olla aikaansa edellä. Yksi maatiaiseläinyrittäjyyteen haasteita nostava tekijä on se, etteivät ihmiset tunne alkuperäisrotuja eivätkä tiedosta niiden säilyttämisen kenttää. Lypsy- karjatilan emäntä lausahtaakin: ”Sitä mä ajattelin että mitä me suomalaiset ollaan kun ei tunneta edes kotoisia rotuja (ID-411)”. Luomutilan emännän mukaan maatiaiseläimiä ei voi taloudellisesti hyödyntää heidän tilan matkai- lutoiminnassa: ”et se on lähinnä mielikuvaa vaan että (ID-84)”. Lisäksi ky- seisen tilan asiakkaat eivät esimerkiksi tule hakemaan suomenkarjanmaitoa vaan luomumaitoa. Maisemalaidunnusta harjoittavan isännän mielestä kaikki eivät osaa nähdä laiduntavaa kyyttökarjaa elämyksellisenä asiana tai luonto- 263 kokemuksena. Kyseisen isännän mukaan tässä asiassa vaikuttavat henkilön tausta, mistä hän on kotoisin, ja kulttuuri. Maatiaiseläinten hyödyntämisen mahdollisuuksille saatetaan olla sokeita. Maisemalaidunnusta harjoittavan yrittäjän kotikunnassa olisi hienoja paikkoja laitumiksi, mutta kunta eivätkä muut tahot ole olleet kiinnostuneita asiasta. Jos maatiaiseläimet ovat vieraita ihmisille ylipäänsä, saattaa myös yrittäjien itse olla vaikea eritellä alkuperäisrotujen arvoa. Maatiaiseläinyrittäjyyteen, erityisesti mietittäessä maatiaiseläintuotteiden jatkojalostamista tai maatiais- tuotteita brändinä, liittyykin haasteena se, että maatiaiseläinten kasvattajille suomenkarja saattaa olla ihan tavallista eikä eläimissä nähdä sen kummempia erityisarvoja. Tällöin esimerkiksi tuotteistaminen ja asian näkyväksi tekemi- nen saattavat olla hankalia asioita. Suomenkarjatilan isännän mukaan maa- tiaislehmien maidon paremmat ominaisuudet ovatkin varmaan jääneet aika heikolle huomiolle. Kuva 109. Ahvenanmaalaisen lammastilan tuotteita (Kuva: Hanna Häggblom) Myös maatiaiseläinten kasvattamisen mahdollisuudet liittyvät samoihin asioihin kuin haasteet. Mahdollisuudet nousevat itse eläimistä, tuotantoympä- ristöstä, yhteistyömahdollisuuksista ja tilan tai yrityksen näkemyksistä ja tavoitteista. Maatiaiseläinten kasvattamisen mahdollisuuksia ovat myös kas- vattajien välinen yhteydenpito, näyttelytoiminta, kesämökkiasutus (asiakkai- ta) ja matkailuun liittyvät reitit yms. Tilalla voi myös olla vakioasiakkaita paikkakunnalla ja kauempanakin. Kannattavuuden saavuttaminen ainakin itäsuomen- ja pohjoissuomenkarjalla saattaa olla haasteellista. Timosen (2000) mukaan maatilayrityksissä saate- taan kompensoida alhaista työtuloa ns. psyykkisellä tulolla. Psyykkisellä tulolla tarkoitetaan esimerkiksi työtyytyväisyyttä ja sellaista tuotteiden tai palvelusten tuottamista, jotka eivät näy rahallisesti tuloksessa. Maa- 264 tiaiseläimiä kasvattavissa yrityksissä tätä psyykkistä tuloa on esimerkiksi ilo siitä, että osallistuu suomenalkuperäiseläinten säilyttämiseen. Ison lypsykarjatilan emäntä sanoo, maatiaiseläinten kasvattaminen näyttäytyy tilalta ulospäin erittäin positiivisena; maatiaisista kysellään ja niitä käydään katsomassa. Suhtautuminen maatiaiseläimiin on mennyt myönteisempään ja parempaan suuntaan ja kiinnostus on lisääntynyt. Samaisen emännän mieles- tä positiivinen palaute tuntuu mukavalta ikuisen ihmettelyn sijaan. Eräs haas- tateltu yrittäjä pohtii, että aiemmin maatiaiseläimet nähtiin kehityksessä jäl- keenjääneinä, mutta ehkä se kääntyy nyt toistepäin, ovat edelläkävijöitä. Mahdollisuutena voidaan nähdä esimerkiksi kuluttajakunta, joka olisi kiin- nostunut ostamaan luomumaatiaiseläintuotteita. Maisemalaidunnusta isolla kyyttökarjalla harjoittava yrittäjä toteaa haastattelussa, että maisemalaidun- nukselle on tullut yht’äkkiä hirveä kysyntä ja hänen lehmiään halutaan joka paikkaan. Kyseisen yrittäjän mielestä maisemalaidunnus tuntuu järkevältä, kun siihen yhdistää alkuperäisrotu- ja perinnebiotooppituet ja kun hyödyntää kaiken sen vähäisen lihan, minkä eläimistä saa. Myös haastattelemamme suomenlampaiden kasvattaja näkee lampailla olevan kysyntää maisemanhoi- dollisissa töissä entistäkin enemmän. Tällaisilla maatiaiseläinten uusilla käyt- tömuodoilla on varmasti mahdollisuutensa kuten myös haasteensa. Maatiaiseläinyrittäjyydessä mahdollisuutena saattaa näyttäytyä myös järke- vyys. Näin voisi ainakin ajatella luomutilan emännän puheesta ”vaikka maa- tiaiset lypsävät sen muutama tuhat kiloo vähempi niin toisaalta ne ovat muu- tama sata kiloo pienempiiki, syövät sen verran vähemmän, pääsääntöisesti terveempiä ja ennen kaikkea hedelmällisempiä kuin tuotos ei ole hirvittävän suuri, niin säästää aika paljon siemennyskustannuksissakin (ID-84)” ja ”niinku säästöä säästöä siin mieles et (ID-84)”. Suomenkarjatilan isäntä puo- lestaan sano ”(...) ehkä se tuskin nyt (maatiaiseläinten kasvattaminen) aina- kaan mikään uhka oo ainakin vois kuvitella se on ehkä vahvuus kuitenkin pitkässä juoksussa vaikee sanoa mutta onhan nyt sitten taas täytyyhän näitä- kin jonkun pitää tai muuten ne loppuu kokonaan (ID-411).” 14.3 Haasteita ja mahdollisuuksia harrastajakasvat- tajan näkökulmasta Myös harrastajakasvattaja, joka hyödyntää lampaistaan saatavaa lihaa ja vil- laa, törmää samanlaisiin toimintaympäristöstä nouseviin haasteisiin kuin maatiaiseläimiä elannokseen kasvattava yrittäjä. Esimerkiksi haastattele- mamme harrastajakasvattaja sai aiemmin toimitettua karitsat muutaman ki- lometrin päässä sijaitsevalle teurastamolle, joka myös palvasi lihat. Teuras- tamo joutui kuitenkin lopettamaan lampaiden ja lehmien teurastamisen tiu- kentuneiden määräysten - jotka olisivat tuoneet lisäkuluja - vuoksi. Jatkossa karitsat pitää viedä kauemmaksi teurastettavaksi ja toimittaa lihat toiseen paikkaan savustamista varten. 265 Kun maatiaiseläin kasvattaminen on harrastuksenomaista, saattaa haasteeksi muodostua myös esimerkiksi eläintilojen pienuus. Vaikka halua lisätä eläin- ten määrää olisikin, tilaa ei ole. Lisäksi vaikka harrastaja-kasvattaja myisikin suomenlampaanlihaa tai muita tuotteita, tulot eivät ole suuret. Sen vuoksi suuriin investointeihin ei kannata eikä voi ryhtyä. Myös töissäkäynti kodin ulkopuolella saattaa rajoittaa eläinmäärän lisäämistä. Vaikka haastattelemamme harrastaja-kasvattaja ei saa mitään taloudellisia tukia maatiaiseläinten kasvattamiseen, mainitsee hänkin EU:n uhkana: ”Mitä se EU meille säätää (ID-515)”. Muita uhkia heidän maatiaiseläinten kasvat- tamiselle on elintilan kutistuminen kaavoituksen ja omakotitalorakentamisen takia. Samaisessa yhteydessä tämä kasvattaja mainitsee, että haaste saattaa olla myös se, jos he saavat naapureita, jotka valittavat lampaiden haisevan. Nykyiset naapurit eivät pidä haastattelemaamme kasvattajaa perheineen enää lampaita pitävinä helsinkiläisinä. Harrastaja-kasvattaja mainitsee myös sen, että ihmiset ovat vieraantuneita eläimistä, myös maalla. Muun muassa sen vuoksi haastateltu henkilö näkee, että suurinta osaa suomalaisista maatiaiseläinasia tuskin kiinnostaa. Haaste maatiaiseläinten tulevaisuudessa lieneekin se, ettei se ole oleellinen asia mo- nenkaan elämässä. Haastateltava mainitsee keskustelussa myös sen, että lammas on helppo suututtaa ja se voi mököttää. Ehkäpä tämäkin voidaan tulkita haasteeksi tai toisaalta mahdollisuudeksi: lampaiden kasvattaminen vaatii ammattitaitoa ja herkkyyttä. Harrastaja-kasvattaja ja hänen miehensä ovat kotoisin Helsingistä ja muutta- neet maalle. Kaupunkilaisuutta voinee pitää mahdollisuutena maatiaiseläinten kasvattamiselle, sillä kaupungista voi muuttaa maalle. Kun vielä tuttavilla sattuu olemaan suomenlampaita, niin siitä saattaa poikia myös maatiaiseläin- ten kasvattamisen alku. Harrastaja-kasvattamisessa maatiaiseläinten kasvat- tamisen mahdollisuus on pienimuotoisessa taloudellisessa ja rahassa mittaa- mattomassa toiminnassa, joka poikii toimeliaisuutta paikkakunnalle. Esimer- kiksi haastateltu harrastaja-kasvattaja on käyttänyt karitsoiden lihat aiemmin vain perheen ja sukulaisten tarpeisiin. Sanan kiiriessä hän on alkanut myydä lampaanviuluja ja muita lihoja esimerkiksi vanhempiensa työkavereille. Ai- emmin lihan hyödyntäminen oli lahjahommaa, mutta nyt kasvattaja myy lihaa sen verran, ettei hänen tarvitse maksaa arvonlisäveroa. Myös karitsan sisäelimille on ollut kysyntää ja kyseisellä kasvattajalla on suunnitelmissa ottaa talteen myös munuaiset ja kivekset. Itse hän ei niitä hyödynnä, mutta hän kyselee ravintoloista, jos ko. tahoilla olisi kiinnostusta. Myös taljat hyödynnetään, mutta lähinnä omaan käyttöön ja lahjoiksi suku- laisille. Villaa haastateltava ei ole suuressa määrin hyödyntänyt, sillä hän ei sano olevansa käsityöihminen. Ilman taloudellista hyötyä tilalla käy myös pari kertaa vuodessa lähikoulun oppilaat katsomassa lampaita. Lisäksi käsi- työnopettaja oppilaineen oli käynyt tutustumassa siihen, mistä villa tulee. Myös paljon muita lapsia ja perheitä käy katsomassa lampaita ja siitä haasta- teltava tykkää. 266 Kuva 110. Suomenlammas on monipuolinen ja monimuotoinen (Kuva: Miia Karja) Mahdollisuuksina haastattelemamme harrastaja-kasvattaja näkee sen, että lampaista saa lihaa ja vähän villaa: ”sen kun itse opettelee tavallaan hyödyn- tämään vielä paremmin niitä (ID-515)”. Lisäksi lapsille on hyödyllistä nähdä elämän perusasiat eli ruuan alkuperä. Mahdollisuutena hän näkee myös eläin- ten arvostuksen nousun. Harrastaja-kasvattamisen mahdollisuuden haastatel- tava näkee seuraavasti: ”onko kaikkien pakko pitää sellaisia lampaita (korke- at lihakkuusprosentit) mun mielestä sekin on tarpeeksi säilyttää että saa yrit- tää pitää vähän muillakin kriteereillä (ID-515)”. Rahallista tukea haastatelta- va ei pidä toimintaa määrittävänä tekijänä. Kuitenkin uusien määräysten ja vaatimusten tullessa voimaan (esim. lantala), niin niiden toteuttamiseen voisi myös harrastaja-kasvattajien olla hyvä saada tukea: Kun eläimiä ei pidä tu- lomielessä, niin ei tavallaan ole eläinten kautta tulevia tuloja, joilla rahoittaa vaatimuksia. Haastateltava toivookin: ”sillai että edellytykset niitten pitämi- sen ettei liikaa vaikeuteta kanssa erilaisilla määräyksillä jotka on niin ku tarkotettu enemmän isoille tuotantotiloille (ID-515)”. Kasvattajan mielestä maatiaiseläinten säilymisestä ovat vastuussa he, jotka niitä säilyttävät, sillä ”ehkä ei varmaan kukaan muu niistä mitään vastuuta ota oikeesti (ID-515)”. 14.4 Haasteet ja mahdollisuudet hyvin monipuoli- nen kenttä Kahdeksan case -tilan kautta maatiaiseläinten kasvattamisen haasteet ja mah- dollisuudet näyttäytyvät monipuolisena kenttänä. Haasteet ja mahdollisuudet kytkeytyvät samoihin asioihin: maatiaiseläinten ominaisuuksiin, kasvattajien maatiaiseläimille antamiin merkityksiin, tuotantoympäristöön, yhteistyömah- dollisuuksiin ja yhteiskunnasta tuleviin viesteihin. Maatiaisten kasvattamisen 267 haasteiden ja mahdollisuuksien voi nähdä kulminoituvan siihen, että jo kas- vattamisen lähtökohdat ja tavat ovat moninaisia ja -puolisia. Koska maatiais- ten kasvattaminen ei ole muusta yhteiskunnallisesta toiminnasta erillistä, vaikuttavat siihen monet myös yrityksen tai harrastajan ulkopuolelta tulevat tekijät. Case -tilojen näkemykset ja kokemukset maatiaiseläinten kasvattamisen haasteista ja mahdollisuuksista olivat samansuuntaisia kasvattajakyselyn tulosten kanssa. Case -tiloilla maatiaiseläinten säilyttämisen perusteet sen sijaan saattoivat näyttäytyä hieman toisenlaisina, ainakin joissakin tapauksis- sa. Kasvattajakyselyn tulosten mukaan tärkein syy maatiaiseläinten kasvat- tamisessa on halu säilyttää maatiaiseläimiä niiden geneettisen ja kulttuurisen arvon vuoksi. Lisäksi luonteenomaiset piirteet herättävät kiinnostuksen. Nä- mäkin seikat tulivat esiin syvällisemmissä haastatteluissa, mutta sen lisäksi maatiaiseläinten säilyttämisen syyt ovat maatiaiseläinten pitkäaikaisessa kas- vattamisessa tilalla, niiden tuotanto-ominaisuuksissa tai nimenomaan maa- tiaiseläinten sopimisessa yrityksen tai kasvattajan toimintaideaan (esim. luo- mu). Yksi kasvattajakyselyn tuloksista oli myös se, että eri kasvattajaryhmil- lä on eri määrä eri yhteistyömuotoja. Tämän ei välttämättä tarvitse kertoa sosiaalisen aktiivisuuden määrästä vaan kuten case -haastatteluissa tuli esiin, erityisesti karjankasvattajilla ei välttämättä ole resursseja erittäin aktiiviseen verkostoitumiseen ja yhteydenpitoon. Kasvattajatyypittelyyn suhteutettuna case -tiloista voidaan löytää tyypittelyn mukaisia piirteitä. Joiltakin osin erojakin löytyy, mikä johtuu kasvattajien maatiaiseläinten kasvattamiselle antamista lähtökohdista. Esimerkiksi arvora- tionaalisiin lukeutuva suuri pääasiassa valtarotuja käsittävä karjatila, jossa on muutama maatiainen monipuolistamassa karjaa, panostaa myös maatiaisleh- miensä jalostamiseen; toisin kuin luokittelu antaisi olettaa. Maatiaiseläinten hoitotöiden ei todettu poikkeavan valtarotuisten hoidossa käytettyihin mene- telmiin verrattuna. Myös case -tilat osoittivat, että maatiaiseläimiä kasvate- taan tavanomaisissa, osaa jopa hyvin nykyaikaisissa karjasuojissa. Maa- tiaiseläinten taloudellisen tarkastelun osalta myös case -tilahaastattelut osoit- tivat, että varsinkin itäsuomen- ja pohjoissuomenkarjan taloudellisessa tai kannattavassa kasvattamisessa on paljon haasteita. Case -tilojen valossa län- sisuomenkarjan asema osoittautui hieman toisenlaiseksi kuin taloudellisessa tarkastelussa. Länsisuomenkarjaa kuvailtiin kannattavaksi tai ainakin kilpai- lukykyiseksi verrattuna valtarotuihin. Kenties on niin, että kun tilalla on mai- dontuotantoa, niin siellä ei silloin pidetä kaikkein pienituottoisimpia yksilöi- tä, ainakaan pääasiallisina tuotantoeläiminä. He, jotka siis hankkivat elannon maatiaisistaan, kiinnittävät huomiota myös tuotokseen. Case -tilahaastatteluihin osallistuneet tahot saattoivat nähdä yhden maa- tiaiseläinten säilyttämisen tavan vahvempana kuin muut keinot. Siitä huoli- matta he näkivät myös muilla kasvattamisen vaihtoehdoilla sekä olevan mah- dollisuuksia että kokivat ne tärkeiksi maatiaiseläinten säilyttämisen kokonai- suuden kannalta. Monimuotoisuutta pidetäänkin parhaiten yllä monimuotoi- 268 sin keinoin, erityisesti silloin, kun on kyse kotieläimistä, joihin liittyy aina ihmistoiminta eli erilaiset ihmiset ja maatilat päämäärineen ja ajatuksineen sekä ulkopuolelta vaikuttavat tekijät. Harri Ala-Kapee, Maatilamestari Ahlmanin koulun Säätiö ”Historiaa sen verran, että varmasti lähes kaikilla opetusmaatiloilla on al- kuaikoina ollut suomenkarjaa, joten miksipä ei nykyäänkin? Kannattavuudessakaan ei tule juurikaan tappioita, kun suomenkarjalle voi hakea alkuperäiskarjatukea 5 vuoden jaksoissa, lehmien maidon pitoisuudet ovat korkeampia, lehmät useimmiten terveempiä ja pitkäikäisempiä. Ovat myös kokoonsa nähden hyviä tuotoksia pienemmällä rehumäärällä lypsäviä lehmiä. Suomenkarjan lehmä lypsää parhaat tuotoksensa yleensä viidentenä ja kuudentena tuotoskautenaan, hiehoherumiset eivät usein ole pilviä hipovia 15- 25 kiloa, mutta myös yli 30 kilon herumisia on. Lsk-ensikkojen vuosi- tuotokset ovat usein 5000- 6000 kg, Isk:lla ja Psk:lla tuotokset hieman pie- nempiä. Opetusmaatilan karja on tärkeässä asemassa opettamaan millaisia eri leh- märodut on ja jo siksikin suomenkarjaa pitäisi olla jokaisella koululla mui- den rotujen ohessa. Koulutilat ovat myös aikuisten koulutus paikkoja ja paik- koja joissa järjestetään kaikenlaisia tapahtumia, jolloin koulutila toimii näy- teikkunana maaseudulle, tätäkin kautta suomenkarjaa voi tehdä tunnetuksi. Suomenkarja on helposti lähestyttävä rotu sen uteliaan ja ihmisläheisen luonteen vuoksi, joka saa monet nuoret innostumaan lehmistä vaikka ensin niitä pelkäisivätkin. Suomenkarja vaatii hoitajaltaan muita rotuja enemmän sitkeyttä, periksi antamattomuutta ja erityisen rauhallista luonnetta, kun hiehoa koulutetaan lypsyyn, jonka vuoksi aivan kaikille se ei rotuna sovi. Mutta jos omaa nuo mainitsemani luonteenpiirteet, saa suomenkarjasta hienoja lypsylehmiä vaik- ka lypsäjät usein vaihtuvatkin. Uudenaikaisimmissa robottinavetoissakin suomenkarja menestyy hyvin, koska on innokas robotilla kävijä. Suomenkarja menestyy hyvin karjassa joissa on muitakin rotuja. Pienemmäs- tä koostaan huolimatta ne pitävät hyvin puolensa, koska ovat sisukkaita ja ketteräjalkaisia. Opetusmaatilat ovat mielestäni erittäin tärkeässä asemassa säilyttämään ja vaalimaan suomenkarjan eri rotuja ja toimimaan esimerkkinä tuleville kar- jankasvattajille. Suomenkarjan eri rodut ovat maamme ainoat omat rodut, jotka ovat vuosisa- toja tässä maassa olleet, tänne sopeutuneet ja antaneet elannon monelle maatilalle torpasta kartanoihin asti, joten koulutilojen jos kenenkä pitäisi kunnioittaa näitä lehmiä niitä kasvattamalla ja jalostamalla siinä tarkoituk- sessa mihin ne aikanaan on otettu”. 269 15 Maatiaiseläinten säilyttämisen ohjauskeinot Miia Karja Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Kasvintuotannon tutkimus, 31600 Jokioinen, etunimi.sukunimi@helsinki.fi Edellisissä luvuissa on käsitelty suomenkarjan ja suomenlampaiden ainutlaa- tuista perimää, median ja kansalaisten näkemyksiä maatiaiseläimistä, maa- tiaiseläinten merkitystä kasvattajilleen ja eläinten roolia aiemmin ja nyky- yhteiskunnassa, kasvattajien tyypittelyä, maatiaiseläinten hoitotöitä ja talou- dellista kannattavuutta. Lisäksi edellisiin näkökulmiin liittyen on käsitelty kasvattamisen haasteita ja mahdollisuuksia. Suomenkarjan ja suomenlampai- den kasvattamisen kehittämisen kriittisiin esteisiin perustuen tässä kirjoituk- sessa puolestaan tarkastellaan sitä, millaisia ohjauskeinoja tarvittaisiin kyseis- ten haasteiden helpottamiseksi ja siten alkuperäisrotuisten kotieläinten säilyt- tämisen edistämiseksi. Minkä tyyppisin ohjauskeinoin alkuperäisrotujen kas- vattamista voitaisiin ohjata ja tukea? Aineistona tässä tarkastelussa käytettiin kahdeksaa case -tilahaastattelua. Case -tilat on esitelty luvussa 11. Kirjoitus liittyy Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan ag- roekologian pääaineeseen valmistuvaan pro gradu –työhön. 15.1 Ohjauskeinot tällä hetkellä Ohjauskeinoja voidaan luokitella eri tavoin ja eri sanamuodoin. Esimerkiksi Verdung (1998) käyttää luokittelun pohjana Amitai Etzionin laajasti viitattua teosta A Comparative Analysis of Complex Organizations. Etzionin kolmi- kantainen ohjauskeinojen luokittelu muodostuu pakotteista, vastikkeellisista keinoista ja normatiivisista keinoista. Verdung on nimennyt nämä kolme luokkaa sääntelyksi, taloudellisiksi keinoiksi ja informaatioksi. Yleistajuinen ilmaus näille on hyvin kuvaava: keppejä, porkkanoita ja saarnoja. Hallinto siis käytännössä joko pakottaa meidät, maksaa meille tai laittaa meidät mak- samaan tai suostuttelee meitä. Kuten Tiainen (2004) kirjoittaa käytännössä yksi ohjauskeino sisältää piirteitä myös toisesta: Esimerkiksi hyvän valvon- nan yhteydessä tuotetaan asiakkaalle lisätietoa asiasta. Ohjauskeinoilla vaiku- tetaan toimintojen tulostavoitteiden asettamiseen ja tulosten saavuttamiseen. Ne voivat vaikuttaa tulosten määrään, laatuun, aikatavoitteisiin ja kustannuk- siin. Näkyvin ja merkittävin alkuperäisrotuisten kotieläinten säilyttämiseen liittyvä ohjauskeino tällä hetkellä on maatalouden ympäristötuen erityistukiin kuulu- va alkuperäisrotujen kasvattamistuki. Tuki on avoin ja mahdollinen viljeli- jöille ja puutarhatalouden harjoittajille. Kyseisen tuen tavoitteena on auttaa viljelijöitä turvaamaan taloudellisesti, tieteellisesti ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden paikallisten rotujen ja niiden erityisominaisuuksien sekä näiden rotujen perinnöllisen muuntelun säilyminen. (MMM 2006) 270 15.2 Odotukset ohjauskeinoille Suomenkarjan ja suomenlampaiden kasvattamiseen liittyy monenlaisia haas- teita. Näitä on tuotu esiin edellisessä luvussa. Nämä kasvattamisen ja sen kehittämisen kriittiset esteet ovat niitä kiinnekohtia, joihin pitäisi pystyä vai- kuttamaan myös ohjauskeinojen avulla. Alkuperäisrotuisten kotieläinten ol- lessa tuotantoeläiminä maidon-, lihan- ja villantuotannossa tavanomainen jalostusketju ei välttämättä tue maatiaiseläinten käyttöä. Esimerkiksi lam- paanlihantuotannossa isot teurastamot polkevat hintoja. Pienteurastamot sen sijaan maksavat kohtuullista hintaa lampaanlihasta, mutta esimerkiksi tiuken- tuvat hygieniamääräykset ajavat alas yksiköitä tai tekevät esimerkiksi naudan ja lampaan kuljetukset ja teurastuksen taloudellisesti kannattamattomaksi. Haastattelemallamme luomutilalla, jossa on pääasiassa suomenkarjaa, tuotet- tu luomumaito menee tavanomaisen maidon joukkoon, sillä meijerin ei kan- nata tilan syrjäisen sijainnin vuoksi kerätä maitoa luomuna. Ainakin osittain alkuperäisrotuisten kotieläintuotteiden keräilyyn ja jatkojalostamiseen tarvit- taisiin oma järjestelmänsä. Tämä on kuitenkin taloudellisesti mahdotonta. Edellä olevan vuoksi määräykset ja säännöt sekä taloudellinen tuki nousevat merkittävään rooliin. Sääntelyssä tulisi huomioida kokonaisvaltaisemmin myös pienten toimintayksiköiden kuten pienteurastamojen toiminnan edelly- tysten säilyttäminen. Hyvä hygienia on tavoiteltavaa sekä erinomainen kilpai- luvaltti, mutta samanaikaisesti pitäisi käyttää taloudellista tukea tarvittavien investointien ja saneerauksien tekemiseen, jotta toiminta voisi jatkua pienis- säkin yksiköissä. Pienet yksiköt voivat olla hyvin merkittäviä alueen toimin- nan ylläpitämisessä ja edistämisessä. Esimerkiksi haastattelemamme harras- tajakasvattaja on tähän asti voinut toimittaa karitsat teurastettaviksi lähi- teurastamoon, jossa lihatuotteet myös palvattiin. Eläinten kuljettaminen kau- empana sijaitsevaan teurastamoon ja lihan palvaaminen muualla kuin samai- sessa teurastamossa, saattaa aiheuttaa taloudellisia paineita tulevaisuudessa. Alkuperäisrotuisten kotieläinten säilyttäminen vaatiikin, että ohjauskeinoissa huomioidaan niin eläinten kasvattajat kuin jalostusketjun seuraavat linkit. Säännöissä ja määräyksissä ohjauskeinoina tulisi huomioida myös maa- tiaiseläinten kasvattamisen monipuolinen kenttä. Maatiaiseläinten kasvattajat eivät ole pelkästään viljelijöitä vaan myös muiden alojen yrittäjiä, harrastaja- kasvattajia ja julkisia säilyttäjätahoja (koulu- ja vankilatilat). Muiden kuin maatalousalan yrittäjien ja harrastaja-kasvattajien ei ole mahdollista esimer- kiksi saada maatalouden tukiin kuuluvaa alkuperäisrotujen kasvattamistukea. Nämä kasvattajat näkevät, että on kuitenkin tilanteita, joissa hekin toivoisivat saavansa tukirahaa. Esimerkiksi osa säännöistä ja määräyksistä on laadittu tuotannon harjoittamista eli isompia yksiköitä silmällä pitäen. Nämä säännöt eivät välttämättä koske muutamaa eläintä pitävää harrastajakasvattajaa, mutta jos tällainen kasvattaja haluaisi vapaaehtoisesti osallistua esimerkiksi lam- paiden tauteja ehkäiseviin ohjelmiin, saattaa se taloudellisesti olla liian suuri satsaus. Ongelmana on myös se, että niin harrastaja-kasvattajan kuin perhe- kotitoimintaa harjoittavan yrityksen on siirrettävä varsinaisesta päätoimeentu- 271 lostaan tai –ansaintamuodostaan tuloja alkuperäisrotuisten kotieläinten ylläpi- toon. Pitkällä juoksulla siitä saattaa tulla rasite ja johtaa kyseisistä eläimistä luopumiseen. Sen vuoksi alkuperäisrotujen kasvattamistukea pitäisi avata myös muille kuin viljelijöille. Alkuperäisrotujen kasvattamistuen avaaminen myös muille tuensaajille kuin viljelijöille voisi tapahtua Leader -toimintatavan tai sitä vastaavan toiminnan avulla. Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelmassa 2007-2013 perin- nebiotooppien hoitoon tarkoitettavaa tukea voi saada Leader -toimintatavan mukaisesti. Perinnebiotooppien hoidossa kyseinen toimintatapa avaa rekiste- röidyille yhdistyksille mahdollisuuden hoitaa sellaisia arvokkaita alueita, joiden hoitamiseen viljelijöillä ei ole mahdollisuutta. Toimintaideaa toteute- taan toimintaryhmien kautta. Toimintaryhmät ovat rekisteröityjä yhdistyksiä ja niiden jäsenyys on avoin kaikille oman alueen toimijoille. Toimintaryhmä antaa lausunnon tässä tapauksessa perinnebiotooppien hoidon erityistukiha- kemuksesta. Sopimus perinnebiotooppien hoidosta voidaan tehdä silloin, kun sopimuksessa kirjatut toimenpiteet tukevat haetun sopimusalueen sijaintipai- kan paikallisen maaseudun kehittämissuunnitelman tavoitteita. Lisäksi sopi- muksen tekemisen tulee olla tarkoituksenmukaista kyseisen suunnitelman kannalta. Sopimuksen tekemisen edellytyksenä ei ole ympäristötukea koske- van sitoumuksen voimassaolo, mikä siis osaltaan mahdollistaa tuen avaami- sen myös muille tuensaajille kuin viljelijöille. (MMM 2007) Leader -toimintatavan perusta on, että ihmiset pääsevät osallistumaan, suun- nittelemaan ja toteuttamaan oman alueensa kehittämistä laaja-alaisesti paikal- lisella eli heitä lähimpänä olevalla tasolla (MMM 2007). Tämä olisi toimiva idea myös alkuperäisrotuisten kotieläinten kasvattamisessa ja säilyttämistyös- sä. Yksi toimintatapa voisi esimerkiksi olla, että yhdistykset hankkisivat ni- mikkoeläimiä, joita harrastaja-kasvattajat tai muun kuin maatalousalan yrittä- jät kasvattaisivat. Näillä eläimillä voitaisiin yhteislaiduntaa vaikkapa nimen- omaan arvokkaita perinnebiotooppeja ja siten edistää monitasoista monimuo- toisuutta: alkuperäiseläimiä laiduntamalla huolehditaan maisemasta, tuotan- toeläinten geeniperimästä ja uhanalaisten kasvien ja muiden eliölajien säily- misestä. Tällainen monitasoinen monimuotoisuudesta huolehtiminen ja bio- diversiteetti -vaikutus pitäisi huomioida myös tukitasoissa ja käytössä olevas- sa tukikatossa. Leader -toimintatapa voisi myös mahdollistaa maatiaiseläinten käytön terapiaeläiminä niissä tapauksissa, joissa eläinten lisäarvon kautta ei (vielä) saada taloudellista tuottoa yritykseen. Muun muassa perhekodin yrittäjäpariskunnan haastattelun kautta esiin nousi myös se, että alkuperäisrotuisten kotieläinten säilyttämistyö koskee useampia hallinnonaloja kuin vain maataloussektoria. Esimerkiksi sosiaalisektorille tarvittaisiin tukimuotoja - niin rahallista kuin tiedollista tukea - maatiaiseläin- ten terapiakäytön edistämiseksi. 272 Kuva 111. Alkuperäisrotuiset eläimet sopivat monessa mielessä perinne- biotooppien hoitajiksi (Kuva: Miia Karja) Sektorikohtaisten toimenpiteiden lisäksi tarvittaisiin kokonaisvaltaisia ho- risontaalisia näkemyksiä ja toimintatapoja alkuperäisrotuisten kotieläinten säilyttämistyön edistämiseksi. Tätä tukee se, että esimerkiksi EU:n tasolla maaseutunäkökulma on vahvistunut ja maaseudun kehittämisessä tarvitaan maaseutupolitiikan mukaisesti sektorirajat ylittäviä ratkaisuja. Yhdeksi tärkeäksi ohjauskeinoksi nousee haastattelujen pohjalta informaatio. Tiedollista ohjausta tarvitsevat niin kasvattajat kuin muutkin tahot. Esimer- kiksi kasvattajat tarvitsisivat tietoa ja ammattitaitoista apua monialaisten yritysten eri toimintojen yhteensovittamiseen siten, että rajalliset resurssit tulisivat hyödynnetyiksi joustavasti ja taloudellisesti. Yrittäjät tarvitsisivat tietoa oman toimintansa arviointiin ja siihen, mihin toimintoihin heidän kan- nattaisi investoida ja mihin he tarvitsisivat lisäkoulutusta. Muut tahot tarvit- sevat puolestaan tietoa alkuperäisrotuisten kotieläinten mahdollisuuksista eri sektoreilla. Esimerkiksi sosiaalialalla tarvittaisiin tietoa maatiaiseläinten ym- pärille rakentuvan toimintaympäristön kuten maatiaiseläinten terapiakäytön alulle saattamiseksi. Tässä voisi suunnata katseen myös ulkomaille. Muun muassa Ruotsissa ja Norjassa annetaan koulutusta puutarhatöiden ja eläinten vaikutuksista terapiatoiminnassa. Tärkeää on myös kotimaisten esimerkkien esiin nostaminen: Opetushallituksessa virinnyttä alkuperäiseläinten säilyttä- mistyöhön osallistumista pitäisikin kannustaa ja tukea esimerkkinä eri hallin- nonalojen välisestä yhteistyöstä. 273 Kuva 112. Suomenkarjan säilyttämistä tilalla ja tiedottamisen kautta (Kuva: Miia Karja) Informaatioon ohjauskeinona liittyy myös se, että esimerkiksi suurista valta- linjoista poikkeavista tuotteiden markkinointitavoista pitää tuottaa tietoa ja siten mahdollistaa niihin osallistuminen. Esimerkiksi haastattelemamme luomutilan emäntä toimittaa tilan tuotteita lähikaupunkiin muutamalle ruoka- piirille. Tällaisia rakenteita pitäisi tuoda esiin ja tehdä tunnetuiksi, sillä ne edustavat modernia näkökulmaa maataloussektorilla. Alkuperäisrotuisten eläinten kasvattamisessa ja säilyttämisessä on case -esimerkkitilojen haastat- teluiden perusteella mahdollisuuksia asiakaslähtöiseen kehittämiseen muun muassa verkostoitumisen kautta. 15.3 Monipuolisia ohjauskeinoja maatiaiseläimille Tässä kirjoituksessa oli tavoitteena tuoda esiin, minkä tyyppisin ohjauskei- noin alkuperäisrotuisten kotieläinten kasvattamista voitaisiin ohjata ja tukea. Case –tiloille tehtyjen haastattelujen perusteella ohjauskeinoilta vaaditaan monipuolisuutta. Tämä pohjautuu muun muassa alkuperäisrotuisten koti- eläinten erityispiirteisiin, erilaisiin kasvattajiin ja erityyppisiin kasvattamisen muotoihin sekä toimintaympäristöstä nouseviin haasteisiin ja mahdollisuuk- siin, kuten aiemmissa luvuissa on kerrottu. Ohjauskeinojen tavoitteena on edistää alkuperäisrotuisten eläinten säilyttämistyötä. Neuvonta, koulutus ja muut tiedolliset ohjauskeinot ovat tärkeitä uuden asian esille tuomisessa, mutta sen rinnalla tarvitaan taloudellista tukea ja monipuolisen toiminnan takaavaa säätelyä maankäytöstä tukiin liittyvien ehtojen kautta hygieniamää- räyksiin. Tärkeintä on, että ohjauskeinot tukisivat kokonaisuutena tavoitet- taan. Kasvattajien näkemyksiä tarkastelemalla saadaan tietoa toiminnan ke- 274 hittymisen kriittisistä esteistä ja mahdollisuuksista, joihin sitten voidaan pu- reutua alkuperäiseläinten säilyttämistä edistävin ohjauskeinoin. Maatiaismatkailua – maatiaiset elämäntapana ja sydämenasiana Maija Häggblom Aloittaessamme lampaanpidon noin viisitoista vuotta sitten meille oli alusta asti selvää, että lampaamme tulisivat olemaan maatiaisrotuisia. Liharodut eivät ole meitä koskaan miellyttäneet, sen sijaan maatiaislampaiden luonne ja monimuotoisuus ovat sopineet meille. Lisäksi lampaiden työmaaksi oli jo alusta asti suunniteltu vanhoja lehtoniittyjä, joiden kunnostus oli alkanut houkuttaa meitä. Aluksi hankimme neljä mustaa suomenlammasuuhta, sillä ahvenanmaanlammasta ei vielä tunnettu omana rotunaan eikä kainuunhar- masta ollut eriytetty omaksi linjakseen. Suomenlammasuuhien siitokseen käytettiin kahta pässiä, joista toinen oli ruskea. Täten jo alusta alkaen teimme vielä yhden suuren päätöksen: keskityimme nimenomaan värillisten suomen- lampaiden kasvattamiseen. Ahvenanmaanlampaiden kasvatuksen aloitimme seitsemän vuotta myöhem- min. Loppujen lopuksi juuri ahvenanmaanlampaiden kasvattamisesta ja säi- lyttämisestä on nyttemmin tullut tuotantomme pääidea, osittain siksi, että tilamme sijaitsee Ahvenanmaalla, jonka oma paikallinen rotu ahvenanmaan- lammas on. Rotu soveltuu myös erinomaisesti tilamme tuotantotapaan moni- puolisuutensa vuoksi. Se on mitä mainioin luonnonlaitumien hoitaja ja villa- tyyppien moninaisuus ja erityisen kauniit taljat antavat mitä mielikuvituksel- lisimpia käsityömahdollisuuksia. Kuva 113. Tilan lampaita ympäristössään (Kuva: Maija Häggblom) Maatilamatkailun alku ei ollut yhtä selvä asia kuin lampaiden hankkiminen. Matkailun muodot ovat myös vaihdelleet vuosien kuluessa, mutta merkittävin 275 osa ovat olleet vuokramökit, joihin tulleet vieraat ovat saaneet mahdollisuu- den tutustua tilan eläimiin. Maatiaislampaat ovatkin kaiken aikaa olleet yksi tärkeimmistä lähtökohdista matkailuyrityksessämme. Vähitellen mökkien vuokrauksen rinnalla aloimme ottaa vastaan vierailijaryhmiä, lähinnä eri kou- luista, joille esittelimme lampaitamme ja niiden laitumia, sekä kerroimme lampaidenhoidosta. Elämysten rinnalla olemme pitäneet tärkeänä sitä, että vierailijat saisivat mahdollisimman paljon konkreettista tietoa maatiaislam- paistamme ja niiden monipuolisuudesta. Vieraat ovat olleet kiinnostuneita lampaiden väreistä ja villatyypeistä. Vuosien varrella maatiaislampaista tie- dottaminen ja niiden arvojen korostaminen on muodostunut meille lähes elä- mäntehtäväksi. Lampaiden pidon ohella kiinnostuin myös taljoista ja langoista. Aluksi tee- timme niitä omaan käyttöön. Lähetimme nahkoja ja villaa jalostettavaksi, jotta saimme kokoon opetusmateriaalia monipuolisista eläimistä ryhmiä var- ten. Taljojen käyttöä rajoittaa vain oma mielikuvitus ja alussa tietenkin käsi- työkokemuksen puute. Vuosien kuluessa on käynyt selväksi, että taljat, nahat ja villa ovat kaiken pukeutumisen ja sisustuksen perusta. Nyt itse tehdyt nah- katuotteet ovat tärkeä osa sekä omaa pukeutumista että tilamyymälän antia. Tilamyymälä päätettiin perustaa ihmisten osoittamasta kiinnostuksesta vierai- lujen yhteydessä käytettyjä itse tehtyjä villapaitoja ja lampaantalja-liivejä kohtaan. Myymälässä alettiin myydä taljoja ja lankaa, pakastettua lampaanli- haa, lammaswurstia ja lammasgrillimakkaraa, kaikki tilan omia tuotteita. Kuva 114. Tilan emäntä ja tuotteita tilamyymälän ovella (Kuva: Jan Hägg- blom) Maatiaismatkailussa on mielestämme useita tärkeitä tekijöitä. Oman tuotteen markkinoiminen on totta kai tärkeällä sijalla, kuten elannon hankkiminen ylipäätänsä. Kuitenkin tuntuu siltä, että tiedon, tunteen ja elämysten välittä- 276 minen ja dialogi vierailijoitten kanssa ovat vähintään yhtä tärkeitä. Jokaisen vierailijan tulee tuntea saaneensa jotain ainutlaatuista, toisiaan täydentävän tuotteen ja elämyksen. Tavoitteena on, kansanvalistuksen lisäksi, pitkällä tähtäimellä saada kaikki villa, nahat ja lihat markkinoitua tilamyynnin kautta. Kävijämääriä voidaan lisätä tämän päivän tasosta. Suunnitteilla on saada aikaan tietyt aukioloajat, jolloin matkailijat voivat tutustua tuotantoon, sekä kurssitoimintaa ja suuntautumista erityisryhmiin. Kehityksen suurimpina rajoituksina ovat vuorokauden rajallinen tuntimäärä, lähiympäristön maan- käyttöön liittyvät uhat ja niiden vaikutukset tilan eläintuotantoon. Matkailun kehitys meillä jatkunee kuten tähänkin asti: asiakkaiden mietteet ja toivo- mukset tuovat inspiraatiota, josta sitten putkahtaa uusia suuntia ja tuotteita matkan varrella. Kuva 115. Kesätunnelmia tilan ympäristössä (Kuva: Hanna Häggblom) 16 Maatiaiseläintilanne ja sen tulevaisuus Sirpa Kurppa Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Biotekniikka ja elintarviketutkimus, 31600 Joki- oinen, etunimi.sukunimi@mtt.fi 16.1 Tilannearvio Maatiaiseläinten tilannetta ja roolia yhteiskunnassa ja maaseudun yrittäjyys- kentässä voidaan kuvata seuraavalla kaavakuvalla (Kuva 116), jossa perintei- sen maidon- ja lihantuotannon asemassa olevat eläimet sijoittuvat keskiöön. Niiden ylläpito on selvästi perusmaatalouteen liittyvää. Lehmien osalta länsi- suomalaisen rodun osalta maidontuotannosta voidaan tukien täydentämänä odottaa kohtuullista taloudellista tulosta. Kyyttöjen ja lapinlehmien osalta 277 tuki ei nosta kannattavuutta tavanomaisen tuotannon verrannolliselle tasolle, ja nämä rodut ovat karjan täydennyksenä ilman realistista tuotantotavoitetta. Tällä alueella monimuotoisuutta pyritään tukemaan yritystoiminnan tarjonta- ketjun tuen avulla. Mikäli kyytöt ja lapinlehmät pyritään säilyttämään ainoas- taan tällä politiikkakeinolla, tuki ei ole riittävä. Kuvan esittämä seuraava kehä kuvaa myös yrittäjyyttä, mutta monimuotoise- na, tavanomaisesta maataloudesta poikkeavana, joskin usein siihen liittyvänä. Kuvassa esille tuodut yrittäjyyden muodot ovat vain esimerkkejä laajemmista yrittämismuodoista; tilakohtaisia muotoja on todennäköisesti hyvin paljon enemmän. Tällä toiminnalla nykyinen yhteiskunnan tuki on yleensä huomat- tavasti edellä kuvatussa perinteisen maataloustuotannon keskiössä saatavaa tukea vähäisempää. Monet yrittäjät kokevat yritysmuotonsa ainakin aluksi niin pienimuotoiseksi, etteivät tukea edes lähde hakemaan. Kuitenkin tällä alueella avautuu todennäköisesti uusia yrittämisen mahdollisuuksia yhteis- kunnan toimintojen supistumisen myötä. Monet tämän alueen palveluista ovat selvästi markkinoitavia, mutta toinen osa julkishyödykkeitä, joiden osal- ta tavanomaisia yrittäjä-asiakas-markkinointimenettelyjä ei voida soveltaa. Tämän kentän aktivoimiseksi, myös monimuotoisuuden suojelun ja ylläpidon näkökulmasta, julkishyödykkeille tulisi kehittää paikallisia/yhteisöllisiä markkinointi/maksumenettelyjä. Lisäksi tavanomaisesti markkinoitavien hyödykkeiden tuotantoa tulisi tukea kysyntälähtöisesti; tukea siis ensisijaises- ti markkinoiden varmistamista ja sen ohjaamana tuotekehitystä. Tähän men- nessä on tuotettu liian paljon esimerkkejä siitä, että tuotekehitys on tehty ja tuotanto saatu hyvään alkuun, ja tuolloin markkinat ovatkin pettäneet ja tuot- teet jääneet yrittäjän käsiin (esimerkkinä mm. tattari, jotkut pellavakuitutuot- teet). Markkinoiden kehittämiseksi olisi varauduttava verkottumaan (maa- seudun miniklusterit) ja hakemaan markkinoita Suomen ulkopuolelta. En- nakkoluuloton kehittäminen voitaisiin liittää mm. FAO:n esille ottamaan HVAP (High value agricultural products) kehittämiskonseptiin. Kuvan esittämä kolmas kehä kuvaa ensisijaisesti yrittävyyttä. Tässä ollaan sillä aktiivisuuden alueella, jossa aktiivisuutta ei korvata suoran palkan avulla tai korvaukset ovat hyvin pieniä ehkä ryhmäsopimuksellisia. Kuitenkin tä- män palkattoman työn arvo lasketaan usein likipitäen yhtä suureksi kuin pal- kallisen. Toki vain osa tästä aktiivisuudesta liittyy monimuotoisuuskysymyk- seen, mutta tällaistakin aktiivisuutta löytyy suhteellisen paljon. Se sijoittuu todennäköisesti asutuskeskusten ympärille tai syrjäisemmille alueille, johon on muodostettu aktiivisuutta tukevia palveluja. Edellä kuvatun 2. kehän toi- minnot edesauttavat välittömästi ja välillisesti kolmannen kehän aktiivisuutta, tuomalla nimenomaan kaivattua kysyntää. Tämän lisäksi 3. kehän aktiivisuu- den kannalta kaupunki-maaseuturajapinnan kehittäminen ja vuorovaikutuk- sen ohjaaminen esimerkiksi alueellisia ja paikallisten suunnitteluinstituutioita kehittämällä olisi tärkeää. Kaavakuvan esittämässä koosteessa on kyse laajemmasta kokonaisuudesta, mutta maatiaiseläimet ja muu monimuotoisuus löytää eri kehiltä helposti 278 oman roolinsa. Jos uhanalaisten rotujen yksilömäärä keskiössä varmistettai- siin vähintään tuhanneksi (FAO:n esittämä minimitavoite), kehien 2 ja 3 ak- tiviteetit voisivat toimia rodun säilymisympäristön monipuolistajana ja rodun menettämisen puskurina. Kuva 116. Alkuperärotujen hyödyntämisen eri ulottuvuudet. Tarkempi selitys edellä olevassa tekstissä. 16.2 Tulevaisuus Kun puhutaan monimuotoisuuskysymyksestä maataloudellisen kasvijajik- keiston tai kotieläinrotujen hyödyntämisen yhteydessä, tarkastelukulman liittyy luontaisesti toiminnalliseen eli funktionaaliseen monimuotoisuuteen. Miten monimuotoisuus ilmenee monimuotoisten viljely-ympäristön ekosys- teemin prosessien muodossa. Toiminnallisella biodiversiteetillä on suuri merkitys ekosysteemiprosessien kannalta ja suurin toiminnallinen biodiversi- teetti saadaan aikaan kun käytettävissä olevat lajit ovat elinympäristössään sopivasti agregoituneet täyttämään ympäristön ekologisen lokero (niche) – rakenteen (Diaz & Cabido 2001). Tästä voidaan vetää analoginen johtopää- tös, että kotieläinrotujen toiminnallinen diversiteetti turvataan parhaiten, kun eri alkuperämuodot saadaan sijoittumaan sopivasti erilaisten yhteiskunta- ja yritysrakenteiden muodostamaan lokerikkoon (erityistilanteisiin). Edellä olevaan kuvaan liittyen voitaisiin ehdottaa tavoitteeksi, että kukin toiminnal- linen ulottuvuus täyttäisi oman ’lokeronsa’ yhteiskunnan sosio-ekonomisessa ja ekologisessa ympäristössä. Boyazoglu ym. (2005) korostavat politiikkojen huolellisen harkinnan merki- tystä mahdollisuuksien luomiseksi erikoistuotteille, heidän esimerkkitapauk- senaan vuohen tuotteistamiselle. Scintu ja Biredda (2006) Korostavat kan- sainvälisten sopimusten merkitystä alkuperärotujen tai –kantojen tuotteiden Maisemanhoito Hoivapalvelu Maatilamatkailu Jalostetuotanto Perinteinen maatalous tuotanto Maaseutuasuminen ’Tinkimaito’, lähiruoka Slow food, perinneruoka, gourmet-ravintolat Maatilalounasharrastus Luonto- harrastus, valo- kuvaus, maisemataide näyttely- toiminta Kylätoiminta ym. sosiaaliset ja suojelu aktiviteetit, avustustalkoot 279 hyödyntämisessä ja tuotteistamisessa ja näkevät tällaisella toiminnalle suuren kansainvälisen biodiversiteettiä säilyttävän arvon. Myös Evans ym. (2003) ovat osoittaneet, että Euroopassa riittävää politiikkakannustetta ei ole riittänyt nimenomaan traditionaalisille ja paikallisille tuotteille. Cubbage ym. (2006) on kuvannut hyvin politiikkakeinojen mahdollisuuksia monitoiminnallisten metsien hoidossa. Kuva 117. Ahvenanmaan- ja suomenlampaiden tuotteistamista (Kuva: Jan Häggblom) Holmes (2006) on vastikään kuvannut yhteiskunnallista muutosta Australias- sa ja identifioinut maatalouden muutosvoimat, jotka yhtäällä suuntaavat maa- taloutta tuotannon tehostamisen näkökulmasta, toisaalla kuluttajien vaatimus- ten näkökulmasta ja kolmanneksi luonnonsuojelun näkökulmasta. Lopputu- loksena Holmes visioi australialaisen maatalouden kuuteen erilaiseen pää- tyyppiin: 1) produktivistinen maatalous (tuotannollisten arvojen ohjaama), 2) maaseutua tuotteistava talous (kuluttamiseen liittyvät arvot ohjaavina), 3) monimuotoinen maatalous (edellisten yhdistelmä), 4) metropolien läheinen maatalous (voimakkaan, eri intressipiirien kilpailun ohjaama), 5) marginali- soitu maatalous (tuotannollisten ja luonnonsuojelullisten arvojen integraatio) ja 6) suojelumaatalous (luonnonsuojeluarvojen ohjaama). Myös tämä kon- teksti tuottaa sijoituspaikkoja alkuperärotujen hyväksikäytölle ja erilaisia rooleja alkuperäisroduille. Burton ja Wilson (2006) kuvaavat viljelijöiden omien arvostuksien muodos- tamia asennekokonaisuuksia ja jaottelevat ne kolmeen muotoon: produktivis- tinen toimintamalli, post-produktivistinen toimintamalli(ympäristösuojelu suhteellisesti tärkeämmässä asemassa) ja monimuotoisuutta korostava toi- mintamalli. Produktivistinen toimintamalli on heidän mukaansa säilynyt vah- vimpana heidän mielestään osin ympäristöpolitiikan epäonnistumisen takia. 280 Morris ja Evans (2004) tarkastelivat maatalouden ja kulttuurin liittymäkohtia (agri-culture) maatalouden mediasuhteen, luonto- ja yhteiskuntasuhteen, maataloustuotannon alueellisten suhteiden ja elintarvikeketjun kautta. Edellä mainitut suhteet tulevat hänen mukaansa vaikuttamaan ympäristö- ja luon- nonsuojelupolitiikan kehittymiseen, erilaisten toimintaohjelmien, kuten bio- diversiteetin suojeluohjelman soveltamiseen, eläinsuojeluun liittyviin poliiti- koihin, elintarvikeketjun ja tuotantoympäristön välisiin linkityksiin, esimerk- kinä ”Eat the view” – kampanjointi. Morris ja Evans korostavat maatalouteen liittyvän kulttuuritutkimuksen merkitystä politiikkakehityksen kannalta ja tulevaisuuden maatalouteen liittyvän tietämyksen kannalta. Mutersbaugh (2005) on avannut aivan uuden tuotantojärjestelmänäkökulman aikaisempien just-in-case (massatuotanto) ja just-in-time (JOT – juuri oike- aan aikaan) rinnalle, nimittäin just-in-space. Tässä näkökulmassa hän koros- taa nimen mukaisesti tuotantopaikan merkitystä tuotannon hallinnassa ja nostaa esiin puoli-virallisten laadunvalvontamenetelmien merkitystä. Just-in- space näkökulma saattaisi avata mahdollisuuksia juuri paikallisten erikois- tuotteiden tuotannossa. Sumberg (2005) on tarttunut tilanteeseen hieman toisesta näkökulmasta, mutta korostaa paikallisiin olosuhteisiin sitoutuvan systeemianalyyttisen tutkimuksen merkitystä maataloustuotannon uudelleen muotoilussa, erityisesti Afrikan erityisolosuhteissa. Morand-Fehr ym. (2004) ovat visioineet vuohentuotannon strategiaa 2000 -luvun ensimmäistä vuosisa- taa varten. Ihmisen ja tavanomaisesta poikkeavien eläinten välisestä suhteesta on tehty hyvin vähän tutkimuksia. Stankey ja Shindler (2006) ovat kuitenkin selvitel- leet ihmisten suhtautumista harvinaisten lajien suojeluun (suojelun hyväksyt- tävyyttä) ja nostaneet periaatteita joita suojelupolitiikkojen yhteydessä tulee toteuttaa. Yleensä hyväksyttävyysongelmat liittyvät kansalaisten tietoisuu- teen (sen puutteeseen), sosiaalisiin, paikallisiin ja ajallisiin toimintakehyksiin, esteettisiin kysymyksiin ja toimenpiteisiin liittyviin todellisiin tai oletettuihin epävarmuuksiin tai riskeihin. Frantz ym. (2005) ovat kuvanneet ihmisten ja luonnon välisen liittymän vahvuutta ja muotoutumista eri lähtökohdista. He korostavat itsekkyyden negatiivista merkitystä tässä näkökulmassa. Elisa Aaltola (19xx) puolestaan tekee parhaillaan työtä eläimiin liittyvien moraalis- ten arvojen määrittelemiseksi. 281 Kuva 118. Kohtaamisia lammaslaitumella Multialla (Kuva: Pirkko Halkilahti) Kuluttajien taipumus ostaa ekologisia tuotteita ei ole mitenkään yksioikoinen tai helposti ennustettava. Mm. Grankvist ja Biel (2007) ovat tutkineet kulutta- jien ostomuutoksia ja selvittäneet missä vaiheessa tieto, missä positiiviset kokemukset tuottavat suurimman ostoon vaikuttavat muutokset. Thompson (2002) on selvitellyt markkinoinnin retoriikkaa, moraalia ja etiikkaa yleisellä tasolla. Eläimiin tai alkuperärotuihin liittyen tällaista työtä ei ole tehty. Lupton ym. (2006) ovat kuvanneet lampaiden villan ja lihan tuotannon vaih- toehtoja ja pystyneet osoittamaan erikoismarkkinoiden (niche) edullisuuden USA:ssa. Bagozzi & Dholakia (2006) ovat vastikään kuvanneet pienilevikkisen/kapean brändin kehittämismuotoja kiinteässä vuorovaikutussuhteessa asiakkaiden kanssa, tosin aivan toisenlaisen tuotteen kuin alkuperäbrändin yhteydessä. Cai (2002) on kuvannut perusteellisesti yhteistoiminnallisen brändin raken- tamista nimenomaan maaseudun tuotteille. Guiltinan (1999) on kuvannut systemaattisesti tuotteistamista ja tuotteiden markkinoille tuontia ja Kajanus ym. (2004) tuotteistamisen lähtökohtien arviointia ja Velde ym (2006) sekä Ilbery ja Maye (2005), kuvanneet yrittäjyyden arvoketjua. Kaikista näistä olisi paljon hyötyä myös maatiaiseläinten tuotteistamisessa. Ährström ym. (2005) ovat nostaneet esille erittäin kriittisen kysymyksen, joka saattaa olla koko alkuperärotujen tuotteiden tuotteistamisen ja niihin perustuvan yritystoiminnan kynnyskysymyksiä. He ovat esittäneet perustellut argumentit sille, että kestävyyttä koskeva tutkimus ja sen myötä kestävyyteen tarkoitetut ohjauskeinot rakennetaan voimakkaiden ja valtavirtaa edustavien toimijoiden sekä jatkuvan kasvun ehdoilla. Heidän mukaansa tilanne on kes- tämätön ja sellaisena säilyy, ellei näkökulmaa muuteta. 282 17 Kirjallisuus Aaltola, E. 1999. Animals as objects of cultural signification: cultural concep- tions, practices and moral value. An introduction to the problem and main themes. Saatavissa internetistä: http://www.tkk.fi/Units/Civil/EM/Publications/ymsynAaltolaPaper.doc. Vii- tattu 22.2.2007. Aaltola, E. 2004. Eläinten moraalinen arvo. Tampere, Vastapaino. 308 s. Adalsteinsson, S. 1981. Origin and conservation of farm animal populations in Iceland. Journal of Animal Breeding and Genetics 98: 258-264. Ashworth, G. & Graham, B. (ed.) 2005. Senses of Place, Senses of Time. London, Ashgate. 229 s. Baumung, R., Simianer, H. & Hoffmann, I. 2004. Genetic diversity studies in farm animals – survey. Journal of Animal Breeding and Genetics 121: 361-373. Bell, P., Greene, T., Fisher, .J. & Baum; A. 1996 Environmental psychology. Fort Worth, TX: Harcourt Brace College Publishers. 645 s. Bennewitz, J. & Meuwissen, T.H.E. 2005. A novel method for the estimation of the relative importance of breeds in order to conserve the total genetic variance. Genetics Selection Evolution 37: 315-337. Bennewitz, J., Kantanen, J., Tapio, I., Li, M. H., Kalm, E., Vilkki, J., Ammo- sov, I., Ivanova, Z., Kiselyova, T., Popov, R. and Meuwissen, T. H. E. 2006. Estimation of breed contributions to present and future genetic di- versity of 44 North Eurasian cattle breeds using core set diversity meas- ures. Genetics Selection Evolution 38: 201-220. Bertaglia, M., Mormont, M. & Trommetter, M. 2004. Local Breeds, Pastoral- ism and Breeders’ Worldviews. Resistance to Globalisation in Southern France. A paper presented in the XI World Congress of Rural Sociology. Globalisation, Risks and Resistance in rural economies and societies, 25- 30.7.2004, Trondheim. 12 p. Boyazoglu, J., Hatziminaoglou, I. & Morand-Fehr, P. 2005. The role of the goat in society: Past, present and perspectives for the future. Small Rumi- nant Research 60: 13-23. Bradley, D.G., Loftus, R. T., Cunningham, P. & Machugh, D. E. 1998. Genet- ics and domestic cattle origins. Evolutionary Anthropology 6: 79-86. Bruford, M.W., Bradley, D.G. & Luikart, G. 2003. DNA markers reveal the complexity of livestock domestication. Nature Reviews, Genetics 4, 11: 900-910. Buller, H. & Morris, C. 2003. Farm animal welfare: a new repertoire of nature- society relations or modernism re-embedded. Sociologia Rurals, 43: 3, 216-237. 283 Burton, R., J., F. & Wilson, G., A. 2006. Injecting social psychology theory into conceptualizations of agricultural agency: Towards a post-productivist farmer self-identity. Journal of Rural Studies 22: 95-115. Cai, L. A. 2002. Cooperative branding for rural destinations. Annals Tourism Research 29: 720-742. Cubbage, F., Harou, P.& Sills, E. 2006. Policy instruments to enhance multi- functional forest management. Forest Policy and Economics (In press) Available at www.sciencedirect.com. Diamond, J. 2002. Evolution, consequences and future of plant and animal domestication. Nature 418: 700-707. Diaz, S. & Cabido, M. 2001. Vive la Différence: plant functional diversity mat- ters to ecosystem processes. Trends in Ecology and Evolution 16: 646- 654. Downey, L. & Purvis, G. 2004. Building a Knowledge Based Multifunctional Agriculture & Rural Environment. Unpublished paper. Drucker, A., Gomez, V. & Anderson, S. 2001. The Economic Valuation of Farm Animal Genetic Resources: A Survey of Available Methods. Eco- logical Economics 36 (1): 1-18. Drucker, A., Smale, M. & Zambrano, P. 2005. Valuation and Sustainable Management of Crop and Livestock Biodiversity: A review of applied Eco- nomics Literature. International Food Policy Research Institute, the Inter- national Plant Genetic Resources and International Livestock Research Institute Eding, H., Crooijmans, R.P.M.A., Groenen, M.A.M. & Meuwissen, T.H.E. 2002. Assessing the contribution of breeds to genetic diversity in conser- vation schemes. Genetics Selection Evolution 34: 613-633. Eläingeenivaratyöryhmä. 2004. Suomen Kansallinen Eläingeenivaraohjelma. Maa- ja metsätalousministeriö: Helsinki. 34 s. Saatavissa netistä: http://wwwb.mmm.fi/tiedoteliitteet/elaingeenivaraohjelma.pdf Epstein, H. & Mason, I.L. 1984. Cattle. Teoksessa: Mason, I.L. (toim.). Evolu- tion of domesticated animals. London: Longman. s. 6-27. Eskola, J. & Suoranta, J. 2001. Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Tampe- re: Vastapaino. s. 266. European Spatial Development Perspective 1999. Comments and recom- mendations from the European Consultative forum on Environment and Sustainable development. Saatavissa internetistä: http://ec.europa.eu/environment/forum/spatreport_en.pdf. Viitattu 9.9.2007. Evans, N., Gaskell, P. & Winter, M. 2002. Re-assessing agrarian policy and practice in local environmental management:: the case of beef cattle. Land Use Policy 20: 231-242. 284 EVIRA. Tarttuvien eläintautien vastustaminen. Saatavilla: (http://www.evira.fi/portal/fi/elaimet_ja_terveys/el__intaudit/tarttuvien_elain tautien_vastustaminen/ ) FABA 2002. Jalostusarvojen ennusteet eli indeksit. Faba Jalostus.Saatavissa Internetissä www.faba.fi/jalostus/index.asp. Viitattu 2.9.2007 Faimon, P. & Weigand, J. 2004. The Nature of Design – From Graphics and Architecture to Interiors and Products. How Design Books. F&W Publica- tions Inc. 200 p. ISDN 1-58180-478-4 FAO 2007. People and Animals. Traditional Livestock keepers: Guardians of Domestic Animal Diversity. FAO, Rome. 123 s. Featherstone, M. 1991. Postmodern constumer culture. London: Sage. Felius, M. 1995. Cattle breeds. An Encyclopedia. Doetinchem, NL: Misset uitgeverij bv. 799 s. Fimland, E. & Oldenbroek, K. 2007. Practical implications of utilisation and management. In Oldenbroek, K. (ed.) Utilisastion and conservation of farm animal genetic resources. Wageningen Academic Publishers. 195- 212. Franklin, A. 1999. Animals and modern cultures: a sociology of human- animal relations in modernity. London: Sage. 213 s. Frantz C., Mayer, F. S., Norton, C. & Rock, M. 2005. There is no “I” in nature. The influence of self-awareness on connectedness to nature. Journal of Environmental Psychology 25: 427-436. Gandini, G, De Filippi, P., Bagnato, A. & Pagnacco, G. 1998. Selection and inbreeding rate in a small endangered dairy cattle breed: the Reggiana. Proceedings of the 6th World Congress ofn Genetics Applied to Livestock Production. Armidale, 28:131-134. Gandini, G. C. & Villa. E. 2003. Analysis of the cultural value of local livestock breeds: a methodology. Journal of Animal Breeding 120 (2003), 1-11. Gandini, G. & Oldenbroek, K. 2007. Strategies for moving from conservation to utilisation. Teoksessa: Oldenbroek, K. (toim.). Utilisation and conserva- tion of farm animal genetic resources. Wageningen, NL: Wageningen Academic Publishers. s. 29-54. Granberg, L., Partanen, U., Soini, K. 2006. Social transitioin in the eys of Yakutian cattle. World Sustainable Development Outlook 2006. Global and Local Resources in Achieving Sustainable Developmnet. Inder- science Enterprises Ltd. pp. 134-157. Grankvist, G. & Biel A. 2007. Predictors of purchase of eco-labelled food products: A panel study. Food Quality and Preference 18: 701-708. Guiltinan, J. 1999. Launch Strategy. Launch Tactics, and Demand Outcomes. Journal of Product Innovation Management 16:509-529. Götherström, A., Anderung, C., Hellborg, L., Elburg, R., Smith, C., Bradley, D.B. & Ellegren, H. 2005. Cattle domestication in the Near East was fol- 285 lowed by hybridization with aurochs bulls in Europé. Proceedings of the Royal Society: Biological Sciences 272(1579): 2345-50. Haapala, A. 2000. Luonnon kauneus ja rumuus. In Haapala, A. & Oksanen, M. (toim.) Arvot ja luonnon arvottaminen. Helsinki: Gaudeamus. 68-81. Hallander, H. 1989. Svenska lantraser. Vederöd, Sweden: Bokförlaget Blå Ankan AB. 600 s. Hanhela, R. 1999. Työolosuhteiden vaikutus ammattiastman syntyyn karjan- hoitotyössä. Maatalousyrittäjien eläkelaitoksen julkaisut 1999. Espoo: Maatalousyrittäjien eläkelaitos. 137 s. Hankala, V. 1938. Kotieläimet ja niiden hoito entisaikaan Somerniemellä. Teoksessa Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen vuosikirja XI: Forssa. s.84-102 Harmia, Aarne 1942: Husdjurens förädling. Käännös ja muokkaus Lolo. Stenberg. Åbo: Förlaget Bro. 190 s. Hartl, D.L. & Clark, A.G. 1997. Principles of population genetics. Sunderland, Mass, USA: Sinauer Associates Inc. 542 s. Hassink, J. & Van Dijk, M. 2006. Farming for health in Finland. In: Edited by Jan Hassink and Majken Van Dijk. Farming for health : green-care farming across Europe and the United States of America. 357 s. Heikkinen, K. 2005. Kyytön maidontuotannon kannattavuus. Luonnonvarat ja ympäristöalan kotieläintuotannon opinnäytetyö. Savonia ammattikorkea- koulu. 68 s. Heikola, Raija 2001: Suomenkarja uhattuna. Karjanjalostuksen alkuvaiheet ja maatiaiskarjan vähenemisen uhka Satakunnassa 1840–1910. Suomen historian pro-gradu, Turun yliopisto. Tiivistelmä. Saatavilla http://www.hum.utu.fi/shistoria/tutkimus/progradut_tiivistelmat.php?id=67& sana=heikola Hellsten, I. 1998. Monistettu Dolly. Johdatusta metafora-analyysiin. Teokses- sa: Kantola & Moring & Väliverronen (toim.). Media-analyysi. Tekstistä tul- kintaan. Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, Tampe- re. s. 64–92. Hirvonen, T. 1992. Maatiaiset takaisin: maatiaissika tepastelee enää taulus- sa. Aikakauslehdessä Suomen Luonto, Vol.51, N:o 7, s. 18–22. Hoffman, I. & Scherf, B. 2005. Management of farm animal genetic diversity: opportunities and challenges. In: Animal Production and animal science worldwide. WAAP book of the year 2005. A. Rosati, A. Tewolde and C. Mosconi (eds.), Wageninge Academic Publishers. Pp. 221-246. Holmes J. 2006. Impulses towards a multifunctional transition in rural Austra- lia: Gaps in the research agenda. Journal of Rural Studies 22: 142-160. Horisontaalinen maaseudun kehittämisohjelma 2000-2006. Helsinki: Maa- ja metsätalousministeriö. Saatavissa internetistä: http://www.mmm.fi. Viitat- tu 9.9. 286 Huurre, M. 2003. Maatalouden alku Suomessa. Teoksessa: Rasila, V., Jutik- kala, E. & Mäkelä-Alitalo, A. (toim.). Suomen maatalouden historia, I: Pe- rinteisen maatalouden aika esihistoriasta 1870-luvulle. Jyväskylä: Gum- merrus. s. 38-66. Hömmö, L. 1998. Alkuperäistuki ja sen tulevaisuus. Aikakausilehdessä Nau- ta, Vol.28, N:o 5, s.38–39. Ilbery, B. and Kneafsey, M. 1998. Product and place. Promoting quality prod- ucts and services in the lagging rural regions of the European Union. In European Urban and Regional Studies. Sage. Pp, 329-341. Ilbery, B. & Maye, D. 2005. Food supply chains and sustainability; evidence from specialist food producers in the Scottish/English borders. Land Use Policy 22: 331-344. Inkovaara, N. 1959. Lammas. Kirjassa Kajanoja, P. (Toim) Kotieläinoppi II,. Helsinki: Werner Söderstöm Osakeyhtiö Porvoo. s. 282-231. Insulander, N. 1942. Svensk Fårskötsel. Tredje upplagan, Lantbruksförbun- dets Tidskriftsaktiebolag. Stockholm. Kajanus, M., Kangas, J. & Kurttila, M. 2004. The use of value focused think- ing and the A’WOT hybrid method in tourism management. Tourism Ma- nagement 25: 499-506. Kangas, A. 2005. Arvioinnin kontekstit kulttuuripolitiikassa. Teoksessa Häy- rynen, S. (toim.) Kulttuurin arviointi ja vaikutusten väylät. Helsinki: Kulttuu- ripoliittisen tutkimuksen kehittämissäätiö. Kantanen, J., Olsaker, I., Adalsteinsson, S., Sandberg, K., Eythorsdottir, E., Pirhonen, K. and Holm, L-E. 1999. Temporal changes in genetic variation of North European cattle breeds. Animal Genetics 30: 16-27. Kantanen, J., Olsaker, I., Holm, L-E., Lien, S., Vilkki, J., Brusgaard, K., Eyth- orsdottir, E., Danell, B. and Adalsteinsson, S. 2000. Genetic diversity and population structure of 20 North European cattle breeds. Journal of He- redity 91, 6: 446-457. Kantanen, J. & Vilkki, J. 2005. Molecular characterisation of genetic re- sources in cattle and sheep for preserving breeding options. Teoksessa: Jalkanen, A. & Nygren, P. (toim.). Sustainable use of renewable natural resources – from principles to practices. Helsinki: University of Helsinki. Department of Forest Ecology Publications 34. s. 149-168. Kivi, A. Seitsemän veljestä. Saatavilla http://www.pori.fi/kirjasto/e- kirja/7veljesta.htm Koikkalainen, K. 2006. Erillislaskelmat ympäristöohjelmatutkimuksessa. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Taloustutkimus. Koistinen, M. 1998. Retoriikka journalismin tutkimuksessa. Teoksessa: Kan- tola & Moring & Väliverronen (toim.). Media-analyysi. Tekstistä tulkintaan. Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, Tampere. s. 40– 63. Konecki, K. 2007 (ed.). Animals & People: Qualitative Sociology Review 3:1. 287 Korhonen, T. 2003. Perinne hallitsee maataloustekniikkaa. Teoksessa Suo- men Maatalouden Historia I, Toim. V. Rasila, R. Jutikkala, A. Mäkelä- Alitalo. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. s. 405-432. Korhonen, T. 2004. Muuttuva maaseutu. Historiallinen maatalous. Saatavilla http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/karjatalous/lehma.htm. Kunelius, R. 2001. Viestinnän vallassa. Johdatusta joukkoviestinnän kysy- myksiin. Juva: WSOY. 251 s. Kyllönen, S. & Sajama, J. 2006. Metsien kestävän käytön filosofiset perus- teet. In Jalonen et al. (toim.) Uusi metsäkirja. Helsinkin: Gaudeamus. s. 36 - 44. Köhler-Rollefson, I. 1997. Indigenous practices of animal genetic resource management and their relevance for the conservation of domestic animal diversity in developing countires. Journal of Animal Breeding and Gene- tics 114: 231-238. Laakso, M. 2004. Kestävä kehitys ja poliittinen liberalismi. Teoksessa Louko- la, O & Tervo, M: Metsien kestävä käyttö – periaatteita ja tavoitteita. Jul- kaisuja 14. Metsäekonomian laitos, Helsingin yliopisto. s. 34 -41. Lammproducenterna. 2007a. Fårraser. Suffolk. Saatavilla: http://www.lammproducenterna.org/F%C3%A5rraser/Suffolk/tabid/520/De fault.aspx Viitattu 3.6.2007 Lammproducenterna 2007b. Fårraser. Saatavilla: http://www.lammproducenterna.org/Rasf%C3%B6reningar/Dorset/tabid/5 09/Default.aspx Viitattu 3.6.2007 Lammproducenterna 2007c. Fårraser. Saatavilla: http://www.lammproducenterna.org/F%C3%A5rraser/tabid/303/Default.as px Viitattu 3.6.2007 Lampaan- ja Vuohenhoitoyhdistys r.y.(SLVY ) 1942: Lampaan-ja Vuohenhoi- toyhdistyksen kantakirja V. Tyrvään Kirjapaino Osakeyhtiö Vammala. Lampaista 1850: artikkeli lehdessä Maamiehen ystävä, numerossa 42, jul- kaistu 19.lokakuuta 1850. Lankoski, J. (ed.) (2000). Multifunctional character of agriculture. Agricultural Economics Research Institute. Research Reports 241. Agricultural Re- search Centre, Helsinki. Pp. 80. Li, M. H., Tapio, I., Vilkki, J., Ivanova, Z., Kiselyova, T., Marzanov, N., Ćinkulov, M., Stojanovic, S., Ammosov, I., Popov, R. & Kantanen, J. 2007. The genetic structure of cattle populations (Bos taurus) in northern Eura- sia and the neighbouring Near Eastern regions: implications for breeding strategies and conservation. Molecular Ecology, 16:18, 3839-3853 Saata- vissa internetistä: http://www.blackwell- synergy.com/doi/full/10.1111/j.1365-294X.2007.03437.x Lihasulan säätiö. Vihtori Peltonen. Lihasulan säätiö. Lihasula, Finnsheep jalostuslampola. Saatavilla: http://www.lihasula.fi/sivu/suomenlammas Vii- tattu 5.6.2007 288 Louhelainen, K. 1997. Farmers’ exposure to dust and gases in dairy farms. Kuopion yliopiston julkaisuja C, Luonnontieteet ja ympäristötieteet 69: 1– 79. Lundqvist, P. 1988. Working environment in farm buildings. Sveriges lant- bruksuniversitet, Inst. för lantbrukets byggnadsteknik, Avd. för byggnads- funktion och miljö, Rapport 58: 1–235. Lupton, C. J., Huston, J. E., Craddock, B. F., Pfeiffer, F. A. & Polk, W. L. 2006. Comparison of three systems for concurrent production of lamb meat and wool. Small Ruminant Research (im press) Available online at www.sciencedirect.com Maahenki. Maataloudellinen tietokirja. 1910. Grotenfelt, G. ym. (toim.). Jäl- kimmäinen osa. Otava: Helsinki. s. 3- 46 Maataloushallitus 1919. Villa, sen tuotanto, ominaisuudet ja käsittely. Maata- loushallituksen lentokirjasia lammashoidosta N:o 2, Helsinki: Valtioneu- voston kirjapaino. 11 s. Maaseutupoliittinen kokonaisohjelma 2005 – 2008. Elinvoimainen maaseu- tumme – yhteinen vastuumme. Helsinki: Maa- ja metsätalousministeriö. 266 s. Maijala, K. 1988. History, recent development and uses of Finnsheep. Jour- nal of Agricultural Science in Finland 60: 449-454. Maijala, K. 1998a. Jalostustyöllä tulosta : 100 vuotta naudan- ja sianjalostus- ta. Helsinki: Raine Salmi oy. 74 p. Maijala, K. 1998b. Suomenkarjan tulevaisuus – valoa näkyvissä. Aikakausi- lehdessä Nauta, Vol.28, N:o 1, s. 16-18. Maijala, K. 1999. 80 vuotta järjestettyä lampaanjalostusta Suomen lam- masyhdistys 1918-1998. Satakunnan Painotuote Oy, Kokemäki. 22 s. Malmsten, J. 2004. Maaseutu mediassa. Maaseudun Uusi Aika. Maaseutu- tutkimuksen ja maaseutupolitiikan aikakauslehti. 1. s. 5-19. Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelma 2007-2013. Helsinki: Maa- ja metsätalousministeriö. Saatavissa internetistä: http://www.mmm.fi. Viitattu 9.9.2007. Manninen, E. 2005. Emeritusprofessori Kalle Maijalalle- Lammas on kontak- tieläin. Lammas ja Vuohi Suomen lammasyhdistyksen julkaisu 3/2005. s 16-18. McCorkle, M. & Martin, M. 1998. Parallels and potentials in animal and hu- man ethnomedical technique. Agriculture and Human Values 15: 139-144. McQuail, D. 1992. Media Performance. Mass Communication and the Public Interest. Sage Publications, London & Thousand Oaks & New Delhi. 350 s. Meadows, J.R.S., Hanotte, O., Drögemüller, C., Calvo, J., Godfrey, R., Coltman, D., Maddox, J.F., Marzanov, N., Kantanen, J. and Kijas, J.W. 2006. Globally Dispersed Y Chromosomal Haplotypes in Wild and Do- mestic Sheep. Animal Genetics 37, 5: 444-453. 289 Meadows, J.R.S., Cemal, I., Karaca, O., Gootwine, E. & Kijas, J.W. 2007. Five ovine mitochondrial lineages identified from sheep breeds of the Near East. Genetics 175, 1371-1379. Mendelsohn, R. 2003. The challenge of conserving indigenous domesticated animals. Ecological Economics 45: 501-510. MMM, 2002. Maa- ja metsätalousministeriö. Maaseutu- ja luonnonvaraosas- to. Rakennusten ja rakennustilojen yksikkökustannuksia. MMM:n asetus Nro 99/01. Dnro 4575/00/2001. Liite 1. MMM, 2004. Suomen kansallinen eläingeenivaraohjelma. Saatavilla http://wwwb.mmm.fi/tiedoteliitteet/elaingeenivaraohjelma.pdf. Viitattu 20.9.2006. MMM, 2006. Alkuperäisrotujen kasvattaminen. Maatalouden ympäristötuen erityistuet 2000-2006. Maa- ja metsätalousministeriö. Martinpaino Oy. s. 7. Saatavilla http://www.mmm.fi/attachments/5gyCOZ5NL/5gyED8pa1/Files/CurrentFile/ alkuperaisrodut.pdf#search=%22alkuper%C3%A4isrotujen%20tuki%22. MMM, 2006b. Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelma. Esitys 3.8.2006. Saatavilla http://www.mmm.fi/attachments/5greqtX21/5hZ7wbvCS/Files/CurrentFile/ Esitys_MannerSuomen_maaseudun_kehittamisohjelmaksi_03082006.pdf. Viitattu 1.10.2006 MMM, 2006c. MMM:n sisäinen tilasto – ote MMM:n vuoden 2005 vuosiker- tomuksesta. Saatu 20.9.2006 Marjatta Kemppainen-Mäkelältä. MMM, 2007. Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelma. s. 249. Morand-Fehr, P., Boutonnet, J. P., Devendra C., Dubeuf, J. P., Haenlain, G. F. W., Holst, P., Mowlem, L. & Capote, J. 2004. Strategy for goat farming in the 21st century. Small Ruminant Research 51: 175-183. Morris, C. & Evans, N. 2004. Agricultural turns, geographical turns: retro- spect and Prospect. Journal of Rural Studies 20: 95-111. Morris, C. & Young, C. 2000. ‘Seed to Shelf’, ‘Teet to table’, ‘Barley to beer’’ and ‘womb to tomb’: discourses of food quality and quality assurance schemes in the UK. Journal of Rural studies 16: 103-115. MTT Taloustutkimus, 2006. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen erillislaskelma. Saatavissa internetistä http://www.mtt.fi/tutkimus/talous/kirjanpitotilat/2004/2004.html MTT Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus. Maatiaiset. Vanhat kotimai- set kotieläimemme. Saatavilla internetistä http://www.mtt.fi/ajankohtaista/tietopaketit/maatiaiset/maatiaiset.html Mutersbaugh T. 2005. Just-in-space: Certified rural products, labour of qual- ity, and regulatory spaces. Journal of Rural Studies 21: 389-402. Myllylä, L. 1975. Suomenkarjan jalostusmahdollisuuksista. Aikakausilehdes- sä Nautakarja, Vol.5, N:o 3. s. 41. 290 Myllylä, L. 1991. Suomenkarja – maan alkuperäinen karjarotu. Suomenkarjan jalostussäätiö, Helsinki. 224 s. Myllylä, L. 1998. Suomenkarja elää vielä 100 vuotta? Aikakausilehdessä Nauta, Vol. 28, N:o 5, s.36–38. Mäkelä, J. 2006. Olet mitä et syö. Ruoka erottautuminen ja samastuminen. Teoksessa Kainulainen, S. & Parente-Čapková V. (toim.) Täysi kattaus. Ruokaa ja juomaa kirjallisuudessa. Taiteiden tutkimuksen laitos. Turun yliopisto, Turku. 20–38. Naskali, A. 1995. Biologisen diversiteetin taloudellinen arvo. Teoksessa Hie- danpää, J. & Haila, Y. (eds). Biodiversiteetin arvo päätöksenteon ongel- mana. SYKESARJA CS, Turun yliopisto/Satakunnan ympäristöntutkimus- keskus, Turku. 17-32. Natthorst, J. T. 1827. Handbok I ullkännedom och fårskötsel. Stockholm. 197 s. Nevala-Puranen, N. 1997. Physical work and ergonomics in dairy farming – effects of occupationally oriented medical rehabilitation and environmental measures. University of Jyväskylä, Studies in sport, physical education and health 48: 1–80. Niemelä, J. 2004. Hevosista traktoreihin, lannasta väkilannoitteisiin. Teok- sessa Suomen Maatalouden Historia III. Toim. Markkola, P. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. s. 187-229 Niemi, J. & Ahlstedt J. (toim.) 2005. Suomen maatalous ja maaseutuelinkei- not 2005. Kymmenen vuotta Euroopan unionissa. Julkaisuja 105. MTT Taloustutkimus. 94 s. Nieminen, H. 1999. Medioituminen ja suomalaisen viestintämaiseman muu- tos. Teoksessa: Nieminen & Saarikoski & Suominen (toim.). Uusi media ja arkielämä. Turun yliopiston taiteiden tutkimuksen laitos, viestintä, Turku. 18-41. Nieminen, A. 2005. Lapinlehmä kuului vanhaan maatalouteen. Aikakausleh- dessä Maito ja Me. Vol.17, N:o 4, s.53. Nordman, D. 2006. En boning i havet: Brändös historia till 1945 Brändö. Brändö kommun. 504 s. Nummela, I. 2003. Asutus, pelto ja karja. Teoksessa Suomen Maatalouden Historia I. Toim. Rasila, V., Jutikkala, E. & Mäkelä-Alitalo, A. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. s.133-158 Nylander, H. Suomen maatiaiskarja 1910. Teoksessa Grotenfelt, G., Enckell, K., Suuronen, P.,Nylander, H. & Cajander, E. (Ed.) Maahenki, Maataloudellinen Tietokirja. Helsinki: Otava s. 4-46 Nylander, H. 1917. Ohjeita karjataloudesta pienviljelijöille. Porvoo, Werner Söderström Oy. 105 s. Nylander, H. 1922. Nautakarjanhoito. Teoksessa Suomen Maatalous. Toim. Sunila, J. E. Helsinki: WSOY. 291 Oksanen, M. 2000. Johdanto. In Haapala, A. & Oksanen, M. (toim.) Arvot ja luonnon arvottaminen. Helsinki: Gaudeamus. s9 - 24. Olson, R.K & Francis, C.A. 1995. A hierarchical framework for evaluating diversity in agroecosystems. In Olson, R., C.A. Francis & S. Kaffka (eds.). Exploring the role of diversity in sustainable agriculture. ASA, Madison USA. 5- 34. Orrman, E. 2003. Keskiajan maatalous. Teoksessa Suomen Maatalouden Historia I. Toim. Rasila, V., Jutikkala, E., & Mäkelä-Alitalo, A. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 87-114 Osuuskunta kotieläinjalostuskeskus FABA. Kotieläinjalostuksen tilastokirja 2000. Saatavilla http://www.faba.fi/lehdet/julkaisut/tilastokirja.pdf Peltonen, M. 2004. Uudet kaupallistuman muodot. Teoksessa Suomen Maa- talouden Historia II. Toim. Peltonen, M. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuu- den Seura. s. 77–134. Petit, R.J., El Mousadik, A. & Pons, O. 1998. Identifying populations for con- servation on the basis of genetic markers. Conservation Biology 12: 844- 855. Pietarinen, J. 2000. Ihmislähtöiset luontoarvot ja luonnon omat arvot. In Haa- pala, A. & Oksanen, M. (toim.) Arvot ja luonnon arvottaminen. Helsinki: Gaudeamus. s. 9-24. Pohjalainen, T. 1996. Kuinka eläimistä kirjoitetaan nykysuomalaisessa yh- teiskunnassa. Yhteiskuntatieteen pro gradu – tutkielma, Kuopion yliopis- to. 94 s. Pohjoiskalottikomitea 1989. Kalottilammas Lammastalousopas kalottialueella. Muistio 24 Rovaniemi 1986 (3. painos 1990) 263 s. Puolakka, H. 2004. Vientilampaiden alkuaskeleet Venäjällä. Lammas Ja Vuohi, Suomen lammasliiton jäsenjulkaisu 2/2004. s 24-28. ProAgria Kotieläinjalostus. Lehmärodut. Saatavilla http://www.faba.fi/jalostus/lypsykarja/rodut/ ProAgria, 2004. Mallilaskelmia maataloudesta 2004. ProAgrian Maaseutu- keskuksen julkaisuja nro 1008, Jyväskylä. 45 s. ProAgria, 2006. Maidon tuotannon tuotantotulokset. Saatavilla http://www.proagria.fi/palvelut/tuotantotulokset/maito.asp Viitattu 1.10.2006 ProAgria, 2006b. Erillinen tiedonanto 20.10.2006. Emäntä Vahlsten. Pro Agria 2007. Taulukko rotukeskiarvoista. Kirjallinen tiedonanto Ulla Savo- lainen, Pro Agria. 7.9.2007. Pykälä, J. 2001. Perinteinen karjatalous luonnon monimuotoisuuden ylläpitä- jänä. Suomen ympäristö 495. Suomen ympäristökeskus. Helsinki. 205 s. Radloff, F. W. 1795. Faksimilupplaga 1998, Ålands Tryckeri, Mariehamn. 292 Rannikko, P. 2004. Sosiaalinen kestävyys syrjäisen maaseudun metsätalou- dessa. Teoksessa Lehtinen, A. & Rannikko, P. (toim.): leipäpuusta arvo- paperia. Vastuun ja oikeudenmukaisuuden haasteet metsäpolitiikassa. Helsinki: Metsälehti Kustannus. 127-144. Ratamaki, O. & Schuurman, N. 2006. Susia ja hevosia- maaseudun eläimet muutoksessa. Maaseudun uusi aika 2/ 2006, 36-46. Rege, J. & Gibson, J. 2003. Animal genetic resources and economic devel- opment: issues in relation to economic valuation. Ecological Economics 45: 319-330. Reist-Marti, S.B., Simianer, H., Gibson, J., Hanotte, O. & Rege, J.E.O. 2003. Weitzman’s approach and conservation of breed diversity: an application to African breeds. Conservation Biology 17: 1299-1311. Rissanen, P., Hentilä, H., Lankia, O., Leskinen, J., Louhelainen, K., Luomala- Toikkanen, K., Mäittälä, J., Mäkitalo, M., Nevala, N., Perkiö-Mäkelä, M., Rautiala, S., Rytkönen, E., Simola, A. & Kangas, J. 2004. Työympäristö ja kuormittuminen suurnavetoissa. Teoksessa (toim. J. Uusi-Kämppä & P. Rissanen) Suuret pihatot – eläinten hyvinvointi, lypsyn työnmenekki, työ- olot ja ympäristönhoito. MTT, Ympäristö. Maa- ja elintarviketalous 47: 102–183. Roosen, J., Fadlaoui, A. & Bertaglia, M. 2005. Economic evalutation for con- servatioin of farm animal genetic resources. Joural of Animal Breeding and Genetics 122: 217-228. Ryder, M.L. 1983. Sheep and man. London: Duckworth. 856 s. Ryder M. L. 1991. Domestication history and breed evolution in sheep. Kir- jassa Maijala Kalle (toim) World Animal Science, B8, Gentic Resources of Pig, Sheep and Coat. Elsevier, Amsterdam. s. 157-177. Rösiö, B. 1919. Kannattava lammashoito. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, Hä- meenlinna. 87 s. Saaristo, K. & Jokinen, K. 2004 : Sosiologia. WSOY: Helsinki. 296 s. Sawela, H. 1919. Lammashoito. Maatilahallituksen lentokirjasia lam- mashoidosta N:o 1, Valtioneuvoston kirjapaino, Helsinki. 18 s. Scherf, B.D. (toim.). 2000. World watch list for domestic animal diversity. 3. painos. Rooma: FAO. 726 s. Scherf, B., Rischkovsky, H. & Hoffmann, I. 2005. Status of the farm animal genetic resources – time for action. Paper presented in International Con- sultation on Options and Strategies for the Conservation of the Farm Ani- mal Genetic Resources. Saatavissa Internetistä: http://lprdad.fao.org/cgi- bin. Viitattu 3.9.2007. Scintu, M. F. & Piredda, G. 2006. Typicity and biodiversity of goat and sheep milk products. Small Ruminant Research (in press). Available at www.sciencedirect.com. Siivonen, K. 2006 (toim.). Kulttuurista kestävyyttä. Ethnos ry, Helsinki. 102 s. 293 Simonen, S. 1948. Maatalouden Historia. WSOY: Helsinki. 586 s. Sjödin, E. 1994. Får, LTs Förlag Centraltryckeriet AB Borås. 543 s. Soininen, A. M. 1974. Vanha maataloutemme. Historiallisia tutkimuksia 96. Helsinki. 459 s. Soininen, A. M. Maatalous 1980. Teoksessa Suomen Taloushistoria I. Sosiaali- ja terveysministeriö. 2005. HTP-arvot 2005. Lainattu 17.12.2006. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 10: 1–71. Saatavilla Stankey, G. H. & Shindler, B. 2006. Formation of Social Acceptability Judge- ments and Their Implications for Management of Rare and Little-Known Species. Conservation Biology 20: 28-37. Suhonen, P. 1994. Mediat, me ja ympäristö. Hanki ja Jää, Tampere. 202 s. Sumberg, J. 2005. Systems of innovation theory and the changing architec- ture of agricultural research in Africa. Food Policy 30:21-41. Suomen kansallinen eläingeenivaraohjelma 2004. Tiivistelmä. Saatavissa internetistä: wwwb.mmm.fi/tiedoteliitteet/elaingeenivaraohjelma.pdf. Viitat- tu 9.9.2007. Suomen kielen sanakirja 1973. Suomalaisen kirjallisuuden Seura, Helsinki. Suomen kielen sanakirja 1992. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkai- suja 55. Helsinki. Suomen sanojen alkuperä 1995. Etymologinen sanakirja. Suomalaisen kirjal- lisuuden seura, kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Helsinki. Tapio, M., Miceikiene, I., Vilkki, J. and Kantanen, J. 2003. Comparison of microsatellite and blood protein diversity in sheep: inconsistencies in fragmented breeds. Molecular Ecology 12: 2045-2056. Tapio, M., Tapio, I., Grislis, Z., Holm, L-E., Jeppsson, S., Kantanen, J., Mi- ceikiene, I., Olsaker, I., Viinalass, H. and Eythorsdottir, E. 2005. Native breeds demonstrate high contributions to the molecular variation in North- ern European sheep. Molecular Ecology 14, 13: 3951-3963. Tapio, M. 2006. Origin and maintenance of genetic diversity in northern European sheep. 59 s. Academic Dissertation. ISBN 951-42-8234-5. Tapio, I., Värv, S., Bennewitz, J., Maleviciute, J., Fimland, E., Grislis, Z., Meuwissen, T.H.E., Miceikiene, I., Olsaker, I., Viinalass, H., Vilkki, J. and Kantanen, J. 2006a. Prioritization for conservation of northern European cattle breeds based on analysis of microsatellite data. Conservation Biol- ogy 20, 6: 1768-1779. Tapio, M., Marzanov, N., Ozerov, M., Cinkulov, M., Gonzarenko, G., Kisely- ova, T., Murawski, M., Viinalass, H. and Kantanen, J. 2006b. Sheep mito- chondrial DNA variation in European, Caucasian and Central Asian areas. Molecular Biology and Evolution 23, 9: 1776-1783. 294 Thompson, M. 2002. Marketing virtue. Business Ethics: A European Review 11: 354-362. Tiainen, V.-M. 2004. Alueellisen ympäristökeskuksen ohjauskeinojen vaikut- tavuus. Kohdealueena Lounais-Suomen ympäristökeskus, Satakunta, kunnat. Suomen ympäristökeskuksen moniste 300. Edita Prima Oy, Hel- sinki. s. 85. TIKE. Nautojen määrä jatkaa laskuaan. Hevosten määrä nousussa. Saatavil- la: http://www.mmmtike.fi/fi/index/tiedotteet/2007/070529_nautojenmaara_jat kaa_laskuaan.html). TIKE 2005. Meijeritilasto vuodelta 2005. Erillistilasto. Maa- ja metsätalousmi- nisteriön tietopalvelukeskus. TIKE 2006. Maatilatilastollinen vuosikirja 2005. Maa- ja metsätalousministeri- ön tietopalvelukeskus. TIKE 2007. Lampaiden määrä 1.12.2006. Saatavissa internetistä: http://www.mmmtike.fi/fi/index/tilastojatietopalvelut/tilastot/maatilat_puutar hat/kotielaintuotantotilastot.html. Viitattu 9.9.2007. TIKE 2007b. Tiedote 29.5.2007. Saatavilla http://www.mmmtike.fi/fi/index/tiedotteet/2007/070529_nautojenmaara_jat kaa_laskuaan.html) Viitattu 3.6.2007. Timonen, R. 2000. Yrittävyys, liikkeenjohto ja menestyminen maatilayrityksis- sä. Akateeminen väitöskirja. Helsingin yliopisto, Taloustieteen laitos. Jul- kaisuja nro 28. Maatalouden liiketaloustiede. s. 234. Viitattu 12.7.2007. Saatavissa internetissä http://ethesis.helsinki.fi Tovey, H. 2003. Theorising Nature and Society in Sociology: The Invisibility of Animals. Sociologia Ruralis, Volume 43 (3): 196-215. TTS, 2006a. Erillisselvitys alkuperäisrotukarjojen työnkäytöstä. Hankkeen sisäinen raportti. TTS, 2006b. Työtehoseuran maataloustiedotteet. Työnormeja koskevat jul- kaisut. Saatavissa http://www.tts.fi/tts/julkaisut/mati03-00.htm. Viitattu 1.10.2006. Tuff, P. 1951. Opprinnelsen og utbredelsen av norske feraser. Nordisk Vete- rinaermedicin 3: 780-804. Tuomivaara, S. 2003. Eläimet muuttuvassa yhteiskunnassa. Johdatus ihmis- ten ja eläinten välisten suhteiden sosiologiaan. Pro Gradu –tutkielma. Tampereen yliopisto, sosiologia ja sosiaalipsykologia. 158 p. Ukkonen, P. 1996. Ostological analysis of the refuse fauna in the Lake Sai- maa area. Helsinki Papers in Archaelogy 8: 63-91. Vahtola, J. 2003. Suomen historia. Otava: Helsinki. 432 s. Valtonen, S. 1998. Hyvä, paha media. Diskurssianalyysi kriittisen mediatut- kimuksen menetelmänä. Teoksessa: Kantola & Moring & Väliverronen 295 (toim.). Media-analyysi. Tekstistä tulkintaan. Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, Tampere. s. 93–121. Vatanen, O. 1997. Ystävä, Hyvä ja Äpyli. Nämäkin lehmännimiä. Suomen Kotieläinjalostusosuuskunta: Vantaa. 194 s. Verdung, E. 1998. Policy instruments. Typologies and theories. Teoksessa: Bemelmans-Videc, M-L., Rist R. C. & Vedung, E. (toim.). Carrots, sticks and sermons. Policy instruments & their evaluation. Comparative policy analysis series. Transaction Publishers. New Brunswick, New Jersey. Pp. 21-58. Verrier, E., Tixier-Boichard, M., Bernigaud, R. & Naves, M. 2005. Conserva- tion and value of local livestock breeds: usefulness of niche products and/or adaptation to specific environments. FAO, Animal genetic re- sources information. Available in the internet: http://www.fao.org. Viitattu 12.10.2006. Vesala, E.L.F. Kalevala. Vainovalkeat. Sosiaaliset roolit ja työtehtävät. Saa- tavilla http://www.sci.fi/~irrette/kalevala/index.html Vihola, T. 2004a. Pärjääkö pienviljelys? Teoksessa Suomen Maatalouden historia II. Toim. Peltonen, M. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki s.135-216 Vihola, T. 2004b. Maatalouden rakennemuutokset itsenäisessä Suomessa. Teoksessa Suomen Maatalouden historia II. Toim. Peltonen, M. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki s.330-418 Vilkuna, K. 1978. Vuotuinen ajantieto. Viides painos. Keuruu: Kustannusosa- keyhtiö Otavan painolaitokset. Vohlonen, M. 1919. Lammas sen jalostus, ruokinta ja hoito Maataloushalli- tuksen palkitsema kilpakirjoitus. Porvoo: WSOY. 75 s. Vohlonen, M 1922. Lammas, sen jalostus, ruokinta ja hoito. Uudistettu pai- nos. Porvoo: WSOY. Vuorela, T. 1975. Suomalainen kansankulttuuri. Hel- sinki: WSOY. 775 s. Väliverronen, E. 1998. Mediatekstistä tulkintaa. Teoksessa: Kantola & Moring & Väliverronen (toim.). Media-analyysi. Tekstistä tulkintaan. Helsingin yli- opisto Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, Tampere. s. 13-39 Väliverronen, E. & Hellsten I. 2000. Biodiversiteetti mediassa. Sukupuuton uhkasta kestävään kehitykseen. Tiedotustutkimus 23, 4-19. Walker S. 2006. Sustainable by Design, Earthscan, UK & USA. Weber, M 1978. Economy and Society, Berkeley: University of California Press. 680 s. Weitzman, M.L. 1993. What to preserve? An application of diversity theory to crane conservation. Quarterly Journal of Economics 108: 157-183. Westerlund, L. 1988. Provincialschäfrarna i Sverige åren 1739-66. Åbo Akademi Rättsvetenskapliga institutionen, Åbo.172 s. 296 Woolliams, J. & Toro, M. 2007. What is genetic diversity. Teoksessa: Olden- broek, K. (toim.). Utilisation and conservation of farm animal genetic re- sources. Wageningen, NL: Wageningen Academic Publishers. s. 55-74. The World Commission on Environement and Development 1987. Our Com- mon Future. Saatavissa internetistä: http://www.un-documents.net/wced- ocf.htm Viitattu 9.9.2007. Yarwood, R. & Evans, N. 2000. The politicization of livestock: Rare breeds and countryside conservation. Sociologia ruralis 40 (2): 228-248. Ylinen, H. 1996. Eläimet osana kansanomaista parannustoimintaa. Teok- sessa Minä, Musti ja Mansikki. Toim. Jaana Simonen. Julk. Pohjois- Karjalan museo. Jyväskylä: Gummerus. s.31-50 Ympäristöministeriö 1997. Biologista monimuotoisuutta koskeva toimintaoh- jelma. Helsinki: Ympäristöministeriö. Zeng, Z-B. & Cockerham, C.C. 1990. Long-term response to artificial selec- tion with multiple alleles – study by simulations. Theoretical Population Bi- ology 37: 254-272. Ährström, J., Macquet, M. & Richter, U. 2005. A Critical Look on Research in Environmental Management. Critical Issues in Sustainable Development: Agenda for Research and Action. An International Conference of the Greening of Industry Network. University of Twente, Enschede, The Neth- erlands, Aug. 28-29.2005. Östman, J-O & Halmari, H 2000. Yleisen kielitieteen ja soveltavan kielitieteen suhteista. Teoksessa: Sajavaara & Piirainen-Marsh (toim.): Näkökulmia soveltavaan kielentutkimukseen, Jyväskylän yliopisto. s. 31–66. Muu tutkimusaineisto: Case-tilahaastattelut. Syksyllä 2005 nauhoitetujen case-tilahaastattelujen äänitteet. Sijainti MTT Jokioinen, L-talo. MV Museoviraston vuonna 1981 teettämä 28. kansanperinteen keruukilpailun aineisto Maatiaiskanat ja vanhat lehmärodut. MV K-28. Sijainti Museovi- raston Keruuarkisto, Helsinki. Museoviraston kyselylehti 84. 31. kansan- perinteen keruukilpailu. Helsinki: Museovirasto, 1984. Maa- ja metsätalousministeriön Tietopalvelukeskuksen (TIKE) rekisteristä ote ympäristötuen erityistukea saavista maatiaiskarjankasvattajista 2004. Si- jainti MTT. Haastattelu. Nauhoitetut haastattelut syksyllä 2004 ja keväällä 2005 Lounais- Hämeessä. Sijainti MTT. Nauhoitetut haastattelut keväällä keväällä ja syksyllä 2006 Ahvenanmaalla. Sijainti MTT. 297 Sanomalehdet: MT Maaseudun tulevaisuus 24.3.1931. Ayrshireyhdistyksen ja L.S.K:n yhdis- tämisestä ei lie kukaan edes uneksinut. Vol 15, N:o 36, s.1. MT Maaseudun Tulevaisuus, 14.3.1931. I.S.K:n kantakirjanide n:o 28 ilmes- tynyt. Maaseudun Tulevaisuus, 14.3.1931, Vol 15, N:o 32, s. 1. MT Maaseudun Tulevaisuus, 1.2.1947. ISK-kantakirjaan v.1946 enemmän lehmiä kuin minään aikaisempana vuonna. Maaseudun Tulevaisuus, 1.2.1947, Vol 31, N:o 12. MT Maaseudun Tulevaisuus, 10.1.1931. Kotieläinjalostusyhdistyksen edusta- jiston muodostaminen. Vol 15, N:o 5, s.1. MT Maaseudun Tulevaisuus, 19.3.1931. Kotieläinjalostusyhdistyksen edusta- jiston muodostaminen. Vol 15, N:o 34, s.1. MT Maaseudun Tulevaisuus, 21.4.1931. Kotieläinjalostusyhdistysten toimin- taan vapaaehtoista tietä. Vol 15, N:o 45. MT Maaseudun Tulevaisuus, 14.5.1931. L.S.K:n nykyinen sonniaines hyvää. Vol 15, N:o 54, s.1. MT Maaseudun Tulevaisuus, 14.4.1931. P.S.K:n kantakirjaan viime vuonna 326 lehmää ja 46 sonnia. Maaseudun Tulevaisuus, 14.4.1931, Vol 15, N:o 42, s.3. MT Maaseudun Tulevaisuus, 17.4.1947. Väririidat karjanjalostustyössä jäävät historian. Vol 31, N:o 41. MT Maaseudun Tulevaisuus, 7.3.1931. 70 karjanäyttelyssä I.S.K. johtanut viime vuonna eläinten arvostelun. Vol 15, N:o 29, s.1. MT Maaseudun Tulevaisuus, 11.2.1950. 56 000 lehmää Ay-sonniyhtymien vaikutuspiirissä. Vol 34, N:o 17 MT Maaseudun Tulevaisuus, 15.3.1947. Pakina. Marjatta (Maili Laitinen): Rotusopu. Vol 31, N:o 30. MT Maaseudun Tulevaisuus, 26.2.2007.Lehmien rotukohtaiset tuotokset vuonna 2005 (taulukko). N:o 24, s. 7. MT Maaseudun tulevaisuus 7.9.2007. Huomisen kuluttaja ei hyljeksi koti- maista ruokaa. N:o 105, s. 18. Media-analyysin lähdeluettelo: Helsingin Sanomat (HS) 1990-2004 HS 1 ”Nupopää sankari vaarassa” 20.8.2000 HS 2 ”Maatiaispässi on eläinkunnan maori” 24.12.1999 HS 3 ”Maatiaislehmä tuottaisi parhainta juustoa” 12.10.1991 HS 4 ”Rotuperintöä elävöitetään.” 21.10.1991 298 HS 5 ”Eläinten perimä säilyy geenipankissa.” 20.2.2002. HS 6 ”Alkuperäiset koirarodut geenipankin suojeluun” 20.2.2002 HS 7 ”Elintarvikeketju on perattava” 3.1.2000 HS 8 ”Luonnonvarat ovat erityissektori” (Risku-Norja & Yli-Viikari) 7.2.2004 HS 9 ”Ruoantuotantoa paikallistettava” (Risku-Norja & Yli-Viikari) 7.1.2001 HS 10 ”Tyrni ja kyyttö ovat vuoden 1998 maatiaiskasvi ja maatiaiseläin” 13.1.1998 HS 11 ”1001 lehmää ei ole vielä uhanalainen rotu” 20.8.2000 HS 12 ”Bioviljely saa jalansijaa Euroopassa” 3.8.1993 Maaseudun Tulevaisuus (MT) 1990-2004 MT 1 ”Suomenkarjan hyvät ominaisuudet talteen” 15.3.1990 MT 2 ”Maisemanhoito luontuu hyvin lammastilalle” 11.2.1992 MT 3”Maaseutumaiseman monimuotoisuudella iso arvo” (Nikkilä)4.4.1996 MT 4 ”Viljelijä on uhanalainen laji” 14.3.2000 MT 5 Kantanen: ”Kyyttölehmät ja suomenlampaat hyvinvointimme tukipilarei- ta” 28.9.2001 MT 6 ”Sotalapsesta kulttuurijohtajaksi” 1.9.2003 MT 7 ”Varsinais-Suomen Lammaskerho 30 vuotta” 7.10.1997 MT 8 ”Tolkutonta jatkaa ylituotantoa” (Pakkanen)7.9.1993 MT 9 ”Vuohi ei lypsä ylituotantoa” 21.4.1990 MT 10 ”Hyvä kesä nosti lihakarjan vieroituspainot korkealle” 15.3.1990 MT 11 ”Lihalammasroduille oma jalostusohjelma” 27.4.1993 MT 12 ”Lammastalouden tilanne äärimmäisen vakava” 19.8.1995 MT 13 ”Maaseutumaiseman monimuotoisuudella iso arvo” (Nikkilä)4.4.1996 MT 14 ”Puhtaiden rotujen jalostus vie risteyttämistä pitemmälle” 29.3.1990 MT 15 ”Alkionsiirto tehostaa karjanjalostusta” 17.7.1994 MT 16 ”Vain suuret lihakarjat menestyvät EU:ssa” 10.8.1995 MT 17 ”Huippu-urheilun ja ruoantuotannon arvot?” (Koski)12.3.2001 MT 18 ”Suomenkarja häviämässä kesälaitumilta” 17.7.1999 MT 19 ”Maatiaisrodut tärkeitä jalostukselle ja yhteiskunnalle.” (Kantanen, Soini & Mäki-Tanila) 3.5.2004. MT 21 ”Tilakoon kasvu ainoa tie” 2.10.1997 MT 22 ”Perheviljelmä paras tapa ruuan tuotantoon” 23.3.2001 299 MT 23 ”Ekologinen yrittäjyys kestävä malli maatalouteen” (Luostari- nen)19.12.2001 MT 24 ”Kestävää kehitystä sovelletaan maatalouteen” 30.4.1991 MT 25 ”Karjan ruokinta käy kotikonstein” 12.5.2004 MT 26 ”Uusi kirja ravistelee elintarviketuotantoa” 20.11.1999 MT 27 ”Sukevan työhevossiittola aikanaan maan suurin” 6.6.1996 MT 28 ”Saksalaisia houkutellaan Suomeen teemamatkalle” 25.10.1997 MT 29 ”Eteläpohjalainen perinnetila elävöittää mennyttä” 15.8.2003 MT 30 ”Laiduntavat lehmät ovat hyvää mainosta maidolle” 6.6.1996 MT 31 ”Suomenlammas tarvitsee oman rotuyhdistyksen” (Puntila)23.1.2004 MT 32 ”Ratsastusterapia toi hevoset Tuorin tilalle” 11.9.2002 MT 33 ”Hoivakoti käynnistyi yrityshautomon kautta” 12.10.2001 MT 34 ”Maatalouspolitiikan olemus” (Kola)17.2.2000 MT 35 ”Hiipuva maaseutu koko yhteiskunnan asia” 6.4.2001 MT 36 ”Luomukiinnostus yllätti” 27.3.1990 MT 37 ”Belgian sininen tulee Ruotsiin” 23.9. 300 18 Liitteet 301 302 303 304 305 306 307 308 309 310 311 Maa- ja elintarviketalous 106 Maa- ja elintarviketalous 106 Alkuperäisrotujen säilyttämisen taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset lähtökohdat Maaseutu Ympäristö Miia Karja ja Taina Lilja (toim.) 106 Alkuperäisrotujen säilyttämisen taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset lähtökohda t