ilnatalouden tutkimuskeskun EASVINJALOnTUSLAITOS TIEDOTE M 13 Jukka Kaseva Svynviljojen lajivertailukokeen tulokset Jokioisissa 1966-1977 JOWIOTMEM 1979 SISÄLLYSLUETTELO Johdanto 1. Kirjallisuuskatsaus Sivu 1.1. Syysviljojen viljelyn levinneisyys ja laajuus 3 1.2. Syysviljojen satotaso 4 1.3. Syysviljojen menestymiseen vaikuttavat tekijät 5 1.3.1. Talvikauden aikaiset riskitekijät 5 1.3.1.1. Fysiogeeniset tekijät 1.3.1.1.1. Pakkanen. 5 1.3.1.1.2. Lumipeite 6 1.3.1.1.3. Routa ja rouste 7 1.3.1.1.4. Jääpeite 8 1.3.1.1.5. Vesipeite 8 1.3.1.1.6. Fysiologinen kuivuus 9 - 1.3.1.1.7. Karaistuminen 9 1.3.1.1.8. Lämpötila 9 1.3.1.1.9. Juurien venytyskestävyys 9 1.3.1.1.10. Kehitysaste 10 1.3.1.2. Patogeeniset tekijät 10 1.3.1.2.1. Lumihome. 11 1.3.1.2.2. Pahkulahomeet 11 1.3.1.2.3. Pohjolan pahkahome 12 1.3.2. Viljelytekniset toimenpiteet 12 1.3.2.1. Esikasvi 12. 1.3.2.2. Muokkaus 13 1.3.2.3. Kylvöaika 11 1.3.2.4. Lannoitus 14 1.3.3. Tuhohyönteiset 14' 1.3.3.1. Kahukärpänen 14 1.3.4. Måalaji 16 1.3.5. Lajikkeet 18 1.3.5.1. Ruislajikkeet 18 1.3.5.2. Syysvehnälajikkeet 19 1.3.6. Perinnölliset ominaisuudet 20. 1.3.7. Fysiologiset muutokset talvehtivilla kasveille 21 1.3.7.1. Varastohiilihydraatit 21 1.3.7.2. Rasvahapot 22 1.3.7.3. Proteiini 22 1.3.7.4. Vesimäärä 23 1.3.7.5. Askorbiinihappo 24 1.4. Syysviljojen laatuominaisuuksia 24 1.4.1. Sakoluku 24 1.4.2, Proteiini 26 1.4.2.1. Raakavalkuainen 26 1.4.2.2. Aminohapot 28 2. Koetulokset 2.1. Syysviljalajien menestymistä vertailevat kokeet Jokioisissa 31 vuosina 1966-1977 2.2. Kokeiden suoritus 31 2.2.1. Koejärjestely 31 2.2.2. Tutkimuslajit 31 2.2.2.1. Syysruis 31 2.2.2.2. Syysvehnä 2.2.2.3. Ruisvehnä 32 2.2.2.4. Syysohra 33 2.2.3. Koeolosuhteet 33 2.2.3.1. Lämpöolot 34 2.2.3.2. Sadeolot 37 2.2.3.3. Lumi ja routa 38 2.2.3.4. Koelohkot ja esikasvit 41 2.2.4. Käytännön suoritus 41 2.2.4.1. Viljelytoimenpiteet 41 2.3. Tutkimusaineiston tilastollinen käsittely 42' 2.4. Tulokset ja niiden tarkastelu 43 2.4.1. Syysviljalajien välinen vaihtelu 45 2.4.1.1. Satotaso 45 2.4.1.2. Viljelytekniset ominaisuudet 48. 2.4.1.3. Sadon laatu 49 2.4.1.4. Talvituho 54 2.4.2. Vuosien välinen vaihtelu 55 2.4.3. Vuosien välisen vaihtelun tarkastelu 58. 2.5. Tiivistelmä 58 Kirjallisuusluettelo 61 Liitteet 64 JOHDANTO yysviljojen osuus .peltoalasta on jatkuvasti vähentynyt ollen vuonna 1978 enää vajaa kolme prosenttia eli n. 58 000 ha. Viime vuosina syyskylvöt ovat kohdan- . neet suuria vaikeuksia, eikä niitä ole voitu tehdä suunnitellussa laajuudessa. Kiinnostusta syysviljojen viljelyyn on varmasti olemassa ja normaalioloissa. • syysviljojen yhteinen kylvöala kohoaa yli 100 000 hehtaarin jota on pidettävä tavoitteena syysviljaomavaraisuuden ylläpitämiseksi. Rukiin ja. syysvehnän pinta-alat ovat olleet 1960-luvun lopulta lähtien lähes samansuuruisia, fiyysviljojen viljely on keskittynyt Lounais-Suomeen ja niiden hallussa on yli 10 % peltoalasta, kun vastaava luku koko maan osalta on no 4 %. Huomattavin alueellinen muutos on ollut. rukiin viljelyn siirtyminen Etelä-Suomeen ja vas- taava väheneminen Keski-Suomessa ja Keski-Pohjanmaalla. Siirtymistä noOeutti- vat karjattomaan maatalouteen siirtyminen ja yleinen viljanviljelyn lisäänty- minen Lounais- ja Etelä-Suomessa, sekä sakolukuvaatimusten voimaantulo 1960- . luvulla. Rukiin tuotantomäärät ovat pysytelleet melko tasaisina jo pari vuosikymmentä. Ajoittain on tarvittu erityistoimia rukiinviljelyn kohentamiseksi ja tuotannon edistämiseksi omavaraisuuden edellyttämälle tasolle. Rukiin omavaraisuuden ylläpitäminen edellyttää n. 65 000 ha:n viljelyalaa ja. n. 160 milj0 kg:n kokonais- satoa vuodessa. Vehnäsatomme on viime vuosina vaihdellut 400-600 milj, kg:n välillä, josta syysvehnän osuus on ollut kolmannes. Edullisina satovuosina on vehnän osalla ylitetty omavaraisuustaso, ja tällöin syntyy aina keskustelua viljan laadusta. Syysvehnän valkuaisen laatu on heikompi kuin kevätvehnän ja ylituotantotilan- teessa tuotantoa pyritään ohjaamaan kevätvehnään. Viljelijän kannalta tilanne on kuitenkin syysvehnää puoltava l koska meillä ei laatumaksutapa huomioi valku- aista. Syysvehnä on kevätvehnää satoisampi ja lisäksi siitä aikaisin tuleen- tuvana saadaan varmemmin sakoluvultaan korkealuokkaista. Viime vuosien perus- teella syysvehnää voitaneen pitää kevätvehnää viljelyvarmempana Etelä-Suomen oloissa. Syysviljojen viljelyyn liittyy kuitenkin melkoinen määrä erilaisia riskiteki- jöitä. Suomen oloissa syyskylvöisten kasvien talvehtimisominaisuudet ja talvi- kauden riskitekijöistä selviäminen ratkaisevat syysviljojen käytännön viljely- arvon. Maatalouden tutkimuskeskuksen kasvinjalostuslaitoksella on ollut eri syys- viljalajeja vertaileva koe vuodesta 1965 lähtien. Tutkittavina viljalajeina Ovat olleet ruis, syysvehnä, ruisvehnä ja syysohra. Lajien välisiä eroja on vertailtu talvehtimisominaisuuksien, viljelysteknisten- sekä eräiden sadon laatutekijöiden suhteen. Täyfl'in tutkimuksen ensimmäisessä osassa tarkastellaan syysviljojen viljelyyn liittyviä kysymyksiä kirjallisuustiedon perusteella. Tutkimuksen toisessa osassa esitetään koetuloksia syysviljojen lajivertailukokeesta Jokioisissa vuosina 1966-1977. 1. KIRJALLISUUSKATSAUS 1.1. Syysviljojen viljelyn levinnäisyys ja laajuus Suomessa viljellään syysviljoina ruista (Secale cereale) ja syysvehnää (Triticum aestivum). Koetarkoituksessa on kylvetty myös ohran, kauran ja ruisvehnän syys muotoja Syysruis menestyy lähes koko maassa ja useimmilla maalajeilla. Se on kasvu. paikkaan ja lannoitukseen nähden vaatimaton ja antaa syysvehnään nähden satoa tasaisemmin, jopa niin, että heikoissa talvehtimisoloissa syysrukiin keskimqä- räinen satotaso voi kilpailla syysvehnän kanssa. Varsinaisella syysvehnän vil- jelyalueella rukiin satotaso muodostuu syysvehnää heikommaksi. Syysvehnän viljely on keskittynyt jo alunperin Etelä- ja Lounais-Suomeen, sillä syysvehnä on kasvupaikkansa suhteen vaativampi kuin ruis. Syysvehnä menestyy hyvin vain tietyillä ilmastollisesti edullisilla alueilla ja tietyillä maa- lajeilla. Tärkein syysvehnän viljelyä rajoittava tekijä on ollut heikko talven- kestävyys. Uusien, talvenkestävämpien syysvehnälajikkeiden viljelyyn tulo- sekä talvehtimista parantavien kemikaalien käyttömahdollisuus ovat lisän- neet syysvehnän viljelyalaa. Parantuneet viljelymahdollisuudet ovat lisänneet' syysvehnän viljelyhalukkuutta perinteisillä alueilla Etelä- ja Lounais-Suomessa, mutta ei sanottavasti tämän alueen ulkopuolella. Ohran syysmuotoa ei Suomessa ole toistaiseksi mahdollista taloudellisesti 'kannattavasti viljellä, mutta koko Eurooppaa ajatellen on syysohran viljelyn laajentuminen ollut eräs suurimmista muutoksista viljelyoloissa viime vuosina.. Syysohran varsinaista viljelyaluetta on Keski- ja Etelä-Eurooppa. .Esimer- kiksi DDR:ssä syyskylvöisten ohralajikkeiden osuus on noin puolet koko ohra- alasta ja myös Ranskassa on 40 % syyslajikkeiden hallussa eli yli miljoona pel- tohehtaaria. Syysohra yleistyy jatkuvasti, koska se on tuntuvasti kevätohria satoisampi. Viime vuosina on syysohrastakin tullut viljelyyn kaksitahoisia jalosteita erityisesti Englannissa. Syysohraa on menestyksekkäästi viljelty myös Tanskassa ja Etelä-Ruotsissa. Härmätautien edistäjänä on syysohran viljelyä kuitenkin osittain rajoitettu näissä maissa. Ominaisuudet, joiden perusteella syysohra on vallannut alaa kevätkylvöi - seltä muodolta„ ovat lähinnä satoisuus, aikaisuus ja kestävyys kevätkesän kui- vuutta vastaan. Näin siis alueilla, joilla talvehtiminen ei ole ratkaiseva kasvin menestymiselle. Maapallolla viljellään ruisvehnää yli 400 000 ha:lla erilaisissa olosuh- teissa (HULSE & SPURGEON 1974) . Yleisesti ruisvehnän sopeutuvuus on parempi kuin vehnän. Se menestyy alhaisemmissa lämpötiloissa, sietää paremmin happa- muutta ja kestää paremmin alkukesän kuivuutta kuin vehnä. Ruisvehnää voidaan viljellä alueilla, missä vehnä ei ruostetautien vuoksi menesty. Ruisvehnä on kaupallisessa tuotannossa mm:ssa Unkarissa (yli 70 000 ha), Neuvostoliitossa, Kiinassa, Espanjassa, Yhdysvalloissa ja Meksikossa (ZILLIMSKY 1974). 1.2. Syysviljojen satotaso Maamme korkeimmat hehtaarisadot saadaan useimmiten syysvehnästä. Tosin syysvehnän satotason vuosivaihtelu on viljoistamme suurimpia tai jopa suurin. Huomattavan heikoksi syysvehnäsato on jaanyt vuosina 1962, 1966 ja 1974 jopa niin alhaiseksi, että voidaan puhua osittaisesta kadosta. (MUKULA ja RANTANEN 1976). Toinen syysviljamme ruis, ei ole pystynyt satotasossa kilpailemaan muiden viljojen kanssa useampivuotisissa vertailuissa, huolimatta rukiin viljelyvar- muudesta satotason suhteen. Rukiin viljelyn voimaperäistyminen ja uusien satoi- sien ja lujakortisten lajikkeiden viljelyyn tulo ovat nostamassa satotasoa. Kasvinjalostajilla lienee suurimmat mahdollisuudet satotason kohottamiseen juuri syysrukiilla. Täten rukiin ja kevätviljojen satoero saattaa tulevaisuu- dessa kaventua ja rukiin kilpailukyky muihin viljoihin nähden parantua. 5 Myös syysohra antaa suurempia satoja kuin vastaava kevätmuoto, vielä niinkin pohjoisessa kuin Tanskassa ja Etelä-Ruotsissa. Suomessa syysohraa on vielä toistaiseksi viljelty vain koetarkoituksessa. Ruisvehnä on Meksikossa, Kaliforniassa ja Kanadassa monilla koepaikoilla tuottanut satoa selvästi paremmin kuin paras vehnä (GUSTAFSOM 1974). Cimmy- tissä Meksikossa on sadon määrän suhteen päästy aivan huippuvehnien tasolle. Epäedullisissa oloissa ruisvehnä sopeutuvampana yleensä voittaa vehnän (HULSE & SPURGEON 1974). 1.3. Syysviljojen menestymiseen vaikuttavat tekijät 1.3.1. Talvikauden aikaiset riskitekijät Syysviljojen heikko talvehtiminen aiheuttaa Suomessa vuosittain suuria taloudellisia tappioita viljelijöille. Talvehtimista heikentävät ilmastote- kijät sekä talvituhosienet, joiden esiintyminen ja runsaus on niinikään usein säätekijöistä riippuvaa. Talvehtimisen varmistamiseksi on tärkeää mahdollisim- man kestävien lajien ja lajikkeiden viljely. Talvenkestävyyttä voidaan jossain määrin parantaa myös viljelyteknisin keinoin. 1.3.1.1. Fysiogeeniset tekijät 1.3.1.1.1. Pakkanen Pakkanen ei useinkaan ole suoranaisesti syypää syysviljojen huonoon tal- vehtimiseen, sillä lumipeite suojaa kasveja tehokkaasti paleltumisvaurioilta. Esimerkiksi ruis selviää 15-200 C:n pakkasista ilman lumipeitettä, jos lumeton kylmäkausi ei ole kovin pitkä (POHJANHEIMO 1959, YLIMÄKI 1962). Pakkanen saat- taa kuitenkin välillisesti aiheuttaa kasvin kuolemisen kuivuuteen. Kasvi ei pysty imemään jäätyneestä maasta vettä, mutta kuitenkin haihduttaa runsaasti, varsinkin aurinkoisilla ja tuulisilla kevätilmoilla (YLIMÄKI 1955). Suoritetuissa pakkasenkestävyystutkimuksissa on yleisesti käynyt ilmi, että syysvehnä ei ole aivan yhtä kestävä kuin syysruis. On myös havaittu, että syysvelmän juurien pakkasenkestävyys on huomattavasti heikompi kuin lehtien ja versojen. Kasvien juurien lämpötila on suunnilleen sama kuin maanpinnan. Juuret kuuluvat kasvien paldcasvaurioille arimpiin osiin ja ne paieltuvat -3 -8 C:ssa (SMITH 1962). Msaperän lämpötilavaihtelu lumen alla on todettu pieneksi (SMITH 1962). Pakkasenkestämden ero tulee rasituksen kasvaessa ensinnä ja selvimmin esille juurien vaurioitumisessa. Ruis muodostaa nopeammin ja varmemmin uusia juuria ja juurihaaroja kuin syysvehnä osittain juuria vaurioittaneen pakkas- rasituksen jälkeen (JAMALAINEN 1958, POHJANHEIMO 1959). GUSTA 8, FOWLER (1977) ovat tutkimuksissaan todenneet, että kasvikudoksen tuho on riippuvainen rasituksen kestoajasta, sillä vaurioita tapahtuu myös jäätyneessä tilassa eikä ainoastaan jäätymis- ja sulamisvaiheessa. He ovat myös havainneet eri lajikkeiden reagoivan eri tavalla kylmyysrasitukseen, vaikka ko, lajikkeet edustavat samaa kylmänkestävyystasoa. 1.3.1.1.2. Lumipeite Paikalliskoetoimiston koetulosten (MARJAMEN 1975) mukaan lumen paksuuden ollessa huhtikuun 15 pv:nä 0 cm (maa paljas), on satomäärä muodostunut melko korkeaksi. Kun lumen määrä suureni, heikkeni sato 10 cm:n lumen paksuuteen saakka jonka jälkeen sato jälleen aina 31 cm:n saakka lisääntyi. Kun lumen paksuus 15.4. ylitti 32 cm, aleni satomäärä erittäin jyrkästi ja lumen paksuu- den ollessa yli 45 cm, on sato heikko tai on odotettavissa kato. Lumipeitekokeissa on ilmennyt selvästi lumen kasveja suojaava vaikutus pak- kasta, roustetta sekä vesi- ja jäävaurioita vastaan. Lumen tiheyden kasvaessa kevättä kohti ja kasvien karaistuneisuuden samalla vähentyessä, kasvit ihapen puutteessa ja vilkastuneen hengityksen sivutuloksena syntyneen hiilidioksidin ylimäärästä kärsien heikentyvät ja tulevat erityisen alttiiksi talvituhosienille (YLIM2N:I 1962). Roudan paksuus ja maanpinnan lämpötila riippuvat ratkaisevasti lumipeit- teen paksuudesta. Lumipeitteen lisäksi sen kesto vaikuttaa kasvien talvehtimiseen. Talvehtiminen onnistuu parhaiten, kun lumipeite pysyy keväällä maassa suhteel- lisen myöhään. Myös lumen rakenteella on merkitystä. Vanha, tiiviiksi painu- nut lumi on huonompi lämmöneristäjä kuin alkutalven löyhä lumi (YLIMÄKI 1962). 1.3.1.1.3. Routa ja rouste Maan routaantumista pidetään takeena siitä, että edellytykset talvituho- sienten leviämiselle talvehtivassa kasvustossa lumipeitteen alla ovat vähäiset (TEITTINEN 1960, YLIMÄKI 1962). Turvallisen routakerroksen vahvuus ei kui- tenkaan liene kovin syvä, ehkä vain 15-20 cm. Syvempää routaa onkin yleensä pidettävä haitallisena mm, se saattaa maan vettä läpäisemättömäksi ja viiväs- tyttää kasvukauden alkua keväällä. Syvän roudan haitallisuus talvehtiville kasveille ilmenee erittäin selvänä silloin, kun lumipeite häviää paljon ai- kaisemmin kuin routa; sulamisvedet joutuvat kulkemaan pois maanpintaa pitkin (TEITTINEN 1960). Talvehtivien kasvien kannalta TEITTISEN (1960) mukaan tuntuisi tilanne olevan paras silloin, kun routa sulaa samanaikaisesti tai vain hiukan myöhem- min kuin lumi. Tämän edellytyksenä näyttäisi olevan, että roudan vahvuus on pienempi kuin lumipeitteen. Roustevauriot aiheutuvat jäänmuodostuksesta maan pintakerroksissa. Jää kohottaa maata ja katko° kasvin juuria. Eniten tätä ilmiötä esiintyy elo- peräisillä mailla sekä hiesu- ja hienohietamailla ja vähälumisilla alueilla. Eri syysviljojen välillä ei liene merkittävästi rousteenkestävyyseroja (HÄNNINEN ja JAMALAINEN 1968). Rouste= ja routavauriot ovat yleensä suurimmat keväällä, kun aurinko sulattaa maan pintakerroksen ja yöpakkaset jäädyttävät sen uudelleen. Lämpötilan muutos aiheuttaa tällöin maanpinnan liikehtimistä, tämä puolestaan aiheuttaa venytystä ja katkeilemista juurissa. Rouste, joka keväällä lumen sulettua nostaa oraita juurineen maasta, on runsainta kasvuston muista syistä harventuneissa kohdissa (PESOLA 1953). 1.3.1.1.4. Jääpeite (jääpolte) Pahimmat jääpoltevauriot syntyvät, kun maan routaannuttua pysyvästi ilma . lämpenee ja sataa vettä, joka kerääntyy ja jäätyy painanteisiin. Tiivis jää- peite estää kasvien hapensaantia, jolloin kasvi tukehtuu. Tiivis jää tukehduttaa kasvit helpommin kuin sohjosta muodostunut huokoinen jaa (HUOKUNA 1958, ANDREWS ja POMERY 1975). Vähälumisilla alueilla jää- poltteen aiheuttamat vauriot ovat merkityksellisempiä kuin runsaslumisilla seuduilla (IUKULA ym 1976). ANDREWS ja POMERY (1975) ovat tutkimuksissaan todenneet seuraavaa: Kun kasvi oli vain osittain jääpeitteen alla, se kesti paremmin kuin täysin jään alla oleva kasvusto. Jääpeitteen alla olevan kasvin kudoksiin akkumuloituu hiilidioksidia, joka näyttää olevan eräs kasvin heikentyneen talvenkestävyyden syy. Lyhytaikaiset jääpeitteet ja tästä johtuvat kasvien kuolemat aiheutuvat siitä, että tapahtuu nopea kyImänkestävyyden muutos, jolloin kasvi rasittuu liikaa, eikä tuhon aiheuttajana ole yksinomaan alhainen lämpötila. 1.3.1.1.5. Vesipeite Seisova vesi tuhoaa hyvin herkästi keväällä talvilevosta heräävät kasvit. Vesipeitteen kestävyydessä on havaittu lajien ja lajikkeiden välisiä eroja. Rukiin on todettu kestävän merkittävästi paremmin veden alle joutumista kuin syysvehnän (JAMAINEN 1958, POHJANHEIMO 1959). Kun kasvit joutuvat olemaan pitemmän aikaa veden kyllästämässä maassa ne tukehtuvat ja niissä tapahtuu "käyminen" tai ne tukehtuvat pintavesien alla (JAMALAINEN 1956). Vesipeitteen oraita rasittava vaikutus kasvaa nopeasti veden lämpötilan noustessa (POHJANHEIMO 1959). - 9 - 1.3.1.1.6. Fysiologinen kuivuus Keväällä lumen sulamisen jälkeen tuuliset säät haihduttavat oraista vettä. Kun juuret ovat routaantuneessa maassa ne eivät pysty korvaamaan menetettyä vettä ja kasvit kärsivät. Ruis selviää tällaisissakin olosuhteissa paremmin kuin syys- vehnälPESOLA 1953, TEITTINEN 1960). 1.3.1.1.7. Karaistuminen Kasvin karaistumisen edellytyksiä ovat lyhyt Päivä, suhteelisen runsas valo- määrä, alhainen maaperän ja kasvien kosteus sekä näihin liittyvänä suhteellisen alhaiset lämpötilat. Parantuneilla valoisuussuhteilla keväällä lumen sulamisen jälkeen on oraita karkaiseva vaikutus, joka parantaa oraiden kylmänkestävyyttä (POHJAKALLIO ym. 1962). 1.3.1.1.8. Lämpötila Syyskuun keskilämpötilalla voisi ajatella olevan vaikutusta kahukärpästuhojen suuruuteen, mutta koetulosten perusteella vaikuttaa siltä, ettei tällä ole suurta merkitystä. Koetulosten mukaan saatiin sitä suurempi sato, mitä myöhemmin vuoro- kauden keskilämpötila laski 10o C:een. Kevään sääoloista todetaan, että mitä korkeampi huhtikuun keskilämpötila on, sen heikompi satotulos (MARJANEN 1975). Lämpötila lumen alla kohoaa aurinkoisina päivinä useita asteita. Pakkas:- säällä se on vain muutamia pakkasasteita, useasti varsinkin keväällä, jopa useita asteita 0-asteen yläpuolella. Lämpötilan kohotessa kasvien karaistuneisuus vähenee ja talven heikentäminä ne ovat alttiimpia sienten tuhoille (MUELÄ 1976). 1.3.1.1.9. Juurien venytyskestävyys KOKKOSEN (1927) suorittamien kokeiden mukaan ruislajikkeiden talvehtimiskyky on suorassa suhteessa niiden juurien venyvyyteen siten, että talvenkestävällä lajikkeella on erittäin venyvät ja kestävät juuret ja päinvastoin. Tehtyjen havaintojen mukaan ovat rehevien oraiden juuret vähemmän venyviä kuin matalakasvuisten oraiden. Kasvukauden kuluessa juurten lujuus kasvaa ja on suurin rukiin kypsymisaikaan. Saman juuren eri osissa on lujuus kaikkina kehi- tyskausina suurin yläosassa ja pienenee juuren kärkeä kohti (KOKKONEN 1927). 1.3.1.1.10. Kehitysaste Syksyllä eri kehitysasteille ehtineet syysviljan oraat kestävät talven fysio- geenisten tekijäin vaikutusta eri tavoin. Erot perustuvat kasvien fysiologisen resistenssin erilaisuuteen (JAMALAINEN 1961). Syysvehnä ei ole yhtä arka myöhäiselle kylvölle kuin syysruis, koska hentokin syysvehnän oras kestää syysruista paremmin kevätrousteen vaikutusta. Sellaisina vuosina, jolloin lumihometta on esiintynyt on sitä runsaimmin rehevissä oraissa (VALLE 1958). Heikoksi jäänyt oras kärsii huomattavasti myös seuraavan kevään kuivuudesta (KöYLIJÄRVI 1975). Hyviä tuloksia on saatu oraitten niittämisellä syksyllä niiden kasvun päätyt- tyä. Oraat ovat niitettyinä säilyneet täysin puhtainatuhosienistä (ISOTALO ja VOGEL 1962). 1.3.1.2. Patogeeniset tekijät Talvituhosienet ovat useasti ensisijaisena syynä syysviljojen oraiden tuhou- tumiseen talven aikana. Talvituhosienien esiintymisen runsauteen vaikuttavat säätekijät ovat: maan vähäinen routaantuminen, runsas lumipeite ja sen hidas su- laminen keväällä. Näiden ns. talvituhosienien lämpötilavaatimukset ovat alhaiset, ne voivat kasvaa ja turmella kasveja jo silloin, kun lämpötila on 00 C-astetta tai muutamia asteita sen yläpuolella. TalvituhOsienet turmelevat lepotilassa ole- via kasveja syksyllä, sääsuhteiden mukaan myös talvella ja varsinkin keväällä ennen lumen sulamista sekä heti sen jälkeen. Syysviljoissa talvehtimisvåurioita aiheuttavat pääasiassa kolme sienitauteihin kuuluvaa sukua: lumihome (Fusarium nivale), pahkulahomeet (Typhula spp) sekä pohjolan pahkahome (Sclerotinia borealis). 1.3.1.2.1. Lumihome Runsaslumisilla alueilla talvivauriot johtuvat pääosin lumihomeen aiheutta- jista (Fusarium nivale, F.culmorum, F.avenaceum). Tärkein on Fusarium nivale. Lumihometta tavataan koko maassa. Lumihome voi kulkeutua peltoon siemenen mukana tai toinen mahdollisuus on, että oraat saastuvat maasta käsin. Lumihome tuhoaa helpommin muiden tekijöiden johdosta heikentyneitä oraita. Hyvin happanalla maa- perällä lumihome ei menesty. Siemenen peittaus edistää talvehtimista erittäin tehokkaasti. Peittauksen satoja parantava vaikutus johtui sekä syysruis- että syysvehnäkokeissa etupäässä orgaanisten elohopeavalmisteiden tehosta lumihomeeseen (JAMALAINEN 1962). Talvituhosienten torjuntaan käytetään myös kvintotseenivalmistetta (PCNB), joka levitetään kasvustoon juuri ennen pysyvän lumipeitteen tuloa_ Runsaslumisilla alueilla talvituhosienten torjunnalla saatu sadonlisäys on ollut rukiilla keskimäärin 30 %:n suuruinen (HÄNNINEN ja JAMALATNEN 1963). 1.3.1.2.2. Pahkulahomeet Suomessa tunnetaan pahkulahomelajit Typhula ishikariensis ja T. incarnata. Kummatkin lajit esiintyvät koko maassa ja kaikissa heinälajeissa. Typhula spp.- sienet tekevät toisinaan vahinkoa syysrukiille, mutta eivät siinä määrin kuin syysvehnälle (JAMALATNEN 1956). MARJASEN (1975) mukaan paikalliskokeissa esiintyi pääasiallisesti T.ishicarien- sista ja vähemmän T.incarnataa. STMOJOICT ( 1972) toteaa pahkulahomeiden aiheuttamien tuhojen viime vuosina Keski-Suomessa selvästi lisääntyneen, joskin tärkein talvituhosieni on ollut lumi- home. Lapin koeaseman pitkäaikaisissa syysruiskokeissa pahkulahomeiden aiheuttamat vauriot ovat jääneet yleensä vähäisiksi, siitä huolimatta, että ne ovat talvi- tuhosienistä yleisempiä (ISOTALO ja VOGEL 1962). - '12 - 1.3.1.2.3. Pohjolan pahkahome Maamme keski- ja pohjoisosissa esiintyy yleisesti talvituhon aiheuttajana pohjolan pahkahome (Sclerotinia horealis). Esiintymisrunsaus ja taudin leviä- , minen riippuvat sääoloista. S. borealis on pohjoinen, alhaiseen lämpötilaan sopeutunut laji. Sen sienirihmasto kasvaa jopa alle 0-5° C. Tautia on tavattu kaikissa heinälajeissa. Lajike-erot ovat huomattavia pohjolan pahkahomeen esiin- tymiselle ja suuret vuosivaihtelut tyypillisiä. Pitkäaikaisissa syysruiskokeissa Lapin koeasemalla suurinta tuhoa on aiheutta- nut pohjolan pahkahome (ISOTALO ja VOGEL 1962). Pohjolan pahkahome mainitaan eräänä talvituhojen aiheuttajana myös Keski-Suomessa, mutta tuhot ovat tällä alueella jo vähäisiä. 1.3.2. Viljelytekniset toimenpiteet 1.3.2.1. Esikasvi Syysviljojen paikka viljelykierrossa on perinteisesti ollut kesannon tai nurmen jälkeen. Kesannointi on vähentynyt kuten myös nurmen ala syysviljojen viljely - alueella. Syysviljat kylvetään nykyisin itsensä, aikaisen kevätviljan tai palko- kasvin jälkeen. Seurauksena on nähtävissä heikosti onnistuneet syysviljakasvustot tai pahimmassa tapauksessa syyskylvöt ovat jääneet tekemättä. Esikasvin vaikutus näkyy paitsi kylvön onnistumisessa myös kasvitautien saastuttamana kasvustona. Yksipuolisessa viljakierrossa talvehtiminen voi vaarantua tuhosienille otollisen talven sattuessa. Juurimatojen on todettu vahingoittaneen nurmirikkoon aikaisin kylvettyjen syysviljojen oraita, mahdollisesti myös muut tuhoeläimet heikentävät tällöin syys- viljojen talvehtimista. Syysviljojen kylvöalojen varmistamiseksi myös kosteina ja pitkinä kasvukausina tulisi löytää uusia esikasvivaihtoehtoja nykyisen tilanteen korjaamiseksi. Esi- kasvin tulee mahdollistaa riittävän aikainen syyskylvö, hyvä kylvöalusta ja omata korkea esikasviarvo. Kesannon viherlannoituksesta esiin. Persian apilalla tai rehurapsia käyttäen on saatu hyviä tuloksia. -13- 1.3.2.2. Muokkaus Viljelijällä on mahdollisuuksia varmistaa syysviljojen menestymistä huolehti- malla edulliset kasvuolot viljeltäville kasveille. Nämä toimenpiteet alkavat viljelylohkovalinnasta ja kasvualustan kunnostamisesta eli muokkauksesta. Muok- lwstoimenpiteillä tulisi saada aikaan tasainen, sopivan karkearakenteinen ja riit- ~ syvä muokkauskerros. Edellisen kasvuston jätteet kuin myös rikkakasvien hivitys on suoritettava huolella. Kesantomaiden muokkaus syksyllä sateiden jäl- knam on yleensä hankalaa, varsinkin jos kesantoa ei ole kynnetty keskikesällä. LARPES (1968) on kokeissaan todennut, että syväkyntö on ollut syysviljoille eduksi sen vuoksi, että maan pintakerrosten liika vesi on päässyt hyvin poistumaan. ./väkynnöllä voidaan myös tyvitautien saastuttamat kasvuston jätteet mullata niin syvälle, ettei uusilla °rallia ole saastuntavaaraa. 1.3.2.3. Kylvöaika Paikalliskoetoimiston kylvöaikakokeiden mukaan (MARJANEN 1975) syysrukiin aikaisella kylvöllä on ollut suhteellisen pieni alentava vaikutus satomäärään. El.okuun alkupäivinä suoritetuista kylvöistä on saatu 8-10 % keskimääräinen sato- tappio. Syysrukiin edullisin kylvöaika koko maassa on ollut 25. -27.8. Rukiin kvlvön jäädessä syyskuun puolelle sato alkaa vähentyä jo syyskuun alkupäivistä lähtien, mutta väheneminen voimistuu syyskuun 8.-10. päivien tienoilla. Koetulokset osoittavat (MARJANEN 1975) että aikaiset kylvöt ovat antaneåt syysvehnällä perin heikkoja satoja samoinkuin liian myöhään kylvetyt kasvuotot. lajike-eroja esiintyy. Paras keskimääräinen kylvöaika on syyskuun puolella; Va- halla ja Varmalla 4.-5.9. ja Linnalla ja Elolla 7.-9.9. - 14 - Syysvehnää voidaan hyvin kylvää samanaikaisesti rukiin kanssa. Syysvehnän sadot ovat olleet yhtä hyviä myös syyskuun ensimmäisen viikon kylvöissä (YLLÖ 19692 KÖYLLFARVI 1975). Kylvön siirtyminen syyskuun puoliväliin merkitsee sadon alen- tumista keskimäärin 10 %. Myöhäisten kylvöjen kylvötiheyttä tulisi lisätä ainakin 20 % (KÖYLWARVI 1975). 1.3.2.4. Lannoitus Lannoituksen vaikutus talvehtimiseen riippuu maan ravinnetilanteesta. Ravin- teista fosfori ja kalium edistävät talvenkestävyyden kehittymistä. Mumina suoritetuissa tutkimuksissa on voitu todeta myös typenlisäyksen paran- tavan talvenkestävyyttä silloin, kun maassa on typpivajausta. Myöhäinen tai liian runsas typpilannoitus sen sijaan lisää kasvin kasvua, eikä talvehtimisen edelly- tystä, kasvun pysähtymistä saavuteta. Tällöin assimilaation tuotteet fruktoosi ja glukoosi käytetään vain kasvuun eikä talvehtimisen kannalta tärkeäksi vara- ravinnoksi. Heinäkasvien jälkikasvukykyvyn. ja talvehtimisen edellytyksenä on riittävät. vararavintovarastot. Yleensä edullisin vaikutus rukiin satoon on ollut jaetulla N-lannoituksella, josta 1/3 annetaan syksyllä kylvön yhteydessä ja 2/3 keväällä. Kesantoon kyl- vettäessä kaikki typpi voidaan antaa vasta keväällä (LALLUKKA ja JOKINEN 1978). Tulos on ollut rukiilla ja syysvehnällä samansuuntainen. 1.3.3. Tuhohyönteiset 1.3.3.1. Kahukärpänen Pääasiallisin syysviljojen talvehtimiseen vaikuttava tuhohyönteinen on kahu- kärpänen (Oscinella frit). Kahukärpäscn toukka vioittaa syysviljojen °raita tuhoa- malla sydänlehdan. Useat tutkijat ovat maininneet kahukärpäsen tuhon aiheuttami- sen rajaksi +100 C, jonka jälkeen kahukärpäsen muniminen lakkaa. Syysviljoilla tuho on yleensä sitä suurempi; mitä aikaisemmasta kylvöstä on kysymys. Kylvö 30 20 10 -u-ki 5.9 50% 0 K 40 \\ P P+K \‘, 1‘ k ' 11 18.8 26.8 11 15 elokuun 16 pv:nä näyttää olleen selvästi liian aikainen; kun kylvö tehtiin elokuun lopulla, kahukärpästorjunnalla ei ollut enää.vaikutusta (KöYLIJÄRVI 1975). Kahu- kärpästuhojen estämiseksi varhaiskylvöissä oraat voidaan käsitellä parationilla yhteen tai useampaan kertaan (kuvat 1 ja 2). KUVA 1 Kylvöajan vaikutus kahukärpäsen esiintymiseen Lounais-Suomessa rukiilla (MUKULA ym. 1976). 0=KÄS EMMI P=PARATIONI K=KVINTOT P+K=PARATIONI JA KVINTOTSELM r,) LOE tI -dt,itni'd1/4 KUM2. Kahukärpästen vioitus- syyårukiin oraissa (MUKULA ym. 1976). 1.3.4. Mäalaji SavimaaIla voidaan tUottaa suurempia ja parempilaatuisia syysvehnäsatoja. kuin hietamaalla ja talvehtiminen savimaalla on varmempaa (kuvat 3 ja 4). TALVITIE ja KONSALA (1'71) toteavat, että syysvehnän viljely tulisi rajoittaa savimaalle. Syysvehnien talvitUhot hietamaalla olivat merkittävästi suurempia kuin savimaalla, eroa oli n. 14. %-yksikköä. Tuhon aiheuttajina olivat pääasiassa talvituhosienet. Kvintotseenin käyttö talvituhosienten torjunnassa näyttää hietamaalla tarpeelli- selta. Myös savimaalla kvintotseenilla voidaa varmistaa talvehtimista. Routa- ja roustevaurioita esiintyy pääasiassa turve-, multa-, hiesu- ja hieno- hietamailla. Myös suoviljelyksillä esiintyy runnasti roustetta (POHJANHEIMO 1959, BLOMQVIST 1970, SIMOJOKI 1972). - 17 - KUVA 3. Syysvehnien keskimääräiset sadot savi- ja hietamaalla Tikkurilassa (TALVITIE ja KOMSALA 1971). KUVA 4. Syysvehnälajikkeiden talvituhot savi- ja hietamaalla Tikkurilassa keskim. 1967-71 (TALVITIE ja KOMSALA 1971). Ruis ei ole yhtä vaativa manlajin suhteen kuin syysvehnä. Niinpä ruista voidaan menestyksellisesti viljellä miltei koko viljanviljelyalueellamme. Maalajin mer- kitys tulee esille myös kasvitautien yhteydessä. Kasvitaudit viihtyvät eri tavoin erilaisilla maalajeilla. Hiesusavilla esimerkiksi saattaa ilmetä vaikeuksia syys vehnän viljelyssä pahkulahomesienien runsaan esiintymisen vuoksi (MEURMAN 1969). Keveillä maalajeilla kasvitautien esiintyminen on yleensä runsaanpaa. Happamuus on kasvutautien viihtyvyyttä rajoittava tekijä, tämä koskee erityisesti lumihometta. 1.3.5. Lajikkeet 1.3.5.1. Ruislajikkeet Tehokas keino talvehtimisvaurioiden torjumiseksi peltoviljelyksillä on mah- dollisimman hyvin tauteja kestävien lajikkeiden viljely. Talvenkestävyyden lisäksi syysviljojen lajikevalinnassa on kiinnitettävä huomiota korrenlujuuteen, tähkä- idännänkestävyyteen ja satoisuuteen (taulukko 1). Taulukko 1. Syysrukiin viljelyominaisuuksien keskiarvoja vv. 1970-77 MTTK:n lajikekokeiden vuosiyhdistelmän mukaan Lajike Vyö- Kasvu- Korren- Lako- Talvi- Valk. Sako- Keskisato hyke aika vrk pituus cm % tuho % . luku (Toivo kg/ha=100) Toivo 341 137 71 12 15.3 156 3580 Aitta I-II 346 130 48 13 12.9 127 101 Ensi II-III 343 137 67 10 15.0 163 91 Hjan Jussi I-TII 344 129 42 11 13.4 150 99 Kelpo 1-111 344 132 51 11 13.5 128 105 Sampo II-III 349 140 67 12 14.2 171 99 Voima I-II 344 131 61 16 14.0 140 107 Kotimaiset ruisjalosteet ovat oloissamme kestävimpiä. Ensi-ruis on talven- kestävin, joskin korreltaan ja ominaissatoisuudeltaan heikohko. Toivo on miltei. yhtä hyvä talvenkestävyydeltään, mutta alkaa kuitenkin väistyä uudempien lajik- keiden tieltä (taulukko 2). Suosituin ja satoisin ruislajikkeemme on isojyväi- nen ja suhteellisen lujakortinen Voima. Ruotsalaiset lyhytkortiset lajikkeet Värne, Kuningas II ja Otello ovat talven- kestävyydeltään verraten heikkoja, eivätkä sovi oloihimme aivan eteläistä rannikko- aluetta ja Ahvenanmaata lukuunottamatta. - 19 - Lajike-erot talvehtimisessa ovat niin suuria, että huonoissa olosuhteissa heikkokortiset, mutta talvenkestävät lajikkeet yltävät samansuuruisiin satoi- hin useiden satoisimpien jalosteiden kanssa. Kestävimpiä talvituhosieniä vas- taan ovat suomalaiset lajikkeet Ensi ja Toivo (SIMOJOKI ja TAKALA 1967). Taulukko 2. Tärkeimpien ruislajikkeiden viljelylaajuudet 1976, 1970 9 1965 ja 1960 (ANON: 1977 b) 1976 1970 1965 1960 Lajike Koko maa H-L Koko maa H-L Koko maa Koko maa Voima 37.0 maat.k. 34.9 7.9 maat.k. 12.4 hal Toivo 16.4 30.2 21.1 27.1 18.3 18.4 Pekka 14.5 9.3 23.8 27.4 22.4 17.6 Ensi 11.0 7.0 16.8 11.8 16.6 18,2 Visa 1.9 2.6 1.8 2.6 1.1 Maatiainen 1.9 0.0 3.4 1.4 5.5 7.8 Iljan Jussi 1.8 4.6 Sangaste 1.3 0.0 5.4 2.7 11.1 9.8 Sampo 1.1 0 Oiva 1.1 1.1 0.5 1.6 2.4 1.3.5.2. Syysvehnälajikkeet Syysvehnälajikkeista aikaisin ja laadultaan paras lajike on Vakka. Uusin kauppalajike Aura-syysvehnä on satoisin, hyvin talvenkestävä ja hyvälaatuinen. Nisun sakolukuominaisuudet ovat hyvät kuten myös korrenlujuus (taulukko 3). Taulukko 3. Syysvehnän viljelyominaisuuksien keskiarvoja vv. 1970-77 MTTK:n lajikekokeiden vuosiyhdistelmän mukaan Lajike Vyö- Kasvu- Korren- Lako- Talvi Valk. Sak» Keskisato hyke aika vrk pituus cm % tuho % luku (Vakka 1cg/ha=100) Vakka I-II 337 90 51 16 14.6 352 4260 Aura I-II 341 91 33 16 14.0 314 111 Linna I 346 105 37 16 14.4 287 105 Nisu I 343 90 38 18 14.3 334 105 Elo I-II 339 98 36 18 14.2 296 100 Jyvä I-II 340 90 34 17 14.3 330 102 20 - Syysvehnästä voidaan erottaa kaksi tyyppiä, joista toinen vaatii jäykkää maata talvehtiakseen ja toinen talvehtii hyvin myös keveillä mailla. Ensiksi mai- nittuun ryhmään kuuluvat Vakka ja siitä kehitetyt lajikkeet Jyvä ja Nisu. Jälkim- mäisessä ryhmässä ovat pitkäl'ortiset Elo ja Linna. Syysvehnälajikkeista on Vakka edelleen säilyttänyt valta-asemansa. Viljely- osuuttaan ovat lisänneet Nisu ja Aura. Väistyviä lajikkeita ovat olleet erityi- sesti Varma sekä osittain Elo ja Linna (taulukko 4). Taulukko 4. Tärkeimpien syysvehnälajikkeiden viljelyosuudet 1976, 1970, 1965, 1960 (ANON. 1977 b) 1976 1970 1965 1960 Lajike Koko maa H-L Koko maa H-L Koko maa Koko maa ' maat.k. maat.k. Vakka 63.4 /18.0 54.2 43.6 40.3 27.5 Nisu 17.9 34.0 7.9 19.8 - - Linna 8.4 6.0 10.1 7.6 0.6 - Elo 5.7 6.0 18.6 19.9 13.1 Varma 1.5 2.0 1.6 0.8 18.8 27.6 Jyvä. 0.8 0.0 1.7 1.3 - - Aura 0.2 0.0 - - - - 1.3.6. Perinnölliset ominaisuudet Syysviljat ovat luonnostaan yksivuotisia kasveja. Keväällä kylvettyinä ne kuitenkin kasvattavat vain lehtiruusuldeeen ja jotta ne saataisiin tuottamaan sa- toa ne vaativat vernalisoituakseen kylmäkäsittelyn, eteläiset lajikkeet lyhempiai- kaisen kuin pohjoiset lajikkeet (VARIS 1965). Talvenkestävyys on perinnöllinen lajikeominaisuus, joka vaihtelee voimakkaasti kasvilajeittain. Perinnöllisyystekijät ovat usein yhdistyneet kasvien aineen- vaihdunnallisiin eroihin siten, että herkästi talvituhoa kärsivillä kasvoilla on nopeampi aineenvaihdunta (SMITH 1962). Syyskaura ja -ohra ovat erittäin arkoja kasveja talvituhoille. Syysohran viljely tulee kyseeseen vasta Tanskan oloissa ja syyskaura vaatii vieläkin leudomman talven. -21 - Rukiin talvenkestävyyden perintötekijä on sitoutunut korrenpituutta säätele- vään tekijään. Lyhytkortiset lajikkeet talvehtivat yleensä selvästi pitkäkortisia heikommin. Ruis talvehtii oloissamme syysvehnää paremmin. Tämä johtuu paitsi siitä, että ruis selviää useista talven riskitekijöistä syysvehnää vähemmin vaurioin myös siitä, että ruis elpyy paremmin vioituksesta hyvän versoutumiskykynsä ansiosta (MUKULA ym. 1976). Morfologiset ominaisuudet ovat yleensä periytyviä ja siksi hyvin merkittäviä talvenkestävyydessä. Tärkeimpiä ominaisuuksia ovat: kasvutapa, lehtien ja varren anatomiset piirteet, juurien rakenne ja kasvun määrä. 1.3.7. Fysiologiset muutokset talvehtivilla kasveilla 1.3.7.1. Varastohiilihydraatit Juuren vararavinto on tärkeä varsinkin keväällä, jolloin uusi lehdistö aluksi kasvaa sen turvin. Pääsyynä heinäkasvien kuolemiseen lienee vararavinnon loppu- minen ennen uuden kasvun alkua. Tilanne lienee pahin silloin, kun lumipeite kes— 'tää kauan roudattomassa maassa, jolloin kasvi hengittää koko ajan kuluttaen soke- rivarastoja (ÄnäVÄIMEN 1976). Tärkein vararavinnon varastopaikka on varsi, erityisesti varren tyvi sekä jon- kin verran juuristo. Heinillä pääasialliset vararavintoaineet ovat vesiliukoiset hiilihydraatit. Näitä ovat monosakkariideihin kuuluvat glukoosi ja fruktoosi, disakkariideihin. kuuluva sakkaroosi sekä fruktosaani, joka on muodostunut fruktoosimolekyylistä ja pienestä määrästä glukoosimolekyylejä. Näistä fruktosaani on tärkein varas- tohiilihydraatti, sillä yksinkertaiset sokerit, joita ei tarvita kasvuun, kul- keutuvat varastopaikkoinin. Siellä ne muuttuvat varsinaisiksi varas toaineiksi pääasiassa fruktosaaneiksi.. - 92 - GREEN ja RAZLAFF (1974) toteavattutkittuaan syysvehnälajildceiden talven- kestävyyttä, että sokereiden määrä on hyvä tietää jo varhaisessa jalostusaineis- ton karsintavaiheessa. Heidän koeaineistonsa syysvehnälajikkeiden liukenevien sokereiden määrän vaikutus talvenkestävyyteen ei ole kuitenkaan tullut esille erityisen selvästi. 1.3.7.2. Rasvahapot Tutkimuksissa on todettu, että lipideissä erityisesti fosfolipideissä ta- pahtuu muutoksia kylmänkestävyystapahtuman aikana. Yleisesti on todettu, että tyydyttämättömien rasvahappojen osuus kasvissa lisääntyy alhaisissa lämpötiloissa. Fosfolipidien merkitys kylmänkestävyyteen oletettavasti perustuu siihen, että fos- folipidisynteesi on osa mempraanin muodostumistoiminnasta. On myös todettu, että korkea tyydyttämätön rasvahappokoostumus lisää mempraanin läpäisevyyttä, mikä vä- hentää solun sisäistä jäätymistodennäköisyyttä. Lisäksi DE LA ROCHE ym. (1972) ovat todenneet tutkimuksissaan mm. linoleenihapon lisääntyvän tietyissä alhaisis- sa lämpötiloissa ja että kylmänkestävyyden ja linoleenihapon määrän välillä on syysvehnällä positiivinen korrelaatio. Myöhemmin suorittamissaan kokeissa DE LA ROCHE ym (1975) toteavat käyttäessään perinnöllisesti erilaisia syysvehnälajikkeita kylmänkestävyyskokeissa, että lino- leenihapon määrä ei ole päätekijä kasvien kylmänkestävyyseroihin. WILLEMOT (1975) esittää, että kylmänkestävyysprosessi itse kiihottaa fosfoli- pidien synteesiä voimakkaasti. Fosfolipidien lisääntyminen ei johdu lämpötilasta, vaan koko kylmänkestävyystapahtumasta. 1.3.7.3. Proteiini Mn. nurmiheinillä (Lolium perenne) on todettu merkittävää lisäystä lehtien vapaiden aminohappojen määrässä talvehtimisen aikana. Pääasiassa lisäystä on ollutglutamiinin ja proliinin kohdalla.Olutamiini ja proliini aminohapot ovat, tyypillisiä juuren aineenvaihduntaan liittyvissä toiminnoissa. - 23 - Proliinilla ja muilla aminohapoilla on ilmeisesti solunelbraaneja suojaava vai- kutus alhaisissa lämpötiloissa (DRAPER 1975). DRAPER on todennut proteiineilla olevan samanlainen merkitys myös kasvien kuivuudenkestävyysprosessissa kuin tai- venkestävyydenkin suhteen. SMITH (1962) on kirjassaan esittänyt kaksi teoriaa miksi solu vaurioituu kun tapahtuu talvituho. Proteiinin saostumisteoria eli protoplasman konsentraatio 1:- sääntyy siihen pisteeseen saakka, jolloin proteiini ei voi enää hajaantua vaan saostuu. Tämä protoplasman koakuloituminen on palautumaton. Mekaaninen teoria 1. veden liikkeet solun sisällä aiheuttavat mekaanisia vaurioita. SMITH (1962) toteaa edelleen, että tietyt aminohapot yleensä lisääntyvät kun talvenkestävyys muuttuu ja tietyt vähenevät. KACPERSKA-PATACZ ym. (1977) esittävät myös, että kasvikudosten kylmänkestävyys on kytkeytynyt kahteen tekijään. Soluempraanien läpäisevyyden lisääntyminen mahdollistaa veden nopean poistumisen jaatymisprosessin aikana. Tiettyjen spesifisten, vesiliukoisten proteiinifraktioiden kerään- tyminen on kasvisolukoissa toinen tekijä, joka suojaa sytoplasmaa mempraanin sekundäärimuutoksia vastaan. 1.3.7.4. Vesiraäärä Kasvien talvehtimisedellytyksiin kuuluu, että vapaan veden määrä kasvissa alenee ja sidotun veden määrä lisääntyy, mutta kuitenkin niin, että kokonaisveden määrä vähenee (SMITH 1962). Vesimäärän vähenemisen myötä kasvin metabolinen aktiviteetti alenee, vettä hylkivät kolloidit lisääntyvät solussa ja osmoottisesti aktiiviset aineet keräy- tyvät vakuoleihin. - 24 : 1.3.7.5. Askorbiinihappo FEJER ym (1975) ovat todenneet, että askorbiinihapon määrän ja talvenkes- tävyyden välillä on positiivinen korrelaatio. Ko. tutkijaryhmä on myös esittä- nyt, että tätä voitaisiin käyttää jalostusaineisLon seulentaan aikaisessa vai- heesåa. Toisaalta he katsovat tutkimusten olevan kesken ja että vielä tarvitaan lisätutkimuksia askorbiinihapon suhteen. 1.4. Syysviljojen laatuominaisuuksia 1.4.1. Sakoluku Sakolukumenetelmällä mitataan tärkkelyksen kuntoa. Menetelmä perustuu amy , laasientsyymin tärkkelystä hajoittavaan vaikutukseen jauhon vesilietteessä. Meillä leipävehnän sakoluvun alaraja on 80. Ruista ei katsota kauppakuntoi- seksi, jos sakoluku on alle 65. Perushinta maksetaan 180-190 sakoluvun omaavalle vehnälle ja rukiilla vaatimus on 95-99. Sakoluku voi saavuttaa useiden satojen suuruisia lukuarvoja, joskaan yli 300:n menevillä arvoilla ei ole merkitystä laadun kannalta. Syysvehnien sakoluku on yleensä kevätvehnää parempi, mikä suurelta osalta jOh- tuu- syysvehnien aikaisemmasta ja kuivemmasta korjuuajankohdasta. Rukiin sakoluvut eivät nouse yhtä korkealle kuin vehnien (kuva 51. Rukiin tärkkelys on perinnölli- sesti erilaista kuin vehnien eivätkä rukiin käyttö- ja leivontamenetelmät edelly- tä yhtä korkeaa sakolukua kuin mitä vehniltä vaaditaan. 25 KUVA 5. Viljojen sakoluvut vuosina 1966-77 leipäviljaotannan mukaan (ANON. 1971 ja 1977 a) Sako luku 1966 1967 1968 1969 1970 1971 1972 1973 1974 1975 1976 1977 Sakoluku ilmaisee tärkkelyksen muutoksen mittauksen aikana; mitä vahvempaa tärkkelys on alunperin, ja mitä vähäisempi on entsyymiaktiivisuus, sitä voimak- kaammin jauhon tärkkelys liisteröityy ja sitä voimakkaammin se sitoo vettä. Tämä ilmenee sakeana lietteenä ja korkeana sakolukuna (KUUKANKORPI 1968). -26- 1.4.2. Proteiini 1.4.2.1. Raakavalkuainen Raakavalkuainen on jyvän typpeä sisältävä aineosa. Typpiyhdisteet toimivat kasvien rakennus ja vararavintoaineina. Jyvän eri osissa valkuaispitoisuus on hyvin erilainen (taulukko 5). Taulukko 5. Jyvän eri osien proteiinipitoisuudet (NEUMANN ja PELCHENKE 1954) Jyvän osa Pitoisuus-% Jyvän osa Pitoisuus-% Hedelmän kuori Pitkittäissolut Poikittaissolut Siemenkuori Aleuron kerros 7.5 4.4 14.0-23.0 19.5 29.0-38.0 Endospermi 8.5-14.2 11 n ulko-osa 16.t) II n sisäosa 7.9 Alkio 26.0 Kärkikarvat 7.8 Taulukko 6. Viljojen valkuaissisältö (ANON. 1978. Ref.nrohult & Sandegren 1954). Laji Kokonaisproteiini Eri ryhmien %-osuus kokonaisproteiinista %-kuivasta siem. Albumiinit Globuliinit Prolamiinit Gluteliinit Vehnä 10-15 3-5 6-10 40-50 30-40. Ohra 10-16 3-4 10-20 35-45 35-45 Kaura 8-14 1 10-15 15-20 65-70 Ruis 9-14 5-10 5-10 30-50 30-50 Albumiinit liukenevat veteen, lisäksi niille on tunnusomaista koaguloituminen lämmön vaikutuksesta, esim. vehnällä se alkaa 52° C:ssa. Vehnän albumiinin koos- tumus on melko heterogeeninen sillä siitä on onnistuttu eristämään 11 erilaista proteiinia (LINKO 1971). - 27 - Globuliinit eivät liikene veteen vaan neutraaliin suolaliuokseen. Muissa suhteissa globuliinit muistuttavat ominaisuuksiltaan albumiineja. Alkion ja aleuronin valkuaisaineista suurin osa on liukoisia albumiineja ja globuliineja (LINKO 1971). Prolamiinit ja gluteliinit ovat viljan pääproteiineja, jotka yhdessä veden ja suolan kanssa muodostavat sitkoaineen. Vehnän jyvä sisältää gluteliineja suunnil- leen prolamiinien verran; myös rakenteeltaan ne muistuttavat toisiaan (LINKO 1g71). Suomalaista vehnää on valkuaispitoisuudeltaan pidettävä erittäin hyvänä, jos proteiinipitoisuus on yli 13 %:n ja huonona, jos pitoisuus laskee alle 12 (SUOMELA 1965). Rukiilla valkuaispitoisuus ei ole yhtä merkityksellinen kuin vehnällä, sillä rukiin valkuainen ei taikinaa tehtäessä muodosta sitkoa. Ruisjauhon leipoutuvuus riippuu ensisijaisesti tärkkelyksen laadusta. Valkuaispitoisuus on lajikeominaisuus, johon lannoitus, maaperä, ilmasto ja muut ympäristötekijät vaikuttavat merkittävästi. Syysvehnien valkuaispitoisuus on yleensä kevätvehnien vastaavaa alhaisempi, koska kevätvehnien lyhemmän kasvukauden aikana ei jyvään ehdi muodostua niin runsaasti tärkkelystä kuin syysvebnien jyviin (kuva -6•) KUVA .6_. Leipäviljojen valkuaispitoisuudet vuosina 1966-1977 viljaotannan mukaan (ANON. 1971, 1977,a) Prot.% (57t0 , 16 15 14 15 12 11 10 g 1966 1967 1968 1969 1910 1971 1972 1973 1974 1975 1976 1977 - 23 - Viljelytekniikalla voidaan sadon valkuaispitoisuutta huomattavasti parantaa huolehtimalla siitä, että kasvilla on käytettävissä varsinkin jyvän muodostumis- vaiheessa riittävästi typpeä. Vaikka viljelytekniikka on suuresti kehittynyt, leipäviljojemme valkuaispitoisuus on viime vuosina laskenut. Tämä johtuu siitä, että pyritään vain sadon määrän kohottamiseen. Runsas typpilannoitus, rivilan- noitus ja sadetus lisäävät vegetatiivista kasvua ja satoa, mutta eivät lisää samassa suhteessa valkuaisen määrää. Lajikkeen satoisuUden ja valkuaispitoi- suuden välillä on yleensä selvä negatiivinen korrelaatio; viljelijä helposti valitsee lajikkeen, jossa on vähän valkuaista. Kaikesta huolimatta viljojemme valkuaispitoisuus on ollut eurooppalaisiin lajikkeisiin verrattuna sUhteellisnn korkea. Tämä on johtunut suurelta osin lajikevalikoimastamme sekä kasvuolois- tamme, jotka eivät ole otollisia runsaalle tärkkelyksen kehittymiselle. 1.4.2.2. Aminohapot Valkuainen on muodostunut aminohapoista, jotka ovat amino-(NH2) ja karbok- syyliryhmistä (COOH) koostuneita orgaanisia happoja. Proteiinisynteesiin osal- listuu 20 aminohappoa, joista 18 tavataan sitkon valkuaisaineissa. Aminohappojen määrä vaihtelee viljalla laji- ja lajikkeittain (taulukko 7). Viljoissa on kuitenkin valitettavan vähän biologisesti arvokasta metioniinia ja lysiiniä (kuva 7 ). Arginiinia, lysiiniä ja valinta esiintyy ennenkaikkea kuo- rikerroksissa, histidiiniä, leusiinia ja fenylalaniinia siemenvalkuaisessa. - 29 - -TaUlUkko.7. Våhnän öhran ja ruisvehhän proteiinipitoiSuus ja aMinohappd• koostumus (LARTER ym. 1968). T.aestivum (var. Manitou) H.vulgare (var. Conquest) Triticale Oman 6 strains) % Protein (dry basis) 12.2 12.1 12.9 % Amino Acid Asp 4.3 5.7 5.7 Thr 2.4 3.1 .3.2 Ser 3.5 4.0 4.0 Glu 32.5 26.2 27.2 Pro 10.6 9.2 9.5 Gly 3.9 4.5 4.4 Ala 3.1 4.2 4.2 Val 4.1 5.1 4.8 CY8 1.9 1.9 2.0 Met 1.8 1.8 1.2 Isoleu 3.4 4.6 3.7 Leu 6.5 6.9 6.8 Tyr 2.1 2.1 2.4 Phe 4.6 4.7 4.8 NH3 6.0 6.0 6.0 Lys _ 2.6 2.9 2.9 His 2.4 2.5 2.4 Arg 4.5 4.8 5.2 -30- KUVA:7:- Viljalaji.en ja -lajikkeiden aminohappokoostumus kasvinjalostuslai- toksen kokeissa v. 1970 (soija kirjallisuustiedon mukaan) (RAVANTTI 1974). g aninehappopli00 g raakavalkualsta 9 10 8919 ML- Erin- OMA '92LTA iA Wtua Lydial ?moniin! witint IocudJni Leuzihd.. • renylalacedini Argitzd • fin m m 11 tg 1.4 .11. 0 II Zr% 2. KORTULONSET 2.1. Syysviljojen menestymistä vertailevat kokeet Jokioisissa vuosina 1966-1977 Tutkimus pohjautuu Maatalouden tutkimuskeskuksen kasvinjalostuslaitoksella Jo- kioisissa, vuonna 1965 aloitettuun eri syysviljalajeja vertailevan kokeen tulok- siin. Syysviljalajien viljelyarvoon vaikuttavia tekijöitä on tutkittu neljällä viljalajilla: maassamme perinteellisesti viljellyillä rukiilla ja syysvehnällä sekä meillä ainakin toistaiseksi käytännön viljelyssä merkityksettömillä syys- ohralla ja ruisvehnällä. Ohran ja ruisvehnän sijOittamisella kokeeseen on halut- tu selvittää lähinnä niiden ominaisuudet nykyisellään kestää maamme talviolOsuh- teita sekä kasvukykyä ja versoutumista talvehtimisvaurioiden jälkeen. Syysviljojen viljelyarvoon ja viljelyvarmuuteen vaikuttaa ratkaiSevasti kasvien talvehtiminen. Tämän tutkimuksen koetulokset ja havainnot ovat tehty lähinnä tal- vehtimisen selvittämiseksi ja sadon laatu ym. tekijät on jätetty vähemmälle ana- lysoinnille. Tutkimuksessa olen koonnut yhteen vuosien 1966-1977 aikana kertyneet koe- ja analyysitulokset sekä suorittanut muutamia lähinnä rukiin ja syysvehnän välisiä Vertailuja. 2.2. Kokeiden suoritus 2.2.1. Koejärjestely Tutkimuskautena on eri syysviljalajeja vertaileva koe pysytellyt hyvin saman- tyyppisenä. Kokeessa on käytetty joka vuosi lohkoittain satunnaistettujen ruutu- jen menetelmää (Randomized Blocks). Koeruudun ala on ollut 10m2 ja kerranteita neljä. 2.2.2. Tutkimuslajit 2.2.2.1. Syysruis Syysruista kokeessa on edustanut Toivo-lajike. Toivo polveutuu risteytyksestä belgialainen Chambiner-ruis x maatiainen. Lajike on laskettu kauppaan vuonna 1931. 32 Toivo edustaa ruislajikkeita ko. tutkimuskautena melko hyvin, sillä sen viljely- osuus ruisalasta on pysytellyt noin viidenneksenä pitkään. Toivo on ns. vanhan... tyyppinen ruislajike eli pitkäkortinen ja pienijyvänen, mutta erittäin talven. kestävä. Tähkäidännänkestävyys on Toivon parhaita ominaisuuksia. Toivo ei ole erityisen satoisa ja korsikin on heikko. 2 . 2. 2 . 2 . Syysvehnä Kokeeseen on valittu syysvehnistä Jyvä-lajike, joka on Maatalouden tutkimus- keskuksen. kasvinjalostuslaitoksen vuonna 1965 kauppaanlaskema jaloste. Jyvä on Vakka-syysvehnästä (Varma x G 5/20 Kehra) valittu kaljutähkäinen linja. Jyvä on lyhyt- ja lujakortinen lajike, joka on Vakkaa myöhäisempi (MANNER &.RYHTÄ 1966). Jyvä on ollut uusin syysvehnälajike koesarjan alkaessa ja tällä selittynee Jyvän olemassaolo kokeessa. Jyvästä ei tullut koskaan erityisen suosittua laji- ketta, parhaimmillaankin sen viljelyosuus oli vain 2 % syysvehnän viljelyalasta. Jyvä pysyi kuitenkin suositeltavien syysvehnälajikkeiden luettelossa lähes koko tutkimus kauden. 2.2.2.3. Ruisvehnä Eräs kasvinjalostuksen kohde, johon muutaman vuosikymmenen ajan on kiinnitetty suuria toiveita, on ruisvehnä (Triticale). Se on keinollisesti aikaansaatu ris- teytymä rukiin (Secale cereale) ja vehnän (Triticum aestivum) välillä. PolY- ploidijalostus ja kolkisiinilla tapahtuva kahdentuminen ovat mahdollistaneet tämän keinotekoisen amfiploidin aikaansaamisen. Ruisvehnästä on aikaansaatu erilaisia tyyppejä. Uusi askel jalostuksessa oli tetraploidin vehnän käyttäminen risteytyksiin, jolloin saatiin heksaploidi ruis- vehnä. Aikaisemmin jalostustyö kohdistui 56-4cromosomiseen oktoploidiin syys- kylvöiseen ruisvehnään (MULTAMÄKI 1977). Tähän saakka pääasiallisesti kokeilluillo 8 x Triticaloille on tyypillistä mm:ssa voimakas tähkäidännänherkkyys, mutta myös korkea valkuaispitoisuus. Ylei- sesti uskotaan enemmän 6 x Triticalon mahdollisuuksiin (KIVI 1978). Kokeessa mukana ollut tyyppi on Maatalouden tutkimuskeskuksen knnvinjalontus- laitoksella suoritettu risteytys: Jo 0625 (Tilille 11, Sir x Svea I, Sv) x Olymain x Pekka. Ko. oktoploidi ruisvehnä ei ole ollut täysin pysyvä vaan sillä ilmenee paleu- tumista vehnän genotyypiksi. GUSTAFSON (1974) katsoo, että ruisvehnän oktoPloidi ei tule koskaan oleman viljelty ryhmä, mutta sillä on käyttöä geenien ja kromosomien siirtäjänä heksa- ploidlin vehnään. KIVI (1978) totena, että aneuploidina esiintyy yleisesti oktoploidissa Triticalessa jopa 35-42 %, heksaploidissa risteytymässä vain 3-11 %. 2.2.2.4. Syysohra Kokeeseen valittu syysohra Bore on ruotsalainen kauppalajike, jota viljel- lään Etelä-Ruotsissa, Kalmarissa ja Skonossa kevätlativuudesta kärsivillä alu- eilla. Toinen ruotsalainen syysohralajike Finnbull II on Lalvenkestävyydeltään Dore:1 heikompi, joten Dorea on pidettävä talvenkestävimpänä syysohralajikkeena. Dore-syysohra on laskettu kauppaan 1946. Lajikkeen jalostaja on Sveriges Ut1- desröroning, Sval8f. RisteytysvanhernmaL ovat hollantilainen Kr,_Insholt?Sn syys&ira ja saksalainen Pornmerslet Norland. Dors on 6-tahoinen rehuohralajike ja suhteelli- sen kestävä Etelä-Ruotsin oloissa (ELIASSON 1963). 2.2.3. Koeolosuhteet Jäljempänä esitettävät säätiedot pohjautuvat Jokioisten observatorion vuosina 1966-1977 keräämiin tietoihin (ANON. 1966-1977). - 34 - 2.2.3.1. Lämpöolot Tutkimuskauden keskimääräiset kuukausilämpötilat on esitetty liitteenä 1. Kuluneen kahdentoista koevuoden ajalle on sattunut toisistaan hyvin suuresti poikkeavia vuosia. Kasvukaudet 1969, 1972 ja 1973 olivat erittäin lämpimiä. Toisaalta kasvukaudet 1974, 1976 ja 1977 olivat keskimääräistä paljon viileämpiä. Talvikauden keskilämpötila on myös vaihdellut melkoisesti näinä vuosina. Vuosien 19669 1969 ja 1970 talvet olivat huomattavan kylmiä verrattuna ns. nor- maaliarvoon. Sensijaan vuosien 1973, 1974 ja 1975 keskitalvi oli poikkeukselli- sen leuto. Syysviljojen kannalta erityisen merkityksellisiä ovat lämpötilat kylvön jälkeen syksyllä sekä lumen sulamisen jälkeinen aika keväällä. Syyskylvöjen.jälkeinen aika on vuosina 1973 ja 1976 ollut melko viileä, kun taas vuosien 1967, 1974 ja 1975 kasvukauden loppu oli suhteellisen lämmin. Huhti- ja toukokuun keskilämpötilat ovat tutkimuskauden aikana vaihdelleet melko vähän. Lämpimimpiä keväitä on ollut vuosina 1968 ja 1975; sensijaan vii- leähköjä vuosina 19669 19679 1973 ja 1974. - 35 - Taulukko 8. Touko-, kesä-, heinä-, elo ja syyskuun pitkäaikaiset ja vuosien 1966-1977 keskiarvolämpötilat °C. .Vuosi Toukokuu Kesäkuu Heinäkuu Elokuu Syyskuu 1966 13 -36 95 47 67 1967 43 38 14 162 48 1968 61 48 39 64 81 1969 39 11 52 55 78 1970 27 18 164 23 49 1971 27 24 67 78 44 1972 13 33 155 159 34 1973 37 52 98 55 103' 1974 30 39 87 59 103 1975 42 29 21 64 63 1976 10 49 72 21 41 1977 49 43 82 54 57 .7 32 35 79 70 64 1931-1960 39 42 70 74 61 Vuosien 1966-1977 tehoisien lämpötilasummien kehitys on esitetty liitteessä 2 ja kuvassa 8. Tehoisan lämpötilasumman pitkän ajan keskiarvo on Jokioisissa 1183,4 °C. Keskiarvo on ns. termisen kasvukauden (28.4-12.10) keskimääräinen lämpötilasumma (KOLKKI 1966). (ic) rifib 27,9M 9:)0 goh (1(Jå (')QJ X(fiö' 1147 d'!13 /1954. I9U - KUVA .8. Tehoi san lämpötilan summan (E) mubdostminen. vv. 1966-1977 Jokioisissa. Selvästi korkeimmalle lämpötilasumma on kohonnut vuosina 1967, 1972 ja 1975. Syysviljojen tuleentumista ja korjuuta ajatellen ovat myöskin vuodet 1969 ja 1973 saavuttaneet huomattavan lämpötilasumman elokuun loppuun mennessä. Selvästi alle normaaliarvon jäätiin vuosina 1974, 1976 ja 1977. Tehoisaa lämpösummaa on kertynyt jo huhtikuun puolella viitenä vuonna kahdestatoista, huomattavin vuo- sina 1968 ja 1975. - 37 - 2.2.3.2. Sadeolot Taulukossa 9 on esitetty tutkimuskauden keskimääräiset kuukausisademäärät kesäkuukausina, liitteessä 3 täydellisenä. Taulukko 9. Touko-, kesä-, heinä-, elo-ja syyskuun pitkäaikaiset ja vv. 1966- 1977 keskiarvosademäärät millimetreinä. Vuosi Toukokuu Kesäkuu Heinäkuu Elokuu Syyskuu 1966 9.1 16.3 16.6 13.3 8.2. 1967 8.9 12.7 15.9 15.1 11.0 1968 6.9 15.8 14.6 15.3 9.5 1969 8.4 15.3 16.5 16.0 9.1 1970 9.2 16.3 15.6 14.4 9.2 1971 10.0 1,3.3 16.1 14.8 8.2 1972 9.1 16.1 18.7 15.7 9.5 1973 9.5 16.0 19.0 13.9 6.4 1974 7.1 13.9 14.9 14.0 11.5 1975 11.0 12.7 16.9 15.3 12.2 1976 10.4 12.2 15.0 14.2 6.7 1977 8.7 13.9 14.2 13.7 7.9 9.0 14.5 16.2 14.7 9.2 1931-1960 8.8 13.6 16.3 14.7 9.7 Sadonmuodostuksen kannalta tärkeä alku- ja keskikesä ovat olleet yleensä niukkasateisia, mutta erityisesti vuosina 1966, 1969 ja 1973 kuivuus muodostui kasvintuotantoa rajoittavaksi. SadonkorjuUn kannalta suotuisia vuosia olivat 1966, 1969, 1971 ja 1975, jolloin syksyn sademäärä jäi alle normaalin. Sateista oli eniten haittaa sadonkorjuulle ja myös sadon laadulle vuosina 1967, 1972, 1974 ja 1977. -38- 2.2.3.3. Lumi ja routa Lumipeitteen ja routakerroksen vahvuus koevuosina on esitetty kuvassa 9. Piirrokseen on lumi- ja routakerroksen vahvuus merkitty viiden vuorokauden välein, paitsi vuosina 1966 ja 1967 kuukauden 15 pv:n tilanteen mukaan. Heikoin lumitilanne oli talvina, 1971, 1973, 1975 ja 1976, varsinkin vuosina 1973 ja 1975 lunta esiintyi vain ajoittain. Erittäin runsaslumisia olivat talvet 1966, 1969 ja 1970. Pysyvä lumipeite on satanut useimmiten vasta joulukuulla. Maa on paljas- tunut lumipeitteen alta yleensä huhtikuun aikana, poikkeuksellisesti v. 1973 jo maaliskuussa. Maa on routaantunut yli 50 cm:ä'talvina 1968, 1972 ja 1976. Huomionarvoista on, että näistä vain vuosi 1976 oli vähäluminen. Xi xii I II III IV ‘1‘, X X 8 XII // II/ /V 62r, 5-6 tiö '30 /0 gö 30 KUVA 9 . Lumipeitteen ja routakerroksen vahvuus Jokioisissa vv. 1966-1977. 9 S" X ?g, ,11 Ii/ mi X I xn 11 III Jv s- , r 36• :26 «..9 , 0 . . I 10 . ,• . . , . I r . . -- , ._ . .. . • 30 I -. - . „ • .-.. , I ! _ ~ . . • Yö Elo --‘0 - 0• AD I .niP g( - , - o, d , . - . . 56 t )16 3(?) 26 16 , _ ' . • . 1 — , i , , , .. ! i ta,.. .to 30 .. ,- 1 .. , e , .•••• I . i ... ..,....,. '..." .• , .. , , 41 - 2.2.2.4. Koelohkot ja esikasvit Koelohkot soveltuvat hyvin syysviljojen viljelyyn ja ovat keskenään ominai- suuksiltaan erittäin vertailukelpoisia, joten koetulosten vuosivaihtelun ei voi- da katsoa johtuvan koealueesta. Koekentän viljavuustiedot on esitetty taulukossa 10, åamoin maalaji ja esikasvi. Taulukko 10. Koekenttien maalajit ja viljavuus vuosina 1966-1977 sekä esikasvit Vuosi Maalaji pH ng Ca/1 mg P/1 mg K/1 Esikasvi 1966 As 6.3 2675 17.5 335 Kesanto 1967 As 6.2 1800 6.1 365 Kesanto 1968 As 6.7 3050 15.5 400 Kesanto 1969 As 6.6 2800 29.8 320 Kesanto 1970 As 5.95 1775 4.5 370 Kesanto 1971 As 6.6 2450 25.4 350 Kesanto 1972 As 6.35 2700 12.6 190 Kesanto 1973 As 6.4 3100 25.1 310 Kesanto 1974 KHt 6.7 2950 59.0 800 Nurmi 1975 As 6.4 2950 55.0 310 Kesanto 1976 As 6.7 3400 25.8 350 Kesanto 1977 As 5.8 2200 16.6 310 Kesanto 2.2.4. Käytännön suoritus 2.2.4.1. Viljelytoimenpiteet Kesannoinnin yhteydessä koealue kalkittiin noin joka kolmas vuosi, kalkitus- aineena on käytetty kalkkikivijauhoa (Ca) 4000 kg/ha. Kesanto on pyritty kyntä- mään kerran kesän aikana. Lannoitustaso on pysytellyt melko tasaisena, vaikka tutkimusjakso on 12 vuoden pituinen. 42 ,.. Taulukko 11. Syysviljakokeiden kylvöpäivä ja lannoitus vuosina 1966-1977 Vuosi Syyslannoitus-kg/ha N P K Kevätlannoitus kg/ha N Kylvöpäivä 1966 600 Yn 48 34 45 400 Nks 62 1.9 1967 500 Yns 75 44 62 450 Nks 70 9.9 1968 500 Yns 75 44 62 400 Nks 62 22.9 1969 500 Yns 75 44 62 500 Nks 78 6.9 1970 500 Yns 75 44 62 500 Nks 78 9.9 1971 500 Yns 75 44 62 500 Nks 78 10.9 1972 500 Yns 75 44 62 500 Nks 78 9.9 1973 500 Yns 75 44 62 450 Nks 70 14.9 1974 500 Yns 75 44 62 500 Nks 78 18.9 1975 500 Yns 75 ' 44 62 300 Nks 83 5.9 1976 500 Yns 75 44 62 300 Nos 83 9.9 1977 500 Yns 75 44 62 300 Nos 83 4.9 75 10.9 2.3. Tutkimusaineiston tilastollinen käsittely Talvehtimiskokeen ruutusadoista laskettiin Maatalouden tutkimuskeskuksen laskentatoimistossa varianssianalyysit. Kokeille laskettiin vuosittain F-arvo, pienin merkitsevä satoero 95 %:n todennäköisyydellä sekä keskivirheen suuruus . prosentteina keskisädpsta (= m Tutkimusaineiston oletettiin täyttävän varianssianalyysin edellytykset. Satomäärien Osalta laskettiin 2-suuntainen varianssianalyysi. Muita koetulok- sia analysoitiin yksisuuntaisella varianssianalyysillä lajien (ruis ja vehnä) ja' vuosien välisen variaation selvittämiseksi; tosin 2-tekijän varianssianalyysi olisi ollut huomattavasti tehokkaampi. Lajien ja vuosien välistä interaktiota sen sijaan ei voitu tutkia, koska yhteen faktorin luokkaan oli vain yksi ha- vainto kustakin tunnusluvusta, jolloin jäännösvarianssin arvoksi tulee nolla. 'Tällaisessa tapauksessa yhdysvaikutuksen varianssi tulkitaan jaannösvarianssiksi. - 43 - Varianssianalyysien F-arvojen merkitsevyyksistä käytetään seuraavia merkintöjä: F10% ero suuntaa-antava 0 F5 % m ero lähes merkitsevä x F1 % ero merkitsevä xx F %n ero erittäin merkitsevä n XXX 0.1 Tarkemmin analysoitiin ja vertailtiin meillä käytännön viljelyssä merkittä- viä syysviljoja: ruista ja vehnää. Varianssianalyysillä selvitettyjä eroja tutkittiin lähemmin lajien (ruis9 vehnä) ja vuosien välillä laskemalla Studentized Range-arvo. Tietokone tulosti kaikkien koevuosien väliset kombinaatiot muuttujittain kuten myös lajien välisel arvon. Vuosien väliset erot ovat merkitseviä 95 %:n todennäköisyydellä arvolle 5962 (x) ja 99 %:n todennäköisyydellä arvolle 7.06 (xx) ja lajien väliset erot lähes merkitseviä arvolle 3,11 ja merkitseviä arvolle 4.30. 2.4. Tulokset ja niiden tarkastelu Syysviljojen lajivertailukokeen tulokset on kokonaisuudessaan kerätty taulu'dmon 15. Taulukko antaa yleiskuvan eri koejäsenten satoisuudesta, eräistä viljely- teknisistä ominaisuuksista sekä muutamista sadon kunto- ja laatutekijöistä. Koe- tuloksista on nähtävissä suuret lajien väliset erot useimpien laatulukujen koh- dalla. Tulos oli suurelta osalta odotetun keltainen ja niitä tarkasteltaessa tulee ottaa huomioon viljalajien erilaiset käyttötarkoitukset ja näitä vastaavat laatuvaatimukset. Jo keskimääräisiä jyväsatoja tarkasteltaessa selviää miksi Suomessa ei ruisvehnän ja syysohran viljely ole yleistynyt, kun lisäksi taulukko 16 kertoo, näiden lähinnä rehuviljoiksi luokiteltavien viljalajien satomäärien suuresta vuosivaihtelusta, on nykyinen syysviljojemme lajivalinta perusteltua. Jäljempänä esitetyt tilastolliset vertailut on siis suoritettu satomäärien osalta koko aineistosta ja muilta osin vain ruista ja syysvehnää tarkastellen. 0 43 ta a V3 . %-i, › E, 0. eti Cr) .8--, (_) ON Ii B ... 1 ..-`•? Ckl Nl Et cd kel it9 0 r-1 4) "•••• C( '?1 (C\ ( 93 11 -1 t‘i c4) cj • Ift t".1 01 0 rr) LSI k-0 ‘,""" CD 1r- 0 - o • • LC1 C-- td-1 -• • .4-" •••••••• 01 01 V) k.0 c-, o -zr zi- (9 (.9 111 C‘.! CO 01 t"-- o—P1gr- e-i --Ii" 0,1 r-, k0 '43 CO 0 0 CO (V) ---1" (1 4) CO CO en ei -,-9 .-- ,--- ('.4— — -c LIN LC1 . cli (9 ei 4) Ckl ‘.0 *1-1 D 0 V"' 0 0 0 -zr Ckl -1▪ ' C\I 0.1 C\1 Su lu is sa o le va l uk u 0 :0 0• - 0 Irl r --1 ?-1, :.> 0 EI '"-J fr-: ra - 45 - 24 Syysviljalajien välinen vaihtelu 2.4 .1.2. Satotaso Taulukko 13. Syysviljojen sadot vv. 1966-77 Vuosi Syysruis kg/ha si Syysvehnä kg/ha sl Ruisvehnä kg/ha sl Syysohra kg/ha 51. 1966 3330 100 3960 119 2180 65 110 3 1967 1010 100 5480 544 2250 224 1140 113 1968 3820 100 6050 158 4040 106 2080 54 1969 3060 100 3960 129 2930 96 2220 73 1970 1410 100 3090 220 1830 130 600 42 1971 4280 100 6780 158 3790 88 4060 95 1972 2650 100 , 3500 132 2220 84 155Ö 59 1973 3170 100 3640 115 1500 47 3230 102 1974 2310 100 2090 90 1070 46 - - 1975 4440 100 6290 142 4970 112 5830 132 1976 2930 100 2610 89 1770. 60 1977 . 2790 100 2640 94 2720 97 2440 87 7 2940 100 4170 142. 2610 89 1940 66 Satotulosten .V-årianssitaulu Var.lähde Vap.asteet F -arvo Kerranteet (R) 3 Vuodet (A) 11 Virhe 1 (RA)• 33 Lajit (B) 3 291.27m BA 33 20. 12xxx Virhe 2 (RB+RBA) 108 -46- Käytettäessä kahden tekijän varianssianalyysiä saadaan vuosivaihtelu pois- tetuksi lajien välisestä vaihtelusta. Näin saadut lajien väliset satoerot muo- dostuivatkin odotetusti erittäin merkitseviksi. Virheiden neliösummat olivat pienet. Vuosien ja lajien välinen yhdysvaikutus sensijaan muodostui erittäin merkitseväksi, joka kertoo, että tekijät eivät ole keskenään riippumattomia. Tämä tulee huomioida tarkasteltaessa päävaikutusten merkitsevyyksiä. Suoritetuissa 1-suuntaisissa varianssianalyyseissä saatiin seuraavat merkit- sevyydet (taulukko 14), Taulukko 14. Yhden tekijän. varianssianalyysien F -arvot ja niiden merkitsevyydet , Muuttuja F-arvo Lajit Vuodet Jyväsato 9.47x 2.73° Lake-% 34.37xxx 2.43° Kasvuaika 0.00 10.16xxx x142.39°°Korkeus 6.69xx Tjp 264.67xxx 2.88x Hlp 315.88m 20.69xxx Valk.-% 18.09x 2.16° Sakoluku 43.46°° 2.06o Valk.sato 3.42° 2.17° Talvituho-% 0.04 4.47xx Tähkimisaika 90.31xxx 10.68xxx Eri keejäsenten satoisuudesta kertoo kuva 10. atoisin syysvilja on ollut syysvehnä (Jyvä) '7 4170 kg/ha, sadon keskihajonta on ollut 1590 kg/ha. Syys- ruis (Toivo) on jäänyt satoisuudeltaan heikommaksi, 2940 kg/ha ja keskihajonta on ollut 1035 kg/ha. Ruisvehnän satotaso Y 2610 kg/ha on jäänyt jonkin verran ruista alhaisemmaksi ja syysohran '7 1940 kg/ha on jo selvästi muita syysviljoja pienempi. Sato kg/km Suotuisissa kasvuoloissa syysvehnän satotaso on ollut erittäin korkea, eikä ruis ole tällöin pystynyt kilpailemaan vehnän kanssa. Kasvuedellytysten heike- tessä (vuodet 1974, 1976, 1977) on ruis antanut vehnää runsaamman sadon. KUVA .10, Syysviljojen satotaso keskimäärin ja vuosina 1966-1977 1956., 1957 19613 1969 1Y-10 1971 1972 1973 1974- .1975 1W6 1977 Ruisvehnän heikohkoon satoon on syynä steriliteetti; varsinkin oktoploideilla muodoilla. fluisvehnä on kohtalaisen talvenkestävä, mutta talvituhot näkyvät sel- västi satotasossa, koska ruisvehnän versoutumiskyky talvituhon jälkeen on huono, vuodet 1974 ja 1976. Syysohra tarvitsee vielä pitkään jalostustyötä talvehtimisominaisuuksien suh- teen. Neljänä koevuotena talvituho on ollut niin suuri, että voidaan puhua täy- dellisestä kadosta. Vuoden 1975 edullisissa kasvuoloissa syysohra antoi koe- ruuduilta satoa lffiles6000kg/ha ja kilpaili tasavertaisesti syysvehnän kanssa. Syysohran viljelyssä on ainakin toistaiseksi niin paljon riskitekijöitä, ettei sen viljely Suomen oloissa ole taloudellisesti kannattavaa ja toisaalta ei liene tarpeellistakaan, koska meillä on erittäin satoisia kevätohralajikkeita. dr"-- 80 / .td 20 R - 48 - 2.4.1.2. Viljelytekniset ominaisuudet Korrenlujuudessa rukiilla ja syysvehnällä on tilastollisesti erittäin mer- kitsevät lajien väliset erot. Syysvehnä on lujakortisempi, lako 2:25 % ja s=31 %, kuin ruis, lako 75 % ja s=24 % (kuva 16). Pitkäkortinen Toivo-ruis, 125 cm ja s=15 cm, oli tilastollisesti erittäin merkitsevästi Jyvää, Y87 cm ja s=16 cm, pitempi. Vuosien välinen kasvuston korkeuden vaihtelu oli merkitsevä (kuva 11). Ruisvehnän pituus 5?-5 92 cm asettuu vehnän ja rukiin väliin, ja on vain 5 cm vehnää pidempi. Syysohrakasvuston korkeus ;f 71 cm jaa muita syysviljoja.alhai- semmaksi. KUVA Ti. Rukiin ja syysvehnän lakoisuus ja korrenpitUus vuosina 1966-1977. Korran pituus cu, 150 Ä 140 / \ ' A 130 / \ / \ ./." 120/ \/ \ / 110/ V . V 100 70 Lfiko- 100 " Y ., ‘ /\ It \/ \ v 1966 1967 1968 1969 1970 1971 1972 1973 1974 1975 1976 1977 Pitkäkortisin ruislajike Toivo on ollut n. 40 cm syysvehnää (Jyvä) pidempi. Pitkäkortisuus ei ole viljelyteknisesti ajatellen eduksi esim. leikkuupuinnille ja toisaalta korren pituudella saattaa olla lakoutumista lisäävä vaikutus. La- koutuminen.näyttää kuitenkin riippuvan ratkaisevasti tähkälletulon ja tuleentu- misen välisen ajan sateista. Rukiilla ja syys'vehnällä on vuosina 1967 ja 1975 pllut poikkeuksellisen vähän lakoa korsi on kasvanut tällöin erittäin pitkäksi, - 49 - mutta samalla heinäkuun sademäärä on jaanyt erittäin vähäiseksi. Syysviljat, Toivo-rnis ja Jyvä-syysvehnä, osoittautuivat kasvuajaltaan päi- välleen samanlaisiksi (kuva- 12): Keskihajontakin oli molemmilla 10 vuorokautta. Vuosien väliset kasvuaikaerot sensijaan muodostuivat erittäin merkitseviksi. Kasvuajan kohdalla huomio kiinnittyy lähinnä erittäin suuriin vuosien väli- siin eroihin. Verrattaessa vuotta 1973 vuoteen 1974 saadaan kasvuaikaeroksi ru- kiilla 23 vuorokautta ja vehnällä 37 vuorokautta ja käytännössä tämä merkitsee sitä, että syysviljojen puintiaika ajoittuu aivan elokuun alkuun tai on vasta syyskuun puolella. Rukiin ja syysvehnän tähkimisaika poikkeavat erittäin merkitsevästi, vaikkakin viljat tule entuvat lähes samanaikaisesti. Vuosien välinen tähkimisaika vaihteli erittäin merkitsevästi. KUVA Rukiin ja syysvehnän kasvuaika vuosina 1966-1977. Kasvuaika pv .340 330 320 310 1965 1967 1968 1969 1970 1971 1972 . 1973 1974 -1975 1976 1977 2.5.1.3. Sadon laatu Rukiin ja syysvehnän 1000-jyvän painojen todettiin poikkeavan toisistaan erittäin merkitsevästi. Keskihajonta oli Toivolla 2 ja Jyvällä 3 g:aa ja vuo - sivaihtelu lähes merkitsevä. UI-paino kg 80 - e :» . 60 50 .-) . • • . • .„ • "N.••• -20 4 ; 1966 70 7 73 74 75 76 77 ; ..r0 Koko aineistossa ruisvehnän 1000-jyvänpaino oli keskimäärin korkein, mutta myös vuosivaihtelu erittäin suuri. Ruisvehnällä endospermi kehittyy epätasaisesti ja siemen on pinnaltaan kurttuinen ja hauras. Nämä yhdessä johtavat yleensä al- haiseen hl- ja 1000-jyvänpainoon. Ruisvehnän ja syysohran hl- ja 1000-jyvänpainot olivat keskimäärin toisiaan vastaavia. Näiden hl-painot jäivät ruista ja vehnää alhaisemmiksi, mutta 1000-jy- vänpainot olivat korkeampia kuin rukiilla ja vehnällä (kuva 13). Rukiin ja syysvehnän hehtolitrapainojen ja vuosien väliset erot olivat erit- täin merkitsevät. 111-paino keskihajonta oli molemmilla lajeilla n. 4 kg. KUVA 13. Syysviljojen 1000-jyvän- ja hl-painot vuosina 1966-1977. - 51- Lajien valkuaispitoisuudet (kuva 14) olivat korkeita Y yli 15 %, rukiin ja vehnän välille saatiin lähes merkitsevä ero. Keskihajonta oli Toivolla 1.4 %- yksikköä ja Jyvällä 1.6 %-yksikköä. Tilastollisia eroja ei vuosien välillä todettu. KUVA 20 19 10 17 16 1 ; - 14- 13 1, 11 10 i Valk 14. Syysviljojen valkuaispitoisuus vuosina 1966-1.977._ .% .... P \ IN dr • '' ll'42Yehnli :: .1. ..... ........" \ % ..-4 ..... \ -,°°*/ V '',.. : / \ 0 ...... ••• •• • a• •••• . Syysruis \ \,, / ! \,,. ... ..:•,4:4! .#'...I ‘ / N., Layy;w2j-u-a -,./e / , V ••,....—. .. -- ' ,\_...„......-.„,... Syyslidliså -- 1966 - • 1967 1968 - 1969 1970 1971 1972 1973 1974 - —1975 1976 1977 - Korkeimman valkuaispitoisuuden omasi ruisvehnä, 17.6 %, tulos oli odote- tun kaltainen ja kirjallisuuden perusteella korkeampiakin proteiinipitoisuuksia on ruisVehnällä todettu. Rukiin korkea 17.2,%:n proteiinipitoisuutta sensijaan' voidaan pitää yllättävän korkeana. Koeaineistossa rukiin keskimääräinen valku- aisen määrä oli 2.1 %-yksikköä korkeampi kuin syysvehnän. Verrattaessa tuloksia' viljaotantaan, jossa rukiin proteiinin määrä on jaanyt syysvehnää alhaisemmaksi voidaan yhtenä perusteena todeta koeaineiston rukiille korkea typpilannoitus verrattuna käytännön viljelyyn. Syysviljalajien valkuaisen laatua on tutkittu määrittämällä niiden amino- happokoostumus (taulukko 15). Biologisesti arvokasta lysiiniä on ollut eniten rukiin ja ohran raakavalkuaisessa ja vähiten syysvehnässä. Ruisvehnän lysiinipi- toisuus on selvästi korkeampi kuin syysvehnän, mutta kuitenkin pienempi kuin rukiin ja ohran. Toisen arvokkaan aminohapon, metioniinin, pitoisuuksissa määräl- liset erot jäivät pieniksi. Syysohra poikkeaa koeaineiston muista jäsenistä runsaskuorisempana ja tämän pitäisi näkyä lysiinin, arginiinin ja valiinin kor- keina pitoisuuksinå ohralla. Tulos ei kuitenkaan ole erityisen selvästi havait- tama, Ruisvehnällä proteiinin lysiinipitoisuus kuten myös leusiinin, ), 0 0 00 • 0 0 fenylalaniinin ja tyrosiinin määrä kirjallisuustiedon mukaan on korkeampi kuin vohnällä, tätä ei kuitenkaan voi kootuloksista todeta. Viljojen erittäin kor- keat protoiinipitoisuudet johtavat yleensä valkuaisen laadun heikkenemiseen ja tämä näkyy tärkeimpien aminohappojen suhteellisen pienenä. osuutena koeaineis- tossa Taulukko 15. Syysviljalajien proteiinipitoisuus ja aminohappokoostumus koojakson aikana (12 v) keskimäärin. Syysruis Syysvehnä 'Toivo Jyvä Ruisvehnä 111/ 01 Syysohra Eore % prot. (ka:ssa) 17.1 15.1 17.6 15.5 Aminohappoja g/100 g proteiinia Asparagiinihappo 5.6 5.0 5.7 5.6 Threnniini 2.7 2.2 2.4 . 2.8 Sariini 4.3 4.2 4.4 3.9 Glutamiinihappo 36.1 41.7 38.9 33.8 Proliini 12.3 11.9 10.8 14.0 Kystilni/2 1.3 1.3 1.4 1.3 Glysiini 4.0 4.3 4.1 4.0 Alaniini 3.7 2.2 3.3 3.0 Valiini 4.5 4.1 4.7 4.4 Metinniini 1.3 1.2 1.3 1.1 I-leusiini 3.0 2.5 2.5 3.2 Leusiini 5.6 6.3 6.0 6.6 Tyrosiini 2.3 2.4 2.4 2.7 Fenyylalaniini 4.0 3.0 3.8 4.7 Histidiini - 1.8 1.6 1.6 1.6 Lysiini 2.8 2.1 2.4 2.8 Mil3 4.9 6.0 5.5 4.7 Arginiini 4.7 4.2 4.3 '4.5 500 400 300 200 i 100 / 60 -.-:-.. J.-Tr. 9 ,r tri. Syysvehnä `\ , / \, N. \ N._ — .._./ Raisvehnä . . . . - 53 - Rukiin ja vehnän sakoluvut poikkesivat toisistaan erittäin merkitsevästi (kuva 15). Toivon sakoluku oli 'f 139, s=72, ja Jyvän 359, s=123. Syys- vlijoilla sadonkorjuu tulee ajankohtaiseksi yleensä ennen syyssateita ja täten selittyy viljojen korkeat sakoluvut ja merkitsemättömäksi.jaanyt vuosivaihtelu. Ruisvehnän jyvän heikko laatu tuli selvästi esille sakolukumittauksissa. Ruisvehnän endospermin epätasainen kehitys, tähkäidännänalttius ja korkear<,-amy- laasiaktlivisuus ilkyy tärkkelyksen liisteröitymättömyytenä mitattaessa sakolukua. KUVA,15. Syysviljojen sakoluku vuosina 1966-1977. Sakoluku :1966. -1967 1968 1969 '1970 - 1971 1972 • 1973 1974- 1975 1976 1977 Valkuaissadon kohdalla ei ollut tilastollisesti merkitseviä eroja rukiin ja vehnän eikä vuosien välillä. Valkuaissadot on esitetty kuvassa 16. Talvituho— % 100 90 80 70 1976 1977 2' 1969 1 t 1970 1971 1t.;6a 1972 f300 'f00 600 500 400 300 200 100 KUVA 16. Syysv ljojen valkuaissato vuosina 1966-1977. Syysvehnä Vallcual.:3;mt.f.) 1 Syysruis \ X Syypphra 2.4.1.4. Talvituho Talvituhon kohdalla tuntuu yllättävältä, ettei rukiin ja syysvehnän välillä todettu minkäänasteista merkitsevää eroa. Talvituhot jäivät yleensä vähäisiksi Toivolla Y 13 %, s=20 % ja Jyvällä 7 14 % ja s=22 %. Vuosien välinen vaihtelu talvehtimisessa oli sensijaan erittäin merkitsevä. KUVA 17. Syysviljojen talvituho vuosina 1966-1977. 60 .. \-.. .. F. 40 ''''''4'.°. \ - l'. . I ‹ i . * N.°. ', 4 - I . 30 ‘''. ‘ i : ., k ' - \ 3 . 20 li.'-„,... i i . '‘,.. ,F \\*'31, i •.,-..,.. ...,, l'. :,Y:21:: R'... ,-"' ••„53rysruis ...:. . ,^.. ---..,----,--*" ,. ____, —______ , . ,.."•:•-- .1:1 ..— . 1960 . 196.9 1.970..._1971 ..1912 1973 1974._ _1975 - i97& 1.977 Syysohra näyttää Suomen oloissa hyvin epävarmalta talvehtimisen suhteen. Kahdentoista koevuoden aikana tallituho on ollut viitenä vuotena yli 90 % ja keskimäärin 60 %. Ruisvehnää voidaan pitää kohtalaisen hyvänä talvehtijana, sillä se on tal- vehtinut vain 10 %-yksikköä heikommin kuin ruis ja syysvehnä. 2.4.2. Vuosien välinen vaihtelu Rukiin ja syysvehnän varianssinnalyysillä todetut, vuosien väliset erot pT- rittiin selvittämään tarkemmin laskemalla Studentized Range-arvot vuosikombinaatioille (yhteensä 66 kpl) kaikkien yhdentoista ominaisuuden subt -n. Satomäärien kohdalla vuosivaihtelu oli merkitsevyydeltään vain suuntaa cin=a, eikä eri vuosien parivertailu osoittanut tilastollista merkit e yttä yhdenn vuosiparin osalle. Kokeen ruutusatotuloksista on kuitenkin todettavissa vuosien 1970 ja 1974 muita heikommat ja vuosien 1971 ja 1975 korkeat satomäärät. Satoerot selittJäh ko. vuosien erilaisista talvehdmisoloista. Vuonna 1970 alkukesän kuivuus on osittain ollut satotasoa rajoittava tekijä. Satoisuuden kanssa samansuuntainen tulos saatiin lakoisuudesta eli VUOSii,-,n- tolulle ei saatu merkitsevyyttä eikä myöskään eri vuosien välille muodostunut merkitseviä eroja. Koetuloksia tarkasteltaessa syysviljat ovat olleet eniten Jaossa vuosina 1971 ja 1972. Vähiten lakoa esiintyi vähäsateisena ja kesänä v. 1975. Erittäin merkitseväksi osoittautui kasvuajan vuosivaihtelu. Kasvuaikojen parivertailu näytti • merkitseviä eroja kuudessa ja lähes merkitseviä eroja k:h- deksassa tapauksessa. Vuosi 1969 ei poikennut merkitsevästi minkään muun vuo- den suhteen kasvuajan kohdalla. Erittäin lyhyeksi kasvuaika muodostui vuonna 1973. Ero oli merkitsevä vuosiin verrattuna viidessä ja lähes merkitsevä kol- messa parivertailussa. Lyhyt kasvuaika selittynee v. 1973:n nopeasta tehoisssl lämpötilasumman kehittymisestä alkukesällä, varsinkin heinäkuu oli poiLkeuks:AUs. lämmin. Tuhoisa lämpötilasunrr,a jäi koejakson aikana pienimiftäksi vuonna 1977, -56 - jolloin myös kasvuston kehitys oli hitainta. Kasvuston pituuden vuosivaihtelu oli tilastollisesti merkitsevä. Pituusero osoittautui merkitseväksi vuosien 1967-1966 sekä 1967-1970 välillä, lähes merkit- sevä ero todettiin kuudessa vuosikombinaatiossa. Vuosi 1967 on ollut lämpö oloiltaan lähes keskimääräinen kuten myös sademäärän suhteen, mutta on kuitenkin antanut korren kasvulle muita vuosia paremmat edellytykset. Korsi on jäänyt lyhyimmäksi koejakson aikana vuonna 1970 johtuen alkukesän kuivuudesta. Siemenen kokoa ilmentävän 1000-jyvänpainon vuosivaihtelu oli lähes merkit- sevä, joskaan vuosiyhdistelmien välillä ei todettu merkitsevyyksiä. Paitsi viljalajien välillä, vaihtelee hl-paino vuosittain koeaineistossa erittäin merkitsevästi. Säätekijöiden aiheuttamat kemialliset ja biologiset muo- tokset aiheuttavat jyvien ominaispainon vaihtelua. Vuonna 1974 hehtelitrapaino jäi hyvin alhaiseksi jopa niin alhaiseksi, että erot kaikkien muiden koevuosion kanssa muodostuivat merkitseviksi. Kyseinen vuosi muistetaan runsassateisena ja suhteellisen viileänä ja sadon laatu tästä johtuen muodostui heikoksi. Toi- saalta sadon laadun kannalta oli edullinen kasvukausi vuonna 1969. Kesä oli tällöin lämmin ja vähäsateinen aina sadonkorjuuseen saakka. Hehtolitrapainon kohdalla voitiin todeta jonkin asteisia tilastollisia merkitsevyyksiä 20 vuosi- kombinaation kesken. Valkuaispitoisuuksien, sakolukujen kuten myös valkuaissatojen suhteen tutki- musvuosien väliset erot olivat merkitsevyydeltään vain suuntaa antavia. Valkuais- pitoisuuden osalta voidaan panna merkille vuosi 1968, jolloin valkuaispitoisuus Jäi suhteelisen alhaiseksi kasTuimuden erikoisten sääolojen vaikutuksesta. Täl- löin touko- ja kesäkuu olivat erittäin runsassateisia ja heinä- ja elokuu puolestaan niukkasateisia. Yleisesti ottaen valkuaisprosentti oli korkea melko voimakkaasta typpilannoituksesta johtuen. Sakoluvut olivat yleensä korkeita ja keskimääräinen sakoluku jäi alle 200 vain vuosina 1967 ja 1974. Kyseisinä vuosina tuleentumis- ja korjuukausi olivat erittäin sateisia. -57- Valkuaissatojen vuosivaihtelu ei ollut tilastollisesti merkitsevä, joka se- littyy jyväsatojen ja valkuaisprosenttien pienellä vuosivaihtelulla. Syy lajien ja vuosien näennäiselle samankaltaisuudelle usean ominaisuuden kohdalla löytyy tutkimuslajien ja vuosien suuresta variaatiosta, joka on mahdol- lisesti peittänyt toisen variaation alleen. Lajien (ruis ja syysvehnä) väliset erot ovat muutamien ominaisuuksien välillä erittäin selvät ja ne ovatkin testin perusteella olleet tilastollisesti merkitseviä. Vuosivariaatio riippuu ilmastosta ja maaperän heterogeenisyydestä aiheutu- vasta viljavuusvaihtelusta. Koejärjestelyillä on pyritty viljavuuserot poista- maan satunnaistamalla koejäsenet kokeen sisällä. Tutkimuskautena on lannoitus- tasossa ja muissa viljelytoimenpiteissä tapahtunut jonkin verran muutoksia, jotka . ovat osaltaan lisänneet vuosivariaatiota. Myöskin tutkimusaineiston eräiden laatu- ominaisuuksien kohdalla yksi havainto kutakin lajia ja vuotta kohti voidaan kat- soa liian vähäiseksi. Aineiston pienuudesta aiheutuva vapausasteiden vähyys ja tästä johtuva mer- kitsevyysrajojen nousu ovat myös osaltaan syynä tutkimuksen tuloksettomuuteen. Lajien välisestä paremmuudesta toisiinsa verrattuna ei ole aihetta vetää kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä edelläolevan perusteella. Ruis ja syysvehnä ovat ominaisuuksiltaan varsin erityyppisiä kasveja ja käytännön viljelyseä näi- den välisen viljelyarvon ratkaisevat yleensä tilakohtaiset edellytykset. Myös- kin rukiilla ja vehnällä on laatuominaisuuksien ja käyttötarkoituksen erilai- suudesta johtuen omat arvosteluasteikot. Erittäin voimakkaasti säätekijöistä riippuva kasvien talvehtiminen on vaih- dellut vuosittain niin paljon, että erot ovat tilastollisesti merkitseviä. Vuo- sien välinen talvehtimisero on ollut seitsemässä tapauksessa jokseenkin merkit- sevä. Kaikissa näissä vuosiyhdistelmissä on ollut toisena osapuolena vuosi 1966, jolloin talvituho oli suuri (60 %). Talvituhon aiheuttajana lienevät sää- tietojen perusteella arvioiden epäedulliset talvehtimisolot, varsinkin huhti- kuussa, joka on ollut koejakson kylmin. Ilmeisesti talvituhosienet ovat myöskin aiheuttaneet tuhoa erittäin pitkän ja runsaslumisen talven aikana. - 58 - Talvehtiminen koealueilla on ollut ehkä yllättävänkin hyvä, sillä kahdeksana vuonna kocjakson aikana talvituhoa on ilmennyt alle 10 %:a. sviljojen tähkimis- kuten myös kasvuajan suhteen vuosivaihtelu on ollut merkitsevä. Vuosien välille on saatu tilastollinen merkitsevyys 13 vuosiyhdis- telmän kohdalle. Tilanne on siis hyvin samanlainen kuin kasvuaikaa tarkastelta- essa ja vaikuttamassa on lähinnä alkukesän tehoisan lämpötilasumman kehittyminen. 2.5.3. Vuosien välisen vaihtelun tarkastelu Käytettäessä yhden tekijän varianssianalyysiä lajien väliset variaatiot jäi- vät vaille tilastollista merkitsevyyttä kolmen ja vuosien väliset variaatiot viiden muuttujan kohdalla. Suuren vuosivariaation vuoksi vuosien väliset merkitsevät erot eri laatulu- kujen kohdalla ovat odotettuja ja antavat kuvan syysviljojen vaihtelevasta menesty- misestä eri vuosina. Vuosivariaatio ei ollut merkitsevä viiden ominaisuuden koh- dalla ja voidaan olettaa, että ainakin osittain tämä johtuu ja peittyy vilja- lajien variaation alle. Koetulokset osoittavat kuitenkin sen yleisen tosiasian, että viileät ja sade- oloiltaan epäedulliset vuodet tuottivat heikkolaatuisen sadon ja toisaalta lämpi- mät ja kosteusoloiltaan edulliset vuodet tuottivat hyvälaatuisen joskaan ei aina määrältään hyvää satoa. 2.5. Tiivistelmä Tutkimus pohjautuu Maatalouden tutkimuskeskuksen kasvinjalostuslaitoksella, Jokioisissa, vuosina 1966-1977 olleen syysviljojen lajivertailukokeen havaintoi- hin ja analyysituloksiin. Tutkimuksessa oli mukana neljä syysviljalajia: Toivo- ruis, Jyvä-syysvehnä, RV 01-ruisvehnä ja Bore-ohra. Tarkoituksena oli selvittää eri syysviljojen menestymismahdollisuuksia sekä eräitä sadon laatu- ja kunto- tekijöitä vertailemalla syysviljoja keskenään, ja tutkimalla vuosivaihtelua lähinnä säätekijöistä johtuvien tuotantoriskien valossa. -59- Tutkimusaineisto oli variaatioltaan erittäin heterogeeninen niin lajien kuin vuosienkin suhteen. Kahdentoista vuoden koejaksoa voidaan pitää riittävänä tut- kittaessa eri syysviljalajien viljelyarvoa, mutta yksi lajike kustakin viljalajis- ta oli liian vähän ja tämä haittasi huomattavasti tilastollisia laskutoimituksia., koska kukin muuttuja sai vain yhden lukuarvon vuosittain. Tutkimuksen kohteina olleiden syysviljojen vertailu on melko vaikea tehtävä niiden erilaisista laatuvaatimuksista ja käyttötarkoituksista johtuen. Ruista kuten Bi myöåkään syysvehnää voida asettaa suosituimmuusasemaan edes paikkalainta- kohtaisesti, sillä molempien viljely on tarpeellista ja viljelyvalinta on tehtävä tilakohtaisten edellytysten perusteella. Kaksisuuntaisella varianssianalyysillä todettiin koko koeaineistossa sato. määrien vuosien välisen variaation olevan kaksinkertainen lajivariaatioon ver- rattuna. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että syysvehnä on antanut satoaselvästi enemmän kuin muut syysviljat. Rukiin ja syysvehnän viljelyominaisuuksien vuosieh väliset erot todettiin erittäin merkitseviksi kasvuajan, hl-painon ja tähkimisajan suhteen, sekä mer- kitseviksi kasvuston korkeuden ja talvituhon osalta. Viljelyteknisiltä ominaisuuksiltaan syysvehnää voidaan pitää ruista eduin- sempana, koska lyhytkortinen, ruista laonkestävämpi ja rukiin kanssa samanai- kaisesti tuleentuva syysvehnän sato on helpommin korjattavissa. Syysviljojen sadon laatu- ja kuntotekijät suhtautuivat sääoloista johtuviin riskitekijöihin hyvin samansuuntaisesti. Kaikkina koevuosina syysviljat antoivat kauppakelpoisuusvaatimukset täyttävän sadon. Ruis ja syysvehnä talvehtivat erittäin hyvin ja tasavertaisesti. Syysohran talvohtimisriski osoittautui erittäin suureksi eikä sitä nykyisel- lään voida suositella viljeltäväksi Jokioisten oloissa. Ruisvehnän ongelmat näyttävät olevan lähinnä sadon kuntoon ja käyttöön liitty- viä. Korkea valkuaispitoisuus nostaa ruisvehnän arvoa rehuviljana. Ruisvohnän viljelyteknisiä- ja talvehtimisominaisuuksia voidaan nykyisellään pitää tyydyttävinä. Tämän tutkimuksen suunnittelusta, koesarjan aloittamisesta sekä käyttööni saamista koe- ja analyysituloksista esitän parhaat kiitokseni Maatalouden Tutkimuskeskuksen Kasvinjalostuslaitoksen johtajalle, professori Rolf Man - nerille. Kasvinjalostuslaitoksen henkilökuntaa haluan kiittää koeaineiston botettavasta havainnoinnista ja analysoinnista. Jokioinen 25. lokakuuta 1979 Jukka Kas eva - 61 - KIRJALLISUUSLUETTELO ANON. 1966-1977. Kuukausikatsaukset. Ilmatieteen laitos. --1971. Vuosikertomus 1971. Viljantutkimustoimikunta ja Valt. Viljavarasto, tutkimuslaboratorio. Tiedonantoja 1972, 1:1-15. --1977 a. Vuosikertomus 1977. Ibid. 1978, 3:1-15. --1977 b. Maataloustilastollinen kuukausikatsaus No 2. --1978. Helsingin Yliopiston Kasvinviljelystieteen laitoksen harjoitustyömoniste 54 s. (Ref. Brohult & Sandegren 1954). ANREWS, C.J. & POmEROY, M.K. 1975. Survival and cold hardiness of winter wheats during partial and total ice immersion. Crop Soi. 15:561-566. BLOMQVIST, H. 1970. Peltokasvien talvehtiminen Suomessa 1968-1969. Koetoim. ja Käyt. 12:41-42. 18 La ROCHE, J.A. ym. 1972. Lipid changes in winter wheat seedlings (Triticum aestivum) at temperatures inducing cold hardiness. Can. J. Bot..50:2401-2409. --1975. changes of cold survival in cultivars of contrasting hardiness. Crybiology 12:506-512. DRAPER, S. 1975. Amino acid changes associated with the development of cold hardiness in perennial ryegrass. J. Sci. Fd. Agric. 26:1171-1176. ELIASSON, S. 1963. Suedish Seed Production. 66 s. FEJER, S. ym: 1975. Ascorbic Acid content of cereal seedlings in relation to winter hardiness. Cer. Res, Commun. 2:111-119. GREEN, D.G. & RATZLAFF, C.D. 1974. An apparent relationship of soluble sugars with hardiness in winter wheat varieties. Cm. J. Bot, 53:2198-2201. GUSTA, L.V. & FOWLER, D.B. 1977. Factors affecting the cold survival of winter cereals. Can. J. Plant. Sci. 57:213-219. GUSTAFSON, J.P. 1974. The development of Triticale: The Wheat-Rye Hybrid. Evol. Biol. 9:107-136. HULSE, J.H. & SPURGEON. D. 1974. Triticale. Scient, Amer. Elokuu, 1974:71.-80. HUOKUNA, E. 1958. Jääpoltteen tuhot Viikin laidunkoenurmilla talvikautena 1956-57. Maatal. ja Koetoim. 12:305-311. HÄNNINEN, P. & JAMALAINEN, E.A. 1968. Syysviljojen talvehtiminen Keski-Suomessa. Ann. Agric. Fenn. 7:194-218. ISOTALO, A. & VOGEL, R. 1962 Tuloksia syysruiskokeista Perä-Pohjolan koeasemalta vuosilta 1942-1960. Ann. Agric. Fenn. 1:233-248. JAMALAINEN, E.A. 1956. Kasvien talvehtimiskysymys tuhosienien vahinkoja silmällä- pitäen. Valt. Maatal, Koetoim. Julk. 148:1-30. --1958. Peltokasvien huonon talvehtimisen syistä ja talvituhosienien aiheuttamien vahinkojen torjuntatoimenpiteistä. Maatal. ja Koetoim. 12:55-63. - 62 - --1961. Syysruklin lajikekysymys talvehtimistutkimusten valossa. Maatal. ja Koetoim. 15:95-100. --1962. Syysviljojen peittauskokeet Suomessa. Ann. Agric. Fenn. 1:175-191. KACPERSKA-PALACZ, A. ym. 1977. Physiological mechanisms of frost tolerance: Possible role of protein in plant adaptation to cold. Biologia Plantarum 19:10-17. KIVI, E. 1978. Peltokasvien jalostus. Helsingin Yliopiston Kasvinjalostus- tieteenlaitoksen luentomoniste, 96-97. KOKKONEN, P. 1927. Rukiin talvehtimisen ja sen juurien venyvyyden ja venytys- kestävyyden välisestä suhteesta. Valt. Maatal. Koetoim. julk. 11:1-34. KOLKKI, 0. 1966. Taulukoita ja karttoja Suomen lämpöoloista kaudelta 1931-1960. Liite. Suom, Meteor. Vuosik. i965:1-42. KUUKANKORPI, P. 1968. Sakoluku - mitä se on ja mitä se ei ole. Koet. ja Käyt. 25:25. KMLIJÄRVI, J. 1975. Syysviljojen lannoitus, kylvö ja lajikkeet. MTTK Lounais- Suomen koeaseman tiedote 3:1-29. .LALLUKKA, U. & JOKINEN, R. 1978. Rukiin typpilannoitus. Koetoim. ja Käyt. 8:29. LARPES, G. 1968. Savimaiden kyntösyvyys. Koetoim. ja Käyt. 25:36. LARTER, E., TSUCHIYA, T. & EVANS, L. 1968. Braeding and Cytology of Triticale Plant. Soi. Dept. University of Manitoba 213-223, Vinnibeg, Canada. LINKO, P. 1971. Viljakemia. 144 s. Viikki. MANNER, R. & RYHTÄ, L. 1966. Jokioisten Jyvä-syysvehnä. Koot. ja Käyt. 23:31-32. MARJANEN, H. 1975. Syysviljojen talvchtimisesta paikalliskokeiden kootulesten valossa. MTTK,'Paikalliskoetolmisten tiedote 1:1-31. MEURMAN, H. 1969. Syysvehnällä vaikeuksia Kymenlaakson hiesusavilla. Koetoim. ja Käyt. 25:14, MUKULA, J., RANTANEN, 0. 1976. Syysvehnän viljely Suomessa 1950-1975. MTTK:n Kasvinviljelylaitoksen tiedote 3:1-35. MUKULA, J. ,RANTANEN, 0., LALLUKKA, U. & POHJONEN, V. 1976. Rukiin viljely- varmuus Suomessa 1950-1975, MTTK Kasvinviljelylaitoksen tiedote 5:1-77. MULTAMÄKI, K. 1977. Ruisvehnätutkimukset MTTK:n Kasvinjalostuslaitoksella. 3 s. Moniste. MÄKELÄ, K. 1976. Talvituhosienet haittaavat pohjoisen nurmiviljelyä. Koetoim. ja Käyt. 8:29, NEUMANN, M. & PELCHENKE, P. 1954. Brotgetreide und Brot. 622 s. Berlin-Hamburg. PESOLA, V.A. 1953. Syysrukiin jalostustyöstä ja lajikekoetoiminnasta maatalous- koelaitoksen kasvinjalostusosastolla. Valt. Maatal. Koetoim. Julk. 138:1-42. POHJAKALLIO, 0., SALONEN, A., ANTTILA,S. & HALKILAHTI, A.-M. 1962. Syysrukiin talvehtimiseen vaikuttavista tekijöistä. Maatal. ja Koetoim. 16:140-152. - 63 - POHJANHEIMO, 0. 1959. Syysvehnän talvenkestävyydestä maamme viljelyoloissa. Maatal. ja Koetoim. 13:98-109. RAVANTTI, S. 1974. Kasvinjalostus valkuaisen määrän ja laadun parantajana. Kehittyvä Maatalous 17:7-17. SIMOJOKI, P. 1972. Syysvehnän viljelytekniikka Keski-Suomessa. Koetoim. ja Käyt. 12:41-42. --& TAKALA, M. 1967. Syysruis. Koetoim. ja Käyt. 24:30-31. SMITH, D. 1962. Forage management in the North 217 p. W.M.C. Brown Book Co. Iowa. TALVITIE, H. & KONSALA, J. 1971. Syysvehnälajikkeet savi- ja hietamaalla Tikku- rilassa, Kehittyvä Maatalous 5:3-10. TEITTINEN, P. 1960. Routa ja kasvipeite. Koetoim. ja Käyt. 10:30. VALLE, 0, 1958. Kylvöajan merkityksestä syysrukiin ja syysvehnän viljelyssä Etelä-Suomessa. Maatal. ja Koetoim. 12:159-187. VARIS, E. 1965. Winter hardiness as a breeding problem of Winter wheat in Finland. Suom.Maatal.tiet. Seur.Julk, 107:320-336. YLI-MÄKI, A. 1955. Nurmikasvien huonon talvehtimisen syistä. Maatal. ja Koetoim. 9:151-163. --1962. The effect of snow cover on temperature conditions in the soil and over- wintering of field crops. Ann. Agric. Fenn. 1:192-216. YLLö, L. 1969. Syysrukiin ja syysvehnän kylvöaikakokeet kasvinjalostuslaitoksella 1958 (1927)-1967. Ann. Agric. Penn. 8:184-192. ZILLINSKY, F.J. 1974. The Development of Triticale. Adv. Agron. 26:315-348. ÄYRäVäINEN, K. 1976. Nurmikasvien talvehtimistutkimukset Suomessa. Kehittyvä Maatalous 30:31-43., WILLEMOT, C. 1975. Stimulation of phospholipid biosynthesis during frost hardening of winter wheat. Plant. Physiol. 55:356-359. - 64 - LTITTEET: Kuukauden keskilämpötila Jokioisissa vv. 1966-1977 Tehoisan lämpötilan summan kehitys Jokioisissa vv. 1966-1977 Kuukauden sadesumma mm:n ä Jokioisissa vv. 1966-1977 Viljelyvyöhykkeet 0 ›.<11 P1 0 . 88 Pi II r1 p 0 0 81 . 0 1J I---' 0 r- 1- 0 o P4 1. -or -- o o I:1 1-‘ r J 1^-; •U ,—,.. o -- . - o hcf ri 0: ,(3 1r3-:- c1 "..4 1-1- • 8---1 Po -.2. 0 t-0 «, c-4 0". 0 r . 1'.• F"..4 1 .o. .....0 W l' II C ••-...3 0 ---,I 44 /-•• ,....../ 0 0 ra 0 0 I 0 1:B 1 - e u T a ; g r - e n T e T e D L L - 9 9 6 L 8 • CO CO • ---.1 • t.J.1 kr) 0 -•,1 0 I \J) . I P1/4) • 1` /410 0 ..-2. 0 Ml 1 • I 01 • '1/40 k 1 " o CO 1 kJ., • ..11 8 0 • ko II Ui o 0 1 0 . CD I N) ro kr) I lik) • --å• 1 kYI • N) 1 0 ko 8 1/41") o 1 VI .3 0 I N.14 o 01 .-ott kr) --A• 1 -...3 • 1N..) 1 ON • 0 1 k-T1 • M UIa ko 0 9 0 a k..0 1 \14 • UI I IN) • cr• \ I ¼D o .....7 1 .....s 0 0 0 I .:11.1 -0 CT• CD 8 4:,.. o ---3 8 o.r1 • I 1/4.0 \ Cr• Crs Cr, 8 I ...." —.1. • OD 1 1 Ui•R> 0 • iN) 1-51 Pt.) • CT, .....1 0., Ui 0 CD OD e CO -6 \.21 -.6 01 '1\.) o Ui • 1/4,0 -0 r‘...) -2. • 0 81.) ON..) f • \ -.0 . -.1 b f\.) " -.1 1/4.); • 1/4..0 -.0 J>,. • kp -.0 0", 0 ......1 1/4,1) 0 0 • -.0 CN -0 CD 0 0 Ui -.0 \ --L 1/4_14 . D 8' , • 1/4-1,/ -0 Ui • 0) .-1 , Ui • Ui 0, • • 0 \ Ui • CD -0 4, • \.) • OD kl") \ • kJ) 0 \J-) 1 • \ Cr\ \ .1. ON • — a --.• • ...3 e1/4.0 o --.) a ....0 or''. e .......] '0 o IND .....4. ‘...,J o --..1 • ‘..0 Ui ....1 ..r.:.. • CN • ----I 0 .-1 kil • UI -a 8.) • I\ ) -!"- ....å. --.. • 0 -a -- A • \.J1 -..b. 1 • ‘,C) Cr.% • 4.,.. -1 1/4J1 • --3 VC • UI .....72. 4,.. • CO CO I'D ....0 .4-,. . -8'2. \JD 8') -0 ON • 0 \JD --L 4:L• -1 1....n • VI \1D L.:J1 .-.). • \Jri ---. -a -a 0 .-.6 kJ., -.P. CD a n) 0 8 VI Ui • ko ‘,..N • -N 1 0 I . _2. Vi 1/4_3,1 \ • 0 0 o -P. o -:::.. c:n On • No N.14 00 • i 1 Ul 1'0 \5i :...,.. ON b 0 0 --I 0 -.... -1:=. 1\3 • ui I • 0 i --..1 'Ui ON 0 I 0 0 -." . \J"i -p• \ -r=e • 0 I rkr 1/4J-1 1 K) °C.,1 -0 1/4J4 \ • \..22 1 I IV eri. w -1 Ui \ • \D 0 8 CD \... 14 -Ae • 01 1\3 9 C) 8 IV • ‘....n VI 0 ro • n) 0 0 1 --k 0 • cr, UI • ro m -r=• • I -,t• • ---3 ‘..,4 \:•,, 1.n IN3 CD Ui Ui -L -3 --I K.) 1\2:. 13,• 0 CI• cr: ui --2 0.• -f--•••• --L N.") IV) 1..i ro 0 1n K3 UI ro cy. 0 0 'eC IC T. GT OT :ITO r • .-.k -11 10 1r; 10 10 10 1-0 10 10 10 10 10 10 --2 -1 ON ON ON ON oN •-& 0 ‘0 Co --) P1) '1,71 _ 11 /451 -••••8 • --2 (‘) kJ4 ro '04 ON \) 0 0 UI ON r.) CO trn -•t, 00 4 1 ‘. 0 --.) ON ON 1;1 0 1n 1.11 41.• 0 0 ..a, 0:) 0' CX) k (2) -4 0 00 4 d) 0 4:- 0) P‘) kni IN) -•, BN.) (,..) -I. PN) IN) N) IN) -./. •-1. M 1N) 0 --:j (.) ON .4 ... 11 /4) .4._ ¼) J en ko k):, 0 co ‘..o 0 -4 ON 0 N -4 10 fk.) kiri --71 k )1 1k).1 ro ,,,,j Ky \i %.1,/ '.)J ui \ ,11 1,31 ui ‘.11.1 ik3 i13 1.0 1)1 ‘3 \ •-•,• 1\3 • + 4 ,... k."-./ • .• .4..... 1. 31 10 ta) -1».. Ui 0 (X> CO ON 0 \ '.1-,, 10 0 ...a • . 1 /4›.1 -.. kJ.' 'n 4- Ui . 1.•.,.. 4•.,.. z••:„. 4-a.. 4,.... .... .4-.... 4.. --.) IN) 0) N .z. -.1 , ,-. k,1 0.1 0 l-,,, - 4 0-, Ui K) 1 3 ---.1 01 \...0 0) ,1/4 >i 0 i\,) \..c) ..{:,.... -.4..,. 0) ...1. ro --4 km 1.73 Ui 4b.. 1_11 4:.• 0\ crN. vr, ‘....ri UI .J1 151 1_71 -4-- 0 --I 131 ..!-> 1.2••1 1)1 rn ro \..›.1 ro --.4 ....., -r,-, --. .-, --I 0 0 CO - -3 ---3 4,- ON 01 \-.1.1 ui ON ‘. .71 -• .. 01 01 ON (71 ON 01 1=, -3 0) 171 1) i -. 1.)3 1\3 CD 144 11.3 1.,..n 03 0> K) --I ...( 1 1)7 1)3 ‘ n -r•-- I \ 3 t\.) 00 ---.3 --I (7-. -.4 0) 0\ \C) 0) -.4 -.4 ......,3 -.4 ........3 (:0 IN.) ---3 -.3 0 ....... 1..n 0 03 ui 113 Cl) (Cl --4 11) (71 •••••• (\.) rk) 0 --...) 1...).! ‘.0 --.3 Cl) CO 0 -1. . -3 OD --.1 0 CD ‘.0 CD ‘13 co ‘0 vo 171 14.1 IN) CD 0 PN.) CO ta) (V 0 0 ON -3. .....1 -1 -3 -3 ‘.1) CO CD 0 CD __å. ....›. \ro, 0 0 ,...o ‘r) ca co os va ,-,,J ro ro ‘../1 ---..) 0 ‘../.! 0 \..0 0 .44 ON 4'.- kiri ON ‘.1-J o-N Ui ro 0 ---) ..--, ‘.0 -.k -Ja -1. -2. -2. -2. 0 0 N.0 N.0 -4 \r) C) 0 0 0 CD Ui C" CO n Ui 00 CD ---3 Ui 111.3 CD 0 T1 1.0 O's 0 \D 0 ...3. .-.3 --1 -3 -.1 -3 -3 - --I. -.1 -..k -.1. --1 -4. 0 0 ii.) 0 IN) tNa --L -41 -1. .-3 --.1 -3 -1='.- --.. K., 0 1'..3 113 CD -r- - a) 4=-. --.3 .4. _.å. 0 -',. CD -.3 -::-..- ..- -.- -P-- ---3 ‘.0 -_a 113 --.). -3 ...k --k --k --.1. .-.1 -..1. --1. -...1. -1 --k .....71 -..t. 0 0 ' M 0 M kni --.& IN.) IV ___,,. IV - Cl) IN.) ON CO --3 1,4 4,.. %...n r\) ‘...,4 Cr. IN.) (X> --4. '.5) N0 .kirl 0 to ON 0 .3,... --3 (7N --1 -1. -a ...3. -3 --.1 -1. -3 .-.1. -.L -...L ~1. .-.1 r‘.) 0 ',1,2 -3 ii.) ‘4,1 ---• IV> l'‘) -..., 1\.) -3 0 13-i ...P.. 1,44 -r--- 01 -.3 113 131 00 01 ‘..C. ON -.,t , (7N 0 La -4. 1. n 0 t.D ON rN) 0 1%3 ! ii 1 " 10 1-4 0 c+ F.. 0 U-1 —th —15 -•..... \D V) 00 00 \ \ \D 00 00 00 --.1 ---1 --3 ---1 —. a ON a- ---3 ON UI 3 ‘34 11, --10 0 00 on \..kl 1\3 0>1 1103 071 064 --k 044 1\3 014 1\3 --k 076 CD Ui ON 03 \D CO 'kJ( 1\3 1\.) " k>1 §‘) ui k.1.1 " 1\3 113 r1) ---3 UI Ui 0 -1b, N.Jkl 0 0.k1 0 0/1 00 0 1•0 1\.) 1\3 " " " 0,4 1\3 1\.) 0.P.4 024 0.11 ON 0 00 01 06.1 0(1 0.41 --k 064 061 CO \J1 ‘..74 t::)1 W ui ON n) Ni..0 0 ui CO " 0 03 CD OM, V ,1 064 \.4-1 014 n) 1\3 0k6 " ko n) ko o M o 064 ---3 \ ‘..›1 103 0,4 081 06,1 6\3 " ‘,.14 ui r'. ui ui 00 00 00 6\3 V( CO CO 03 ON (‘) 03 ‘.0 Ui- • 0 \ O- N▪ ui \ \ 0 V) 1\3 1\3 --3 CO Ui ---3 $4. 61) 00 44. 011 ---3 \J1 113 ON 071 V1 0.11 11) 011 ON ON \D ui \ CD \->1 Ui .4-- 1\3 ---3 ui -1:6. ON 0 0 ‘44 -1=4 4S. --3 CO --tk. ,1/4).4 k)..1 \ „64 "1 /40 CO " 0\ V71 cr% m0).1 01 1\ aN \ " CO ‘.0 uiV•I ---1 0 '. 1\) 0-'. 0 \.)1 D r.) 4,- ON CO 1‘) '1 /4.1.1 1N3 \ -14 0 \ —1 CD 0 41> 0) 0'. 0 ui \J-1 -N 0\ k31 _N ‘._.TJ 1\3 0. \_N \..." CL -r•-• rs) \ 0 ITILjELYVYÖIIYICKEET "- 1-N • ,N I - • 1 1.5 _ - - 1: - II _ jh'-‘11 r s _ - T - 1 1— I - _1_ _ 1 _ I - - - -L - - _ 1- - - 1 -A _• _ - 8 L I ="0 - 1 - . 1 - — I I 1 -• • ▪ 1. - • t=- 1 r N NE - - I L•I I - L .. r 1 m & i i i II _ • • '-II L r . i , .