Maa- ja elintarviketalous 54 Maa- ja elintarviketalous 54 Arto Huuskonen (toim.) 54 Ympäristötekijöiden vaikutukset lihanautojen kasvuun ja hyvinvointiin Kotieläintuotanto Ympäristötekijöiden vaikutukset lihanautojen kasvuun ja hyvinvointiin Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus Maa- ja elintarviketalous 54 106 s. Ympäristötekijöiden vaikutukset lihanautojen kasvuun ja hyvinvointiin Arto Huuskonen (toim.) ISBN 951-729-887-0 (Painettu) ISBN 951-729-888-9 (Verkkojulkaisu) ISSN 1458-5073 (Painettu) ISSN 1458-5081 (Verkkojulkaisu) www.mtt.fi/met/pdf/met54.pdf Copyright MTT Arto Huuskonen (toim.) Julkaisija ja kustantaja MTT, 31600 Jokioinen Jakelu ja myynti MTT, Tietopalvelut, 31600 Jokioinen Puhelin (03) 4188 2327, telekopio (03) 4188 2339 sähköposti julkaisut@mtt.fi Julkaisuvuosi 2004 Kannen kuva Susanna Järvikylä ja Paula Martiskainen Painopaikka Data Com Finland Oy 3 Ympäristötekijöiden vaikutukset lihanautojen kasvuun ja hyvinvointiin Arto Huuskonen (toim.) MTT (Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus), Pohjois-Pohjanmaan tutkimusasema, Tutkimusasemantie 15, 92400 Ruukki, arto.huuskonen@mtt.fi Tiivistelmä Monet ympäristötekijät vaikuttavat eläinten kasvuun, hyvinvointiin, rehun hyväksikäyttöön ja terveyteen. Tässä julkaisussa käsitellään ympäristöteki- jöiden vaikutusta lihanautojen kasvuun ja hyvinvointiin. Aiheina ovat: eläin- ten hyvinvointi: yhteiskuntatieteistä biologiaan ja takaisin, ryhmäkoon ja eläintiheyden vaikutus kasvavien lihanautojen tuotantoon ja hyvinvointiin, erilaisten karsina- ja käytäväratkaisujen ja niissä käytettävien materiaalien vaikutus kasvavien lihanautojen tuotantoon ja hyvinvointiin, valon vaikutus tuotantoon naudoilla sekä melun vaikutus nautojen kasvuun ja hyvinvointiin. Eläinten hyvinvointia tarkastellaan paitsi biologisena, etenkin eläinten tar- peista lähtevänä kysymyksenä, myös laajemmin yhteiskunnallisena erityisky- symyksenä. Korkea eläintiheys vaikuttaa haitallisesti lihanautojen tuotantoon, terveyteen ja käyttäytymiseen. Siten eläinsuojelusäädösten vähimmäistilavaatimuksia ja –suosituksia tulee ehdottomasti noudattaa. Pieni ryhmäkoko (noin 5-20 eläin- tä) on turvallinen valinta lihanautojen kasvatukseen. Karsinan pohjamateriaa- lilla ei ole suurta vaikutusta lihanautojen tuotantoon, mutta eläimillä esiintyy enemmän käyttäytymis- ja terveysongelmia rakolattialla kuin päällystetyillä lattioilla. Lihanaudoilla tulisi olla käytössään pehmeä makuualue. Valaistuksella on suuri vaikutus nautojen elämään. Valaistusrytmin muutok- set aiheuttavat eläimissä hormonaalisia muutoksia, jotka vaikuttavat kasvuun, sukukypsyyden kehittymiseen, lisääntymiseen ja maidontuotantoon. Päivän piteneminen lisää rehun syöntiä ja kokonaislepoaikaa. Pitkä päivä nopeuttaa sukupuolista kehitystä ja kasvua etenkin hiehoilla. Valon vaikutukset sonnien kasvuun eivät ole niin selviä. Eläinten hoidosta tai käsittelystä johtuva melu ja siitä aiheutuva pelko- tai stressitilanne saattaa heikentää kasvua. Toistaiseksi ei ole selvyyttä, kykene- vätkö naudat mukautumaan ärsyttävään ja pelkoa herättävään meluun. Melun vaikutusta nautoihin on tutkittu hyvin vähän. Avainsanat: kotieläintuotanto, naudanlihantuotanto, lihakarja, nauta, kasvu, hyvinvointi, tuotantoympäristö, ryhmäkoko, eläintiheys, karsinat, lattiat, va- lo, melu, käyttäytyminen 4 Alkusanat Kuten muussakin kotieläintuotannossa myös naudanlihantuotantosektorilla tuotantoyksiköiden täytyy olla riittävän suuria ja tuotantomallin on oltava kustannustehokas, jotta tuotanto olisi kannattavaa liiketoimintaa. Toisaalta naudanlihantuotannolta vaaditaan myös entistä korkeampaa tuotannon eettis- tä laatua, jossa tuotantomuoto tulisi sopeuttaa eläinten fysiologisiin ja käyt- täytymistarpeisiin. Nämä kaksi vaatimusta ovat osittain ristiriidassa keske- nään, vaikka toisaalta eläimen hyvinvoinnin lisääntyminen näkyy usein myös parantuneena tuotoksena. Intensiivisessä naudanlihantuotannossa pyritään taloudellisuuteen ja työn rationalisointiin. Kuitenkin esimerkiksi korkea eläintiheys, rakolattiakarsinat, kuivikkeiden puute, huono ilmanvaihto, intensiivinen ruokinta sekä vähäiset ihmiskontaktit aiheuttavat eläimille monenlaisia vaivoja, jotka vaativat erilai- sia toimenpiteitä. Ongelmat saattavat kehittyä suoranaisiksi sairastapauksiksi, tai ne voivat ilmetä tuotoksen alenemisena ja käyttäytymishäiriöinä. Eläimen tarpeiden tyydyttämättä jättäminen johtaa stressiin. Pitkäaikainen stressi puo- lestaan heikentää eläimen vastustuskykyä, jolloin eläin sairastuu helposti mm. tulehdusperäisiin sairauksiin. Tässä julkaistujen kirjallisuuskartoitusten tarkoituksena oli selvittää erilaisten tuotantoympäristötekijöiden vaikutuksia lihanautojen tuotantotuloksiin ja hyvinvointiin. Julkaisujen pohjana on ollut kolme itsenäistä kirjallisuusselvi- tystä, joiden vastuullisina toteuttajina ovat toimineet MTT:n Pohjois- Pohjanmaan tutkimusasema, Savonia-ammattikorkeakoulun Maaseutualan yksikkö ja Kuopion yliopiston Soveltavan biotekniikan instituutti. Kirjalli- suusselvitykset on tehty A-Tuottajat Oy:n ”Rakentava Kumppanuus” – hankkeen aloitteesta ja taloudellisella tuella, mikä osoittaa liikeyritykseltä selkeää halua hyödyntää tutkimustyön tuloksia tehokkaasti. Erityiset kiitokset tutkimusryhmä haluaa osoittaa A-Tuottajat Oy:n alkutuotantopäällikkö Juha Alatalolle ja projektieläinlääkäri Tuomas Hervalle. Tämän julkaisun ensimmäinen, neljäs ja viides artikkeli on kirjoitettu tai vii- meistelty vaiheessa, jolloin osa kirjoittajista työskenteli Itä-Suomen läänin- hallituksen ja Euroopan yhteisön rahoittaman ELKE-hankkeen (Eläintervey- denhuollon kehittämishanke Pohjois-Savossa) palveluksessa. Ruukissa heinäkuussa 2004 Arto Huuskonen 5 Sisällysluettelo Eläinten hyvinvointi: yhteiskuntatieteistä biologiaan ja takaisin, Jaakko Mononen..........................................................................................................6 Ryhmäkoon ja eläintiheyden vaikutus kasvavien lihanautojen tuotantoon ja hyvinvointiin, Leena Tuomisto, Arto Huuskonen, Jaakko Mononen, Risto Kauppinen, Leena Ahola & Paula Martiskainen ..........................................25 Erilaisten karsina- ja käytäväratkaisujen ja niissä käytettävien materiaalien vaikutus kasvavien lihanautojen tuotantoon ja hyvinvointiin, Leena Tuomisto, Arto Huuskonen, Leena Ahola, Jaakko Mononen, Risto Kauppinen & Paula Martiskainen .................................................................................................54 Valon vaikutus tuotantoon naudoilla, Risto Kauppinen, Christa Nylander, Suvi Pekkanen, Arto Huuskonen, Leena Tuomisto, Paula Martiskainen & Jaakko Mononen ...........................................................................................83 Melun vaikutus nautojen kasvuun ja hyvinvointiin, Risto Kauppinen, Christa Nylander, Suvi Pekkanen, Arto Huuskonen, Leena Tuomisto, Paula Martiskainen & Jaakko Mononen .................................................................98 6 Eläinten hyvinvointi: yhteiskuntatieteistä biologiaan ja takaisin Jaakko Mononen Kuopion yliopisto, Soveltavan biotekniikan instituutti, PL 1627, 70211 Kuopio, jaakko.mononen@uku.fi Tiivistelmä Vaatimukset tuotantoeläinten elinolojen ja hyvinvoinnin parantamiseksi ovat lisääntyneet Suomessa kuten muuallakin läntisessä maailmassa. Asenteiden muutos näkyy sekä lainsäädännössä että kuluttajien valinnoissa. Luonnontie- teellistä tutkimusta tarvitaan tuottamaan tietoa, jonka avulla parannetaan eläinten hyvinvointia. Vaatimukset eläinten paremmasta hyvinvoinnista voi- vat olla osittain ristiriidassa eläintuotannon taloudellisuuden kanssa. Eläinten hyvinvointitutkimuksessa tulee huomioida myös tuotannon taloudellisuus. Eläinten hyvinvointiongelmat johtuvat siitä, että eläimillä olevat sopeutumat ja kasvatusympäristön eläimille asettamat haasteet eivät vastaa toisiaan, ja eläimen sopeutumiskyky ylitetään. Etenkin eläimen käyttäytymistarpeet jää- vät usein tyydyttämättä, ja eläin stressaantuu. Eläinten tarpeiden tärkeyttä tutkimalla voidaan selvittää, millaisia avainpiirteitä eläimen kasvatusympä- ristössä tulisi olla, jotta eläinten hyvinvointi olisi turvattu. Stressi ilmenee epänormaalina käyttäytymisenä sekä fysiologisina muutoksina, ja pitkäkes- toinen stressi voi lopulta heikentää myös eläimen terveyttä ja tuottavuutta. Näitä kaikkia voidaan käyttää hyvinvoinnin mittareina tutkimuksissa, joissa uusia, vaihtoehtoisia kasvatusmenetelmiä verrataan vanhoihin menetelmiin. Jos tutkimukset osoittavat, että uusi menetelmä on vanhaa parempi, voidaan harkita uuteen kasvatusjärjestelmään siirtymistä. Uusien kasvatusjärjestelmien käyttöönotto ja niihin liittyvän lainsäädännön valmistelu on kuitenkin monimutkainen yhteiskunnallinen prosessi. Eettisten näkökantojen ja luonnontieteellisen tiedon lisäksi siihen vaikuttavat mm. taloudelliset ja poliittiset tekijät. Kuluttajien asenteet ovat kuitenkin ehkä ratkaisevimmassa asemassa. Ovatko kuluttajat valmiita maksamaan enem- män eläintuotteista, joiden tuotannossa on huomioitu eläinten hyvinvointi monipuolisesti, mukaan lukien eläinten mahdollisuus käyttäytyä enemmän lajityypillisesti? Avainsanat: kotieläimet, tarve, stressi, hyvinvointi, eläinsuojelu, kotieläintuo- tanto 7 Johdanto Tämän artikkelin tarkoituksena on antaa yleiskatsaus eläinten hyvinvoinnista yhteiskunnallisena ja luonnontieteellisenä kysymyksenä. Painopiste on luon- nontieteessä, mutta laajemman yhteiskunnallisen näkemyksen esittäminen on välttämätöntä, jotta luonnontieteellisen tiedon rooli eläinten hyvinvoinnin parantamisessa jäsentyisi paremmin. Koska tämä Maa- ja elintarviketalous- sarjan julkaisu keskittyy naudanlihantuotantoon, artikkelin käytännön esi- merkit on pyritty valitsemaan pääasiassa tämä huomioiden. Eläinten hyvinvointi yhteiskunnallisena kysymyksenä Eläinten hyvinvointi on monimutkainen yhteiskunnallinen kysymys (Ewing ym. 1999). Eri ryhmät, jotka ovat kiinnostuneita eläinten hyvinvoinnista, lähestyvät asiaa hyvin eri tavoin. Erilaiset lähestymistavat (Kuva 1) liittyvät kuitenkin toisiinsa, ja sekä eläinelinkeinojen edustajien ja eläinsuojelusäädös- ten laatijoiden että eläinsuojelujärjestöjen edustajien ja tavallisten kuluttajien on hyödyllistä hahmottaa nämä yhteydet (Fraser & Leonard 1993). ELÄINTEN HYVINVOINTI YHTEISKUNNALLISENA KYSYMYKSENÄ Talous Politiikka Tekniikka Säädökset Luonnontiede Etiikka Kuva 1. Eläinten hyvinvointi yhteiskunnallisena kysymyksenä (muokattu Fra- ser & Leonard 1993 mukaan). Eläintuotanto on taloudellista toimintaa, jota säätelevät markkinatalouden lait. Lihakarjan kasvattajan lähtökohtana on tuottaa laadukkaita raaka-aineita tehokkaasti. Juuri tehokkaan tuotannon vuoksi jotkut eläinsuojelujärjestöt ja etenkin eläinoikeusjärjestöt näkevät nykyaikaisen eläintuotannon eläinten riistämisenä, ja vastustavat eläintuotantoa eettisin perustein. Eläinsuojelujär- jestöt (esim. Suomen Eläinsuojeluyhdistys ry, Animalia ry) vastustavat ny- kyisenkaltaista eläintuotantoa, ja vaativat ainoastaan muutoksia eläinten kas- vatustapoihin (Luukka 1999, Aaltola 2000). Eläinoikeusliikkeen (esim. Oike- utta Eläimille, Eläinten Vapautusrintama) edustajat puolestaan vastustavat kaikkea eläinten hyötykäyttöä, eivätkä he siis hyväksy mitään eläinten kasva- tusmuotoja. Eläinoikeusaktivistit on julkisuudessa yhdistetty useimmiten 8 turkistarhaiskuihin tai koe-eläinten käytön vastustamiseen, mutta myös liha- teollisuutta vastaan on kampanjoitu ja tehty jopa sabotaaseja (Luukka 1999). Toisaalta tuotteen eettinen laatu voi olla se tuotteen lisäarvo, joka vaikuttaa kuluttajien ostopäätöksiin. Kuluttaja saattaa valita luomutuotteen, koska hä- nellä on mielikuva siitä, että luonnonmukaisesti kasvatetulla eläimellä on ollut parempi elämä kuin perinteisin keinoin kasvatetulla eläimellä. Valintaan vaikuttavat myös mielikuvat luomuravinnon terveellisyydestä. Luomutuottei- den terveellisyys ja luomueläinten hyvinvointi ovat kiistanalaisia kysymyk- siä. Ihmisen ravinnon terveellisyys ja eläimen hyvinvointi voivat olla jopa ristiriidassa keskenään, koska luomusäännöt rajoittavat esimerkiksi antibioot- tien käyttöä eläinten sairauksien hoidossa (ETYa 24.6.1991/2092). Joka ta- pauksessa luomulihankin kysyntä on nousussa (Finfood 2004). Kuluttajien eettiset valinnat heijastuvat tuottajan talouteen esimerkiksi luomun tuotanto- tukien kautta, jotka ovat osa maatalouspolitiikkaa. Eläinten hyvinvointia ko- rostavat tuotemerkit ja tuotteet, jotka eivät ole luomua, ovat myös jo arkipäi- vää (esim. A-Tuottajat 2003). Eläinsuojelulainsäädäntö asettaa minimivaatimukset sille, kuinka eläimiä saa kasvattaa. Lainsäädännön valmistelu on monimutkainen ja aikaa vievä poliit- tinen prosessi, jonka yhteydessä pyydetään lausuntoja niin eläintuottajilta, luonnontieteilijöiltä kuin eläinsuojelujärjestöiltäkin. Säädösten lopullinen muoto on poliittinen kompromissi. Suomessa ihmisten elintaso on riittävän hyvä, jotta meillä on varaa korostaa eettisiä arvoja myös eläinsuojelusäädök- sissä. Suomen eläinsuojelulaki (VpL 4.4.1996/247) määrääkin melko yleväs- ti, että ”…eläintenpidossa on edistettävä eläinten terveyden ylläpitämistä sekä otettava huomioon eläinten fysiologiset tarpeet ja käyttäytymistarpeet.” Laki käsittelee asioita kuitenkin ainoastaan yleisellä tasolla, ja alemmat sää- dökset tarkentavat, mitä mm. tarpeiden huomioimisella käytännössä tarkoite- taan. On ilmeistä, että lähempänä käytännön eläintenpitoa olevien säädösten syntyyn on saattanut vaikuttaa vahvasti olemassa olleet eläintenpitokäytän- nöt. Muutoin on vaikea ymmärtää esimerkiksi sonnien pidolle asetettuja tila- vaatimuksia (MMMp 23.5.1997/14/EEO/1997). Varsinaisia määräyksiä tilaa koskien ei anneta, vaan säädös suosittelee, että 500 kg:n painoiset sonnit kas- vatettaisiin ryhmäkarsinoissa siten, että eläintä kohden on tilaa 2,5 m2. Tuo tila ei mahdollista sonnien normaalia liikkumista ja eläimet häiritsevät väki- sin toistensa lepoa (kts. tämän julkaisun s. 40, ryhmäkoon ja eläintiheyden vaikutus kasvavien lihanautojen tuotantoon ja hyvinvointiin). Lienee melko selvää, että tässä tilanteessa eläinten käyttäytymistarpeet on otettu huonosti huomioon, vaikka toimitaankin säädösten mukaisesti. Yllä oleva esimerkki nostaa esiin eläinten tarpeiden huomioimisen kannalta keskeisen ongelman: niin lisätila kuin sinne mahdollisesti tarjottavat eläinten tarpeiden kannalta tärkeät virikkeetkin maksavat. Niinpä nopeat muutokset eivät ole käytännössä mahdollisia. Loppujen lopuksi jatkuvasti hiljalleen muuttuva lainsäädäntö, joka sopivassa määrin hyväksyy vanhat käytännöt ja 9 pyrkii samalla pikkuhiljaa eläinten kannalta parempiin ratkaisuihin, on reilu sekä eläintuottajia että eläimiä kohtaan. Biologiaan perustuvan luonnontie- teellisen tutkimuksen tehtävänä on varmistaa, että tulevilla muutoksilla on todella myönteinen vaikutus eläinten hyvinvointiin. Tutkijoiden velvollisuus on myös etsiä niitä ratkaisuja, jotka ovat teknisesti ja taloudellisesti toteutet- tavissa. Tuotannon erikoistuminen ja keskittyminen sekä näiden seurauksena karja- kokojen kasvaminen tuovat Suomessakin erityishaasteita karjataloudelle. Teknistä erikoisosaamista tullaan tarvitsemaan entistä enemmän paitsi eläin- tilojen suunnittelussa myös informaatioteknologian hyödyntämisessä eläin- tuotannossa. Informaatioteknologian avulla eläimet voidaan kasvattaa ”va- paammin”, ja silti kontrolloida niiden käyttäytymistä (Fraser & Leonard 1993). Lypsyrobotit ja rehukioskit nykyaikaisissa pihattonavetoissa ovat hyvä esimerkki tästä. Lihakarjan kylmäpihatot ovat puolestaan ratkaisuja, joissa korostuu lähinnä perinteinen rakennustekniikka. Biologisten tieteiden ja tek- nisten tieteiden edustajien yhteistyön kautta pystytään löytämään sekä tuotta- jan että eläimen kannalta parhaat ratkaisut. Biologiaan perustuvalla tutkimuksella on monipuolinen rooli eläinten hyvin- voinnin parantamisessa. Hyvinvointitutkimus tuo asiatietoa julkisen keskus- telun, lainsäädännön kehittämisen ja kuluttajien ostopäätösten pohjaksi. Par- haimmillaan eläinten hyvinvointitutkimus auttaa myös kehittämään eläinten- pitoon teknisiä ratkaisuja, joista on hyötyä eläimille ja tuottajille (Fraser & Broom 1990). Eläinten hyvinvointitiede Eläinten hyvinvointitiede voidaan käsittää omaksi monitieteiseksi tieteen- alakseen, jossa perinteinen eläinlääketiede ja kotieläintiede yhdistyvät sovel- tavaan etologiaan (Kuva 2). Eläinten hyvä terveys on niiden hyvinvoinnin perusedellytys (esim. Dawkins 1980, Hughes & Curtis 1997), ja hygieeninen alkutuotanto on puolestaan perusedellytys paitsi eläinten myös eläinperäisiä elintarvikkeita käyttävien ihmisten terveydelle. Perinteiseen kotieläintieteeseen liittyvät ravitsemus- ja jalostustutkimus sekä tuotantoteknologian ja tuotannon talouden tutkimus voidaan kaikki nähdä eläinten hyvinvoinnin kannalta sekä myönteisessä että kielteisessä valossa. Ravitsemus ja jalostus tähtäävät eläinten mahdollisimman tehokkaaseen tuo- tantoon, ja tuotantoa voidaan käyttää hyvinvoinnin mittarina. Tuotanto ei kuitenkaan ole ainoa hyvinvoinnin mittari, ja eri mittarit voivat olla ristirii- dassa keskenään (Dawkins 1980). Hyvin kasvaviksi jalostetulla lihakarjalla voi olla ongelmia esimerkiksi synnytyksessä, koska syntyvä jälkeläinen on 10 liian kookas (Webster 1995). Hyvin kasvavat rodut ovat myös motivoituneita syömään ja pystyvät tehokkaasti muuttamaan kasvuksi runsasenergisen, täs- mäsuunnitellun rehunsa. Runsasenerginen rehu tyydyttää helposti ja nopeasti eläimen ravinnontarpeen, mutta se ei tyydytä syömisen tarvetta, mikä voi johtaa turhautumiseen ja käyttäytymishäiriöihin (kts. kappale Eläimen tarpeet ja sopeutumat myöhemmin). KOTIELÄINTIEDE Jalostus Ravitsemus Tuotantoteknologia Talous ELÄINLÄÄKETIEDE Terveys Elintarvikehygienia SOVELTAVA ETOLOGIA Käyttäytymistarpeet Stressi (prekliininen) Kuva 2. Eläinten hyvinvointitiede monitieteisenä tieteenalana. Vähän liikkuva eläin hyödyntää suuremman osan rehunsa energiasta kasvuk- si, ja siksi taloudellisen tehokkuuden nimissä eläinten liikkumisvapautta voi- daan rajoittaa tuotantoteknologisilla rakenneratkaisuilla. Liikkumisen rajoit- taminen voi kuitenkin johtaa esim. lihakarjalla terveysongelmiin ja häiriö- käyttäytymiseen (Fraser & Broom 1990, kts. myös tämän julkaisun s. 41-44, ryhmäkoon ja eläintiheyden vaikutus kasvavien lihanautojen tuotantoon ja hyvinvointiin). Toisaalta tuotannon talouden tutkimus tarjoaa myös työkalut sen laskemiseen, paljonko enemmän ”vapaammin” tuotetusta lihakilosta pi- täisi saada tuloja, jotta eläinten ”vapaamman” elämän tuomat lisäkustannuk- set tulisivat katetuiksi (vrt. Bennet 1997). Soveltava etologia (etologia = eläinten käyttäytymistiede) syntyi osaksi eläin- lääketiedettä 1960-luvun alussa Englannissa. Soveltava etologia korostaa kuitenkin perinteistä eläinlääketiedettä enemmän käyttäytymistarpeiden mer- kitystä eläinten hyvinvoinnille. Tämän uuden tieteenalan syntyyn vaikutti ratkaisevasti kuluttajatasolta lähtenyt kohu eläinten kasvatusoloista (Fraser & Leonard 1993, Mench & Mason 1997). Kohun sai aikaan Ruth Harrisonin (1964, viitattu esim. Jones 1997) kirja ”Animal Machines” (vapaasti suomen- nettuna ”Eläinkoneet”), jossa tämä tavallinen kuluttaja kuvasi sitä, millaisissa oloissa eläinperäiset elintarvikkeet tuotettiin. Harrisonin kirjan aiheuttama kohu johti Englannissa Brambellin komitean perustamiseen (Jones 1997). Komitean tehtävänä oli kehittää keinoja eläinten 11 hyvinvointiongelmien ratkaisemiseksi. Komitea loi muun muassa ns. viiden vapauden periaatteen (Webster 1995). Viiden vapauden tarkoituksena oli listata perusedellytykset eläinten hyvinvoinnille. Alkuperäiset viisi vapautta vuodelta 1965 kuuluivat seuraavasti: eläimillä tulisi olla vapaudet nousta seisomaan, käydä makuulle, kääntyä ympäri, harjoittaa kehonhoitoa ja veny- tellä raajojaan. Vapauksia on tuon jälkeen muokattu kattavammiksi (vrt. Tau- lukko 1). Hyvin pian kävi myös ilmi, ettei kotieläimiin tai muihin hyötyeläimiin liitty- vää tieteellistä käyttäytymistutkimusta oltu juurikaan tehty, ja nyt tuolle tut- kimukselle oli selvä yhteiskunnallinen tilaus (Fraser & Matthews 1997, Mench & Mason 1997, mutta kts. myös Wood-Gush 1991). Pian perustettiin alan kansainvälinen tutkijajärjestö Society for Veterinary Ethology (Petherick & Duncan 1991), joka 1990-luvun alussa muutti nimensä ja on nykyään In- ternational Society for Applied Ethology (ISAE). Nimen muutoksen takana oli se, että järjestön toiminnassa oli tuolloin jo mukana eläinlääkäreiden li- säksi runsaasti biologeja ja kotieläintieteilijöitä. Miksi eläimillä on hyvinvointiongelmia? Eläinten hyvinvointiongelmat ovat seurausta siitä, että eläinten sopeutumat ja kasvatusympäristön tuomat haasteet ovat ristiriidassa keskenään (Kuva 3, kts. myös Fraser ym. 1997). Kasvatusympäristön haasteet tulevat eläimen elotto- masta ja elollisesta ympäristöstä. Eläimellä oleviin sopeutumiin vaikuttavat sen perimä ja yksilönkehityksen aikaiset tapahtumat. Kasvatusympäristön tuomat haasteet Vaikka kasvatusympäristön eläimelle asettamat erilaiset haasteet on luokitel- tu Kuvassa 3 omiin luokkiinsa, on hyvä huomata, että näiden luokkien välillä on runsaasti vuorovaikutuksia. Fyysisillä oloilla tarkoitetaan eläimen käytettävissä olevaa tilaa ja sen tarjo- amia mahdollisuuksia liikkumiselle, eläinten käytössä olevia virikkeitä (esim. huvitutit vasikoille) ja tuotantoon liittyviä teknisiä laitteita (esim. lypsykoneet ja lypsyrobotit sekä rehukioskit). Fysikaalisilla olosuhteilla tarkoitetaan muun muassa valaistusoloja, melua, ilman laatua, lämpötilaa ja vetoisuutta. Nämä liittyvät luonnollisesti hyvin läheisesti fyysisiin oloihin. Karsinarakenteiden, valaistuksen ja melun merkitystä lihakarjan hyvinvoinnille käsitellään tar- kemmin tämän julkaisun muissa katsausartikkeleissa. 12 HYVINVOINTI ELÄIMEN SUBJEKTIIVISENA OLOTILANA ELÄIMEN SOPEUTUMAT Perimä Laji Domestikaatio Jalostus Yksilönkehitys Oppiminen Muu historia YMPÄRISTÖN HAASTEET Fyysinen ympäristö Fysikaalinen ympäristö Sosiaalinen ympäristö Ihminen-eläin suhde Hoito Toimenpiteet Taudinaiheuttajat Eläin 1 3 2 Ympäristö Kuva 3. Eläimen hyvinvointi riippuu eläimellä olevien sopeutumien ja ympä- ristön eläimelle asettamien haasteiden vuorovaikutuksesta. Sosiaalinen ympäristö sisältää paitsi eläinryhmän koon myös eläintiheyden eli sen, kuinka paljon tilaa on eläintä kohden. Liian pieni tila ei esim. salli eläinten pitää riittävää välimatkaa toisiin eläimiin. Ihmisen ja eläimen välinen suhde on oikeastaan erikoistapaus sosiaalisesta ympäristöstä; sosiaalinen vuorovaikutus tapahtuu kahden eri eläinlajin välillä. Tämä vuorovaikutus on vähenemässä, kun eläinten hoito teknistyy. Suorien hoitokontaktien väheneminen voi mm. viivästyttää sairastapausten havaitse- mista. Erilaiset eläimille tehtävät toimenpiteet, kuten kuljetukset ja nupouttaminen, vaikuttavat myös eläinten hyvinvointiin. Taudinaiheuttajien määrä liittyy läheisesti mm. fyysiseen ja sosiaaliseen ympäristöön sekä hoitokäytäntöihin. Eläimen tarpeet ja sopeutumat Eri eläinlajeilla on samankaltaisia mutta myös hyvin erilaisia tarpeita ja kei- noja (sopeutumia, Kuva 3) niiden tyydyttämiseksi. Pelottavien tilanteiden välttäminen pakenemalla tai puolustautumalla on yhteistä kaikille lajeille. Myös ravinnontarve on yhteistä kaikille eläinlajeille, mutta erilaisesta ravin- nosta johtuen ravinnon hankintaan on oltava erilaisia sopeutumia. Laidunta- vat eläimet käyttävät yleensä vähän aikaa ravinnon etsintään, mutta runsaasti aikaa ravinnon syömiseen ja prosessointiin. Petoeläimillä syöminen puoles- taan tapahtuu yleensä nopeasti, mutta ravinnonhakukäyttäytyminen voi kes- tää pitkään. 13 Domestikaatiolla tarkoitetaan sitä prosessia, jonka myötä lajista on tullut kotieläin (Price 1999). Lähtökohtana on ollut yksilöiden kesyyntyminen. Helpoiten ovat kesyyntyneet ja selvinneet yhteiselossa ihmisen kanssa ne yksilöt, joilla on ollut kesyyntymistä edistävät perintötekijät. Nämä yksilöt ovat jättäneet eniten jälkeläisiä ja siten myös perintötekijöitä. Näin ”laji on kesyyntynyt geneettisesti” ilman, että olisi tarvittu tietoista jalostusta. Tämän vuoksi kotieläinten pelkoreaktiot ihmistä kohtaan ovat heikentyneet kunkin lajin villiin kantamuotoon verrattuna. Domestikaatio on siis vaikuttanut eläinten käyttäytymiseen ja tarpeisiin, mut- ta käyttäytymismuotoja ei ole juurikaan hävinnyt (Castrén 1997, Price 1999). Ne ovat vain vaimentuneet tai käyttäytymiselle ei ole tarjolla tarvittavaa är- sykettä ihmisen tarjoamissa oloissa. Useimmat domestikoidut eläimet selviä- vät hyvin luonnonoloissa lajinmukaisen käyttäytymisensä turvin (Jensen 1999). Esimerkiksi naudan domestikaatio alkoi nykykäsityksen mukaan noin 9000 vuotta sitten, ja villiä kantamuotoa, alkuhärkää ei ole enää lainkaan (Hall 2002). Domestikoidut naudat osaavat kuitenkin käyttäytyä villien nau- taeläinten tavoin, jos niille tarjotaan siihen tilaisuus. Toisin sanoen myös nykyisellä kotieläinnaudalla on tarve laiduntaa ja nähdä vaivaa syömisensä eteen. Kun se saa ravintonsa liian helpossa muodossa, sille jää vielä tarve tehdä työtä syömisensä eteen. Siksi naudat saattavat rullata ja pyörittää kiel- tään stereotyyppisesti (Fraser & Broom 1990, Phillips 1993, Jensen 1999). Geenit eivät kuitenkaan yksinomaan määrää eläimen käyttäytymistä, vaan jokainen eläin sopeutuu kasvatusympäristöönsä myös yksilönkehityksensä aikana tapahtuvan oppimisen myötä. Domestikaatio on ehkä suosinut juuri niitä yksilöitä, jotka ovat perinnöllisesti sopeutuneita sopeutumaan yksilön- kehityksensä aikana (Mononen 2001). Domestikaatio on onnistunut vain niiden lajien kohdalla, joiden geeneissä tätä sopeutumispotentiaalia on ollut (Jensen 1993). Yksilönkehitys liittyy sopeutumiseen myös suoraan eläimen iän kautta. Esimerkiksi nuoret sonnit tulevat laitumella paremmin toimeen keskenään kuin vanhemmat yksilöt (Kilgour & Campin 1973). Eläimen hyvinvointiin tietyllä ajanhetkellä vaikuttavat myös sen yksilöllisen historian muut kuin oppimiseen liittyvät tapahtumat. Muun muassa aiemmin saatu vamma voi vaivata eläintä myöhemminkin. Eläimen sopeutuminen ympäristöönsä Kuvan 3 ympyröiden suhde toisiinsa kuvaa eläinten erilaisia sopeutumisvai- keuksia (Fraser ym. 1997). Alue 1 kuvaa tilannetta, jossa eläimellä on sopeu- tuma, jolle sillä ei ole käyttöä. Vasikoiden imemistarve on hyvä esimerkki tästä. Lehmästä erotetut nuoret vasikat ovat hyvin motivoituneita imemään, ja emän nisien puutteessa ne imevät karsinansa rakenteita tai toisia vasikoita, mistä voi olla haittaa paitsi imijälle myös sille jota imetään (Fraser & Broom 14 1990). Jos imeminen estyy täysin, eläin turhautuu, ja se luultavimmin kärsii. Ongelmaa pystytään kuitenkin lievittämään juottamalla vasikoita tuttiämpä- ristä tai juottoautomaatista, tai antamalla eläimille ns. huvitutteja. Emoleh- miin perustuva naudanlihantuotanto on tässä suhteessa hyvä ratkaisu, koska vasikat saavat imeä luonnollisen tarpeensa mukaisesti. Kuvan 3 alue 2 kuvaa tilannetta, jossa eläimellä ei ole lainkaan sopeutumaa ympäristön asettamaan haasteeseen (Fraser ym. 1997). Kotieläimet eivät esimerkiksi ”harrasta” liikuntaa kuntonsa ylläpitämiseksi oloissa, joissa nii- den liikkumismahdollisuudet ja tarve liikkumiseen (esim. ravinnon saamisek- si) ovat vähäiset. Vähäisestä liikkumisesta ei ole välitöntä haittaa, vaan kär- simys seuraa vasta pikkuhiljaa, kun esim. makuulle käynti vaikeutuu huonon- tuneen lihaskunnon vuoksi. Kuvan 3 alue 3 kuvaa tilannetta, jossa eläimellä on sopeutuma, ja hyvinvoin- tiongelmia syntyy vain, jos sopeutuma ei riitä vastaamaan ympäristön haas- teisiin (Fraser ym. 1997). Esimerkiksi naudat ovat sosiaalisia eläimiä, joilla on keinonsa selviytyä aggression uhkaa lisäävistä (agonistisista) tilanteista. Näihin tilanteisiin liittyy kuitenkin luonnossa alempiarvoisen eläimen mah- dollisuus väistää uhkaavaa, ylempiarvoista eläintä. Esimerkiksi ahtaassa kar- sinassa sonneilla ei ole riittävästi tilaa väistää toisiaan, mikä voi turhauttaa alempiarvoista eläintä, joka on motivoitunut väistämään, muttei pysty siihen. Kärsimystä voi aiheuttaa luonnollisesti myös se, jos väistämisen estyminen johtaa tappeluun, jossa eläin loukkaantuu. Kuvan 3 ympyröiden täydellinen päällekkäisyys on mielenkiintoinen erikois- tapaus, jossa eläimen sopeutumat ja ympäristö kohtaavat periaatteessa täydel- lisesti. Tämä tilanne on villillä eläimellä luonnossa. Luonto on kuitenkin täynnä kärsimystä: huonoja sääoloja, tauteja, petoja ja julmia kuolemia (Dawkins 1980). Siksi luonto sellaisenaan ei ole paras vertailukohta, kun kehitämme kotieläinten kasvatusoloja, vaan meidän tulisi pyrkiä antamaan kotieläimille niiden kasvatusoloissa ne luonnon hyvät puolet, jotka takaavat eläinten hyvinvoinnin. Lisäksi meidän tulisi poistaa, tai olemme jo poista- neet, ne luonnon huonot piirteet, jotka vaikeuttavat eläinten selviytymistä. Eläinten hyvinvoinnin käsite onkin määritelty sopeutumisen ja selviytymisen avulla. Broomin ja Johnsonin (1993) määritelmän mukaan eläinten hyvin- voinnilla tarkoitetaan sitä, kuinka hyvin eläin selviytyy sille asetetuista haas- teista. Hyvinvointi vaarantuu, kun eläimen sopeutumiskyky ylitetään. Tämän määritelmän mukaan ympäristön asettamat haasteet sinällään eivät ole on- gelma. Itse asiassa eläimet tarvitsevat haasteita, ja liian helppo elämäkään ei ole hyvästä (Webster 1995). Sopiva haasteiden ja stressin määrä on onnelli- sen elämän tae. Eläimellä on kuitenkin oltava mahdollisuus reagoida luonnonmukaisella ta- valla haastaviin tilanteisiin (Keeling & Jensen 2002). Eläimellä pitäisi olla 15 myös mahdollisuus ennakoida sen ympäristöön liittyviä tapahtumia. Esimer- kiksi vakaat sosiaaliset olot tuovat ennustettavuutta ja mahdollisuus pysyä poissa toisen eläimen yksilöalueelta vähentää sosiaalisia jännitteitä. Tällainen oman elämän kontrolloitavuus ja ennustettavuus ovat tärkeitä eläimille siinä missä ihmisellekin. Hyvinvoinnin turvaaminen: viisi vapautta Eläinten hyvinvointi turvataan siis tarjoamalle eläimille ympäristö, jossa nii- den tarpeet täyttyvät riittävässä määrin ja eläinten sopeutumiskykyä ei siten ylitetä. Tämän tulisi olla tavoite kaikessa eläintenpidossa. Viiden vapauden periaate (Taulukko 1) on luotu helpottamaan tämän tavoitteen jäsentämistä käytännössä (Webster 1995). Viiden vapauden sisältämät periaatteet näkyvät Suomenkin eläinsuojelulaissa. Taulukko 1. Viisi vapautta (Webster 1995). VAPAUS KEINOT SAAVUTTAMISEKSI Tuotantovapaudet: 1. Vapaus nälästä, janosta ja väärästä ravitsemuksesta Vesi ja rehu, jotka ylläpitävät terve- yttä ja elinvoimaa 2. Vapaus epämukavuudesta Sopiva ympäristö, jossa suojaa ja miellyttävä makuualue 3. Vapaus kivusta, vammoista ja saira- uksista Ennaltaehkäisy sekä nopea tau- dinmääritys ja hoito Käyttäytymisvapaudet: 4. Vapaus normaaliin käyttäytymiseen Riittävät ja asianmukaiset tilat sekä lajitovereiden seuraa 5. Vapaus pelosta ja kärsimyksestä Taataan olosuhteet, jotka estävät henkisen kärsimyksen Useimmiten eläinten kasvatusympäristö ja hoitokäytännöt ovat kompromissi viiden vapauden ihanteen ja käytännön realiteettien välillä. Lisäksi mikään kasvatusjärjestelmä ei takaa kaikkia viittä vapautta täydellisinä, vaan eri kas- vatusjärjestelmissä on hyviä ja huonoja puolia eläinten hyvinvoinnin kannalta (Webster 1995). Esimerkiksi rakolattiat ovat lihakarjan kasvatuksessa hyvä ratkaisu hygienian ja sitä kautta periaatteessa myös terveyden kannalta. Ra- kolattiat haittaavat kuitenkin eläinten liikkumista, ja voivat johtaa turhautu- 16 miseen ja jalkavammoihin (kts. tämän julkaisun s. 63-70, erilaisten karsina- ja käytäväratkaisujen ja niissä käytettävien materiaalien vaikutus kasvavien lihanautojen tuotantoon ja hyvinvointiin). Ei siis ole olemassa absoluuttisen hyvää kasvatusjärjestelmää. Ei ole olemassa myöskään eläinten absoluuttista hyvinvointia, vaan ihminen (lähinnä säädösten laatija ja tuottaja) määrittelee rajat sille, mikä on riittävä eläinten hyvinvointi. Viiden vapauden kolmea ensimmäistä vapautta voidaan nimittää tuotantova- pauksiksi, koska niillä on hyvin läheinen ja suora yhteys eläinten terveyteen ja tuotantoon (Taulukko 1). Kahta viimeistä vapautta kutsutaan käyttäyty- misvapauksiksi, ja niiden yhteys tuotantoon on ollut ehkä epäselvempi. Ensimmäisen vapaus toteutuu yleensä suomalaisen lihakarjan kohdalla. Muu- alla maailmassa tuotetaan kuitenkin edelleen valkoista vasikanlihaa, jonka tuotannon keskeinen piirre on vasikoille aiheutettava anemia (Fraser & Broom 1990). Tätä lihaa saa tuoda myös Suomeen (Animalia 2004). Toisen vapauden toteutuminen ei ole niin itsestään selvää. Jos lihanaudat saavat vapaasti valita, ne makaavat mieluummin pehmeällä lattialla (kuivitet- tu tai kumimatolla päällystetty rakolattia) kuin paljaalla rakolattialla (kts. tämän julkaisun s. 71-72, erilaisten karsina- ja käytäväratkaisujen ja niissä käytettävien materiaalien vaikutus kasvavien lihanautojen tuotantoon ja hy- vinvointiin). Paljas rakolattia vaikeuttaa myös makuulle asettumista ja liik- kumista, ja voi siten stressata eläimiä. Makuulle asettumisen vaikeudet ja muut liikkumisvaikeudet ovat myös esi- merkki siitä, kuinka fyysinen ympäristö voi heikentää kolmannen vapauden mukaista vammojen ja sairauksien ennaltaehkäisyä lihakarjalla. Rakolattialla kasvatetuilla lihanaudoilla esiintyy mm. enemmän ontumista ja sorkkavaivoja kuin pehmeämmillä alustoilla kasvatetuilla naudoilla (kts. tämän julkaisun s. 67-70, erilaisten karsina- ja käytäväratkaisujen ja niissä käytettävien materi- aalien vaikutus kasvavien lihanautojen tuotantoon ja hyvinvointiin). Kasvavat karjakoot voivat olla uhka nopealle taudinmääritykselle, koska eläinten hoita- jilla on vähemmän aikaa yhtä eläintä kohden. Varsinaisen hoidon saatavuus riippuu puolestaan eläintenhoitajien taidoista ja eläinlääkäripalvelujen saata- vuudesta, jotka molemmat ovat pitkälti koulutuskysymyksiä. Neljättä vapautta rajoittavat lukuisat tekijät. Parteen kytkeminen tarkoittaa sitä, etteivät edes jo vuonna 1965 listatut viisi liikkumisvapautta (kts. kappale Eläinten hyvinvointitiede) toteudu, ja normaali sosiaalinen käyttäytyminen estyy. Tässä mielessä karsinakasvatus on parannus, mutta kuten jo aiemmin on todettu esimerkiksi Suomen eläinsuojelusäädökset sallivat eläinten pitämi- sen karsinoissa niin tiheässä, että parannus on lähinnä näennäinen. Vasta kun eläimen normaaleille liikkeille, liikkumiselle ja sosiaaliselle käyttäytymiselle on ensin riittävästi tilaa, voidaan alkaa pohtia muita mahdollisia virikkeitä, joilla voisi olla positiivinen vaikutus eläinten hyvinvointiin. Nautojen kohdal- la eräs yksinkertainen virike on suurempi karkearehun määrä, koska pitkiä aikoja laiduntavana lajina nauta on motivoitunut tekemään töitä ruokansa 17 eteen (Phillips 1993). Naudat ovat luonteeltaan myös uteliaita ja halukkaita oppimaan uusia asioita, ja siksi monimuotoinen ympäristö estää niiden tur- hautumista. Viidennessä vapaudessa mainittu henkinen kärsimys voi olla seurausta tur- hautumisesta. Toinen tärkeä henkistä kärsimystä aiheuttava tekijä on pelko, joka voi olla esim. toisten eläinten pelkoa (kts. kappale Eläin ja sopeutumi- nen) tai ihmisen pelkoa. Ihmisen pelko on vakava stressitekijä, jolla on ha- vaittu negatiivinen vaikutus paitsi lypsylehmien, sikojen, broilereiden ja mu- nivien kanojen (Hemsworth & Barnett 2000) myös lihakarjan (Grandin 1998) tuottavuuteen. Naudat saattavat pelätä myös esim. korkeita ääniä, joita ne myös kuulevat paremmin kuin ihminen (kts. tämän julkaisun s. 100, melun vaikutus nautojen kasvuun ja hyvinvointiin). Hyvinvoinnin tutkiminen: tarpeet ja stressi Eläinten kasvatusoloja kehitettäessä on lähtökohtana se, että olemassa oleval- le kasvatusmuodolle etsitään uutta ja parempaa vaihtoehtoa. Uuden vaihtoeh- don tulisi vastata paremmin eläinten tarpeisiin. Siksi tarvitaan eläinten käyt- täytymistarpeiden tutkimusta (Taulukko 2). Eläinten käyttäytymistarpeisiin kohdistuvalla perustutkimuksella saadaan selville ne ympäristön avainpiir- teet, jotka ovat tärkeimpiä kullekin eläinlajille (Nicol 1994). Eläinten hyvin- vointi taataan varmimmin antamalla niille ne ympäristön piirteet ja virikkeet, jotka ovat niiden tarpeiden kannalta tärkeimpiä (Dawkins 1990). Taulukko 2. Eläinten tarpeiden tutkimusmenetelmiä. MENETELMÄ ESIMERKKI Eläinten valinnat ja ajankäyttö moni- muotoisessa ympäristössä Paljonko laitumella oleva sonni käyt- tää aikaa syömiseen Preferenssikokeet (mieltymyskokeet) joissa eläin valitsee tarjotuista ympä- ristöistä tai ympäristön piirteistä mie- luisimman Makaako sonni mieluummin pehme- ällä vai kovalla alustalla Tarpeen voimakkuuden mittaaminen välineellisen ehdollistamisen avulla Kuinka paljon vasikka on valmis tekemään työtä (painelemaan turval- laan vipua) päästäkseen toisen vasi- kan seuraan Tarpeen voimakkuuden mittaaminen ns. patoutumiskokeilla Lisääntyykö liikkumisen tarve, jos liikkumista on väliaikaisesti rajoitettu Sen jälkeen kun uusi kasvatusvaihtoehto on kehitetty eläinten käyttäytymis- tarpeita tutkimalla, on vielä varmistettava, että vaihtoehtoisella kasvatusmuo- 18 dolla on todella myönteinen vaikutus eläinten hyvinvointiin. Tutkimukset tulisi ensin tehdä laboratoriomittakaavassa tutkimusasemilla ja sitten kenttä- kokeina oikeilla käytännön tiloilla. Jos nämä molemmat lähestymistavat osoittavat vaihtoehtoisen kasvatusmenetelmän paremmuuden, voidaan harki- ta uuden menetelmän käyttöönottoa. Jano, nälkä, epämukavuus, sairaudet ja vammat ovat esimerkkejä viiden va- pauden (Taulukko 1) tuotantovapauksiin liittyvistä eläinten huonontuneen hyvinvoinnin (kärsimyksen) syistä. Turhautuminen, pelko ja ahdistus liittyvät puolestaan läheisesti käyttäytymisvapauksiin. Kaikkia näitä voidaan pitää stressitekijöinä. Mitä useammin ja mitä voimakkaampia stressitekijöitä eläin kohtaa, sitä heikompi on sen hyvinvointi (Ladewig 2000). Taulukko 3. Eläinten käyttäytyminen stressin ja hyvinvoinnin mittausmene- telmänä. MENETELMÄ ESIMERKKI Liikkumisvaikeudet Makuulle käyminen on hankalaa, koska lattia on liukas Uudelleen suunnattu käyttäytyminen Emästään liian aikaisin vieroitettu vasikka imee karsinan rakenteita tai toisia vasikoita Puutteellinen käyttäytyminen Lajitovereistaan erillään kasvatettu sonni ei opi astumaan kunnolla Epänormaali reaktiivisuus Virikkeettömässä ympäristössä elä- neet eläimet ovat apaattisia Stereotyyppinen käyttäytyminen Liian vähäinen karkearehun määrä ja virikkeetön ympäristö aiheuttavat naudoilla stereotyyppistä kielenpyöri- tystä Itseä vahingoittava käyttäytyminen Liika turkin nuoleminen sosiaalisesti eristetyillä vasikoilla johtaa karvapal- loihin mahassa Mielihyvää tuottavan käyttäytymisen puuttuminen Vasikka ei leiki Stressi näkyy eläimessä ensin sen käyttäytymisessä (Taulukko 3) ja fysiolo- giassa (Taulukko 4). Jos stressaavat olosuhteet jatkuvat pitkään, voi stressi lopulta heikentää eläimen terveyttä ja tuotantoa. Eläinten hyvinvointia tutkit- 19 taessa näitä kaikkia neljää voidaan käyttää hyvinvoinnin mittareina (esim. Dawkins 1980). Tilatasolla hyvinvoinnin arvioinnissa käytetään yleensä ter- veyttä ja tuotantoa, mutta etenkin käyttäytyminen on käyttökelpoinen hyvin- voinnin mittari myös tiloilla. Taulukko 4. Eräitä fysiologisia stressin ja hyvinvoinnin mittausmenetelmiä. MENETELMÄ ESIMERKKI Sympaattisen hermoston toiminta Pelottavassa tilanteessa eläimen sydämen syke nousee Lisämunuaisen kuorikerroksen toimin- ta Kuljetuksen aikana eläinten lisä- munuainen tuottaa runsaasti kor- tisolia, joka on ns. stressihormoni Immuunijärjestelmän toiminta Pitkäaikainen stressihormonien eri- tys heikentää immuunijärjestelmän toimintaa ja altistaa siten sairastumi- selle Heikentynyt tuotanto Stressi kuluttaa energiaa, jota jää siten vähemmän kasvuun Eläinten hyvinvointi on perinteisesti käsitetty vapautena kärsimyksestä (Dawkins 1980). Hyvinvoinnin arvioinnissa tulisi kuitenkin käyttää myös menetelmiä, jotka liittyvät eläinten positiivisiin tuntemuksiin. Vapaus tuntea positiivisia tunteita voidaan nähdä viiden vapauden (Taulukko 1) laajentumi- sena kuudeksi vapaudeksi. Leikki on esimerkki käyttäytymisestä, johon liit- tyy todennäköisesti positiivisia tunteita (Fraser & Broom 1990). Hyvinvointiongelmien poistaminen käytän- nössä: takaisin yhteiskuntatieteisiin Luonnontiede tarjoaa siis keinoja löytää ja ratkaista eläinten hyvinvointion- gelmia. Pelkästään tämä mahdollisuus ei kuitenkaan yksin riitä eläinten hy- vinvoinnin parantamiseen. Tutkimus ei tapahdu itsestään, vaan tarvitaan tut- kijakoulutusta ja tutkimusrahoitusta. Tutkimuksesta puolestaan ei ole hyötyä ellei tutkimustietoa viedä käytäntöön kouluttamalla neuvojia ja tuottajia. Ny- kyaikainen käsitys eläinten hyvinvoinnista vaatii uutta osaamista myös eläin- suojeluhallinnossa. Muuttuvat eläinsuojelusäädökset täytyy perustella tuotta- jille. Näin tulee menetellä etenkin siinä tapauksessa, että muutokset aiheutta- vat kuluja tuottajille. Lyhyesti sanoen: eläinten hyvinvoinnin parantaminen vaatii tuekseen syste- maattista ja kattavaa eläinsuojelupolitiikkaa. Eläinsuojelupolitiikka on vasta 20 muodostumassa Suomessa. Sen muokkautuminen on demokraattinen proses- si, jossa tarvitaan näkemyksiä ja aktiivista osallistumista etenkin eläintuotta- jilta, elintarviketeollisuuden edustajilta, tutkijoilta ja eläinsuojelujärjestöjen edustajilta. Ihmisten asenteet eläinten hyvinvointia kohtaan ovat muuttuneet varsinkin Euroopassa viimeisen 40 vuoden aikana (Fraser & Leonard 1993). Tuotan- toeläinten oloihin vaaditaan muutoksia. Toisaalta eurooppalaiset tutkimukset osoittavat, että osa kuluttajista jopa tietoisesti välttää hankkimasta tietoa eläinten kasvatusmenetelmistä (SEFABAR 2003). Näin he välttyvät mielipa- halta. Vasta tulevaisuus näyttää, muuttuvatko eläinsuojeluasenteet laajassa mitta- kaavassa siten, että kuluttajat vaativat tuotteiden parempaa eettistä laatua. Korkeampi eettinen laatu nostaa useimmissa tapauksissa tuotteen hintaa. Kysymys eläinten hyvinvoinnista ratkaistaan loppujen lopuksi kaupan kassal- la, kun suuri yleisö tekee ostopäätöksiään. Ovatko kuluttajat valmiita mak- samaan enemmän eläintuotteista, joiden tuotannossa on huomioitu eläinten hyvinvointi monipuolisesti, mukaan lukien eläinten mahdollisuus käyttäytyä enemmän lajityypillisesti? Johtopäätökset Eläinten hyvinvointia voidaan tutkia biologiaan perustuvin menetelmin. Eläinten hyvinvointiongelmat johtuvat siitä, että eläinten sopeutumiskyky ylitetään kasvatusoloissa. Eläinten hyvinvointitiede auttaa kehittämään eläinystävällisempiä kasvatusmenetelmiä. Eläinten hyvinvointi on yhteiskun- nallinen kysymyksenä monimutkainen, eikä pelkästään luonnontieteellinen tieto hyvinvointiongelmista ja niiden ratkaisumenetelmistä riitä parantamaan eläinten hyvinvointia. Eläinten hyvinvointitiede tuo tietopohjaa eläinten hy- vinvoinnista käytävälle yhteiskunnalliselle keskustelulle. Viime kädessä ky- symykset eläinten hyvinvoinnista ratkaistaan lainsäädäntötasolla ja kuluttaji- en valintojen kautta. Kiitokset Kiitokset Leena Aholalle, Leena Tuomistolle ja Paula Martiskaiselle rakenta- vista kommenteista käsikirjoituksen muokkauksen aikana. Kirjoitus on vii- meistelty aikana, jolloin kirjoittaja työskenteli Itä-Suomen lääninhallituksen ja Euroopan yhteisön rahoittaman ELKE-hankkeen (Eläinterveydenhuollon kehittämishanke Pohjois-Savossa) palveluksessa. 21 Kirjallisuus Aaltola, E. 2000. Eläinten moraalinen arvo ja eläinten käyttö. Koekukko 20: s. 3-11. Saatavissa myös verkkodokumenttina. Päivitetty: 25.1.2001. Viitattu: 9.6.2004. Saatavissa internetistä: http://www.uku.fi/laitokset/vkek/Koekukko/Koeku22000/. Animalia 2004. Valkoinen vasikanliha on epäeettinen valinta. Verkkodoku- mentti. Viitattu: 9.6.2004. Saatavissa internetistä: http://www.animalia.fi/projektit/vasikanliha.htm. A-tuottajat 2003. Laatuliha. Verkkodokumentti. Päivitetty: 2003. Viitattu: 9.6.2004. Saatavissa internetistä: http://www.a- tuottajat.fi/default.asp?toc=198. Bennet, R.M. 1997. Economics. Teoksessa: Appleby, M.C. & Hughes B.O. (toim.). Animal Welfare. Oxon, UK: CAB International. s. 235-248. Broom. D.M & Johnson K.G. 1993. Stress and animal welfare. London, UK: Chapman & Hall. 211 s. Castrén, H. 1997. Kotieläinten käyttäytyminen ja hyvinvointi. Mikkeli: Helsin- gin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus. 168 s. Dawkins, M.S. 1980. Animal Suffering. The Science of Animal Welfare. Lon- don, UK: Chapman & Hall. 149 s. Dawkins, M.S. 1990. From an animals point of view: motivation, fitness, and animal welfare. Behavioural and Brain Sciences 13: 1-61. ETYa 24.6.1991/2092. Neuvoston asetus maataloustuotteiden luonnonmu- kaisesta tuotantotavasta ja siihen viittaavista merkinnöistä maataloustuot- teissa ja elintarvikkeissa. Annettu 24.6.1991. Verkkodokumentti. Päivitet- ty: 1.5.2004. Viitattu: 9.6.2004. Saatavissa internetistä: http://europa.eu.int/eur-lex/fi/consleg/pdf/1991/fi_1991R2092_do_001.pdf. Ewing, S.A., Lay D.C.Jr. & von Borell, E. 1999. Farm Animal Well-being. Stress Physiology, Animal Behaviour, and Environmental Design. Upper Saddle River, New Jersey: Prentice-Hall. 357 s. Finfood 2004. Kuluttajien luomutoiveet eivät kanavoidu tarjontaketjuun. Verk- kodokumentti. Päivitetty: 23.4.2004. Viitattu: 9.6.2004. Saatavissa interne- tistä: http://www.finfood.fi/luomu. Fraser, A.F. & Broom, D.M. 1990. Farm animal behaviour and welfare. 3. painos. London, UK: Baillière Tindall. 437 s. 22 Fraser, D & Leonard, M.L. 1993. Farm animal welfare. Teoksessa: Martin, J., Hudson, R.J. & Young, B.A. (toim.). Animal Production in Canada. Ed- monton, Canada: University of Alberta. s. 253-270. Fraser, D & Matthews, L.R. 1997. Preference and Motivation Testing. Teok- sessa: Appleby, M.C. & Hughes B.O. (toim.). Animal Welfare. Oxon, UK: CAB International. s. 159-173. Fraser, D., Weary, D.M., Pajor, E.A. & Milligan, B.N. 1997. A scientific con- ception of animal welfare that reflects ethical concerns. Animal Welfare 6: 187-205. Grandin, T. 1998. Review: Reducing handling stress improves both produc- tivity and welfare. Professional Animal Scientist 14: 1-10. Verkkodoku- mentti. Viitattu: 9.6.2004. Saatavissa internetistä: http://www.grandin.com/references/reduce.hand.stress.html. Hall, S.J.G. 2002. Behaviour of Cattle. Teoksessa: Jensen, P. (toim.).The Ethology of Domestic Animals. An Introductory Text. Oxon, UK: CABI Publishing. s. 131-143. Hemsworth, P.H. & Barnett, J.L. 2000. Human-Animal Interactions and Ani- mal Stress. Teoksessa: Moberg, G.P & Mench J.A. (toim.). The Biology of Animal Stress. Basic Principles and Implications for Animal Welfare. Oxon, UK: CABI Publishing. s. 309-335. Hughes, B.O. & Curtis, P.E. 1997. Health and Disease. Teoksessa: Appleby, M.C. & Hughes B.O. (toim.). Animal Welfare. Oxon, UK: CAB Interna- tional. s. 109-125. ISAE 2004. International Society for Applied Ethology. About ISAE. Verkko- dokumentti. Päivitetty: 5.6.2004. Viitattu: 9.6.2004. Saatavissa internetis- tä: http://www.applied-ethology.org/aboutisae.htm. Jensen, P. 1999. Djurens beteende och orsakerna till det. Stockholm, Sveri- ge: LTs förlag. 270 s. Jones, R.B. 1997. Fear and Distress. Teoksessa: Appleby, M.C. & Hughes B.O. (toim.). Animal Welfare. Oxon, UK: CAB International. s. 75-87. Keeling, L. & Jensen, P. 2002. Behavioural Disturbances, Stress and Wel- fare. Teoksessa: Jensen, P. (toim.).The Ethology of Domestic Animals. An Introductory Text. Oxon, UK: CABI Publishing. s. 79-98. Kilgour, R. & Campin, D.N. 1973. The behaviour of entire bulls of different ages at pasture. Proceedings of the New Zeeland Society of Animal Pro- duction 33: 125-133. Ladewig, J. 2000. Chronic Intermittent Stress: A Model for the Study of Long- term Stressors. Teoksessa: Moberg, G.P & Mench J.A. (toim.). The Biol- 23 ogy of Animal Stress. Basic Principles and Implications for Animal Wel- fare. Oxon, UK: CABI Publishing. s. 159-169. Luukka, P. 1998. Ei ole oikeutta, on vain me! Radikaali eläinoikeusliike Suo- messa. Pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto, Valtiotieteelli- nen tiedekunta. 151 s. Saatavissa myös verkkodokumenttina. Päivitetty: 18.10.1999. Viitattu: 9.6.2004. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/yleis/pg/luukka. MMMp 23.5.1997/14/EEO/1997. Maa- ja metsätalousministeriön päätös F20 Nautojen pidolle asetettavat eläinsuojeluvaatimukset. Annettu Helsingissä 23.5.1997. Päivitetty: 21.4.2004. Viitattu: 9.6.2004. Saatavissa internetis- tä: http://www.mmm.fi/el/laki/F/f20.html Mench, J.A. & Mason, G.J. 1997. Behaviour. Teoksessa: Appleby, M.C. & Hughes B.O. (toim.). Animal Welfare. Oxon, UK: CAB International. s. 127-141. Mills, A.D., Beilharz, R.G. & Hocking, P.M. 1997. Genetic Selection. Teok- sessa: Appleby, M.C. & Hughes B.O. (toim.). Animal Welfare. Oxon, UK: CAB International. s. 219-231. Mononen, J. 2001. Eläinten hyvinvointi ja sen mittaaminen. Koekukko 21: 5- 9. Kuopion yliopisto, Valtakunnallinen koe-eläinkeskus. Verkkodokumentti. Päivitetty: 20.12.2001. Viitattu: 9.6.2004. Saatavissa internetistä: http://www.uku.fi/laitokset/vkek/Koekukko/Koeku22001/. Nicol, C. 1994. Behaviour and welfare. Teoksessa: Wathes, C.M. & Charles, D.R. (toim.). Livestock Housing. Oxon, UK: CAB International. s. 69-93. Petherick, J.C. & Duncan, I.J.H. 1991. Society for Veterinary Ethology 1966- 1991. 25th Anniversary Review. Teoksessa: Appleby, M.C., Horrell, R.I., Petherick, J.C. & Rutter, S.M. (toim.). Applied Animal Behaviour: Past, Present and Future. Proceedings of the International Congress, Edin- burgh 1991. Herts, UK: Universities Federation for Animal Welfare. s. 11- 16. Phillips, C.J.C. 1993. Cattle Behaviour. Ipswich, UK: Farming Press. 212 s. Price, E.O. 1999. Behavioral development in animals undergoing domestica- tion. Applied Animal Behaviour Science 65: 245-271. SEFABAR 2003. Kestävä kotieläinjalostus. Oosterbeek, The Netherlands: Sustainable European Farm Animal Breeding and Reproduction. 20 s. VpL 4.4.1996/247. Eläinsuojelulaki. Annettu Helsingissä 4.4.1996. Suomen Säädöskokoelma 247/1996: 721-733. Verkkodokumentti. Päivitetty 21.4.2004. Viitattu: 9.6.2004. Saatavissa internetistä: http://www.mmm.fi/el/laki/f/default.html. 24 Webster, J. 1995. Animal Welfare. A Cool Eye towards Eden. Oxford, UK: Blackwell Science. 273 s. Wood-Gush, D. 1991. The development of Applied Ethology in relation to certain agricultural animals over a century. Teoksessa: Appleby, M.C., Horrell, R.I., Petherick, J.C. & Rutter, S.M. (toim.). Applied Animal Behav- iour: Past, Present and Future. Proceedings of the International Congress, Edinburgh 1991. Herts, UK: Universities Federation for Animal Welfare. s. 17-24. 25 Ryhmäkoon ja eläintiheyden vaikutus kasvavien lihanautojen tuotantoon ja hyvinvointiin Leena Tuomisto 1), Arto Huuskonen 1), Jaakko Mononen 2), Risto Kauppinen 3), Lee- na Ahola 2) ja Paula Martiskainen1, 2) 1) MTT (Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus), Pohjois-Pohjanmaan tutkimusasema, Tutkimusasemantie 15, 92400 Ruukki. leena.tuomisto@mtt.fi, arto.huuskonen@mtt.fi 2) Kuopion yliopisto, Soveltavan biotekniikan instituutti, PL 1627, 70211 Kuopio. jaakko.mononen@uku.fi, leena.ahola@uku.fi, pmartisk@hytti.uku.fi 3) Savonia-ammattikorkeakoulu, Maaseutuala, Kotikyläntie 254, 74100 Iisalmi. risto.kauppinen@savonia-amk.fi Tiivistelmä Lihanautojen kasvattaminen ryhmässä on yleistä ja suositeltavaa. Tässä kir- jallisuuskatsauksessa selvitettiin ryhmäkoon ja eläintiheyden vaikutusta kas- vavien lihanautojen tuotantoon ja hyvinvointiin. Tutkimusten perusteella pieni ryhmäkoko (noin 5-20 eläintä) on turvallinen valinta nautojen tuotan- non kannalta. Tätä suurempien ryhmäkokojen osalta kaivattaisiin lisätutki- muksia. Jotta eläinten väliset sosiaaliset suhteet säilyisivät vakaina, pieni ryhmäkoko on suurta suositeltavampi. Suuria ryhmäkokoja käytettäessä tilaa tulisi olla runsaasti, jotta eläimet voivat halutessaan muodostaa pienempiä alaryhmiä. Naudat sietävät paremmin tuttuja eläimiä, minkä vuoksi eläin- ryhmiä ei tulisi sekoittaa missään kasvatuksen vaiheessa. Eläintiheyden kas- vaminen vaikuttaa negatiivisesti lihanautojen kasvuun, rehunkulutukseen ja rehuhyötysuhteeseen. Tuotannon heikkenemisen on esitetty johtuvan ahtau- den aiheuttamasta stressistä. Korkeassa eläintiheydessä eläimet tallaavat her- kemmin toistensa häntiä ja ovat likaisempia. Makuutilan puutteessa eläinten makuulla viettämä aika vähenee. Lisäksi korkeassa eläintiheydessä ryhmän makuukäyttäytyminen muuttuu epäsynkronisemmaksi ja makaavien eläinten häirintä lisääntyy. Tutkimustulosten perusteella Suomen eläinsuojelusäädös- ten vähimmäistilasuositukset (1,8-4,0 m2/eläin eläinten koosta ja karsinatyy- pistä riippuen) lihanautojen tilantarpeesta ryhmäkasvatuksessa muodostavat ehdottoman eläintiheysminimin lihanautojen kasvun varmistamiseksi. Lajin- mukaisemman käyttäytymisen mahdollistamiseksi tilaa tulisi olla suosituk- siakin enemmän. Varsinkin rakolattiakasvatuksessa lisätila parantaisi li- hanautojen terveyttä ja voisi vaikuttaa myönteisesti myös eläinten kasvuun. Etenkin kasvatuksen loppuvaiheessa lihanaudoilla tulisi olla käytössään vä- himmäistilasuosituksiakin suurempi karsinatila Avainsanat: kotieläintuotanto, lihakarja, tuotantoympäristö, naudanlihantuo- tanto, ryhmäkasvatus, käyttäytyminen, hyvinvointi, ryhmäkoko, eläintiheys 26 Johdanto Naudat ovat sosiaalisia eläimiä, jotka kerääntyvät vapaissa oloissa lajitove- reidensa seuraan laumoiksi. Poikkeuksen muodostavat sonnit, jotka aikuistut- tuaan perustavat omat reviirinsä. Lajityypillisessä elinympäristössään laajalla laitumella naudat liikkuvat päivittäin laajoilla alueilla. Lihantuotannossa nau- dat eivät useinkaan voi spontaanisti muodostaa mieleisiään ryhmiä, vaan vasikat erotetaan emoistaan varhaisessa vaiheessa ja siirretään toisten saman- ikäisten vasikoiden seuraan. Lisäksi ryhmän käytettävissä oleva tila on rajal- linen, mikä usein pakottaa eläimet tiiviisti toistensa läheisyyteen. Kasvatusympäristöllä on suuri merkitys eläimen hyvinvoinnille. Lihanaudan hyvinvointi ja tuotanto pystytään parhaiten turvaamaan ympäristössä, jossa eläin voi toteuttaa sekä fysiologisia että käyttäytymiseen liittyviä tarpeitaan. Epäedullisissa olosuhteissa eläimen hyvinvointi heikkenee, mikä voi ilmetä fysiologisena stressinä, käyttäytymishäiriöinä sekä tuotannon ja terveyden heikkenemisenä. Lihanautojen kasvattaminen ryhmässä on yleistä ja suositeltavaa. Eläintihey- den ja ryhmäkoon vaikutukset lihanautoihin on kuitenkin hyvä tuntea, jotta vältyttäisiin sopimattoman ympäristön eläimille aiheuttamilta haitallisilta vaikutuksilta. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli selvittää, miten eläinryhmän koko ja eläintiheys vaikuttavat kasvavien lihanautojen tuotan- toon ja hyvinvointiin. Lisäksi selvitettiin miten ruokailutilan määrä vaikuttaa lihanautojen hyvinvointiin. Tiedonhankinta Tiedonhaussa käytettiin sekä ulkomaisia että kotimaisia tietokantoja (CAB Abstracts, Agris, Agricola, PubMed ja eVIIKKI). Lisäksi jo löydettyjen ar- tikkelien lähdeluetteloita hyödynnettiin tietoa etsittäessä. Tässä kirjallisuus- katsauksessa ryhmäkoon ja eläintiheyden vaikutusta lihanautojen tuotantoon ja hyvinvointiin käsitellään lähinnä ulkomaisen kirjallisuuden ja tutkimusten pohjalta, koska kotimaisia tutkimuksia aiheesta ei juurikaan löytynyt. Lihanautojen ryhmäkasvatus Suomen eläinsuojelusäädösten mukaan yli 8 viikon ikäisiä vasikoita ei saa kasvattaa yksittäiskarsinoissa (MMMA 7.6.1996/396). Myös yli 6 kuukauden ikäisten lihanautojen kasvatus ryhmässä on yleistä ja eläinsuojelusäädösten mukaisesti suositeltavaa (MMMA 3.6.2002/6/EEO/2002). Karsinoiden eläin- ryhmän koko vaihtelee kasvatusyksiköiden välillä pienistä muutaman eläi- men ryhmistä suuriin useiden kymmenien eläinten ryhmiin. Eläimet pyritään 27 kuitenkin pitämään samoissa ryhmissä koko kasvatusjakson ajan. Yli kuuden kuukauden ikäisten sonnien ryhmäkoon suuruudeksi suositellaan korkeintaan 20 eläintä (MMMA 3.6.2002/6/EEO/2002). Karsinoissa lihanautoja pidetään usein korkeassa eläintiheydessä, jotta raken- nuskustannukset eläintä kohden laskevat. Myös eläinkohtaiset maataloustuet kannustavat suuriin tuotantoyksiköihin. Kaikkien eläinten, mukaan lukien naudan, tilantarpeesta on eläinsuojeluasetuksessa (MMMA 7.6.1996/396) määrätty: ”Pitopaikan tulee olla kunkin eläinlajin erityistarpeet huomioon ottaen riittävän tilava. Eläimen on voitava pitopaikassaan seistä ja levätä luonnollisessa asennossa sekä liikkua. Eläimen tulee voida pitopaikassaan nousta makuulta luonnollisella tavalla. Samassa pitopaikassa pidettävien eläinten tulee voida pitopaikassaan asettua yhtäaikaa makuulle”. Lisäksi eläinkohtaisissa eläinsuojeluvaatimuksissa on nautojen tilantarpeesta ryhmä- kasvatuksessa esitetty vasikoille tarkentavia vähimmäisvaatimuksia (Tauluk- ko 1) ja yli kuuden kuukauden ikäisille lihanaudoille tarkentavia vähimmäis- suosituksia (Taulukko 2). Vaatimusten ja suositusten ideana on, että naudan tilan tarve lisääntyy asteittain eläimen kasvaessa, mutta samalla kasvaa myös elopainokilomäärä neliömetriä kohden. Siten vasikat vaativat tilaa 1,5 – 1,8 m2/eläin vasikan koosta riippuen. Tätä vanhemmille eläimille tilaa tulisi vara- ta 1,8 - 4,0 m2/eläin eläimen koosta ja karsinatyypistä riippuen. Suosituksien mukaan kiinteällä lattialla tilaa olisi varattava eläintä kohden enemmän kuin rakolattialla (Taulukko 2). Rakolattialla eläimet huolehtivat itse lattian puh- distuksesta tallaamalla lannan liikehdinnällään rakojen läpi. Kiinteällä pohjal- la lanta kerääntyy lattialle, josta se pitää mekaanisesti poistaa. Taulukko 1. Vasikoiden (ikä alle 6 kuukautta) vähimmäistilavaatimukset ryh- mäkasvatuksessa (MMMp 23.5.1997/14/EEO/1997). Vasikan paino (kg) Karsina (m2/eläin) Alle 150 1,5 150-220 1,7 yli 220 1,8 Euroopan komission (European Commission 2001) antamat suositukset li- hanautojen tilantarpeesta ovat Suomen eläinsuojelusäädöksien rakolattiakas- vatusta koskevia suosituksiakin korkeammat. Lihanautojen hyvinvoinnin parantamiseksi Euroopan komissio suosittelee laajan selvitystyönsä perus- teella, että tilaa tulisi varata vähintään 3 m²/eläin 500 kg painoiseksi kasva- valle naudalle. Lisäksi jokaista eläimen 500 kg painon ylittävää 100 kg koh- den tilaa tulisi lisätä 0,5 m². 28 Taulukko 2. Yli kuuden kuukauden ikäisten lihanautojen vähimmäistilasuositukset ryhmäkasvatuksessa (MMMp 23.5.1997/14/EEO/1997). Lihanauta ikä (kk) Naudan keskimääräinen paino (kg) Rakolattiakarsina (m2/eläin) Kiinteäpohjainen karsina (m2/eläin) 6-9 200-300 1,8 2,5 9-13 300-400 2,0 3,0 13-15 400-500 2,3 3,5 Yli 15 Yli 500 2,5 4,0 Lihanautojen tilantarvetta on arvioitu myös eläinten käyttäytymisen perus- teella. Kirchner (1987, Mossbergin 1992 mukaan) tutki sonnien käyttäyty- mistä rakolattialla ja teki laskelmia eläinten tilantarpeesta. Hän esitti sonnien makaamis-, liikkumis- ja juomiskäyttäytymisen perusteella 270 kg painoisen eläimen tarvitsevan tilaa vähintään 1,9 m2. Vastaavasti 380 ja 580 kg painois- ten sonnien vähimmäistilat olivat 2,3 ja 2,6 m2. Hurnik ja Lewis (1991) puo- lestaan esittivät naudan vaatimaksi vähimmäistilaksi 50 prosenttia vartalon pinta-alasta, mikä mahdollistaisi perusasennot: makaamisen rintalastan päällä ja kyljellään sekä seisomisen. Siten 300 kg painoisen naudan minimitilavaa- timus olisi 1,84 m2 ja 600 kg painoisen eläimen 2,79 m2. Suomen eläinsuojelusäädöksissä annetaan määräyksiä ruokintapöydän pituu- desta pihattokasvatuksessa (MMMp 23.5.1997/14/EEO/1997). Jos rehua ei ole jatkuvasti tarjolla, ruokintapöydän reunan pituuden on oltava vähintään 40 cm nuorkarjaan kuuluvaa eläintä kohden ja 70 cm täysikasvuista nautaa kohden. Jos rehua on jatkuvasti tarjolla, ruokintapöydän reunan pituudeksi riittää 30 cm nuorkarjaan kuuluvaa eläintä kohden ja 40 cm täysikasvuista nautaa kohden. Lyhyempi ruokintapöytä mahdollistaa karsinan muodon jous- tavamman suunnittelun. Tällöin voidaan tehdä syvempiä karsinoita, joissa erottuu takaosan makuualue ja etuosan ruokinta-alue. Syvässä karsinassa lepäävät eläimet voivat hakeutua karsinan takaosaan suojaan aktiivisten eläinten jaloista. Naudan lajityypillinen ryhmäkäyttäytyminen Naudan luontainen elinympäristö on ruohotasanko. Ravinnonhaussa eläimet liikkuvat päivittäin useiden hehtaarien kokoisella alueella (Sato ym. 1998, 2002). Lehmä synnyttää yhdeksän kuukauden tiineyden jälkeen. Vasikka on syntymänsä jälkeen pitkään riippuvainen emonsa tarjoamasta turvasta ja ra- vinnosta. Muutaman viikon iässä vasikka alkaa viihtyä emonsa lisäksi myös muiden samanikäisten vasikoiden seurassa (Le Neindre 1991). Hiehovasikat jäävät emonsa laumaan, mutta sonnivasikat jättävät syntymälaumansa kahden vuoden iässä ja siirtyvät elämään poikamieslaumoihin (Hafez & Bouissou 1975). Sonnit muuttuvat 4-5 vuoden iässä territoriaalisiksi ja perustavat omat 29 reviirinsä (Fraser & Broom 2002). Luonnossa lauman koko on 15-80 eläintä (Castrén 1997). Nautalaumassa vallitsee dominanssihierarkia eli arvojärjestys, jota muodos- taessaan eläimet selvittävät pareittaiset dominanssi- ja alistumissuhteensa uhkailun, puskemisen ja alistumiseleiden avulla (Hafez & Bouissou 1975). Kun hierarkia on syntynyt, eläimet kunnioittavat sitä ja uusia välienselvittely- jä ei tarvita. Alistuva eläin väistää dominoivaa eläintä tämän esittäessä uhka- uksen. Vakaissa ryhmissä uhkailu- ja alistumiseleet ovatkin tärkein sosiaalis- ta hierarkiaa ylläpitävä tekijä. Alempiarvoiset eläimet ovat dominoivia eläi- miä heikommassa asemassa resurssien käytön suhteen kasvatusympäristössä, jossa on puutetta ruokailu- ja lattiatilasta (Fraser & Broom 2002). Vasikat oppivat oman asemansa hierarkiassa kasvaessaan ja tutustuessaan muihin lauman jäseniin. Naudanlihantuotannossa ryhmät kuitenkin muodostetaan yleensä samanikäisistä ja samaa sukupuolta olevista eläimistä, jolloin hierar- kia luultavasti muodostuu eri tavalla kuin heterogeenisessä laumassa. Hierar- kian on esitetty muodostuvan nuorella iällä, mutta tarkkoja arvioita muodos- tumisajankohdasta ei ole pystytty antamaan (Albright & Arave 1997). Luonnonoloissa nautalaumaan liittyy harvoin uusia eläimiä muutoin kuin vasikan syntymän kautta. Naudat suhtautuvatkin vieraisiin lajitovereihinsa epäluuloisesti. Tuotanto-oloissa uusien eläinten siirtämisen ryhmään tai ryh- mien sekoittamisen on havaittu lisäävän aggressioita ja astumisyrityksiä (Tennessen ym. 1985) sekä aiheuttavan stressiä ja alentunutta maitotuotosta (Hasegawa ym. 1997). Ryhmittelyn haitallinen vaikutus näyttäisi kestävän 1- 2 viikon ajan (Tennessen ym. 1985, Bøe & Færevik 2003). Ryhmittelyn jäl- keen esiintyvä aggressiivinen käyttäytyminen liittyy hierarkian uudelleen muodostamiseen (Tennessen ym. 1985). Hierarkiaa muodostaessaan naudat selvittävät dominanssi- ja alistumissuhteensa pareittain. Näitä pareittaisia suhteita muodostuu luonnollisesti suuressa ryhmässä enemmän kuin pienessä ryhmässä. Siten voitaisiin olettaa, että ryhmittelyn jälkeen hierarkia muodos- tuu nopeammin ja aggressioita esiintyy vähemmän pienessä kuin suuressa ryhmässä. Sosiaalisuudestaan huolimatta naudat haluavat pitää tietyn välimatkan itsensä ja lajikumppaneidensa välissä. Tämän ns. yksilöetäisyyden tai yksilötilan suuruus riippuu eläinten välisistä sosiaalisista suhteista. Nautojen on esitetty säilyttävän sitä suuremman etäisyyden toisiinsa, mitä kauempana toisistaan eläimet sijaitsevat lauman hierarkiassa (Sambraus 1973, Wierengan 1983 mukaan). Naudat näyttäisivät suosivan tuttuja eläimiä ja sukulaisiaan. Yhteis- laitumella lehmien on havaittu mieluummin viettävän aikaansa tutun, samasta karjasta kotoisin olevan eläimen läheisyydessä kuin vieraan eläimen lähei- syydessä (Takeda ym. 2000). Puoliluonnollisissa oloissa seebukarjan lehmän ja vasikan samoin kuin vasikkasisarusten on havaittu olevan erityisen kiinty- neitä toisiinsa (Reinhardt & Reinhardt 1981). Samoin yhdessä kasvaneet vasikat, jotka eivät ole toisilleen sukua, saattavat muodostaa hyvinkin pysy- 30 viä ja vuosikausia säilyviä ”ystävyyssuhteita”. Myös nupoutuksen on esitetty pienentävän nautojen yksilöetäisyyksiä (Wierenga 1983). Tilan lisääntyessä eläinten toisiinsa säilyttämän välimatkan on havaittu kas- vavan 6-13 kuukauden ikäisillä hiehoilla ja härillä sekä yli kaksivuotiailla hiehoilla, lehmillä ja härillä (Kondo ym. 1989). Yli kaksivuotiailla hiehoilla, lehmillä ja härillä eläinten välinen etäisyys vakiintui 10-12 metriin, kun tilaa oli runsaasti, 360 m²/eläin tai enemmän. Fraserin ja Broomin (2002) mukaan lehmät pitävät toisiinsa lyhyemmän etäisyyden maatessaan (2-3 metriä) kuin laiduntaessaan (4-10 metriä). Kauppinen ym. (2002) havaitsivat hieman yli vuoden ikäisten sonnien oleskelevan melko yhtenäisenä ryhmänä 0,5 ha ulko- tarhassa. Vanhempien sonnien tilantarve on suurempi. Kilgour ja Campin (1973) tarkkailivat 5,5 – 6,5 vuoden ikäisten sonnien liikkeitä tilavalla laitu- mella. Sonnien havaittiin perustaneen laitumelle omat reviirinsä, joilla ne enimmäkseen pysyttelivät. Ahtaissa oloissa naudat joutuvat tinkimään yksilö- tilastaan. Tällöin yksilötila kutistuu eläimen pään ympärille ”kuplaksi”, jonka läpimitta on noin yksi metri (Fraser & Broom 2002). Ryhmäkoon vaikutus tuotantoon Useissa ryhmäkokoa ja eläintiheyttä käsittelevissä tutkimuksissa karsinaan on sijoitettu eri eläinmäärä eri eläintiheyksissä, mikä vaikeuttaa tulosten tulkin- taa. Näissä tutkimustuloksissa on kuitenkin lähes poikkeuksetta ollut suunta- uksena, että ryhmäkoon ja samalla eläintiheyden kasvaminen vaikuttaa nega- tiivisesti lihanautojen tuotantoon (Morrison ym. 1981, Smith ym. 1981, John- son ym. 1983, Madsen ym. 1987, Mossberg ym. 1992). Tässä kirjallisuuskat- sauksessa tarkastellaan selvyyden vuoksi tarkemmin vain tutkimuksia, joissa on selvitetty vain joko ryhmäkoon tai eläintiheyden vaikutusta. Suurin osa ryhmäkokoa käsittelevistä tutkimuksista on kohdistunut korkein- taan muutamia kymmeniä eläimiä sisältäviin ryhmiin. Hyvin suuren ryhmä- koon vaikutusta lihanautojen tuotantoon ei ilmeisesti ole tutkittu ollenkaan. Taulukkoon 3 on koottu tietoja tässä katsauksessa käsiteltyjen, ryhmäkoon vaikutusta selvittävien tutkimusten olosuhteista, ruokinnasta ja käytetyistä eläimistä. Taulukossa 4 on esitelty keskeisimmät eläinten kasvuun, rehun- käyttöön ja teurastuloksiin liittyvät tulokset. Nuorilla eläimillä ryhmäkokojen vertailussa on käytetty vain suhteellisen pieniä ryhmäkokoja. Von Shlichtingin ym. (1990) kokeessa ryhmän koko (5 tai 10 vasikkaa) ei vaikuttanut sonnivasikoiden (alkupaino noin 50 kg) kas- vuun. Vasikat olivat rakolattialla kahdessa eri eläintiheydessä (1,0 tai 1,5 Ta ul uk ko 3 . R yh m äk ok oa k äs itt el ev ie n tu tk im us te n ka sv at us ol os uh te et , e lä im et ja ru ok in ta . K ar si na ty yp pi R yh m än koko El äi m iä ko ke es sa Ti la a (m ²/e lä in ) El äi m et R uo ki nt a (e lä in /v rk ) K ok ee n ke st o (v rk ) El op ai no al us sa (k g) El op ai no lo pu ss a (k g) N eu m an n ym . (1 97 4) - 10 20 40 - 1, 5 1, 5 1, 5 sonni - 150 420 - Pl ya sc he nk o & Y ak ov le v (1 98 7) ra ko la tti a 20 30 40 - 2, 6 2, 6 2, 6 so nn i va pa a 21 5 277 279 280 431 413 408 M ac N ei l y m . (1 98 9) : k oe 1 M ac N ei l y m . (1 98 9) : k oe 2 fe ed lo t fe ed lo t 30 60 34 68 360 204 32 ,7 32 ,7 28 ,9 28 ,9 ris te yt ys so nn i ris te yt ys so nn i va pa as ti se os re hu a va pa as ti se os re hu a 56-112 96 481 453 35 6a Q 34 0a R 36 0a 35 3a M or ris on y m . (1 98 1) : k oe 1 M or ris on y m . (1 98 1) : k oe 2 ra ko la tti a ra ko la tti a 5 10 5 10 - - 3, 0 3, 0 3, 0 3, 0 lih ar ot ui ne n ris te yt ys hä rk ä lih ar ot ui ne n ris te yt ys hä rk ä 10 % k ar ke ar eh ua + vä ki re hu a 10 % k ar ke ar eh ua + vä ki re hu a 89 84 221 249 367 375 H in dh ed e ym . (1 99 6) ra ko la tti a 6 12 72 1, 5 1, 5 Fr hi eh o va pa as ti ol ke a + ra jo ite tu st i v äk ire hu a ja sä ilö re hu a 145-164 145-148 277-314 310-314 - - Ti la st ol lin en m er ki ts ev yy s: y hd en k ok ee n si sä llä e ri yl äi nd ek si t ( Q R ) t ar ko itt av at , e ttä k oe ry hm ät e ro av at ti la st ol lis es ti m er ki ts ev äs ti to is is ta an (p <0 ,0 5) . M er kk ie n se lit yk se t: a l ih ap ai no lo pu ss a (k g) , - ti et oa e i o le sa at av ill a. 31 32 Taulukko 4. Ryhmäkokoa käsittelevien tutkimusten tuotantotulokset. Ryhmän koko (eläin- tä) Rehun syönti (kg ka/vrk) Päiväkasvu (kg/vrk) Rehun hyötysuhde (kg ka/kg päiväkasvua) Ihonalaisen rasva- kerroksen paksuus (cm) Neumann ym. (1974) 10 20 40 - - - 0,960 0,943 0,833 - - - - - - Plyaschenko & Yakovlev (1987) 20 30 40 - - - 0,712Q 0,622Q 0,596R 9,5a 10,8a 11,3a - - - MacNeil ym. (1989): koe 1 MacNeil ym. (1989): koe 2 30 60 34 68 11,3 10,9 10,7 10,5 1,17Q 0,90R 1,25 1,16 9,7 12,2 8,6 9,1 0,46Q 0,32R 1,46 1,38 Morrison ym. (1981): koe 1 Morrison ym. (1981): koe 2 5 10 5 10 8,48 8,32 8,90Q 9,74R 1,87 1,67 1,52 1,63 4,53 4,98 5,85 5,98 - - - - Hindhede ym. (1996) 6 12 6,16b 6,12b 0,543 0,617 11,20c 9,84c - - Tilastollinen merkitsevyys: yhden kokeen sisällä eri yläindeksit (QR) tarkoittavat, että koe- ryhmät eroavat tilastollisesti merkitsevästi toisistaan (p<0,05). Merkkien selitykset: a rehuyksikköä/kg päiväkasvua, b skandinaavista rehuyksikköä vuorokau- dessa, c skandinaavista rehuyksikköä/kg päiväkasvua, - tietoa ei ole saatavilla. m²/eläin) ja koe oli 20 viikon pituinen. Hristovin (1974) kokeessa sonni- vasikoita (ikä kokeen alkaessa 5 kk) kasvatettiin 6, 10 ja 20 eläimen ryhmissä rakolattiakarsinoissa (2,0 m²/eläin). Ryhmän koolla ei ollut vaikutusta vasi- koiden kasvuun, rehun hyväksikäyttöön, teurasprosenttiin tai lihan kemialli- seen koostumukseen. Näistä kokeista tuotantotuloksia ei ole saatavilla luku- arvoina. Muutamissa tutkimuksissa vanhemmilla eläimillä ryhmäkoon suureneminen on heikentänyt eläinten kasvua. Neumannin ym. (1974, Mossbergin 1992 mukaan) kokeessa 10 eläimen sonniryhmä kasvoi paremmin kuin 20 eläimen ryhmä, joka puolestaan kasvoi paremmin kuin 40 eläimen ryhmä. Tilaa son- nia kohden oli 1,5 m² ja kokeen alkaessa eläimet olivat keskimäärin 420 kg painoisia. Plyaschenkon ja Yakovlevin (1987) kokeessa sonnit (alkupaino noin 280 kg) kasvoivat paremmin 20 ja 30 eläimen ryhmissä kuin 40 eläimen ryhmässä. Sonnit olivat rakolattiapohjaisissa karsinoissa, joissa tilaa eläintä kohden oli 2,6 m². MacNeil ym. (1989) tutkivat 13 kuukauden ikäisten sonnien kasvua feedlot- oloissa (lihanaudan loppukasvattamo) kahdessa kokeessa. Ensimmäisessä kokeessa sonnit kasvoivat paremmin ja niiden ihonalainen rasvakerros oli 33 paksumpi 30 kuin 60 eläimen ryhmässä (32,7 m²/eläin), kun taas toisessa kokeessa ryhmän koolla (34 tai 68 sonnia/ryhmä, 28,9 m²/eläin) ei ollut vai- kutusta eläinten kasvuun tai rasvoittumiseen. Rehunkulutukseen ryhmän koolla ei ollut vaikutusta kummassakaan kokeessa. Morrison ym. (1981) saivat hieman ristiriitaisia tuloksia kahdesta kokeesta, joissa härkiä (alkupaino noin 240 kg) kasvatettiin 5 tai 10 eläimen ryhmissä rakolattiapohjaisissa karsinoissa (3,0 m²/eläin). Ensimmäisessä kokeessa ryhmän koolla ei ollut vaikutusta eläinten kasvuun, rehunkulutukseen tai rehuhyötysuhteeseen. Myöskään toisessa kokeessa ryhmän koolla ei ollut vaikutusta kasvuun tai rehuhyötysuhteeseen, mutta eläimet kuluttivat rehua enemmän 10 kuin 5 eläimen ryhmässä. Edellisistä tutkimuksista poiketen Hindhede ym. (1996) eivät havainneet ryhmäkoolla (6 tai 12 eläintä) vaiku- tusta hiehojen (alkupaino noin 300 kg) kasvuun, rehunkulutukseen tai rehu- hyötysuhteeseen rakolattiapohjaisissa karsinoissa (1,5 m²/eläin). Ryhmäkoon vaikutus käyttäytymiseen Ryhmäkoko vaikuttaa nautaryhmän dominanssihierarkian vakaana säilymi- seen ja sitä kautta ryhmässä esiintyvien aggressioiden määrään. Pysyvässä ryhmässä nautojen väliset suhteet säilyvät vakaina, jolloin turhia välienselvit- telyjä ei tarvita (Hafez & Bouissou 1975). Tämä kuitenkin edellyttää, että naudat pystyvät tunnistamaan toisensa yksilöllisesti ja muistavat oman ase- mansa lauman hierarkiassa suhteessa muiden laumanjäsenten asemaan (Fra- ser & Broom 2002). Nautojen on esitetty pystyvän tunnistamaan yksilöllisesti 50-70 lajitoveriaan (Fraser & Broom 2002). Kondo ym. (1989) tutkivat ryhmäkoon (8-91 eläintä) vaikutusta yli kaksivuo- tiailla hiehoilla, lehmillä ja härillä ja havaitsivat aggressioiden lisääntyvän ryhmäkoon kasvaessa. Phillipsin (1993) mukaan aggressiot lisääntyvät, koska ryhmän suurentuessa lajitoverien sosiaalisen aseman muistaminen vaikeutuu. Kun suuria eläinmääriä laidunnetaan laajoilla alueilla, naudoilla on kuitenkin taipumus muodostaa pienempiä, noin 10-15 eläimen alaryhmiä (Hinch ym. 1982, Phillips 1993). Alaryhmiä muodostamalla naudat pystyvät vähentä- mään suuresta ryhmästä johtuvia haittoja (Phillips 1993). Ryhmäkoon vaikutus terveyteen Ryhmäkoolla on suuri vaikutus härkien terveyteen. Feedlot-kasvattamoissa, joissa härkiä lihotetaan ennen teurastusta hyvin suurissa ryhmissä, esiintyy buller steer -syndroomaa. Syndrooma ilmenee siten, että buller-härät sallivat muiden härkien toistuvasti hyppiä selkäänsä (Acosta ym. 1981). Tästä seuraa buller-härkien uupuminen, loukkaantuminen, kasvun heikkeneminen ja jopa kuolema. Eläintiheydellä ei ole havaittu vaikutusta buller steer -syndrooman 34 esiintymiseen, mutta ryhmäkoon kasvun (100-400 eläintä) on todettu lisäävän tapauksia (Acosta ym. 1981, Blackshawin ym. 1997 mukaan). Acosta ym. (1981) arvelivat syndrooman yleistymisen ryhmäkoon kasvaessa johtuvan eläinten välisten sosiaalisten suhteiden muuttumisesta monimutkaisemmiksi. Eläintiheyden vaikutus tuotantoon Eläintiheyden vaikutusta lihanautojen tuotantoon on tutkittu paljon. Tauluk- koon 5 on koottu tietoja eläintiheyden vaikutusta selvittävien tutkimusten kasvatusolosuhteista, käytetyistä eläimistä ja ruokinnasta. Tuotannon lisäksi kokeissa on usein tutkittu myös eläinten käyttäytymistä, terveyttä ja puhtaut- ta, mutta näitä tuloksia käsitellään myöhemmin tässä katsauksessa. Taulukos- sa 6 on esitelty tuotantokokeiden keskeisimmät eläinten kasvuun, rehunkäyt- töön ja teurastuloksiin liittyvät tulokset. Tutkimustulosten yleinen suuntaus on, että eläintiheyden kasvattaminen ts. eläintä kohden varatun karsinatilan pieneneminen, vaikuttaa negatiivisesti lihanautojen kasvuun, rehunkulutuk- seen ja rehuhyötysuhteeseen. Ruhon tai lihan laatuun eläintiheydellä ei kui- tenkaan näyttäisi olevan vaikutusta. Hickey ym. (2003) kasvattivat härkiä (alkupaino noin 520 kg) rakolattiakar- sinoissa neljässä eri eläintiheydessä (1,5, 2,0, 3,0 tai 4,0 m²/eläin). Härkien nettokasvu, rehunkulutus ja rehuhyötysuhde heikkenivät, kun tilaa oli eläintä kohden 2 m² tai vähemmän. Ruhon lihakkuuteen tai rasvaisuuteen eläintihey- dellä ei ollut vaikutusta. Ruis-Heutinckin ym. (2000) tutkimuksessa sonnit (alkupaino noin 220 kg) söivät enemmän ja kasvoivat paremmin rakolat- tiakarsinoissa alhaisemmassa eläintiheydessä (4,2 m²/eläin) kuin korkeam- massa eläintiheydessä (2,0 m²/eläin). Andersen ym. (1997) jakoivat sonnien kasvatusperiodin kahteen jaksoon, joiden taitekohdassa rakolattiapohjaisia karsinoita suurennettiin: 100–300 kg painoisina tilaa eläintä kohden oli 1,4, 1,7 tai 2,5 m² ja tästä eteenpäin teuras- tukseen (noin 460 kg painoisiksi) tilaa oli vastaavasti 1,8, 2,2 tai 3,1 m²/eläin. Ensimmäisellä kasvatusjaksolla sonnien kasvu ja rehuhyötysuhde olivat sitä paremmat mitä alhaisemmassa eläintiheydessä eläimet olivat, kun taas toisel- la jaksolla tilastollista merkitsevyyttä ei havaittu. Kun molemmat jaksot yh- distettiin, tilastollinen merkitsevyys havaittiin eläinten paremmalle kasvulle ja rehuhyötysuhteelle karsinatilan suurentuessa. Rehunkulutukseen tai ruhon ja lihan laatuun eläintiheydellä ei ollut vaikutusta. Edellisistä tuloksista poi- keten Morrison ym. (1981) eivät havainneet eläintiheydellä (1,9, 5,6 tai 7,5 m²/eläin) vaikutusta härkien (alkupaino noin 260 kg) kasvuun, rehunkulutuk- seen tai rehuhyötysuhteeseen. Myös hiehojen tuotantoa on verrattu eri eläintiheyksissä. Fisher ym. (1997a) kasvattivat hiehoja (alkupaino noin 470 kg) rakolattiapohjaisissa karsinoissa neljässä eri eläintiheydessä (1,5, 2,0, 2,5 tai 3,0 m²/eläin). Hiehot kasvoivat Ta ul uk ko 5 . E lä in tih ey ttä k äs itt el ev ie n tu tk im us te n ka sv at us ol os uh te et , e lä im et ja ru ok in ta . K ar si na n po hj am at er ia al i Ti la a (m ²/e lä in ) R yh m ä- koko (e lä im iä ko ke es sa ) El äi m et R uo ki nt a (e lä in /v rk ) K ok ee n ke st o (v rk ) El op ai no al us sa (k g) El op ai no lo pu ss a (k g) H ic ke y ym . (2 00 3) ra ko la tti a 1, 5 2, 0 3, 0 4, 0 5 (6 0) Fr h är kä va pa as ti vä ki re hu a + 2 kg n ur m is äi lö re hu a 97 516 - - - - R ui s- H eu tin ck ym . ( 20 00 ) ra ko la tti a 2, 0 4, 2 8 (9 6) ris te yt ys so nn i va pa as ti sä ilö re hu a ja v äk ire hu a (7 0: 30 % ) - - 217 60 7Q 65 1R A nd er se n ym . (1 99 7) ra ko la tti a Ja ks o 1 1, 4 1, 7 2, 5 Ja ks o 2 1, 8 2, 2 3, 1 Jaksot yhd. 1, 4- 1, 8 1, 7- 2, 2 2, 5- 3, 1 5 (1 20 ) Fr so nn i va pa as ti vä ki re hu a ja o hr an o lk ea 146 142 142 132 129 113 278 271 255 103 103 104 301 303 307 103 103 104 301 303 307 458 462 456 458 462 456 M or ris on (1 98 1) : k oe 1 M or ris on (1 98 1) : k oe 2 ra ko la tti a ra ko la tti a 1, 9 5, 6 7, 5 1, 9 5, 6 7, 5 8 (- ) 8 (- ) ris te yt ys hä rk ä ris te yt ys hä rk ä 10 % k ar ke ar eh ua + vä ki re hu a 10 % k ar ke ar eh ua + vä ki re hu a 118 112 275 238 437 393 35 Ta ul uk ko 5 ja tk uu . K ar si na n po hj am at er ia al i Ti la a (m ²/e lä in ) R yh m ä- koko (e lä im iä ko ke es sa ) El äi m et R uo ki nt a (e lä in /v rk ) K ok ee n ke st o (v rk ) El op ai no al us sa (k g) El op ai no lo pu ss a (k g) Fi sh er y m . (1 99 7a ) ra ko la tti a 1, 5 2, 0 2, 5 3, 0 8 (9 6) Si ri st ey - ty sh ie ho va pa as ti nu rm is äi lö re hu a + 3 kg v äk ire hu a 140-141 467 468 470 467 53 9Q 55 9R 56 7R 56 3R Fi sh er y m . (1 99 7b ) ra ko la tti a 1, 5 3, 0 8 (3 2) lih ar ot ui ne n ris te yt ys hi eh o va pa as ti sä ilö re hu a + 3 kg v äk ire hu a 104 465 467 52 7Q 55 7R H in dh ed e ym . (1 99 6) ra ko la tti a 1, 5 3, 0 6 (1 30 ) Fr h ie ho va pa as ti ol ke a + ra jo ite - tu st i v äk ire hu a ja sä ilö re hu a 145-164 143-164 277-314 277-343 - - M og en se n ym . (1 99 7) ra ko - t ai b et on ila tti a + ku iv ite ttu m ak uu al ue 1, 8 + 1, 8 1, 8 + 2, 7 1, 9 + 3, 6 5 (7 0) Fr h ie ho va pa as ti ol ke a + ra jo ite tu st i v äk ire hu a 141-162 296-327 - - - H ic ke y ym . (2 00 2) ha ke po hj aa (E ) ha ke po hj aa (E ) ha ke po hj aa (E ) ha ke po hj a + se in äa (E ) ha ke po hj a + se in äa (E ) ha ke po hj a + se in äa (E ) 6, 0 12 ,0 18 ,0 6, 0 12 ,0 18 ,0 6 (1 08 ) C h x Fr h är kä va pa as ti sä ilö re hu a + 5 kg v äk ire hu a 151 474 - - - - - - Ti la st ol lin en m er ki ts ev yy s: y hd en k ok ee n si sä llä e ri yl äi nd ek si t ( Q R S) ta rk oi tta va t, et tä k oe ry hm ät e ro av at ti la st ol lis es ti m er ki ts ev äs ti to is is ta an (p <0 ,0 5) . M er kk ie n se lit yk se t: a E lä im et k as va te tti in u lk oa ita uk se ss a (I rla nn is sa ), jo nk a po hj a ol i p ei te tty h ak ke el la . S ei nä o li py st yt et ty a ita uk se n ko lm el le s iv ul le s uo ja a- m aa n tu ul el ta , E e ris tä m ät ön k as va tta m o, - tie to a ei o le sa at av ill a. 36 Ta ul uk ko 6 . E lä in tih ey ttä k äs itt el ev ie n tu tk im us te n tu ot an to tu lo ks et . Ti la a (m ²/e lä in ) R eh un sy ön ti (k g ka /v rk ) Pä iv äk as vu (k g/ vr k) N et to ka sv u (g /v rk ) Li ha pa in o lopussa (k g) Te ur as pr os en tti (% ) R eh un h yö ty su hd e (k g ka /k g pä iv ä- ka sv ua ) Li ha kk uu s (E U R O P- lu ok itu s) Rasvaisuus (E U R O P- lu ok itu s) H ic ke y ym . (2 00 3) 1, 5 2, 0 3, 0 4, 0 10 ,3 Q 11 ,2 R 12 ,2 S 12 ,8 S - - - - 49 0Q 60 0Q R 71 0R S 80 0S 31 6Q 32 4Q R 33 6R S 34 8S 55 ,4 Q 54 ,9 Q R 53 ,5 R 54 ,1 Q R 20 ,1 aQ 19 ,0 aQ 18 ,3 aQ R 16 ,0 aR 1, 9b 1, 8b 2, 0b 2, 1b 3, 9c 4, 1c 4, 3c 4, 1c R ui s- H eu tin ck ym . ( 20 00 ) 2, 0 4, 2 7, 91 Q 8, 57 R 1, 17 5Q 1, 31 4R - - - - - - - - - - - - A nd er se n ym . (1 99 7) Ja ks o 1 1, 4 1, 7 2, 5 Ja ks o 2 1, 8 2, 2 3, 1 Ja ks ot y hd es sä 1, 4- 1, 8 1, 7- 2, 2 2, 5- 3, 1 4, 98 4, 83 5, 02 7, 56 7, 49 7, 65 6, 22 6, 08 6, 18 1, 35 7Q 1, 40 2Q R 1, 42 9R 1, 19 3 1, 25 8 1, 34 0 1, 27 8Q 1, 33 0Q R 1, 38 8R - - - - - - 66 5Q 68 7Q R 71 9R - - - - - - 238 239 236 - - - - - - 52 ,0 51 ,7 51 ,8 4, 03 dQ 3, 75 dR 3, 84 dR 6, 62 d 6, 21 d 6, 04 d 5, 14 dQ 4, 81 dR 4, 73 dR - - - - - - 5, 1 5, 2 5, 3 - - - - - - 2, 8 2, 9 2, 7 M or ris on (1 98 1) : k oe 1 M or ris on (1 98 1) : k oe 2 1, 9 5, 6 7, 5 1, 9 5, 6 7, 5 8, 93 8, 75 8, 80 7, 85 7, 75 7, 99 1, 41 1, 42 1, 30 1, 33 1, 42 1, 39 - - - - - - - - - - - - - - - - - - 6, 33 6, 16 6, 77 5, 90 5, 46 5, 75 - - - - - - - - - - - - 37 Ta ul uk ko 6 ja tk uu . Ti la a (m ²/e lä in ) R eh un sy ön ti (k g ka /v rk ) Pä iv äk as vu (k g/ vr k) N et to ka sv u (g /v rk ) Li ha pa in o lopussa (k g) Te ur as pr os en tti (% ) R eh un h yö ty su hd e (k g ka /k g pä iv ä- ka sv ua ) Li ha kk uu s (E U R O P- lu ok itu s) Rasvaisuus (E U R O P- lu ok itu s) Fi sh er y m . (1 99 7a ) 1, 5 2, 0 2, 5 3, 0 - - - - 0, 52 Q 0, 65 R 0, 70 R 0, 69 R - - - - 27 3Q 27 9Q R 28 2R 27 7Q R 51 Q 50 R 50 R 49 R - - - - - - - - - - - - Fi sh er y m . (1 99 7b ) 1, 5 3, 0 - - 0, 60 Q 0, 87 R - - 27 3Q 28 3R 51 ,9 Q 50 ,8 R - - - - - - H in dh ed e ym . (1 99 6) 1, 5 3, 0 5, 39 e 5, 49 e 0, 57 0Q 0, 74 4R - - - - - - 9, 44 dQ 7, 29 dR - - - - M og en se n ym . ( 19 97 ) 1, 8 + 1, 8 1, 8 + 2, 7 1, 9 + 3, 6 10 0f 10 2f 10 4f 10 0g 10 1g 11 1g - - - - - - - - - 10 0h 10 0h 94 h - - - - - - H ic ke y ym . (2 00 2) 6, 0 12 ,0 18 ,0 6, 0 12 ,0 18 ,0 9, 92 10 ,0 1 10 ,2 2 9, 85 10 ,0 8 10 ,0 6 1, 16 5 1, 17 4 1, 21 6 1, 17 4 1, 13 6 1, 22 9 695 700 710 656 657 734 - - - - - - 53 ,9 53 ,8 53 ,6 52 ,9 53 ,3 53 ,8 57 ,7 i 57 ,7 i 57 ,3 i 54 ,3 i 53 ,3 i 60 ,7 i 2, 89 b 2, 89 b 2, 72 b 2, 71 b 2, 89 b 2, 89 b 3, 68 c 3, 59 c 3, 74 c 3, 56 c 3, 70 c 3, 66 c Ti la st ol lin en m er ki ts ev yy s: y hd en k ok ee n si sä llä e ri yl äi nd ek si t ( Q R S) ta rk oi tta va t, et tä k oe ry hm ät e ro av at ti la st ol lis es ti m er ki ts ev äs ti to is is ta an (p <0 ,0 5) . M er kk ie n se lit yk se t: a ko ko na is ku iv a- ai ne en sy ön ti/ ne tto ka sv u (k g/ kg ), b l ih ak ku ud en lu ok itu s 1 -5 (5 li ha kk ai n) , c ra sv ai su ud en lu ok itu s 1 -5 (5 ra sv ai si n ), d s ka n- di na av is ta re hu yk si kk öä /p äi vä ka sv uk ilo , e sk an di na av is ta re hu yk si kk öä v uo ro ka ud es sa , f s ka nd in aa vi st a re hu yk si kk öä (% ) s uh te es sa k or ke im pa an e lä in tih ey te en , g pä iv äk as vu ( % ) su ht ee ss a ko rk ei m pa an e lä inti he yteen, h s ka nd in aa vi st a re hu yk si kk öä /p äi vä ka sv uk ilo ( % ) su ht ee ss a ko rk ei m pa an e lä in tih ey te en , i n et to ka sv u (g )/k ui va -a in ee n sy ön ti (k g) , - ti et oa e i o le sa at av ill a. 38 39 heikommin, märehtivät vähemmän ja niiden teurasprosentti oli suurempi korkeimmassa eläintiheydessä (1,5 m²/eläin) kuin alhaisemmissa eläintiheyk- sissä. Samoin Fisherin ym. (1997b) toisessa kokeessa hiehot (alkupaino noin 470 kg) kasvoivat heikommin ja niiden teurasprosentti oli suurempi korke- ammassa eläintiheydessä (1,5 m²/eläin) kuin alhaisemmassa eläintiheydessä (3,0 m²/eläin) rakolattiapohjaisissa karsinoissa. Hindheden ym. (1996) kokeessa eläintiheydellä ei ollut vaikutusta hiehojen (alkupaino noin 300 kg) rehunkulutukseen, mutta alhaisemmassa eläintihey- dessä (3,0 m²/eläin) hiehojen kasvu ja rehuhyötysuhde olivat parempia kuin korkeammassa eläintiheydessä (1,5 m²/eläin). Mogensenin ym. (1997) ko- keessa hiehoja (alkupaino noin 310 kg) kasvatettiin rakolattia- tai betonipoh- jaisissa osittain kuivitetuissa karsinoissa, joiden kokonaispinta-alat olivat 3,6, 4,5 tai 5,5 m²/eläin. Hiehot kasvoivat sitä paremmin ja söivät sitä enem- män mitä suurempi karsinatila niillä oli käytettävissään (p<0,05). Rehu- hyötysuhteeseen eläintiheydellä ei ollut vaikutusta. Eläintiheyden vaikutusta lihanautojen kasvuun on tutkittu myös ulkoaitauk- sissa. Hickey ym. (2002) kasvattivat härkiä (alkupaino noin 470 kg) hakepoh- jaisissa ulkoaitauksissa, joissa eläintä kohden tilaa oli 6, 12 tai 18 m². Puoliin aitauksista oli rakennettu tuulelta suojaava seinä. Aitauksen eläintiheydellä tai suojaseinällä ei ollut vaikutusta eläinten kasvuun, rehunkulutukseen tai rehuhyötysuhteeseen. Monien tekijöiden on esitetty voivan olla syynä eläintiheyden kasvuun liitty- vään tuotannon heikkenemiseen. Ingvartsen ja Andersen (1993) esittivät tuo- tannon heikkenemisen olevan biologinen kustannus sopeutumisesta ahtauden aiheuttamaan sosiaaliseen stressiin. Heidän mukaansa ahtaudesta johtuva stressi voi muuttaa hormonien eritystä ja siten aiheuttaa ruokahalun heikke- nemistä. Oloissa, joissa tilanpuutteen vuoksi lihanautojen makuukäyttäyty- minen on häiriintynyt, eläimillä on havaittu lisääntynyttä seisomista tai mä- rehtimisen vähentymistä (Fisher ym. 1997a). Seisomisesta johtuvien energia- kustannusten tai märehtimisen vähentymisen on esitetty voivan heikentää eläinten rehuhyötysuhdetta. Kirjallisuusselvityksessään Ingvartsen ja Andersen (1993) muodostivat usei- den aiemmin tehtyjen kasvatuskokeiden perusteella matemaattisia käyriä lihanautojen kasvulle, rehunkulutukselle ja rehuhyötysuhteelle. Käyrien pe- rusteella he päättelivät, että 250-500 painoisten sonnien ja härkien kasvu, rehunkulutus ja rehuhyötysuhde ovat optimaalisia, kun tilaa eläintä kohden on vähintään 4,7 m². Lisäksi he päättelivät, että tilan vähetessä 4,7 neliömet- ristä 1,5 neliömetriin eläintä kohden härkien ja sonnien päiväkasvu, rehunku- lutus ja rehuhyötysuhde heikkenevät 92, 81 ja 115 prosenttiin (alkutilanne 100 %). 40 Eläintiheyden vaikutus käyttäytymiseen Makuukäyttäytyminen Laumaeläiminä naudat pyrkivät synkroniseen käyttäytymiseen, mikä ilmenee siten, että kaikki ryhmän jäsenet haluavat maata samaan aikaan. Korkeassa eläintiheydessä tilaa voi kuitenkin olla niin vähän, että kaikkien eläinten on vaikeaa tai mahdotonta asettua makuulle samanaikaisesti. Tästä seuraa ma- kuulla vietetyn ajan vähentyminen. Hickeyn ym. (2003) kokeessa härät (yli 520 kg) makasivat vuorokaudessa noin kaksi tuntia vähemmän pienessä kar- sinassa (1,5 m²/eläin) kuin tilavammissa karsinoissa (2,0, 3,0 tai 4,0 m²/eläin). Samoin Jensenin ym. (1995) kokeessa hiehot (noin 400 kg) maka- sivat vuorokaudessa noin kaksi tuntia vähemmän pienessä karsinassa (1,5 m²/eläin) kuin tilavammassa karsinassa (3.0 m²/eläin). Lisäksi eläinten välillä havaittiin enemmän vaihtelua makuuajan pituudessa pienessä karsinassa, mikä viittaisi siihen, että makuuaika oli vähentynyt erityisesti tietyillä yksi- löillä (Jensen ym. 1995). Myös Fisherin ym. (1997a) kokeessa hiehojen makuulla viettämä aika väheni korkeassa eläintiheydessä. Hiehot (yli 470 kg) makasivat vuorokaudessa 1,4- 1,7 tuntia vähemmän pienemmässä karsinassa (1,5 m²/eläin) kuin tilavam- missa karsinoissa (2,0, 2,5 tai 3,0 m²/eläin). Lisäksi Fisher ym. (1997a) tutki- vat dominanssihierarkian vaikutusta makuuaikaan, mutta he eivät havainneet eläimen asemalla hierarkiassa olevan vaikutusta yksilöllisen makuuajan pi- tuuteen. Edellä esitettyjen tutkimusten perusteella yli 400 kg painoisilla li- hanaudoilla tulisi olla tilaa enemmän kuin 1,5 m² eläintä kohden, jotta ne voisivat maata riittävästi. Makuutilan vähäisyyden seurauksena toiseen eläimeen kohdistuva häirintä voi lisääntyä ja ryhmän makuukäyttäytyminen voi muuttua epäsynkroniseksi. Ahtaassa karsinassa eläimet voivat liikehdinnällään häiritä toistensa maakuu- käyttäytymistä. Wierenga (1987) havaitsi sonnien keskeyttävän häirinnällään toistensa makuujakson useammin pienessä karsinassa (1,95 m²/eläin) kuin tilavammassa karsinassa (2,6 m²/eläin). Nielsenin ym. (1997) kokeessa hie- hojen (noin 410 kg) makuukäyttäytyminen oli epäsynkronisempaa, kun kar- sinan (kokonaispinta-ala 5,4 m²/eläin) oljella kuivitettu makuualue oli pie- nempi (1,8 m²/eläin) kuin suurempi (2,7 tai 3,6 m²/eläin). Lisäksi puskeminen ja toisen eläimen ylös pakottaminen lisääntyivät kuivitetun makuutilan vähe- tessä. Mogensen ym. (1997) kokeessa hiehojen (noin 400 kg) makuukäyttäy- tyminen oli sitä epäsynkronisempaa mitä pienempi osa karsinan pohjasta oli kuivitettua makuualuetta (1,8, 2,7 tai 3,6 m²/eläin). Kuivitetun makuutilan määrällä ei kuitenkaan ollut vaikutusta toisen eläimen ylös pakottamiseen tai muuhun aggressiiviseen käyttäytymiseen. Sekä Nielsen ym. (1997) että Mo- gensen ym. (1997) havaitsivat, että 1,8 m² kuivitettua makuualuetta hiehoa 41 kohden oli riittämätön, jotta karsinan kaikki viisi noin 400 kg painoista eläin- tä olisivat mahtuneet makaamaan alueelle samaan aikaan. Liukkaalla ja kovalla rakolattialla naudoilla on havaittu vaikeuksia asettua makuulle ja nousta ylös luonnolliseen tapaan. Tämän tyyppisiä vaikeuksia ei juurikaan esiinny oljella kuivitetulla alustalla (Ruis-Heutinck ym. 2000). Epänormaalisti makuulle asettuessaan nauta laskee ensin takapäänsä alas etupäänsä sijasta ja epänormaalisti ylös noustessaan nauta kohottaa ensin etupäätänsä ylös takapäänsä sijasta. Lattiarakenteen lisäksi myös nautojen koon ja eläintiheyden on havaittu vaikuttavan näiden liikkeiden suorittami- seen. Graf (1979, Lidforsin 1989 mukaan) havaitsi rakolattiakarsinassa 8-14 kuu- kauden ikäisten sonnien epänormaalien makuulleasettumisten ja ylösnousu- jen yleistyvän sonnien kasvaessa ja karsinatilan pienentyessä. Ollessaan 14 kuukauden ikäisiä sonnit suorittivat pienessä karsinassa ylösnousuista 40-50 % ja makuulleasettumisista 50 % epänormaalisti. Tilavammassa karsinassa hieman yli 20 % ylösnousuista ja vajaa 10 % makuulleasettumisista suoritet- tiin epänormaalisti. Ruis-Heutinck ym. (2000) tekivät havaintoja hieman vanhemmista, 16,5 kuukauden ikäisistä sonneista rakolattiakarsinoissa kah- dessa eri eläintiheydessä. Korkeamassa eläintiheydessä (2,0 m²/eläin) ma- kuulleasettumisista 89,6 % ja ylösnousuista 87,1 % suoritettiin epänormaalis- ti. Alhaisemmassa eläintiheydessä (4,2 m²/eläin) epänormaaleja liikkeitä esiintyi hieman vähemmän, mutta kuitenkin huomattavasti, makuulleasettu- misista 69,7 % ja ylösnousuista 71,8 % suoritettiin epänormaalisti. Muu käyttäytyminen Tilan lisääntyessä (4,0-73,4 m²/eläin) 6-13 kuukauden ikäisten hiehojen ja härkien agonistisen käyttäytymisen (uhkailu, puskeminen, alistuminen) on havaittu vähentyvän (Kondo ym. 1989). Myös lehmillä on havaittu vähem- män agonistista käyttäytymistä tilavammissa oloissa laitumella kuin sisällä pihatossa (O’Connell ym. 1989, Miller & Wood-Gush 1991). Wierengan (1987) kokeessa sonnien (6-16 kk) keskuudessa esiintyi vähemmän aggressi- oita alhaisemmassa (2,60 m²/eläin) kuin korkeammassa eläintiheydessä (1,95 m²/eläin). Edellisistä tutkimuksista poiketen Fisherin ym. (1997a, b) kokeissa eläintiheydellä (1,5-3,0 m²/eläin) ei ollut vaikutusta hiehojen (yli 470 kg) aggressioiden määrään. Aggressioiden lisääntymisen eläintiheyden kasvaessa on esitetty johtuvan lisääntyvistä yksilötilan loukkauksista, koska ahtaudessa nautojen on vaikeampi väistää toisiaan (Wierenga 1983). Osaltaan aggressi- oiden on esitetty olevan seurausta eläinten välisestä kilpailusta, joka kohdis- tuu mieluisiin alueisiin kuten ruokailutilaan tai makuupaikkaan. Lisäksi ah- taissa oloissa hierarkiassa alempana olevat naudat joutuvat aktiivisesti väis- tämään ylempänä hierarkiassa olevia ja siten niiden liikkumisaktiivisuus li- sääntyy (Fraser & Broom 2002). 42 Eläintiheydellä on havaittu vaikutusta myös lihanautojen muuhun sosiaali- seen käyttäytymiseen. Fisherin ym. (1997b) kokeessa korkeammassa eläinti- heydessä (1,5 m²/eläin) hiehot haistelivat ja nuolivat toisiaan vähemmän kuin alhaisemmassa eläintiheydessä (3,0 m²/eläin). Ladewig ym. (1985) havaitsi- vat hiehojen keskuudessa enemmän astumisyrityksiä pienessä karsinassa (1,6 m²/eläin) kuin suuremmassa karsinassa (3,0 m²/eläin). Sen sijaan Fisherin ym. (1997a) toisessa kokeessa eläintiheydellä (1,5, 2,0, 2,5 tai 3,0 m²/eläin) ei ollut vaikutusta toiseen hiehoon kohdistuvaan nuolemiseen ja haisteluun. Turhautuminen voi johtaa epänormaalien käyttäytymistoimintojen esiintymi- seen naudoilla. Stereotyyppisellä käyttäytymisellä tarkoitetaan suhteellisen muuttumattomina toistuvia liikesarjoja, jotka eivät liity alkuperäiseen yh- teyteensä ja joilla ei ole ilmeistä tarkoitusta tai päämäärää (Fraser & Broom 2002). Naudoilla tunnetuin stereotyyppisen käyttäytymisen muoto on kielen- pyöritys. Myös esineiden ja rakenteiden lisääntynyttä manipulointia kielellä ja suulla pidetään epänormaalina käyttäytymisenä (Wierenga 1987). Hickeyn ym. (2003) kokeessa eläintiheydellä (1,5, 2,0, 3,0 tai 4,0 m²/eläin) ei ollut vaikutusta härkien stereotyyppisen käyttäytymisen määrään. Myöskään Fisher ym. (1997b) eivät havainneet eläintiheyden (1,5 tai 3,0 m²/eläin) vai- kuttavan hiehojen epänormaalin oraalisen käyttäytymisen määrään. Sen si- jaan Wierenga (1987) havaitsi sonneilla enemmän esineiden manipulointia pienessä karsinassa (1,95 m²/eläin) kuin suuremmassa karsinassa (2,60 m²/eläin). Eläintiheyden kasvu voi johtaa lisääntyneeseen pään nojailuun (leaning), jonka on esitetty olevan epänormaalia, uudelleen suuntautunutta käyttäyty- mistä (Wiepkema ym. 1983). Päätä nojatessaan nauta painaa päätään tai tur- paansa useiden minuuttien ajan rakenteita tai lajitoveriaan vasten, kuitenkaan pakottamatta tätä siirtymään. Fisherin ym. (1997b) tutkimuksessa hiehot no- jailivat päätään enemmän korkeammassa eläintiheydessä (1,5 m²/eläin) kuin alhaisemmassa eläintiheydessä (tilaa 3,0 m²/eläin). Nielsenin ym. (1997) tutkimuksessa pään nojailua esiintyi hiehoilla sitä enemmän mitä pienempi kuivitettu makuualue (1,8, 2,7 tai 3,6 m²/eläin) niillä oli käytössään. Edelli- sistä tutkimuksista poiketen Fisher ym. (1997a) eivät havainneet eläintihey- den (1,5, 2,0, 2,5 tai 3,0 m²/eläin) vaikuttavan hiehojen nojailukäyttäytymisen määrään. Tilan vähetessä vasikoiden leikkikäyttäytymisen on havaittu vähentyvän. Jensen ym. (1998) tutkivat eläintiheyden vaikutusta 2, 4 ja 6 viikon ikäisten hiehovasikoiden käyttäytymiseen oljella kuivitetuissa ryhmäkarsinoissa (4 vasikkaa/karsina). Tilan määrällä ei ollut vaikutusta vasikoiden yleiseen ak- tiivisuuteen, mutta 4 ja 6 viikon ikäisinä vasikat leikkivät vähemmän pie- nemmässä karsinassa (1,4 m²/eläin) kuin suuremmassa karsinassa (4,1 m²/eläin). 43 Eläintiheyden vaikutus terveyteen Stressifysiologia ja immunologia Kroonisen stressin vaikutuksesta stressihormonien, kuten kortisolin eritys voi lisääntyä. Kortisolieritystä voidaan tutkia injektoimalla eläimeen synteettistä kortikotropiinihormonia (ACTH), joka stimuloi lisämunuaiskuoren erittä- mään maksimaalisen annoksen kortisolia (Broom & Johnson 1993). ACTH- testi perustuu oletukseen, että krooniselle stressille herkistyneiden eläinten lisämunuaiset reagoivat akuuttiin stressoriin (ACTH-injektioon) voimak- kaammin erittämällä vereen enemmän kortisolia kuin stressille altistumatto- mien eläinten lisämunuaiset. Ladewigin ym. (1985) kokeessa hiehojen lisämunuaiset reagoivat olkipohjal- la samalla tavalla ACTH-injektioon kahdessa eri eläintiheydessä (1,6 ja 3,0 m²/eläin), mutta rakolattialla hiehojen kortisolieritys oli heikompaa korke- ammassa (1,6 m²/eläin) kuin alhaisemmassa (3,0 m²/eläin) eläintiheydessä. Fisherin ym. (1997b) kokeessa hiehoilla todettiin rakolattialla matalampi kortisolierityksen taso ennen ACTH-injektiota ja myös matalampi kor- tisolierityksen huippu ACTH-injektion jälkeen korkeammassa (1,5 m²/eläin) kuin alhaisemmassa eläintiheydessä (3,0 m²/eläin). Toisessa kokeessaan Fisher ym. (1997a) eivät havainneet rakolattiakarsinan eläintiheydellä (1,5, 2,0, 2,5 ja 3,0 m²/eläin) vaikutusta hiehojen lisämunuaisten reaktioon ACTH- injektiolle. Kroonisen stressin seurauksena lisämunuaiskuoren ACTH- reseptorien määrää saattaa vähentyä (vaimennussäätely, down regulation, Greco & Ftabenfeldt 2002), mikä voi olla selityksenä myös nautojen alentu- neelle tai puuttuvalle lisämunuaisen vasteelle ACTH-injektioon korkeassa eläintiheydessä. Stressi voi heikentää eläimen immuunijärjestelmän toimintaa ja vaikuttaa valkosolujen määrään ja veren koostumukseen (Broom & Johnson 1993). Useimmissa kokeissa eläintiheydellä ei kuitenkaan ole havaittu vaikutusta lihanautojen immuunijärjestelmän toimintaan tai veren ominaisuuksiin. Fisherin ym. (1997a) kokeessa rakolattiakarsinan eläintiheydellä (1,5, 2,0, 2,5 ja 3,0 m²/eläin) ei ollut vaikutusta hiehojen IgG1 tai IgG2 vasta-ainereaktion voimakkuuteen vierasta antigeeniä kohtaan tai veren haptoglobiinin ja fibri- nogeenin pitoisuuksiin. Myöskään Fisherin ym. (1997b) toisessa kokeessa rakolattiakarsinan eläintiheydellä (1,5 tai 3,0 m²/eläin) ei ollut vaikutusta hiehojen IgG1 tai IgG2 vasta-ainereaktion voimakkuuteen vierasta antigeeniä kohtaan tai veren puna- ja valkosolujen määrään, hematokriittiin ja krea- tiinikinaasin konsentraatioon. Hickeyn ym. (2003) kokeessa härkien γ-interferonin in vitro tuotanto heikke- ni eläintiheyden kasvaessa (1,5, 2,0, 3,0 ja 4,0 m²/eläin) vierasta antigeeniä ja Concanavalin A-käsittelyä kohtaan. Eläintiheydellä ei kuitenkaan ollut vaiku- 44 tusta veren valkosolujen, punasolujen, verihiutaleiden, hemoglobiinin, hapto- globiinin tai fibrinogeenin pitoisuuksiin. Hickeyn ym. (2002) toisessa ko- keessa härkien immuunitoimintaa tutkittiin eri kokoisissa ulkoaitauksissa. Eläintiheydellä (6, 12 tai 18 m²/eläin) ei ollut vaikutusta härkien in vitro immuunireaktioon vierasta antigeeniä ja Concanavalin A –käsittelyä kohtaan tai veren valkosolujen ja punasolujen konsentraatioihin. Muu terveys Karsinan eläintiheys vaikuttaa tarttuvien tautien leviämiseen nautojen kes- kuudessa. Härtelin (1999) kirjallisuuskatsauksen mukaan suuri eläintiheys monien muiden kasvatusolosuhteisiin liittyvien tekijöiden ohella altistaa eläimiä hengitystietulehduksille. Suuressa eläintiheydessä eläinten väliset kontaktit lisääntyvät ja tartunnan leviäminen eläinten välillä helpottuu (Ro- sengren ym. 2000). Eläintiheydellä on suuri vaikutus myös nautojen häntäterveyteen. Ahtaassa karsinassa sonnien on havaittu kävelevän toistensa yli ja tallovan toisiaan useammin kuin tilavammassa karsinassa (Lidfors 1992). Makaavan eläimen hännän jäädessä toisen eläimen sorkan alle häntä voi ruhjoutua ja sen seura- uksena tulehtua vakavasti. Häntien vaurioituminen on lähinnä rakolattiapoh- jaisten karsinoiden ongelma (Madsen 1987, Drolia ym. 1990). Madsenin ym. (1987) tutkimuksessa sonneilla (260-430 kg) häntien vaurioita esiintyi enemmän ja ne olivat vakavampia rakolattialla korkeammassa eläintiheydes- sä (1,3 ja 1,5 m²/eläin) kuin matalammassa eläintiheydessä (1,9 m²/eläin). Kaikkiaan eriasteisia häntien vaurioita esiintyi 81, 73 ja 53 prosentilla eläi- mistä, kun tilaa oli eläintä kohden 1,3, 1,5 ja 1,9 m². Myös Andersenin ym. (1997) tutkimuksessa eläintiheyden kasvaessa sonnien hännänpään vauriot lisääntyivät rakolattiapohjaisissa karsinoissa. Schraderin (2001) tutkimukses- sa rakolattialla kasvatettujen 200-300 kg painoisten sonnien häntävauriot vähenivät noin 40 prosentista 20 prosenttiin tilan lisääntyessä 1,5 neliömetris- tä 2,5 neliömetriin eläintä kohden. Painavammilla, 400-500 kg painoisilla eläimillä häntävauriot vähenivät noin 70 prosentista noin 50 prosenttiin tilan lisääntyessä 2 neliömetristä 3,5 neliömetriin eläintä kohden. Eläintiheyden vaikutus turkin puhtauteen ja vuodan laatuun Turkin likaantuminen ei ole hyväksi eläimelle eikä vuodan laadulle. Laajoja ihoalueita peittävän lantapanssarin alla iho voi hautua, jolloin vuodan laatu heikkenee. Tilatutkimuksessaan Kirkland ja Steen (2001) havaitsivat poh- joisirlantilaisilla tiloilla lihanautojen olevan sitä likaisempia mitä korkeam- massa eläintiheydessä eläimiä pidettiin. Tutkimuksessa oli mukana sekä ra- kolattiakarsinoita että olkikuivitukselle perustuvia kasvatusmuotoja 45 Myös koeoloissa eläintiheyden kasvaminen on johtanut lihanautojen likaan- tumiseen. Andersenin ym. (1997) kokeessa sonnit säilyivät rakolattialla puh- taampina alhaisemmassa eläintiheydessä (2,5-3,1 m²/eläin) kuin korkeammis- sa eläintiheyksissä (1,4-1,8 tai 1,7-2,2 m²/eläin). Hickeyn ym. (2003) kokees- sa rakolattialla kasvaneet härät olivat sitä likaisempia mitä korkeammassa eläintiheydessä niitä pidettiin (1,5, 2,0, 3,0 tai 4,0 m²/eläin). Myös hakepoh- jaisessa ulkotarhassa härkien turkit pysyivät puhtaampina suuressa aitaukses- sa (18 m²/eläin) kuin pienemmissä aitauksissa (6 tai 12 m²/eläin) (Hickey ym. 2002). Edellisistä tutkimuksista poiketen Fisher ym. (1997b) ja Hindhede ym. (1996) eivät havainneet eläintiheydellä (1,5 tai 3,0 m²/eläin) vaikutusta rako- lattialla kasvaneiden hiehojen puhtauteen. Ruokailutilan vaikutus käyttäytymiseen ja tuotantoon Laumaeläiminä naudat haluavat syödä samaan aikaan lajitoveriensa kanssa. Ruokailutilan vähentyessä ruokailutilanteeseen liittyvien aggressioiden ja häirinnän on havaittu lisääntyvän. Winckler (2000) vähensi lehmien ruokailu- tilaa 0,7 metristä 0,4 metriin eläintä kohden, minkä seurauksena lehmät pus- kivat toisiaan enemmän ruokintakaukalolla. DeVries ym. (2004) puolestaan lisäsivät lehmien ruokailutilaa 0,5 metristä 1,0 metriin, mikä vähensi eläinten välisiä aggressioita 57 prosentilla. Lisäksi erityisesti alempiarvoisten eläinten syömisaktiivisuus lisääntyi. Ruokailuun liittyviä aggressioita voidaan vähen- tää käyttämällä ruokintakaukalolla aitoja eläinten päiden välissä (Boissou 1970, Fraser & Broomin 2002 mukaan). Tällöin myös alempana hierarkiassa olevat eläimet saavat syödä rauhassa. Ruokailupaikkojen vähentäminen lisää ruokintapaikan käyttöastetta ja siten vähentää yksittäisen naudan mahdollisuuksia ruokintapaikan käyttöön. Eläi- met joutuvat sopeutumaan ruokintapaikkojen vähentämiseen lisäämällä syö- misnopeuttaan ja muuttamalla vuorokausirytmiään. Olofssonin (1999) tutki- muksessa 8 eläimestä koostuvan lehmäryhmän ruokintapaikkojen vähentämi- nen kahdeksasta kahteen lisäsi toisen eläimen häirintää ruokintapaikalla. Li- säksi eläimet alkoivat syödä nopeammin ja lisäsivät myös yöllä syömiseen kulutettua aikaa. Myös Konggaardin (1983) tutkimuksessa lehmät, joilla oli käytössään vähemmän ruokailutilaa (0,35 ruokintapaikkaa/eläin) lisäsivät syömisvauhtiaan verrattuna lehmiin, joilla oli käytössään enemmän ruokailu- tilaa (0,96 ruokintapaikkaa/eläin). Molemmat ryhmät söivät kuitenkin yhtä paljon rehua. Gonyoun ja Stricklinin (1981) kokeessa sonneilla ja härillä oli käytössään yksi rehuautomaatti viittätoista eläintä kohden. Eläimet joutuivat lisäämään syömisnopeuttaan ja yöllä syömiseen kulutettua aikaa. Lukuun ottamatta jaksoa, jolloin eläimet vielä totuttelivat automaatin käyttöön, automaattia käyttäneiden nautojen kasvu ei kuitenkaan ollut heikompaa kuin kaukalosta 46 ruokittujen nautojen kasvu. Andersenin ym. (1997) kokeessa sonneille tarjot- tiin vapaasti väkirehua automaatista, jota käytti viisi eläintä. Väkirehuauto- maatin käyttö ei heikentänyt sonnien kasvua, rehunkulutusta tai rehu- hyötysuhdetta, eikä vaikuttanut lihan ja ruhon laatuun verrattuna sonneihin, joita ruokittiin kaukalosta. Yhteenveto ja johtopäätökset Ryhmäkoon vaikutusta lihanautojen tuotantoon on tutkittu enimmäkseen melko pieniä ryhmäkokoja käyttäen. Tutkimusten perusteella suhteellisen pientä ryhmäkokoa (noin 5-20 eläintä) voidaan pitää turvallisena valintana nautojen tuotantoa ajatellen. Nautojen kasvu saattaa heiketä ryhmäkoon kas- vaessa (20-60 eläintä), mutta suurien ryhmäkokojen osalta aihe kuitenkin kaipaa lisätutkimuksia. Nautojen sosiaalisen käyttäytymisen perusteella pieni ryhmäkoko on suurta suositeltavampi. Pienessä ryhmässä eläinten on helpompi tunnistaa toisensa yksilöllisesti ja muistaa oma asemansa lauman hierarkiassa suhteessa muiden lauman jäsenten asemaan kuin suuremmassa ryhmässä. Ryhmäkoon ylärajana voidaan pitää 50-70 eläintä, jonka ylittyessä naudan kyky muistaa toisia yksi- löitä heikkenee. Jos eläimet eivät tunnista toisiaan, laumahierarkia muuttuu epävakaaksi ja aggressiivinen käyttäytyminen lisääntyy. Jos lihanautoja pide- tään suurissa ryhmissä, tilaa on oltava runsaasti, jotta eläimet voivat halutes- saan välttää suuren ryhmän haittoja muodostamalla pienempiä alaryhmiä. Eläintiheyden vaikutusta lihanautojen hyvinvointiin on selvitetty perusteelli- sesti. Tutkimusten perusteella eläintiheyden kasvaessa lihanautojen kasvu, rehunkulutus ja rehuhyötysuhde heikkenevät, mutta ilmeisestikään eläinti- heydellä ei ole vaikutusta ruhon tai lihan laatuun. Eläintiheyden kasvu hei- kentää lihanautojen terveyttä altistamalla häntiä tallautumisille. Lisäksi lisä- munuaisten toiminta voi muuttua, minkä voidaan katsoa johtuvan kroonisesta stressistä. Eläintiheyden kasvaessa lihanaudat myös likaantuvat herkemmin. Eläintiheyden kasvulla on monia negatiivisia vaikutuksia lihanautojen käyt- täytymiseen. Karsinatilan pienentyessä vasikoiden leikkikäyttäytyminen vä- henee. Makuutilan vähäisyyden vuoksi eläinten makuulla viettämä aika voi vähetä, ryhmän makuukäyttäytyminen muuttuu epäsynkronisemmaksi ja makaavien eläinten häirintä voi lisääntyä. Riittävän makuuajan varmistami- seksi yli 400 kg painoiset lihanaudat vaativat tilaa vähintään 2,0 m² eläintä kohden. Myös toiseen eläimeen ja karsinan rakenteisiin kohdistuva nojailu voi lisääntyä, jos tilaa on vähän. Rakolattialla karsinan ahtaus vaikeuttaa makuulle asettumiseen ja ylösnousuun liittyvien liikesarjojen suorittamista, minkä vuoksi epänormaalisti suoritetut liikkeet lisääntyvät. 47 Korkeassa eläintiheydessä rajallinen tila vaikeuttaa nautojen normaalia sosi- aalista käyttäytymistä. Eläimillä voi olla vaikeuksia haluamansa yksilötilan säilyttämisessä tai dominoivan lajikumppanin väistämisessä, mikä lisää ryh- män sisäisiä aggressioita. Karsinaolosuhteissa eläinten välisten suhteiden merkitys korostuu. Yhdessä kasvaneet naudat voivat muodostaa läheisiä suh- teita. Oletettavasti naudat myös sietävät tuttuja eläimiä paremmin kuin vie- raampia eläimiä, minkä vuoksi eläinryhmiä ei tulisi sekoittaa missään kasva- tuksen vaiheessa. Nupoutuksen on esitetty pienentävän nautojen yksilöetäi- syyksiä ja siten se mahdollisesti vähentää ahtauden aiheuttamaa sosiaalista stressiä korkeassa eläintiheydessä. Koska nupoutus aiheuttaa vasikalle kipua ja stressiä (Graf & Senn 1999), on kivun lievityksestä huolehdittava. Tutkimustuloksiin perustuen Suomen eläinsuojelusäädöksien ryhmäkasvatet- tavien nautojen minimitilavaatimukset (Taulukko 1) ja –suositukset (Tauluk- ko 2) muodostavat lihanautojen kasvatuksessa ehdottoman eläintiheys- minimin eläinten kasvun varmistamiseksi. Jotta naudoilla olisi mahdollisuus toteuttaa paremmin lajintyypillistä käyttäytymistään, tilaa eläintä kohden tulisi olla vaatimuksia ja suosituksiakin enemmän. Etenkin rakolattiakasva- tuksessa lisätila myös parantaisi lihanautojen terveyttä ja voisi vaikuttaa myönteisesti eläinten kasvuun. Suosituksissa kaikille yli 500 kg painoisille lihanaudoille on annettu sama minimitila, mutta on selvää että yli 600 kg painoinen eläin tarvitsee enemmän tilaa kuin 500 kg painoinen eläin. Siten varsinkin kasvatuksen loppuvaiheessa naudoilla tulisi olla käytössään vä- himmäistilasuosituksia suurempi karsinatila. Näitä johtopäätöksiä tukevat myös Euroopan komission (European Commission 2001) antamat suosituk- set, joiden mukaan tilaa tulisi varata vähintään 3 m²/eläin 500 kg painoiseksi kasvavalle naudalle ja vieläkin enemmän tätä suuremmille eläimille. Kirjallisuus Acosta, J. E., Shake, L. M., Brown, G. C. & Vermedahl, L. D. 1981. Influence of implants, feed additives and pen size upon incidence of buller steers. Progress Report Texas Agricultural Experiment Station 3758/3830: 130- 133. Albright, J. L. & Arave, C. W. 2002. The behaviour of cattle. Oxon: CAB In- ternational. 306 s. ISBN 0-85199-196-3. Andersen, H. R., Jensen, L. R., Munksgaard, L. & Ingvartsen, K. L. 1997. Influence of floor space allowance and access sites to feed trough on the production of calves and young bulls and on the carcass and meat quality of young bulls. Acta Agriculturae Scandinavica, Section A, Animal Science 47: 48-56. Blackshaw, J. K., Blackshaw, A. W. & McGlone, J. J. 1997. Buller steer synd- rome review. Applied Animal Behaviour Science 54: 97-108. 48 Bøe, K. E. & Færevik, G. 2003. Grouping and social preferences in calves, heifers and cows. Applied Animal Behaviour Science 80: 175-190. Bouissou, M. F. 1970. Role du contact physique dans la manifestation des relations hierarchiques chez les bovins: consequences pratiques. Annales de Zootechnie 19: 279. Broom, D. M. & Johnson, K. G. 1993. Stress and animal welfare. Lontoo: Chapman & Hall. 211 s. ISBN 0-412-39580-0. Castrén, H. 1997. Kotieläinten käyttäytyminen ja hyvinvointi. Julkaisuja 52. Pieksämäki: Helsingin yliopiston Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli. 170 s. ISBN 951-45-7691-8. DeVries, T. J., von Keyserlingk, M. A. G. & Weary, D. M. 2004. Effect of feed- ing space on the inter-cow distance, aggression and feeding behaviour of free-stall housed lactating dairy cows. Journal of Dairy Science 87: 1432- 1438. Drolia, H., Luescher, U. A. & Meek, A. H. 1990. Tail-tip necrosis in Ontario feedlot cattle: two case-control studies. Preventive Veterinary Medicine 9: 195-205. European Commission. 2001. The welfare of cattle kept for beef production. Scientific Committee on Animal Health and Animal Welfare. Viitattu: 1.4.2004. Saatavissa internetistä: http://europa.eu.int/comm/food/fs/sc/scah/out54_en.pdf Fisher, A. D., Crowe, M. A., O’Kiely, P. & Enright, W. J. 1997a. Growth, be- haviour, adrenal and immune responses of finishing beef heifers housed on slatted floors at 1.5, 2.0, 2.5 or 3.0 m2 space allowance. Livestock Production Science 51: 245-254. Fisher, A. D., Crowe, M. A., Prendiville, D. J. & Enright, W. J. 1997b. Indoor space allowance: effects on growth, behaviour, adrenal and immune re- sponses of finishing beef heifers. Animal Science 64: 53-62. Fraser, A. F. & Broom, D. M. 2002: Farm animal behaviour and welfare. Kol- mas painos. Oxon: CABI Publishing. 437 s. Gonyou, H. W. & Stricklin, W.R. 1981. Eating behaviour of beef cattle groups fed from a single stall or trough. Applied Animal Ethology 7: 123-133. Graf, B. 1979. Spaltenbodenhaltung bei Mastochsen. Landbauforschung Völkenrode Sonderheft 48: 73-88. Graf, B. & Senn, M. 1999. Behavioural and physiological responses of calves to dehorning by heat cauterization with or without local anaesthesia. Ap- plied Animal Behavioural Science 62: 153-171. 49 Greco, D. & G. H. Ftabenfeldt, G. H. 2002. The endocrine system. Teokses- sa: Cunningham, J. G. (toim.). Textbook of veterinary physiology. Kolmas painos. Philadelphia: W.B. Saunders Company. s. 324-340. Hafez, E. S. E. & Bouissou, M. F. 1975. The behaviour of cattle. Teoksessa: Hafez, E. S. E. (toim.). The behaviour of domestic animals. London: Bail- liére Tindall. s. 203-237. ISBN 0-7020-0549-5. Hasegawa, N., Nishiwaki, A., Sugawara, K. & Ito, I. 1997. The effects of so- cial exchange between two groups of lactating primiparous heifers on milk production, dominance order and adrenocortical response. Applied Animal Behavioural Science 51: 15-27. Hickey, M. C., Earley, B. & Fisher, A. D. 2003. The effect of floor type and space allowance on welfare indicators of finishing steers. Irish Journal of Agricultural and Food Research 42: 89-100. Hickey, M.C., French, P. & Grant, J. 2002. Out-wintering pads for finishing beef cattle: animal production and welfare. Animal Science 75: 447-458. Hinch, G. N., Thwaites, C. J., Lynch, J. J. & Pearson, A. J. 1982. Spatial rela- tionships within a herd of young sterile bulls and steers. Applied Animal Ethology 8: 27-44. Hindhede, J., Sørensen, J. T., Jensen, M. B. & Krohn C. C. 1996. Effect of space allowance, access to bedding, and flock size in slatted floor sys- tems on the production and health of dairy heifers. Acta Agriculturae Scandinavica, Section A, Animal Science 46: 46-53. Hristov, V. 1974. Calf fattening as affected by group size. I announcement. Animal Science 3: 16. Hurnik, J. F. & Lewis, N. J. 1991. Use of body surface area to set minimum space allowances for confined pigs and cattle. Canadian Journal of Ani- mal Science 71: 577-580. Härtel, H. 1999. Vasikoiden ja nuorten nautojen hengitystiesairaudet: kirjalli- suuskatsaus. Helsinki. 68 s. Ingvartsen, K. L. & Andersen, H. R. 1993. Space allowance and type of hous- ing for growing cattle. A review of performance and possible relation to neuroendocrine function. Acta Agriculturae Scandinavica, Section A, Ani- mal Science 43: 65-80. Jensen, M. B., Krohn, C. C., Hindhede, J. & Sørensen, J. T. 1995. Resting behaviour of heifers housed in pens with slatted floor, the effect of space allowance and access to a bedded lying area. Proceedings of the 29th In- ternational Congress of the International Society for Applied Ethology, Exeter, UK, 3-5 August 1995. Potters Bar: Universities Federation for Animal Welfare. s. 183-184. 50 Jensen, M. B., Vestergaard, K. S. & Krohn, C. C. 1998. Play behaviour in dairy calves kept in pens: the effect of social contact and space allow- ance. Applied Animal Behaviour Science 56: 97-108. Johnson, D. D., Bradley, N. W., Boling, J. A. & Stone, R. M. 1983. Effects of space and bedding on steer performance. Progress report Kentucky Agri- cultural Experiment Station (USA), September 1983, no. 272: 17-18. Kauppinen, R., Huuskonen, A., Tuomisto, L., Järvikylä, S., Joki-Tokola, E., Lindeberg, H., Sepponen, J. & Mononen, J. 2002. Lihanautojen hyvinvoin- ti eri kasvatusympäristöissä – tuloksia kasvatuskokeesta kylmäpihatossa, ulkotarhassa ja lämpimässä parsinavetassa. Teoksessa: Rinne, M. (toim.). Maataloustieteen päivät 2002: Kotieläintiede. Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja 977. Helsinki: Maaseutukeskusten Liitto. s. 11-14. Kilgour, R. & Campin, D. N. 1973. The behaviour of entire bulls of different ages at pasture. Proceedings of the New Zealand Society of Animal Pro- duction 33: 125-133. Kirchner, M. 1987. Verhaltenskenndaten von Mastbullen in Vollspaltenbo- denbuchten und Folgerungen für die Buchtengestaltung. Institut für Land- technik der Technischen Universität München in Weihenstephan. Kirkland, R. M. & Steen, R. W. J. 2001. Studies on the effects of housing system on the behaviour, welfare and performance of beef cattle and on factors affecting the cleanliness of housed cattle. Annual Report Agricul- tural Research Institute of Northern Ireland, 2000-2001. s. 30-39. Kondo, S., Sekine, J., Okubo, M. & Asahida, Y. 1989. The effect of group size and space allowance on the agonistic and spacing behavior of cattle. Applied Animal Behaviour Science 24: 127-135. Konggaard, S. P. 1983. Feeding conditions in relation to welfare for dairy cows in loose housing systems. Teoksessa: Baxter, S. H., Baxter, M. R. & MacCormack, J. A. D. (toim.). Farm animal housing and welfare. Current topics in veterinary medicine and animal science, 24. Dordrecht, The Netherlands: Martinus Nijhoff. s. 272-278. Ladewig, J., Schlichting, M. C., Beneke, B., Borell, E. von, Stuhec, I. & Smidt, D. 1985. Physiological aspects of social space in heifers and pigs. Teok- sessa: Zayan, R. (toim.). Social space for domestic animals. Netherlands: Martinus Nijhoff. s. 151-159. Le Neindre, P. 1991. Effects of breed and early social environment on calf behaviour. Teoksessa: Metz, J. H. M. & Groenestein, C. M. (toim.). New trends in veal calf production. Proceedings of the International Sympo- sium on Veal Calf Production. Wageningen, Netherlands, 14-16 March 1990. EAAP Publication No. 52. s. 32-35. 51 Lidfors, L. 1989. The use of getting up and lying down movements in the evaluation of cattle environments. Veterinary Research Communications 13: 307-324. Lidfors, L. 1992. Behaviour of bull calves in two different housing systems: Deep litter in an uninsulated building versus slatted floor in an insulated building. Report –Institutionen för husdjurshygien. No. 30. Skara: Sveriges Lantbruksuniversitet. 108 s. MacNeil, M. D., Gregory, K. E. & Ford, J. J. 1989. Management of yearling bulls in a feedlot. Journal of Animal Science 67: 858-864. Madsen, E. B. 1987. Tail tip inflammation in young fattening bulls on slatted floors. Teoksessa: Schlichting, M. C. & Smidt, D. (toim.). Welfare aspects of housing systems for veal calves and fattening bulls. s. 131-138. Madsen, E. B., Thysen, I., Ingvartsen, K. L. & Østergaard, V. 1987. Ungtyres sundhed og produktion ved forskellig belægning i spaltegulvsbokse. Be- retn. nr. 628, Statens Husdyrbrugsforsøg, Foulum. s. 209-218. Miller, K. & Wood-Gush, D. G. M. 1991. Some effects of housing on the so- cial behaviour of dairy cows. Animal Production 53: 271-278. MMMA 3.6.2002/6/EEO/2002. Maa- ja metsätalousministeriön asetus nauto- jen pidolle asetettavista eläinsuojeluvaatimuksista annetun Maa- ja metsä- talousministeriön päätöksen muuttaminen. Annettu Helsingissä 3.6.2002. Päivitetty: 6/2002. Viitattu: 3.5.2003. Saatavissa internetistä: http://www.mmm.fi/el/laki/F/f20m1fi.pdf MMMA 7.6.1996/396. Eläinsuojeluasetus. Annettu Helsingissä 7.6.1996. Suomen säädöskokoelma 396/1996: 1019-1028. MMMp 23.5.1997/14/EEO/1997. Maa- ja metsätalousministeriön päätös F20 Nautojen pidolle asetettavat eläinsuojeluvaatimukset. Annettu Helsingissä 23.5.1997. Päivitetty: 6/1997. Viitattu: 3.5.2004. Saatavissa internetistä: http://www.mmm.fi/el/laki/F/f20.html Mogensen, L., Nielsen, L. H., Hindhede, J., Sørensen, J. T. & Krohn, C. C. 1997. Effect of space allowance in deep bedding systems on resting be- haviour, production, and health of dairy heifers. Acta Agriculturae Scandi- navica, Section A, Animal Science 47: 178-186. Morrison, S. R., Lofgreen, G. P. & Prokop, M. 1981. Effect of floor space allotment and animal group size on beef cattle performance. Transactions of the ASAE 24(2): 450-451. Mossberg, I. 1992. Environmental influences on growing bulls in two housing systems. Institutionen for Husdjurens och Vard, rapport 217. Upsala: Swedish University of Agricultural Sciences. 119 s. 52 Mossberg, I., Lindell, L., Johnsson, S., Törnquist, M. & Engstrand, U. 1992. Two housing systems for intensively reared bulls slaughtered in two weight ranges. Acta Agriculturae Scandinavica, Section A, Animal Sci- ence 42: 167-176. Neumann, W., Scheibe, G. & Hennings, J. 1974. Ergebnisse über Wechsel- beziehungen zwischen Umwelt – Verhalten – Leistung in der industriemä- ßigen Jungrindermast. Tierzucht 28: 132-134. Nielsen, L. H., Mogensen, L., Krohn, C., Hindhede, J. & Sørensen, J. T. 1997. Resting and social behaviour of dairy heifers housed in slatted floor pens with different sized bedded lying areas. Applied Animal Behaviour Science 54: 307-316. O’Connell, J., Giller, P. S. & Meaney, W. 1989. A comparison of dairy cattle behavioural patterns at pasture and during confinement. Irish Journal of Agricultural Research 28: 65-72. Olofsson, J. 1999. Competition for total mixed diets fed for ad libitum intake using one or four cows per feeding station. Journal of Dairy Science 82: 69-79. Phillips, C. J. C. 1993: Cattle behaviour. United Kingdom: Farming press. 212 s. Plyaschenko, S. I. & Yakovlev, L. A. 1987. Optional group size in fattening of bulls. Zhivotnovodstvo 8: 49-50. Reinhardt, V. & Reinhardt, A. 1981. Cohesive relationships in a cattle herd (Bos indicus). Behaviour 77: 121-151. Rosengren, H., Katainen, A. & Heinola, T. 2000. Tuotantoeläinten tarttuvat taudit ja tuotantoympäristön rakenteelliset ja toiminnalliset ratkaisut. Koti- eläinhygienian julkaisuja 23. Helsinki: Helsingin yliopisto, Eläinlääketie- teellinen tiedekunta, Kliinisen eläinlääketieteen laitos. 81 s. Ruis-Heutinck, L. F. M., Smits, M. C. J., Smits, A. C. & Heeres, J. J. 2000. Effects of floor type and floor area on behaviour and carpal joint lesions in beef bulls. Teoksessa: Blokhuis, H. J., Ekkel, E. D., Wechsler, B. (toim.). Improving health and welfare in animal production. Proceedings of ses- sions of the EAAP commission on animal management and health, the Hague, the Netherlands, 21-24 August 2000. Wageningen, Netherlands: Wageningen Pers. s. 29-36. Sambraus, H. H. 1973. Ausweichdistanz und soziale Rangordnung bei Rin- dern. Tierarztliche-Praxis 1: 301-305. Sato, S., Sugiyama, M., Tsuboi, Y., Yasue, T. & Suyama, T. 2002. Daily home ranges and distances between those were stable in cattle. Teok- sessa: Koene, P. (toim.). Proceedings of the 36th International Congress 53 of the ISAE the Netherlands, August 6-10.2002. Wageningen, Nether- lands: Paul Koene for the Organising Committee of the 36th ISAE con- gress. Posteri 61. Sato, S., Yasue, K. & Mitamura, T. 1998. Subgrouping and homerange of cattle in agroforest without fencing in Northern Japan. Teoksessa: Veis- sier, I. & Boissy, A. (toim.). Proceedings of the 32nd Congress of the Inter- national Society for Applied Ethology, Clermont-Ferrand, France, 21-25 July 1998. Clermont-Ferrand, France: institut National de la Recherche Agronimique. s. 212. Schlichting, M. von, Smidt, D. & Müller, C. 1990. Aspekte zur tiergerechten Aufstallung von Mastkälbern in Gruppen. Tierärztl. Umschau 45: 785-791. Smith, R. E., Hanke, H. E., Lindor, L. K., Goodrich, R.. D., Meiske, J. C., Thonney, M., Crawford, D., Hasbargen, P. R., Bates, D. W. & Ryan, D. M. 1981. A comparison of five housing systems for feedlot cattle. Paper No. 81-4057. St. Joseph: American Society of Agricultural Engineers. 11 s. Takeda, K., Sato, S. & Sugawara, K. 2000. The number of farm mates influ- ences social and maintenance behaviours of Japanese Black cows in a communal pasture. Applied Animal Behaviour Science 67: 181-192. Tennessen, T., Price, M. A. & Berg, R. T. 1985. The social interactions of young bulls and steers after re-grouping. Applied Animal Behaviour Sci- ence 14: 37-47. Wiepkema, P. R., Broom, D. M., Duncan, I. J. H. & van Putten, G. 1983. Ab- normal behaviours in farm animals. A report of the Commission of the European Communities. 16 s. Wierenga, H. K. 1983. The influence of the space for walking and lying in a cubicle system on the behaviour of dairy cattle. Teoksessa: Baxter, S. H., Baxter, M. R. & MacCormack, J. A. D. (toim.). Farm animal housing and welfare. Seminar in the CEC Programme of Coordination of Research on Animal Welfare, Aberdeen, Scotland, July 28-30, 1982. Hague: Martinus Nijhoff. s. 171-180. Wierenga, H. K. 1987. Behavioural problems in fattening bulls. Teoksessa: Schlichting, M. C. & Smidt, D. (toim.). Welfare aspects of housing systems for veal calves and fattening bulls. s. 105-122. Winckler, C. 2000. Effects of feeding and manger space allowance on feed- ing behaviour and agonistic interactions in dairy cattle. Teoksessa: Ramos, A., Pinheiro Machado Filho, L. C. & Hötzel, M. J. (toim.). Pro- ceedings of the 34th International Congress of the ISAE, Florianapólis, Brazil. s. 214. 54 Erilaisten karsina- ja käytäväratkaisujen ja niissä käytettävien materiaalien vaikutus kasvavien lihanautojen tuotantoon ja hyvinvointiin Leena Tuomisto 1), Arto Huuskonen 1), Leena Ahola 2), Jaakko Mononen 2), Risto Kauppinen 3) ja Paula Martiskainen 1, 2) 1) MTT (Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus), Pohjois-Pohjanmaan tutkimusasema, Tutkimusasemantie 15, 92400 Ruukki. leena.tuomisto@mtt.fi, arto.huuskonen@mtt.fi 2) Kuopion yliopisto, Soveltavan biotekniikan instituutti, PL 1627, 70211 Kuopio. leena.ahola@uku.fi, jaakko.mononen@uku.fi, pmartisk@hytti.uku.fi 3) Savonia-ammattikorkeakoulu, Maaseutuala, Kotikyläntie 254, 74100 Iisalmi, risto.kauppinen@savonia-amk.fi Tiivistelmä Eläinten kasvun ja hyvinvoinnin turvaamiseksi lihanautojen elinympäristö tulisi suunnitella mahdollisimman hyvin lajin tarpeita vastaavaksi. Tässä kirjallisuuskatsauksessa selvitettiin erilaisten käytävä- ja karsinaratkaisujen sekä niissä käytettävien materiaalien vaikutusta kasvavien lihanautojen tuo- tantoon ja hyvinvointiin. Tutkimusten mukaan karsinan pohjamateriaalilla ei näyttäisi olevan suurta vaikutusta lihanautojen tuotantoon. Rakolattialla on kuitenkin havaittu monia negatiivisia vaikutuksia lihanautojen käyttäytymi- seen ja terveyteen. Rakolattialla lihanaudoilla on selviä vaikeuksia asettua makuulle ja nousta ylös lajityypillisesti. Lisäksi liukas rakolattia voi aiheuttaa liukastumisia ja vaikeuttaa turkin hoitoon ja sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyviä toimintoja. Lihanaudoilla esiintyy rakolattialla enemmän jalkavaivo- ja ja tallautumisen seurauksena syntyneitä häntävaurioita kuin kiinteällä poh- jalla. Preferenssikokeissa naudat ovat osoittaneet makaavansa mieluiten pehmeällä alustalla. Pehmeällä alustalla sorkat kuitenkin kuluvat vähemmän kuin kovalla alustalla. Käyttäytymisen, terveyden ja preferenssikokeiden perusteella lihanautojen hyvinvointia voidaan parantaa tarjoamalla niille pehmeäpintainen makuualue kuivittamalla osa pohjasta tai päällystämällä osa rakolattian betonipalkeista kumikerroksella tai kumimattosuikaleilla. Osan karsinan pohjasta tulisi olla kovapintaista, jotta sorkat saisivat kulutusta. Kiinteäpohjaisessa karsinassa lattian puhdistuksesta ja kuivikkeiden lisäyk- sestä on tärkeää huolehtia, jotta eläimet pysyisivät puhtaana ja jotta lattialle kerääntyvä liete ei vaurioittaisi sorkkia. Lihanautojen siirrossa käytettävien käytävien tulisi olla kiinteäseinäisiä ja pitäväpohjaisia, jotta siirto tapahtuisi turvallisesti ja mahdollisimman stressittömästi. Avainsanat: kotieläintuotanto, naudanlihantuotanto, naudat, lihakarja, tuo- tantoympäristö, käyttäytyminen, hyvinvointi, karsinat, lattiat, pohjat, materi- aalit, käytävät 55 Johdanto Kasvavien lihanautojen yleisin elinympäristö on ryhmäkarsina. Tuotannon mielekkyyden ja kannattavuuden vuoksi tuotantoympäristön on turvattava siinä elävän lihanaudan hyvinvointi. Karsinarakenteiden osalta tämä voidaan parhaiten saavuttaa suunnittelemalla rakenteet mahdollisimman hyvin li- hanautojen fysiologisia ja käyttäytymiseen liittyviä tarpeita vastaaviksi. Epä- edullisissa kasvatusoloissa lihanaudan hyvinvointi heikkenee, mikä voi ilme- tä fysiologisena stressinä, epänormaalina käyttäytymisenä sekä tuotannon ja terveyden heikkenemisenä. Kasvatuksen aikana lihanautoja joudutaan siirtämään esimerkiksi karsinasta toiseen tai hoitotoimenpiteitä ja kuljetusta varten. Siirrossa käytettävät käytä- vät tulisi suunnitella siten, että eläinten siirto voidaan tehdä mahdollisimman sujuvasti, turvallisesti ja vähän stressiä aiheuttaen. Erilaiset karsina- ja käytäväratkaisut voidaan toteuttaa muuntelemalla karsi- noiden ja käytävien muotoa ja kokoa sekä pohjan ja seinien materiaalia jne. Tässä kirjallisuuskatsauksessa löydettiin hyvin vähän tutkimustietoa karsinan muodon ja seinämateriaalien vaikutuksesta lihanautoihin. Tämän vuoksi kar- sinoiden osalta keskitytään lähinnä niissä käytettäviin pohjamateriaaleihin. Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli selvittää erilaisten käytävä- ja kar- sinaratkaisujen sekä niissä käytettävien materiaalien vaikutusta kasvavien lihanautojen tuotantoon ja hyvinvointiin. Tiedonhankinta Tiedonhaussa käytettiin sekä ulkomaisia että kotimaisia tietokantoja (CAB Abstracts, Agris, Agricola, PubMed ja eVIIKKI). Lisäksi jo löydettyjen ar- tikkelien lähdeluetteloita hyödynnettiin tietoa etsittäessä. Tiedonhaussa löytyi vain vähän kotimaista tutkimustietoa erilaisten karsina- ja käytäväratkaisujen vaikutuksesta lihanautojen tuotantoon ja hyvinvointiin, minkä vuoksi aihetta käsitellään lähinnä ulkomaisen kirjallisuuden ja tutkimusten pohjalta. Lihanautojen karsinaratkaisut sekä niissä käytettävät pohjamateriaalit Suomen eläinsuojelulain mukaan kaikkien eläinten, mukaan lukien naudan, pitopaikan on oltava riittävän tilava, suojaava, valoisa, puhdas ja turvallinen sekä muutoinkin tarkoituksenmukainen ottaen huomioon kunkin eläinlajin tarpeet (VpL 4.4.1996/247). Eläinsuojeluasetuksessa määrätään, että eläin- suojan lattia ei saa olla liukas ja se on voitava pitää helposti kuivana 56 (MMMA 7.6.1996/396). Lisäksi eläinsuojan seinien ja lattian on oltava ra- kenteiltaan ja materiaaleiltaan siellä pidettäville eläimille sopivia. Yksityis- kohtaisempien vaatimusten mukaan nautojen pitoon käytettävien eläinsuojien ja karsinoiden sisäpintojen on oltava helposti puhtaana pidettäviä ja tarvitta- essa desinfioitavissa (MMMp 23.5.1997/14/EEO/1997). Pintakäsittelyyn ei saa käyttää puunsuoja-aineita, maaleja tai muita aineita siten, että ne voivat aiheuttaa naudalle myrkytyksen. Eläinsuojan lattian on oltava sellainen, että nestemäiset eritteet poistuvat asianmukaisesti tai imeytyvät hyvin kuivikkei- siin. Tarvittaessa nautojen makuualue on kuivitettava. Rakolattian, ritilälatti- an tai muun rei’itetyn lattian on oltava sellainen, että nautojen sorkat eivät tartu kiinni tai muutoin vahingoitu. Nautojen turvallisuuden vuoksi karsinoiden seinien tulee olla tarpeeksi kor- keita, jotta eläimet eivät yritä hypätä niiden yli (Aho 2002). Lisäksi seinät tulee kiinnittää joko niin alas, että makaavan eläimen jalka ei mahdu seinän alareunan ali toisen karsinan puolelle tai niin ylös, että eläin saa helposti ve- dettyä jalkansa pois toisen karsinan puolelta. Tällöin vältytään jalkojen vau- rioitumiselta eläimen päättäessä nousta makuulta äkillisesti ylös. Suomessa lihanautoja kasvatetaan sekä eristetyissä, lämpimissä rakennuksis- sa että eristämättömissä eläinsuojissa. Lämpimissä kasvattamoissa karsinoi- den pohjamateriaalina käytetään yleensä betonipalkeista valmistettua rakolat- tiaa. Karsinoita erottavat seinät rakennetaan metalliputkista tai ne ovat kiin- teitä betoniseiniä. Rakolattian toimintaperiaatteena on, että naudat polkevat sonnan lattian betonipalkkien välissä olevien rakojen läpi alas säiliöön, josta lanta poistetaan lietteenä. Eläinsuojelusäädöksissä (Taulukko 1) on esitetty suosituksia rakolattian betonipalkkien ja niiden väliin jäävien rakojen levey- destä. Suositusten mukaan palkkien leveys ja rakojen leveys kasvavat naudan painon lisääntyessä ts. sorkan kasvaessa. Rakolattialle on kehitelty erilaisia kumipäällysteitä ja kumimattosuikaleita, jotka kiinnitetään palkkien päälle. Tämäntyyppiset ratkaisut mahdollistavat sonnan tallautumisen rakojen läpi, mutta samalla tarjoavat eläimelle pehmeämmän pohjan. Tässä kirjallisuuskat- sauksessa rakolattiasta puhuttaessa tarkoitetaan betonipalkeista valmistettua, päällystämätöntä rakolattiaa, ellei toisin mainita. Eristämättömiksi eläinsuojiksi lasketaan kylmäpihatot ja ympärivuotiset ul- kotarhat. Tämäntyyppiset kasvattamot ovat usein rakenteiltaan yksinkertai- sempia kuin lämpimät kasvattamot ja siten niiden rakennuskustannukset ovat pienemmät. Rakennusmateriaalina käytetään yleisesti puuta. Kylmäpihatossa osa pohjasta on kuivitettava (MMMA 3.6.2002/6/EEO/2002), jotta naudoilla on käytössään kuiva ja eristävä makuualusta. Myös ympärivuotisessa ulko- tarhakasvatuksessa eläimillä on oltava käytössään kuivitettu makuualue suo- jarakennuksen sisällä. Pihattokarsinan pohja voidaan jakaa takaosan kuivitet- tuun makuualueeseen ja etuosan betonipohjaiseen lantakäytävään/ruokinta- alueeseen. 57 Taulukko 1. Rakolattian palkkien leveyden ja niiden välisten rakojen ohjeelli- set leveydet (MMMp 23.5.1997/14/EEO/1997). Naudan ikä (kk) Palkin leveys (cm) Raon leveys (cm) alle 6 7,0 3,0 6-12 9,0 3,5 12-18 10,0 3,5 18-22 11,0 3,5 yli 22 12,5 4,0 Pihattokarsinan makuualue voi olla tasainen tai se voidaan perustaa makuu- alueen takaosasta lantakäytävään päin viettävälle pohjalle. Kaltevalla vino- pohjalla naudat polkevat liikehtiessään likaantunutta kuiviketta lantakäytäväl- le. Nuorille ja kevyille (alle 300 kg) naudoille suositellaan makuualueen suu- rempaa kaltevuutta (8-10 %) kuin painavammille eläimille ja lihakarjalle (4-6 %) (Holmström 2002). Alustan kaltevuutta voidaan lisätä makuualueen sy- ventyessä, mutta kaltevuus ei kuitenkaan saisi ylittää 10 prosenttia. Vino- kuivikepohjan etuna tasaiseen kuivikepohjaan verrattuna on vähäisempi kui- vikkeiden tarve. Kylmäpihatossa lattioiden puhdistus tapahtuu yleensä trakto- rin avulla. Lihanautoja voidaan eläinsuojelusäädösten suositusten mukaan pitää rakolat- tialla hieman korkeamassa eläintiheydessä kuin kiinteällä pohjalla (MMMp 23.5.1997/14/EEO/1997). Rakolattia pysyy puhtaana eläinten polkiessa lii- kehdinnällään lannan rakojen läpi, kun taas kiinteällä pohjalla lanta kerääntyy lattialle, josta se täytyy poistaa. Pikkuvasikat ovat vanhempia nautoja herkempiä lämpötilan vaihtelulle, ve- dolle ja kosteudelle, joten niiden ympäristöoloihin on kiinnitettävä erityistä huomiota. Vasikkakarsinat sijaitsevat yleensä lämpimissä rakennuksissa ja eläinsuojelusäädökset määräävät, että alle kaksiviikkoisella vasikalla on olta- va hyvin kuivitettu makuupaikka (MMMp 23.5.1997/14/EEO/1997). Kuivi- tusta kuitenkin suositellaan käytettäväksi ainakin 3-4 kuukauden ikään asti (Aho 2002). Vasikoiden karsinassa ruokinta-alue on usein kuivittamatonta betoni- tai rakolattiaa. Pohjamateriaalin vaikutus tuotantoon Karsinan pohjamateriaalin vaikutusta lihanautojen tuotantoon on tutkittu monissa tuotantokokeissa, joiden yhteydessä on usein tehty havaintoja myös eläinten käyttäytymisestä, terveydestä ja puhtaudesta. Jälkimmäisiä tutkimus- tuloksia käsitellään myöhemmin tässä katsauksessa. Taulukkoon 2 on koottu tietoja pohjamateriaalien vaikutusta selvittävien tutkimusten kasvatus- Ta ul uk ko 2 . K ar si na n po hj am at er ia al in v ai ku tu st a kä si tte le vi en tu tk im us te n ka sv at us ol os uh te et , e lä im et ja ru ok in ta . K ar si na n po hj am at er ia al i Ti la a (m ²/e lä in ) El äi m iä ka rs in as sa (e lä im iä ko ke es sa ) R ot u ja su ku - pu ol i R uo ki nt a (e lä in /v rk ) K ok ee n ke st o (v rk ) El op ai no al us sa (k g) El op ai no lopussa (k g) H ic ke y ym . (2 00 3) ra ko la tti a ol ki po hj a 4, 0 4, 0 5 (3 0) fr h är kä va pa as ti vä ki re hu a + 2 kg k a sä ilö re hu a 97 516 - - A nd er se n ym . (1 99 1) ra ko la tti a ol ki po hj a 1, 8 1, 8 6 (48) sonni va pa as ti vä ki re hu a ta i r aj oi te tu st i v äk ire hu a + va pa as ti sä ilö re hu a 308 80 80 454 448 G ot ta rd o ym . (2 00 3) ra ko la tti a ol ki po hj a 3, 0 3, 0 6 (4 8) si so nn i va pa as ti se os re hu a 25 0 321 321 613 616 H in dh ed e ym . (1 99 6) ra ko la tti a ra ko la tti a + ol ki po hj a 3, 0 1, 5 + 1, 5 6 (1 28 ) fr h ie ho va pa as ti ol ke a + ra jo ite - tu st i v äk ire hu a ja sä ilö re hu a 143-164 143-155 277-345 314-345 - - R ui s- H eu tin ck ym . ( 20 00 ) ra ko la tti a ra ko la tti a + ku m ip ää lly st ei se t pa lk it be to ni la tti a + ol ki po hj a 4, 2 1, 4 + 2, 8 1, 4 + 2, 8 8 (1 44 ) ris te yt ys so nn i va pa as ti se os re hu a (7 0 % sä ilö re hu a ja 3 0 % vä ki re hu a) - 21 7 65 1Q R 66 7R 64 5Q Lo w e ym . (2 00 1b ): ko e 1 Lo w e ym . (2 00 1b ): ko e 2 ra ko la tti a re i’i te tty k um im at to ol ki po hj a ra ko la tti a re i’i te tty k um im at to ku m im at to su ik al ee t ol ki po hj a 3, 0 3, 0 5, 3 3, 0 3, 0 3, 0 5, 3 5 (6 0) 5 (8 0) lih ar ot ui ne n ris te yt ys hä rk ä l ih ar ot ui ne n ris te yt ys hä rk ä va pa as ti sä ilö re hu a + 4 kg v äk ire hu a va pa as ti sä ilö re hu a + 4 kg v äk ire hu a 140 142 450 423 - - - - - - - 58 Ta ul uk ko 2 ja tk uu K ar si na n po hj am at er ia al i Ti la a (m ²/e lä in ) El äi m iä ka rs in as sa (e lä im iä ko ke es sa ) R ot u ja su ku - pu ol i R uo ki nt a (e lä in /v rk ) K ok ee n ke st o (v rk ) El op ai no al us sa (k g) El op ai no lopussa (k g) M os sb er g ym . (1 99 3) ra ko la tti a (L ) be to ni la tti a + ol ki po hj a (E ) 1, 5- 2, 3a 3, 6- 5, 8a 11 (1 62 ) ly ps yr ot ui ne n so nn i va pa as ti sä ilö re hu a + ra jo ite tu st i v äk ire hu a (n oi n 50 % e ne rg ia st a) 305 299 127 138 473 471 M os sb er g ym . (1 99 2) : k oe 1 M os sb er g ym . (1 99 2) : k oe 2 ra ko la tti a (L ) be to ni la tti a + ol ki po hj a (E ) ra ko la tti a (L ) be to ni la tti a + ol ki po hj a (E ) 1, 5 3, 6 1, 5- 2, 3a 3, 6- 5, 8a 11 (1 61 ) 11 (1 56 ) ly ps yr ot ui ne n so nn iv as ik ka ly ps yr ot ui ne n so nn i va pa as ti vä ki re hu a + 0, 5 kg o lk ea va pa as ti vä ki re hu a + 0, 5 kg o lk ea 89 95 243 248 112 104 121 116 221 216 427 424 H ic ke y ym . (2 00 2) ra ko la tti a (L ) ha ke b (E ) ha ke b (E ) ha ke b (E ) ha ke + se in äb (E ) ha ke + se in äb (E ) ha ke + se in äb (E ) 3, 0 6, 0 12 ,0 18 ,0 6, 0 12 ,0 18 ,0 6 (1 26 ) ris te yt ys hä rk ä va pa as ti sä ilö re hu a + 5 kg v äk ire hu a 151 474 - - - - - - - Ti la st ol lin en m er ki ts ev yy s: y hd en k ok ee n si sä llä e ri yl äi nd ek si t ( Q R ) t ar ko itt av at , e ttä k oe ry hm ät e ro av at ti la st ol lis es ti m er ki ts ev äs ti to is is ta an (p <0 ,0 5) . M er kk ie n se lit yk se t: a sonnit sii rrettiin tilavampiin ka rs in oi hi n ka hd es ti ko ke en a ik an a, b El äi m et k as va te tti in u lk oaitauksessa (Irlannissa), jo nk a po hj a ol i p ei te tty ha kk ee lla . S ei nä o li py st yt et ty a ita uk se n ko lm el le si vu lle su oj aa m aa n tu ul el ta . - ti et oa e i o le sa at av ill a, L e ris te tty , l äm m in k as va tta m o, E e ris tä m ät ön k as va tta m o. 59 Ta ul uk ko 3 . K ar si na n po hj am at er ia al in v ai ku tu st a kä si tte le vi en tu tk im us te n tu ot an to tu lo ks et . K ar si na n po hj am at er ia al i Ti la a (m ²/e lä in ) R eh un sy ön - ti (k g ka /v rk ) Pä iv äk as vu (k g/ vr k) N et to ka sv u (k g/ vr k) Li ha pa in o lopussa (k g) Te ur as - pr os en tti (% ) R eh un hy öt ys uh de (k g ka /k g pä iv äk as vu a) Li ha kk uu s (E U R O P- lu ok itu s) Rasvaisuus (E U R O P- lu ok itu s) H ic ke y ym . (2 00 3) ra ko la tti a ol ki po hj a 4, 0 4, 0 12 ,8 12 ,6 1, 17 1, 18 0, 80 0, 79 348 346 54 ,1 54 ,1 16 ,0 a 15 ,9 a 2, 1b 2, 1b 4, 1c 4, 2c A nd er se n ym . (1 99 1) ra ko la tti a ol ki po hj a 1, 8 1, 8 5, 76 5, 60 1, 21 4 1, 19 9 0, 65 0 0, 63 4 23 9, 7 23 4, 6 52 ,8 Q 52 ,4 R 8, 89 d 8, 96 d 5, 2 4, 8 3, 1 2, 8 G ot ta rd o ym . (2 00 3) ra ko la tti a ol ki po hj a 3, 0 3, 0 9, 01 8, 90 1, 16 1 1, 17 2 - - 352 35 5, 3 57 ,4 57 ,7 7, 79 7, 62 3, 96 b 3, 96 b 2, 39 c 2, 25 c H in dh ed e ym . (1 99 6) ra ko la tti a ra ko la tti a + ol ki po hj a 3, 0 1, 5 + 1, 5 5, 74 e 5, 68 e 0, 75 5 0, 75 4 - - - - - - 7, 56 f 7, 46 f - - - - R ui s- H eu tin ck ym . ( 20 00 ) ra ko la tti a ra ko la tti a + ku m ip ää l- ly st ei se t p al ki t be to ni la tti a + ol ki po hj a 4, 2 1, 4 + 2, 8 1, 4 + 2, 8 8, 57 8, 60 8, 37 1, 31 4Q R 1, 36 0R 1, 29 4Q - - - - - - - - - - - - - - - - - - Lo w e ym . (2 00 1b ): ko e 1 Lo w e ym . (2 00 1b ): ko e 2 ra ko la tti a re i’i te tty k um im at to ol ki po hj a ra ko la tti a re i’i te tty k um im at to ku m im at to su ik al ee t ol ki po hj a 3, 0 3, 0 5, 3 3, 0 3, 0 3, 0 5, 3 9, 2 9, 4 8, 9 8, 8 8, 8 9, 0 8, 9 1, 03 1, 11 1, 06 1, 10 1, 16 1, 16 1, 17 0, 67 0, 68 0, 66 0, 67 0, 70 0, 71 0, 72 - - - - - - - 55 ,6 54 ,7 54 ,8 54 ,8 54 ,6 54 ,9 54 ,9 - - - - - - - 2, 9b 3, 2b 2, 9b 3, 0b 3, 0b 3, 0b 3, 0b 3, 6c 3, 7c 3, 6c 3, 5c 3, 5c 3, 6c 3, 5c M os sb er g ym . (1 99 3) ra ko la tti a (L ) be to ni la tti a + ol ki po hj a (E ) 1, 5- 2, 3 3, 6- 5, 8 75 ,6 8g 75 ,7 8g 1, 13 2 1, 11 3 0, 58 8 0, 58 9 243 245 51 ,4 3Q 52 ,0 2R 12 8, 69 h 12 8, 74 h - - 9, 40 iQ 8, 25 iR 60 Ta ul uk ko 3 ja tk uu . K ar si na n po hj am at er ia al i Ti la a (m ²/e lä in ) R eh un sy ön - ti (k g ka /v rk ) Pä iv äk as vu (k g/ vr k) N et to ka sv u (k g/ vr k) Li ha pa in o lopussa (k g) Te ur as - pr os en tti (% ) R eh un hy öt ys uh de (k g ka /k g pä iv äk as vu a) Li ha kk uu s (E U R O P- lu ok itu s) Rasvaisuus (E U R O P- lu ok itu s) M os sb er g ym . (1 99 2) : k oe 1 M os sb er g ym . (1 99 2) : k oe 2 ra ko la tti a (L ) be to ni la tti a + ol ki po hj a (E ) ra ko la tti a (L ) be to ni la tti a + ol ki po hj a (E ) 1, 5 3, 6 1, 5- 2, 3 3, 6- 5, 8 52 ,1 g 53 ,3 g 74 ,9 g 75 ,3 g 1, 22 6 1, 20 2 1, 26 5 1, 24 1 0, 58 6 0, 60 0 0, 67 1 0, 66 2 108 108 233 222 49 ,0 Q 49 ,9 R 52 ,2 52 ,4 88 ,3 h 90 ,2 h 11 1, 9h 11 3, 3h - - - - 5, 8j 5, 3j 10 ,9 iQ 9, 5i R H ic ke y ym . (2 00 2) ra ko la tti a (L ) ha ke (E ) ha ke (E ) ha ke (E ) ha ke + se in ä ( E) ha ke + se in ä ( E) ha ke + se in ä ( E) 3, 0 6, 0 12 ,0 18 ,0 6, 0 12 ,0 18 ,0 9, 64 Q 9, 92 10 ,0 1 10 ,2 2 9, 85 10 ,0 8 10 ,0 6 0, 99 1Q 1, 16 5 1, 17 4 1, 21 6 1, 17 4 1, 13 6 1, 22 9 0, 61 6Q 0, 69 5 0, 70 0 0, 71 0 0, 65 6 0, 65 7 0, 73 4 - - - - - - - 54 ,0 53 ,9 53 ,8 53 ,6 52 ,9 53 ,3 53 ,8 51 ,3 k 57 ,7 k 57 ,7 k 57 ,3 k 54 ,3 k 53 ,3 k 60 ,7 k 2, 67 b 2, 89 b 2, 89 b 2, 72 b 2, 71 b 2, 89 b 2, 89 b 3, 85 c 3, 68 c 3, 59 c 3, 74 c 3, 56 c 3, 70 c 3, 66 c Ti la st ol lin en m er ki ts ev yy s: y hd en k ok ee n si sä llä e ri yl äi nd ek si t ( Q R ) t ar ko itt av at , e ttä k oe ry hm ät e ro av at ti la st ol lis es ti m er ki ts ev äs ti to is is ta an (p <0 ,0 5) . M er kk ie n se lit yk se t: a ko ko na is ku iv a- ai ne en sy ön ti/ ne tto ka sv u (k g/ kg ), b l ih ak ku ud en lu ok itu s 1- 5 (5 li ha kk ai n) , c ra sv ai su ud en lu ok itu s 1 -5 (5 ra sv ai si n ), d sk an - di na av is ta re hu yk si kk öä /n et to ka sv uk ilo , e sk an di na av is ta re hu yk si kk öä v uo ro ka ud es sa , f s ka nd in aa vi st a re hu yk si kk öä /p äi vä ka sv uk ilo , g m uu nt ok el po is ta e ne rg ia a (M J/ vr k) , h m uu nt ok el po is ta e ne rg ia a (M J/ ne tto ka sv uk ilo ), i r uh on ra sv ai su us (% ru ho n ta ka ne ljä nn es te n pa in os ta ), j r uh on ra sv ai su us (% ru ho pa in os ta ), k n et to - ka sv u (g )/k ui va -a in ee n sy ön ti (k g) , - ti et oa e i o le sa at av ill a, L e ris te tty , l äm m in k as va tta m o, E e ris tä m ät ön k as va tta m o. R R R 61 62 olosuhteista, käytetyistä eläimistä ja ruokinnasta. Taulukossa 3 on esitelty eläinten keskeisimmät tuotantotulokset. Tutkimustulosten perusteella pohja- materiaalin laadulla ei näyttäisi olevan suurta vaikutusta lihanautojen kas- vuun, rehunkulutukseen, rehuhyötysuhteeseen tai ruhon ja lihan laatuun, kun pohjamateriaalien vertailussa on käytetty samankokoisia karsinoita. Sen si- jaan pohjan pinta-alan vähäisyyteen lihanaudat reagoivat voimakkaasti. Ah- taassa karsinassa eläimet joutuvat olemaan korkeassa eläintiheydessä, mikä heikentää niiden kasvua (Ingvartsen & Andersen 1993). Hickey ym. (2003), Andersen ym. (1991) ja Gottardo ym. (2003) vertasivat lihanautojen tuotantoa rakolattia- ja olkipohjaisissa karsinoissa. Hickeyn ym. (2003) kokeessa karsinan (4,0 m²/eläin) pohjamateriaalilla ei ollut vaikutusta härkien (alkupaino noin 520 kg) kasvuun, rehunkulutukseen, rehuhyötysuh- teeseen tai ruhon laatuun. Andersenin ym. (1991) kokeessa karsinan (1,8 m²/eläin) pohjamateriaalilla ei ollut vaikutusta sonnien (alkupaino 80 kg) kasvuun, rehunkulutukseen, rehuhyötysuhteeseen tai ruhon ja lihan laatuun, mutta olkipohjalla kasvaneiden eläinten teurasprosentti oli hieman pienempi kuin rakolattialla kasvaneilla eläimillä. Myöskään Gottardon ym. (2003) ko- keessa karsinan (3 m²/eläin) pohjamateriaalilla ei ollut vaikutusta sonnien (alkupaino noin 320 kg) kasvuun, rehunkulutukseen, rehuhyötysuhteeseen tai ruhon ja lihan laatuun. Hindhede ym. (1996) vertasivat hiehojen (alkupaino noin 320 kg) kasvua kokonaan rakolattiapohjaisissa karsinoissa (3,0 m²/eläin) ja osittain kuivitetuissa rakolattiapohjaisissa karsinoissa (3,0 m²/eläin). Kar- sinan pohjamateriaalilla ei tässäkään tutkimuksessa ollut vaikutusta eläinten kasvuun, rehunkulutukseen tai rehuhyötysuhteeseen. Lihanautojen tuotantoa on tutkittu myös kumipäällysteisillä palkeilla. Ruis- Heutinckin ym. (2000) kokeessa sonneja (alkupaino noin 220 kg) kasvatettiin kolmessa erilaisessa karsinatyypissä (4,2 m²/eläin). Ensimmäisen karsinan pohja oli kokonaan rakolattiaa, toisen karsinan pohja oli rakolattiaa, jonka palkeista osa oli päällystetty kumilla makuualueeksi ja kolmannen karsinan pohja oli betonilattiaa, josta osa oli kuivitettu makuualueeksi. Pohjamateriaa- lilla ei ollut vaikutusta sonnien rehunkulutukseen, mutta eläimet kasvoivat paremmin ja olivat loppupainoltaan suurempia rakolattiapohjaisessa karsinas- sa, jonka palkeista osa oli kumipäällysteisiä kuin osittain olkipohjaisessa karsinassa. Rakolattialla kasvaneet sonnit eivät näiltä osin eronneet muista ryhmistä. Lowen ym. (2001b) kokeessa härkiä (alkupaino noin 440 kg) kas- vatettiin karsinoissa, joiden pohja oli rakolattiaa, rei’itetyllä kumimatolla päällystettyä rakolattiaa, kumimattosuikaleilla päällystettyä rakolattiaa tai olkipohjaa. Muissa karsinoissa eläintä kohden oli tilaa 3 m² paitsi olkipohjal- la enemmän, 5,3 m². Pohjamateriaalilla tai tilan määrällä ei ollut vaikutusta härkien kasvuun, rehunkulutukseen tai ruhon ja lihan laatuun. 63 Ruotsalaisissa tutkimuksissa Mossberg ym. (1992, 1993) vertasivat sonni- vasikoiden ja sonnien tuotantoa lämpimässä rakennuksessa rakolattiapohjai- sissa karsinoissa ja kylmäpihatossa tilavammissa, osittain kuivitetuissa beto- nipohjaisissa karsinoissa. Karsinatyypillä ei ollut vaikutusta vasikoiden kas- vuun, rehunkulutukseen, rehuhyötysuhteeseen tai ruhon rasvaisuuteen, mutta vasikoiden teurasprosentti oli suurempi olkipohjalla kuin rakolattialla (Moss- berg ym. 1992). Karsinatyypillä ei ollut vaikutusta sonnien kasvuun, rehun- kulutukseen tai rehuhyötysuhteeseen, mutta kylmäpihatossa sonnien ruhoihin kerääntyi vähemmän rasvaa kuin rakolattialla (Mossberg ym. 1992, 1993). Lisäksi toisessa kokeessa sonnien teurasprosentti oli suurempi kylmäpihatos- sa kuin rakolattialla (Mossberg ym. 1993). Kylmäpihaton sonnien vähäisem- män rasvoittumisen Mossberg ym. (1992, 1993) esittivät olevan seurausta kylmäpihaton karsinoiden alhaisemmasta eläintiheydestä ja pitävämmästä lattiamateriaalista (osittain kuivitettu betonipohja), minkä vuoksi eläimet mahdollisesti olivat aktiivisempia kuin rakolattialla. Liikunnan seurauksena pihaton sonnit kuluttivat enemmän energiaa ja niihin kerääntyi enemmän lihaskudosta ja vähemmän rasvakudosta kuin rakolattialla kasvaneilla eläi- millä. Hickey ym. (2002) vertasivat härkien (alkupaino noin 470 kg) tuotantoa ra- kolattiakarsinassa (3 m²/eläin) ja hakepohjaisissa ulkoaitauksissa (6, 12 tai 18 m²/eläin). Puoliin aitauksista oli rakennettu tuulelta suojaava seinä. Ulko- aitauksen eläintiheydellä tai suojaseinällä ei ollut vaikutusta härkien tuotan- toon. Sen sijaan verrattaessa kaikkia ulkoaitausryhmiä yhdessä rakolattiakar- sinoiden eläimiin havaittiin, että rakolattialla eläimet söivät vähemmän ja kasvoivat heikommin. Rehuhyötysuhteeseen, teurasprosenttiin tai ruhon li- hakkuuteen ja rasvaisuuteen kasvatusympäristöllä ei ollut vaikutusta. Rako- lattialla härät olivat suuremmassa eläintiheydessä, mikä osaltaan selittää nii- den heikompaa kasvua. Pohjamateriaalin vaikutus käyttäytymiseen Makuukäyttäytyminen Normaalisti nauta asettuu makuulle ja nousee ylös makuulta synnynnäisen liikesarjan mukaisesti. Ennen makuulle asettumista nauta kävelee hitaasti nuuskien maata (Schnitzer 1971, Lidforsin 1989 mukaan). Makuupaikan löydettyään eläin koukistaa etujalkansa, laskeutuu polviensa varaan ja lopuk- si laskee takaruumiinsa alas. Makuulta noustessaan nauta siirtää nopeasti päätään ylös- ja eteenpäin, kohottaa rintaansa, nojautuu etujalkojensa polvien varaan, nostaa takaruumiinsa ylös ja lopuksi kohottaa myös eturuumiinsa ylös suoristaen etujalkansa yksitellen. 64 Aina liikesarjojen suoritus ei kuitenkaan tapahdu normaalisti. Andreae ja Smidt (1982) ovat kuvailleet rakolattialle siirrettyjen nautojen makuulle aset- tumiseen ja ylösnousuun liittyviä vaikeuksia. Nauta saattaa toistuvasti nuus- kia maata aikomuksenaan asettua makuulle, mutta se ei kuitenkaan jatka lii- kesarjaa maan nuuskimista pidemmälle, jolloin liikesarja keskeytyy jo alussa. Liikesarjan keskeytys voi tapahtua myöhemminkin. Tällöin nauta etenee etujalan koukistamiseen asti, mutta sen jälkeen eläin keskeyttää liikesarjan ja palaa takaisin neljälle jalalle. Nauta saattaa myös muuttaa kokonaan tekniik- kaansa ja laskea ensin takapäänsä alas päätyen istuvaan asentoon ja vasta sitten laskea etupäänsä alas. Epänormaalisti ylös noustessaan nauta nousee ylös etupää edellä, ts. suoristaa ensin etujalkansa ja kohottaa eturuumiinsa ylös istuvaan asentoon ja vasta sitten ponnistaa takapäänsä ylös. Tutkimusten mukaan naudoilla on vaikeuksia makuulle asettumiseen ja ylös- nousuun liittyvien liikesarjojen suorittamisessa erityisesti rakolattialla. Son- neilla on havaittu rakolattialla enemmän keskeytyneitä makuulle asettumisen yrityksiä (Andreae & Smidt 1982, Lidfors 1992), makuulleasettumisia taka- pää edellä (Graf 1979, Andreae & Smidt 1982, Ruis-Heutinck ym. 2000) ja ylösnousuja etupää edellä (Graf 1979, Lidfors 1992, Ruis-Heutinck ym. 2000) kuin olkipohjalla. Sonnien on myös havaittu suorittavan liikesarjat useammin epänormaalisti tavallisella rakolattialla kuin kumipäällysteisillä palkeilla (Smits ym. 1994, Ruis-Heutinck ym. 2000). Ruis-Heutinckin ym. (2000) kokeessa rakolattialla sonnit (ikä 16,5 kk) suorit- tivat 72-87 % ylösnousuista ja 70-90 % makuulleasettumisista epänormaalis- ti. Päällystetyillä lattioilla (olkipohja, kumipäällysteiset palkit) vain 5-9 % ylösnousuista ja 1-7 % makuulleasettumisista suoritettiin epänormaalisti. Grafin (1979) kokeessa 8-14 kuukauden ikäisten sonnien epänormaalit lii- kesarjat lisääntyivät eläinten kasvaessa. Sonnit suorittivat 14 kuukauden iässä rakolattialla karsinan koosta riippuen 20-45 % ylösnousuista ja 10-55 % ma- kuulle asettumisista epänormaalisti. Olkipohjalla asentoa vaihdettiin lähes aina normaalilla tavalla. Vaikeuksia makuulle asettumisessa ja ylös nousussa esiintyy heti rakolattialle siirron jälkeen (Andreae & Smidt 1982), mutta myös kasvatuksen loppuvaiheessa (Smits ym. 1994, Ruis-Heutinck ym. 2000). Lisäksi epänormaalisti suoritettujen liikesarjojen määrän on havaittu kasvavan eläinten kasvaessa (Graf 1979, Ruis-Heutinck ym. 2000). Siten voidaan olettaa, että lihanaudat eivät näiden liikesarjojen osalta juurikaan sopeudu rakolattialle. Sonnien on havaittu asettuvan makuulle ja nousevan ylös harvemmin rakolat- tialla kuin olkipohjalla (Graf 1979, Lidfors 1992, Ruis-Heutinck ym. 2000). Ladewigin (1987) mukaan eläimet asettuvat makuulle olkipohjalla vuorokau- dessa 15-25 kertaa, mutta rakolattialla toiminto vähenee 6-12 kertaan. Myös Andersen ym. (1991) ja Jensen ym. (1995) havaitsivat nautojen makuujakso- jen vähentyvän rakolattialla verrattuna kokonaan tai osittain kuivitettuun karsinaan. Siten näyttäisi, että vaikeudet makuulle asettumisessa ja ylösnou- 65 sussa voivat johtaa asennon vaihtamisen välttelyyn. Asennon vaihtamisen harventuessa eläinten yksittäiset makuujaksot pidentyvät kestoltaan (Graf 1979). Rakolattian liukkaan ja kovan pinnan on esitetty olevan syynä nauto- jen vaikeuksiin liikesarjojen suorittamisessa (Graf 1979, Jensen ym. 1995). Joissakin tutkimuksissa lattiamateriaali on vaikuttanut myös lihanautojen kokonaismakuuaikaan. Ruis-Heutinckin ym. (2000) kokeessa rakolattialla kasvaneet sonnit makasivat enemmän kuin sonnit, joiden rakolattiapohjaisen karsinan palkeista osa oli päällystetty kumilla makuualueeksi. Andersenin ym. (1991) kokeessa rakolattialla kasvaneet sonnit makasivat enemmän kuin olkipohjalla kasvaneet sonnit. Gottardon ym. (2003) kokeessa sonnien ma- kuuaika väheni kasvatuksen loppua kohden ja voimakkaammin rakolattialla kuin olkipohjalla. Makuuajan vähentymisen arveltiin olevan seurausta karsi- nan muuttumisesta ahtaammaksi eläinten kasvaessa. Edellistä tutkimuksista poiketen Hickeyn ym. (2003) kokeessa härkien makuuajoissa ei havaittu eroa olkipohjaisessa tai rakolattiapohjaisessa karsinassa. Myös Lowen ym. (1999) kokeessa härät viettivät aikaansa makuulla yhtä paljon rakolattialla, rei’itetyllä kumimatolla ja olkipohjalla. Muu käyttäytyminen Erityisesti rakolattialla lihanautojen on havaittu liukastelevan tasapainoa vaa- tivien toimintojen yhteydessä, mikä näyttäisi johtuvan lattian liukkaasta pin- nasta. Mingin (1984, Wierengan 1987 mukaan) kokeessa sonnit liukastelivat rakolattialla useammin turkin hoidon, sosiaalisten toimintojen ja astumisyri- tysten yhteydessä kuin olkipohjalla. Smitsin ym. (1994) kokeessa sonnit liu- kastelivat useammin itseään nuollessaan tavallisella rakolattialla kuin kumi- päällysteisillä palkeilla. Samoin juottovasikoiden on havaittu liukastelevan useammin puisella rakolattialla kuin kumipäällysteisillä palkeilla (Smits & Wierenga 1991). Mahdollinen liukastumisvaara rakolattialla näyttäisi jopa vähentävän joidenkin toimintojen määrää. Ruis-Heutinckin ym. (2000) ko- keessa sonnit venyttelivät makuulta noustuaan useammin olkipohjalla kuin kumipäällysteisillä palkeilla tai rakolattialla. Lisäksi sonneilla on havaittu vähemmän astumisyrityksiä rakolattialla kuin olkipohjalla (Andersen ym. 1991) tai osittain päällystetyillä lattioilla (kumipäällysteiset palkit, olki) (Ruis-Heutinck ym. 2000). Tuotanto-oloissa lihanaudat voivat turhautua, jolloin niiden käyttäytymisessä voidaan havaita epänormaaleja piirteitä. Naudoilla esiintyviä epänormaaleja käyttäytymismuotoja ovat mm. stereotypiat (esim. kielenpyöritys), rakentei- siin nojailu sekä lisääntynyt aggressiivinen käyttäytyminen ja rakenteiden nuoleminen ja pureminen (Wiepkema 1983, Wierenga 1987, Broom & John- son 1993). Karsinan pohjamateriaalilla ei useimmissa kokeissa ole havaittu vaikutusta epänormaalien käyttäytymistoimintojen tai muun sosiaalisen käyt- täytymisen ja turkin hoidon määrään. Lowen ym. (1999) kokeessa härillä 66 esiintyi yhtä paljon kielenpyöritystä ja toiseen eläimeen kohdistuvaa puske- mista rakolattialla, rei’itetyllä kumimatolla ja olkipohjalla. Hickeyn ym. (2003) kokeessa härillä havaittiin yhtä paljon sosiaalista käyttäytymistä, ste- reotyyppistä käyttäytymistä ja itsensä nuolemista olkipohjalla ja rakolattialla. Larssonin ym. (1984, Drolian ym. 1990 mukaan) kokeessa eläimet nuolivat ja purivat karsinan rakenteita suunnilleen yhtä paljon rakolattia- ja olkipoh- jaisissa karsinoissa. Gottardo ym. (2003) havaitsivat sonneilla yhtä paljon turkin hoitoa, haiste- lua/nuolemista sekä toisiin eläimiin kohdistuvia aggressioita ja astumisyri- tyksiä rakolattialla ja olkipohjalla. Andersenin ym. (1991) kokeessa sonneilla (440 kg) esiintyi enemmän toisen eläimen nuolemista rakolattialla kuin olki- pohjalla, mutta aggressioita ja toiseen eläimeen nojailua havaittiin yhtä paljon molemmilla pohjamateriaaleilla. Lidforsin (1992) kokeessa sonnivasikoilla ja sonneilla esiintyi rakolattialla enemmän uudelleensuuntautunutta tutkiskelu- käyttäytymistä, aggressioita ja epänormaalia käyttäytymistä kuin tilavammis- sa, osittain kuivitetuissa kiinteäpohjaisissa karsinoissa. Osittain kuivitetuissa karsinoissa eläimillä havaittiin enemmän lattiaan kohdistuvaa tutkiskelukäyt- täytymistä ja sosiaalista kanssakäymistä. Tutkimuksen koeasetelmasta johtu- en ei kuitenkaan pystytä varmuudella sanomaan johtuivatko erot eläinten käyttäytymisessä karsinan pohjamateriaalista vai karsinatilan määrästä. Pohjamateriaalin vaikutus terveyteen Stressifysiologia ja immunologia Lisämunuaisen kuoresta erittyvät glukokortikoidit kuuluvat tutkituimpiin stressin vaikutuksesta erittyviin hormoneihin. Lihanautojen kortisolin eritystä mittaamalla on saatu viitteitä, että makuulle asettuminen aiheuttaisi enemmän stressiä rakolattialla kuin olkipohjalla (kts. Ladewig 2000, long-term inter- mittent stress). Ladewigin (1987) kokeessa eläimiltä otettiin verinäytteet tunti aamuruokinnan jälkeen eläinten vielä seistessä, heti makuulle asettumisen jälkeen ja vielä 10 ja 20 minuutin kuluttua tästä. Rakolattialla eläimillä ilmeni taipumus kohonneisiin kortisolitasoihin, etenkin 10 ja 20 minuutin kuluttua makuulle asettumisesta, verrattuna olkipohjan eläimiin. Myös Unselmin ym. (1982, Mossbergin 1992 mukaan) kokeessa sonneilla havaittiin rakolattialla korkeampi veren kortisolipitoisuus 10 minuutin kuluttua makuulle asettumi- sesta kuin olkipohjalla. Stressi voi heikentää eläimen immuunijärjestelmän toimintaa ja vaikuttaa valkosolujen määrään ja veren koostumukseen (Broom & Johnson 1993). Karsinan pohjamateriaalin ei kuitenkaan ole havaittu vaikuttavan lihanauto- jen immuunijärjestelmän toimintaan tai veren ominaisuuksiin. Hickeyn ym. (2003) tutkimuskohteena olivat rakolattia- tai olkipohjaisissa karsinoissa (4 67 m²/eläin) kasvaneet härät. Lattiamateriaalilla ei ollut vaikutusta härkien veren valkosolujen, punasolujen, verihiutaleiden, hemoglobiinin, haptoglobiinin tai fibrinogeenin pitoisuuksiin. Myöskään eläinten immuunireaktiossa vierasta antigeeniä kohtaan ei havaittu lattiamateriaalista johtuvia vaikutuksia. Toi- sessa kokeessaan Hickey ym. (2002) vertasivat härkien immuunitoimintaa rakolattiakarsinoissa (3,0 m²/eläin) ja hakepohjaisissa ulkoaitauksissa (6, 12 tai 18 m²/eläin). Kasvatusympäristöllä ei ollut vaikutusta härkien immuunire- aktioon vierasta antigeeniä kohtaan tai veren valkosolujen ja punasolujen pitoisuuksiin. Myöskään Gottardon ym. (2003) kokeessa karsinan (3,0 m²/eläin) pohjamateriaalilla (olkipohja tai rakolattia) ei ollut vaikutusta son- nien veren valkosolujen pitoisuuksiin, hematokriittiin tai veren proteiinien kokonaismäärään. Muu terveys Lihanautojen sairastumisesta seuraa taloudellisia menetyksiä tuotannon heik- kenemisen, eläinlääkärikulujen ja ennenaikaisten poistojen vuoksi. Lisäksi sairaus ja siihen liittyvä kipu luonnollisesti heikentävät eläimen hyvinvointia. Lihanautojen sairastavuus ja kuolleisuus näyttäisivät olevan suurempia rako- lattialla kuin olkipohjalla kasvaneilla eläimillä. Murphyn ym. (1987) mukaan irlantilaisilla tiloilla lihanautojen sairastuvuus oli suurempi rakolattialla (9,73 % eläimistä) kuin olkipohjalla (5,42 %) kasvaneilla eläimillä. ITEBin (1983, European Commission 2001 mukaan) selvityksessä sonnien kuolleisuuden ja ennenaikaisten menetysten määrän havaittiin olevan pienin olkipohjalla (1,95 % eläimistä), seuraavaksi pienin vinopohjalla (4,32 %) ja suurin rakolattialla (5,99 %). Sundrumin ja Rubelowskin (2001) mukaan saksalaisilla lihanautati- loilla eläimiä menetettiin kesken kasvatuskauden useammin rakolattialla (2,3 % eläimistä) kuin olkipohjaisissa kasvatusympäristöissä (1,2 %). Ontuminen on yksi yleisimmistä lihanautojen vaivoista. Nauta reagoi ontu- malla raajan kipuun, joka aiheutuu epämuodostumista tai vaurioista jalkojen luissa, nivelissä, sorkissa tai kudoksissa. Murphyn ym. (1987) selvityksen mukaan ontumista esiintyi irlantilaisilla tiloilla enemmän rakolattialla (4,75 % eläimistä) kuin olkipohjalla (2,43 %) kasvaneilla lihanaudoilla. Lisäksi rakolattialla suurempi osa ontumistapauksista oli vakavia. ITEBin (1983, European Commission 2001 mukaan) selvityksen mukaan liharotuisia sonne- ja hoidettiin jalkaongelmien vuoksi eniten vinopohjalla (36 % eläimistä), seuraavaksi eniten rakolattialla (26 %) ja vähiten olkipohjalla (14 %). Rakolattialla liikkuessaan naudat eivät pysty välttelemään rakoja ja astumaan vain palkkien päälle (Kirchner & Boxberger 1987). Sorkan ollessa vain osit- tain palkin päällä, sorkan kontaktipinta pienenee ja sorkkaan kohdistuva pai- ne kasvaa verrattuna kiinteään lattiaan. Lisääntynyt paine, samoin kuin ra- koihin liukastuminen vaurioittavat sorkkia (Kirchner & Boxberger 1987). Rakoihin liukastumisen riski kasvaa rakojen suurentuessa (Boxberger 1983, 68 ter Ween 1989 mukaan). Kirchner ja Boxberger (1987) ovat esittäneet, että lihanaudoilla palkkien välisen raon leveys saisi olla korkeintaan 20-25 mm. Haidnin (1987) mukaan raon leveys saisi lihanaudoilla olla korkeintaan 19 mm kasvatuksen alussa ja 28 mm kasvatuksen lopussa. Lihanaudoilla esiintyy monenlaisia sorkkavaivoja, joihin karsinan pohjamate- riaalilla on vaikutusta. Hindheden ym. (1996) kokeessa hiehoilla havaittiin rakolattialla enemmän kantasyöpymää kuin osittain kuivitetussa karsinassa. Andersenin ym. (1991) kokeessa sonneilla esiintyi enemmän sorkkamätää rakolattialla kuin olkipohjaisessa karsinassa. Toisaalta pehmeäpohjaisessa karsinassa sorkat eivät välttämättä kulu yhtä paljon kuin kasvavat. Monissa tutkimuksissa lihanautojen sorkat kasvoivat pidemmiksi osittain/kokonaan kuivitetuissa karsinoissa kuin kokonaan rakolattiapohjaisessa karsinassa (Att- rell & Lidfors 1989, Andersen ym. 1991, Hindhede ym. 1996, Lowe ym. 2000). Lisäksi kiinteäpohjaisissa karsinoissa likaiset, kosteat kuivikkeet ja lattialle kerääntyvä lanta voivat syövyttää sorkan sarveisainesta ja aiheuttaa bakteeritulehduksia. Lowen ym. (2000) kokeessa härillä esiintyi voimak- kaampaa kantasyöpymää olkipohjalla kuin rakolattialla tai kumimattosuika- leilla tai rei’itetyllä kumimatolla päällystetyllä rakolattialla. Mossbergin (1992) kokeessa sonneja hoidettiin useammin sorkkavälin ajotulehduksen vuoksi osittain kuivitetuissa, kiinteäpohjaisissa karsinoissa kuin rakolattialla. Eläimen nopean kasvun on esitetty altistavan nautojen niveliä ja kasvulevyjä vaurioille (Wierenga 1987, ter Wee ym. 1989, Dutra ym. 1999). Lisäksi näyt- täisi siltä, että kovalla rakolattialla kasvaneet eläimet kärsivät vakavammista kasvuhäiriöistä kuin muilla pohjamateriaaleilla kasvaneet eläimet. Dämmrich (1974, ter Ween 1989 mukaan) havaitsi vakavampia vaurioita sonnien nive- lissä rakolattialla kuin kiinteällä betonipohjalla tai olkipohjalla kasvaneilla eläimillä. Smits ym. (1994) löysivät sonnien (600 kg) etupolvien nivelistä enemmän vakavia vaurioita rakolattialla kuin kumipäällysteisillä palkeilla kasvaneilta eläimiltä. Myös juottovasikoilla on havaittu enemmän etupolvien nivelvaurioita rakolattialla kuin kumipäällysteisillä palkeilla (Smits & Wie- renga 1991). Dämmrich (1986, Wierengan 1987 mukaan) on esittänyt, että varovaisuus makuulle asettumisessa ja ylösnousussa voi johtaa nivelien vää- ränlaiseen kuormitukseen, mikä altistaa niveliä vaurioille. Samoin liikku- mismahdollisuuksien vähäisyys (Dämmrich 1979, Wierengan 1987 mukaan) sekä liukkaalla lattialla liukastuminen ja liukastumisen varominen (Dämm- rich 1986, Wierengan 1987 mukaan) voivat altistaa niveliä vaurioitumiselle. Ruis-Heutinckin ym. (2000) tutkivat kolmessa erilaisessa karsinassa kasva- neiden sonnien (noin 650 kg) etupolvia. Vakavia etupolven nivelvaurioita löytyi eniten (51 % eläimistä) rakolattialla, seuraavaksi eniten (36 %) betoni- pohjaisissa, osittain kuivitetuissa karsinoissa ja vähiten (27 %) rakolattialla, jonka palkeista osa oli kumipäällysteisiä. Kaikkiaan eriasteisia etupolven nivelvaurioita löytyi 75 prosentilla tutkitusta 134 sonnista. Ruis-Heutinck ym. (2000) arvelivat osittain kuivitetussa karsinassa mm. karsinan pohjan 69 korkeuserojen (kasvava kuivikekerros) lisäävän etupolviin kohdistuvaa pai- netta, mikä saattoi selittää polvivaurioiden korkeaa esiintyvyyttä kyseisessä karsinatyypissä. Dumelowin (1993) kokeessa sonnien (alkupaino noin 220 kg) jalkaterveyttä verrattiin kolmessa erilaisessa rakolattiapohjaisessa karsinassa kolmen kuu- kauden ajan. Yhden karsinan pohja oli kokonaan rakolattiaa, toisen karsinan pohjasta puolet oli korvattu kaltevalla kiinteällä betonilattialla ja kolmannen karsinan pohjasta ¾ oli kaltevaa kiinteää betonilattiaa ja vain ¼ rakolattiaa. Etupolvien ja kintereiden turvotusta sekä ihon ja ihonalaiskerroksen paksuun- tumista esiintyi eniten kokonaan rakolattiapohjaisessa karsinassa (noin 70 % jaloista), seuraavaksi eniten puoliksi betonipohjaisessa karsinassa (noin 40 %) ja vähiten ¾ betonipohjaisessa karsinassa (noin 20 %). Wierenga (1987) on esittänyt, että naudat voivat asettua makuulle ja nousta ylös epänormaalisti vähentääkseen etupolvivamman aiheuttamaa kipua liik- keen aikana. Ruis-Heutinck ym. (2000) eivät kuitenkaan havainneet yhteyttä etupolven nivelenvaurioiden ja epänormaalien liikesarjojen välillä. Sen sijaan makuualustan laatu osoittautui tärkeäksi liikkeiden suorittamiseen vaikutta- vaksi tekijäksi. Pehmeäpintaisemmalla makuualueella (olkipohja, kumipääl- lysteiset palkit) niin terve- kuin sairaspolvisetkin sonnit suorittivat liikesarjat lähes aina normaalisti, kun taas rakolattialla suurin osa liikesarjoista suoritet- tiin epänormaalisti riippumatta polvien kunnosta. Tämän perusteella Ruis- Heutinck ym. (2000) esittivät pehmeän makuualustan vähentävän liikesarjoi- hin liittyvää epämukavuutta ja toisaalta rakolattian lisäävän epämukavuutta ja aiheuttavan jopa kipua asennon vaihtamisen yhteydessä. Lihanaudoilla esiintyy häntävaurioita, jotka yleisimmin syntyvät makaavan eläimen hännän jäädessä toisen eläimen sorkan alle (Madsen 1987, Schrader ym. 2001). Makuuasennossa naudan häntä ojentuu poispäin vartalosta, jolloin hännän pää on melko suojaamaton muiden eläinten sorkkia vastaan (Eckert & Dirksen 1989, Schraderin ym. 2001 mukaan). Tallautunut häntä voi tulehtua ja tulehdus voi levitä muuallekin kehoon. Häntävaurioita esiintyy eniten rakolattialla kasvatetuilla eläimillä. Madsenin (1987) havaintojen mukaan vaurioita esiintyy useimmin sonneilla rakolat- tiapohjaisissa karsinoissa, harvemmin kytketyillä sonneilla, eikä milloinkaan hiehoilla vastaavissa kasvatusoloissa. Drolia ym. (1990) selvityksen mukaan lihanautoja hoidettiin tai teurastettiin häntävaurioiden vuoksi rakolattialla, mutta ei kiinteäpohjaisissa kasvatusympäristöissä. Schrader ym. (2001) löy- sivät märkiviä tai nekroottisia häntävaurioita rakolattialla kasvaneilta sonneil- ta, mutta eivät olkipohjalla kasvaneilta sonneilta. Lieviä ihomuutoksia havait- tiin myös olkipohjalla, mutta kuitenkin vähemmän kuin rakolattialla kasvate- tuilla sonneilla. Häntävaurioiden vähäisemmän esiintymisen olkipohjalla Schrader ym. (2001) päättelivät johtuvan olkipohjan pehmeästä pinnasta, 70 joka antaa periksi hännän jäädessä sorkan alle estäen vakavamman ruhjoutu- misen, päinvastoin kuin kova, joustamaton ja teräväreunainen rakolattia. Drolia ym. (1990) ovat arvelleet, että nauta voisi vaurioittaa omaa häntäänsä myös noustessaan ylös epänormaalisti etupää edellä. Liikkeen aikana häntä vaurioituisi jäädessään puristuksiin lattian ja sorkan väliin eläimen ponnista- essa istualtaan ylös. Tämä saattaisi osaltaan selittää rakolattian kiinteää poh- jaa suurempaa häntävaurioiden määrää, koska lihanautojen on havaittu suo- rittavan suuren osan ylösnousuistaan epänormaalisti nimenomaan rakolattial- la. Rakolattioiden lisäksi häntien vaurioille altistavat karsinan suuri eläintiheys (Madsen 1987, Drolia ym. 1990, Schrader ym. 2001) ja eläinten suuri koko (Schrader ym. 2001). Lisäksi tallautumisen seurauksena syntyvien häntien tulehduksien on havaittu lisääntyvän lämpimänä vuodenaikana (Madsen 1987). Myös karsinan muodon on esitetty voivan vaikuttaa häntävaurioiden syntyyn. Sonnien on havaittu suosivan makaamiseen karsinan takaosaa sekä rakolattiapohjaisessa, että syvemmässä, osittain kuivitetussa kiinteäpohjaises- sa karsinassa (Lidfors 1992). Jos karsina on muodoltaan syvä ja siinä erottuu selvä takaosan makuualue ja etuosan ruokailualue, lepäävät naudat voivat hakeutua suojaan aktiivisten eläinten jaloista. Toisaalta, jos eläimet joutuvat karsinan muodosta johtuen makaamaan lähellä ruokintapöytää, makaavien eläinten hännät ovat vaarassa jäädä ruokailemaan siirtyvien ja ruokailemasta pois tulevien eläinten sorkkien alle (Aho 2002). Pohja- ja pintamateriaalin vaikutus turkin puhtauteen ja vuodan laatuun Naudat ulostavat useimmin ruokailun yhteydessä sekä heti makuulta noustu- aan. Silti niillä ei ole elinympäristössään erityisiä ulostamis- ja virtsaamisalu- eita, joten eläinten turkit joutuvat karsinaolosuhteissa usein kosketuksiin lan- nan kanssa. Tällöin vaarana on lannan tarttuminen turkkiin ja jopa suuria ruumiinalueita peittävän lantapanssarin syntyminen. Lantapanssarin alla iho voi hautua ja tulehtua, mikä heikentää vuodan laatua (Ala-Risku 2000). Monissa tutkimuksissa lihanaudat ovat pysyneet puhtaampina olkipohjalla kuin rakolattialla (Andersen ym. 1991, Hickey ym. 2003, Lowe ym. 2001b). Näissä kokeissa olkea käytettiin päivittäin nautaa kohden noin 5-6 kg eläinten ollessa noin 450-600 kg painoisia. Lisäksi härät ovat olleet puhtaampia ku- mimattosuikaleilla kuin rei’itetyllä kumimatolla, mikä selittyy rei’itetyn ku- mimaton suuremmalla peittävyydellä (Lowe ym. 2001b). Edellisistä poiketen Gottardon ym. (2003) kokeessa sonnit (320-610 kg) olivat puhtaampia rako- lattialla kuin olkipohjaisissa karsinoissa. Olkipohjaiseen karsinaan lisättiin kuivikkeita kerran viikossa, mutta käytetyn kuivikkeen määrästä ei ole tietoa. Smitsin ja Wierengan (1991) kokeessa juottovasikat olivat puhtaampia pui- 71 sella rakolattialla kuin kumimattosuikaleilla päällystetyllä rakolattialla. Du- melowin (1993) kokeessa sonnit olivat sitä likaisempia mitä suurempi osa (0, 50 tai 75 %) rakolattiapohjaisen karsinan pohjasta oli korvattu kaltevalla, kiinteällä betonilattialla. Monet seikat vaikuttavat eläinten puhtauteen. Kiinteällä pohjalla karsinoiden rakenteellisten yksityiskohtien ja huolellisen hoidon merkitys korostuu. Eläinten säilyminen puhtaana edellyttää karsinan säännöllistä puhdistamista ja riittävää kuivitusta. Kiinteän pohjan riittämättömän puhdistuksen ja kui- vikkeen käytön lisäksi eläinsuojan heikon ilmastoinnin, korkean eläintihey- den, pitkän kasvatusajan ja väkirehupitoisen ruokinnan on havaittu lisäävän lihanautojen likaisuutta (Kirkland & Steen 2001). Lisäksi on tärkeää, että eläimillä on mahdollisuus maata puhtaalla alustalla säilyäkseen puhtaina (Scott & Kelly 1989). Huonolaatuista vuotaa ei voida käyttää nahkateollisuudessa, mikä aiheuttaa taloudellisia menetyksiä karjankasvattajalle (Mälkiä 2000). Varsinaista tut- kimustietoa naudan vuodan laatuun vaikuttavista kasvatusympäristön teki- jöistä ei juurikaan ole saatavilla, mutta yleisimmät vuotavaurioiden aiheutta- jat näyttäisivät olevan tiedossa. Lantapanssarista syntyvän hautuman lisäksi yleisiä vuodan laadun heikentäjiä ovat ulkoloiset ja ihosienet (Mälkiä 2000). Näistä vaikeimmin torjuttava on karvatuppipunkki, koska se asettuu huoko- seen ihokarvan juureen. Kuumuuden, ahtauden ja huonon hygienian on esi- tetty pahentavan punkkiongelmaa (Aaltonen 1995). Myös ympäristön ulok- keet, kuten karsinarakenteiden ja lastauskujien terävät kulmat ja törröttävät naulat, aiheuttavat vuotavaurioita eläimen raapaistessa itseään niihin (Mälkiä 2000). Eläinten siirtoon tulisi käyttää kiinteitä käytäviä, jotta eläimet eivät lastaustilanteessa naarmuttaisi itseään. Lisäksi tulisi välttää uudelleenryhmit- telyä ja ahtautta, koska sarvelliset eläimet saattavat vaurioittaa toistensa ihoa keskinäisissä välienselvittelyissään. Nautojen mieltymys eri pohjamateriaaleihin Nautojen mieltymyksiä karsinoiden erilaisille pohjamateriaaleille on tutkittu preferenssi- eli valintakokeiden avulla. Kokeessa eläimelle tarjotaan esimer- kiksi erilaisia lattiamateriaaleja tai erityyppisiä kuivikkeita, joista eläin voi käyttäytymisensä avulla osoittaa mieleisensä vaihtoehdon (Fraser & Matt- hews 1997). Oletuksena on, että eläin viettää aikaansa eniten mieluisimman vaihtoehdon kanssa ja vähiten epämieluisimman vaihtoehdon kanssa. Tämän perusteella voidaan olettaa, että eläimen hyvinvointi paranee, kun sille tarjo- taan elinympäristössään mahdollisuus mieluisimpaan vaihtoehtoon. Naudoille on tehty useita preferenssikokeita, jotka osoittavat nautojen ma- kaavan mieluummin pehmeällä kuin kovalla alustalla. Irpsin (1987) kokeessa hiehot makasivat mieluummin olkipohjalla kuin rakolattialla tai kumipintai- 72 sella rakolattialla. Herlin (1997) havaitsi lehmien makaavan eniten pehmeällä kumimatolla päällystetyissä makuuparsissa, seuraavaksi eniten kovalla ku- mimatolla päällystetyissä makuuparsissa ja vähiten betonipohjaisissa makuu- parsissa. Tuckerin ym. (2003) kokeessa suurin osa lehmistä makasi mie- luummin sahanpurulla kuivitetussa tai hiekkapohjaisessa makuuparressa kuin kumitäytteisellä patjalla päällystetyssä makuuparressa. Mannisen ym. (2002) kokeessa lehmät makasivat eristämättömässä pihatossa kesällä mieluummin olkipohjaisessa tai kumimattopohjaisessa makuuparressa kuin hiekkapohjai- sessa (hiekkakerroksen paksuus 2-3 mm) parressa, mutta talvella lehmät suo- sivat olkipohjaista makuupartta eniten. Stefanowskan ym. (2002) kokeessa juottovasikat makasivat mieluummin rakolattialla, joka oli tehty puisista palkeista kuin hieman pehmeäpintaisem- mista kumipäällysteisistä muovipalkeista. Palkkimateriaalien erilaisten läm- mönjohtamiskykyjen arveltiin vaikuttaneen vasikoiden mieltymyksiin. Lisäk- si havaittiin, että puisiin palkkeihin tarttui enemmän kuivaa ulostetta kuin muovipalkkeihin, minkä myös arveltiin voineen vaikuttaa vasikoiden miel- tymyksiin. Lowe ym. (2001a) tutkivat härkien mieltymyksiä erilaisiin pohjamateriaalei- hin. Pareittaisvertailut tehtiin rakolattian, rei’itetyllä kumimatolla peitetyn rakolattian, sahanpurulla kuivitetun kiinteän lattian ja oljella kuivitetun kiin- teän lattian välillä. Härät suosivat makaamiseen eri pohjamateriaaleja seuraa- vassa järjestyksessä mieluisimmasta alkaen: oljella kuivitettu lattia, sahanpu- rulla kuivitettu lattia, rei’itetyllä kumimatolla päällystetty rakolattia ja pelkkä rakolattia. Seisomisen suhteen härkien mieltymykset eivät olleet yhtä ehdot- tomia: kumimatto ja olkipohja olivat mieluisampia kuin rakolattia, ja olki- pohja oli mieluisampi kuin kumimatto. Kokeen lopuksi härät saivat valita rei’itetyllä kumimatolla päällystetyn rakolattian ja kumimattoliuskoilla pääl- lystetyn rakolattian välillä, mutta eivät suosineet kumpaakaan materiaalia enemmän kuin toista. Monien seikkojen on esitetty vaikuttavan nautojen mieltymyksiin eri pohja- materiaaleihin. Lowe ym. (2001a) päättelivät tärkeimmän valintaan vaikutta- van tekijän olevan alustan miellyttävyyden eläimen ollessa makuuasennossa. Kun alustan pinta on joustava, nauta välttyy makuuasennossa ulkoneviin luihin kohdistuvalta kivuliaalta paineelta (Irps 1983). Kylmissä olosuhteissa myös makuualustan eristävät ominaisuudet näyttäisivät vaikuttavan valintaan (Natzke ym. 1982). Lisäksi valintaan vaikuttaviksi tekijöiksi on esitetty alustan miellyttävyyttä seistessä sekä alustan pitävyyttä sorkan alla (Lowe ym. 2001a). Kuivitettu lattia tarjoaa naudalle pehmeän makuualustan lisäksi pitävän pohjan seisoa ja liikkua. Liukkaus näyttäisikin kovuuden ohella selittävän rakolattian epäsuo- siota, koska eläimillä on rakolattialla ilmeisiä vaikeuksia tasapainoa vaativis- sa toiminnoissa (turkin hoito, seksuaalinen käyttäytyminen, venyttely) sekä 73 makuulle asettumisessa ja ylösnousussa (Smits ym. 1994, Ruis-Heutinck ym. 2000). Lowe ym. (2001a) ovat esittäneet, että rakolattialle sijoitetut kumimatot ja kumimattosuikaleet voivat vähentää rakolattian raoista johtuvaa paineen epä- tasaista jakautumista sorkan eri osille. Siten paineen tasaisempi jakautuminen voi selittää kiinteän lattian ja kumimattoratkaisujen suosiota tavalliseen rako- lattiaan verrattuna. Olkipohjan suosioon voi joustavan pinnan lisäksi vaikut- taa sen antama mahdollisuus luonnolliseen ruuanhakukäyttäytymiseen. Erilaisten käytäväratkaisujen vaikutus tuo- tantoon, käyttäytymiseen ja terveyteen Lihanautakasvattamoihin on eläinten siirtoja varten rakennettu karsinoiden ja ulkoseinien väliin kapeita huoltokäytäviä (Lätti ym. 2004). Huoltokäytävien päissä olevat ovet mahdollistavat eläinten ajamisen suoraan teurasautoon. Lastausta varten sisätiloihin voidaan myös rakentaa tilapäisiä kujia joko kiin- teistä seinistä tai siirrettävistä metalliaitaelementeistä. Eläinsuojelusäädökset määräävät, että nautojen kulkukäytävien ja oviaukkojen on oltava sellaisia, että eläimet pääsevät esteettä liikkumaan ja että eläinten vahingoittumisen vaara on mahdollisimman vähäinen (MMMp 23.5.1997/14/EEO/1997). Uusi tilanne, kuten siirto tutusta karsinasta ja siihen mahdollisesti liittyvä käsittely aiheuttaa naudalle stressiä. Lisäksi voimakas käsittelijään kohdistu- va pelko heikentää eläimen tuotantoa (Hemsworth & Barnett 2000). Naudan luontaisen käyttäytymisen tunteminen ja sen hyödyntäminen siirron aikana vähentää eläimen kokemaa pelkoa ja stressiä, helpottaa eläimen käsittelyä ja parantaa sekä eläimen että käsittelijän turvallisuutta (Grandin 1989). Naudat muistavat epämiellyttävät ja pelottavat kokemukset. Käytävät kannattaakin suunnitella huolella, jotta siirto saataisiin tehtyä mahdollisimman miellyttä- vällä tavalla. Tällöin siirto tapahtuu helpommin myös tulevaisuudessa, koska eläimet eivät koe voimakasta vastenmielisyyttä tilannetta kohtaan jo etukä- teen. Grandin (1989, 1997) on tutkinut ja kehittänyt erilaisia käytävä- ja ajokuja- ratkaisuja, joissa naudat liikkuvat helposti ja jotka vähentävät siirtoon liitty- vää stressiä. Naudoilla on laajakulmainen näkökenttä, minkä vuoksi eläimet pystyvät näkemään hyvin myös sivuilleen (Grandin 1989). Liikkuvat esineet, ajoneuvot ja ihmiset voivat siirron aikana häiritä ja säikäyttää eläimiä. Nau- dan näkökenttää voidaan rajata käyttämällä kiinteitä seiniä, jotka myös vä- hentävät eläinten pakohaluja seinän läpi. Varsinkin arkoja ja tottumattomia nautoja siirrettäessä käytävien seinien tulisi olla kiinteitä. Nautojen on vaikea nähdä tarkasti maahan liikkuessaan pää ylhäällä. Tämän vuoksi eläimet jou- tuvat pysähtymään ja laskemaan päätään halutessaan tarkastella maassa ole- vaa outoa asiaa. Käytävällä lätäköt, varjot, kirkkaat kohdat, lattian pinnan 74 muutokset ja vieraat esineet saavat eläimet pysähtymään. Siten eläinten siir- ron aikana valaistuksen tulisi olla tasainen, lattian pinnassa ja seinissä ei saisi olla suuria materiaalin tai värin muutoksia ja käytävän tulisi olla vapaa sinne kuulumattomasta tavarasta. Käytävän lattian tulee olla pitävä, jotta eläimet eivät liukastuisi ja satuttaisi itseään (Grandin 1997). Jos käytävän lattia on betonipohjainen, siinä tulisi olla pitoa lisääviä uurteita. Siirtokäytävät kannattaa rakentaa niin kapeiksi, että naudat joutuvat kulke- maan peräkkäin (Grandin 1989). Käytettäessä kiinteitä ja suoria seiniä käytä- vän leveydeksi suositellaan 66-71 cm aikuisilla lehmillä ja 51 cm vasikoilla (Grandin 1997). Lihanaudoilla käytävän mitoitus täytyy sovittaa eläinten koon mukaan. Käytävä voidaan rakentaa myös V-muotoiseksi, jolloin aikui- sille lehmille käytävän leveydeksi suositellaan maanrajassa 41-45 cm ja 152 cm korkeudella 81 cm (Grandin 1997). Käytävän korkeudeksi riittää 152 cm lukuun ottamatta seebukarjaa ja villejä eläimiä, joilla korkeuden tulee olla 167-183 cm. Naudat liikkuvat helpoiten kevyesti kaarevilla käytävillä. Kaa- reva käytävä estää eläimiä näkemästä pitkälle eteensä, jolloin ne eivät ala pelätä käytävän päässä olevaa kohdetta ennen kuin ovat sen lähietäisyydellä. Lisäksi kaarevalla käytävällä pystytään hyödyntämään nautojen taipumusta kiertää kehää käsittelijän ympärillä. Yhteenveto ja johtopäätökset Karsinarakenteet ovat olennainen osa lihanaudan elinympäristöä ja siten niil- lä on suuri vaikutus lihanaudan hyvinvointiin. Karsina on suunniteltava siten, että eläimet kärsivät mahdollisimman vähän stressistä, pysyvät terveinä ja pystyvät mahdollisimman hyvin toteuttamaan lajityypillistä käyttäytymistään. Eläimen kannalta karsinan pohjamateriaalin tulee olla miellyttävän tuntuinen, kuiva, turvallinen eikä se saa olla liukas. Erilaisiin karsinamateriaaliratkaisuihin kohdistuva hyvinvointitutkimus on keskittynyt lähinnä karsinan pohjamateriaalin vaikutuksen selvittämiseen. Useimpien tuotantokokeiden perusteella karsinan pohjamateriaalilla ei ole suurta vaikutusta eläinten kasvuun, rehunkäyttöön, rehuhyötysuhteeseen tai ruhon ja lihan laatuun. Karsinan pohjamateriaalista riippumatta lihanautoja on kuitenkin ehdottoman tärkeää kasvattaa riittävän alhaisessa eläintiheydes- sä, koska liian korkea eläintiheys heikentää lihanautojen tuotantoa (Ingvart- sen & Andersen 1993, kts. tämän julkaisun s. 25 Ryhmäkoon ja eläintiheyden vaikutus kasvavien lihanautojen tuotantoon ja hyvinvointiin) Tutkimusten perusteella karsinan pohjamateriaalilla on suuri vaikutus li- hanautojen käyttäytymiseen. Eläimillä esiintyy enemmän käyttäytymison- gelmia rakolattialla kuin päällystetyillä lattioilla (olkipohja, kumipäällysteet), mikä johtuu rakolattian kovasta ja liukkaasta pinnasta. Erityisesti makuulle 75 asettuminen ja ylös nouseminen vaikeutuvat. Lisäksi rakolattialla eläimet liukastelevat ja voivat jopa alkaa vältellä tasapainoa vaativia toimintoja. Yleisesti lihanaudoilla näyttäisi olevan enemmän terveysongelmia rakolattial- la kuin muilla lattiamateriaaleilla. Häntävauriot, ontuminen ja polvinivelien kasvuhäiriöt vaivaavat lihanautoja useammin rakolattialla kuin olkipohjalla. Ontuminen ja kasvuhäiriöt näyttäisivät kuitenkin olevan ongelma myös vi- nolla pohjalla. Jalkaongelmien vähentämiseksi Euroopan komissio (European Commission 2001) suositteleekin vinopohjan kaltevuudeksi korkeintaan 10 prosenttia, mikä vastaa myös suomalaisia suosituksia. Pehmeällä alustalla sorkat eivät kulu yhtä paljon kuin kovemmalla alustalla ja voivat sen seura- uksena kasvaa pitkiksi. Kiinteällä lattialla ongelmia aiheuttaa lattialle kerään- tyvä liete, joka voi syövyttää sorkkaa ja aiheuttaa bakteeritulehduksen ihoon. Lattiamateriaalilla ei ole havaittu vaikutusta eläinten veren koostumukseen tai immuunireaktioihin. Preferenssikokeissa naudat ovat selvästi osoittaneet, että ne makaavat mie- luummin pehmeällä kuin kovalla alustalla. Tämä on ymmärrettävää, koska naudat ovat alun perin sopeutuneet makaamaan joustavalla alustalla luontai- sessa elinympäristössään, ruohotasangolla. Rakolattia on lihanautojen mieles- tä kaikkein epämiellyttävin pohjamateriaali, jota eläimet todennäköisesti karttavat sen liukkauden ja kovuuden vuoksi. Pehmeä alusta sen sijaan tarjo- aa sorkalle pitävämmän pohjan ja vartalon muotoja mukailevan pinnan eläi- men maatessa. Lihanautojen käyttäytymisen, terveyden ja eläinten omien mieltymysten pe- rusteella lihanautojen hyvinvointia voidaan parantaa tarjoamalla niille mah- dollisuus maata pehmeällä alustalla. Tämä voidaan toteuttaa kuivittamalla osa karsinasta makuualueeksi tai vaihtoehtoisesti päällystämällä osa rakolat- tiasta kumipäällysteellä tai kumimattosuikaleilla. Kiinteitä lattioita ja kuivik- keita käytettäessä lattian puhdistuksesta ja kuivikkeen lisäämisestä on huo- lehdittava, jotta eläinten sorkkaterveys ei heikkenisi lattialle kerääntyvän lannan vuoksi. Myös eläinten puhtauden vuoksi karsinan puhdistus on tärke- ää. Sorkkien kasvun hillitsemiseksi karsinaan tulisi sijoittaa myös kovapoh- jaisia alueita. Rakolattiaa käytettäessä rakojen leveys ei saisi ylittää Suomen eläinsuojelusäädöksissä esitettyjä suosituksia (Taulukko 1). Jalkaterveyden parantamiseksi rakojen leveys voisi olla suosituksiakin kapeampi. Myös Euroopan komissio (European Commission 2001) on antanut edellä esitetyn suuntaisia suosituksia laajan selvitystyönsä perusteella. Näiden suo- situsten mukaan rakolattioita ei tulisi käyttää ollenkaan lihanautojen kasva- tuksessa. Jos rakolattioita kuitenkin käytetään, palkkien suunnittelussa tulisi kiinnittää erityistä huomiota liukkauden vähentämiseen ja rakojen tulisi olla tarpeeksi kapeita, jotta jalkavaurioita ei syntyisi. Lisäksi eläimillä tulisi olla käytössään kiinteäpohjainen, kuivitettu makuualue, vaikkakin myös kumi- päällysteiset palkit saattaisivat riittää. 76 Tässä kirjallisuuskatsauksessa etsittiin tietoa myös karsinan muista ominai- suuksista, kuten seinämateriaaleista ja karsinan muodosta. Karsinan seinäma- teriaalien vaikutuksesta lihanautojen hyvinvointiin ei löytynyt varsinaista tutkimustietoa. Mahdollisesti seiniä on tutkittu vähän, koska on ajateltu, että seinämateriaalilla ei ole kovin suurta merkitystä lihanautojen hyvinvoinnille, kun seinät on rakennettu turvallisiksi ja tarpeeksi kestäviksi. Kuitenkin sei- nämateriaalien lisätutkimukset voisivat olla tarpeellisia. Myös karsinoiden muotoa on tutkittu vähän. Käytännön kokemus on kuitenkin osoittanut, että nautojen kannalta edullinen vaihtoehto on syvä karsina, jossa makuualue ja ruokailualue erottuvat selkeästi omiksi alueikseen. Siten myös karsinan muo- to voisi kaivata lisätutkimuksia. Nautojen siirtoon sopivia käytäväratkaisuja on tutkittu paljon. Hyvin suunni- telluilla käytävillä pystytään vähentämään eläimen kokemaa pelkoa ja stres- siä, jolloin siirto tapahtuu sujuvammin ja turvallisemmin. Käytävien tulisi olla kiinteäseinäisiä, kaarevia ja pitäväpohjaisia eikä seinissä ja lattioissa saisi olla suuria materiaalin muutoksia. Tasainen valaistus helpottaa eläinten liik- kumista. Lisäksi täytyy huomioida, että hoitajan käyttäytymisellä ja eläinten- käsittelytaidoilla on hyvin suuri vaikutus eläimiin käsittelytilanteessa (Gran- din 1989). Parhaaseen tulokseen päästään rauhallisella ja eläimen oman luon- taisen käyttäytymisen hyödyntävällä käsittelyllä. Kirjallisuus Aaltonen, R. 1995. Vuotakauppa kärsii punkkituhoista. Lihatalous 6: 16-17. Aho, P. 2002. Lähiympäristön vaikutus vasikoiden ja lihanautojen hyvinvoin- tiin. Teoksessa: Yliaho, M. & Teräväinen, H. (toim.). Nauta- ja sikatilan olosuhdeopas. Tieto tuottamaan 97. Maaseutukeskusten liiton julkaisuja nro 979. Keuruu: ProAgria Maaseutukeskusten liitto. s. 15-19. Ala-Risku, V. 2000. Nautojen lantaisuus jokatalvinen ongelma. Sarvi & Saparo 2: 8. Andersen, H. R., Krohn, C. C., Foldager, J., Munksgaard, L. & Klastrup, S. 1991. Influence of housing and feeding on behaviour, feed intake, growth and carcass and meat quality. Beretning fra Statens Husdyrbrugsforsøg. No. 700. Denmark, Foulum: Statens Husdyrbrugsforsøg. 39 s. Andreae, U. & Smidt, D. 1982. Behavioural alterations in young cattle on slatted floors. Hohenheimer Arbeiten 121: 51-61. Attrell, B. & Lidfors, L. 1989. Rörelsemönster och ledförändringar hos ungtju- rar. Fakta, Veterinärmedicin, Sveriges lantbruksuniversitet, nro. 12. Upp- sala: Sveriges lantbruksuniversitet. 4 s. 77 Boxberger, J. 1983. Wichtige Verhaltensparameter von Kühen als Grundlage zur Verbesserung der Stalleinrichtung. Habilitation, Weihenstephan. Broom, D. M. & Johnson, K. G. 1993. Stress and Animal Welfare. Lontoo: Chapman & Hall. 211 s. ISBN 0-412-39580-0. Drolia, H., Luescher, U. A. & Meek, A. H. 1990. Tail-tip necrosis in Ontario feedlot cattle: two case-control studies. Preventive Veterinary Medicine 9: 195-205. Dumelow, J. 1993. Unbedded self cleaning sloped floors as alternatives to fully slatted floors for beef cattle housing. Teoksessa: Collins, E. & Boon, C. (toim.). Livestock environment IV. Proceedings of a conference held in Coventry, UK, 6-9 July 1993. St. Joseph: American Society of Agricultural Engineers. s. 209-216. Dutra, F., Carlsten, J. & Ekman, S. 1999. Hind limb skeletal lesions in 12- month-old bulls of beef breeds. Journal of Veterinary Medicine. Series A 46: 489-508. Dämmrich, K. 1974. Adaptationskrankheiten des Bewegungsapparates bei Masttieren. Fortschritte der Veterinärmedizin 20: 69-80. Dämmrich, K. 1979. Befunde am passiven Bewegungsapparat von auf Rost- bzw. Spaltenboden gehaltenen Jungrindern. Landbauforschung Völken- rode Sonderheft 48: 166-170. Dämmrich, K. 1986. The reaction of the legs (bone; joints) to loading and the consequences for lameness. Contr. to Seminar on “The influence of the design of housing systems for cattle on lameness and on behaviour“, Brussels, June 3 and 4. Eckert, B. & Dirksen, G. 1989. Neue Beobachtungen über Vorkommen und Entstehung der Schwanzspitzenentzündung beim Rind. Praktischer Tier- arzt 70: 57-59. European Commission. 2001. The welfare of cattle kept for beef production. Scientific Committee on Animal Health and Animal Welfare. Viitattu: 1.4.2004. Saatavissa internetistä: http://europa.eu.int/comm/food/fs/sc/scah/out54_en.pdf Fraser, D. & Matthews, L. R. 1997. Preference and motivation testing. Teok- sessa: Appleby, M. C. & Hughes, B. O. (toim.). Animal Welfare. Oxon: CAB International. s. 159-173. Gottardo, F., Ricci, R., Fregolent, G., Ravarotto, L. & Cozzi, G. 2003. Welfare and meat quality of beef cattle housed on two types of floors with the same space allowance. Italian Journal of Animal Science 2: 243-253. 78 Graf, B. 1979. Spaltenbodenhaltung bei Mastochsen. Landbaufororschung Völkenrode, Sonderheft 48: 73-88. Grandin, T. 1989. Behavioural principles of livestock handling. Professional Animal Scientist, December 1989: 1-11. Päivitetty: 2002 Viitattu: 15.5.2004 Saatavissa internetistä: http://lamar.colostate.edu/~grandin/references/new.corral.html Grandin, T. 1997. The design and construction of facilities for handling cattle. Livestock Production Science 49: 103-119. Haidn, B. 1987. Ermittlung von Massen der Klauensohle bei Mastbullen zur Gestaltung tiergerechter Schlitzweiten von Spalteboden. KTBL-Schrift 319: 107-119. Hemsworth, P. H. & Barnett, J. L. 2000. Human-animal interactions and ani- mal stress. Teoksessa: Moberg, G. P. & Mench, J. A. (toim.). The biology of animal stress. Wallingford: CABI Publishing. s. 309-335. Herlin, A. H. 1997. Comparison of lying area surfaces for dairy cows by pref- erence, hygiene and lying down behaviour. Swedish Journal of Agricul- tural Research 27: 189-196. Hickey, M. C., French, P. & Grant, J. 2002. Out-wintering pads for finishing beef cattle: animal production and welfare. Animal Science 75: 447-458. Hickey, M. C., Earley, B. & Fisher, A. D. 2003. The effect of floor type and space allowance on welfare indicators of finishing steers. Irish Journal of Agricultural and Food Research 42: 89-100. Hindhede, J., Sørensen, J. T., Jensen, M. B. & Krohn C. C. 1996. Effect of space allowance, access to bedding, and flock size in slatted floor sys- tems on the production and health of dairy heifers. Acta Agriculturae Scandinavica, Section A, Animal Science 46: 46-53. Holmström, M-H. 2002. Pihatot. Teoksessa: Yliaho, M. & Teräväinen, H. (toim.). Nauta- ja sikatilan olosuhdeopas. Tieto tuottamaan 97. Maaseutu- keskusten liiton julkaisuja nro 979. Keuruu: ProAgria Maaseutukeskusten liitto. s. 29-50. Ingvartsen, K. L. & Andersen, H. R. 1993. Space allowance and type of hous- ing for growing cattle. A review of performance and possible relation to neuroendocrine function. Acta Agriculturae Scandinavica, Section A, Ani- mal Science 43: 65-80. Irps, H. 1983. Results of research projects into flooring preferences of cattle. Teoksessa: Baxter, S. H., Baxter, M. R. & MacCormack, J. A. D. (toim.). Farm animal housing and welfare. Seminar in the CEC Programme of Coordination of Research on Animal Welfare, Aberdeen, Scotland, July 28-30, 1982. Netherlands, The Hague: Martinus Nijhoff. s. 200-215. 79 Irps, H. 1987. The influence of the floor on the behaviour and lameness of beef bulls. Teoksessa: Wierenga, H. K. (toim.). Cattle housing systems, lameness and behaviour. s. 73-86. ITEB. 1983. Le taurillon. Paris: I.T.E.B. 230 s. Jensen, M. B., Krohn, C. C., Hindhede, J. & Sørensen, J. T. 1995. Resting behaviour of heifers housed in pens with slatted floor, the effect of space allowance and access to a bedded lying area. Teoksessa: Rutter, S. M., Rushen, J., Randle, H. D., Eddison, J. C. (toim.). Proceedings of the 29th International Congress of the International Society for Applied Ethology, Exeter, UK, 3-5 August 1995. Potters Bar, UK: Universities Federation for Animal Welfare. s. 183-184. Kirchner, M. & Boxberger, J. 1987. Loading of the claws and the conse- quences for the design of slatted floor. Teoksessa: Wierenga, H. K. & Pe- terse, D. J. (toim.). Cattle housing systems, lameness and behaviour. Proceedings of a seminar on the influence of the design of housing sys- tems for cattle on lameness and on behaviour, Brussels, Belgium, 3-4 June 1986. Dordrecht, Netherlands: Martinus Nijhoff. s. 37-44. Kirkland, R. M. & Steen, R. W. J. 2001. Studies on the effects of housing system on the behaviour, welfare and performance of beef cattle and on factors affecting the cleanliness of housed cattle. Annual Report Agricul- tural Research Institute of Northern Ireland, 2000-2001. Hillsborough, UK: Agricultural Research Institute of Northern Ireland. s. 30-39. Ladewig, J. 1987. Physiological results of welfare research in fattening bulls. Teoksessa: Schlichting, M. C. & Smidt, D.J. (toim.). Welfare aspects of housing systems for veal calves and fattening bulls. Proceedings of an EC Seminar, Mariensee, German Federal Rebublic, 16-17 September 1986. Luxembourg: Commission of the European Communities. s. 123-129. Ladewig, J. 2000. Chronic intermittent stress: a model for the study of long- term stressors. Teoksessa: Moberg, G. B. & Mench, J. A. (toim.). The bi- ology of animal stress. Basic principles and implications for animal wel- fare. Oxon, UK: CABI Publishing. s. 159-169. Larsson, J. G., Konggaard, S. P., Madsen, E. B. & Nielsen, K. 1984: Haletråd hos ungtyre. II. Adfærd i relation til belægningsgrad og staldtype. Med- delelse, Statens Husdyrbrugsforsog. nro. 559, Copenhagen, Denmark: National Institute of Animal Science. 4 s. Lidfors, L. 1989. The use of getting up and lying down movements in the evaluation of cattle environments. Veterinary Research Communications 13: 307-324. Lidfors, L. 1992: Behaviour of bull calves in two different housing systems: Deep litter in an uninsulated building versus slatted floor in an insulated 80 building. Report –Institutionen för husdjurshygien. No. 30. Skara: Sveriges Lantbruksuniversitet. 108 s. Lowe, D. E., Steen, R. W. J. & Beattie, V. E. 2000. An assessment of lame- ness in finishing beef cattle accommodated on different floor types over the winter months. Proceedings of the 26th meeting of Irish Grassland and Animal Production Association. s. 151-152. Lowe, D. E., Steen, R. W. J. & Beattie, V. E. 2001a. Preferences of housed finishing beef cattle for different floor types. Animal Welfare 10: 395-404. Lowe, D. E., Steen, R. W. J., Beattie, V. E. & Moss, B. W. 1999. The effect of housing system on the behaviour, welfare and performance of beef cattle. Proceedings of the British Society of Animal Science. s. 53. Lowe, D. E., Steen, R. W. J., Beattie, V. E. & Moss, B. W. 2001b. The effects of floor type systems on the performance, cleanliness, carcass composi- tion and meat quality of housed finishing beef cattle. Livestock Production Science 69: 33-42. Lätti, M., Karttunen, J., Valros, A., Hänninen, L., Ruoho, O. & Waren, L. 2004. Nautaeläinten siirrot tuotantotiloissa –työturvallisuus ja toiminnalli- suus. Työtehoseuran maataloustiedote 566. Iisalmi: Työtehoseura. 12 s. Madsen, E. B. 1987. Tail tip inflammation in young fattening bulls on slatted floors. Teoksessa: Schlichting, M. C. & Smidt, D. (toim.). Welfare aspects of housing systems for veal calves and fattening bulls. Proceedings of an EC Seminar, Mariensee, German Federal Rebublic, 16-17 September 1986. Luxembourg: Commission of the European Communities. s. 131- 138. Manninen, E., de Passillé, A. M., Rushen, J., Norring, M. & Saloniemi, H. 2002. Preferences of dairy cows kept in unheated buildings for different kind of cubicle flooring. Applied Animal Behaviour Science 75: 281-292. Ming, J. 1984. Untersuchungen über die eignung von Loch- und Spalteboden (Betonflächenroste) in der Rindviehmast. Diplomarbeit, ETH, Zürich, Swit- zerland. MMMA 7.6.1996/396. Eläinsuojeluasetus. Annettu Helsingissä 7.6.1996. Suomen säädöskokoelma 396/1996: 1019-1028. MMMA 3.6.2002/6/EEO/2002. Maa- ja metsätalousministeriön asetus nauto- jen pidolle asetettavista eläinsuojeluvaatimuksista annetun maa- ja metsä- talousministeriön päätöksen muuttaminen. Annettu Helsingissä 3.6.2002. Päivitetty: 6/2002. Viitattu: 3.5.2003. Saatavissa internetistä: http://www.mmm.fi/el/laki/F/f20m1fi.pdf MMMp 23.5.1997/14/EEO/1997. Maa- ja metsätalousministeriön päätös F20 Nautojen pidolle asetettavat eläinsuojeluvaatimukset. Annettu Helsingissä 81 23.5.1997. Päivitetty: 6/1997. Viitattu: 3.5.2004. Saatavissa internetistä: http://www.mmm.fi/el/laki/F/f20.html Mossberg, I. 1992. Environmental influences on growing bulls in two housing systems. Rapport -Institutionen for husdjurens utfodring och vard. No. 217. Uppsala, Sweden: Swedish University of Agricultural Sciences. 119 s. Mossberg, I., Lindell, L., Johnsson, S. & Tornquist, M. 1993. Insulated and uninsulated housing systems for growing bulls fed grass silage ad libitum. Acta Agriculturae Scandinavica, Section A, Animal Science 43: 107-115. Mossberg, I., Lindell, L., Johnsson, S., Törnquist, M. & Engstrand, U. 1992. Two housing systems for intensively reared bulls slaughtered in two weight ranges. Acta Agriculturae Scandinavica, Section A, Animal Sci- ence 42: 167-176. Murphy, P. A., Hannan, J. & Monaghan, M. 1987. A survey of lameness in beef cattle housed on slats and on straw. Teoksessa: Wierenga, H. K. & Peterse, D. J. (toim). Cattle housing systems, lameness and behaviour. Proceedings of a seminar on the influence of the design of housing sys- tems for cattle on lameness and on behaviour, Brussels, Belgium, 3-4 June 1986. Dordrecht, Netherlands: Martin Nijhoff. s. 67-72. Mälkiä, P. 2000. Varo naarmuttamasta nahkaa! Vuota on kymmenesosa teuraan arvosta. KM Vet 1: 30-31. Natzke, R. P., Bray, D. R. & Everett, R. W. 1982. Cow preference for free stall surface material. Journal of Dairy Science 65: 146-153. Ruis-Heutinck, L. F. M., Smits, M. C. J., Smits, A. C. & Heeres, J. J. 2000. Effects of floor type and floor area on behaviour and carpal joint lesions in beef bulls. Teoksessa: Blokhuis, H. J., Ekkel, E. D., Wechsler, B. (toim.). Improving health and welfare in animal production. Proceedings of ses- sions of the EAAP commission on animal management and health, the Hague, the Netherlands, 21-24 August 2000. Wageningen, Netherlands: Wageningen Pers. s. 29-36. Scott, G. B. & Kelly, M. 1989. Cattle cleanliness in different housing systems. Farm Building Progress 95: 21-24. Schnitzer, U. 1971. Abliegen, Liegestellungen und Aufstehen beim Rind im Hinblick auf die Entwicklung von Stelleinrichtungen für Milchvieh. Kurato- rium für Technik und Bauwesen in der Landwirtschaft (KTBL), Bauschrift 10. 43 s. Schrader, L., Roth, H-R., Winterling, C., Brodmann, N., Langhans, W., Geyer, H. & Graf, B. 2001. The occurrence of tail tip alterations in fattening bulls kept under different husbandry conditions. Animal Welfare 10: 119-130. 82 Smits, A. C., Plomp, M., Goedegebuure, S. A. & Smits, M. C. J. 1994: Be- haviour and health of bulls on concrete and rubber topped slatted floors. 45th annual meeting of the European Association for Animal Production, Edinburgh, UK, 5-8 September, 1994. Conference proceedings. Penicuik UK: EAAP 1994 Secretariat. s. 205. Smits, A. C. & Wierenga, H. K. 1991. The influence of floor systems on be- haviour of veal calves. KTBL-Schrift 344: 140-149. Stefanowska, J., Swierstra, D., Smits, A. C., van den Berg, J. V. & Metz, J. H. M. 2002. Reaction of calves to two flooring materials offered simultane- ously in one pen. Acta Agriculturae Scandinavica, Section A, Animal Sci- ence 52: 57-64. Sundrum, A. & Rubelowski, I. 2001. The meaningfulness of design criteria in relation to the mortality of fattening bulls. Acta Agriculturae Scandinavica, Section A, Animal Science, Suppl. 30: 48-52. Tucker, C. B., Weary, D. M. & Fraser, D. 2003. Effects of three types of free- stall surfaces on preferences and stall usage by dairy cows. Journal of Dairy Science 86: 521-529. Unselm, J., Andreae, U. & Smidt, D. 1982. Biochemische Parameter im Rahmen tierschutz- und nutzungsbezogener Untersuchungen beim Rind. Fortschritte der Veterinärmedizin 35: 220-225. VpL 4.4.1996/247. Eläinsuojelulaki. Annettu Helsingissä 4.4.1996. Suomen Säädöskokoelma 247/1996: 721-733. Wee, E. ter, Wierenga, H. K., Smits, A. C. & Smits, M. C. J. 1989. Claw and leg disorders in cattle in relation to the design and construction of floors. Report Instituut voor Veeteeltkundig Onderzoek "Schoonoord", Nether- lands. No. B-345. 28 s. Wiepkema, P. R., Broom, D. M., Duncan, I. J. H. & van Putten, G. 1983. Ab- normal behaviours in farm animals. A report of the Commission of the European Communities. 16 s. Wierenga, H. K. 1987. Behavioural problems in fattening bulls. Teoksessa: Schlichting, M. C. & Smidt, D. (toim.). Welfare aspects of housing systems for veal calves and fattening bulls. Report EUR 10777 EN; EC Seminar held on 16 and 17 September 1986 in Mariensee. Luxembourg: Commis- sion of the European Communities. s. 105-122. 83 Valon vaikutus tuotantoon naudoilla Risto Kauppinen1), Christa Nylander1) , Suvi Pekkanen1) , Arto Huuskonen2) , Leena Tuomisto2), Paula Martiskainen2,3) ja Jaakko Mononen3) 1) Savonia - ammattikorkeakoulu, Maaseutuala, Kotikyläntie 254, 74100 Iisalmi, risto.kauppinen@savonia-amk.fi, suvi.pekkanen@savonia-amk.fi 2) MTT (Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus), Pohjois-Pohjanmaan tutkimusasema, Tutkimusasemantie 15, 92400 Ruukki, arto.huuskonen@mtt.fi, leena.tuomisto@mtt.fi 3) Kuopion yliopisto, Soveltavan biotekniikan instituutti, PL 1627, 70211 Kuopio, jaakko.mononen@uku.fi, pmartisk@hytti.uku.fi Tiivistelmä Tässä kirjallisuusselvityksessä tarkastellaan valon suoria ja välillisiä vaiku- tuksia naudan tuotostekijöihin ja hyvinvointiin. Valaistuksella on todettu olevan vaikutusta nautojen lisääntymiseen, kasvuun ja maitotuotokseen. Monet lypsylehmillä tehdyt tutkimukset osoittavat, että 16 – 18 tunnin valoi- sa aika vuorokaudessa nostaa maitotuotosta 5 – 16 % verrattuna tuotokseen lehmillä, joilla valoisan ajan pituus oli 13,5 tuntia tai vähemmän. Tuotoksen lisäys on useimmissa tutkimuksissa ollut yhteydessä syömiseen käytetyn ajan lisääntymiseen valoisan ajan pidentyessä. Tutkimustulokset päivän pituuden vaikutuksesta lihanautojen kasvuun ovat sen sijaan hieman ristiriitaisia. Päi- vän pituuden vaikutus näyttäisi olevan sukupuoleen sidonnainen. Hiehojen ja lehmävasikoiden kasvunopeuden on todettu parantuvan, kun vuorokautinen valoisa aika on pitkä. Keskimääräiset päivittäiset painon lisäykset ovat olleet 10 – 15 % suuremmat niillä hiehoilla, jotka ovat altistettuna talvella 16 tun- nin valojaksolle verrattuna niihin hiehoihin, joiden valojakson pituus päivästä on ollut 9 – 12 tuntia. Pitkä päivä on lisännyt rehun syöntiä sekä vähentänyt ruhon rasvaisuutta sukukypsillä hiehoilla ja härillä. Sonnien kasvuun päivän pituuden lisäämisellä ei ole ollut positiivista vaikutusta. Avainsanat: kotieläintuotanto, tuotantoympäristö, nauta, valo, naudanlih- antuotanto, lihakarja, hiehot, maidontuotanto, kasvu, hyvinvointi 84 Johdanto Nautakarjan ruokinnassa ja hoidossa pyritään parempaan toiminnallisuuteen ja kustannustehokkuuteen lisäämällä koneiden ja automaation käyttöä. Va- laistus on osa tuotantoyksiköiden toiminnallisuutta. Eläinsuojien hyvä valais- tus on tärkeä, jotta saavutetaan sellainen työympäristö, jossa työskentely on tehokasta, turvallista ja mukavaa ja joka täyttää eläinten hyvinvoinnille vält- tämättömän valon tarpeen. Suomessa on talvikuukausina lyhyt valojakso, joten lisävalaistus navetassa on tarpeellinen. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on selvittää valon suoria ja välillisiä vaikutuksia naudan kasvuun, maitotuotokseen ja hyvin- vointiin. Aluksi käsitellään kuitenkin valoa ja sen aistimista sekä valon hor- monaalisia vaikutuksia yleisemmin. Valo on lyhytaaltoista sähkömagneettista säteilyä, jonka silmä pystyy aisti- maan (Heikkinen ym. 2002). Valon oleellisia piirteitä eläimen kannalta ovat paitsi sen voimakkuus ja aallonpituus myös valaistusrytmi. Valo ja näköaisti Jotta eläin pystyy näkemään, valon täytyy läpäistä silmä ja muodostaa koh- teen kuva verkkokalvolle. Valo stimuloi kuvan muodostuksen kannalta tärke- ät silmän rakenneosat, tapit ja sauvat, jotka toimivat tiedon vastaanottajina (Frandson & Spurgeon 1992). Informaatio siirretään aivokuorelle, joka huo- lehtii näköaistimuksesta. Sauvat ovat herkempiä valolle kuin tapit, ja niitä on joka puolella verkkokalvoa. Sauvat ovat näön kannalta tärkeimpiä aistinsolu- ja valaistuksen ollessa heikkoa, kuten iltahämärässä ja pimeän aikaan. Tapit eivät ole niin herkkiä valolle kuin sauvat, ja ne ovat toiminnaltaan tärkeimpiä silloin, kun valaistus on voimakasta, esimerkiksi päivänvalossa. Valaistuksen voimakkuudesta eli pinta-alayksikköä kohden tulevasta valon- määrästä käytetään mittayksikköä luksi (lx) (Helakorpi & Ahoranta 1989). Eläinsuojien valaistuksen pitää täyttää työympäristön vaatimukset ja samalla se valon tarve, mikä on välttämätön eläinten hyvinvoinnille (Kevin 1998). Karjasuojien yleisvalaistuksen voimakkuudeksi suositellaan noin 100 lx (MMM 1993). Valo on Heinosen (1995) mukaan riittävä, kun valaistuksessa käytetään tehoa 4 – 6 wattia lattianeliömetrille. Näkyvää valoa on säteily, jonka aallonpituusalue on välillä 380 – 760 nm (Heikkinen ym. 2002). Eri aallonpituudet havaitaan erilaisina väreinä. Ihmis- silmä on päivänvalossa herkin valolle, jonka aallonpituus on noin 550 nm, ja se nähdään kelta-vihreänä. Hämärässä herkkyys siirtyy kohti lyhyempiä aal- lonpituuksia; sinistä ja violettia väriä. 85 Tapit ovat vastuussa värinäöstä niillä eläimillä, joilla on kyky aistia värejä (Frandson & Spurgeon 1992). Nautojen verkkokalvolla on tappeja (Arave ym. 1993), joten voidaan väittää, että nauta erottaa värejä. Thines ja Soffie (1977) tekivät tutkimuksen naudan värinäöstä friisiläishiehoilla. Tutkimuksen mukaan naudat pystyivät erottelemaan kaikista kokeessa käytetyistä väreistä punaisen, keltaisen, oranssin ja vihreän. Ainoastaan sininen ja purppura jäivät tunnistamatta. Myös keltainen ja oranssi menivät usein sekaisin keskenään. Hiehoilla tehdyssä tutkimuksessa (Soffie ym. 1980, Arave ym. 1993 mukaan) eläimet erottivat keltaisen (aallonpituus 574 nm), oranssin (589 nm), vihreän (507 nm), punaisen (636 nm) ja sinisen (466 nm). Purppuraa eläimet eivät erottaneet muista väreistä. Silmät pystyvät mukautumaan valon määrään (Frandson & Spurgeon 1992). Valoadaptaatio eli valoon tottuminen tapahtuu esimerkiksi silloin, kun eläin tuodaan navetasta kirkkaaseen auringonvaloon. Valo aiheuttaa kemiallisia muutoksia sauvoissa ja tapeissa, jolloin silmien herkkyys valolle vähenee. Hämäräadaptaatio tapahtuu esimerkiksi silloin, kun eläin siirretään hyvin valaistusta ympäristöstä hämärään paikkaan. Hämäräadaptaatio tapahtuu myös, kun iltahämärä laskeutuu, jolloin silmä mukautuu tunnistamaan vähäi- sen määrän valoa. Kahdenkymmenen minuutin kuluessa fotoreseptoreiden herkkyys voi nousta noin 5 000 -kertaiseksi ja 45 minuutin kuluessa 45 000 - kertaiseksi. Hämäräadaptaatio eli silmien hämärään tottuminen on hitaampaa kuin valoadaptaatio, sillä tapit mukautuvat nopeammin kuin sauvat. Sen si- jaan sauvojen herkkyys kasvaa nopeasti hämäräadaptaatiossa. Valoisan ajan vaihtelu ja hormonaaliset muutokset Melatoniini Melatoniini eli pimeähormoni syntyy käpylisäkkeessä (Laitinen & Valtonen 1986). Käpylisäke ei eritä melatoniinia ennen eläimen syntymää. Sikiöt saa- vat melatoniinirytmin emältään istukan kautta kulkevien hormonien avulla. Vasikan ensimmäisinä elinpäivinä tai -viikkoina melatoniinipitoisuudet ovat pieniä, eikä sillä ole vielä selvää vuorokautista rytmiä. Myöhemmin melato- niinisynteesin rytmitystä säätelee mekanismi, jota ympäristön valaistus ohjaa. Melatoniinin tuotanto tapahtuu jaksoissa ja vaihtelee vuorokaudenaikojen mukaan. Eritysjakson pituus on noin 24 tuntia. Jaksoa säätelee sisäinen tah- distin, joka toimii, vaikka eläimet sokaistaan tai niitä pidetään jatkuvasti pi- meässä. Sioilla tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että eläimillä oli selkeä vuo- rokausirytmi melatoniinin erityksessä (Heinonen ym. 2001). Eläin pystyy myös vertaamaan melatoniinin vuorokaudenaikaista vaihtelua aikaisempaan valohistoriaansa ja siten ajoittamaan esimerkiksi lisääntymisen oikeaan vuo- denaikaan (Laitinen & Valtonen 1986). 86 Valaistuksessa tapahtuvat muutokset vaikuttavat melatoniin eritykseen. Lä- hes kaikilla tutkituilla nisäkäslajeilla melatoniinin muodostus käynnistyy pimeän aikana ja estyy valon vaikutuksesta (Laitinen & Valtonen 1986). Ih- misillä melatoniinin runsas eritys pysähtyy välittömästi, mikäli ihminen altis- tetaan keskellä yötä valolle. Tehokkaimmin melatoniinin erityksen estää ly- hytaaltoinen 460 – 500 nm sinivihreä valo (Ruukki 2003). Hehkulamput lois- tavat tyypillisesti juuri tällaista valoa. Melatoniini vaikuttaa useiden hormonien, kuten prolaktiinin ja kasvuhormo- nin eritykseen ja sitä kautta lisääntymiseen, kasvuun ja maidon muodostuk- seen (Giustina & Veldhuis 1998, Dahl ym. 2000, Dahl 2001). Kanadalaisessa tutkimuksessa hiehoja altistettiin 16 tuntia 400 lx valaistuk- selle ja sen jälkeen 8 tuntia valon voimakkuuksille 0, 50, 100, 200 tai 400 lx (Lawson & Kennedy 2001). Kaikki valon voimakkuudet estivät melatoniin erittymisen ensimmäiset kaksi tuntia (8 tunnin periodissa). Tämän jälkeen plasman melatoniinipitoisuus nousi erityisesti alhaisissa valaistusolosuhteis- sa. Vain korkein luksimäärä (400 lx) ehkäisi melatoniinipitoisuuden plasmas- sa koko 8 tunnin periodin ajaksi. Ihmisillä melatoniinia voidaan käyttää mm. masennuksen hoidossa (Penttinen 1996). Melatoniini on myös antioksidantti (Weisbluth & Weisbluth 1992, Reiter ym. 1995, Väänänen 2002 mukaan). Pitkäaikainen melatoniinin käyttö fysiologisia annoksia suurempina määrinä voi kuitenkin olla haitallista (Lei- nonen 1999). Hiirillä tehdyissä kokeissa tämä ilmeni maitorauhasen kehitty- mättömyytenä tiineyden ja puberteetin aikana ja rotilla maksan ylimääräisenä rasittumisena (Sanchez-Barcelo 1990, Recio ym. 1994). Prolaktiini Aivolisäkkeen etulohkon erittämä prolaktiinihormoni osallistuu mm. maito- rauhasen kehityksen säätelyyn, maidonerityksen käynnistymiseen ja kasvun säätelyyn (Petitclerc ym. 1983). Prolaktiinin osuutta valojakson käynnistä- missä kasvunopeuden muutoksissa on tutkittu jonkin verran. Hiehoille teh- dyissä tutkimuksissa todettiin prolaktiinipitoisuuksien sekä matalan kasvu- hormonipitoisuuden olevan yhteydessä nopeisiin kasvunmuutoksiin. Kasva- tettaessa hiehoja olosuhteissa, joissa oli 16 tuntia valoisaa ja 8 tuntia pimeää, prolaktiinipitoisuudet nousivat, mutta kasvuhormonipitoisuuksissa ei tapah- tunut merkittävää muutosta. Kuitenkin nämä eläimet kasvoivat nopeammin kuin hiehot, joita altistettiin lyhyemmälle valojaksolle (8 tuntia valoa, 16 tuntia pimeää). Fysiologisessa vertailussa nopealla kasvulla oli yhteyttä kor- keisiin prolaktiinipitoisuuksiin. Tämä tarkoittaa sitä, että prolaktiinilla saattaa olla yhteys kasvunopeuden muutoksiin valojaksojen aikana. 87 Kasvutekijät ja immuunivaste Kasvuhormoni on aivolisäkkeen tuottama hormoni, joka vaikuttaa nimensä mukaisesti eläimen kasvuun (Matteri ym. 2000). Kasvuhormonin eräänä kohde-elimenä on maksa, joka tuottaa myös kudosten kasvuun ja kehitykseen vaikuttavaa insuliinin kaltaista kasvutekijää (insulin-like growth factor –I, IGF-I). Poroilla tehdyt tutkimukset osoittavat, että päivän pitenemiseen liittyvällä IGF-I pitoisuuden kohoamisella ja kasvulla on selvä yhteys (Suttie ym. 1991). IGF-I saattaa vaikuttaa maidonmuodostukseen ja eläimen kasvuun myös naudoilla. Päivän piteneminen lisää plasman IGF-I konsentraatiota, muttei kasvuhormonin konsentraatiota, lehmillä ja hiehoilla (Dahl ym. 2000). Vastaava tulos on saatu myös Holstein vasikoilla (Kendall ym. 2003). Sen sijaan Tucker ja Ringer (1982) eivät havainneet päivän pituudella olevan vaikutusta sikojen kasvuun, ja vaikutus voikin olla rajoittunut ainoastaan märehtijöihin. Nautojen tautien vastustuskyky saattaa kasvaa päivän pituuden kasvaessa (Phillips ym. 1998). Valon vaikutukset tuotantoon Valaistuksen on todettu vaikuttavan nautojen lisääntymiseen, liikkuvuuteen, terveydentilaan sekä tuotokseen (Rajala 1990a,b, Tirkkonen 1999, Myllys 1999, Vornanen 2001). Lisävalaistuksen on todettu myös lisäävän eläinten vuorokauden aikana tapahtuvien syöntijaksojen määrää (Myllys 1999) ja vaikuttavan siten välillisesti tuotokseen. Nuorien nautojen on todettu olevan herkempiä päivän pituuden vaihteluille kuin vanhempien eläinten (Philo & Reiter 1980, Väänänen 2002 mukaan). Sukukypsyys ja maitotuotos lypsylehmillä Lisävalaistus nopeuttaa hiehojen kasvua ja tehostaa maitorauhasen kehitty- mistä (Tucker & Ringer 1982, Zinn ym. 1989). Päivän piteneminen aikaistaa puberteettia (Peters ym. 1980, Hansen ym. 1983, Dahl ym. 2000 mukaan). Esipuberteetti-ikäisillä eläimillä proteiinien alentunut aineenvaihdunta vai- kuttaa kasvun lisääntymiseen (Zinn ym. 1986b, Dahl ym. 2000) ja myös re- hun hyötysuhde paranee (Peters ym. 1980, Petitclerc ym. 1983). Pitkän päi- vän olosuhteissa hiehot alkoivat näyttää sukukypsyyttä aikaisemmin kuin lyhyen päivän olosuhteissa (Phillips ym. 1997). Hiehot, joita kasvatettiin 16 tunnin päivittäisessä valaistuksessa, saavuttivat sukukypsyyden kuukautta aikaisemmin kuin hiehot, joilla oli 8 tunnin valoisa aika (Tucker & Ringer 1982). 88 Pitkän valojakson myönteiset vaikutukset lypsylehmien maidontuotantoon ovat myös selkeät. Niillä lypsylehmillä, joilla on ollut 16 – 18 tunnin valoisa aika vuorokaudessa, on maitotuotos ollut 5 – 16 prosenttia suurempi verrat- tuna niiden lehmien tuotokseen, joilla on ollut korkeintaan 13,5 tunnin valoi- sa aika vuorokaudessa (Peters 1994). USA:ssa ja Kanadassa tehdyt tutkimukset osoittavat (Tucker & Ringer 1982, Zinn ym. 1989), että navettaan kannattaa talven aikana järjestää pitkän päivän valaistus eli päivällä 16 – 18 tuntia valoa ja yöllä 6 - 8 tuntia pimeää. Tuotos lisääntyi tutkimusten mukaan keskimäärin 2,5 kg/vrk, mutta maidon koostu- muksessa ei havaittu eroja. Phillipsin ja Schofieldin (1989) tutkimuksessa, jossa lehmät saivat 8 tuntia luonnollista päivänvaloa, 10 tuntia keinovaloa ja 6 tuntia pimeää, huomattiin päivittäisen maitotuotoksen nousevan, rehunku- lutuksen kasvavan sekä elopainon hieman laskevan verrattuna kontrolliryh- män eläimiin (8 tuntia luonnollista valoa, 16 tuntia pimeää/hämärää). Elopai- non lasku ei kuitenkaan ollut merkittävä, eikä se vaikuttanut kuntoluokitus- pisteisiin. Saman tutkimuksen toisessa osiossa keinovalolla tai sen voimak- kuudella ei ollut merkittävää vaikutusta rehunkulutukseen, tuotokseen tai elopainon muutoksiin. Maidon rasvapitoisuus tosin kohosi. Suomessa on talvikuukausina lyhyt valojakso, joten lisävalaistusta navetassa pidetään tarpeellisena. Lypsykarjalle suositellaan Vornasen (2001) mukaan 14 – 16 tunnin valojaksoa vuorokaudessa, mikä on edellä esitettyjen tutki- mustulosten mukaan perusteltua. Kasvu ja ruhon laatu Tutkimustulokset päivän pituuden vaikutuksesta lihanautojen kasvuun ovat osin ristiriitaisia. Monissa tutkimuksissa päivän piteneminen (16 - 18 h valoa) on parantanut lihanautojen kasvua (Peters ym. 1980, Reynolds & Roche 1982, Tucker & Ringer 1982, Hansen ym. 1983, Petitclerc ym. 1983, Petit- clerc ym. 1984, Zinn ym. 1986a, Zinn ym. 1989, Dahl ym. 2000). Toisissa tutkimuksissa päivän pitenemisellä ei sen sijaan ole havaittu selvää vaikutus- ta eläinten kasvuun (Boren ym. 1965, Roche & Boland 1980, Hansen ym. 1983). Päivän keinotekoinen piteneminen näyttää nopeuttavan nimenomaan hiehojen kasvua (Petitclerc ym. 1983, Zinn ym. 1988), mutta on myös tutki- muksia (Newbold ym. 1991, Phillips ym. 1997), joissa vaikutusta niiden kas- vuun ei ole havaittu. Myös lehmävasikoiden kasvun on todettu nopeutuvan, kun vuorokautinen valoisa aika pitenee (Dahl 2001). Sen sijaan sonnien ja sonnivasikoiden kasvuun päivän keinotekoisella pidentämisellä ei ole ollut vaikutusta (Tucker & Ringer 1982, Zinn ym. 1989). Petitclercin ym. (1983) kokeessa keskimääräiset päivittäiset painon lisäykset olivat 10 – 15 % suuremmat hiehoilla, jotka altistettiin 16 tunnin valojaksolle verrattuna hiehoihin, joiden valojakson pituus päivästä oli 9 – 12 tuntia (Ku- 89 va 1). Kokeessa valaistuksen voimakkuus oli 100 – 300 lx silmien tasolta mitattuna. Forbesin (1982) mukaan yli 100 lx keinovalaistus saattaa riittää stimuloimaan kasvua. Päivän piteneminen keväällä luonnollisissa valaistusolosuhteissa saattaa kiih- dyttää myös sonnien kasvua Aharoni ym. (1997). Tammikuussa kasvatta- moon siirretyt sonnivasikat olivat keskimäärin 23 kiloa painavampia 350 päivän iässä kuin kesäkuussa kasvattamoon siirretyt vasikat. Samansuuntai- siin johtopäätöksiin on päädytty aikaisemmissakin tutkimuksissa (Mossberg & Jönsson 1996, Dahl ym. 2000). Myös vuorokautisen valon voimakkuuden muutoksen nopeus saattaa vaikuttaa kasvunopeuteen (Zinn ym. 1988). Hie- hoilla, joilla valojakson (16 tuntia valoa, 8 tuntia pimeää) muutokset tapah- tuivat jyrkästi, elopaino nousi enemmän kuin niillä hiehoilla, jotka olivat alttiina luonnolliselle päivänvalolle (<12 tuntia valoa) ja joiden muutokset ilta- ja aamuhämärään tapahtuivat luonnollisesti. Rehun syönti näyttäisi kasvavan lisävalon myötä. Hiehojen, härkien ja sonni- en päivittäinen kuiva-aineen syönti kasvoi päivän pituuden lisääntyessä (Ing- vartsen ym. 1992). Petersin ym. (1980) tutkimuksissa pitkän päivän (16 h valoisaa ja 8 h pimeää) olosuhteissa kasvatetut 3 – 5 kuukauden ikäiset Hol- stein - lehmävasikat lisäsivät 6,9 prosenttia päivittäistä kuiva-aineen syönti- ään verrattuna lyhyen päivän (alle 11,6 h valoisaa) valaistusolosuhteissa kas- vaneisiin eläimiin. Vuorokautisen valoisan ajan luonnollinen piteneminen keväällä lisäsi lihasonnien väkirehun syöntiä (Mossberg & Jönsson 1996). Säilörehun syönti sen sijaan oli korkeimmillaan elo-, syys- ja lokakuussa ja alimmillaan maalis-huhtikuussa. Säilörehun parempi laatu syyskuukausina selittänee lihasonnien syöntikäyttäytymistä enemmän kuin päivän pituuden muutos. Sukukypsien hiehojen päiväkasvu lisääntyi, ruhon rasvan määrä väheni ja valkuaispitoisuus oli suurempi pitkän päivän valaistusolosuhteissa (Tucker & Ringer 1982). Tuckerin ja Ringerin (1982) tutkimuksessa hiehojen kasvua seurattiin 16 viikon ajan 110 kg elopainosta 240 kg elopainoon. Hiehoilla, joita altistettiin 16 tunnin valojaksolle päivittäin, oli 10 – 15 prosenttia suu- rempi päiväkasvu kuin 9 -12 tuntia valoa saaneilla hiehoilla. Pidemmän päi- vän ryhmä söi enemmän ja lisäksi rehun hyötysuhde oli sillä parempi kuin vähemmän valoa saaneella ryhmällä. Kertynyt lisämassa ei ollut rasvaa, vaan ruhon proteiiniprosentti oli korkeampi 16 tunnin valojaksoryhmällä kuin vertailuryhmällä. 90 180 200 220 240 260 280 300 320 20 60 80 120 140 A, Voimakas ruokinta, 16 tuntia valoa C, Matala ruokinta, 16 tuntia valoa B, Voimakas ruokinta, 8 tuntia valoa D, Matala ruokinta, 8 tuntia valoa El op ai no , k g Koepäiviä Kuva 1. Hiehojen (Holstein) elopainon kehitys voimakkaalla ja matalalla ruo- kinnalla, kun päivittäinen valoisan ajan pituus oli 16 tuntia tai 8 tuntia. Keski- määräiset päiväkasvut (kg/pv) käsittelyillä A, C, B ja D olivat 1.08, 0.72, 0.98 ja 0.61 (Petitclerc ym. 1983). Myös vanhemmilla, sukukypsillä hiehoilla rasvan kertyminen ruhoon vähe- nee pitkän päivän kasvatusolosuhteissa (Phillips ym. 1997, Dahl ym. 2000). Phillipsin ym. 1997 tutkimuksessa (Taulukko 1) hiehojen alkupaino oli 219 kg, loppupaino 410 kg ja keskimääräinen päiväkasvu 0.98 kg/pv pitkän päi- vän (16 tuntia valoa) valaistuksessa. Lyhyen päivän (keskimäärin 9.7 tuntia valoa) hiehojen alkupaino oli 219 kg, loppupaino 407 kg ja keskimääräinen päiväkasvu 0.96 kg/pv. Erot painoissa ja kasvuissa eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. Hiehoja kasvatettiin ryhmäkarsinassa, jota valaisi 6 loisteputki- valaisinta (2 x 80 W). Valaisimet olivat sijoitettuna metrin korkeudelle eläin- ten silmien tasosta. Valaistuksen voimakkuus eläinten silmien tasolla oli eläimen asennostaan riippuen 353 – 473 lx. Myös Zinn ym. (1986a,b), 1988) ovat osoittaneet, että pitkä päivittäinen va- loisa aika vähentää ruhon rasvan määrää hiehoilla. 91 Taulukko 1. Hiehojen ruhon rasvan ja rasvattoman (punaisen) lihan kasvu ja kasvun muutos pitkän päivän, L (16 tunnin valoisa aika) ja lyhyen päivän, N (keskimäärin 9,7 tunnin valoisa aika) kasvatusolosuhteissa (Phillips ym. 1997). (Tilastollinen merkitse- vyys: * P< 0.5, ** P<0.01, *** P< 0.001). Pitkä päivä, L Lyhyt päivä, N s.e.m. Rasvaa, g/kg Syksy 179 189 6.5 Talvi 202 222 ** 5.9 Kevät 232 228 7.3 Rasvaton (punainen) liha, g/kg Syksy 649 642 4.6 Talvi 631 616 ** 4.6 Kevät 610 611 5.4 Rasvan kasvun muutos, g/kg/päivä Syksy - talvi 0.26 0.52* 0.108 Talvi - kevät 0.48 0.09 *** 0.088 Syksy - kevät 0.37 0.32 0.073 Rasvattoman (punaisen) lihan kasvun muutos, g/kg/päivä Syksy - talvi 0.03 -0.04 0.070 Talvi - kevät -0.34 -0.09 *** 0.067 Syksy - kevät -0.03 -0.02 0.043 Nuoret kastroidut sonnit, jotka altistettiin 16 tunnin valojaksolle päivittäin, eivät kasvaneet paremmin kuin 12 tunnin valojaksolla olleet sonnit (Tucker & Ringer 1982, Zinn ym. 1989). Tämä saattaa osaltaan viitata siihen, että sukurauhaset vaikuttavat valojakson käynnistämiin kasvunmuutoksiin nau- doilla. Phillipsin ym. (1997) tekemässä tutkimuksessa päivää keinotekoisesti pidennettäessä härkien ruhon rasvaisuus väheni verrattuna lyhyen päivän olosuhteissa kasvatettaviin härkiin. Vastaavaa tulosta ei kuitenkaan saatu Zinnin ym. 1988 tutkimuksessa. Zinnin ym. (1989) risteytyssonneilla (sim- mental x holstein) tehdyissä kokeissa ei valojakson pituudella todettu olevan vaikutusta eläinten painoon tai ruhon koostumukseen, vaikka ruokinnan tasoa muutettiin. Suurin osa tutkimuksista, joissa on selvitetty valon vaikutusta kasvuun, on tehty Holstein hiehoilla tai sonneilla (Zinn ym. 1989). Tulosten yleistettävyys muihin rotuihin on hieman epävarmaa. Naudat tarvitsevat Dahlin (2001) mukaan sellaisen päivärytmin, että siinä on pimeä jakso. Jatkuvassa, yhtäjaksoisessa valaistuksessa nautojen päiväkasvu on heikompi kuin sellaisessa vuorokausirytmissä, jossa on pimeäjakso (Peters 92 ym. 1980). Suositeltava pimeän jakson pituus on Dahlin (2001) mukaan vä- hintään 6 tuntia vuorokaudessa. Valoisan ajan pituus ja nautojen käyttäytyminen Tutkimustuloksia valaistuksen vaikutuksesta nautojen käyttäytymiseen ja hyvinvointiin on vähän. Valaistus saattaa vaikuttaa eri sukupuolta oleviin eläimiin eri tavoin. Phillip- sin ym. (1997) tutkimuksessa selvitettiin lyhyen päivän (9 tuntia) ja pitkän päivän (16 tuntia) vaikutusta eläinten käyttäytymiseen. Valaistuksen vaiku- tusta tutkittiin härillä 126 päivän ajan ja hiehoilla 180 päivän ajan. Härät nukkuivat vähemmän ja makasivat enemmän valveilla märehtien pitkän päi- vän olosuhteissa verrattuna lyhyen päivänolosuhteisiin. Vuorokautiseen ma- kuulla vietettyyn kokonaisaikaan käsittelyillä ei ollut vaikutusta. Hiehot sen sijaan olivat makuulla pitemmän aikaa pitkän päivän olosuhteissa kuin lyhy- en päivän olosuhteissa. Valoisan ajan pituus vaikuttaa lypsylehmien käyttäy- tymiseen samalla tavoin kuin se vaikuttaa hiehojen käyttäytymiseen (Phillips & Schofield 1989). Tämä osoittaa, että päivittäisen valoisan ajan piteneminen lisää lehmien ja hiehojen vuorokautista makuullaoloaikaa. Makuullaoloajan kasvu saattaa johtua siitä, että rehun syönti kasvaa ja siitä johtuen märehtimi- sen tarve kasvaa. Pääosa märehtimisestä tapahtuu maaten (Castrén 1997). Amerikkalaistutkimuksen mukaan (Dahl 2001) naudat eivät tarvitse yövaloa. Tutkimuksessa suositellaan pidettäväksi vähintään kuuden tunnin yhtäjaksoi- nen pimeä jakso, jota yövalo saattaisi vain häiritä. Tutkimuksen mukaan leh- mät pystyvät suunnistamaan syömään ja juomaan pimeässäkin. Yövalaistuk- seksi lehmien tarkkailuun tutkijat suosittelevat punaisia, heikkotehoisia heh- kulamppuja. Himmeän yövalon puutteen on kuitenkin todettu Tirkkosen (1999) mukaan lisäävän vedinpolkemien määrää lypsykarjalla, ja Suomessa sitä suositellaan käytettäväksi osin tästä syystä, mutta myös siksi, että lehmiä voidaan tark- kailla. Suomessa yövalon voimakkuudeksi suositellaan noin kolmea luksia (Vornanen 2001). Yövalon ei tule olla liian kirkas, jotta se ei häiritse eläinten lepoa. Johtopäätökset Valaistuksella on suuri vaikutus nautojen elämään. Ne näkevät värejä ja rea- goivat valaistuksen tehoon ja etenkin valorytmiin. Valaistusrytmin muutokset saavat eläimissä aikaan hormonaalisia muutoksia, jotka puolestaan vaikutta- 93 vat mm. eläinten kasvuun, sukukypsyyden kehittymiseen, lisääntymiseen ja maidontuotantoon. Pitkä päivä nopeuttaa sukupuolista kehitystä ja kasvua etenkin hiehoilla sekä lisää maidontuotantoa lehmillä. Päivän piteneminen lisää päivittäistä rehun syöntiä ja kokonaislepoaikaa. Valon vaikutukset sonnien kasvuun ja kehityk- seen eivät ole niin selviä. Kirjallisuus Aharoni, Y., Brosh, A. & Holzer, Z. 1997. Photoperiod effect on live-weight gain of bull calves. Animal Science 65: 165–171. Arave, C.W., Stewart, A.L., Hansen, T. & Walters, J.L. 1993. Primary color discrimination by Holstein heifers. American Society of Animal Science Western Section Proceedings 44: 113. Boren, F.W., Lipper, R., Smith, E.F. & Richardson, D. 1965. The value of feedlot lighting. Kansas Agricultural Experimental Station, Bulletin no. 483: 38. Castrén, H. 1997. Kotieläinten käyttäytyminen ja hyvinvointi. Mikkeli: Helsin- gin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus. 168 s. Dahl, G.E., 2001. Photoperiod control improves production and profit of dairy cows. Proceedings of the 5th Western Dairy Management Conference. s. 27–30. Dahl, G.E., Buchanan, B.A. & Tucker, H.A. 2000. Photoperiodic effects on dairy cattle: A Review. Journal of Dairy Science 83: 885–893. Forbes, J.M. 1982. Effects of lighting pattern on growth, lactation and food intake of sheep, cattle and deer. Livestock Production Science 9: 361– 374. Frandson, R.D. & Spurgeon, T.L. 1992. Anatomy and physiology of farm animals. Fifth edition. Philadelphia: Lippincott Williams & Wilkins. s. 184– 198. Giustina, A. & Veldhuis, J.D. 1998. Pathophysiology of the Neuroregulation of Growth Hormone Secretion in Experimental Animals and the Human. En- docrine Reviews 19 (6): 717–797. Hansen, P.J., Kamwanja, L.A. & Hauser, E.R. 1983. Photoperiod influences age at puberty of heifers. Journal of Animal Science 57: 985–992. Heikkinen, M., Lepola, R., Raivio, L. & Ylihärsilä, A. 2002. 7 askelta fysiik- kaan ja kemiaan. Porvoo: WS Bookwell Oy. 94 Heinonen, M. 1995. Valoa karjalle. KM Vet: kotieläinten terveydenhuoltolehti 1 (1995). Helsinki: Yhtyneet kuvalehdet. 19 s. Heinonen, M., Peltoniemi, O., Tast, A. & Virolainen, J. 2001. Valoisan jakson valotehon vaikutus melatoniinin eritykseen. Teoksessa: Emakkosikalan pihatto-opas. Syyshedelmättömyys joutilaspihatossa, tutkimukset 1998- 2000, osa 2. KM Vet 2001. s. 31–46. Helakorpi, S. & Ahoranta, J. 1989. Uusi Omega. Ammatillinen fysiikka. 1. – 2. painos. Porvoo: WS Bookwell OY. 286 s. Ingvartsen, K.L., Andersen, H.R. & Foldager, J. 1992. Random variation in voluntary dry matter intake and the effect of day length on feed intake ca- pacity in growing cattle. Acta Agriculturae Scandinavica, Section A, Ani- mal Science 42: 121–26. Kendall, P.E., Auchtung, T.L., Swanson, K.S., Radcliff, R.P., Lucy, M.C., Drackley, J.K. & Dahl, G.E. 2003. Effect of photoperiod on hepatic rowth hormone receptor 1A expression in steer calves. Journal of Animal Sci- ence 81: 1440–1446. Kevin, A.J. 1998. Environmental quality in dairy housing. Minnesota Dairy Health Conference, May 21 – 22, 1997. Bovine-Practioner 32 (1): 87–91. Laitinen, J. & Valtonen, M. 1986. Melatoniini eläinten vuodenaikaisrytmien ajoittajana. Suomen Eläinlääkärilehti 92: 179–188. Lawson, T.J. & Kennedy, A.D. 2001. Inhibition of night time melatonin secre- tion in cattle: threshold light intensity for dairy heifers. Canadian Journal of Animal Science 81: 153–156. Leinonen, M. 1999. Melatoniinin pitkäaikaisvaikutukset rotalla. Pro gradu – tutkielma. Kuopio: Kuopion yliopisto, Soveltavan biotekniikan instituutti. 55 s. Matteri, R.L., Carroll, J.A. & Dyer, C.J. 2000. Neuroendocrine Responses to Stress. Teoksessa: Moberg, G.P. & Mench, J.A. (toim.). The Biology of Animal Stress. Basic Principles and Implications for Animal Welfare. Oxon: CABI Publishing. s. 43–76. MMM. Maa- ja metsätalousministeriö 1993. Maatilarakennusten suunnitte- luohjeet. MRO C3. Mossberg, I. & Jönsson, H. 1996. The influence of day length and tempera- ture on food intake and growth rate of bulls given concentrate or grass si- lage ad libitum in two housing systems. Animal Science 62: 233–240. Myllys, A. 1999. Naudan hyvä elämä. Mikkeli: Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus. s. 39–42. 95 Newbold, J.A., Chapin, L.T., Zinn, S.A. & Tucker, H.A. 1991. Effects of foto- period on mammary development and concentration of hormones in se- rum of pregnant dairy heifers. Journal of Dairy Science 74: 100–108. Penttinen, J. 1996. Melatoniini – monen sairauden taustatekijä? Suomen Lääkärilehti 7: 663–667. Peters, R.R., Chapin, L.T., Emery, R.S. & Tucker, H.A. 1980. Growth and hormonal response of heifers to various photoperiods. Journal of Animal Science 51: 1148-1153. Peters, R.R. 1994. Photo period and management of dairy cows: A practical review. Teoksessa: Dairy Systems for the 21st Century. Proceedings of the Third International Dairy Housing Conference. ASAE, St. Joseph, MI. s. 662–666. Petitlerc, D., Chaplin, L.T., Emery, R.S.& Tucker, H.A. 1983. Body growth, growth hormone, prolactin and puberty response to photoperiod and plane of nutrition in Holstein heifers. Journal of Animal Science 57: 892-898. Petitlerc, D., Chapin, L.T. & Tucker, H.A. 1984. Carcass composition and mammary development responses to photoperiod and plane of nutrition in Holstein heifers. Journal of Animal Science 58: 913–919. Phillips, C.J.C. & Schofield, S.A. 1989. The effect of supplementary light on the production and behaviour of dairy cows. Animal Production 48: 293– 301. Phillips, C.J.C., Lomas, C.A. & Arab, T.M. 1998. Differential response of dairy cows to supplementary light during increasing or decreasing day length. Animal Science 66: (1) 55 – 63. Phillips, C.J.C., Johnson, P.N. & Arab, T.M. 1997. The effect of supplemen- tary light during winter on the growth, body composition and behaviour of steers and heifers. Animal Science 65: 173–181. Philo, R. & Reiter, R.J. 1980. A circannual rhythm in bovine pineal serotonin. Experientia 36: 664-665. Rajala, P. 1990a. Valaistukseen kannattaa panostaa. Nauta 2: 14–15. Rajala, P. 1990b. Nautakarjan terveydelle merkittävät tuotantoympäristöteki- jät ja niiden mittaaminen navetassa. Eläinlääketieteellinen korkeakoulu. Julkaisuja 7. Helsinki: Yliopistopaino. 114 s. Recio, J., Mediavilla M.D., Cardinali D.P. & Sanchez-Barcelo, E.J. 1994. Pharmalogical profile and diurnal rhytmicity of 2-[125I]-iodomelatonin bind- ing sites in murine mammary tissue. Journal of Pineal Research 16: 10– 17. 96 Reiter, R.J.. Melchiorri, D., Sewerynek, E., Poeggeler, B., Barlow-Walden, L. Chuang, J. Ortiz, G.G. & Acuña – Castroviejo, D.A. 1995. A review of the evidence supporting melatonin’s role as an antoxidant. Journal of Pineal Research 18: 1–11. Reynolds, V. & Roche, J.F. 1982. The effect of supplemental lighting on win- ter performance of heifers. Animal Production 34: 376–377. Roche, J.F. & Boland, M.P. 1980. Effect of extended photoperiod in winter on growth rate of Friesian male cattle. Irish Journal of Agricultural Research 19: 85–90. Ruukki, J. 2003. Valosta syöpää? Tiede 6: 28–29. Sanchez-Barcelo, E.J., Mediavilla, M.D. & Tucker, H.A. 1990. Influence of melatonin on mammary gland growth: in vivo and in vitro studies. Pro- ceedings of the Society for Experimental Biology and Medicine 194: 103– 107. Soffie, M., Thines, G. & Falter, U. 1980. Colour discrimination in heifers. Mammalia 44 (1): 97. Suttie, J.M., White, R.G., Breier, B.H. & Gluckman, P.D. 1991. Photoperiod associated changes in insulin-like growth factor-1 in reindeer. Endocrinol- ogy 129: 679–682. Thines, G. & Soffie, M. 1977. Preliminary experiments on colour vision in cattle. British Veterinary Journal 133 (1): 97–98. Tirkkonen, M. 1999. Eläinten tuotantoympäristön vaatimukset. Teoksessa: Tuotantoeläinten hyvinvointi. Tieto tuottamaan, Maaseutukeskusten Liiton Julkaisuja 81. Helsinki: Maaseutukeskusten liitto. s. 36–43. Tucker, H.A. & Ringer, R.K. 1982. Controlled photoperiodic environments for food animals. Science 216: 1381–1386. Väänänen, A. 2002. Vuorokausirytmin vaikutus lehmien (Bos taurus) hedel- mällisyyteen ja maidon tuotantoon. Pro gradu – tutkielma. Kuopio: Kuopi- on yliopisto, Soveltavan biotekniikan instituutti, 33 s. Vornanen, E. 2001. Naudan hoitoympäristö. Teoksessa: Luomunaudan ja – sian ruokinta ja hoito. Tieto tuottamaan, Maaseutukeskusten Liiton Julkai- suja 94. Helsinki: Maaseutukeskusten liitto. s. 59–68. Weissbluth, L. & Weissbluth, M. 1992. Infant Colic: The Effect of Serotonin and Melatonin Cicardian Rhytms on the Intestinal Smooth Muscle. Medi- cal Hypotheses 39: 164–167. 97 Zinn, S.A., Chapin, L.T., Enright, W.J. & Tucker, H.A. 1989. Failure of photo- period to alter body growth and carcass composition in beef steers. Jour- nal of Animal Science 67: 1249–1257. Zinn, S.A., Chapin, L.T. & Tucker, H.A. 1986a. Response of body weight and clearance and secretion rates of growth hormone to photoperiod in Hol- stein Heifers. Journal of Animal Science 62: 1273–1278. Zinn, S.A., Chapin, L.T. & Tucker, H.A. 1988. A Note on the effects of previ- ous photoperiod exposure and gradual transitions of light intensity at dawn and dusk on growth in Holstein heifers. Animal Production 46: 300– 303. Zinn, S.A., Purchas, R.W., Chapin, L.T., Petitclerc, D., Merkel, R.A., Bergen, W.G. & Tucker, H.A. 1986b. Effects of photoperiod on growth, carcass composition, prolactin, growth hormone and cortisol in prepubertal and postpubertal Holstein heifers. Journal of Animal Science 63: 1804–1815. 98 Melun vaikutus nautojen kasvuun ja hyvinvointiin Risto Kauppinen1), Christa Nylander1), Suvi Pekkanen1), Arto Huuskonen2), Leena Tuomisto2), Paula Martiskainen2,3) ja Jaakko Mononen3) 1) Savonia - ammattikorkeakoulu, Maaseutuala, Kotikyläntie 254, 74100 Iisalmi, risto.kauppinen@savonia-amk.fi, suvi.pekkanen@savonia-amk.fi 2) MTT (Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus), Pohjois-Pohjanmaan tutkimusasema, Tutkimusasemantie 15, 92400 Ruukki, arto.huuskonen@mtt.fi, leena.tuomisto@mtt.fi 3) Soveltavan biotekniikan instituutti, Kuopion yliopisto, PL 1627, 70211 Kuopio, jaakko.mononen@uku.fi, pmartisk@hytti.uku.fi Tiivistelmä Eläintuotantoyksiköiden toiminnan teknistyessä erilaisten melutekijöiden määrä eläinten kasvatusympäristössä on lisääntynyt. Tässä kirjallisuuskatsa- uksessa käsitellään tuotantoympäristön melun vaikutusta nautojen hyvinvoin- tiin. Naudan kuuloalue on 23 Hz – 35 kHz välillä voimakkuudella 60 dB(A). Par- haiten nauta kuulee äänentaajuuden ollessa 8 kHz, jolloin se pystyy reagoi- maan alimmillaan -11 dB(A) äänenvoimakkuuteen. Nauta kuulee siis ääniä, joita ihminen ei kykene havaitsemaan. Laitumella olevien nautojen ympäristö on jokseenkin hiljainen, noin 35 dB(A). Eläinten ääntelyllään tai toiminnoillaan itse aiheuttaman äänen voi- makkuus ylittää nykyaikaisissa navetoissa harvoin 55 dB(A), mikäli raken- teissa ja kalusteissa on kiinnitetty huomiota melun välttämiseen. Erilaisten äänilähteiden ja äänien määrä navetoissa on kuitenkin lisääntynyt. Äänen aiheuttajia ovat esimerkiksi ilmastointi, ruokintalaitteet, kalusteet ja lypsyko- neen tyhjiöpumppu. Melu voi pahimmillaan olla jatkuvasti yli eläinsuoje- lusäädöksissä asetetun 65 dB(A):n, ja nousta hetkittäin jopa yli 90 dB(A):n. Tällaiset äänenvoimakkuudet ovat hyvin todennäköisesti eläimelle haitallisen kovia ja aiheuttavat stressiä. Toisaalta ihmisen ääni saattaa olla eläimille stressaavampaa kuin esimerkiksi metallin kalahdukset. Melu sekä siitä aiheu- tuva pelko ja stressi saattavat heikentää tuotantoa naudoilla. Toisaalta melun vaikutuksista etenkin lihanautoihin ei tiedetä juuri lainkaan. Ei myöskään tiedetä, miten hyvin naudat tottuvat meluun. Melututkimusten tarve on ilmei- nen. Avainsanat: kotieläintuotanto, naudanlihantuotanto, tuotantoympäristö, nau- ta, melu, kasvu, hyvinvointi 99 Johdanto Nautakarjatalouden tuotantoyksiköiden koko on kasvanut lähinnä siksi, että suuremmat yksiköt mahdollistavat paremman kustannustehokkuuden. Te- hokkuuteen pyritään lisäämällä koneiden ja automaation käyttöä eläinten ruokinnassa ja hoidossa. Erilaisten melutekijöiden määrä eläinten kasva- tusympäristössä on kasvanut toiminnan teknistyessä. Tämän kirjallisuusselvi- tyksen tarkoituksena oli selvittää melun vaikutusta lihanautojen kasvuun ja hyvinvointiin. Ääni, kuulo ja melu Ääni on väliaineen värähtelyä (Dahlgren & Helakorpi 1989). Haitallisen kova tai taajuudeltaan haitallisen korkea ääni on melua. Äänen voimakkuus korreloi ääniaallon värähdyslaajuuden kanssa (Frandson & Spurgeon 1992). Mitä suurempi värähtelylaajuus on, sitä voimakkaampana ääni koetaan. Äänen voimakkuuden eli äänenpainetason mittayksikkö on desibeli (dBA), jonka mitta-asteikko on logaritminen (Karjalainen 2000). Teoriassa jokainen 3 dB(A):n muutos kaksinkertaistaa äänenpainetason, mut- ta ihminen kykenee erottamaan vasta 10 dB(A):n muutoksen äänen voimak- kuuden kaksinkertaistumisena. Niinpä käytännössä esimerkiksi 60 dB(A):n ääni kuullaan kaksi kertaa voimakkaampana verrattuna 50 dB(A) ääneen, mikäli niiden taajuus on sama. Äänen kovuuden vaihtelut aistitaan laajasti. Ihmiskorva kuulee 0 – 140 dB(A), ja mikäli ääni on kovempaa kuin 140 dB(A), aiheuttaa se kipua. Ää- nen voimakkuus luokitellaan alhaiseen, keskitasoon ja kovaan (Grandjean & Gilgen 1973). Alhainen äänenvoimakkuus on alle 30 dB(A), 30 – 70 dB(A) on keskitasoa ja yli 70 dB(A) kovaa ääntä. Eläinsuojeluasetuksen (MMMA 7.6.1996/396) mukaan nautojen pitopaikassa ei saa esiintyä jatkuvaa, eläintä häiritsevää tai sille haittaa aiheuttavaa melua. Asiaa on vielä tarkennettu Maa- ja metsätalousministeriön päätöksessä (MMMA 3.6.2002/ 6/EEO/2002): naudat eivät saa jatkuvasti olla alttiina 65 dB(A) ylittävälle äänen voimakkuudelle. Värähtelytaajuutta mitataan hertseinä (Hz). Ääni aistitaan sitä korkeampana, mitä nopeampaa värähtely on (Flottorp 1973). Ääni on matalataajuista, kun sen taajuus on 500 Hz tai pienempi, ja korkeataajuista kun sen taajuus on 2000 Hz tai korkeampi. Korkeataajuinen ääni aiheuttaa kuulovaurioita her- kemmin kuin matalataajuinen. Ihmisellä kuulon heikkenemistä tapahtuu sel- vemmin altistuttaessa 5000 Hz kuin 3000 – 4000 Hz äänentaajuudelle. Tämä johtuu siitä, että värähtelyn aiheuttama paine korvan eri osissa kasvaa huo- mattavasti äänentaajuuden ylittäessä 2000 Hz. Korvassa kuulemisen kannalta 100 tärkeät solut (Cortin elin) väsyvät helpommin silloin, kun äänen taajuus on korkea (Frandson & Spurgeon 1992). Mikäli eläin altistuu korkeille taajuuk- sille pitkiä aikoja tauotta, alkaa kuulo heiketä Cortin elimen vaurioituessa. Vauriot eivät korjaannu, vaan ne ovat pysyviä. Eri eläinlajit kuulevat eri taajuisia ääniä (Frandson & Spurgeon 1992). Esi- merkiksi koirapillin värähtelytaajuus on niin korkea, ettei ihmiskorva voi sitä kuulla, mutta koira voi. Toinen tunnettu esimerkki ovat lepakot, joiden tiede- tään käyttävän erittäin korkeataajuisia ääniä kaikuluotaimen tavoin, kun ne lentävät ja saalistavat hyönteisiä pimeässä. Eläinten kuuloa voidaan kuvata ns. kuuloalueen avulla (Heffner & Heffner 1983). Kuuloaluetta määritettäessä huomioidaan sekä äänen taajuus että voi- makkuus. Ihmisen kuuloalue on 32 Hz ja 32 kHz välillä, kun äänen voimak- kuus on 60 dB(A). Kuulokynnys on pienin kuultava äänenvoimakkuus, ja se vaihtelee äänen taajuuden mukaan (Karjalainen 2000). Esimerkiksi ihmisen kuulokynnys 1 kHz taajuudella on 0 dB(A). Naudan 60 dB(A) kuuloalue on 23 Hz – 35 kHz välillä, ja parhaiten nauta kuulee äänentaajuuden ollessa 8 kHz, jolloin se pystyy reagoimaan hyvin alhaiseen, jopa -11 dB(A) äänen- voimakkuuteen (Heffner & Heffner 1983). Naudan kuuloalue poikkeaa siis ihmisen kuuloalueesta, ja naudat kuulevat ääniä, joita ihminen ei kykene havaitsemaan. Siksi ne äänet, jotka ihminen kuulee esim. kuiskauksena, voi- vat olla kovaäänisiä naudalle (Lanier ym. 2000). Naudan kuuloalue on myös laajempi kuin esim. hevosella ja naudan kuuloherkkyys matalilla taajuuksilla on parempi kuin koirilla (Heffner & Heffner 1983). Tutkituista nisäkäslajeis- ta vain norsun on todettu kuulevan matalia äänentaajuuksia nautaa paremmin. Melun vaikutukset Ihmisellä yli 85 dB(A) äänen voimakkuus on potentiaalinen riski kuulolle ja jatkuva altistuminen 85 – 89 dB(A) voimakkuudelle 3000 – 8000 Hz taajuu- della aiheuttaa selvää kuulon heikkenemistä. Pitkäaikainen altistuminen yli 95 dB(A) voimakkuudelle millä tahansa taajuudella aiheuttaa kuulon vaurioi- tumisen (Kylin 1960). Melulla on kuitenkin haittavaikutuksia paljon alhai- semmillakin äänenpainetasoilla. Öhrströmin ja Skånbergin (2004) tutkimuk- sen mukaan liikenteen ja ilmastointilaitteiden melu häiritsi selvästi ihmisten unta. Unen laatu heikkeni merkittävästi, kun liikenteen melun voimakkuus klo 23.00 – 7.00 välisenä aikana oli keskimäärin 39 dB(A) ja ilmastoinnin 40 dB(A). Unen laatua mitattiin mm. nukahtamiseen vaadittavana aikana, he- räämisinä ja liikehtimisinä yöllä ja väsymyksenä aamulla sekä päivällä. Laitumella olevien nautojen ympäristö on jokseenkin hiljainen, noin 35 dB(A) (Algers ym. 1978b). Kotieläinrakennuksissa sen sijaan erilaisten ääni- lähteiden ja äänien määrä on kasvanut. Äänen aiheuttajia ovat esimerkiksi ilmastointi, ruokintalaitteet, kalusteet ja lypsykoneen tyhjiöpumppu. Eläinten 101 ääntelyllään tai toiminnoillaan itse aiheuttaman äänen voimakkuus ylittää harvoin 55 dB(A) nykyaikaisissakaan kotieläinrakennuksissa, mikäli raken- teissa ja kalusteissa on kiinnitetty huomiota melun välttämiseen. Suomalaisen tutkimuksen mukaan melu voi olla nykyaikaisissa pihattonavetoissa pahim- millaan jopa jatkuvasti yli 60 dB(A) ja meluhuiput yli 90 dB (Rissanen ym. 2004). Melua on mitattu navetoissa lähinnä ihmisten työterveyteen (Rissanen ym. 2004), eikä niinkään eläinten hyvinvointiin liittyen (Kaimio ym. 2004). Me- lun tiedetään kuitenkin aiheuttavan eläimille stressiä ja vaikuttavan tätä kaut- ta eläinten hyvinvointiin ja kasvuun (Algers ym 1978b, Rajala 1990, Myllys 1999). Voimakas melu saattaa aiheuttaa myös lisääntymishäiriöitä (Ames 1974, Matteri ym. 2000). Naudan sukukypsyyden kehittymisessä ja maidon- tuotannossa keskeisen prolaktiinihormonin sekä kasvuhormonin erityksen on todettu olevan erityisen herkkiä stressin vaikutukselle (Moberg 2000). Stres- saantunut eläin käyttää lisääntymiseen, maidontuotantoon ja kasvuun ”tarkoi- tetut” energiavaransa stressistä selviämiseen. Tuotantoeläimistä naudat eivät ole välttämättä niin herkkiä melulle kuin siat ja siipikarja (Rajala 1990, Myllys 1999). Meluisassa sikalassa emakoiden maidontuotanto on alhaisempi kuin hiljaisessa sikalassa olevilla emakoilla (Algers & Jensen 1985). Kuitenkin Rajalan (1990) mukaan 40 – 60 dB(A) äänen voimakkuus vaikuttaa myös lehmien toimintoihin häiritsevästi, mikä ilmenee mm. levottomuutena, lepoajan vähentymisenä ja syöntihaluttomuu- tena. Äkillinen, voimakas melu saattaa vähentää lypsylehmien rehunkulutusta ja maitotuotosta (Algers ym 1978a, Rajala 1990). Melun vaikutuksia li- hanautojen kasvuun ei ole tutkittu lainkaan, mutta on ilmeistä, että lihakar- jankin hoitomenetelmissä tulisi huomioida nykyistä enemmän melu, sen syyt ja se, voidaanko melua vähentää. Eläinten hoitajalla on mahdollisuus olla ajoittain poissa eläinsuojan melusta, mutta eläimet ovat samassa ympäristössä useimmiten 24 tuntia vuorokaudessa. Eläinten käsittelyyn liittyvän melun aiheuttama pelon tunne eläimissä on usein jätetty huomioimatta. Ärsyke, joka on voimakas, uusi tai tapahtuu yht- äkkiä saattaa aiheuttaa pelkoa (Grandin & Jeesing 1998). Pelko on tunne, joka ohjaa eläintä välttämään saalistajia ja se aiheuttaa muutoksia sekä käyt- täytymisessä että fysiologiassa (Wood-Gush 1983). Uudet, ennen kokemat- tomat äänet ovat hyvin voimakkaita stressitekijöitä (Dantzer & Mormede 1983). Naudat voivat myös yhdistää äänet johonkin epämiellyttävään tapah- tumaan, mikä lisää pelkoa (Kilgour & Dalton 1984). Kuljetus eri vaiheineen (lastaus, kuljetus ja purku) on eläimille stressaava kokemus (Grandin 1996, Arthington ym. 2003). Kuljetukseen liittyvät odot- tamattomat äänet ovat yksi monista eläinten siirtoon ja kuljetukseen liittyvis- tä stressitekijöistä (Francesco ym. 1990, Loerch & Fluharty 1999). Grandinin (2000) mukaan kaikenlaista ylimääräistä ääntä on tarpeen välttää, kun eläimiä 102 siirretään paikasta toiseen. Esimerkiksi vihellykset ja piiskan viuhahdukset tekevät eläimet jännittyneiksi. Eläimet ahdistuvat ja hätääntyvät korkeataa- juusäänistä, joita syntyy esimerkiksi ilmavirran kulkiessa ilmastointilaitteissa, ja siirrettävä eläin saattaa pysähtyä ja kieltäytyä kulkemasta imurin alta. Etenkin voimakas, äkillinen tai sisältöä vailla oleva melu on eläimelle stres- saavaa (Grandin 1996), mutta myös äänen lähde voi vaikuttaa ratkaisevasti siihen, kuinka eläimet kokevat melun. Waynertin ym. (1998) tutkimuksessa meluäänet aiheuttivat risteytyshiehoissa sydämen sykkeen kohoamisen ja lisääntynyttä liikehdintää. Ihmisen puheen ääni oli kuitenkin eläimille selväs- ti stressaavampaa kuin metallin kalina ja pauke (85 dBA). Hiehojen eriastei- nen reagointi ääniin, joiden voimakkuus oli lähes sama (n. 85 dBA), saattaa johtua siitä, että ihmisen ääni on biologista alkuperää, kun taas metallin pau- ke on mekaaninen ääni. Toisen eläinlajin äänillä saattaa siis olla saa- liseläimille suurempi merkitys kuin mekaanisilla äänillä. Myös Lanierin ym. (2000) mukaan eläimet reagoivat huutokaupassa herkemmin pienen lapsen huutoon tai kehämiehen ”hei”-huutoon, kuin porttien kolinaan tai puhelimen soittoääneen. Huutaminen oli vastenmielistä etenkin lehmille. Lisäksi ääniin yhdistetyt ihmisen äkilliset liikkeet saivat eläimet reagoimaan entistä her- kemmin. Tutkimuksen johtopäätöksissä todettiin, että rauhallinen karja ja rauhallinen eläinten käsittely voivat nostaa karjan tuotosta. Waynertin ym. (1998) mukaan on toistaiseksi epäselvää, miten naudat tottu- vat meluun. Kun äkillistä, pelottavaa melua toistettiin koeolosuhteissa sään- nöllisesti, tottumista tapahtui vajaan viikon kuluessa (5. testipäivänä). Sydä- men syke ei kohonnut niin korkealle kuin kokeen neljänä ensimmäisenä päi- vänä, mutta naudat pyrkivät kuitenkin yhä edelleen välttämään melua siirty- mällä kauemmas melun lähteestä. Toisessa tutkimuksessa rekka-autojen ää- nimerkki nosti vapaana laiduntavien nautojen sydämen sykettä selvästi (Grandin 1996). Jos laidunalue oli kuitenkin rajattu tien välittömään läheisyy- teen, eläimet näyttivät tottuvan liikenteen ääniin. Jatkuvaan meluun tottuminen voi kuitenkin olla hankalaa. Melun aiheutta- mista terveyshaitoista johtuen Ruotsissa on päädytty suositukseen, että asuin- tilojen jatkuva äänen voimakkuus ei saa ylittää 45 dB(A) (Algers ym. 1978b). Algers ym. (1978b) suosittelevatkin, että eläinten terveyden ja hyvinvoinnin turvaamiseksi jatkuva äänenvoimakkuus ei eläintenkään lähiympäristössä saisi nousta yli 45 dB(A). Johtopäätökset Nautojen kuulon toiminta tunnetaan melko hyvin. Naudat kuulevat sekä kor- keita että matalia ääniä paremmin kuin ihminen. Onkin todennäköistä että naudat kokevat tuotantoympäristön melun eri tavalla kuin ihminen. Tuotan- 103 toympäristön teknistyminen tuo mukanaan uusia melulähteitä. Melun vaiku- tuksia nautojen hyvinvointiin ja tuotantoon on tutkittu hyvin vähän. Navetoi- den melututkimusten tarve on ilmeinen. Kirjallisuus Algers, B., Ekesbo, I. & Srömberg, S. 1978a. Noise measurements in farm animal environments. Acta Veterinaria Scandinavica. Supplementum 68: 1–19. Algers, B., Ekesbo, I. & Srömberg, S. 1978b. Noise measurements in farm animal environments. Acta Veterinaria Scandinavica. Supplementum 67: 5–26. Algers, B. & Jensen, P. 1985. Communication during sucling in the pig. Ef- fects of continuous noise. Applied Animal Behaviour Science 14: 49–61. Ames, D.R. 1974. Sound stress and meat animals. Proceedings of the Inter- national Livestock Environment Symposium. American Society of Agricul- tural Engineers SP-0174. St. Joseph, USA: American Society of Agricul- tural Engineers. s. 324–330. Arthington, J.D., Eicher, S.D., Kunkle, W.E. & Martin, F.G. 2003. Effect of transportation and Commingling on the acute-phase protein response, growth, and feed intake on newly weaned calves. Journal of Animal Sci- ence 81: 1120-1125. Dahlgren, T. & Helakorpi, S. 1989. Omega 2. Fysiikka. Espoo: Weilin & Göös. s. 66–68. Dantzer, R. & Mormede, P. 1983. Stress in Farm Animals: A Need for Re- evaluation. Journal of Animal Science 57: 6. Francesco, A., Sartorelli, P., Abdi, B.H. & Locatelli, A. 1990. Effect of trans- port loading or noise on blood biochemical variables in calves. American Journal of Veterinary Research 51: 1679–1681. Frandson, R.D. & Spurgeon, T.L. 1992. Anatomy and Physiology of farm animals. Fifth Edition. Lippincott: Williams & Wilkins. s. 184–198. Flottorp,G. 1973. Effects of noise upon the upper frequency limit of hearing. Acta Otolaryngol 75: 329–331. Grandin, T. 1996. Assessment of Stress During Handling and Transport. Journal of Animal Science 75: 249–257. 104 Grandin, T. 2000. Importance of reducing noise when handling livestock. Päivitetty: 7/2000 Viitattu: 5.6.2004. Saatavissa internetistä: http://www.grandin.com/behaviour/principles/noise.html Grandin, T & Jeesing, M.J. 1998. Genetics and behaviour during handling, restraint and herding. Teoksessa: Grandin, T. (toim.). Genetics and the Behaviour of Domestic Animals. San Diego: Academic Press. s. 113–144. Grandjean, E. & Gilgen, A. 1973. Umwelthygiene in der Raumplanung. Mün- chen: Technische Hohcscule Zürich. 334 s. Heffner, R.S. & Heffner, H.E. 1983. Hearing in Large Mammals: Horses (Equus caballus) and cattle (Bos taurus). Behavioral Neuroscience 2: 299–309. Kaimio, I., Rainio, V., Pohjanvirta, T., Syrjälä, P., Honkipuro, A., Rikula, U., Haapasalmi, J. & Pelkonen, S. 2004. Karjan hyvinvointi ja hygieniataso. Teoksessa: Uusi-Kämppä, J. & Rissanen, P. (toim.). Suuret pihatot – eläinten hyvinvointi, lypsyn työmenekki, työolot ja ympäristönhoito. Maa- ja elintarviketalous 47. Jokioinen: MTT. s.18. Karjalainen, M. 2000. Hieman akustiikkaa. Verkkodokumentti. Viitattu: 11.6.2004. Saatavissa internetistä: http://www.cs.tut.fi/sgn/arg/akusem/akuintro.pdf Kilgour, R. & Dalton, D.C. 1984. Livestock Behaviour, A Practical Guide. Boulder: Westview Press. 271 s. Kylin, B. 1960. Undersökningar over hörselttrötthet och hörselskador efter exposition för monotont buller. Nordisk hygienisk Tidskrift 41: 235 – 268. Lanier, J.L., Grandin, T., Green, R.D., Avery, D. & McGee, K. 2000. The rela- tionship between Reaction to sudden, intermittent movements and sounds and temperament. Journal of Animal Science 78: 1467–1474. Loerch, S.C. & Fluharty, F.L. 1999. Physiological Changes and Digestive Cababilities of NewlyReceived Feedlot Cattle. Journal of Animal Science 77: 1113–1119. Matteri, R.L., Carroll, J.A. & Dyer, C.J. 2000. Neuroendocrine Responses to Stress. Teoksessa: Moberg, G.P. & Mench.J.A. The Biology of Animal Stress. Basic Principles and Implications for Animal Welfare. Oxcon: CABI Publishing. s. 43–76. MMMA 7.6.1996/396. Eläinsuojeluasetus. Annettu Helsingissä 7.6.1996. Suomen säädöskokoelma 396/1996: 1019–1028. MMMA 3.6.2002/6/EEO/2002. Maa- ja metsätalousministeriön asetus nauto- jen pidolle asetettavista eläinsuojeluvaatimuksista annetun Maa- ja metsä- talousministeriön päätöksen muuttaminen. Annettu Helsingissä 3.6.2002. 105 Päivitetty: 6/2002. Viitattu: 17.6.2004. Saatavissa internetistä: http://www.mmm.fi/el/laki/F/f20m1fi.pdf Moberg, G.P. 2000. Biological Response to Stress: Implications for Animal Welfare. Teoksessa: Moberg, G.P. & Mench, J.A. (toim.). The Biology of Animal Stress. Basic Principles and Implications for Animal Welfare. Oxon: CABI Publishing. s. 5–8. Myllys, A. 1999. Naudan hyvä elämä. Mikkeli: Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus. s. 39–42. Rajala, P. 1990. Nautakarjan terveydelle merkittävät tuotantoympäristötekijät ja niiden mittaaminen Navetassa. Helsinki: Eläinlääketieteellinen korkea- koulu. Julkaisuja 7. Helsinki: Yliopistopaino. 114. s. Rissanen, P., Hentilä, H., Lankia, O., Leskinen, J., Louhelainen, K., Luomala- Toikkanen, K., Mäittälä, J., Mäkitalo, M., Nevala, N., Perkiö-Mäkelä, M., Rautiala, S., Rytkönen, E., Simola, A. & Kangas, J. 2004. Työympäristö ja kuormittuminen suurnavetoissa. Teoksessa: Uusi-Kämppä, J. & Rissanen, P. (toim.). Suuret pihatot – eläinten hyvinvointi, lypsyn työmenekki, työolot ja ympäristönhoito. Maa- ja elintarviketalous 47. Jokioinen: MTT. s. 102– 183. Waynert, D.F., Stookey, J.M., Schwartzkopf-Genswein, K.S., Watts, J.M. & Waltz, C.S. 1998. The response of beef cattle to noise during handling. Applied Animal Behaviour Science 62: 27–42. Wood-Gush, D.G.M. 1983. Elements of Ethology. Lontoo: Chapman & Hall. 150 s. Öhrström, E.& Skånberg, A. 2004. Sleep disturbances from road traffic and ventilation noise – laboratory and field experiments. Journal of Sound and Vibration 271: 279–296. 106 Maa- ja elintarviketalous –sarjan kotieläintuotantoteemassa ilmestyneitä julkaisuja 2004 54 Ympäristötekijöiden vaikutukset lihanautojen kasvuun ja hyvinvointiin. Huuskonen, A (toim.) 106 s. Hinta 25 euroa. 2002 8 Lehmäkulttuuri ja sen tulevaisuus. Professori Kalle Maijalan 75- vuotisjuhlaseminaari, Helsinki, 27.5.2002. Maijala, K. (toim.) 71 s. Hinta 20 euroa. Julkaisuviitteet löytyvät sarjojen internetsivuilta www.mtt.fi/julkaisut/sarjathaku.html. Maa- ja elintarviketalous 54 Maa- ja elintarviketalous 54 Arto Huuskonen (toim.) 54 Ympäristötekijöiden vaikutukset lihanautojen kasvuun ja hyvinvointiin Kotieläintuotanto Ympäristötekijöiden vaikutukset lihanautojen kasvuun ja hyvinvointiin