Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 Luonnonvarakeskus 2023 Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 Ankerias Suomessa Ankeriaanhoitosuunnitelman taustaselvitys 2025 Jani Helminen, Topi Lehtonen ja Sami Vesala Luonnonvarakeskus 2025 Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 Ankerias Suomessa Ankeriaanhoitosuunnitelman taustaselvitys 2025 Jani Helminen, Topi Lehtonen ja Sami Vesala Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 Viittausohje: Helminen, J., Lehtonen, T. & Vesala, S. 2025. Ankerias Suomessa : Ankeriaanhoitosuunnitelman taustaselvitys 2025. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025. Luonnonvarakeskus. Hel- sinki. 68 s. Jani Helminen ORCID ID, https://orcid.org/0000-0001-7358-8341 ISBN 978-952-419-133-3 (Verkkojulkaisu) ISSN 2342-7639 (Verkkojulkaisu) URN http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-419-133-3 Copyright: Luonnonvarakeskus (Luke) Kirjoittajat: Jani Helminen, Topi Lehtonen ja Sami Vesala Julkaisija ja kustantaja: Luonnonvarakeskus (Luke), Helsinki 2025 Julkaisuvuosi: 2025 Kannen kuva: Ankerias kurkistaa kiven kolosta. Kuvaaja: Jani Helminen https://orcid.org/0000-0001-7358-8341 http://urn.fi/URN Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 3 Tiivistelmä Jani Helminen1, Topi Lehtonen2 ja Sami Vesala1 1 Luonnonvarakeskus, Helsinki 2 Luonnonvarakeskus, Oulu Kaikki Euroopan ankeriaat ovat syntyneet Sargassomeressä, jossa myös kaikki lisääntyminen tapahtuu. Tämä elinkierto tekee ankeriaasta haavoittuvaisen ihmisen aiheuttamille ympäristö- muutoksille: ympäri Eurooppaa vuosisatoja ruokakalana hyödynnetyn ankeriaan populaatio on hälyttävästi taantunut erityisesti 1980-luvulta lähtien ja laji on luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi. Euroopan Neuvosto sääti 2007 ankeriasdirektiivin populaation elpymisen tuke- miseksi. Tehtävä on haastava, sillä populaation romahdukseen ovat todennäköisesti vaikutta- neet useat eri syyt, kuten ilmastonmuutos, vaellusesteet, elinympäristöjen väheneminen, ym- päristömyrkyt, tulokasloiset ja laillisesta ja laittomasta kalastuksesta johtuva kalastuspaine. Syiden keskinäistä vaikutusjärjestystä ei tiedetä ja todennäköisesti niiden välillä on tilannetta pahentavia yhteisvaikutuksia. Suomessa ankeriaan levinneisyysalue kattoi aiemmin lähes koko maan. Sittemmin Itämerelle on tullut huomattavasti entistä vähemmän ankeriaita ja useimmat Suomen joet on raken- nettu. Tämän takia käytännössä kaikki Suomen sisävesissä tavattavat ankeriaat ovat nykyään peräisin istutuksista. Samalla ankeriaan saaliit ja kalastus ja ovat vähentyneet. Tällä hetkellä Suomessa kaupallisessa kalastuksessa ankeriasta saadaan ainoastaan sivusaaliina suuremman saalisosuuden päätyessä vapaa-ajankalastajille. Kalastusta on tuettu istutuksilla, joiden paino- piste on kääntymässä kalastuksen tarpeista populaation tukemiseen ankeriasdirektiivin ja kansallisen ankeriaanhoitosuunnitelman mukaisesti. Istutuksiin liittyy joka tapauksessa useita epävarmuustekijöitä, varsinkin alueilla, joilta kutuvaellus on erityisen pitkä, minkä takia istu- tusten vaikutuksista ja hyödyllisyydestä on keskusteltu melko kiivaastikin. Euroopan eri maissa on tehty kirjava joukko erilaisia ankeriaan hoitosuunnitelmia ja niihin liit- tyviä toimenpiteitä, minkä seurauksena niiden vertailu on haasteellista, eikä eri tavoin kerät- tyjä tietoja ole voitu yhdistää koko ankeriaspopulaation tasolle. Suomen hoitosuunnitelma on aiemmin sisältänyt istutukset ja sittemmin tunnistettuja ankeriaan hoitotoimenpiteitä ovat myös vaellusesteiden poisto, ankeriaan ylisiirrot, kalatiet, parempi saalistilastointi, ankerias- kaupan tehokkaampi seuranta ja rajoittaminen sekä seuranta ja tutkimus. Erityisesti vaelluses- teiden poiston voidaan katsoa vaikuttavan ankeriaaseen yksiselitteisen positiivisesti, mutta tä- hän hoitotoimenpiteeseen liittyy useita taloudellisia ja käytännön haasteita. Asiasanat: Ankerias, ankeriaanhoitosuunnitelma, EU, kalastus, suojelu, elinympäristökunnos- tukset Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 4 Abstract Jani Helminen1, Topi Lehtonen2 and Sami Vesala1 1 Luonnonvarakeskus, Helsinki 2 Luonnonvarakeskus, Oulu All European eels are born in the Sargasso Sea, which is the only place where they reproduce, resulting in just a single panmictic eel population. This unusual life cycle makes the eel vul- nerable to human-induced environmental change. While eels have been fished widely in Eu- rope for human consumption for centuries, eel catches and the number of eel juveniles arriv- ing in Europe have alarmingly declined, especially since the 1980s. Accordingly, the eel is classified as critically endangered. The European Union has put forward a directive to support the eel's recovery. However, the task is challenging, especially given that several factors have contributed to the population's collapse. These include climate change, barriers to migration, habitat loss, pollution, invasive parasites and fishing pressure, both by legal and illegal fish- ing. The relative importance of these threats is not known, and it is likely that there are co- effects between the different factors that have made the situation grave. The eel's range used to cover almost entire Finland. Following the population collapse, fewer eels enter the Baltic Sea, while dams restrict eels’ migration to rivers. Therefore, currently practically all eels in Finland's inland waters originate from restocking of relocated juvenile eels that arrived in more southern parts of Europe. Moreover, the levels of eel fisheries and catches are now clearly lower than a few decades ago. The commercial fishery catches eels only as by-catch, with recreational fishers claiming a larger catch. The fisheries have been supported by relocation of juveniles, although the focus of such stocking practices has been shifting from the fishery needs towards supporting the population, as requested by the EU's eel directive and national eel management plan. Nevertheless, because the effectiveness and usefulness of eel restocking have been questioned, it remains debated as a management ap- proach. This is especially true for the fringes of the range, including the northern Baltic Sea area, from where the spawning migration to the Sargasso Sea is particularly long. Different European countries have implemented very different eel management plans, which makes them very challenging to compare, especially regarding their effects at the entire pop- ulation’s level. Finland’s management plan focused on restocking, while other identified eel management measures include removal of migration barriers, eel translocations over the bar- riers, fish passes, thorough catch statistics, tight eel trade management, and eel monitoring and research efforts. Of these, the effects of migration barrier removal are likely to be une- quivocally positive, but it is faced by various financial and practical challenges. keywords: European eel, Eel management plan, EU, fishing, conservation, habitat improve- ment Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 5 Sisällys 1 Taustaa ..................................................................................................................... 7 1.1 Työn tarkoitus ........................................................................................................................................................... 7 1.2 Ankeriaan biologia ja populaation tilanne ..................................................................................................... 8 1.3 Ankeriaspopulaatioon vaikuttavat tekijät ....................................................................................................... 9 1.3.1 Ilmastonmuutos ..................................................................................................................................................... 9 1.3.2 Vaellusesteet ........................................................................................................................................................ 10 1.3.3 Saasteet ja ympäristömyrkyt ......................................................................................................................... 11 1.3.4 Loiset ja muut taudinaiheuttajat .................................................................................................................. 12 1.3.5 Kalastuskuolevuus.............................................................................................................................................. 13 1.3.6 Laiton kauppa ...................................................................................................................................................... 14 1.4 Ankeriaan levinneisyys Suomessa nyt ja ennen ........................................................................................ 15 2 Kalastus .................................................................................................................. 18 2.1 Ankeriasasetus ja kalastusrajoitukset ............................................................................................................ 18 2.2 Saalis Suomessa ja muualla Euroopassa ...................................................................................................... 19 3 Istutukset ............................................................................................................... 22 3.1 Ankeriasasetuksen kohdat ................................................................................................................................ 22 3.2 Ankeriasistutukset Suomessa ........................................................................................................................... 23 3.2.1 Istutuskalojen alkuperä ja istutusmäärät .................................................................................................. 23 3.2.2 Istutusmäärät ja rahoittajat ............................................................................................................................ 23 3.3 Istutusten menestys ............................................................................................................................................. 25 3.3.1 Istutustoimien vaikutus ankeriaan kuolleisuuteen ................................................................................ 27 3.3.2 Ankeriaiden maahantuonti ja istuttaminen ............................................................................................. 30 3.4 Istutukset ja ankeriaanhoitosuunnitelma .................................................................................................... 31 4 Vaellusyhteys ja elinympäristökunnostukset .................................................... 32 4.1 Vaellusyhteys ylävirtaan ..................................................................................................................................... 32 4.2 Vaellusyhteys alavirtaan ..................................................................................................................................... 33 4.3 Ylisiirrot ..................................................................................................................................................................... 34 5 Ankeriaanhoitosuunnitelmat ............................................................................... 36 5.1 Suomen nykyinen ankeriaanhoitosuunnitelma ......................................................................................... 36 5.1.1 Suomen nykyinen ankeriaanhoitoalue ...................................................................................................... 36 5.1.2 Nykyisen ankeriaanhoitosuunnitelman tavoitteet ................................................................................ 37 5.2 Ankeriaanhoitosuunnitelmat muualla Euroopassa .................................................................................. 39 5.3 Ankeriaiden määrä Suomessa ennen ihmistoiminnan vaikutusta ..................................................... 40 5.3.1 Tausta-aineisto ja menetelmä ....................................................................................................................... 41 5.3.2 Arvio ja arvion tarkastelu ................................................................................................................................ 42 Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 6 6 Ankeriastyöpaja ja kyselyn tulokset ................................................................... 44 6.1 Kyselyn monivalintaosion vastaukset ........................................................................................................... 44 6.2 Yhteenveto työpajassa ja internet-kyselyllä saaduista kommenteista ............................................ 47 7 Ankeriaskannan ja hoitosuunnitelmien seuranta sekä työn aikana tunnistetut mahdolliset hoitosuunnitelman toimet ............................................................. 48 7.1 Ankeriaskannan ja hoitosuunnitelmien seuranta ..................................................................................... 48 7.1.1 Kanta-arvio ja seurantatutkimukset ............................................................................................................ 48 7.1.2 Ankeriaanhoitosuunnitelmien seuranta .................................................................................................... 49 7.2 Taustatyön aikana tunnistetut mahdolliset hoitosuunnitelman toimet .......................................... 50 7.2.1 Päivitystyössä huomioitavat asiat ................................................................................................................ 50 7.2.2 Mahdollisia ankeriaanhoitotoimia ............................................................................................................... 51 Viitteet .......................................................................................................................... 54 Liitteet .......................................................................................................................... 65 Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 7 1. Taustaa 1.1. Työn tarkoitus Ankerias (Anguilla anguilla, L.) on ollut vuosisatojen ajan tärkeä saaliskala ympäri Eurooppaa. Kuitenkin erityisesti 1980-luvulta lähtien kanta on heikentynyt jyrkästi, ja vuosittain yhä pie- nempiä määriä poikasia saapuu Euroopan rannikolle Atlantin takaiselta kutualueelta, Sargas- somereltä. Pääasiallisena syynä kannan heikkoon tilaan pidetään ihmisen vaikutusta, kuten kaikkiin elämänvaiheisiin kohdistuvaa liikakalastusta, elinympäristöjen laadun heikkenemistä tai kokonaisten biotooppien häviämistä, sisävesiin nousun esteitä, kasvualueiden ympäristö- myrkkyjä, Japanista kulkeutunutta uimarakkoloista (Anguillicoloides crassus), ilmastonmuutok- sen vaikutuksia merivirtoihin sekä sisävesistä kutuvaellukselle lähtevien kalojen silpoutumista voimalaitosten turbiineissa. Ankeriaspopulaation ei katsota enää olevan turvallisissa biologi- sissa rajoissa, vaan laji on luokiteltu vuonna 2019 äärimmäisen uhanalaiseksi (Hyvärinen ym. 2019). Heikkenevän kehityksen pysäyttämiseksi ja kannan elpymisen mahdollistamiseksi Euroopan Neuvosto sääti vuonna 2007 ankeriasdirektiivin (EU 1100/2007), jonka yhtenä päätavoitteena oli taata kutuvaellukselle pääsy vähintään 40 %:lle siitä määrästä ankeriaita, mitä kudulle ar- vellaan lähteneen luonnontilassa, eli aikana ennen ihmisen vaikutusta. Komission jäsenvalti- oille ehdottamassa keinovalikoimassa olivat muun muassa istutukset, pyynnin säätely, elinym- päristöjen kunnostus, petojen saaliiksi joutumiseen vaikuttaminen ja voimalaitosten ajoittai- nen sulkeminen. Erikseen mainittiin lisäksi sisävesien vaellusankeriaiden kuljettaminen me- reen, mistä niillä olisi vapaa pääsy kohti Sargassomerta. Jäsenvaltiot velvoitettiin laatimaan vesistöalueilleen ankeriaskantojen hoitosuunnitelmat, mutta menetelmät 40 % kutuvaelluk- selle pääsyn turvaamiseksi jätettiin kunkin jäsenvaltion itsensä vapaasti valittavaksi (ICES 2022a). Asetuksen seurauksena ankeriaanhoitosuunnitelmia kehitettiin kansallisilla tasoilla, joissa määriteltiin niin sanotut ankeriaanhoitoyksiköt (EMU). Samalla kehitettiin laaja valikoima itse- näisiä EMU-kohtaisia menetelmiä hopea-ankeriaiden vaellukselle selviämisen (jota on käy- tetty myös karkeana arviona kutevan populaation runsaudesta) arvioimiseksi. Vaikka tämä lä- hestymistapa on tarpeen hallinnollisesta näkökulmasta huomioimaan paikalliset olosuhteet lainsäädännössä, kalastuksessa ja ankeriaan elinkaaren piirteissä (esim. kasvu), se johti epä- johdonmukaisuuteen EMU-arviointien välillä eri puolilla Eurooppaa (ICES 2022a, ICES 2024). Tämän seurauksena alueiden vertailukelpoisuus on usein puutteellista, eikä EMU:iden tietoja voida yhdistää koko kannan tasolle. Tiedon puutteellisuus rajoittaa sekä ankeriaskannan arvi- ointia että hallintatoimenpiteiden vaikutuksen arviointia koko kannan osalta. Ankeriaan kan- nan arviointi onkin tällä hetkellä rajoittunut vuosittain saapuvien lasiankeriasmäärien arvioin- tiin ankeriaan levinneisyysalueella (ICES 2024). Sekä kannanarviota että hallintatoimenpitei- den vaikutusten arviointia on ehdotettu parannettavaksi alueellista mallinnusta hyödyntä- mällä (ICES 2024). Suomen ankeriaanhoitosuunnitelma hyväksyttiin tammikuussa 2010 (MMM 2009). Suomen ankeriaanhoitoyksikkö koostuu tällä hetkellä koko Suomen kattavasta yhdestä kokonaisuu- desta. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 8 Vuoden 2023 alussa EU lähestyi jäsenmaita kirjeellä, jossa toivottiin jäsenmaiden tehostavan ankeriasdirektiivin toimia. Erityisesti kirjeessä pyydettiin päivittämään ankeriaanhoitosuunni- telmia ja toteuttamaan kokonaisvaltaisia toimenpiteitä. Kalastuksen lisäksi kirjeessä korostet- tiin myös muiden ihmistoimintojen vaikutusten huomioimista ja rajat ylittävän yhteistyön pa- rantamista. Suomen on tarkoitus päivittää ankeriaanhoitosuunnitelma vuoden 2025 aikana, ja tämä taustaraportti tehtiin päivitystyön tueksi. 1.2. Ankeriaan biologia ja populaation tilanne Ankeriaan poikaset kuoriutuvat Sargassomeressä, josta ne ajautuvat vuoden tai parin kulu- essa Eurooppaan ja Pohjois-Afrikkaan. Täällä ankeriaan levinneisyysalue käsittää käytännössä kaikki Euroopan maat, joilla on rannikkoa tai nousuyhteys jokien kautta. Pohjoista kohti anke- riaiden määrä vähenee vähitellen siten, että joitakin ankeriaita on löydetty Barentsinmereltä asti (72°N). Etelässä ankeriaita löytyy Marokosta (30°N) sekä koko Välimerestä ja siihen laske- vista makeista vesistä. Jotta ankerias pääsisi osallistumaan seuraavan sukupolven tuottami- seen, sen on ensin poikasena selvittävä hengissä matkastaan mantereelle, sitten useita (jopa kymmeniä) vuosia täällä kasvettuaan päästävä onnistuneesti vaellusmatkalle ja lopulta selvit- tävä oikea-aikaisesti Sargassomerelle kuteakseen. Tämän elinkierron takia kaikki ankeriasyksi- löt kasvupaikasta riippumatta kuuluvat yhteen ja samaan panmiktiseen, Sargassomeressä li- sääntyvään populaatioon (Palm ym. 2009, Enbody ym. 2021). Tästä seuraa se, että useiden tu- hansien kilometrien kutuvaellus mantereelta on kaikkein pisimmillään pohjoisen Itämeren alueen, kuten Suomen, ankeriailla. Ankeriaalla ei siis ole erillisiä osakantoja, vaan kaikki eri alueilta kudulle vaeltavat ankeriaat kutevat keskenään ilmeisen satunnaisesti, ja kuoriutuneet poikaset ajautuvat eri kasvualueille sattumanvaraisesti vanhempiensa kasvualueisiin nähden. Niinpä varalla ei ole yhtään toista populaatiota, toisin kuin esimerkiksi lohikaloilla, vaan uhkatekijät kohdistuvat suoraan kaikille EU:n jäsenvaltioille yhteiseen ja ainoaan ankeriaskantaan. Yhteistyöhön ja yhteisiin tavoittei- siin tukeutuva kannanhoito on siten keskeinen lähestymistapa ankeriaspopulaation elpymisen tukemiseksi. Mantereen saavuttavia ankeriaan poikasia kutsutaan lasiankeriaiksi (glass eel). Ne muuttavat muotoaan kasvuvaiheen kelta-ankeriaiksi (yellow eel), jotka voivat elää meri-, murto-, tai ma- keissa vesissä. Ankeriaiden kasvuvaihe kestää muutamasta vuodesta jopa kymmeniin vuosiin. Kutuvaellukselle suuntaavia ankeriaita kutsutaan puolestaan hopea-ankeriaiksi (silver eel), jos- kin sukusolujen kypsyminen tapahtuu vasta myöhemmin vaelluksen aikana. Koiraat saavutta- vat tämän vaiheen keskimäärin pienempänä ja nopeammin kuin naaraat. Kansainvälisen merentutkimusneuvoston ICES:n ankeriastyöryhmä WGEEL raportoi vuosittain ankeriaskannan tilan aikasarjojen perusteella. Lasiankeriaiden rekryytti-indeksi arvioidaan tällä hetkellä käyttämällä GLM:ää Gamma-jakaumalla (lasiankeriaiden määrä ∼ alue: vuosi + näyte- piste), joka sovitetaan kuuteenkymmeneen eri puolilta Eurooppaa kerättävään aikasarjaan (ICES 2024; Kuva 1). Aina 1970-luvun lopulle asti jatkuneiden korkeiden tasojen jälkeen Eurooppaan tulevien an- keriaan poikasten (eli rekryyttien) määrä väheni dramaattisesti 1980-luvulla ja aikasarjat vuo- silta 1980–2023 osoittavat, että lasiankeriaiden määrä on edelleen erittäin alhaisella tasolla (Kuva 1). Pohjanmerellä määrän arvioidaan olevan noin 1 % ja muualla Euroopassa noin 7 % verrattuna 1960- ja 1970-lukujen tasoon (ICES 2024). Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 9 Kuva 1. Kansainvälisen merentutkimusneuvoston ankeriastyöryhmän mallintama lasiankeriai- den määrä vuosittain Pohjanmeren alueella sekä muualla Euroopassa. Haalea väri kuvastaa 95 % luottamusväliä vuoden 2024 päivitetyn aineiston perusteella. Huomaa logaritminen as- teikko y-akselilla (Kuva: ICES 2024). 1.3. Ankeriaspopulaatioon vaikuttavat tekijät Useat eri syyt ovat todennäköisesti vaikuttaneet ankeriaspopulaation romahdukseen. Niiden keskinäistä tärkeysjärjestystä ei tiedetä ja todennäköisesti eri tekijöiden välillä on myös yh- teisvaikutuksia, jotka ovat pahentaneet tilannetta. Seuraavassa on eritelty tärkeimpiä uhkate- kijöitä sekä sitä mitä niiden vaikutuksista tällä hetkellä tiedetään. 1.3.1. Ilmastonmuutos Ilmastonmuutos on vaikuttanut myös Sargassomereen, jossa ankeriaat kuoriutuvat ja elinkier- tonsa lopulla myös kutevat. Ankeriaiden käyttämän merialueen perustuotanto on laskenut. Samalla on vähentynyt myös ankeriaan poikasten ensimmäisenä ravintonaan käyttämän, vesi- kerroksien läpi uppoavan orgaanisen aineksen, "merilumen" määrä (Turner 2002, Bonhom- meau ym. 2008, Miller ym. 2016). Kasvaneiden lämpötilojen on arveltu vaikuttavan negatiivi- sesti myös pienten poikasten energiatalouteen sekä lisäävän epämuodostumia (Politis ym. 2017). Toinen ankeriaalle kriittinen ilmastonmuutoksen seuraus on muutokset niissä merivir- roissa, joiden avulla heikosti uivat poikaset kulkeutuvat kohti Eurooppaa. Nämä muutokset ovat todennäköisesti pidentäneet jo ennestään pitkäkestoista (0,5–3 vuotta) kulkeutumisaikaa Sargassomereltä Eurooppaan (Pacariz ym. 2014, Miller ym. 2015). Entistä pidempi aika meri- virtojen kuljettamana puolestaan lisää altistusta saalistukselle ja muille kuolleisuuden lähteille Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 10 sekä muuttaa perille asti pääsevien yksilöiden maantieteellistä jakautumista (Knights 2003, Pacariz ym. 2014, Miller ym. 2016). Tämän takia ilmastonmuutoksen vaikutuksia meriympäris- tössä on arveltu yhdeksi merkittävistä tekijöistä ankeriaan taantumisessa, joskin pitkien viivei- den (esim. vaelluksien kesto, ankeriaan elinikä) takia ilmaston, meriympäristön ja ankeriaan populaation muutosten yhteyttä on erittäin vaikea pitävästi todistaa (Miller ym. 2016, Wester- berg ym. 2018). Ilmastonmuutos saattaa hankaloittaa myös ankeriaiden kasvuvaihetta Euroo- pan rannikoilla ja sisävesissä kuivuusjaksojen, jokien virtaamamuutoksien ja vedenlaadun heikkenemisen myötä. Siihen kovin pieneen osaan ankeriaspopulaatiota, joka elää Suomessa, ilmaston myötä lämpenevillä vesillä saattaa olla myös positiivisia vaikutuksia. Kokonaisuutena ilmastonmuutoksen vaikutukset ankeriaspopulaatioon ovat kuitenkin todennäköisesti huo- mattavan negatiiviset (Miller ym. 2016, Westerberg ym. 2018). Suomessa asiaan voidaan vai- kuttaa lähinnä vain toimilla ilmastonmuutoksen hidastamiseksi ja torjumiseksi. 1.3.2. Vaellusesteet Nuorten ankeriaiden kasvaneet haasteet jatkuvat heti, jos ne selviävät Eurooppaan asti. Ranni- kon tuntuman otolliset habitaatit, kuten tulvavesialueet, vuorovesirannat, kosteikot ja matalat jokisuistot, ovat ihmisen toiminnan takia vähentyneet vuosikymmenestä toiseen, mikä on to- dennäköisesti yksi ankeriaspopulaation taantumista vauhdittaneista tekijöistä (Kettle ym. 2011, Bevacqua ym. 2015). Oletettavasti vieläkin suurempi vaikutus ankeriaan ahdinkoon on ollut jo- kien patoamisella, mikä on estänyt nuorten ankeriaiden siirtymisen makeanveden kasvuympä- ristöihin (Degerman ym. 2019, Tamario ym. 2019, Chen ym. 2023). Pakkautuminen kulkuestei- den alapuolelle voi lisäksi lisätä ankeriaiden keskinäistä kilpailua sekä alttiutta joutua saaliiksi, näiden molempien lisätessä kuolleisuutta (Drouineau ym. 2018, Teichert ym. 2022). Suomeen ja muualle pohjoiselle Itämerelle ankeriaita ei luontaisesti kulkeudu poikasvaiheen lasiankeriaina vaan ainoastaan pieninä määrinä vanhempina yksilöinä, jolloin nousuesteiden vaikutukset elinkierron tässä vaiheessa jäänevät vähäisiksi. Padoilla on kuitenkin huomattava rooli vaellusesteinä täälläkin. Ankeriaita on usein siirtoistutettu - käyttäen Euroopan eteläi- sempiin osiin saapuneita poikasia - vesistöihin, joista ei patojen takia ole suoraa kulkuyhteyttä mereen. Tämä on ongelma silloin, jos ankeriaita selviää siihen ikään, että ne olisivat valmiita lähtemään kutuvaellukselle kohti Sargassomerta. Vaellusesteet lisäävät ankeriaiden kuolleisuutta alasvaelluksen aikana pääosin samoilla ta- voilla kuin muillakin kaloilla (esim. Louhi ym. 2025). Voimalaitosten turbiinit aiheuttavat huo- mattavaa kuolleisuutta etenkin niiden läpi kulkeutuvissa ankeriaissa (Ammar ym. 2021, Calles ym. 2021, Radinger ym. 2022). Kuolleisuus vaihtelee paikkakohtaisesti esimerkiksi saatavilla olevien vaellusreittien, vaellusesteen koon, turbiinityypin, turbiinin koon ja kalan koon mu- kaan (Calles ym. 2010, Eyler ym. 2016, Smith ym. 2017). Suomessa ja muualla Itämeren poh- joisosissa vaellukselle lähtevät ankeriaat ovat suuria ja iäkkäitä (ICES 2022b) ja suurikokoiset kalat selviytyvät esimerkiksi voimalaitoksen turbiineista usein huonommin kuin pienemmät kalat (Calles ym. 2010, Eyler ym. 2016). Suoran kuolleisuuden lisäksi voimalaitokset aiheutta- vat ankeriaille stressiä, vaurioita ja vahingoittumista, jotka lisäävät kuolleisuutta myöhemmin tai voivat muutoin vähentää ankeriaiden mahdollisuuksia selvitä kutuvaelluksestaan (Ammar ym. 2021, Radinger ym. 2022). Niissäkin tapauksissa, joissa ankeriaat pääsevät voimalaitosten ohi tai läpi, patojen on havaittu vaikuttavan ankeriaiden käyttäytymiseen ja hidastavan niiden vaellusta kohti merta. Viivästyminen puolestaan voi entisestään lisätä energiakuluja (ankeriaat lopettavat kutuvaelluksella syömisen), lisätä saaliiksi joutumista ja vähentää mahdollisuuksia Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 11 päästä perille Sargassomerelle oikeaan aikaan lisääntymistä varten (Calles ym. 2010, Verbiest ym. 2012, Økland ym. 2017). Vesivoimalaitosten aiheuttama kuolleisuus on aihepiirin eri tutkimuksissa vaihdellut huomat- tavasti, 0 %:sta 100 %:iin (ICES 2019). Tyypillisesti kuolleisuus on kuitenkin korkea, keskimää- rin 41 % voimalaitosta kohden (FAO & ICES 2011, ICES 2019, Dainys ym. 2017). On myös huo- mattava, että jos ankeriaan kasvualueen ja meren välissä on useampia voimalaitoksia tai muita vaellusesteitä, niiden kuolleisuus-, vaurio- ja viivästysvaikutukset ankeriaisiin kertautu- vat; kutuvaelluksen onnistumisen todennäköisyys saattaa tällöin jäädä erittäin pieneksi. Esi- merkiksi viiden esteen kumulatiivinen kuolleisuus on yli 70 % jo 20 % voimalaitoskohtaisella kuolleisuudella (Kuva 2). Suomessa ankeriasistutuksia on tehty esimerkiksi Kymijoen- ja Ko- kemäenjoen vesistöalueilla sellaisiin kohteisiin, joista vaellukselle lähtevillä ankeriailla on useita vesivoimalaitoksia ohitettavanaan ennen Itämerta. Kuva 2. Kumulatiivinen vaellusesteisiin liittyvä eloonjäämisprosentti, kun esteitä on ohitetta- vana 0–8 kpl eri estekohtaisilla kuolleisuusarvoilla (10 %, 20 %, 30 % ja 40 %). 1.3.3. Saasteet ja ympäristömyrkyt Ankeriaiden kasvuvaihe sisä- ja rannikkovesissä on kalan iäksi pitkä, toisinaan jopa kymmeniä vuosia. Tämän lisäksi ankeriaat ovat kaikkiruokaisia petoja ja siten korkealla ravintoverkossa. Ne eivät vapauta sukusoluja ennen ainoata kutukertaansa Sargassomerellä ja niiden kudok- sien rasvapitoisuus on korkea. Kaikki nämä ominaisuudet myötävaikuttavat siihen, että anke- riaiden kudoksiin kertyy erityisen paljon monia haitallisia kemikaaleja (Belpaire & Goemans 2007, Freese ym. 2016, Belpaire ym. 2020). Ankeriasta onkin kaavailtu käytettäväksi bioindi- kaattorilajina ympäristön kemikaalikuormituksesta (Linde ym. 1996, Belpaire & Goemans 2007, Drouineau ym. 2018). Joidenkin haitta-aineiden pitoisuudet ankeriaissa ylittävät ihmis- ravinnolle asetetut raja-arvot melko yleisesti eri puolilla Eurooppaa (Belpaire & Goemans 2007, Bilau ym. 2007, Byer ym. 2013). Esimerkiksi PCB (polyklooratut bifenyylit) kerääntyy ras- vakudoksiin ja sitä on löydetty korkeina pitoisuuksina ankeriaiden aivoista ja muista kudok- sista (Tulonen & Vuorinen 1996, Blanchet-Letrouvé ym. 2014, Bonnineau ym. 2016). Muita an- keriaista usein korkeina pitoisuuksina löytyviä haitta-aineita ovat esimerkiksi myrkylliset me- tallit lyijy, kadmium ja elohopea (Nunes ym. 2014, Bonnineau ym. 2016) sekä DDT (diklooridi- 100 90 81 72.9 65.6 59 53.1 47.8 43 100 80 64 51.2 41 32.8 26.2 21 16.8 100 70 49 34.3 24 16.8 11.8 8.2 5.8 100 60 36 21.6 13 7.8 4.7 2.8 1.7 10% 20% 30% 40% 0 25 50 75 100 0 2 4 6 8 Patojen määrä E lo s s a ( % ) Kumulatiivinen kuolleisuus Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 12 fenyylitrikloorietaani) ja tietyt muut orgaaniset klooriyhdisteet (Macgregor ym. 2010, Bonni- neau ym. 2016). Monia ankeriaisiin kertyviä yhdisteistä on käytetty tuholaistorjunnassa, kemianteollisuudessa tai liuottimina, joten niitä kertyy ympäristöön sekä paikallisesti että pitkänmatkan kulkeutu- mana maataloudesta, metsätaloudesta, teollisuudesta sekä kaupungeista (Byer ym. 2013, Fontes ym. 2022). Maantieteelliset ja paikalliset erot ankeriaan haitta-ainepitoisuuksissa osoit- tavat myös paikallispäästölähteiden hillitsemisen olevan tärkeää kokonaiskuormituksen vä- hentämiseksi (Tulonen & Vuorinen 1996, Geeraerts & Belpaire 2010, Byer ym. 2013). Vaikka erityisen korkeat pitoisuudet esimerkiksi paikallisen torjunta-ainepäästön seurauksena ovat joissain tapauksissa johtaneet ankeriaiden joukkokuolemiin (Balint ym. 1997, Drouineau ym. 2018), yleensä haitta-aineiden vaikutukset ovat subletaaleja (ei tappava, mutta haitallinen) ja siten usein vaikeasti mitattavia. Tällaisia vaikutuksia ovat mm. muutokset kudosten, kuten ki- dusten, aineenvaihdunnassa (Sancho ym. 1997, Roche ym. 2002), stressi (Drouineau ym. 2018), käyttäytymisen muutokset (Weis & Candelmo 2012), hormonitasapainon järkkyminen (Drouineau ym. 2018) ja haitalliset poikkeamat DNA:ssa tai geenien toiminnassa (Pierron ym. 2014, Laporte ym. 2016). Yhtenä näkyvämpänä näihin muutoksiin liittyvänä seurauksena an- keriaiden rasva- ja energiavarantojen on havaittu alenevan (Belpaire ym. 2009, van Ginneken ym. 2009, Geeraerts & Belpaire 2010). Tämä puolestaan laskee kapasiteettia suoriutua kutu- vaelluksesta (Belpaire ym. 2009, van Ginneken ym. 2009) ja kutualueelle selviytyvien yksilöi- den laatua (Robinet & Feunteun 2002, Geeraerts & Belpaire 2010). Lisäksi ankeriaaseen kerty- neiden kemikaalien vaikutukset voivat näkyä kehityshäiriöinä vielä seuraavassakin sukupol- vessa (Robinet & Feunteun 2002, Palstra ym. 2006, Foekema ym. 2016). On siis todennäköistä, että ympäristömyrkyt ja muut haitta-aineet ovat vaikuttaneet ankeria- spopulaation taantumiseen. Populaatiovaikutuksien suora mittaaminen on kuitenkin erittäin hankalaa ja sitten saastumisen merkitys ankeriaan ahdingossa on jatkuvan tieteellisen keskus- telun kohteena (Hamilton ym. 2016, Belpaire ym. 2019, Righton ym. 2021). On syytä myös huomata, että kemikaalit vaikuttavat ankeriaisiin yhdessä muiden ympäristötekijöiden kanssa, jolloin eri tekijöillä voi olla yhdys- ja kerrannaisvaikutuksia ankeriasyksilöihin sekä populaation tilaan (Geeraerts & Belpaire 2010, Hamilton ym. 2016). 1.3.4. Loiset ja muut taudinaiheuttajat Yksi tärkeistä muiden olosuhteiden kanssa yhdessä vaikuttavista ympäristötekijöistä on tau- dinaiheuttajat. Ankeriaan poikaset saapuvat Eurooppaan varsin taudittomina (Kullmann ym. 2022), jonka jälkeen ne altistuvat lukuisille taudinaiheuttajille: pelkästään ankeriaan loisia on löydetty yli 160 lajia (Jakob ym. 2016), näiden ollessa etenkin alkueläimiä, imumatoja, sukku- lamatoja, väkäkärsämatoja ja loisäyriäisiä (Jakob ym. 2016). Lajitasolla ankeriaan loiset jakau- tuvat melko selkeästi makeanveden, murtoveden ja meriveden ryhmiin (Jakob ym. 2016). Loisten lisäksi bakteeri- ja virusinfektiot voivat heikentää ankeriaiden kuntoa (Kullmann ym. 2022), joskin toistaiseksi ankeriaasta on tunnistettu vain pieni kirjo patogeenisia viruksia (Kull- mann ym. 2022). Taudinaiheuttajavirusten todentamista vaikeuttaa se, että ne voivat olla inaktiivisena pitkiä aikoja, kunnes ne aktivoituvat ankeriaita stressaavissa olosuhteissa (Par- chemin ym. 2022). Viime vuosikymmeninä eniten huolta aiheuttanut taudinaiheuttaja on kui- tenkin ollut virusten sijaan ankeriaan uimarakkoloinen Anguillicoloides crassus -sukkulamato (usein myös nimellä Anguillicola crassus). Se tuli Eurooppaan ankeriaiden kansainvälisen kau- pan myötä luontaisesta isäntäeläimestään japaninankeriaasta (Anguilla japonica), leviten 1980-luvulla hurjaa vauhtia läpi käytännössä koko ankeriaan mannervaiheen esiintymisalueen Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 13 (Moravec 1992, Kirk 2003, Wielgoss ym 2008). Anguillicoloides crassus uimarakkoloisen huo- mattavaan leviämiskapasiteettiin vaikuttaa sen kyky käyttää uudella esiintymisalueellaan lu- kuisia eri väli-isäntiä (Nimeth ym. 2000, Kennedy 2007, Barry ym. 2017), loisen ja uuden isän- nän välisen yhteisevoluution puuttumiseen liittyvä ankeriaan immuunivasteen heikkous (Kirk 2003, Knopf 2006) sekä loisen nopea lisääntymispotentiaali (Kirk 2003, Barry ym. 2017). Loi- nen hakeutuu ankeriaan uimarakkoon, jossa erityisesti useiden loisyksilöiden aiheuttaman voimakkaan infektion vaikutuksesta tapahtuu toiminnallisia muutoksia: seinämän paksuuntu- mista, elastisuuden vähenemistä ja tulehtuneisuutta (Barry ym. 2014, Dezfuli ym. 2021, My- renås ym. 2023). Vaikutukset voivat näkyä myös stressinä, käyttäytymismuutoksina sekä se- kundaarisina bakteeri-infektioina (Kirk 2003, Kennedy 2007, Newbold ym. 2015) Loisen aiheuttamien muutosten on päätelty heikentävän uimarakon toimintaa syvyyden sää- telyssä ja uimisnopeuden sekä sen energiatehokkuuden alenemista (Palstra ym. 2007, Sjöberg ym. 2009). Koska A. crassus -infektio saattaa tuntuvasti alentaa kutuvaelluksen onnistumisen todennäköisyyttä, ja tyypillisesti huomattavan suuri osuus (useita kymmeniä prosentteja) ku- tuvaellukselle lähtevistä ankeriaista on infektoituja, loisen leviämisen on arveltu olleen yksi merkittävä tekijä ankeriaspopulaation huonoon tilaan (Palstra ym. 2007, Clevestam ym. 2011, Pelster 2015). On myös hyvä huomata, että loisen vaikutukset saattavat olla erityisen suuret Itämeren alueen, kuten Suomen, ankeriaiden kelpoisuuteen, sillä täältä kutuvaellus on poik- keuksellisen pitkä. Ankeriaan kudulle selviytymismahdollisuudet ovat jo valmiiksi heikommat kuin alueilta, joista matkaa Sargassomerelle on tuhat tai useita tuhansia kilometrejä vähem- män (Clevestam ym. 2011, Kettle ym. 2011). Toisaalta tyypillinen kevyt A. crassus -infektio ei näytä juuri vaikuttavan ankeriaiden kuntoon tai selviytymiseen ennen kutuvaellukselle lähtöä (Sjöberg ym. 2009, Kangur ym. 2010, Myrenås ym. 2023) ja viime aikoina on myös ilmaantu- nut merkkejä siitä, että ankerias on alkanut kehittämään parempaa immuunivastetta loista vastaan (Unger ym. 2024). Jotkut tutkijat ovat myös huomauttaneet, että ankeriaspopulaatio alkoi taantua jo ennen loisen voimakasta leviämistä (Kettle ym. 2011), mikä saattaisi viitata sii- hen, että se ei ole pääsyyllinen ankeriaan ahdinkoon. Merkittäviä ankeriaan tulokasloisia ovat niin ikään japaninankeriaasta levinneet Pseudo- dactylogyrus -suvun kidusmadot (Gérard ym. 2013, Jakob ym. 2016). Näitä kidusloisia ei kui- tenkaan pidetä samalla tapaa vaarallisina, sillä ne voivat aiheuttaa merkittäviä vaurioita lä- hinnä vain esiintyessään huomattavan runsaslukuisina erityisen suotuisissa olosuhteissa, mikä yleensä toteutuu ainoastaan ankeriaan kasvatuksen yhteydessä (jolloin toisaalta voidaan käyt- tää lääkkeitä loista vastaan) (Kennedy 2007). Ylipäätään taudinaiheuttajiin liittyvää ankeriaan suoraa kuolleisuutta esiintyy huomattavissa määrin lähinnä silloin, kun ne vaikuttavat yhdessä muiden stressaavien ympäristötekijöiden kanssa (ks. edellinen kappale) (Molnar 1993, Kirk 2003, Sjöberg ym. 2009). Esimerkiksi saastuneessa ympäristössä loisittujen ja loisimattomien yksilöiden kunnossa on usein suurempia eroja kuin puhtaammissa ympäristöissä (Marcogliese & Pietrock 2011). Näin ollen ankeriaan ahdinkoon vaikuttavia tekijöitä ei tulisi käsitellä toisis- taan täysin irrallisina ongelmina, vaan niistä mahdollisimman monen suhteen tarvitaan suo- tuisaa kehitystä. 1.3.5. Kalastuskuolevuus Pienen mittakaavan perinteisellä ankeriaan pyynnillä on Euroopassa pitkät perinteet (Dekker 2019). Tilanne alkoi kuitenkin muuttua kaupallisten kalansavustustekniikoiden kehittyessä ja kansainvälisen kaupan vilkastuessa, joiden myötä ankeriaan pyynti kasvoi nopeasti 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta lähtien (Dekker 2019). Kasvava kysyntä ja korkeammat hinnat Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 14 edesauttoivat uusien kalastustekniikoiden käyttöönottoa, mikä puolestaan edisti ankeriaan elinkierron kaikkien Euroopassa tapahtuvien vaiheiden pyyntiä ja saaliiden kasvun jatkumista (Magnusson & Dekker 2021, Alonso & van Uhm 2023). Suurin romahdus saaliissa tapahtui 1980-luvulla (Bernotas ym. 2016), joskin ankeriaspopulaatio alkoi hiipumaan jo tätä aiemmin (Kettle ym. 2011). Tässä yhteydessä on usein kiinnitetty erityishuomiota kutuvaelluksensa aloittaneisiin ja aloittamassa oleviin hopea-ankeriaisiin kohdistuvaan kalastukseen. Merkintä- ja takaisinpyyntitutkimusten perusteella hopea-ankeriaiden kalastuskuolevuus vaihtelee alu- eittain, mutta se voi kuitenkin olla merkittävä kudulle selviävien ankeriaiden määrää vähen- tävä tekijä (Simon ym. 2012, Dekker & Sjöberg 2013, Droineau ym. 2018) ja siten vaikuttaa populaation huonoon tilaan (Åström & Dekker 2007, Righton ym. 2021). Kalastusta kohdistuu edelleen kaikkiin ankeriaan elinvaiheisiin, vaikka sen taloudellinen merkitys on huomattavasti vähentynyt ja joillakin alueilla lajin kalastus on lopetettu kokonaan (Stage 2015, Bernotas ym. 2016). Myös Itämeren alueella (meriyhteydelliset sisävedet mukaan lukien) ankeriaan sekä kaupalli- set että vapaa-ajan saaliit ovat huomattavasti vähentyneet. Tähän on vaikuttanut paitsi luon- taisesti Itämerelle tiensä löytävien ankeriaiden yhä pienempi määrä myös kalastusrajoitukset. Esimerkiksi Ruotsissa ankeriaan kaupallinen kalastus on sallittu vain erikoisluvan haltijoille ja luvanhaltijoiden määrä on vähitellen laskussa, sillä uusia lupia ei enää myönnetä (Björkvik ym. 2020). Kalastuksen tilannetta Suomessa on käyty tarkemmin läpi kappaleessa 2. Suomessa, kuten laajemmin Itämeren alueen sisävesissä, kalastus on jo pidempään perustunut joko enimmäkseen tai kokonaan istutuksiin, joissa ankeriaan poikasia kerätään niiltä eteläisem- miltä alueilta, joille niitä luontaisesti saapuu vielä suhteellisen runsaasti, jonka jälkeen ne mahdollisen kasvatusvaiheen jälkeen siirtoistutetaan halutuille alueille (Kangur ym. 2010). An- keriasistutuksen perustuminen luonnonpoikasiin johtuu siitä, että ankeriaan lisääntyminen vankeudessa on toistaiseksi onnistunut ainoastaan keinotekoisesti ja vain yksittäisiä kertoja (van Ginneken & Maes 2005, Tsukamoto 2009). 1.3.6. Laiton kauppa Huomattava ongelmavyyhti erityisesti ankeriaan poikasten kalastuksessa on pyynnin laiton osuus sekä siihen liittyvä laiton kauppa (Alonso & van Uhm 2023). Tähän kategoriaan yleensä lasketaan raportoimaton ja säätelemätön ankeriaan kalastus, varsinainen salakalastus sekä poikasten salakuljetus ja muu laiton kaupallinen toiminta (Alonso & van Uhm 2023). Jopa Ruotsissa laittomien ja raportoimattomien ankeriassaaliiden arvellaan olevan samaa koko- luokkaa raportoitujen laillisten saaliiden kanssa (Dekker ym. 2021). Euroopan tasolla erityisesti Aasiaan suuntautuvat salakauppa- ja salakuljetusyritykset ovat olleet kasvussa (Dekker 2019, Alonso & van Uhm 2023). Ongelmaa monimutkaistaa se, että laillisen ja laittoman kaupan rajat ovat usein vaikeatulkin- taisia (esimerkiksi laitonta kauppaa suoritetaan laillisen kaupan yhteydessä), jolloin laillisten ja laittomien toimijoiden tunnistaminen on usein haastavaa (Gutierrez & Duffy 2024). Tuottavin laiton toiminta liittyy ankeriaan poikasiin - lasiankeriaisiin - ja sen on arveltu koskevan jopa satoja miljoonia lasiankeriaita vuosittain (Jellyman 2022). Vaikka ei olekaan pitävää näyttöä sille, että ankeriaiden kalastus olisi pääsyy ankeriaspopulaation romahdukseen (Miller ym. 2016), saattaa poikasten valtaisa kuolleisuus sekä laillisen (esimerkiksi joidenkin istutuserien yhteydessä) että laittoman pyynnin seurauksena hyvinkin olla tekijä, joka on ollut estämässä ankeriaspopulaation toipumista (Åström & Dekker 2007, Bevacqua ym. 2015, Jellyman 2022). Euroopan Unioni on pyrkinyt parantamaan tilannetta rajoittamalla erityisesti EU:n rajat Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 15 ylittävää ankeriaaseen kohdistuvaa kauppaa, jolloin yhä suurempi osuus kaupasta on ollut lai- tonta (Dekker 2019, Alonso & van Uhm 2023). 1.4. Ankeriaan levinneisyys Suomessa nyt ja ennen Ankeriaan alkuperäinen levinneisyysalue Suomessa on kattanut käytännössä koko Suomen ja kaikki vesistöalueet (Kuva 3). Varhaisimmat kirjalliset merkinnät ankeriaan osalta Suomessa ovat Lahden Vesijärveltä ja ajoittuvat 1500-luvun puoliväliin, jolloin Vääksynjoelta toimitettiin veroina kolme tynnyrillistä ankeriasta vuosittain. Havaintojen kirjaamisessa on ollut alueellisia eroja, ja havaintoja tarkastellessa voidaan päätellä, että alueilla, joissa ankerias oli yleisempi, kuten esimerkiksi Kokemäenjoen vesistöalueella, ankeriashavainnot eivät välttämättä ole ylit- täneet uutiskynnystä eikä kirjallista jälkeä esiintymisestä ole syntynyt. Pohjoisessa ankeriasta on tavattu ainakin Kemijoen yläosille saakka, ja idässä ankerias on esiintynyt myös Vuoksen yläpuolisilla alueilla. Sisävesihavaintojen pohjalta voidaan myös päätellä, että ankeriasta on esiintynyt Suomen merialueista koko Itämeren puoleisella rannikolla. Esimerkiksi Espoossa ankeriasta on esiintynyt luontaisesti rannikon lisäksi sisävesillä, missä se on ollut jo 1700-lu- vulla pyynnin kohteena ja mainintojen mukaan yllättävänkin suosittu ruokapöydässä (Fonseen 1916, Oja 1963, Nikander 1981, Janatuinen 2009). Kalojen määristä ei ole yhtä suppeaa Kymijoen alaosan saalistilastoa tarkempaa tietoa, mutta tiheyksien voidaan olettaa olleen suhteellisen harvoja levinneisyysalueen reunamilla verrat- tuna esiintymisalueen eteläisempiin osiin. Tämän vuoksi voidaan olettaa, että luontaisestikin valtaosa Suomen alueen ankeriaista on ollut naaraita, ja kalat ovat kasvaneet kooltaan suh- teellisen suuriksi ja iäkkäiksi (Järvi 1936). Ankeriaan levinneisyydestä ja kasvusta Suomessa ovat tehneet selvityksiä mm. J.A. Palmen (esim. 1909), Oscar Nordqvist (1903) sekä jo edellä mainittu T.H. Järvi. Ankeriaan nykyinen esiintyminen sisävesillä vaellusesteiden yläpuolisilla alueilla perustuu täy- sin istutuksiin. Rannikoilla ankeriasta esiintyy ainakin Iijoen tasalle asti ja itäisellä Suomenlah- della aina Virojoelle saakka. Pohjoisin havainto on Pulmankijärvestä vuodelta 1987, mutta tämä yksittäinen kala saattaa olla peräisin muiden valtioiden pohjoisille merialueille tehdyistä istutuksista. Suomen aluevesillä Itämeren rannikolle on tehty viime vuosiin saakka suhteelli- sen mittavia istutuksia ankeriaanhoitosuunnitelman kannanhoidollisten toimien mukaisesti. Niinpä osa sekä koekalastusrekisteriin päätyneistä että kalahavainnot.fi palvelun kautta ke- rääntyneistä havainnoista rannikolta sekä vaellusesteiden alapuolisilta vesialueilta saattaa siis olla peräisin istutetuista kaloista. Suomen vapaan vaelluksen piirissä olevien alueiden kalojen alkuperäistä on julkaistu vain yksi tutkimus 2000-luvulla (Rothla ym. 2017), ja tuon tutkimuksen perusteella ainakin vielä 1990- luvulla muun muassa Taivassalon alueelle tuli vielä jossain määrin luontaisesti vaeltavia kaloja. Lisäksi Luonnonvarakeskuksen tekemissä seurannoissa vuosina 2018–2023 Kokemäenjoelta pyydettyjen kalojen alkuperä on ollut pääosin (noin 86 %) muualta kuin Suomeen tai Ruotsiin istutetuista kaloista (julkaisematon). Luontaisesti saapuvien kalojen määrän ja esiintymisalu- een arviointi on yksi tulevan hoitosuunnitelman tärkeistä tehtävistä. Alla olevassa kartassa on kerättynä ankeriashavainnot sekä Luonnonvarakeskuksen ylläpitä- mästä sähkökoekalastusrekisteristä että kalahavainnot.fi palvelusta. Eniten koekalastuksiin pe- rustuvia havaintoja kertyy Suomenlahden rannikolta, kun taas kalahavainnot.fi palvelun pe- rusteella eniten havaintoja tulee Kokemäenjoen vesistön alueelta (Kuva 4). Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 16 Kuva 3. Ankeriaan historialliset havainnot eri kirjallisuuslähteisiin perustuen. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 17 Kuva 4. Koekalastusrekisterin sähkökoekalastusaineistoon tallennetut ankeriashavainnot (ha- vaintokerrat) sekä Kalahavainnot.fi -palvelun kautta tulleet varmistetut ankeriashavainnot ve- sistöalueittain Suomessa. Koekalastusrekisteriin havaintoja on tallennettu vuosilta 1980–2024. Havaintojen määrä on summattu 25 km x 25 km alueille. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 18 2. Kalastus 2.1. Ankeriasasetus ja kalastusrajoitukset Ankeriasasetuksessa (EU) 1100/2007 sekä kaupallisen että virkistyskalastuksen vähentäminen mainitaan mahdollisina hoitotoimina §2(8). Asetuksessa myös korostetaan kalastustoiminnan valvonnan ja sääntelyn tärkeyttä, mihin sisältyy kalastuksen valvontajärjestelmien perustami- nen ja noudattamisen varmistaminen (§9). Asetuksessa mainitaan lisäksi, että jos jäsenvaltio harjoittaa ankeriaan kalastusta yhteisön ve- sillä, on joko vähennettävä pyyntiponnistusta 50 % vuosien 2004–2006 keskimääräisestä ta- sosta tai pienennettävä ankeriassaaliita vähintään 50 prosentilla vuosien 2004–2006 tasosta. Yhteisön vesillä tarkoitetaan ankeriaan luonnollisen elinympäristön muodostavien ankeriasve- sistöalueiden rajojen merenpuoleisia vesiä. Lisäksi todetaan, että jäsenvaltion, jolla ei ole an- keriaanhoitosuunnitelmaa, on vähennettävä joko pyyntiponnistusta tai saalista 50 % vuosien 2004–2006 keskimääräisestä joko lyhentämällä kalastuskautta tai muin keinoin. Suomen voimassa olevassa ankeriaanhoitosuunnitelmassa todetaan, että rajoittavia kalastus- määräyksiä ei tarvinne kalastuksen vähäisyyden takia asettaa, mutta mikäli elvytystoimien seurauksena ankeriaskannat alkavat kiinnostaa myös kalastusta, saatetaan tarvita kalastuksen säätelyä. Suomeen ei siten ole asetettu kalastusrajoituksia ankeriaanhoitosuunnitelman yh- teydessä, mutta niitä on kuitenkin viime vuosina EU:n ajamana asetettu (ks. alla). Hoitosuun- nitelmassa todetaan myös, että ankeriassaaliita aletaan seurata nykyistä tarkemmin. Saadun tiedon pohjalta arvioidaan jatkotoimien tarvetta ja laajuutta. Ankeriassaaliin seuranta onkin aloitettu uudelleen hoitosuunnitelman yhteydessä. Kansainvälisen merentutkimusneuvoston ICES:n ankeriastyöryhmä WGEEL suosittaa ankeri- aalle 0 % kalastuskuolleisuutta (ICES 2024). Tästä syystä Euroopan unionin ankeriasta koskevia kalastusrajoituksia on tiukennettu viime vuosina. Suomessa vuonna 2018 kalastuskielto ase- tettiin 1.10. ja 31.1. väliselle ajalle koko maahan Ahvenanmaata lukuun ottamatta. Tällä toi- meenpantiin EU asetuksen (2017/127) ankeriaan suojelemiseksi säädetty velvoite, jonka mu- kaan kaupallinen kalastus tuli kieltää merialueella vähintään kolmen peräkkäisen kuukauden ajaksi (Valtioneuvosto 2018). Neuvoston asetuksen (EU) 2022/109 vuoksi ankeriaan rauhoitus- aikaa tarkasteltiin uudestaan vuonna 2022. Jäsenmaiden tuli ottaa huomioon ankeriaiden vaellusaika, joten ankerias rauhoitettiin kaikelta kalastukselta elokuun 1. ja kesäkuun 30. päi- vän välisenä aikana 11 kk ajan (Valtioneuvosto 2022). Lisäksi vuonna 2023 ankeriaan kalastus kiellettiin kokonaan merialueen vapaa-ajankalastuksessa EU:n neuvoston asetukseen 2023/194 perustuen, jonka mukaan ankeriaan vapaa-ajankalastus on EU:n merialueilla kiel- letty. Asetus on voimassa Suomessa sellaisenaan, ilman sen sisällyttämistä kansalliseen lain- säädäntöön (Valtioneuvosto 2023). Ankeriaan pyydystäminen, myynti ja sellaisten pyydysten käyttö, jotka erityisesti soveltuvat sen pyydystämiseen, on rauhoitusaikana kielletty. Vuonna 2019 maa- ja metsätalousministe- riö antoi asetuksen uhanalaisten ja taantuneiden kalojen arvoista (Valtioneuvosto, 2019). An- keriaalle määritettiin suojeluarvoksi 3510 euroa. Suojeluarvo voidaan tuomita valtiolle mene- tettäväksi, jos kalastaja ottaa saaliiksi ankeriaan silloin, kun se olisi lain mukaan vapautettava. Sen lisäksi että ankerias on rauhoitettu koko vuoden ajan merialueilla vapaa-ajankalastuk- sessa, sisävesillä vapaa-ajankalastajat saavat pyytää ankeriasta vain heinäkuussa. Kaupalliset Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 19 kalastajat saavat pyytää ankeriasta heinäkuussa sekä sisävesillä että merialueilla. Tämän lisäksi on joillekin alueille annettu kalastuslain 47 §:n nojalla poikkeuslupia, joita ELY-keskus on myöntänyt vaellusesteiden yläpuolelle istutettujen ankeriaiden pyytämiseksi. Ankeriasta kos- kevat rauhoitusajat ovat nähtävissä Kalastusrajoitus.fi -verkkopalvelussa. 2.2. Saalis Suomessa ja muualla Euroopassa Hopea- ja kelta-ankeriassaaliit ovat laskeneet koko Euroopassa hyvin nopeasti noin neljäs- osaan 1980-luvun saaliista (Kuva 5). Raportoidut kaupallisen kalastuksen saaliit ovat olleet pitkällä aikavälillä jatkuvassa laskussa 1960-luvun noin 10 000 tonnin tasolta asettuen rei- lun 2 000 tonnin (lasiankeriaat + kelta-ankeriaat + hopea-ankeriaat) tasolle viime vuosikym- menellä. Ilmoitetut (15 maata raportoi) vapaa-ajankalastuksen saaliit kelta- ja hopea-ankeri- aista olivat yhteensä 551 tonnia vuonna 2022 (ICES 2024). Kaupallinen lasiankeriaiden kalas- tus vuonna 2024 oli 56,1 tonnia ja 54 tonnia vuonna 2023 (ICES 2024). Espanja oli ainoa maa, joka salli lasiankeriaiden vapaa-ajankalastuksen vuonna 2023, saaliiden ollessa arviolta 1,3 tonnia, mutta kielsi vapaa-ajankalastuksen vuonna 2024 (ICES 2024). Ankeriaankalastuksen pyyntiponnistuksen ja saaliin arviointi Suomen kalastuksessa on erittäin hankalaa, sillä saalista saadaan usein muun kalastuksen yhteydessä lähinnä sivusaaliina. Anke- rias on harvinainen saaliskala, mikä varsinkin kyselytutkimuksessa tuo epävarmuuksia tulok- siin. Virallisesti on tilastoitu aiemmin RKTL:n ja nykyisin Luonnonvarakeskuksen ylläpitämät tiedot kaupallisen ja vapaa-ajankalastuksen saaliista. Suhteessa koko Euroopan määriin Suomessa saaliit ovat aina olleet hyvin pieniä (Kuva 5, Kuva 6) ja nekin ovat laskeneet 1980-luvulta, mutta myös 2000-luvun aikana (Kuva 6). Var- sinkin Suomenlahdella ankeriassaaliit alkoivat pienentyä 1960-luvun lopulta voimakkaasti ja väheneminen jatkui koko 1980-luvun. Ankeriassaalistilastointi keskeytettiin vuonna 1988 saa- liin vähäisyyden takia ja jatkettiin ankeriaanhoitosuunnitelman teon yhteydessä vuonna 2008. Lisäksi saalis tilastoitiin tällä välillä yhden kerran vuonna 1996 (Kuva 6). Saalistilasto perustuu kalastajien ilmoituksiin kaupallisen kalastuksen osalta. Vapaa-ajan kalastuksen saaliit tilastoi- daan kyselytutkimuksena ja koska ankeriassaaliit ovat pieniä ja vain pieni osa kalastajista saa niitä saaliiksi, on niiden arviointi epätarkkaa. Vuodesta 2025 alkaen vapaa-ajankalastajien an- keriaan saalis- ja pyyntitietojen ilmoittaminen on pakollista viimeistään 14 vuorokauden kulu- essa kalan pyydystämisestä riippumatta siitä, onko kala vapautettu vai ei. Asetus annettiin ka- lastuslain 62 a §:n nojalla. Ilmoitus tehdään Luonnonvarakeskukselle. Onkin oletettavaa, että vapaa-ajankalastuksen ankeriassaalistilastointi tulee jatkossa tarkentumaan. Suomessa ankeriassaaliiksi kirjattiin 1970-luvun lopulla noin 60–70 tonnia vuodessa ja vuonna 1985 28 tonnia vuodessa (Kuva 6). Tilastoinnin uudelleen aloittamisen jälkeen 2008 alkaen saalis on ollut selvästi alhaisempi, muutamasta tonnista noin 20 tonniin vuosittain. Kaupalli- sen kalastuksen ankeriassaalis on 2000-luvulla ollut yleensä alle tonnin vuosittain ja ankeriaan pääammattikalastajia ei Suomessa ole: kaupallinen kalastuksen rajoittuessa lähinnä sivusaalii- seen muun kalastuksen yhteydessä, vapaa-ajan kalastajat hyödyntävät suurimman osan anke- riassaaliista. Lisäksi kalastus on usein ajoittaista ankeriasta pyydettäessä perinteisellä rysällä, paunetilla tai pitkäsiimalla. Vaikka vapaa-ajankalastajat saavat suuren osan Suomen ankerias- saaliista, vapaa-ajankalastajistakin vain pieni osa suuntaa pyyntinsä ankeriaaseen. Paikallisesti laji voi kuitenkin olla tärkeä saalis. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 20 Ankeriaan kalastuskulttuuria, ainakin pienimuotoista, on kuitenkin ollut Suomessa pitkään. Suomen todennäköisesti vanhin ankeriaan saalistilasto on Kymijoen Ahvenkosken puoleisessa sivuhaarassa, jossa pidettiin ankeriasruonaa ja siitä saatu saalis vietiin kirjoihin (Järvi 1932). Patoamisen jälkeen vuonna 1931 ankeriaan nousu loppui lähes kokonaan koko vesistöalu- eelle. Ankeriasasetuksen tavoite pyyntiponnistuksen puolittamisesta vuosien 2004–2006 tasosta on myös Suomessa realistinen (Kuva 6). Huolimatta tilastoinnin epätarkkuuksista ja siitä, että vuosina 2004–2006 ei tilastoitu ankeriassaaliita, on nähtävissä, että saaliit ovat pienentyneet vuodesta 2008, jolloin ankeriasasetuksen myötä alettiin ankeriassaaliita jälleen tilastoida Suo- messa (Kuva 6). Esimerkiksi käyttäen aineistoa vuodesta 2008 eteenpäin sekä kahden, kolmen ja viiden vuo- den keskiarvon mediaania, vuosien 2004–2006 keskimääräisen kokonaissaaliin arvioitaisiin ol- leen 15,9 t (Kuva 6). Vuosien 2018–2021 kokonaissaalis (noin 2,5 t vuosittain) alitti selvästi ar- vion 50 % tasosta. Sen sijaan vuosien 2022 (7 t) ja 2023 (5 t) saalis on lähempänä arvioitua ta- voitetasoa (Kuva 6). Kuva 5. Kelta- ja hopea-ankeriassaaliit (tonnia) Euroopassa vuosina 1908–2023 raportoituna Kansainvälisen merentutkimusneuvoston ankeriastyöryhmän julkaisussa (ICES 2024). Suomen (FI) saaliit ovat suhteessa muiden maiden saaliisiin pieniä: muut maat erottuvat kuvaajassa selkeämmin. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 21 Kuva 6. Suomen raportoidut ankeriassaaliit vuodesta 1976 alkaen sekä arvio vuosille 2005– 2007. Vuosien 1987 ja 2007 välillä ankeriassaalis tilastoitiin vain kerran. Ankeriaan harvan esiintymisen takia erityisesti sisävesien tilastossa on epätarkkuutta. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 22 3. Istutukset 3.1. Ankeriasasetuksen kohdat Istuttaminen mainitaan Ankeriasasetuksessa (§ 2(8)), jossa korostetaan, että hoitosuunnitel- mat voivat sisältää monenlaisia toimenpiteitä, mukaan lukien istutustoimenpiteitä. Suomen ankeriaanhoitosuunnitelmassa (MMM 2009) istuttaminen on mainittu ainoana toimenpiteenä, ja siihen perustuvia istutuksia on virallisesti toteutettu vuodesta 2011 alkaen (Kuva 7). Lasiankeriaiden kalastus voidaan sallia jäsenvaltiossa, jos vähintään 60 % kyseisessä jäsenval- tiossa vuosittain kalastetuista lasiankeriaista (alle 12 cm pituiset kalat) saatetaan markkinoille ankeriashoitokannan elvyttämiseksi (§ 7(1)), eli tyypillisesti istutuksiin. Kalat vastaanottavalla jäsenmaalla on oltava ankeriaanhoitosuunnitelma, jossa on mainittuna alle 20 cm pitkien an- keriaiden suunniteltu istutusmäärä, jolla hopea-ankeriaiden kutuvaellukselle pääsy lisääntyisi (§ 7(4)). EU-maiden on myös seurattava lasiankeriaiden hintaa sekä kalojen alkuperää kaikissa vaiheissa. Kansainvälisen merentutkimusneuvoston ICES:n ankeriastyöryhmä WGEEL suosittaa ankeri- aalle 0 % kalastuskuolleisuutta niin, että myöskään lasiankeriaiden kalastusta ankeriaan istu- tustarkoitukseen ei tehtäisi (ICES 2024). Kuva 7. Ankeriaat istutetaan Suomeen noin 10 cm pituisina poikasina. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 23 3.2. Ankeriasistutukset Suomessa 3.2.1. Istutuskalojen alkuperä ja istutusmäärät Koska viljelemällä ei voida tuottaa ankeriaan poikasia (ks. 1.3.5.), kaikki istutukset ovat luon- nonkannasta peräisin. Kalat pyydetään lasiankeriaina, kun ne saapuvat Sargassomereltä Eu- roopan rannikolle, ja kuljetetaan istutuspaikoille. Suomeen kalat ovat tulleet nykyisen ankeriaanhoitosuunnitelman voimassaoloaikana Ruot- sissa sijaitsevan karanteenin ja strontiumkloridimerkinnän kautta. Suomen ankeriaanhoito- suunnitelmassa myös mainitaan, että jatkossa vastaavanlainen laitos voidaan perustaa Suo- meen, mikäli istutusmäärät kasvavat. Ankeriaanpoikasia on tyypillisesti istutettu yhdessä erässä keväällä tai alkukesällä vuosittain noin 60 000–300 000 kpl (Kuva 8). Kalat on tyypillisesti pyydetty Iso-Britanniasta, mutta Bri- tannian EU-eron jälkeen vuodesta 2021 lähtien kalat ovat tulleet Ranskasta (Gustafsson 2021). Ranskassa kalatautitilanne on ollut kuitenkin huonompi, ja esimerkiksi vuonna 2024 karantee- nissa olleita kaloja ei voitu vapauttaa Ruotsiin tai Suomeen. Istutuksissa on ensiarvoisen tärkeää pyrkiä kalaterveyspuhtaiden istukkaiden käyttöön. On myös ongelmallista, jos istutuksia varten pyydettyjä kaloja ei voidakaan tautiriskin takia va- pauttaa takaisin luontoon, jolloin istutuksista aiheutuva kuolleisuus on kokonaisuudessaan ylimääräistä ja voi kasvaa huomattavasti. Jatkossa olisikin syytä selvittää mahdollisuutta jatkaa tuontia Iso-Britanniasta, jos istutuksia jatketaan. EU:n sisäisesti tapahtuvassa ankeriaiden siir- rossa tautiriski on viime vuosien kokemuksen perusteella suuri. 3.2.2. Istutusmäärät ja rahoittajat Suomen ensimmäinen istutus tehtiin 1800-luvun lopulla ja sen jälkeen tehtiin satunnaisia an- keriaanpoikasistutuksia 1960-luvulle saakka (Kuva 8). Esimerkiksi vuonna 1967 Suomeen istu- tettiin 3,9 miljoonaa lasiankeriasta (MMM 2009). Ennen vuotta 1990 istutuksia tehtiin erityi- sesti Kokemäenjoen vesistöön. Sen lisäksi Kymijoen, Vuoksen ja Etelä-Suomen rannikon pie- niin vesistöihin tehtiin runsaasti istutuksia. Istutukset siis kohdentuivat silloin pääosaltaan Etelä-Suomeen. Kalatautiriskin vuoksi istuttaminen ei ollut sallittua 1980-luvulla, vaikka hake- muksia laadittiin useina eri vuosina. Vuodesta 1990 alkaen Suomeen on istutettu ankeriaan- poikasia jälleen lähes vuosittain. 1990-luvulta lähtien ankeriaanpoikasia on istutettu erityisesti Suomenlahteen laskevien rannikon pienien vesistöjen järviin sekä suoraan Suomenlahteen. Näistä 1990-luvun istukkaista kaloja lähtee tällä hetkellä vaellukselle Suomesta (ICES; 2022). Jatkossakin vaelluskypsyyden saavuttavien kalojen määrän oletetaan pysyvän vastaavalla ta- solla. Istutuksen jälkeen kaloja lähtee Suomesta vaellukselle tyypillisesti 20–30 vuoden ikäisinä ja havaintojen mukaan vielä selvästi tätäkin vanhempina, jopa yli 40 vuoden jälkeen (Tulonen 1988; ICES 2022b). Vastaavasti tämän perusteella voidaan olettaa, että ainakin osa 1970-luvun ja 1980-luvun alun nykyistä suuremmista ankeriassaaliista (Kuva 6) on muualta kuin Suomeen tehdyistä istutuksista peräisin. Vuonna 2019 ankerias arvioitiin äärimmäisen uhanalaiseksi (Hyvärinen ym. 2019). Sitä myöten myös Luonnonvarakeskus aloitti ankeriaiden istuttamisen ja on istuttanut vuosittain n. 50 000 (v. 2023) – 100 000 (v. 2021) ankeriaanpoikasta vaellusesteiden alapuolisille alueille, Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 24 käytännössä rannikolle, mistä istutetut kalat voivat hakeutua joko sisävesiin tai jäädä istutus- paikan läheisyyteen. Ankeriaanhoitosuunnitelman (MMM 2009) mukaan ankeriasistutuksia on suoritettu vesialu- een omistajien varoin (osakaskunnat ja kalastusalueet yht. 27 % istutuksista vuosina 1990– 2007) sekä velvoitevaroin (31 % istutuksista), eli kompensaationa tai korvauksena esimerkiksi vesirakentamishankkeiden kalastolle aiheuttamista haitoista ja vahingoista. Hoitosuunnitel- man mukaan myös valtion kalastuskorttivaroja on ohjattu ankeriasistutuksiin ennen anke- riasasetuksen voimaan tuloa, joten ne on nykyisessä hoitosuunnitelmassa nähty tarkoituksen- mukaiseksi hyödyntää saaliina suurinta tuottoa ajatellen (MMM 2009). Ankeriaanpoikasia on istutettu myös vaellusesteiden yläpuolisille alueille. Esimerkiksi vuonna 2018 Suomeen tehdyistä istutuksista noin 40 % tehtiin alueille, mistä ei ole vapaata vaellusyh- teyttä mereen (Gustafsson 2018). Kuva 8. Istutusmäärät Suomessa A) vuosina 2010–2024 eroteltuina sisävesiin ja rannikolle tehtyinä istutuksina sekä B) 1800-luvun lopulta alkaen. *Vuonna 2024 ei kaloja vapautettu Ruotsin karanteenista tautiriskin takia. Aineisto perustuu ankeriaanhoitosuunnitelman tietoi- hin (MMM, 2009), Kalatalouden keskusliiton tiedotteisiin istukkaiden kokonaismäärästä sekä Istutusrekisterin tietoihin. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 25 3.3. Istutusten menestys Kun istutuksia tehdään kannanhoidollisessa tarkoituksessa, on tarpeen kerätä tietoa istutus- ten vaikutuksesta. Onkin tarpeen arvioida selviytymistä ja kasvua koko istutusketjussa ja an- keriaan elinkierron kontekstissa. Erityisen hankalaa on arvioida esimerkiksi sitä, miten istutukset vaikuttavat sukupuolen mää- räytymiseen, vaelluksellelähtöikään tai –kokoon, tai vaelluksesta Sargassomerelle asti selviyty- miseen. Suurempikokoinen kala voi jälkeläistuotannon laadun ja määrän kannalta olla pa- rempi (Grift ym. 2003, Olin ym. 2017), mutta vastaavasti pitkän iän myötä elimistöön kertyvät ympäristömyrkyt voivat vaikuttaa vaelluksesta selviytymistä ja lisääntymiskykyä heikentävästi (Moreira ym. 2023; katso myös kappale 1.3.3.). Koska ankeriaan lisääntymistä ei ole saatu seu- rattua luonnossa, ei ole myöskään mahdollista arvioida näitä vaikutuksia. Kannan palautumi- sen näkökulmasta lisääntymispaikoille oikeaan aikaan selviävien yksilöiden määrän kasvatta- minen on siten ainoa tapa, jolla todennäköisesti päästään toivottuun tulokseen. Kasvu Ankeriaan kasvu voi vaihdella huomattavasti riippuen ympäristöstä ja sijainnista. Kaksikym- mentä vuotta vanha naarasankerias voi painaa 250 grammasta 2500 grammaan (Tulonen 1990). Sukupuolesta riippumatta ankeriaiden on havaittu kasvavan nopeammin murto- ja me- rivedessä kuin makeassa vedessä (Panfili ym. 1994, Accou ym. 2003). Syytä tähän ei tiedetä tarkasti, mutta se saattaa johtua ankeriaan mereiseen alkuperään liittyvistä fysiologisista so- peutumista, paremmasta ravintotilanteesta rannikkovesissä, tai ankeriaan ravintokäyttäytymi- sen muutoksesta, kuten siirtymisestä korkeammalle trofiatasolle (Edeline & Elie 2004, Harrod ym. 2005). Suomessa ankeriaan kasvusta on julkaistu vain vähän tietoa (Tulonen 1988, 1990, Tulonen & Pursiainen 1992). Ilmeisesti ankeriaskannan pieni tiheys on merkittävämpi kasvua edistävä te- kijä kuin maantieteellinen sijainti. Etelämpänä Euroopassa ankeriastiheydet voivat paikoin olla luonnostaan moninkertaiset verrattuna Suomen istutuksista seuranneisiin tiheyksiin. Myös Evon tutkimusvesissä ankeriaan kasvuun näyttää eniten vaikuttavan alkuperäinen istutusti- heys. Naaraiden kasvu on usein yhtä hyvää tai jopa parempaa kuin eteläisemmässä Euroo- passa. Etelä-Suomen rehevissä vesissä, kuten Tuusulanjärvessä ja Rusutjärvessä, nopeakasvui- simmat naarasankeriaat voivat painaa keskimäärin lähes 600 grammaa jo 5–6 vuotta istutuk- sen jälkeen. Vaellukselle Suomesta lähtevät hopea-ankeriaat taas ovat tyypillisesti olleet jopa yli metrin mittaisia ja useampikiloisia, yli 20-vuotiaita yksilöitä (ICES 2022b; Kuva 9). Luon- nonvarakeskuksen ja sitä ennen RKTL:n toteuttamissa hopea-ankeriasseurannoissa on ha- vaittu Suomesta vaellukselle lähtevien hopea-ankeriaiden olevan iäkkäitä ja kookkaita verrat- tuna useisiin muihin maihin (ICES 2022b; Kuva 9). Suomen rannikolle tehtävien istutusten vaikutusta lisääntyvään ankeriaspopulaatioon ei ole juurikaan saatavilla tietoa. Luonnonvarakeskus seuraa istutusten tuottoa saalisnäytteillä, minkä lisäksi olisi hyödyllistä selvittää kalojen selviytymistä ja käyttäytymistä esimerkiksi mer- kintöjen avulla. Toistaiseksi ei myöskään tiedetä, kuinka voimakkaasti erityisen pitkä vaellus- matka (Itämeren pohjoisosista tai muilta äärialueilta) vaikeuttaa ankeriaiden oikea-aikaista selviytymistä kudulle asti, mutta jotkin tutkijat arvelevat vaellusetäisyyden olevan merkittävä tekijä (Kettle ym. 2011, katso myös kappale 1.3.4.). Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 26 Kuva 9. Eri maissa kerättyjen hopea-ankeriaiden pituusjakauma ICES:n ankeriastyöryhmän ai- neistossa. Kuvaaja muokattu raportista ICES 2022b. FI: Suomen mittaukset. Luonnollinen kuolevuus, eloonjäänti Luonnollista kuolleisuutta ja kalastuskuolleisuutta arvioidaan kalapopulaatioissa yleensä saa- listilastojen ja populaation ikärakenteen perusteella. Ankeriaan osalta tämä on kuitenkin ollut haastavaa, sillä riittävän suurten näytemäärien kerääminen on vaikeaa. Lajin pitkäikäisyys te- kee iänmäärityksestä työlästä ja virhetulkinnat ovat yleisiä. Lisäksi kutuvaelluksen alkaessa po- pulaatiosta poistuu tuntematon määrä kaloja, mikä vaikeuttaa kuolleisuuden arviointia. Tältä kannalta yksittäiset istutukset, joita on seurattu alusta loppuun siten että kaikki istukkaat on saatu saaliiksi jossain elämänsä vaiheessa, ovat erityisen arvokkaita. Evolla on seurattu järviä tarkasti 1890-luvulta lähtien, jolloin ensimmäiset istutukset tehtiin. Vuosisadan vaihteessa istutuksia tehtiin seitsemään järveen, joista vesi poistuu vain pienen ojan tai puron kautta. Näistä kohteista saalista kertyi pisimmillään lähes kahdeksankymmenen vuoden ajan (Tulonen & Pursiainen 1992). Pyynti tapahtui pääasiassa pitkäsiimalla, eikä vael- lusankeriaita pyydetty laskuojissa. Takaisinsaanti vaihteli välillä 19,4 % – 42,7 % ollen keski- määrin 28,0 %. Samoilla alueilla on vaellukselle lähteviä ankeriaita pyydetty myös ankeriasar- kuin, ja yhdistetyn siima- ja arkkupyynnin saalis on ollut jopa 70,9 %. Muita tutkimuksia ankeriaiden eloonjäännistä Suomessa on julkaissut Toivonen (1966). Rova- niemellä tyhjennettiin kahden lammen kalasto 10 vuotta ankeriasistutuksen jälkeen myrkyttä- mällä Rotenonilla. Toisessa lammessa, josta oli puroyhteys muuhun vesistöön, löydettiin 20 % istutetusta ankeriasmäärästä ja toisessa umpilammessa 72 %. Tulokset ovat linjassa Evolla saatujen tulosten kanssa. Ankeriaspopulaation ikärakennetta ei ole selvitetty. Paikalliseen ikärakenteeseen vaikuttavat kalojen alkuperä (luonnostaan levinneitä vai istukkaita), kalastuskuolleisuus, luonnollinen kuol- leisuus sekä kutuvaelluksen ajoittuminen. Merialueella ja vapaan vaelluksen sisävesissä ikära- kenne on yhdistelmä istutusten ja luonnonkannan sekoittumisesta, kun taas vaellusesteiden yläpuolisilla alueilla sitä määrittää yksinomaan istutusten ajoittuminen ja sen jälkeiset tekijät. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 27 3.3.1. Istutustoimien vaikutus ankeriaan kuolleisuuteen Ankeriasistutukset ovat todennäköisesti eniten keskusteltu hoitotoimenpide (ICES 2022a). Is- tutusten puolesta nähdään erityisesti se, että ankeriaiden kasvuvaiheen esiintyminen voidaan säilyttää sellaisilla alueilla, joista se muutoin on populaation heikkenemisen tai vaellusestei- den takia loppunut tai vähentynyt, kuten esimerkiksi Suomessa ja muualla Itämeren alueella, jonne kaloja on viime vuosikymmenten aikana noussut aiempaa selvästi vähemmän. Istutuk- silla voidaan niin halutessa myös tukea paikallista kalastuskulttuuria ja kasvattaa saaliita, mikä sinänsä ei ole ankeriaanhoitosuunnitelman tavoite muutoin kuin siinä tapauksessa, että kalas- tusta ei voida syystä tai toisesta vähentää, ja istutuksilla korvataan kalastuskuolleisuuden vai- kutus. Hoitotoimenpiteitä puntaroidessa tulee huomioida, että kunkin siirtoistutuksen vaihtoehtona on jättää kyseinen luonnosta kerätty yksilö niille sijoilleen tai siirtoistuttaa se johonkin vaihto- ehtoiseen paikkaan, jossa selviytymisen mahdollisuudet ovat suuret. Istutuksiin liittyy myös kuolleisuutta, eikä tietylle alueelle tehtävä tai yksittäisen jäsenmaan tekemä istutustoiminta välttämättä kasvata lisääntyvien ankeriaiden määrää vaan voi jopa alentaa sitä verrattuna sii- hen, että lasiankeriaat olisi jätetty saapumisalueelle (tai istutettu optimaalisemmalle alueelle). Tämä näkökanta tulisi huomioida etenkin alueilla, joilta kutuvaelluksen voi olettaa olevan eri- tyisen haastava, kuten pohjoiselta Itämereltä. Kalojen siirtämisen nähdään kuitenkin auttavan siten, että näillä siirtoalueilla niiden tiheys on jäljellä olevia luontaisia kasvualueita pienempi. Pieni tiheys yleensä mahdollistaa pienentyneen kilpailun myötä parantuneen ravintotilanteen sekä pienemmän kuolleisuuden (Gad & Levanon 1983, Bevacqua ym. 2011). Toisaalta ankeri- aalla tiheys vaikuttaa myös sukupuolen määräytymiseen (Beullens ym. 1997, Oliveira & McCleave 2002) ja esimerkiksi Suomessa ankeriaista kasvaa lähinnä kookkaita naaraita (ICES 2023). Tällä voi olla merkitystä myös koko ankeriaskannalle, jos nämä naaraat selviävät kute- maan ja kutemaan pääseviä naaraita ei tule muilta alueilta koiraiden määrään nähden riittä- västi. Tästä ei kuitenkaan ole tietoa ole saatavilla, sillä ankeriaan kutua ei luonnossa ole päästy seuraamaan, ja jotkut tutkijat ovat arvelleet, että itse asiassa pienempikokoisten koiraiden sel- viäminen vaelluksesta on populaatiota rajoittava tekijä (Kettle ym. 2011). Yhtälö on joka tapauksessa hankala, sillä jotta istutusten hyöty voidaan osoittaa, pitäisi pystyä selvittämään ankeriaan kuolleisuus eri vaihtoehtoskenaarioissa ja elinkierron eri vaiheissa, mukaan lukien kutuvaelluksesta selviytyminen. Suomen tapauksessa vertailu tulee tehdä ver- taamalla, kuinka paljon kalojen pyytäminen, kuljettaminen ja istuttaminen lisää tai vähentää kuolleisuutta verrattuna siihen tilanteeseen, että kalat jätetään pyytämättä lasiankeriasvai- heessa (tai istutetaan jonnekin toiselle Euroopan alueelle). Suomen kaukainen etäisyys Sargassomerestä ja siihen liittyvä selviytyminen vaelluksesta aina kututapahtumaan saakka lisäävät vielä yhden hankalasti arvioitavan epävarmuustekijän. Itä- meren alueella selvitetään parhaillaan, miten kalat selviävät vaelluksellaan Itämerestä Atlan- tille. Alustavissa tuloksissa Suomesta lähtevistä kaloista vähintään noin 30 % (varmat havain- not) – 60 % (mallinnettu osuus) selviää vaelluksellaan Tanskan salmiin saakka (Helminen, jul- kaisematon). Merkintäerien välillä on kuitenkin huomattavaa vaihtelua ja osassa eristä selviy- tyminen on ollut selvästi tätä pienempää. Välitöntä kuolleisuutta voidaan kuitenkin yrittää verrata esimerkiksi suhteuttamalla tietyn ka- lamäärän kuolleisuutta Suomeen tuotuna ja alkuperäalueellaan. On esimerkiksi mahdollista, että ankeriastiheydet ovat pyyntialueilla, erityisesti joissa, niin suuria, että luonnollinen kuol- leisuus on korkeampaa silloin kun osaa kaloista ei kalasteta kuin silloin kun niitä kalastetaan Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 28 vietäväksi muualle. Toisaalta arviossa olisi syytä huomioida myös se, missä määrin istutusten tekeminen tai tekemättömyys vaikuttaa ankeriaan muuhun (lailliseen ja laittomaan) kaup- paan. Esimerkiksi vuonna 2024 Iso-Britanniasta lähetettiin Venäjälle, Kaliningradin alueelle 1000 kg lasiankeriaita lajinsuojelutarkoituksessa, mutta siirtoa on kritisoitu, sillä sen pelätään johtavan kalojen siirtymiseen Venäjältä eteenpäin (Barkham 2024). Kuolleisuutta voidaan arvi- oida esimerkiksi seuraavia eri kuolleisuusarvoja käyttämällä (Taulukko 1). Taulukko 1. Kuolleisuusskenaariot Suomeen tuodulla kalalla ja alkuperäisjokeen jätetyllä ka- lalla. Arvot ovat esimerkkiarvoja, joita on käytetty kokonaisarvion tuottamisessa. Kuolleisuus- parametri Selitys Suomeen tuotuna Alkuperäis- joessaan Kalastuskuol- leisuus lasi- ankeriaana Kalastuskuolleisuus 0 %, jos ankeriasta ei kalasteta. Jos ankeriaat pyydetään istutettavaksi, niistä 40 % käytetään ravinnoksi, mikäli ankeriasasetusta ei muuteta. Lisäksi tu- lee muu pyyntiin liittyvä kuolleisuus, jota ei ole arvioitu. > 40 % 0 % Salakalastus- kuolleisuus lasiankeri- aana Salakalastuskuolleisuudesta ei ole arviota. Joidenkin näke- mysten mukaan salakalastuskuolleisuus on suurempi, jos lasiankeriaiden kalastus sallitaan. Vastaavasti toisten näke- mysten mukaan salakalastus lisääntyy, jos kalastusta ei sallita laisinkaan. Tämä kuolleisuus voi siis olla jopa >100 % Suomeen tuotavien kalojen määrästä jommassakum- massa tai molemmissa tapauksissa. Ei arviota Ei arviota Kuljetus- kuolleisuus Kuljetuskuolleisuus 0 %, jos ankeriasta ei kuljeteta. Tiedot karanteenista ovat olleet, että kuolleiden kalojen määrät ovat pieniä, muutaman prosentin luokkaa. 1–5 % 0 % Muu kuollei- suus karan- teenissa ja kuljetuksessa Pienten ankeriaiden toisilleen aiheuttama saalistus voi ai- nakin akvaario-oloissa olla suurta, jopa yli 20–30 % luok- kaa (Gad & Levanon 1983). Predaatio karanteenissa tulisi siis pystyä arvioimaan. Jos istutusta varten karanteenattuja kaloja ei tautiriskin takia voida istuttaa, käytännön vaiku- tus vastaa 100 % kuolleisuutta. 0–99 % 0 % Luonnollinen kuolleisuus ensimmäisten vuosien aikana Kuten edellä. Suuremmissa tiheyksissä alkuperäisjoessa saalistus luonnossa on oletettavasti suurempi kuin istutet- tuna Suomen vesistössä, missä tiheys on pienempi. 0–20 % Esim. normaali- jakauma (ka: 10, sd 5) Suurempi kuin Suomeen tuo- tuna. Esim. normaalija- kauma (ka: 15, sd 5) Luonnollinen kuolleisuus 1. vuoden jälkeen Arvo vaihtelee alueesta riippuen ja on vaikea varmentaa. Suomen osalta tiedetään, että kuolleisuus on melko pientä, jopa alle 30 % (Tulonen & Pursiainen 1992). Kuol- leisuutta kutuvaelluksen aikana eri alueilta ei tunneta, mutta erot voivat olla huomattavia (Kettle ym. 2011). 0–30 % Esim. normaali- jakauma (ka: 20, sd 5) Suurempi kuin Suomeen tuo- tuna. Esim. nor- maalijakauma (ka: 20, sd 10) Voimalaitos- kuolleisuus Mikäli kalat tai osa kaloista istutetaan vaellusesteiden ylä- puolisille vesistöalueille, kasvaa kuolleisuus. Tässä tapauk- sessa oletetaan istutusten kohdentuvan vaellusesteiden alapuolisille vesistönosille. 0 % 0 % Vaellus- kuolleisuus Kalan kuljettamisella vaikutetaan myös sen vaellusmatkan pituuteen. Suomeen tuotuna matka Sargassomerelle on pidempi kuin esim. Ranskasta. Asiasta ei ole riittävästi ver- tailevaa tietoa, eikä sitä varten käytetä arviota. Ei arviota Ei arviota Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 29 Esimerkkiarvojen perusteella, asian havainnollistamiseksi, kokonaiskuolleisuutta on arvioitu siten, että kuolleisuustekijät vaikuttavat kumulatiivisesti, eli jokainen kahdeksasta kuolleisuus- tekijästä (𝑗) vähentää populaatiota [𝑖] ajan suhteen samassa järjestyksessä kuin taulukossa. Luonnolliset kuolleisuustekijät on arvioitu normaalijakaumana ja muut muuttujat on arvioitu yhtenäisellä jakaumalla. Laskut tehtiin käyttäen R (R Core Team 2022) ja rjags (Plummer 2023) -pakettia. 𝐸𝑙𝑜𝑠𝑠𝑎_𝑜𝑙𝑒𝑣𝑖𝑒𝑛_𝑘𝑎𝑙𝑜𝑗𝑒𝑛_𝑚ää𝑟ä_𝑣𝑎𝑒𝑙𝑙𝑢𝑠𝑣𝑎𝑖ℎ𝑒𝑒𝑠𝑠𝑎 [𝑖] = 1 × ∏ (1 − 𝑘𝑢𝑜𝑙𝑙𝑒𝑖𝑠𝑢𝑢𝑠𝑡𝑒𝑘𝑖𝑗ä𝑗[𝑖] 100 ) 8 𝑗=1 Tulokset on arvioitu kokonaiskuolleisuutena ennen vaellukselle lähtöä (Kuva 10) kolmessa eri tilanteessa. Mikäli kalat pidetään alkuperäisjoessaan (1), on kokonaiskuolleisuus vaikea arvi- oida olemassa olevan aineiston perusteella ja se voi olla 17 % ja 100 % välillä. Mikäli kalat tuodaan Suomeen ja lasiankeriaista 40 % pyydetään muuhun käyttöön kuin istutuksiin (2), on arvioitu kuolleisuus 77 % ja 100 % välillä. Jos lasiankeriaspyynnin lisäkuolleisuutta ei oteta huomioon, on myös Suomeen tuotujen kalojen kokonaiskuolleisuus vaikea arvioida, mutta arvio vaihtelee 38 % ja 100 % välillä. Mallin tueksi ei ole syötetty oikeaa aineistoa, ja kaikissa vaihtoehdoissa kuolleisuusarvio voi kasvaa todellista suuremmaksi. Malli siis havainnollistaa sen, että vaikka tietoa on huonosti, niin kuolleisuus kasvaa joka ta- pauksessa suureksi, jos lasiankeriaspyynnistä 40 % menee muuhun kuin kannanhoidolliseen tarkoitukseen. Toisaalta yhtälöllä on merkitystä vain suojelutarkoituksessa. Jos istutusten tar- koituksena on esimerkiksi mahdollistaa kalastus Suomessa eikä kannan kehittäminen koko Euroopan tasolla, voivat tavoitteet olla erilaisia. Kalastustarkoitukseen tehtäviä istutuksia ei kuitenkaan voida sisällyttää ankeriaanhoitosuunnitelmaan. Kuva 10. Kokonaiskuolleisuus eri vaihtoehdoissa. Pylvään korkeus kuvastaa sitä todennäköi- syyttä, jolla mallin mukaan kokonaiskuolleisuus on kyseisellä x-akselin arvolla. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 30 3.3.2. Ankeriaiden maahantuonti ja istuttaminen CITES, tautiriskit ja karanteeni Ankeriasistutuksissa ja ankeriaan maahantuonnissa on huomioitava myös kalataudit ja loisti- lanne sekä niihin liittyvä lainsäädäntö. Ankeriaassa esiintyviä kalatauteja seuraa Ruokavirasto, josta on saatavilla myös tieto siirtoehdoista ja lainsäädännöstä (Ruokavirasto; Vesieläimet (ka- lat, äyriäiset ja nilviäiset) ja niiden sukusolut, viitattu 9.12.2024). Yhteiset siirtovaatimukset ovat koko EU-alueella samat. Niissä voi kuitenkin olla kansallisia poikkeuksia, kuten esimerkiksi Ruotsissa, missä kaikki Ruotsiin maahantuotavat ankeriaat läpi- käyvät karanteenin ja testauksen tautien varalta. Koska Suomeen maahantuodut ankeriaat on viime vuosikymmenien aikana tuotu Ruotsin kautta, ovat myös Suomeen maahantuodut kalat käyneet karanteenin ennen maahantuontia. Tällä hetkellä ankeriaalla ei esiinny mitään luokiteltuja tauteja, joten niiden siirtoihin ei sovel- leta eläinterveyssäännöstön (2016/429) tai eläintautilain (76/2021) luokiteltuihin tauteihin liit- tyviä ehtoja, eikä siirto siten edellytä Ruokaviraston suostumusta. Maahantuotavissa eläimissä ei saa esiintyä tautioireita ja eläinten tulee olla peräisin ympäristöstä, jossa ei esiinny epäta- vallista kuolleisuutta, jonka syytä ei ole määritelty (Tiedonanto: Hanna Kuukka-Anttila, Ruoka- virasto). Viimeisin tieto tulee kuitenkin varmistaa maahantuonnin yhteydessä. CITES-sopimus suojelee eläin- ja kasvilajeja, joita uhkaa kansainvälinen kauppa. Kauppaa sää- dellään erilaisilla tuonti-, vienti- ja myyntiluvilla, jotka riippuvat lajin uhanalaisuudesta sekä toiminnan luonteesta ja alueesta. Ankerias on CITES-luokiteltu ja kuuluu lajiliitteeseen II ja EU- listaukseen B (Ymparisto.fi; CITES-lajiliitteet ja lajihakupalvelut, viitattu 9.12.2024). CITES-sopi- muksen lajiliitteen II lajien kansainvälinen kauppa on sallittua, mutta vaatii vientiluvan vienti- maasta. EU-liitteen B lajeilla saa käydä kansainvälistä kauppaa, mutta niitä ei saa tuoda unio- niin ilman voimassa olevaa tuontilupaa ja EU:n jäsenmaiden sisäisessä kaupassa on pystyttävä todistamaan yksilön laillinen alkuperä. EU:ssa on ollut vuodesta 2010 voimassa ankeriaan tuonti- ja vientikielto, sillä ankeriaskannan ei katsota kestävän pyydystämistä. Tämän vuoksi Suomen ympäristökeskus ei voi myöntää CITES-tuontilupia ankeriaalle. Siirrettäessä vesieläimiä, joille ei ole erikseen määritelty eläinterveystodistusmallia, täytyy lä- hetyksen mukana olla alkuperäpitopaikan toimijan antama omaa ilmoitusta koskeva asiakirja eläinten siirrosta toisessa jäsenvaltiossa sijaitsevaan määräpaikkaan, josta on säädetty eläin- terveyssäännöstön (EU) 2016/429 218 artiklassa sekä tarkemmin Komission delegoidussa ase- tuksessa 2020/990 14 artiklassa ja liitteen II B-kohdassa. Näitä oman ilmoituksen malleja ei Komissio ole säätänyt eikä niitä ole TRACES-järjestelmässä. Istutukset ja niistä ilmoittaminen Kalojen istuttaminen on sallittua ainoastaan, jos se on osa kalatalousalueen käyttö- ja hoito- suunnitelmaa. Jos halutaan istuttaa uusi laji tai kanta, joka ei ole suunnitelmassa mainittu, tar- vitaan alueellisen kalatalousviranomaisen lupa. Lupa myönnetään, jos istutus ei haittaa suun- nitelman tavoitteiden saavuttamista eikä vaaranna vesistön kalojen tai rapujen elinvoimai- suutta tai luonnon monimuotoisuutta. Istutuksia ohjaa myös valtioneuvoston hyväksymä vie- raslajistrategia. Kaikista tehdyistä istutuksista on ilmoitettava kolmen kuukauden kuluessa is- tutusrekisteriin. Suomessa ankerias kuuluu alkuperäisiin kalalajeihin. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 31 Kalojen merkintä Suomeen tuotavat ankeriaat on vuodesta 2009 alkaen merkitty strontiumkloridimerkinnällä ennen maahantuontia. Ankeriaat tulevat Ruotsista, jossa istutettavat ankeriaat kylvetetään kerran, kun taas Suomeen tuotaville kaloille on tehty kaksoismerkintä. Tämän avulla voidaan seurata näytekalojen alkuperää, kun kaloja myöhemmin saadaan saaliiksi ja niiden otoliitit (kuuloluut) analysoidaan. Merkinnän aloitusajankohdan ja ankeriaan pitkän iän takia strontiumanalyysejä on tähän mennessä tehty suomalaisilla kaloilla vielä vähän. Käytännössä se on käyttökelpoisimmillaan jokeen nousevien nuorten kalojen seurannassa. Suomesta tällä hetkellä vaellukselle lähtevät hopea-ankeriaat sen sijaan ovat suurimmaksi osaksi 1990-luvun lopulta ja 2000-luvun alun istutuksista (ICES 2022b), joten niissä ei merkintää vielä tyypillisesti ole. Vuonna 2009 Suo- meen luonnollisesti tai istuttamalla tulleita kaloja kuitenkin alkanee näkyä myös hopea-anke- riaina lähivuosien aikana. Merkintä ei Suomessa ole tällä hetkellä pakollista, mutta sen avulla voidaan edistää ankeri- aanhoitosuunnitelman toteutumisen seurantaa, jos kaikki Suomeen istutettavat kalat merki- tään. Istutusten seurantaa voitaisiin parantaa entisestään, jos merkintä tehtäisiin kaikille Itä- meren alueelle istutettaville ankeriaille. 3.4. Istutukset ja ankeriaanhoitosuunnitelma Yksittäisen jäsenmaan tai ankeriaanhoitoalueen on mahdollista saavuttaa ankeriasasetuksen 40 % tavoite luonnontilaisesta vaellukselle lähtijöiden määrästä pelkästään istuttamalla (ICES 2025a). Tämä on erityisesti mahdollista sellaisilla alueilla, missä tiheys on luontaisesti ollut al- hainen, kuten esimerkiksi pohjoisella Itämerellä. Tavoite ei kuitenkaan ole samanaikaisesti to- teutettavissa koko Euroopan tasolla nykytilanteessa, jossa koko Euroopan tasolla rekryyttien määrä on alle 10 % 70-luvun tasosta. Mikäli istutustoiminta tehdään osana ankeriaanhoitosuunnitelmaa, olisi sitä varten hyödyllistä tehdä tarkka istutussuunnitelma, joka on arvioitavissa, kuten on useissa maissa tehty (ICES 2022a). Istutussuunnitelmassa voidaan sallia tai kieltää istutukset alueellisesti. Jos ankeriaskanta ei näytä elpymisen merkkejä, voi kutuvaelluksen mahdollistamisesta tulla ehto istutusten jatkamiselle vaellusesteiden yläpuolella. Jos ankeriasistutukset halutaan sallia vaellusesteiden yläpuolella, tulisi tällaisilta alueilta varmistaa turvallinen vaellusyhteys. Riittä- vän turvallisen vaellusyhteyden varmistaminen voi olla erittäin hankalaa etenkin silloin, jos ohitettavana on useita esteitä (Motyka ym. 2024). Ihmisen aiheuttamaa kuolleisuutta voidaan Suomessa vähentää myös lopettamalla ankeriai- den istuttaminen vaellusesteiden yläpuolisille vesistönosille. Ankeriaan pitkän eliniän takia niitä lähtee vaellukselle vielä kymmenien vuosien ajan sen jälkeen, kun viimeinen istutus on tehty. Mikäli istutus tehdään vaellusesteen yläpuolelle, aiheutuu siitä kuolleisuutta, jos kala ei pysty turvallisesti ohittamaan estettä, ja suoran kuolleisuuden lisäksi vaelluksen onnistuminen voi esteiden takia vaarantua (katso kappale 1.3.2.). Istutuskielto on mahdollinen toimenpide ankeriaanhoitosuunnitelmassa ja nykyiselläänkin useilla Euroopan ankeriaanhoitoalueilla on kielletty istuttaminen muualle kuin vapaan vaelluk- sen alueelle. Koska ankeriaskannan elpymisestä ei ole merkkejä, voi istutustoiminnalle tulla jatkossa uusia rajoituksia myös koko Euroopan tasolla. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 32 4. Vaellusyhteys ja elinympäristökunnostukset Kuten kaikilla vaelluskaloilla, vaellusesteiden, kuten voimalaitosten ja muiden patojen, raken- taminen on vaikuttanut negatiivisesti myös ankeriaskannan tilaan (katso myös kappale 1.3.2.). Nousuankeriaan vaellukseen vaellusesteet vaikuttavat siten, että vapaata elinaluetta ei ole sa- maan tapaan tarjolla kuin ennen vaellusesteen rakentamista, joten esimerkiksi koko esteen yläpuolinen vesistönosa jää kokonaan saavuttamattomiin ja ankeriaan on etsittävä elinalu- eensa muualta. Vastaavasti joesta vaellukselle lähtevien hopea-ankeriaiden vaelluksen katkai- sevat etenkin voimalaitosturbiinit, joissa kalojen kuolleisuus vaihtelee mm. turbiinin tyypistä ja patokorkeudesta riippuen. Kenties selkein ja nopein keino Suomesta vaellukselle lähtevien hopea-ankeriasmäärien kasvattamiselle on voimalaitoskuolleisuuden vähentäminen esimer- kiksi ylisiirtojen avulla. Suomesta vaellukselle lähtevien kalojen määrä on vain pieni osa Euroopasta lähtevien kalojen kokonaismäärästä, ja niillä voi olla joko määräänsä suurempi tai pienempi vaikutus kannan elpymiselle. Suomesta ja muualta Pohjois-Euroopasta kutuvaelluksensa aloittavat kalat ovat keskimäärin huomattavasti eteläisempiä yksilöitä suurempia. Suuret kalat myös tuottavat suh- teessa enemmän mätimunia kiloa kohti laskettuna kuin pienemmät lajikumppaninsa. Toi- saalta vaellusmatka on tuhansia kilometrejä pidempi kuin eteläisemmillä yksilöillä, mikä saat- taa huomattavasti vähentää mahdollisuuksia selvitä vaelluksesta, jonka ankerias tekee yksin- omaan kerryttämiensä energiavarastojen avulla. Suomen kalatiestrategian päivitystyön taustaselvityksessä (Louhi ym. 2025) mainitut toimet voivat monissa tapauksissa hyödyttää ankeriasta muiden lajien ohella ja niitä voidaan ottaa osaksi ankeriaanhoitosuunnitelmaa. Vaellusesteiden poisto on ankeriaan kannalta muita rat- kaisuja parempi ratkaisu vaellusyhteyden luomiseksi (esim. Sundin ym. 2024). Erityisesti silloin, jos ohitettavana on useita esteitä, kertautuvat pienetkin estekohtaiset kuolleisuudet ja vael- luksen viivästykset, jolloin yksittäisten ratkaisujen vaikutukset voivat lopulta jäädä olematto- man pieneksi. 4.1. Vaellusyhteys ylävirtaan Soveltuvan elinympäristön määrä ei oletettavasti ole tämänhetkisessä tilanteessa Suomen an- keriaspopulaatiota rajoittava tekijä. Luonnollisesti Itämerelle ja Suomeen tulevien kalojen rek- ryyttimäärät ovat nykyään alhaiset ja ankeriastiheydet joissamme ovat niin ikään alhaisia. Näin ollen elinympäristökunnostuksella, esimerkiksi vaellusyhteyden avaamisella ylävirtaan, ei ole kaikissa tapauksissa suoraa ankeriaskantaa lisäävää vaikutusta ennen kuin rekryyttimäärät läh- tevät kasvuun. Ankerias on tehokas nousija ja se voi käyttää nousuun esimerkiksi nousukouruja ja kosteita ramppeja, joissa ei välttämättä tarvita juurikaan vesitystä (Watz ym. 2019). Myös kalateitä an- keriaat käyttävät, mutta etenkin pienillä yksilöillä voi olla vaikeuksia, jos kalatiessä on hyvin voimakkaita virtauksia (Porcher 2002). Näissäkin tapauksissa nousua voidaan helpottaa esi- merkiksi rakentamalla harjamaisia nousurakenteita ankeriaille (Porcher 2002). Ankeriaita on havaittu myös Suomen kalateissä (mm. Lempinen 2003, Härkönen ym. 2023). Ankeriaan vaelluksen mahdollistamisesta tai ankeriaan kuljettamisesta vaellusesteiden yläpuoli- sille vesistönosille voi kuitenkin olla jopa haittaa, jos samanaikaisesti ei varmisteta turvallista Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 33 vaellusta alavirtaan (Sweka ym. 2014, Haxton 2022). Tästä syystä kalateiden rakentamisen tai ankeriaiden istutuksen yhteydessä tulisi huomioida myös toimiva alasvaellusratkaisu ankeriaalle. 4.2. Vaellusyhteys alavirtaan Vaikka vaellusesteiden yläpuolisille alueille ei enää nouse ankeriaita vapaasti, ankeriaita on siirretty istutuksin myös alueille, joista ei ole vapaata vaellusyhteyttä alavirtaan. Arvion mu- kaan näiltä alueilta lähtee vuosittain tuhansia ankeriaita vaellukselle, mutta suuri osa niistä ei selviä merelle asti. Alasvaelluksen mahdollistamiseen tähtäävät ratkaisut ovat tarpeellisia täl- läkin hetkellä sellaisissa paikoissa, missä on edellisten vuosikymmenten aikana istutettu anke- riaita vaellusesteiden yläpuolisille alueille. Tällaisia paikkoja löytyy Suomesta nykytilassa useita. Etenkin Kokemäenjoen ja Kymijoen ve- sistöistä kalojen alasvaellus tarvitsee turvata seuraavien vuosikymmenien ajan: niissä molem- missa on tehty runsaita istutuksia useiden patojen yläpuolisille vesistöalueille. Vastaavasti ran- nikon lähellä olevien pienempien vesistöjen istutukset on monesti tehty joko vapaan vaelluk- sen alueelle tai ovat vain yhden pienemmän vaellusesteen takana. Näissä tapauksissa vain yh- den vaellusesteen poistaminen auttaisi ankeriaan selviytymistä. Kuten myös Suomen ankeriaanhoitosuunnitelmassa (MMM 2009) todetaan, ankeriaan alasva- elluksen järjestäminen on ongelmallista. Voimalaitosten aiheuttamaa alasvaelluskuolleisuutta voidaan vähentää käyttämällä samoja tai samankaltaisia keinoja kuin muiden kalalajien kanssa. Mahdollisia lieventämistoimenpiteitä ovat esimerkiksi ohitusreittien rakentaminen, ka- laystävällisempien turbiinien käyttö, turbiinien väliaikainen sulkeminen sekä kalojen pyydystä- minen ja kuljettaminen (Hanel ym. 2019). Sama mekanismi ei kuitenkaan aina toimi kaikilla lajeilla tai kaikissa paikoissa. Esimerkiksi lohikalojen vaelluspoikasten ohjaamiseen suunnitellut mekanismit saatetaan asentaa vain pinnan läheisyyteen, jolloin ne eivät vaikuta ankeriaan uin- tisyvyydessä. Tekniset ratkaisut vaelluksen mahdollistamiseksi vaativat paikallista asiantunte- musta ja niiden toimintaa on seurattava käytön aikana (Hanel ym. 2019). Mikäli vaellusesteitä on samassa joessa useita, tulisi jokaisen yksittäisen esteen aiheuttama kuolleisuus ja vaelluk- sen viivästyttäminen saada hyvin pieneksi, jotta kumulatiiviset vaikutukset eivät kasva suuriksi (Motyka ym. 2024). Koska ankeriaat seuraavat vaelluksellaan pääosin suuria virtaamia, hakeutuvat ne useimmissa tapauksissa voimalaitoksille vaihtoehtoisten reittien sijaan (Jansen ym. 2007). Ohjaamalla suu- rimman osan virtaamasta muualle kuin turbiiniin, voidaan ohjata myös ankeriaiden vaellusta (esim. Jansen ym. 2007). Tällainen voi olla mahdollista Suomessa paikallisesti, kun otetaan huomioon, että ankeriaan vaellushuippu on Suomessa tyypillisesti keväisin ja syksyisin silloin, kun virtaamat, ja sitä myöten voimaloiden ohijuoksutukset, ovat suurimmillaan (Pursiainen & Tulonen 1986). Myös väliaikaisella turbiinien sulkemisella voidaan saavuttaa hyviä tuloksia ankeriaan selviä- misen kannalta (Droineau ym. 2017). Ruotsissa on selvitetty mukautuvaa vesivoiman hallintaa, kuten virtaaman säätämistä, turbiinien sulkemista ja kohtuullista juoksutusta (Jeuthe & Leo- nardsson 2017). Mukautuva vesivoiman hallinta vähentää energiantuotantoa ja vaatii luotet- tavan varhaisvaroitusjärjestelmän. Tällaiset järjestelmät ovat kuitenkin rajoitettuja tiettyihin kohteisiin, eikä turbiinien sulkeminen ole mahdollista suurissa joissa, joissa virtaaman suuri vaihtelu voi aiheuttaa tulvia ja eroosiota (Jeuthe & Leonardsson 2017). Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 34 Kalateiden virtaamat ovat yleensä hyvin pieniä suhteessa jokien kokonaisvirtaamaan, joten il- man ohjaavia ratkaisuja ankeriaat käyttävät kalateitä alavirtaan suunnatessa huonosti (Jansen ym. 2007). Ne kuitenkin myös muuttavat käytöstään, eivätkä mielellään hakeudu voimalaitok- sen läpi, jos lähistöllä on vaihtoehtoisia reittejä (Jansen ym. 2007). Huolellisesti suunnitelluilla ja paikallisesti tehdyillä teknisillä ratkaisuillakin voidaan saada ala- virtaan vaeltavat ankeriaat ohjattua tai kerättyä turvallista alasvaellusta varten (Jansen ym. 2007; Calles ym. 2013b). Toisaalta ohjausmenetelmät ovat usein tehottomia vesivoimalaitok- sissa, joissa suuret veden virtausnopeudet ja vaihtelevat virtaamat voivat vaikuttaa toimintaan (Gosset & Travade 1999; Baker 2008) ja kalojen kyky havaita ohjauskeinot voi heikentyä tai kadota kokonaan suurten virtaamien ja/tai sameiden vesien aikana (Cullen & McCarthy 2000). Yleisimmin käytettyjä ovat mekaaniset ohjurit, kuten tiheät (15–30 mm) välpät, jotka voivat toimia sopivaan kulmaan asennettuna, erityisesti suurikokoisille ankeriaille (Motyka ym. 2024). Mitä tiheämmässä tangot ovat, sitä harvemmin kalat kiilautuvat ja jäävät kiinni välppään, mutta vastaavasti välpän puhtaanapitotarve kasvaa ja veden virtaus estyy. Ankeriaalle sopivaa väliä ei voida määrittää yksiselitteisesti, vaan se vaihtelee virtaaman, kalojen koon, välppätan- kojen materiaalin ja välpän kulman suhteessa. Ankeriaan ruumiinmuodon perusteella sopi- vaksi väliksi on esitetty esimerkiksi tankojen väli = 0,028 x kalan pituus (Travade ym. 2010), jolloin esimerkiksi Suomessa 80–90 cm kaloille sopiva väli voisi olla 20–25 mm. Tanskassa vaaditaan 6 mm – 10 mm välejä ja Ruotsissa on päädytty useissa kohteissa 18 mm väleihin (Tulonen 2017). Välpän kaltevuus eli kulma suhteessa virtaan on toimivuuden kannalta myös oleellisen tärkeä tekijä, mikä määrittää pitkälti välpän pinta-alan ja veden virtausnopeuden välpällä (Calles ym. 2013). Suurissa virtaamissa myös välpän koko kasvaa suureksi, mikä vai- kuttaa suoraan myös kustannuksiin. Kalaystävällisen välpän/ohjaimen toimivuus edellyttää pakokanavaa, jolla kalat voidaan johtaa vaellusesteen ohi tai kalojen kiinniottolaitteeseen. Pohjan lähellä liikkuvalle ankeriaalle sovel- tuu parhaiten välpän puolivälissä tai alaosassa oleva kanava (Tulonen 2017). On myös huomi- oitava, että useimmissa ankeriasvesistöissä tavataan myös lohikaloja, joiden vaatimat välpät voivat erota kooltaan huomattavasti. 4.3. Ylisiirrot Toimivan teknisen alasvaellusratkaisun rakentaminen tai vaellusesteen poistaminen ei usein- kaan ole mahdollista lyhyessä ajassa, joten toimenpiteiden vaikutus ankeriaspopulaatioon ta- pahtuu vasta vuosien päästä. Vaikka vaellusesteiden poistaminen on ankeriaan suojelun kan- nalta tehokkain keino (Sundin ym. 2024), monissa paikoissa nopeana ja lyhytaikaisena ratkai- suna on todennäköisesti järkevintä pyydystää kalat ja kuljettaa ne merelle (Jeuthe & Leo- nardsson 2017). Mikäli pyyntiä tai pyyntilaitetta ei ole mahdollista toteuttaa jossakin vesis- tössä kustannustehokkaasti, jäljelle jää usein vain vaellusesteen poistaminen. Ylisiirrot voivat toimia ankeriaanhoitosuunnitelman osana ja itsessään kasvattaa Suomen osalta tilannetta kohti 40 % tason tavoitetta. Ylisiirrot on mainittu useiden maiden ankeriaan- hoitosuunnitelmissa (ICES 2022a). Vaellukselle lähtevien kalojen pyydystäminen voidaan toteuttaa esimerkiksi voimalaitoksen yhteydessä olevan välpän avulla tai erillisillä pyydyksillä. Ankeriaita on pyydetty ja siirretty merelle myös Suomessa, erityisesti Vesijärvellä ja Vääksynjoella sekä pienimuotoisesti myös Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 35 Kokemäenjoen vesistössä (mm. Tulonen 2017). Pyynti voidaan toteuttaa pyyntilaitteella, kuten on tehty Vääksynjoella tai kalat voidaan hankkia esimerkiksi kalastajien pyydyksistä, kuten on tehty Vesijärvellä ja Kokemäenjoen vesistössä. Vääksynjoella siirrettyjä ankeriaita on merkitty ulkoisin merkein vuodesta 2014 lähtien, ja merkkipalautuksia on saatu eri puolilta Itämerta (Kuva 11). Kalojen on havaittu matkaavan ainakin ulos Itämereltä, ja Tanskan salmissa kaloja on saatu saaliiksi erityisesti loppuvuoden aikana (Kuva 11). Ankeriaat voidaan sumputtaa keräilyn jälkeen odottamaan kuljetusta ja ne kestävät sitä hyvin (Tulonen 2017). Kuitenkin sumputusaikojen pidentyessä viikkoihin alkaa myös kuolleisuus kasvaa (Sundin ym. 2024). Muoviset tai puiset sumput on todettu parhaiksi, kun taas metalli- verkkosumput aiheuttavat ihon rikkoutumista ja havassumput voivat olla epäluotettavia (Tu- lonen 2017). Kuljetuskalustona voidaan käyttää vastaavaa kalustoa kuin muussakin kalankul- jetuksessa, jolloin huolehditaan ankeriaan hyvinvoinnista koko kuljetuksen ajan. Ankerias kestää käsittelyä ja kuljetusta paremmin kuin monet muut kalalajit, mutta sumputuk- sen lisäksi kuljetus- ja käsittelyajat tulisi pitää mahdollisimman lyhyinä ja lämpötilojen tulisi olla alhaisia (Sundin ym. 2014). Ankeriaan sitkeähenkisyyden takia näihin asioihin ei aina kiin- nitetä riittävästi huomiota. Vaikka kala näyttää säilyvän hengissä tilanteessa kuin tilanteessa, sen todennäköisyys selvitä kutuvaelluksestaan onnistuneesti ja ajallaan kutua varten voi las- kea (Tulonen 2017). Ylisiirtokohteita valitessa tulee huomioida myös kalatautiriskit, joskin tämä käsittää tyypilli- sesti siirron vaellusesteiden yläpuolisiin vesistönosiin (Uusitalo ym. 2022), kun taas alavirtaan suuntautuva vaellus ei tyypillisesti kasvata riskiä, sillä osa kaloista vaeltaa alavirtaan myös yli- siirroista huolimatta. Kuva 11. Vääksynjoella vuodesta 2014 lähtien tehtyjen ankeriasmerkkipalautusten sijainnit ja ajankohdat. Merkkipalautustiedot Luonnonvarakeskuksen Merkintätoimistosta. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 87/2025 36 5. Ankeriaanhoitosuunnitelmat 5.1. Suomen nykyinen ankeriaanhoitosuunnitelma 5.1.1. Suomen nykyinen ankeriaanhoitoalue Suomen ankeriaanhoitosuunnitelmassa määritettiin yksi, käytännössä koko Suomen kattava ankeriaanhoitoalue (MMM, 2009). Se rajattiin siihen osaan Suomea, joka hoitosuunnitelman teon yhteydessä katsottiin ankeriaan luonnolliseksi elinympäristöksi (MMM 2009; Kuva 12). Hoitoalueen rajaamisen kriteerinä pidettiin seuraavia tunnusmerkkejä (MMM 2009): • Sellaiset vapaat vesialueet, jotka laskevat vetensä Suomen valtakunnan alueelle. • Sellaiset vedet, joihin ankeriaita on noussut luonnostaan merkittäviä määriä ennen ve- sistöjen patoamista. • Sellaiset vedet, joihin on viime aikoina istutettu ankeriaita. • Sellaiset vedet, joissa on harjoitettu muuta kuin satunnai