METSÄNTUTKIMUSLAITOKSEN KOKEILUALUEITA 6 KIVALO Metsäntutkimuslaitoksen kokeilualueet Metsäntutkimuslaitoksen ensisijaisena tehtävänä on tutki muksin ja kokein selvitellä metsätaloutta ja sen perusteita maamme metsätalouden tarkoituksenmukaista kehittämistä varten (asetus 385/1953). Tämän tehtävän suorittamista var ten Metsäntutkimuslaitoksen hallinnassa on ns. kokeilu alueita. Näitä alueita on neljätoista ja niiden pinta-ala n. 60 000 ha. Kuten kirjasen takasivulla olevasta kartasta ilmenee, kokeilualueet sijaitsevat Suomen eri osissa. Täten ne edustavat erilaisia luonnon ja metsätalouden oloja. Kokeilu alueita täydentävät Lapissa olevat luonnonsuojelualueet, joita on neljä, alaltaan nekin yhteensä n. 60 000 ha. Nämä Metsän tutkimuslaitoksen hallinnassa ja hoidossa olevat valtionmaat on ryhmitetty kolmeen hoitoalueeseen, joissa kussakin on aluemetsänhoitaja. Paikallisena valvojana ja töiden johtajana useimmissa kokeilualueissa on metsäteknikko. Tutkimuksia varten kokeilualueisiin on sijoitettu pysyviä koealoja ja muita tutkimuskohteita. Niiden avulla selvitetään etenkin erilaisten hakkaus-, metsänuudistamis- ja metsä ojitusmenetelmien tarkoituksenmukaisuutta. Saatujen tulos ten käyttökelpoisuutta voidaan kokeilualueissa vielä tarkistaa laajemmassa mitassa suoritetuilla toimenpiteillä. Kansilehdellä oleva kuva: Vanhaa paksusamraaltyypin vaarakuusikkoa. Gumpukivalo, retkeilykohde C 21. Valok. v. 1959 It. Saarnio. 3 Kivalon kokeilualue Perustaminen ja sijainti. Kivalon kokeilualue perustettiin tammikuun 1 päivänä 1924. Aluksi se oli valtion metsähallinnon alainen, mutta siirtyi, kuten muutkin kokeilualueet, vuoden 1930 alusta välittömästi Metsäntutkimuslaitoksen hallintaan ja hoi toon. Nimensä kokeilualue on saanut Kivalon vaaroista, joista var sin huomattava osa on kokeilualueen rajojen sisällä. Näiden Kemi joen eteläpuolella olevien maiden lisäksi kokeilualueen alkuperäi seen pääosaan kuuluu myös laajahko ala joen vastakkaisen puolen valtionmaita, niiden mukana myös mielenkiintoiset Kaihuan vaara ja Hopeanulkki. Näin muodostettuun kokeilualueeseen liitettiin ostamalla v. 1924 samassa Kemihaaran (Viirin) kylässä oleva Vuopalan pe rintötalo RN 4 5 . Se hankittiin pääasiallisesti kokeilualueen metsä teknikon asuinpaikaksi. Tälle tilalle sekä edellä mainituille ko keilualueeseen liitetyille valtionmaille käytetään seuraavassa yhteistä nimeä Viirin alue. Lapin läänissä olevien kokeilualueiden ja Metsäntutkimuslai toksen alaisten luonnonsuojelualueiden aluemetsänhoitajan virka asunnoksi ostettiin taas v. 1938 Mortin perintötalo RN 33, jonka kotipalsta nyt on Rovaniemen kaupungin rajojen sisällä, ulko palsta taas Rovaniemen maalaiskunnassa Imarin rautatiepysäkin luona. Isojaon aikana (vuosina 1850—1892) tilan nimenä oli Nyborg, vuoden 1905 maakirjassa Mortti. Viimeksi mainittu juontuu sanasta märd (näätä). Kokeilualueen eri osien sijaintia valaisee tämän vihkosen taka kannen sisäsivulla oleva piirros. Mortin koeaseman maantieteel linen sijainti on 66°23'11" pohjoista leveyttä ja 26°37'32" itäistä pituutta. Se on n. 10 km napapiirin eteläpuolella. 4 N. 300—400 vuoden ikäistä lumen murtamaa vaarakuusikkoa. Paikan korkeus meren pinnasta n. 320 m. Kaihuanvaara, retkeilykohde B 2. valok. v. 1959 R. Saarnio. Kivalon kokeilualueen perustaminen pohjautuu siihen perus teelliseen tuntemukseen, mikä Metsäntutkimuslaitoksessa oli saatu edellä mainituista Viirinkylän valtionmetsistä niiden tutki mustöiden ohella, joita niissä oli suoritettu laitoksen ensimmäisenä toimintavuotena 1918. Suurinta mielenkiintoa olivat tällöin herät täneet etenkin maastosuhteista johtuva kasvupaikkojen vaihtelu ja metsien erilainen alttius luonnontuhoille, verraten edulliset puun kuljetus- ja menekkiolot sekä paikallisen työvoiman saanti, samaten kuin edulliset kokeiden järjestelyn mahdollisuudet. Näistä ja eräistä muista kokeilu- ja tutkimustoimintaan vaikutta vista metsällisistä seikoista tehdään seuraavassa lähemmin selkoa. 5 Tässä yhteydessä ei voida sivuuttaa erästä paljon varhempaa, puolen vuosisadan ajaksi unohduksiin jääi.yttä näkemystä, jossa korostetaan tieteellisen tutkimuksen tarpt ellisuutta nimenomaan näillä alueilla. Tällaisia mainintoja on useassa kohdassa niissä asiakirjoissa, jotka 26-vuotias metsätaloudentarkastaja Walter Lindholm laati v. 1908 silloisessa Rovaniemen hoitoalueessa suo rittamiensa tarkastustöiden yhteydessä. Näistä tämän lahjak kaan metsänhoitajan näkemyksistä ja ehdotuksista on mainin toja jäljempänä. Pinta-ala. Kokeilualueen koko pinta-ala on 14 640 ha, mistä kasvullista metsämaata 10 388 ha, huonokasvuista 3 134 ha, joutomaata 999 ha, muuta maata 50 ha sekä vesiä 69 ha. Ilmasto. Jatkuvia pitempiaikaisia säähavaintoja on Kivalon kokeilualueen lähettyvillä tehty vain Apukan maanviljelyskoe asemalla, joka on n. 18 km Rovaniemen kaupungin pohjoispuo lella. Siellä vuosien 1921 ja 1959 välisenä aikana saadut seuraavat havaintotulosten keskiarvot vastannevat kutakuinkin myös Kiva lonkokeilu-alueen ilmastollisia oloja vaaramaita lukuun ottamatta. Kokeilualueen esivaiheita. Rovaniemeltä on tavattu runsaasti esihistoriallista asutusta valaisevia löytöjä. Niinpä Mortin virka talon taimitarhasta ja pellolta on löydetty sellaisia kiviesineitä kuin reikäkivi, tasatalttoja, tuuria, tuurankatkelmia ja kaapimia sekä suuret määrät kiviaseiden valmistuksessa syntyneitä, eten kin kvartsista ja piikivestä irtautuneita iskelmiä. Nämä sekä tosin epävarmat liedenpohjat ja saviastian kappaleet osoit tavat, että tälläkin paikalla on ollut kivikauden aikainen asuin paikka. Kun paikka on 77 m nykyistä merenpintaa korkeammalla, on tämän ja muiden lähiseudulta tavattujen löytöjen perusteella asutuspaikka voitu ajoittaa ns. litorinavaiheeseen eli n. 3800 v. taaksepäin, jolloin paikka oli suuren sisäjärven rantana. Keskilämpö, C° I II III IV V VI VII VIII IX X XI XII vuosi -11.4 —11.6 —7.5 —l.i 6.1 12.1 15.8 12.8 7.1 0.6 —4.8 —8.8 +0.8 Keskisade, mm 28 19 19 25 28 45 65 65 49 47 35 29 454 6 Siemenpuuala, jossa tutkitaan kasvualustan erilaisten metsänuudistumisedellytysten merki tystä. Kaihuanvaara, retkeilykohde B 12. Valok. v. 1959 R. Saarnio. 7 Kuloalalle ruutukylvöstä syntynyt harventamaton nuori männikkö. Alalle kylvetty keväällä 1920 Ähtäristä peräisin olevaa männynsiementä. Kaihuanvaara, retkeilykohde B 13 I. Valok. v. 1918 T. Rancken. 8 Kivikauden löytöjä on tavattu myös ylempänä Kemijoen var rella, mm. Viirinkylän seuduissa. Nämä saattavat olla edellisiä vanhempiakin. Isojako on toimitettu Viirinkylän seuduissa pääosaltaan 1850- ja 1860-luvuilla. Siinä valtiolle jääneet alueet joutuivat näin ollen kutakuinkin välittömästi v. 1859 perustetun valtion metsähal linnon alaisiksi. Mortin tilan isojako taas vahvistettiin lopullisesti vasta v. 1892. Viirin alueella olleet valtionmetsätorpat itsenäistyivät vv. 1927—32. Siitä aiheutuneiden maanmittaustoimitusten yhtey dessä Kivaloiden länsiosan maat tulivat vastoin Metsäntutki muslaitoksen esityksiä kokonaan eristetyiksi Kemijoen ran nasta. Näin ovat ainakin tähän mennessä jääneet käyttämättä ne monet tutkimusten järjestelyn mahdollisuudet, mitkä Sainkiva losta jokirantaan ulottuva moreeni-, hiesu- ja hiekkamaa-alueen poikki kulkeva maakaista olisi tarjonnut mm. eri puulajien viljely jä kasvatuskokeille. Tämä kaista olisi ollut välttämätön myös kunnollisen tien rakentamista varten. Maasto ja maa. Suurin osa Kivalon kokeilualueen maista on 200—300 m korkeudella meren pinnasta. Alimpana ovat Kemi joen ranta-alueet, korkeimmalla Kemijoen pohjoispuolella olevan Kaihuanvaaran ja joen eteläpuolella olevien Kivaloiden lakimaat. Kaihuanvaaran korkeimman osan, Hopeanulkin, laki on 353 met rin korkeudella, varsinaisen vaaran 318 metriä. Kumpukivalon laaja lakimaa ja Hyypiökivalo ovat 302—318 metrin korkeudella. Kokeilualueen itärajan äärelle jäävä Namalikkokivalo kohoaa sitä vastoin 408 m:n korkeuteen, joten siellä on kokeilualueen korkein kohta. Peruskallio on kokeilualueen tällä osalla verraten vaihtelevaa. Kemijoen molemmin puolin se on laveasti kiilleliusketta. Kiva loiden pohjoisrinteet, Kaihuanvaara, Hopeanulkki sekä Kaarni järven ja Vanttausjärven etelänpuoleiset seudut ovat kvartsiit teja. Erillinen graniittialue on Alajärven, Kaarnijärven ja Kai huanjärven välisellä osalla sekä Kivaloiden etelärinteillä. Ala järven ja Sattajärven välillä kallioperä on vaihtelevampaa, pää asiallisesti gneissiä. Kalkkinulkissa on näkyvissä muutaman met 9 rin levyinen valkoinen dolomiittikerros pystyssä asennossa kvart siitin ja gneissimäisen kiilleliuskeen välissä. Sen kalkkipitoisuus on n. 33 %. Muiden ainesten, mm. magnesiumin, runsaus vaikeuttaa sen käyttöä kalkin valmistukseen. Peruskallio on näkyvissä monin paikoin, osin laajaltikin. Näin on etenkin Hopeanulkilla, Kaihuanvaaralla sekä Namalikkokiva lon ja Kalkkinulkin seutuvilla. Irtaimista maalajeista on yleisin moreeni, joka peittää kallio perän jotakuinkin kaikkialla entisen n. 1.5 —3.0 km leveän Kemi jokilaakson takalistoilla. Moreenia on, kuten yleensä, kahta lajia: Koeala, jossa tutkitaan männyn kukintaa, siemensadon määrää ja laatua. Sainkivalo, koeala n:o I a. Retkeilykohde C 2. Valok. v. 1959 R. Saarnio. 10 pohjamoreenia ja pintamoreenia, edellinen mannerjäätikön sen alla olevasta kallioperästä irroittamaa ja murskaamaa, jälkim mäinen jääkerroksissa olleiden vesien enemmän tai vähemmän lajittelemaa. Vähäisinä kumpuina ja harjuina esiintyvää pinta moreenia on mm. Kolulampien lähettyvillä, Kaarnijärven etelä puolella ja ns. Kaihuanvaaran hännillä. Mannerjäätikön sulaminen tapahtui täällä n. 11 000 vuotta sitten. Sitä seurasi jäämeren (Yoldiameren) vaihe, joka kesti n. 2 500 vuotta, ts. se päättyi n. S 500 vuotta sitten. Korkeimmillaan ollessaan sen ranta oli 213 m nykyisen merenpinnan yläpuolella, alimmillaan taas n. 155 m. Tältä vaiheelta on kivikkoisia meren - rantamuodostumia mm. Kaihuanvaaran rinteillä. Näiltä ajoilta ovat peräisin myös edellä mainitut meren tyrskyjen huuhtomat peruskallion paljastumat. Tämän vaiheen aikana syntyneet irtai met maalajit ovat virtaavien vesien kuljettamia ja tyvempään suvantopaikkaan kerrostuneita maita: savea ja hiesua. Edellistä on mm. kokeilualueen metsäteknikon rakennuksen yläpuolella. Mielenkiintoisia tämän vaiheen saviesiintymiä on myös Kemijoen etelänpuoleisessa törmässä, josta ne näkyvät moreenin päällä ole vana tummana juovana. Etäämpänä jokirannasta hiesu ja savi ovat useimmiten soiden pohjalla. Yoldiakautta seuranneen ancylusvaiheen aikana maan kohoa mista jatkui, niin että korkeimmat maat muodostuivat mante reeksi ja Kemijoen leveähkö laakso jäi silloisen, nykyisistä Tans kan salmista pohjanperukoille ulottuneen sisäjärven, Ancylusjär ven, lahdeksi. Tähän lahteen sivuilta päin ja itse pääväylää myö ten virranneet vedet kuljettivat mukanaan maa-aineksia, etenkin hiekkaa, joka vähitellen täytti alkuperäisen jokilaakson. Nämä hiekkakerrostumat, jotka ovat ominaisia nykyisille ranta-alueille, voivat olla kymmeniä metrejä paksut ja ulottua kauaksi nykyi sestä jokirannasta. Tällaisia tyypillisiä hietikkomaita ovat ko keilualueessa mm. Hyypiönniemi, Hietaperänkangas ja Souvun korvanpalo. Metsä- ja suotyypit. Metsän kasvupaikkojen luokittelua metsä tyyppeihin (»metsämaatyyppeihin») on Perä-Pohjolassa ensimmäi senä käyttänyt edellä mainittu metsänhoitaja Walter Lindholm. 11 Tämä tapahtui nimenomaan nyt Kivalon kokeiluaineeseen kuulu ville alueille laadituissa metsätaloussuunnitelmissa. Lindholmin käyttämä jaoittelu 011 seuraava: 1. jäkäläkankaat, 2. kanerva- ja variksenmarjakankaat, 3. sammal- ja marjanvarsikankaat, jotka jaettiin seuraaviin kolmeen alatyyppiin: 3 a. alkuperäiset, joissa mullas- ja sammalkerrokset ovat verraten ohuet ja puulaji mänty, koivu ja osin kuusi, 3 b. sammaltuneet (sekundääriset) maat, joilla mullaskerros on vahvempi sekä sammal taajempi ja tuu heampi sekä pääpuulajina kuusi, mänty ja koivu, 3 c. taantuneet (degeneroituneet) maat, jotka »kehityksessä ovat pisimmälle ehti neitä», vahvan seinäsammalen, paikoin myös rahkasammalen, peittämiä lahovikaisia ja kuivalatvaisia kuusikkoja, joista mänty on hävinnyt tai häviämässä, 4. lehtomaat. Taantuneille alueille läheisiä ovat korkeimmilla metsämailla kasvavat tunturikuusikot, joissa kasvipeitteenä on tuuhea sammalikko sekä ruohoja ja heiniä. Erityisesti näiden alueiden saattaminen parempaan met sänkasvuun »011 jätettävä vastaisten tieteellisten tutkimusten varaan», mainitsee Lindholm. Ensimmäinen professori A. K. Cajanderin laatima Perä- Pohjolaa koskeva metsätyyppi jaoittelu julkaistiin v. 1916 ja toi nen, tohtori O. J. Lakarin avustuksella julkaistu, v. 1922. Näitä onkin seurattu niissä Kivalon kokeilualueen metsien arvioimis töissä, jotka Viirin alueella suoritettiin v. 1933 ja Mortin mailla v. 1939. Suotyyppien jaoittelu on pääosaltaan professori O. J. Lukkalan. Näin on tyyppi jakautuminen Viirinkylän osalla saatu seuraavaksi. Kasvulliset kasvupaikat: saniaistyyppiä 2 ha, kurjen polvityyppiä 90 ha, paksusammaltyyppiä 5 914 ha, variksen marjamustikkatyyppiä 1 546 ha, variksenmarjajäkälätyyppiä 375 ha, kanerva jäkälätyyppiä 205 ha, tavallista korpea 5 ha, kangas korpea 631 ha, korpea 613 ha, kangasrämettä 577 ha, rämettä 73 ha; sekä huonokasvuiset kasvupaikat: lakimetsiä 665 ha, vuori peräisiä alueita 169 ha, korpea 715 ha, rämettä 1 788 ha. Jouto maista taas oli vuorta 49 ha, korpea 79 ha, rämettä 202 ha ja nevaa 566 ha. Mortin tilan Imarin palstalla on arvioitu olevan mustikka tyyppiä 10 ha, variksenmarjamustikkatyyppiä 73 ha, puolukka 12 tyyppiä 3 ha, kangaskorpea 22 ha, korpea 90 ha, kangasrämettä 2 ha ja rämettä 15 ha. Hnonokasvuiset alueet jakautuivat taas siten, että korpea oli 31 ha ja rämettä 137 ha sekä joutomaasta korpea 4 ha, rämettä 66 ha ja nevaa 78 ha. Ns. paksusammaltyypin olemusta, sen pysyvyyttä, eri kehi tysvaiheita, ekologiaa, puulajikysymystä, hakkausmenetelmiä ja metsänuudistamista on myöhemmin tutkinut yksityiskohtaisesti mm. Kaihuanvaaran maastossa metsätieteen tohtori Gustaf Siren. Kasvisto. Kivalon kokeilualue sijaitsee Kainuun vyöhyk keessä, jonka kasvisto ja kasvillisuus edustavat keski- ja pohjois suomalaisen välimuotoa, joskin se kuuluu jo tämän välivyöhyk keen pohjoisreunaan. Kasvilajeista, jotka tässä kokeilualueessa ovat pohjoisrajoillaan, mainittakoon sanajalka (Pteridium aqui linum), sorea hiirenporras (Athyrium filix-femina) , kielo (Gonval laria majalis), nuottaruoho (Lobelia dortmanna), vadelma (Rubus idaeus), mansikka (Fragaria vesca) ja käenkaali (Oxalis aceto sella). Niiden rinnalla tavataan runsaasti pohjoista lajistoa, jonka edustajista tavataan Pohjolan leinikki (Ranunculus hyperböreus ), Pohjan rölli (Agrostis borealis), Lapin kastikka (Calamagrostis lapponica) ja vesisara (Garex aquatilis). Jonkin verran harvinai sempina esiintyvät mm. mähkä (Selaginella selaginoides ), töppy villa (Eriophorum Scheuchzeri), Siperian sara (Garex media), Pohjolan horsma (Epilobium Hornemannii) , Lapin leinikki (Ranunculus lapponicus) ja tunturivalvatti (Mulgeäium alpi num). Mm. Kaihuanvaaran laki ulottuu subalpiiniseen vyöhyk keeseen, johon lajistossa viittaa esim. tunturisianpuolukan (Arc tostaphylos alpina) esiintyminen. Yleensä kokeilualue on kasvilajistoltaan vaatimatonta. Poik keuksena ovat Kaihuanvaaran ja Kivaloiden rinteiden purojen varret, joilla esiintyy vaateliaitakin kasveja, kuten kotkansiipi (Struthiopteris filicastrum) , lehtotesma (Milium ejjusum), ota sara (Garex rhynchophysa) , punainen konnanruoho (Actaea eryt hrocarpa), lehtotähtimö (Stellaria nemorum), punaherukka (Ribes rubrum), näsiä (Daphne mezereum), suokeltto (Crepis paludosa) ym. Mainittakoon vielä, että paatsamaa (Rhamnus frangula) esiintyy Kivaloilla runsaasti ja eräässä suolammessa Hietaperän 13 kankaalla konnan ulpukkaa (Nuphar pumilum), rantalietteellä heimopalpakko ja Pohjolan palpakko (Sparganium af fine ja S. submuticum); erikoisena harvinaisuutena on mainittava hoikka rölli (Agrostis clavata) Kaihuanvaaralta ja Alajärven tienoilta. Maininnan arvoisia ovat lisäksi suo-ohdake (Cirsium palustre), tähtisara (Carex echinata) ja rimpivihvilä (Juncus stygius). Huomattavan rikkaita kasvistoltaan ovat Kemijoen rannat, mutta niistä kuuluu vain pieniä paloja kokeilualueeseen. Mainit takoon, että niitä koristaa neilikka (Dianthus superbus), mukula kirveli (Chaenophyllum. bulbosum) ja Mortin talon rannassa harvi nainen Siperian vehnä (Eoegneria fibrosa). Mortin alueella on yleisenä suovaivero (Chamaedadaphne calyculata), samoin myös Viirinkylän alueella. Perusteellista kasviston tutkimusta ei tässä kokeilualueessa ole suoritettu. Eläimistö. Suurnisäkkäistä on seuraavat tiedot. Varsinaisia petoeläimiä ei Kivalon kokeilualueessa pysyvästi asusta. Karhu 011 viimeksi käväissyt kokeilualueessa talvella 1952, ahma tal vella 1955 ja kymmenkunta vuotta sitä ennen sekä ilves v. 1954. Talvisin on Kivaloilla asustanut parikymmentä hirveä. Niiden eri koisesti suosimia paikkoja ovat kuitenkin Kaihuanvaara ja Satta järven ympäristö. Verraten pysyvänä pidetty porokanta on 200— 500-päinen. Paloselässä on porojen erotusaita. Uusia istutustulokkaita ovat majava ja piisami. Yksi majava on asustanut Vanttausjärvellä kesällä 1953, piisamia taas on Kivaloiden puolella Hyypiöojassa ja joen pohjoispuolella Ala järvessä. Saukko on yleinen. Sen asumapaikkoja ovat Kemijoen eteläpuolella Syväoja ja Hyypiöoja sekä pohjoispuolella Palo selänoja ja Navettaoja. Näätää on takavuosina tavattu vain satunnaisena, neljänä talvena 1955—1958 säännöllisesti. Sen ylei simmät asuinpaikat ovat olleet Isokivalo, Juomukuru ja Palo selkä. Se on pesinyt ainakin v. 1957 Juomukurussa. Kärppä ja lumikko ovat olleet yleisiä etenkin v. 1957, jolloin näillä seuduilla oli metsäsopulien yleisvaellus. Näiden edellisiä vaellusvuosia olivat 1943 ja 1944. Kettukanta on runsas. Sen tunnetuimmat pesimispai kat ovat Koivuvaara j a Hietaperänkangas. Metsäjänis j a orava ovat alueella yleisiä, edellisen runsaus vaihtelee kuitenkin eri vuosina. 14 Pikkunisäkkäistä on tavallinen päästäinen hyvin harvinainen. Myyristä on tavattu metsämyyrä, vesi myyrä, peltomyyrä ja lapin myyrä, eri vuosina vaihtelevin määrin. Suurena harvinaisuutena voidaan mainita pohjanlepakko, joka lenteli Alajärvellä kesällä 1945. Nilviäisistä on maininnanarvoinen raakku, joka asustaa Vant tausjoessa sekä Kaarni- ja Kaihuanjärven välisessä ojassa. Lintuja on Viirin alueella havaittu 95 lajia, niistä pesivinä 52. Ns. riistalintujen metson, teeren ja pyyn kannat ovat vuodesta 1954 lähtien huomattavasti pienentyneet, eniten vii meksi mainitun. Riekkojen määrä taas on ollut lisääntymään päin. Metsojen vakinaisia soidinpaikkoja ovat Hyypiöojan varsi, Koira vaara sekä Tampurilammen, Navettalammen ja Alajärven lähi maat. Suurlinnuista on kotka pesinyt viime vuosina Juomukurussa, huuhkaja Kivaloilla (ainakin vuoteen 1950 saakka), kurki taas Sattajärven läheisyydessä, tosin hiukan kokeilualueen rajan ta kana. Metsähanhi on tavattu viimeisen kerran pesivänä n. 25 vuotta sitten Koirasuomalla. Näiden lintujen pysähdyspaikkoja muuttoaikana on etenkin Sattajärvi, jossa on tavattu yli puolen sadan parvia. Joutsenen viimeistä pesimisaikaa ei muisteta. Mat kallaan pohjoiseen joutsenpari on pysähtynyt Alajärven jäällä viimeksi keväällä 1956 ja 1958. Harvinaisia lintuhavaintoja ovat mm. seuraavat. Tilhi on pesinyt Kulheikkoselässä kesällä 1958, pikkukäpylintu Kumpu kivalossa kevättalvella 1959, koskikara Saijanjängällä (lähellä kokeilualueen rajaa) kesäkuussa 1951, tervapääsky Namalikko kivalossa v. 1951. Tundravarpusia oli urpiaisten parvessa Ala järven lähistöllä huhtikuussa 1945, ja kirjosiipikäpylintu nähtiin samoilla seuduilla maaliskuussa 1954. Hyvin todennäköinen on myös v. 1951 tehty havainto, joka koskee kääpiöpöllöä, jota ei sitä ennen ole Suomessa tavattu. Tiaislajeista on tavattu talitiainen, hömötiainen, töyhtötiai nen ja kuusitiainen sekä rastaista räkättirastas, kulorastas, laulu rastas ja punakylkirastas. Hippiäinen ja peukaloinen eivät ole harvinaisia, mutta niiden pesimistä ei ole todettu. Tikoista esiin tyy käpytikka pesivänä, harmaapäätikka ja pohjantikka ovat harvinaisia. Yleisimpiä pöllöjä ovat hiiripöllö ja viirupöllö, paljon harvinaisempia varpuspöllö ja helmipöllö. Haukoista on nähty ampuhaukka, nuolihaukka, tuulihaukka, hiirihaukka, piekana, kanahaukka, varpushaukka, haarahaukka ja mehiläishaukka. Vesilintuharvinaisuuksista on maininnan arvoinen meriteeri, joka on ollut pesivänä sekä Sattajärvessä että Kaihuanjärvessä. Metsät ja niiden kehitys. Suoritettujen kasvipaleontologisten tutkimusten nojalla kokeilualueen metsäkasvillisuuden varhais historiasta voidaan päätellä seuraavaa. Sinä noin tuhannen vuoden aikana, jolloin nykyisen Kivalon kokeilualueen maat olivat jatkuvasti mannerjäätikön reunan välittömässä tuntumassa, maakamara todennäköisesti oli puuton Hieskoivikko. jossa tutkitaan siemensadon määrää ja laatua. Sainkivalo, koeala n:o XVII. Retkeilykohde C 7. Valok. v. 1959 R. Saarnio. varpukangas, tundra, jolla pensaikkona kasvoi katajaa ja pajua. Tämän jälkeen eli kymmenkuntatuhatta vuotta sitten alueen val tasivat koivumetsät pitääkseen sitä hallussaan likimain puolisen toistatuhatta vuotta. Aluksi lienee koivun lisäksi ollut tuskin muita puita kuin korkeintaan kuusta; mänty ja harmaaleppä saa puivat alueelle luultavasti vasta kauden jälkipuoliskolla. Tämän vaiheen lopulla on männyn osuuden täytynyt olla kuitenkin jo sangen huomattavan. Varsinkin alkuaikoina oli koivukauden met sille ominaista harvuus ja aukkoisuus, mitä osoittaa lähinnä eräi den alueen nykyiselle luonnonvaraiselle kasvillisuudelle täysin vieraiden osakkaiden, savikkakasvien, ratamoiden ja marunoiden esiintyminen. Ne ovat kaikki kasveja, jotka vaativat runsaasti valoa ja kasvualustakseen paljasta kivennäismaata. Kaivolasta poraisin olevaa Siperian lehtikuusta. Ikä 31 v. Valtapituus 12.8 m. Kumpu kivalo, koeala n:o 27. Retkeilykohde C 30. Valok. v. 1959 R. Saarnio. 17 Seuraavan vaiheen metsien historiassa muodostivat melkein puhtaat, sulkeutuneet mäntymetsät. Koivun määrä oli tänä ai kana pieni, harmaaleppää oli, tosin niukasti, mutta kuusi lienee tällöin puuttunut alueelta. Vesien kasvillisuus oli mäntymetsien aikana rikkaampaa kuin koskaan aikaisemmin tai myöhemmin. Ilmasto oli todennäköisesti lämmintä ja kuivaa. Rehevimmillään olivat alueen metsät n. s 000—6 000 vuotta sitten kestäneenä ajanjaksona, jolloin kesät olivat lämpimiä ja kosteita, talvet suhteellisen leutoja. Tänä aikana vallitsivat alueella vehmaat mänty-koivusekametsät. Harmaaleppää oli run saanlaisesti, lähinnä vesistöjen varsilla, ja myös tervaleppä lienee tällöin saapunut sinne. Varsinaisia ns. jaloja lehtipuita ei ole voitu varmuudella todeta esiintyneen alueella, vaikkakaan ei pidetä aivan mahdottomana, että olisi saattanut kasvaa lehmusta ja vuorijalavaa. Ilmaston kosteudessa tapahtunut lisääntyminen kiihdytti soistumista, jota tähän saakka oli tapahtunut vain hyvin vähäisessä määrässä. N. 4 000 vuotta sitten alkoi lämpötilassa tapahtua vähittäistä alenemista, soistuminen lisääntyi entisestään ja kuusta alkoi il maantua metsiin. Eräät merkit viittaavat siihen, että tänä aikana, lämpökauden lopulla, olisi ihminen jossain määrin saattanut ai heuttaa kirjavuutta vähitellen yhä havupuuvaltaisemmiksi ja yksitoikkoisemmiksi muuttuviin metsiin raivaamalla aukioita ja lisäämällä toimenpiteillään lehtipuumetsien alaa. N. 3 000 vuotta sitten oli jatkuvasti edistynyt ilmaston kyl meneminen ja kosteuden lisääntyminen muovannut elollisen luonnon sellaiseksi, kuin se oli ennen kuin ihminen ryhtyi toden teolla raivaamaan näitä pohjan perukoita. Lämpökautisten lehti - sekametsien tilalla vallitsivat synkät kuusivaltaiset havumetsät. Koivua oli niukasti ja harmaaleppää tuskin nimeksi. Tervaleppä oli likimain joutunut väistymään alueelta. Lepän määrän vähene miseen vaikutti varmaan suuresti sekin, että soistuminen, jota ilmasto erikoisesti suosi, supisti lepiköiden alaa vesien varsilla. Rantojen soistuessa muuttuivat vedetkin karuiksi, ja niistä kaik kosivat lämpökauden eteläiset kasvilajit. 18 Metsien tämänjälkeisestä kehityksestä voidaan tehdä vain yleisluontoisia päätelmiä. Luontaisten kasvuedellytystensä turvin jatkui metsäalueiden kuusettuminen, mikä ilmeni tämän puulajin voimakkaana leviämisenä sekä jatkuvana säilymisenä etenkin vaara-alueilla sekä tunkeutumisena alispuustoksi myös varsinai sille mäntymäille. Tätä valtausta ehkäisevä voimakkain tekijä oli tuli. Mistään niin valtavista kuloista (»ylipaloista») kuin useissa muissa seuduissa ei ole muistitietoja eikä metsissä havaittavia merkkejä. Luotettavimpia ovat näin ollen ne merkinnät, jotka metsätaloudentarkastaja Walter Lindholm teki v. 1908. Näistä ovat mielenkiintoisia mm. seuraavat. Laajin todettavissa ollut kulo oli sattunut v. 1868, joka raivosi n. 600 hehtaaria laajuisella alalla Kaihuanvaaran kuusikoissa. V. 1908 tällä kuloalalla oli koivu vesakkoa, paikoin myös hiukan kuusta ja mäntyä. Seuraava huomattavampi kulo oli Kaihuan vaarassa kesällä 1919. Myös Kemijoen eteläpuolella oli kulon käymiä mänty maita, mm. Hietaperänkangas, joka paloi vuoden 1855 tienoilla. Nämä maat ovat metsittyneet nopeasti. Kasken viljelyä ei nykyisen kokeilualueen mailla ole harjoitettu, mutta kyllä etäämpänä, Kemijoen ja Pietarinjärven välisillä mailla, vielä lS5O:n tienoilla. Ns. porokasket sitä vastoin olivat yleisiä ja valtavia. Niinpä arvioitiin yhdestä ainoasta n. 550 hehtaarin laa juisesta maasta kaadetun porojen hätärehun saantia varten n. 33 000 m 3 naavoittuneita puita. Kun tällaisia hakkuita suoritet tiin pääasiallisesti Ivivaloiden etelärinteillä ja niiden eteläpuolella, on niiden jälkiä tavattu kokeilualueessa suhteellisen vähän. Ensimmäiset varsinaiset myyntihakkuut näissä seuduissa ovat 1880-luvulta. Niinpä Kaihuanvaarassa mainitaan hakatun 26 hehtaarin alalla v. 1883 sekä samoin Kemijoen pohjoispuolella ole vassa Leipimaassa, Paloselässä ja Koiravaarassa talvella 1885/86. Näin vanhoista hakkuista ei joen etelänpuoleisilta mailta ole mai nintoja vuoden 1908 tarkastuskirjoissa. Nämä hakkuut olivat useassa suhteessa poikkeuksellisia. Kaupaksi kelpasi vain järeä, teknillisesti hyvä mäntypuu. Pienim män tyvitukin tuli olla latvapäästään vähintään 10 Engl. tuumaa, ja puun teknillistä laatua kuvaa vielä nytkin muistissa oleva 19 hokema, että »puun tuli olla lankasuora ja oksaton». Kun puut myytiin lisäksi pystyyn, siis ostajan hankittaviksi ja hinta niistä maksettiin varastopaikalla toimitettuun mittaukseen perustuvan kuutiomäärän mukaan tavallisesti samaan keskihintaan kuutio jalalta, lisäsi tämäkin ostajan pyrkimystä ottaa metsästä vain lei mikon paras puu. Metsänhoidollisessa suhteessa jäivät näin käsi tellyt metsät toivottomaan tilaan. Varsinaisia uudistusaloja ei syntynyt, sillä jäljelle jäivät kaikki kuuset ja koivut sekä alimit taiset ja vialliset männyt. Näiden puutteellisuuksien korjaami seksi ryhdyttiin 1890-luvun keskivaiheilla edellä mainittuja ensi kertaan harsittuja metsiä käsittelemään uusilla hakkuilla, jotka kohdistuivat myös entistä pienempiin ja laadultaan heikompiin puihin. Hiukan myöhemmin siirryttiin ns. puhdistushakkuihin, joissa saatava verraten heikkolaatuinen puu myytiin paikallis huutokaupoilla. Tällä tavalla saatiin mm. Leipimaasta n. 100 heh taarin laajuiselta ennen hakatulta alalta pois v. 1905 n. 6 000 vioittunutta sahapuuta. Hakkuuta jatkettiin vielä v. 1908, mutta täysin uudistuskuntoon, mäntysiemenpuuasentoon hakkuualan raivauksilleen, tämä alue tuli vasta Metsäntutkimuslaitoksen ai kana 1954—56. »Uudistusvaihe» on siis täällä kestänyt n. 60 vuotta. Vuoden 1909/10 hakkuista on maininnan arvoinen etenkin Kaihuanvaaralla suoritettu, joka koski yhteensä 331 ha käsittävää kolmiosaista aluetta. Viimeinen laaja hakkuu on ollut Kaihuan vaarassa vuosina 1911—1917. Paperi- ja kaivospuun ensimmäiset hakkuut suoritettiin Viirin kylän seuduilla 1920-luvun alussa. Pienimmät hakkuut perustuvat ns. lupakirjoilla myönnettyi hin hakkuuoikeuksiin. Osa niistä on koskenut paikallisen väestön omia tarpeita, osa Rovaniemen kirkonkylään lauttoina kulje tettua poltto- ja muuta pienpuuta. Näistä aiheutuneet hakkaus alat ovat olleet yleensä pieniä ja repalaisia. Metsäntutkimuslaitoksen suorittamat hakkuut ovat kohdistu neet pääosaltaan avohakkausalojen muodostamiseen vaarakuusik koihin järjestettäviä kokeita varten sekä vanhempien hakkaus alueiden kunnostamiseen. Kun kokeilualueen metsistä on ollut luovutettava sotatointen aiheuttamiin jälleenrakennustöihin n. 20 100 000 runkoa rakennuspuuta, pääasiallisesti mäntyjä, on näiden jälkien kunnostaminenkin aiheuttanut paljon sekä metsänhoidol lisia hakkauksia että metsänviljelyä. Kulku- ja kuljetussuhteita Viirin alueen pohjoisosassa on viime vuosina helpottanut Vanttausjärven —Alajärven tiestä Isolle Kaarnijärvelle rakennettu tie. Ensimmäinen metsien arviointi Kemihaaran valtionmailla on vuodelta 1889. Se kohdistui vain arvopuihin. Kun se suoritettiin silmä varaisesti ja ilman karttoja, on hyvin käsitettävää, että se jäi puutteelliseksi. Niinpä vuoden 1908 metsätaloudentarkastuk sessa vastaavan alan tukkipuumäärä saatiinkin 13-kertaiseksi. Vuoden 1908 arvioinnin tuloksia ei ole katsottu olevan syytä las kea erikseen Kivalon kokeilualueen osalta. Metsäntutkimuslai toksen toimesta v. 1933 Viirin alueella ja v. 1939 Mortin tilalla suoritetun arvion tuloksista otetaan tähän seuraavat tiedot. Kuvioittaisessa arvioinnissa Viirin alueen kasvullisten metsä maiden keskikuutioksi hehtaarilla saatiin 94 m 3 kuorellista puuta ja kasvuksi 0.9 4 m 3 kuoretonta puuta. Huonokasvuisten metsä maiden vastaavat luvut olivat 24 ja 0.21 m 3 sekä molempien metsämaaluokkien keskimäärin 78 ja 0.7 6 m 3. Kuorellisesta puu varastosta oli taas mäntyä 57 %, kuusta 26 % ja koivua 17 %. Tämän tilaston laatimisen jälkeen on kokeilualueessa suori tettujen hakkuiden tuloksena ollut etenkin männyn nuorimman ikäluokan lisääntyminen. Koe- ja tutkimustoiminta. Kivalon kokeilualueessa ovat laa jimmat ja monipuolisimmat tutkimus- ja kokeilutyöt koskeneet paksusammalkuusikoita. Metsäntutkimuslaitoksen toimesta v. 1918 suoritetut tutkimukset kohdistuivat pääosaltaan näiden met sien luontaisen kehityksen ja uudistumisen selvittelyyn sekä kuusen ja männyn kasvun vertailuun. V. 1925 perustettiin Kumpukivaloon koealasarja, johon kuului kaistalehakkaus, sie menpuuhakkaus, määrämittahakkaus ja väljennyshakkaus. Näissä selviteltiin siemensadon suuruutta ja laatua, kasvipeitteen muuttumista, turpeen lahoamista, taimettumista ja vanhojen tainten toipumista sekä hakkuualoille jätetyn puuston kasvua. Näihin liittyivät myös metsänviljelykokeet sekä kulotetuilla että 21 kulottamattomilla aloilla. Vertailtavina puulajeina olivat etenkin mänty ja kuusi sekä ulkomaisista puulajeista Siperian lehtikuusi, murraynmänty ja sembramänty, metsänviljelymenetelmistä is tutus, hajakylvö ja erilaiset ruutukylvöt sekä eri kylvöajat. Ylei simmin käytetty ulkomainen puulaji on edellä mainittu Siperian lehtikuusi, jota on istutettu kaikkiaan lähes 100 hehtaarin alalle. Sota-aikana Kumpukivalolle perustettu metsäviljelmä on kuiten kin silloisten taimien huonon laadun vuoksi johtanut kehnoon tulokseen. Epäonnistuneita ovat myös murraynmännyllä suori tetut kylvökokeet. Mielenkiintoinen on se Namalikkokivalon poh joisrinteellä oleva lehtikuusen koesarja, joka jakaantuu eri kor keuksille merenpinnasta. Kaihuanvaaraan on istutettu myös ris teymähaapaa (Populus tremula x tremuloides). Nämä paksusammalmetsissä olevat kokeet käsittivät v. 1958 n. 300 hehtaarin alan. Näihin on luettu myös se kulotus- ja met sitysala, joka Kemihaaran hoitoalueen toimesta perustettiin vuo sina 1919 ja 1920. Sen perustaminen juontui kaikesta päättäen edellä mainitusta metsätaloudentarkastaja Walter Lindholmin kehotuksesta ryhtyä käyttämään näillä mailla »lievää maan pinnan ja hakkuutähteiden polttamista». Alalle v. 1920 tehty ruutukylvö oli poikkeuksellinen paitsi ensimmäisenä metsänkyl vönä näillä seuduilla myös siinä, että käytetty siemen oli peräisin Keski-Suomesta (Ähtäristä) ja että samaan ruutuun kylvettiin kahta puulajia, mäntyä ja kuusta. Eri metsänviljelymenetelmistä on runsaasti käytetty ruutukylvöä eri muotoineen sekä myös eri kylvöaikoja. Vuoden 1959 lopussa olivat metsänviljelyalat seuraavat: männyn istutus 128 ha ja kylvö 359 ha, männyn ja kuusen yhteis kylvö 0.8 ha, kuusen istutus 35 ha ja kylvö 3 ha, rauduskoivun istutus 0.3 ha, Islannin koivun istutus 2 ha, risteymähaavan (hybriidihaavan) istutus 0.1 ha, Siperian lehtikuusen (Larix sibi rica) istutus 55 ha, Kurilien lehtikuusen (Larix Gmelini var. japo nica) istutus 7 ha, Euroopan lehtikuusen (Larix decidua) istutus 5 ha, sembramännyn (Pinus Cembra) istutus 0.5 ha sekä mur raynmännyn (Pinus contorta var. lati folia) istutus 2 ha ja kylvö 22 2 ha. Näiden alojen yhteismäärä oli 603 ha, mistä istutettua 238 ha ja kylvettyä 365 ha. Pienessä mitassa on Kumpukivalon paksusammalmaiden uudistusaloilla käytetty myös maanpinnan kuokkimista ja lan noitusta. Kotimaisen männyn ja kuusen siemensatoa on kokeilualueessa tutkittu vuodesta 1926 lähtien, tosin eräin väliajoin. V. 1952 on siinä käytettyjä menetelmiä parannettu ja tutkimuskohteita lisätty. Tutkittavina ovat lisäksi männyn kukkiminen sekä käpy jen ja siemenen muodostuminen. Metsäpuiden rodunjalostusta varten on v. 1959 Viirin alueen Hietaperänkankaalla merkitty 5 plusmäntyä ja Kumpukivalossa Siperian lehtikuusikossa 35 pluslehtikuusta. Mortin kotipalstalla taas oli kloonikokoelma 34 lehtikuusesta ja Imarin ulkopalstalla 7 lehtikuusesta, 7 männystä sekä lisäksi jokaisesta siihen men nessä valitusta 60 pohjoissuomalaisesta mäntykantapuusta. Kuusen maantieteellisistä roduista on Kumpukivalolla ja sen juurella kaksi koesarjaa, männystä Imarin palstalla yksi. Edellä mainitun Ähtärin männyn- ja kuusensiemenen lisäksi kokeilu alueessa on käytetty männyn puulajin siementä usealta Pohjois suomen paikkakunnalta. Kaikkiaan on metsänhoidon tutkimusosastolla Kemijoen eteläpuolisilla kokeilualueen osilla 136 erilaista koealaa. Kaihuanvaaralla kokeilutoiminta on saanut erityisen laajuu den vuodesta 1952 alkaen, jolloin siihen kävi käsiksi tohtori Gustaf Siren pääasiallisesti Suomen Luonnonvarain Tutkimussäätiön taloudellisesti tukemana. Vuoden 1958 loppuun mennessä on tut kittu mm. luonnontilaisten koivikoiden ja haavikoiden sekä kylvö männiköiden kehitystä ja harvennusta, siemenpuuasennon käyt töä männikössä, kulotusta ja nuoren metsän perkaus- ja harven nustöiden sekä metsänviljelyn tekniikkaa ja työsaavutuk sia. Perusteellisesti on tullut selvitetyksi myös eri maantieteel listä alkuperää olevien mäntyjen puun rakenne ja laatu. Osa tästä vaara-alueesta on myös kartoitettu uudelleen ja määritetty sen lumituhoalueen raja. Kaikkiaan on Kaihuanvaaralle perustettu 106 koealaa, jotka kuuluvat 8 koesarjaan. 23 Kaihuanvaaran kämppä, jossa tutkijoilla ja hakkuumiehillä on tilaisuus majoittua. Kämpän edustaa käytetään myöskin "luentosalina". Valok. 1959 K. Saarnio. Metsänarvioimisen tutkimusosaston koealojen luku kokeilu alueessa on 12 ja niitä vastaavien koealasarjojen 6. Koealoista on yksi kuusikossa, muut männiköissä. Kun kokeilualue on lähellä oletettua soiden metsäojituksen kannattavuuden pohjoisrajaa, on Metsäntutkimuslaitoksen suon tutkimusosastolla ollut aihetta järjestää tänne mahdollisimman monipuolisia soiden kuivatus- ja metsityskokeita. Alueen vaihte levien suolaatujen mm. letto- ja rinnesoiden puitteessa siihen onkin ollut poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet. Ojitusteknil listen kysymysten ohella tutkimuksiin on liitetty mm. erilaisia metsitys- ja lannoituskokeita sekä puuston kasvua valaisevia koe aloja. Mielenkiintoisimmat ojitusalueet ovat Sattajärven etelä puolella, Alajärven pohjoispuolella, Kumpukivalon pohjoispuo lella ja sen rinteillä sekä Mortin Imarin palstalla. Vuoden 1959 24 loppuun mennessä tehtyjen ojien pituus oli 213 168 jm ja kuiva tettu suoala 1 076 ha. Osaston perustamia koealoja oli tällöin 271 ja koealasarjoja 28. Kivalon kokeilualue, kuten Metsäntutkimuslaitoksen muutkin kokeilualueet, on tarkoitettu lähinnä luonnossa suoritettavaan tutkimus- ja kokeilutoimintaan. Näin ollen metsän kokonais tuottoa ja taloudellista tulosta osoittavilla luvuilla ei ole yleistä merkitystä. Tämän puutteen poistamiseksi on perustettu kaksi koemetsälöä, Kolulammen koemetsälö Kemijoen pohjoispuolelle ja Sainkivalon koemetsälö Kemijoen eteläpuolelle. Edellisen pinta-ala on 186 ha, mistä kasvullista metsämaata 119 ha, huono kasvuista 41 ha ja joutomaata 22 ha. Vallitsevin (76 ha) kangas metsätyyppi on variksenmarjamustikkatyyppi (EMT). Sainkiva lon 219 ha käsittävästä alasta on taas kasvullista 177 ha, huono kasvuista 23 ha ja joutomaata 15 ha. Yleisin on täälläkin varik senmarjamustikkatyyppi. Laajoja luonnontilaisena säilytettäviä alueita ei kokeilu alueessa ole, vaan niiden tarve on tyydytetty siten, että rauhoite tuiksi on otettu hajallaan olevia poikkeuksellisia kasvupaikkoja ja metsiköitä, kuten erilaisia lehtoja ja vaarakuusikoita ja laki maita. Käsikirjoituksen on laatinut Olli Heikinheimo käyt täen apunaan C4eologisen tutkimuslaitoksen, Helsingin yliopiston maantieteellisen laitoksen, Ilmatieteellisen keskuslaitoksen, Kan sallismuseon, Maanmittaushallituksen, Metsähallituksen ja Met säntutkimuslaitoksen sekä professori Viljo Kujalan, metsätieteen tohtori Gustaf Sirenin, aluemetsänhoitaja Väinö Sandströmin, f il. maisteri Yrjö Vasarin, luonnonsuojeluvartija Veikko Salkion, metsäteknikko Erkki Leppäsen ym. luovuttamia tietoja. Retkeilykohteiden selostukset on julkaistu erillisenä liitteenä. Julkaisija: Metsäntutkimuslaitos Kirjoittaja: OLLI HEIKINHEIMO Kivalon kokeiluaineen maiden (viivatut alueet) sijaintia osoittava kartta. Metsäntutkimuslaitoksen kokeilualueet Kivalon kokeilualue