METSÄNTUTKIMUSLAITOKSEN TIEDONANTOJA 345 METSÄNTUTKIMUSLAITOS ROVANIEMEN TUTKIMUSASEMA SUOJELUALUETYYPIT JA KANSALLISPUISTOJEN SUOJELUN TOTEUTUMINEN - KAHDEKSAN ESIMERKKIÄ Anna-Liisa Sippola Rovaniemi 1989 Kansikuva: Risto Sippola METSÄNTUTKIMUSLAITOKSEN TIEDONANTOJA 345 SUOJELUALUETYYPIT JA KANSALLISPUISTOJEN SUOJELUN TOTEUTUMINEN -KAHDEKSAN ESIMERKKIÄ Anna-Liisa Sippola Rovaniemi 1989 ISBN 951-40-1081-7 ISSN 0358-4283 Kemijärvi 1989. Lapin painotuote Oy. SISÄLLYS 1 . JOHDANTO 5 2. LUONNONSUOJELUALUEIDEN MÄÄRITTELY JA RYHMITTELY 8 2.1. Yhdistyneiden Kansakuntien luettelo kansallis puistoista ja muista suojelualueista .... 8 2.2. Euroopan Neuvoston luokitus luonnonsuojelu alueita varten 22 2.3. Euroopan Neuvoston ja Kansainvälisen luonnon suojeluliiton luokitusten vastaavuus .... 25 2.4. Luonnonsuojelualueiden nimitykset eri maissa. 26 3. SUOJELUALUETYYPIT JA KANSALLISPUISTOJEN SUOJELUN TOTEUTUMINEN 32 3.1. Irlanti 32 3.1.1. Suojelualuetyypit 32 3.1.2. Kansallispuistojen hoito ja käyttö . . 34 3.2. Iso Britannia 40 3.2.1. Suojelualuetyypit 40 3.2.2. Kansallispuistojen hoito ja käyttö . . 49 3.3. Italia 58 3.3.1. Suojelualuetyypit 58 3.3.2. Kansallispuistojen hoito ja käyttö . . 60 3.4. Kanada 69 3.4.1. Suojelualuetyypit 69 3.4.2. Kansallispuistojen hoito ja käyttö . . 72 3.5. Neuvostoliitto 85 3.5.1. Suojelualuetyypit 85 3.5.2. Kansallispuistojen hoito ja käyttö . . 88 3.6. Nor j a 97 3.6.1. Suojelualuetyypit 97 3.6.2. Kansallispuistojen hoito ja käyttö . . 103 3.7. Ruotsi 116 3.7.1. Suojelualuetyypit 116 3.7.2. Kansallispuistojen hoito ja käyttö . . 123 3.8. Suomi 136 3.8.1. Suojelualuetyypit 136 3.8.2. Kansallispuistojen hoito ja käyttö . . 143 4. SUOJELUTAVOITTEISIIN KOHDISTUVAT UHKATEKIJÄT ... 163 5. KOOSTE 170 KIRJALLISUUS 173 5 1. JOHDANTO Luonnonsuojelualueen perustamisella pyritään yleisimmin säilyttämään tietyn alueen eliölajisto ja maisemakokonai suus koskemattomana sukupolvesta toiseen sekä turvaamaan luonnon omien toimintojen jatkuminen mahdollisimman va paana ihmisen vaikutuksesta. Suojelualue voidaan pe rustaa myös esteettisistä, tieteellisistä tai virkistys tarpeiden lähtökohdista. Usein perusteluina ovat kaikki edellämainitut syyt yhdessä. Suojelualuejärjestelmän toimivuus riippuu paljolti siitä, kuinka joustava ja monipuolinen suojelualueiden tyyppiva likoima on. Rauhoitussäännösten tulee olla riittävän tiukat, jotta kohde säilyy, mutta järjestelmä ei saisi olla tarpeettoman jäykkä ja kaavamainen, koska kynnys alueiden perustamiseksi nousee tällöin liian korkeaksi. Kansallispuistojen hoidosta ja etenkin käytöstä on kes kusteltu Suomessa viime vuosina paljon. Kysymyksenalai sena ovat olleet mm. eri virkistyskäyttömuotojen sovel tuvuus ja intensiteetti suojelualueilla, erilaisten am matti- ja eturyhmien tarpeet samoin kuin paikallisten asukkaiden oikeudet ja aluetaloudelliset näkökohdat. Luonnonsuojeluviranomaisille ja puistojen hallinnasta vastaaville organisaatioille tilanteet ovat usein ongel mallisia, koska luonnonsuojelulainsäädäntö ei anna lähes kään aina yksiselitteisiä ohjeita ristiriitaisten käyttö paineiden varalle. Myöskään yhtenäistä, viranomaisia 6 velvoittavaa ohjeistoa ei ole toistaiseksi meillä laa dittu. Hoitoon ja käyttöön liityvien ongelmien lisäksi ihmisen jatkuvasti laajentuva teollinen toiminta suojelu alueiden ulkopuolella uhkaa myös suojelualueiden luontoa. Pohjoisella pallonpuoliskolla vakavimmat ongelmat lie nevät happamoituminen ja ilmastomuutokset, mutta myös ym päristömyrkyt, kaivostoiminta, vesivoiman rakentaminen ja muu luonnon hyödyntäminen ulottavat vaikutuksensa suoje lualueille . Lähtökohtana tälle kirjallisuuskatsaukselle ovat olleet toisaalta tarve koota tietoja erityyppisistä suojelualue järjestelmistä ja toisaalta tarkastella sitä, kuinka hyvin nimenomaan kansallispuistoissa suojelutavoitteet ja erilaiset ristiriitaiset käyttöpaineet on pystytty sovit tamaan yhteen eri maissa. Suomenkielistä kirjallisuutta tästä aihepiiristä on varsin vähän. Tarvetta tämäntyyp pisen tiedon kokoamiseen on esitetty sekä luonnonsuojelu alueiden parissa työskentelevien että opetusalan henki löiden taholta. Katsauksen kohteeksi on valittu joukko pohjoisen pallon puoliskon valtioita. Valintakriteerinä on ollut osittain hyvin erityyppisten järjestelmien ja ratkaisujen esit tely. Toisaalta kohdemaiden valintaan on pakostakin vai kuttanut se, kuinka hyvin ko. maasta on ollut saatavana tietoja. Koska materiaalia on ollut varsin vaihtelevasti saatavana, on esitettyihin numerotietoihin syytä suh tautua vain suuntaa-antavina. Uusimmat ja tarkimmat 7 tiedot olen pyrkinyt hankkimaan naapurimaistamme Norjasta ja Ruotsista. Katsauksessa on tyydytty lähinnä aluetyyp pien kuvaukseen ja kansallispuistojen suojelun toteutu misen tarkasteluun lähtökohtana kansainvälisen luonnon suojeluliiton (IUCN) suositukset. Vertailujen teko eri maiden välillä on jätetty vähäiseksi; se vaatisi laa jemman yhtenäisen aineiston keräämistä. Kansainvälistä tutkimusta on suojelun toteutumisen osalta tarkasteltu luvussa 4. Kiitän niitä lukuisia henkilöitä, joilta olen saanut apua kirjallisuuden hankinnassa, erityisesti metsähallituksen luonnonsuojelualuetoimiston henkilökuntaa, puistonjohtaja Anja Finneä ja FT Pekka Borgia. Käsikirjoituksen ovat lukeneet professori Erkki Lähde, suunnittelija Hannu Ormio ja MML Martti Varmola, joita kiitän arvokkaista huomautuksista. Kiitän myös metsätalousinsinööri Pirjo Korhosta, joka on avustanut lukujen 3.6. ja 3.7. koos tamisessa sekä Leena Siikaluomaa ja Tanja Niskalaa puh taaksi kirjoitustyöstä. 2. LUONNONSUOJELUALUEIDEN MÄÄRITTELY JA RYHMITTELY 2.1. Yhdistyneiden Kansakuntien luettelo kansallispuis toista ja muista suojelualueista Yhdistyneiden Kansakuntien luettelo kansallispuistoista ja vastaavista suojelualueista on tehty YK:n yleiskokouk sessa v. 1962 hyväksytyn päätöksen pohjalta. Luettelon laatimisesta ja täydentämisestä vastaa Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (International Union for Conserva tion of Nature and Natural Resources, lUCN). lUCN:n ta voitteena on maapallon luonnonvarojen järkevä käyttö ja sen luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen. Järjestön jäseninä on sekä valtioita että yhteisöjä. lUCN:n alaisuudessa työskentelevän Kansallispuisto- ja luonnonsuojelualuekomission (Commission on National Parks and Protected Areas, CNPPA) tehtävänä on kansallispuis tojen ja muiden suojelualueiden hoidon, ylläpidon ja pe rustamisen edistäminen. CNPPA on perustanut suojelualu eita varten oman tietoyksikön (Protected Areas Data Unit). Yksikkö toimii osana lUCN:n luonnonsuojelun seu rantakeskusta (Conservation Monitoring Centre, CMC), joka sijaitsee Englannissa. Yksikkö päivittää ja täydentää jatkuvasti YK:n suojelualueluetteloa. YK:n kansallispuisto- ja suoj elualueluettelossa on luoki teltu jokaisesta maasta yli 1000 ha:n suojelualueet (poikkeuksena eräät saaret) alueen hoitotavan mukaan eri 9 laisiin kategorioihin, jotka on määritelty IUCN:n rapor tissa 'Categories, objectives and criteria for protected areas' (IUCN 1982). Raportissa on luetteloitu erikseen tieteelliset säästiöt (Strict Nature Reserves, Category I), kansallispuistot (National Parks, Cat. II), luonnon muistomerkit (Natural Monuments, Cat. III), hoidetut luonnonsäästiöt (Managed Nature Reserves, Cat. IV), mai semansuojelualueet (Protected Landscapes, Cat. V), bios fäärialueet (Biosphere Reserves, Cat. IX) ja maailman luonnon- ja kulttuuriperinnön suojelukohteet (World Cul tural and Heritage Sites, Cat. X). Kohteen sijoittu minen johonkin kategoriaan ei perustu alueen viralliseen määritelmään tai valtion sisällä käytettyyn nimitykseen, vaan alueen todelliseen hoitotilanteeseen. Tällä het kellä luettelossa ei ole kohteita, jotka kuuluvat katego rioihin VI-VIII . Näitä ovat luonnonvarojen suojelualueet (Resource Reserve, Cat. VI), antropologiset suojelukoh teet (Anthropological Reserve/Natural Biotic Area, Cat. VII) ja monikäyttöalueet (Multiple Use Management Area/Managed Resource Area, Cat. VIII). Kategoriat on laadittu siten, että kussakin luokassa mää ritellyt käyttö- ja hoitotavoitteet sopivat keskenään yh teen eikä mikään tavoite sulje pois tämän luokan muita mahdollisia käyttömuotoja. Vaikka tietyn suojelualue tyypin käyttömuodot olisivat muutoin sopusoinnussa keske nään, ristiriitoja voi syntyä tiettyinä vuodenaikoina tai määrätyissä paikoissa. Esimerkiksi virkistyskäyttö ja suojelutavoite voivat olla muutoin hyvin yhteensovitet 10 tuja, mutta ongelmia syntyy lintujen pesimäaikaan tai esim. porojen vasoma-alueilla. Näitä ristiriitoja voi daan välttää vyöhykejärjestelmällä tai ajoittaisilla liikkumisrajoituksilla. Alueet voivat olla valtiotasolla useiden eri hallintoelinten alaisia; pääasia on, että jokin hallintoelin on vastuussa ja sillä on myös voimava roja alueen hoitoon (IUCN 1985). lUCN jaottelee suojelukategoriat kolmeen ryhmään: A. Alueet, joiden tilaa lUCN:n Kansallispuisto- ja suo- j elualuekomissio (CNPPA) ja lUCN:n luonnonsuojelun seu rantakeskus (CMC) tarkkailevat, ja joille CNPPA on valmis antamaan teknistä apua tarvittaessa. Tähän ryhmään kuuluvat: I Tieteelliset säästiöt/tutkimussäästiöt II Kansallispuistot 111 Luonnonmuistomerkit/luonnonmonumentit IV Luonnonsäästiöt/hoidetut luonnonsuojelu alueet/eläimistön suojelualueet V Maisemansuojelualueet B. Alueet, joilla on merkitystä lUCN:n kannalta ja joita on yleisesti kaikissa valtioissa, mutta jotka eivät kuulu CNPPA:n toimenpiteiden ja tarkkailun piiriin. Näitä alu eita ovat: 11 VI Luonnonvarojen suojelukohteet VII Antropologiset suojelukohteet VIII Monikäyttöalueet CNPPA ja CMC ovat valmiit tarkkailemaan ja antamaan asi antuntija-apua B-ryhmän niille kohteille, jotka ovat luonnonsuojelun kannalta merkittäviä. C. Alueet, jotka kuuluvat kansainvälisiin ohjelmiin ja joilla on erityistä merkitystä luonnonsuojelun kannalta. Osa näistä alueista voi sisältyä muihin edellä mainit tuihin kategorioihin. CNPPA ja CMC voidaan pyytää tark kailemaan näitä alueita ja antamaan asiantuntija-apua. Näitä ovat: IX Biosfäärialueet X Maailman luonnon ja kulttuuriperinnön suojelukohteet Suojelualueiden määritelmät ja kriteerit Seuraavassa on esitelty lUCN:n suojelualuekategoriat siten, kuin ne on määritelty lUCN:n viimeksi julkaistussa suoj elualueluettelossa (lUCN 1985). Kategoria I - Tieteelliset säästiöt/tutkimussäästiöt (Scientific Reserves / Strict Nature Reserves) Tieteellisiin säästiöihin kuuluu merkittäviä ekosystee 12 mejä tai luonnonmuodostumia, niissä on kansallisesti tär keitä kasvi- ja eläinlajeja tai ne ovat esimerkkejä jois takin luontokokonaisuuksista. Usein niissä on herkkiä ekosysteemejä tai elämänmuotoja, niiden biologinen tai geologinen diversiteetti on suuri tai ne muodostavat gee niperinnön suojelun kannalta tärkeän alueen. Suojelualu een koko tulisi määräytyä siten, että alueen suojelun kannalta tärkeä ekologinen yhtenäisyys turvataan. Alue saa kehittyä luonnontilassa ilman ihmisen puuttu mista asiaan. Turismi, virkistyskäyttö ja yleisön pääsy alueille ovat yleensä kiellettyjä. Ekologisia proses seja, jotka voivat muuttaa alueen luontoa, ovat mm. luontaiset tulipalot, sukkessio, hyönteistuhot, myrskyt jne., mutta ihmisen aiheuttamat muutokset on pyritty sul kemaan pois. Aluetta käytetään opetus- ja tutkimustar koituksiin. Päätökset alueiden käytöstä tulisi tehdä valtion keskushallinnossa tai päätöksenteko pitäisi muu toin olla järjestetty siten, että alueen suojelu pitkällä aikavälillä on turvattu. Kategoria II - Kansallispuistot (National Parks) lUCNrn 10. yleiskokous New Delhissä v. 1969 on hyväk synyt seuraavan kansallispuiston määritelmän: Kansallis puisto on suhteellisen laaja alue, jossa 1) yksi tai useampia ekosysteemejä on suojeltu ihmisen taloudelliselta toiminnalta. Alueen eläin- ja kasvila 13 jeilla sekä geomorfologisilla kohteilla on erityisen suuri arvo tieteen, opetuksen ja virkistyksen kannalta tai alueet ovat erityisen luonnonkauniita. 2) maan korkein viranomainen on ryhtynyt toimenpiteisiin estääkseen alueen luonnonvarojen hyödyntämisen tai pois taakseen mahdollisimman pian jo aloitetun taloudellisen toiminnan, ja taatakseen tehokkaasti alueen ekologisten, geomorfologisten ja esteettisten piirteiden säilymisen 3) yleisön pääsy alueelle on sallittu tietyin ehdoin kas vatus-, kulttuuri- ja virkistystarkoituksissa. Vastaavasti esitetään, ettei kansallispuistoiksi nimitetä: 1) tieteellisiä suojelualueita, joille pääsy on sallittu vain erikoisluvalla (tutkimussäästiöt), 2) yksityisten järjestöjen tai alempien viranomaisten pe rustamia suojelualueita, ellei maan korkein viranomainen jollain tavoin ole tunnustanut alueita ja valvo niitä, 3) erityiskohteiden tai eliöryhmien suojelualueita, jotka on määritelty Afrikan konventiossa v. 1968, kuten eläinten- ja kasviensuojelualueita, riistan ja linnuston suojelualueita, geologisia ja metsien suojelukohteita jne. 14 4) asuttuja ja hyväksikäytettyjä alueita, jotka turismin kehittämisen ja maankäytön suunnittelun perusteella on varattu virkistysalueiksi, ja joilla virkistyskäyttö on etusijalla luonnonsuojeluun nähden (ransk. pare naturel regional, engl. nature park, saks. Naturpark jne.) Täl laiset alueet, jotka on nimitetty 'kansallispuistoiksi 1 , tulisi nimetä uudelleen mahdollisimman pian. Yleisesti ottaen luonnonvarojen hyödyntämisen tulee olla kielletty alueella, joka kuuluu kategoriaan 11. Hyödyn täminen sisältää maanviljelyksen ja laiduntamisen, met sästyksen, kalastuksen, metsänhakkuut, kaivostoiminnan, julkisen rakentamisen (kuljetus-, viestintä- ja voimata loustarkoituksiin) sekä asutus-, kaupalliset ja teolliset toimenpiteet. Eräiden kansallispuistojen rajojen sisällä on kyliä, kau punkeja, tietoliikenneverkostoa ja niihin liittyviä toi mintoja. Sikäli kun nämä toiminnot eivät vie huomattavaa osaa alueesta ja ovat todella sijoitetut siten, että ne eivät häiritse muun alueen täysimittaista suojelua, niitä ei voida katsoa perusteiksi, joilla alue pitäisi poistaa kansallispuistoluokasta. On myös huomattava, että eräät luonnonhoitotoimet tai käsittelyt voivat olla välttämät tömiä esim. määrätyn eläinlajin tai kasvillisuustyypin ylläpitämiseksi tai yleisöpalveluiden ja hallinnon takia. Tehokas vyöhykejako on tärkeä menetelmä ristiriitojen välttämisessä suojelualueilla. Jotta alue täyttäisi 15 IUCN:n ehdot kansallispuistoiksi, sen täytyy sisältää eri vyöhykkeiden yhdistelmiä seuraavasti: 1) vain erämaaosa 2) erämaaosa yhdessä rajoitus- tai hoito-osan tai molem pien kanssa 3) kaikki edellä mainitut osat yhdessä turismi/hallinto osan kanssa 4) jokin tai kaikki edellä mainitut kohdat yhdessä antro pologisen, arkeologisen tai historiallisen osan kanssa. Kansallispuistojen on oltava avoimia yleisölle. Kävi jöitä varten perustettavalle vyöhykkeelle voidaan ra kentaa teitä ja rakennuksia, ja tähän osaan voidaan si joittaa myös puistohallinto ja virkistyspalveluja. Vyö hykettä ei tule lukea varsinaiseksi luonnonsuojeluvyöhyk keeksi. Se tulee rajata ja sijoittaa siten, että siitä on mahdollisimman vähän haittaa puiston luonnonsuojeluta voitteelle. Yleisön liikkumista puistossa voidaan ra joittaa ja säädellä perustamalla erämaaosia eri puolille puistoa. Kategoria 111 - Luonnonmuodostumat/luonnonmuistomerkit (Natural Monuments / Natural Landmarks) Kohteet sisältävät yhden tai useampia merkittäviä luonnon erikoispiirteitä, jotka ainutlaatuisuuden tai harvinai suuden takia tulee suojella. Alueilla ei saa olla lain kaan tai vain vähän merkkejä ihmistoiminnasta. Kohteet 16 ovat pienehköjä eivätkä ne ole ekosysteemeiltään niin edustavia, että ne voitaisiin luokitella kansallispuis toiksi. Alueen koolla on merkitystä vain sikäli, että sen on oltava riittävän suuri turvaamaan kohteen säily minen. Vaikka 111 kategorian alueilla voi olla matkai lullista ja virkistyskäyttömerkitystä, niitä tulisi käsi tellä mahdollisimman vähän. Alueiden hallinnon voivat järjestää joko eri viranomaiset tai yksityiset järjestöt, kunhan kohteiden säilyminen pitkällä aikavälillä turva taan . Kategoria IV - Luonnonsäästiöt/hoidetut luonnonsuojelua lueet/ eläimistön suojelualueet (Nature Conservation Re serves / Managed Nature Reserves / Wildlife Sanctuaries) Luokka on käyttökelpoinen suojeltaessa tietyn eläinlajin asuinpaikkaa tai lintujen muutonaikaista levähdyspaikkaa. Alue voi olla kansallista tai kansainvälistä luokkaa. Vaikka tähän kategoriaan kuuluu suuri joukko erilaisia alueita, niiden kaikkien ensisijaisena tarkoituksena tulee olla luonnonsuojelu; uudistuvien luonnonvarojen hyödyntämisen tulee olla toissijainen pyrkimys. Alueen koko riippuu suojeltavan lajin elinpaikkavaatimuksista ja se voi olla varsin pienikin. Esimerkkinä tällaisista alueista voidaan mainita pesimäalueet, suot, järvet, jo kien suistot, kalojen kutualueet jne. Alueella voidaan tarvita hoito- ja käsittelytoimia arvioitujen optimiolo suhteiden ylläpitämiseksi. Rajoitettuja alueita voidaan käyttää opetustarkoituksiin. Omistus voi olla joko kes 17 kushallinnon, alempien viranomaisten tai vapaaehtoisten järjestöjen hallussa, kunhan sillä taataan alueen riit tävä suojelu ja vartiointi. Kategoria V - Maisemansuojelualueet (Protected Lands capes) Luokkaan kuuluu vaihtelevantyyppisiä alueita johtuen eri laisten kulttuuri- ja puolikulttuurimaisemien suuresta määrästä. Kohteet voidaan karkeasti jakaa kahteen tyyp piin: ne, joiden kauneusarvot ovat syntyneet ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksen tuloksena ja ne, jotka ovat luonnonvaraisia mutta virkistys- ja matkailukäytössä. Ihmistoiminnan seurauksena syntyneet alueet edustavat erilaisten kulttuuritekijöiden, kuten tapojen, usko musten, sosiaalisten organisaatioiden tai materiaalisten ominaisuuksien vaikutuksia, jotka heijastuvat maankäyttö tapoihin. Alueet ovat maisemallisesti merkittäviä tai kauneudeltaan ainutlaatuisia osoituksia ihmistoiminnasta. Perinteinen maankäyttö maanviljelyineen, laiduntamisineen ja kalastuksineen on vallitsevana. Alueen tulee olla riittävän suuri, jotta se takaa maisematyypin säilymisen. Luonnonalueet ovat tavallisesti merenranta- ja järvimai semia tai vuoristo-, vaara- tai joenranta-alueita, jotka usein sijaitsevat valtateiden tai asutuskeskusten lähei syydessä. Monet ovat kansallisesti merkittäviä ulkoilu ja virkistyskohteita. Joissakin tapauksissa alue on yksityisomistuksessa ja 18 tarvitaan joko keskus- tai aluehallinnon toimia alueen maankäytön ja elämäntavan säilyttämiseksi. Hallituksen taloudellisia tukitoimia voidaan tarvita väestön elin tason säilyttämiseksi samalla, kun alueen arvo pyritään säilyttämään perinteisenä. Kategoria VI - Luonnonvarojen suojelualueet (Resource Re serves, väliaikainen suojeluyksikkö) Tämän ryhmän kohteet voivat olla joko laajoja, suhteel lisen eristyneitä ja vaikeapääsyisiä asumattomia alueita tai alueita, jotka ovat vähän asutettuja, mutta joille suuntautuu suuri asutus- ja hyödyntämispaine. Useissa tapauksissa niitä on tutkittu vähän, joten hyödyntämisen seuraukset ovat tuntemattomat. Olemassa olevan tilanteen ylläpito on välttämätön mahdollisen käytön vaikutusten tutkimiseksi. Luonnon hyödyntäminen sallitaan ainoastaan alkuperäisille asukkaille ja alueella jo harjoitettavat, ekologisesti terveet toiminnot sallitaan. Tähän kategoriaan luetaan mm. erämaat. Kategoriaa käy tetään CMC:n tiedostossa myös silloin, kun alue on suo jeltu lainsäädäntötoimin, mutta siellä ei ole infrastruk tuuria ja suojelun on todettu olevan riittämätöntä. Kategoria VII - Antropologiset suojelukohteet (Natural Biotic Areas / Anthropological Reserves) Antropologisiin suojelukohteisiin kuuluvat alueet, joissa 19 tekniikka ja nykyihminen eivät ole merkittävästi vaikut taneet asukkaiden perinteiseen elämään. Tällaisia ovat mm. syrjäiset tai vaikeapääsyiset alueet, jotka ovat ol leet huomattavan kauan eristyksissä. Nämä yhteisöt ovat tärkeitä kulttuuridiversiteetin ylläpitämiseksi. Niiden väestö on vahvasti riippuvainen luonnosta. Laajamit tainen viljely ja muut suuresti kasvillisuutta ja eläi mistöä muuttavat toimenpiteet ovat kiellettyjä. Alueiden hoito keskittyy perinteisten elinympäristöjen ylläpitoon ja niiden säilymisen turvaamiseen kulttuurin omilla eh doilla . Kategoria VIII - Monikäyttöalueet (Multiple Use Manage ment Areas / Managed Resource Areas) Kategoria VIII on laaja. Monikäyttöalueilla voidaan hyö dyntää metsiä, laitumia, riistaa, merieliöitä jne. tai niitä voidaan käyttää virkistysalueina. Osa alueista voi olla ihmisen asuttamia ja muovaamia. Kohteissa voi olla ainutlaatuisia tai poikkeuksellisia luonnon piirteitä ja ne voivat olla kansallisesti tai kansainvälisesti merkit täviä. Alueiden käyttö suunnitellaan luonnonvarojen kes tävän hyödyntämisen pohjalta. Maanomistus on hallituksen valvonnassa. Vyöhykejärjestelyillä tietyille alueille voidaan taata erityissuojelu. Monikäyttöalueiden hoidon pääperiaate on luonnon tuottokyvyn kaikinpuolinen turvaa minen ja luonnonvarojen säilyvyys. 20 Kategoria IX - Biosfäärialueet (Biosphere Reserves) UNESCOn Man and the Biosphere (MAB) -ohjelman tavoitteena on luoda maailmanlaajuinen, kaikkia maapallon ympäristö tyyppejä edustava biosfäärin suojelualueiden verkosto. Alueiden suojelun tavoitteena on säilyttää nykyistä ja tulevaa käyttöä varten eliöyhteisöjen monimuotoisuus ja koskemattomuus ja taata lajien geneettinen monipuolisuus. Kohteet tarjoavat mahdollisuuden ekologiseen tutkimukseen sekä luonnon että ihmisen muovaamissa ympäristöissä. Kukin biosfäärialue sisältää yhden tai useamman edustavan esimerkin maapallon eliömaantieteellisistä vyöhykkeistä ja ainutlaatuisista luonnon piirteistä, esimerkkejä pe rinteisen viljelyn tuottamasta sopusointuisesta maise masta ja esimerkkejä muutetusta tai tuhotusta ekosystee mistä, joka on pystytty palauttamaan luonnontilaan. Biosfäärialueen täytyy olla sopiva pitkäaikaiseen suoje luun. Alue koostuu mahdollisimman luonnontilaisesta ydi nosasta ja sitä ympäröivästä yhteistoiminta-alueesta, joka voidaan jaotella puskurivyöhykkeeseen, luonnontilan palautusalueeseen ja stabiiliin kulttuurivyöhykkeeseen. Alueen taloustoimintaa kehitetään sopusoinnussa luonnon ja ympäristönsuojelutavoitteiden kanssa. Ennen kuin alue voidaan nimetä biosfäärin suojelukohteeksi, sen täytyy saada hyväksyntä UNESCOn kansainväliseltä Man and the Bi osphere -neuvostolta. Vuoden 1989 alussa biosfäärialu eita oli 71 maassa yhteensä 276. Suomeen on perusteilla kaksi biosfäärialuetta, joiden ydinalueina tulevat ole 21 maan Saaristomeren ja Patvinsuon kansallispuistot. Kategoria X - Maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suo jelukohteet (maailmanperintökohteet) (World Cultural and Natural Heritage Sites) UNESCOn järjestämä maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön kansainvälinen suoj elukokous v. 1972 on määritellyt kri teerit maailman luonnon- ja kulttuuriperinnön suojelukoh teille. Luonnonperinnön suojelun tavoitteena on säi lyttää ne luonnon piirteet ja eliölajit, joiden perimän säilyttämiseksi kohde on perustettu, tuottaa tietoa maa ilmanlaajuisesti hyödynnettäväksi ja antaa mahdollisuus tutkimuksille ja ympäristön tilan seurannalle. Kohteet rajoitetaan vain niihin, joilla on todellista yleismaail mallista merkitystä. Luonnonperintökohteiden täytyy täyttää yksi tai useampia seuraavista kriteereistä: 1) alue on edustava esimerkki maapallon kehityshistorian päävaiheista 2) alue on edustava esimerkki meneillään olevasta geolo gisesta prosessista, biologisesta evoluutiosta ja/tai ih misen vuorovaikutuksesta luonnon kanssa 3) alue sisältää ainutlaatuisia, harvinaisia tai merkit täviä luonnonilmiöitä, -muodostumia tai huomattavan luon nonkauniita kohteita 22 4) alue on yleismaailmallisesti merkittävä uhanalaisten tai harvinaisten kasvi- tai eläinlajien elinympäristö. Suojelukohteiden täytyy myös täyttää alueen yhtenäisyyden ehdot. Sopimus velvoittaa kunkin jäsenmaan varmistamaan kohteen aktiivisen ja tehokkaan suojelun. Koska alueille yleensä suuntautuu virkistyskäyttöä, on joillekin koh teille tarkoituksenmukaista asettaa liikkumisrajoituksia tai estää kokonaan yleisön pääsy niille. Kukin julistuksen allekirjoittajamaa voi suositella omia kohteitaan UNESCOn Maailmanperintökomitealle, joka päättää niiden hyväksymisestä. Vuonna 1988 julistuksen allekirjoittajamaita oli sata. Suomi allekirjoitti ju listuksen v. 1987 ja valmistelee parhaillaan esityksiä Suomen luonnonperintökohteista. 2.2. Euroopan Neuvoston luokitus luonnonsuojelualueita varten Euroopan Neuvosto on tehnyt luokituksen, jossa luonnon suojelualueet jaetaan neljään kategoriaan (Poore & Gryn- Ambroes 1980): Kategoria A Tähän kategoriaan luetaan tieteellisesti merkittävät suo jelukohteet. Alueet ovat täydellisen suojelun piirissä eli kaikki ihmistoiminta niillä on kiellettyä. Pääsy on 23 sallittu vain tieteellisissä tarkoituksissa, ja se vaatii erikoisen luvan. Kategoria B Tieteellinen arvo on tärkeä myös tässä kategoriassa. Päätarkoitus on alueiden luonnontilan sekä eläinten ja kasvien geeniperinnön säilyttäminen. Kaikki keinote koinen puuttuminen ekosysteemien luonnontilaan, koostu mukseen ja evoluutioon on kielletty. Kuitenkin joitakin virkistyskäyttömuotoja on sallittu tarkoin rajatuilla alueilla tiukkojen sääntöjen puitteissa. Perinteisiä ih mistoimintoja kuten maanviljely voidaan sallia, mikäli ne ovat sopusoinnussa suojelupäämäärien kanssa. Vierailu alueella sallitaan sääntöjä noudattaen. Kategoria C Alueet voidaan lukea tähän luokkaan pääasiassa kulttuuri ja esteettisten arvojensa perusteella. Maisemansuojelu ja ekologinen tasapaino otetaan huomioon. Alueilla voi olla huomattavaa virkistyskäyttöarvoa. Perinteinen ih mistoiminta sallitaan sääntöjen puitteissa ja joitakin muita taloudellisia toimintoja tiukasti valvottuina. Koska tämän luokan alueilla on usein merkitystä virkis tyskäytössä, jonkinasteinen palveluvarustus samoin kuin ei-motorisoitu yleinen liikkuminen ovat sallittuja sel västi määritellyillä vyöhykkeillä edellyttäen, että nämä toiminnot ovat sopusoinnussa alueiden muiden tavoitteiden kanssa. 24 Kategoria D Tähän kategoriaan kuuluu laajoja maa-alueita, jotka on alunperin tarkoitettu virkistyskäyttöön, mutta joissa myös luonnonsuojelun periaatteet otetaan huomioon. Kate goriaan voi kuulua luonnonmuodostumia, kartanoita, maati loja, kyliä jne. Perinteiset tai nykyaikaiset ihmistoi minnot ovat sallittuja, jos ne ovat sopusoinnussa vir kistys- ja suojelupyrkimysten kanssa. Ei-motorisoitu yleisön liikkuminen alueella on pääsääntöisesti sallittu, mutta sitä voidaan rajoittaa tarvittaessa esim. kasvil lisuuden tai eläimistön takia. Moottoriliikennettä kont rolloidaan . Biogeneettiset reservaatit Euroopan Neuvoston luonnonsuojelukomitea laati v. 1979 Euroopan luonnonsuojelusopimuksen (ns. Bernin sopimus), jonka tavoitteena on Euroopan uhanalaisten eläin- ja kas vilajien ja ympäristötyyppien suojelu. Uhanalaisten elinympäristöjen suojelemiseksi Euroopan Neuvosto on laatinut 'biogeneettisten reservaattien 1 suo jeluohjelman. Ohjelman tarkoituksena on suojella etukä teen valittuja uhanalaisia ympäristötyyppejä Euroopassa. Kohteiden valinnasta vastaavat kansainväliset asiantun tijat. Alueet voivat olla varsin pienialaisiakin, kunhan ne ovat suojelullisesti arvokkaita (Vickholm 1986). 25 2.3. Euroopan Neuvoston ja IUCN:n luokitusten vastaavuus lUCN:n kategoria I (tieteelliset säästiöt) vastaa melko tarkoin Euroopan Neuvoston kategoriaa A ja lUCN:n kate goria II (kansallispuistot) suunnilleen Euroopan Neu voston kategoriaa B. lUCN:n luokituksessa on erotettu omaksi ryhmäkseen (Cat. 111, luonnonmuistomerkit) alu eet, jotka eivät täytä kansallispuiston edellytyksiä alu een koon, edustavuuden tai rauhoitusmääräysten vuoksi. Euroopan Neuvoston luokituksessa nämä kohteet sisältyvät B-kategoriaan yhdessä kansallispuistojen kanssa. Niinpä esim. Suomen aarnialueet on Pooren ja Gryn-Ambroesin (1980) teoksessa luettu Euroopan Neuvoston B-kategoriaan, kun ne lUCN:n luokituksessa kuuluisivat kategoriaan 111. On huomattava, että lUCN:n termillä 'Natural Monument' on laajempi merkitys kuin Suomessa käsitteillä 'luonnonmuistomerkki' tai 'luonnonmuodostuma', joita tässä on käytetty termin käännöksinä. IUCN:n kategoria IV (hoidetut luonnonsäästiöt/ eläimis tönsuojelualueet) jää Euroopan Neuvoston luokituksessa 'väliinputoajaksi', joka suojelupäämääriltään kuuluisi B-kategoriaan, mutta luonnontilaa muuttavien hoitotoimien takia C-kategoriaan. IUCN:n kategoria V (maisemansuoje lualueet) , samoin kuin kategoria VII (antropologiset suo jelukohteet) vastaavat melko hyvin Euroopan Neuvoston C kategoriaa. Moninaiskäyttöalueet (IUCNtn kategoria VIII) vastaavat Euroopan Neuvoston D-kategoriaa, sen sijaan IUCNtn luonnonvarojen suojelualueilla (väliaikainen suo 26 jeluyksikkö, kategoria VII) ei ole vastinetta Euroopan Neuvoston luokituksessa. Euroopan Neuvoston biogeneettisillä reservaateilla pyri tään suojelemaan Euroopassa ainutlaatuisia ja uhanalaisia luontotyyppejä ja habitaatteja. Alueet eivät vastaa UNESCOn biosfäärialueita, joiden tarkoituksena on suo jella maailmanlaajuisesti ja edustavasti kaikkia maa pallon ympäristötyyppejä. Molemmilla on siten oma paik kansa kansainvälisinä suojeluohjelmina. Kahden luokituksen olemassaolo luonnollisesti vaikeuttaa jo ennestään epäselvää tilannetta luonnonsuojelualueiden nimityksissä ja erilaisten suoj elualuetyyppien vastaa vuuden määrittelyssä. lUCN:n luokitus on yksityiskohtai sempana selkeämpi kuin Euroopan Neuvoston luokitus, jonka käyttö yleispiirteisempänä voi joissakin tapauksissa kui tenkin olla helpompaa. 2.4. Luonnonsuojelualueiden nimitykset eri maissa Luonnonsuojelualueiden nimitykset vaihtelevat huomatta vasti eri maissa. Tämän takia on mahdotonta saada käsi tystä alueen suojeluasteesta pelkästään käytetyn nimi tyksen perusteella. Mm. Suomen luonnonpuisto nimitys vastaa harhaanjohtavasti Keski-Euroopassa lähinnä virkis tysalueista käytettäviä 'Naturpark/Nature Park 1 -nimityksiä, vaikka meidän luonnonpuistomme kuuluvat luo 27 kitukseltaan tieteellisiin säästiöihin. Samoin eräissä maissa kansallispuisto-nimitystä käytetään alueista, jotka ovat pääasiassa virkistys- tai maisemansuojelualu eita . Erilaisia luonnonsuojelualueiden nimityksiä on pelkästään lUCN:n suojelualueluettelossa 49 (lUCN 1985), eikä tässä yhteydessä ole mahdollista esitellä niiden kaikkien suo jelumääräyksiä tai vastaavuutta eri kategorioihin. Tau lukoihin 1-3 on koottu tietoja eräiden Euroopan ja Poh jois-Amerikan suojelualueiden lukumääristä ja pinta-a -loista ja pyritty määrittelemään niiden vastaavuus lUCN:n kategorioihin. Taulukoihin on koottu uusimmat saatavilla olevat tilastotiedot, mutta etenkin suojelumääräyksiltään lievistä alueista tietoja on ollut saatavana niukasti. Useimmissa maista suojelualueverkostoa uusitaan ja täy dennetään jatkuvasti, joten numerotiedot vanhentuvat no peasti, ja niihin on suhtauduttava lähinnä suuruusluokkia kuvaavina. 28 Taulukko 1. Eräiden Länsi- ja Pohjois-Euroopan maiden suojelualueet. 1) 1) Lukumäärät ja pinta-alat ovat kansallispuistojen osalta suhteellisen tarkkoja. Sen sijaan muiden alueiden osalta tarkkuus vaihtelee, eikä kaikista suojelualuetyypeistä ole ollut tietoja saatavana lainkaan. 2) sisältää mm. linnustonsuojelualueet 3) sisältää tärkeimmät yksityisten ja yhteisöjen säästiöt ja lintujen suojeluslueet t\) riserve naturali integrali ja r.n. orientate 5) maapinta-ala 6) pinta-aloihin eivät sisälly puistoja ympäröivät puskurivyöhykkeet Valtio Suojelualuetyyppi lukumäärä pinta-ala vastaavuus tiedot ha I UCN: n kateqorioihin vuode 11 a I rlanti 2) LuonnonaäästiÖ 12 1979 Kansallispuisto 3 20 404 II Metsänsuojelualue n. 2 000 Riistansuojelualue 56 Yksityinen suolelualue 3 n. 1 500 Islanti Myvatn-Laxan suojelualue 1 440 000 V 198*» Kansallispuisto 3 179 300 II LuonnonsäästiÖ 18 50 831 IV Maisemansuojelualue 10 206 045 V Luonnonmuistomerkki 24 26 153 III Luonnonpuisto (virkistysalue) B 39 055 Iso Kansallispuisto 10 1 367 609 V 1979-198i Britannia Kansallinen luonnonsäästiö 195 n. 150 000 IV Paikallinen luonnonsäästiö 105 14 371 ;v Metsäsäästiö 11 2 448 Maaseutupuisto yli 20 Huomattavat luonnonkauniit alueet (AONB) 41 n. 1 758 800 Tieeteelliaesti mielenkiin- toiset kohteet (SSSI) 4 150 1 470 900 Kanssllisesti merkittävät maisemakohteet (Skotlanti) 40 n. 1 000 000 .Aluepuiatot (Skotlanti) Yksityiset Ja järjeatöjen 4 suojelualueet 1 990 294 592 Kansslliset rannikkoalueet 33 1 954 km Italia .Kansallispuisto 'Valtion luonnonsäästiö 5 272 400 II .V 1979-1930 101 55 316 IV Alueellinen luonnonsäästiö 14 6 974 Luonnonpuisto Eläimistönsuojelualue n. 200 n. 200 000 Yksityiset ja Järjeatöjen suojelualueet Norja Luonnonsäästiö 590 83 000 I.IV 1973- Kansslli8pui8to Maisemansuojelualue Luonnonmuistomerkki 16 51 299 1 041 158 600 900 II 1985 Eläimistön- ja kasviston- 000 5) suojelualue 29 n. 5 Aarnialue ja n . 10 380 luonnonhoitometsä 54 Huippuvuoret Luonnonsäästiö 3 2 541 000 I Kansallispuisto 3 950 000 1 1 Kasviensuojelualue 3 2-48 000 Linnustonsuojelualue 15 Bouvet Luonnonsäästiö 1 5 000 I Ranska Luonnonsäästiö 59 43 288 6) 840 IV 19 / i - Kansallispuisto 6 341 II,V 1983 Linnustonsuojelualue n. 300 Luonnonmuistomerkki Alueelliset luonnonpuistot 20 2 238 000 Kansallispuistojen varausalueet 5 1 112 470 29 Taulukko 1. Eräiden Länsi- ja Pohjois-Euroopan suojelualueet (jatkoa). 1) perustettu metsähallituksen päätöksellä v. 1987 2) Svenska Naturskyddsförenlngenin omistamat alueet 3) luvusta puuttuivat 251: n säästiön pinta-alat 4) sisältää lakiesitysvaiheessa olevan Koloveden kansallispuiston 5) Metsähallituksen ja Metsäntutkimuslaitoksen alueet yhdessä 6) koskiensuojelulailla ja Ounasjoen erityislailla rauhoitetut 7) IUCN:n luetteloon sisältyvät Lähteet: 1) Commission of the European Communities 1979 l 0) Hinlstr >' °f Environment, Horge 1985 2) Contryside Commission for Scotland 1974 U) NatturverndarrSd 1984 3) Oomänposten 1987 12) Nature Conservancy Council 1984 4) Duffey 1983 13) Naturvärdsverket 1983 ja 1986 a 5) Foster 1982 Norge s offentlige utredninger 1986 6) Holt-Jensen 1978 151 Perrln 9 1903 7) lUCN 1985 Poore 4 Gryn-Ambroes 1980 8) Jordbruksdepartementet 1986 Stamp 1969 9) Miljöverndepartementet 1985 Virtanen 4 Pasanen 1983 Valtio suojclualuetyyppi lukumäärä pinta-ala ha Ruots i Luonnonsäästiö 1 215 870 748 I V 1566-1908 Kansallispuisto 20 618 338 1 1 Luonnonhoitoalue 54 103 531 Eläimistönsuojelualue 620 348 452 IV Luonnonmuis tome rkki n. 1 300 . .Erämaat 13 n. 4 900 000 Tunturirnetsäsäästiöt 70 n. 1 200 000 ..Metsähallinnon suojelualueet 750 n. 52 000 Yhteisöjen suojelualueet 19 4 750 Saksan Luonnonsäästiö 1 321 420 973 3) IV, V 1980-1983 liitto- Kansallispuisto 2 33 900 11 tasavalta Luonnonmuistomerkki Maisemansuojelualue Luonnonpuisto 59 Suomi Luonnonpuisto 20 4> 151 781 I 19S7-1989 Kansallispuisto 23 706 400 II Soidensuojelualue 173 n. 401 000 Luonnonsuojelualue (valtion maalla, alle 500 ha) 17 n. 1 000 Luonnonmuistomerkki 1 050 c \ Luonnonhoitometsä 212 1 94 c ! Aarnialue 25 578 Ojitus rauhoitusalue 19 152 Yksityinen suojelualue 747 n. 56 000 Suojellut vesistöt 6 ) ia vesistönosat 54 ; Sveitsi Kansallispuisto Luonnonsäästiö Maisemansuo jelualue JC °7> 16 U 887 700 11 IV V 1980-1955 30 Taulukko 2. Kanadan ja Yhdysvaltojen Suojelualueet. 1) 1) Taulukkoon ei eisälly pääasiallisesti historiallisten tai kulttuurikohteiden auojelualuetyyppejä. 2) Suojeluohjelman toteuttaminen keBken. 3) Taulukossa voi olla puutteelliauukaia eri keskuaviraatojen kohdalla ja Biitä puuttuvat 08avaltioiden Ja paikallistsBon suojelualueet. 4) The National Park Servicen hallitsemat alueet v. 1985. 5) The Fish and Wildlife Servicen hallinnassa olevat alueet v. 1975. 6) The Bureau of Land Managementin hallinnassa olevat alueet v. 1975. 7) The National Wilderneas Preservation Systemiin kuuluvat alueet v. 1986. Lukuihin siBältyvät myöa kansallispuistoihin ja muihin suojelualueiaiin kuuluvat erämaat. Lähteet: Excerpt - Environment Canada Eatimatea 1987-1988. Intermountain Research Station 1986. lUCN 1985. Knudaon 1984. U.S. Department of Interior 1975. Valtio suojelualuetyypit lukumäärä pinta-ala V88 taavuu8 tiedot ha IUCN : n vuodelta kateqorioihin Kanada .Kansallispuisto 32 17 770 000 11 1982- ?Kansslli8joki 6 1986 'Merkittävä luonnon- muodostuma Osavaltioouisto 1 170 n. 22 300 000 '^Yhdysvallat NPS-alueet: Kansallispuisto 46 19 089 810 11,111 1975- Kanaallinen suojelu- 1,11 1986 alue (National Preserve) 12 8 .904 000 Kansallinen muistomerkki 78 1 900 000 111 , V Kan8alli8et virkistysalueet 17 1 481 000 Ksnaalliset järvenrannat 4 80 000 V Kansalliset merenrannat 11 244 000 V Kansallisjoet 10 233 000 -.Kansalliset maisematiet 1 21 000 National Wildlife Refuqe System : III , IV, V Vesilintujen suojelualue 28a Muuttolintujen suojelualue 70 Suurriistan suojelualue 16 Riiatansuojelu- ja laidunalue 4 .«Vesilintujen tuotantoalue 2 300 6J BLM-alueet: Luonnontilaiset tutkimusalueet 19 18 080 Kansalliset luonnonmuistomerkit 3 5 953 602 Huomsttavat luonnonalueet 23 157 918 Virkistysalueet 29 1 068 498 445 36 000 000 31 Taulukko 3. Itä-Euroopan maiden suojelualueet. 1) lisäksi 222 000 ha puskurivyöhykettä 2) lisäksi 242 200 ha puskurivyöhykettä 3) tästä 6 980 ha tiukasti suojeltuja säästiöitä 4) tästä 35 762 ha tiukasti suojeltua 5) arvioitu yhteispinta-ala v. 1985 6) 12: n kansallispuiston pinta-ala v. 1985 Lähteet: Borisov & ai. 1905 lUCN 1985 lUCN 1986 Kaasik 1987 Valtio suojelualuetyyppi lukumäärä pinta-ala vastaavuus tiedot ha IUCN: n vuodelta kateqorioihin Bulgaria Säästiö 90 40 345 IV 1986 Kansallispuisto 10 70 345 II Maisemansuojelualue 55 16 085 Huomattava luonnon- muodostuma 430 18 946 Historiallinen kohde 881 Suojellut vanhat puut 1 943 T sekkoslovak ia Kansallispuisto 4 172 600j l II,V 1986 Maisemansuojelualue 34 162 600 V Valtion luonnonsäästiö 821 117 187 IV Suojeltu habitaatti 112 1 307 Suojeltu opetuskohde 17 1 535 Suojeltu puisto ja puutarha 6 75 Suojeltu luonnonmuodostuma 511 6 237 Suojeltu luonnonmuistomerkki 43 492 Unkari Kansallispuisto 4 141 765 II 1986 Maisemansuojelualue 31 300 000 V Suojeltu luonnonalue 98 26 300 IV Luonnonmuistomerkki 608 20 405 Saksan Suojeltu luonnonalue 766 104 000 3) I.IV 1986 Demokraattinen Maisemansuojelualue 404 1 964 000 T a3avalta Luonnonmuistomerkki 9 500 Puola Kansallispuisto 14 125 700 4) 11 ,v 1986 Maisemapuisto 24 535 400 Maisemansuojelualue 1 685 100 Luonnonsäästiö 872 99 800 IV Luonnonmuistomerkki IA 027 31 200 Romania Kansallispuisto 1 20 000 II 1986 Luonnonsäästiö n . 420 I , IV, V Neuvostoliitto Luonnonsäästiö 170 n. 15 000 000 5) I 1985-1987 ( zapovednik ) Riistansuojelualue Metsän- ja riistansuojelualue 7 300 000 IV Kansallispuisto 18 yli 950 GOU 6; II Luonnonmuistomerkki Rajoitetun suojelun alue ( zakaznik ) 2 700 n . 41 000 000 32 3. SUOJELUALUETYYPIT JA KANSALLISPUISTOJEN SUOJELUN TO TEUTUMINEN 3.1. Irlanti 3.1.1. Suojelualuetyypit Irlannin luonnonsäästiöistä (Nature Reserves) ovat tär keimpiä eräät linnustonsuojelualueet, mm. kansainväli sesti merkittävä Wexfordin luonnonsäästiö. Poore ja Gryn-Ambroes (1980) ovat luokitelleet luonnonsäästiöt Eu roopan Neuvoston A-kategoriaan huolimatta siitä, että esim. Wexfordin säästiö on yleisölle avoin. IUCN:n lu ettelossa ei ole mainittu Irlannin luonnonsäästiöitä. Maassa on kolme kansallispuistoa (Glenveagh, Killarney ja Connemara), joiden yhteispinta-ala on 20 404 ha (kuva 1). Ne kuuluvat IUCN:n 11-kategoriaan (IUCN 1985). Uusia kansallispuistoja on suunnitteilla kaksi (Commission of the European Communities 1979, Craig 1988). Riistansuo jelulain nojalla on perustettu riistansuoj elualueita. Vaikka niissä on lain mukaan kielletty ainoastaan eräiden lintujen tappaminen ja munien ottaminen, suojelu ulottuu käytännössä koko alueen eläimistöön (Poore s. Gryn- Amb roes 1980). Vuonna 1979 näitä alueita oli 56 (Commission of the European Communities 1979). Osittain luonnonti laisia metsäalueita, jotka ovat kalastushallituksen omis tuksessa, on suojeltu n. 2 000 ha. Tästä n. 1 500 ha on tammimetsää (Poore & Gryn-Ambroes 1980). Näiden li säksi aluesuunnittelulain nojalla on mahdollista perustaa 33 Kuva 1. Irlannin kansallispuistot v. 1985. 34 ns. erityisen luonnonkauniita alueita (special amenity areas) , jotka ovat suoj eluasteeltaan lähinnä maisemansuo jelualueita. Toistaiseksi tätä mahdollisuutta ei ole käytetty, vaikka laki on ollut voimassa vuodesta 1963 (Craig 1988) . Paikallishallintolaki vuodelta 1963 mahdollistaa suojelu alueiden perustamisen paikallistasolla. Sen nojalla on suojeltu mm. kolme kasvillisuudeltaan merkittävää alu etta ja noin 40 puuta tai puuryhmää. Irlannin luonnon suojeluyhdistys An Taisce (The National Trust for Ire land) on pyrkinyt suojelemaan suoluontoa ja se omistaa mm. kolme kansainvälisesti merkittävää soidensuojelualu etta (Poore & Gryn- Ambroes 1980). 3.1.2. Kansallispuistojen hoito ja käyttö Hallinto, henkilökunta ja budjetti Luonnonsuojeluasiat kuuluvat Irlannissa pääosin kalastus hallituksen metsä- ja riistaosastolle. Kansallispuis tojen hallinto kuuluu kuitenkin yleisten töiden ministe riön alaiselle kansallispuisto- ja luonnonmuistomerkkiosastolle. Puistojen johdossa on super intendentti. Viime kädessä vastuu puistoissa tehtä vistä toimenpiteistä on kansallispuisto- ja luonnonmuis tomerkkiosaston päälliköllä (Poore & Gryn-Ambroes 1980). Kansallispuisto- ja luonnonmuistomerkkiosastolla työsken telee kuusi henkilöä hallintotehtävissä ja kaksi asian tuntijatehtävissä (ekologi ja maisema-arkkitehti). 35 Killarneyn kansallispuiston johdossa on super intendentti, jonka alaisena on apulaisjohtaja, eläintieteilijä, kaksi alemman korkeakoulututkinnon suorittanutta henkilöä sekä muuta työvoimaa noin 70 henkilöä (Poore & Gryn-Ambroes 1980). Kansallispuistojen budjeteista ei ole tietoja viime vuosilta. Rauhoitusmääräykset ja järjestyssäännöt Killarneyn kansallispuiston tavoitteena on säilyttää alu een eläimistö, kasvillisuus ja maisematyypit sekä tarjota ihmisille virkistysmahdollisuuksia. Glenveaghin puiston tavoitteena on säilyttää alueen alkuperäinen luonto (Poore & Gryn-Ambroes 1980). Alueita on tarkoitus hoitaa siten, että ne täyttävät lUCNsn asettamat kriteerit (Com mission of European Communities 1979). Kansallispuistoissa on sallittu vapaa liikkuminen jal kaisin ja polkupyörällä. Puistojen vyöhykejakoa tehtä essä on mahdollista, että liikkumista tullaan joillakin alueilla rajoittamaan. Moottoriliikenne on kielletty lu kuunottamatta puiston sisääntuloteitä (Commission of the European Communities 1979, Poore & Gryn-Ambroes 1980). Puistojen hoito Kansallispuistoista vanhin, Killarneyn kansallispuisto, on perustettu alunperin yleiseksi virkistysalueeksi. Vuonna 1968 se muutettiin kansallispuistoksi. Tämän jäl keen alueelta on poistettu toimintoja, joiden ei katsota kuuluvan kansallispuistoon, kuten metsästys, lampaiden 36 laidunnus ja kauppapuutarha. Alueella on ollut metsäta loustoimintaa (istutusmetsiä) ennen puiston perustamista. Viisi tällaista aluetta siirtyi metsäviranomaisilta kan sallispuisto- ja luonnonmuistomerkkiosaston hallintaan v. 1969, jolloin päätettiin, ettei kaupallista metsätaloutta laajenneta näiltä alueilta muualle. Kansallispuistohal linnolla on päätösvalta niilläkin alueilla, jotka ovat edelleen metsäviranomaisten hallinnassa (Poore & Gryn- Ambroes 1980). Puiston hoidolle tuottavat ongelmia kaksi alueelle tuotua vierasta eliölajia: alppiruusu (Rhodo dendron ponticum), joka on osoittautunut hyvin leviämis kykyiseksi sekä japaninhirvi (Cervus nippon), joka on ai heuttanut ylilaidunnusta. Molempien määrää pyritään kontrolloimaan (Poore & Gryn-Ambroes 1980). Glenveagh'iin on tehty vyöhykejako puiston hoitoa ja käyttöä varten. Vyöhykejakoa ollaan tekemässä myös muihin puistoihin (Commission of the European Communities 1979) . Palvelut, opastus ja kävijämäärät Puistoissa on varsin vähän palveluvarustusta. Killar neyssä on neljä luontopolkua ja mahdollisuus vuokrata he vosrattaat puistoon tutustumista varten. Muissa puis toissa polkuverkosto on rakenteilla (Bord Fa' ilte 198"3) . Glenveagh I ssa on telttailualue (Waycott 1983). Killarneyn kansallispuistossa on kolme opastuspaikkaa, ja puiston keskiosassa sijaitsevasta kartanosta on tarkoitus tehdä opastus- ja esittelykeskus. Glenveagh1 n opastus 37 keskus on rakennettu muistuttamaan perinteistä maalaisra kennusta turvekattoineen. Puistossa on myös yleisölle avoin Viktoriaaninen linna. Kuljetukset näihin puiston sisällä oleviin rakennuksiin on järjestetty bussilla puiston rajalta. Myös Connemaran puistoon on opastus keskus rakenteilla. Killarneyn kansallispuiston vuotuinen kävijämäärä on noin 500 000 henkilöä. Käynnit keskittyvät varsin pienelle alalle puiston sisääntuloteiden ympärille. Glenveagh'in kävijämäärä on n. 90 000 henkilöä vuodessa (Commission of the European Communities 1979, O'Keeffe 1987). Tutkimus Killarneyn kansallispuistossa on pienet laboratoriotilat ja jonkin verran tutkimusvarustusta. Pääasiallisia tut kimuskohteita ovat metsänuudistuminen, saksan- ja japa ninhirven ekologia sekä limnologiset ja entomologiset tutkimukset (lUCN 1977). Glenveagh 1 n puiston perusselvi tykset on aloitettu. Kansallispuistoihin liittyvä tutkimus on kolmen eri hal linto-organisaation alaista. Puistojen hoitoon liittyvä tutkimus kuuluu yleisten töiden ministeriölle. Suojelu ja ekologisiin kysymyksiin liittyvä tutkimus on kalastus hallituksen metsä- ja riistaosaston alaista. Osastolla on käytettävissä tieteellistä ja teknistä henkilökuntaa 22 henkilöä, joihin kuuluu mm. 9 ekologia. Paikallis hallintoministeriön alaisuuteen kuuluu mm. geologisten 38 ja ekologisten kohteiden arviointi, maankäytön ja raken nussuunnittelu, erilaisten suojeluhankkeiden toteutta minen jne. Ministeriöllä on oma tutkimuslaitos, An Foras Forbartha (Kansallinen maankäytön ja rakennussuunnitelun instituutti). Sen yhteyteen perustettiin v. 1971 luon nonsuojelun ja virkistyspalvelujen neuvontaosasto. Ir lannissa toimii myös eri organisaatioiden tukema biolo ginen tietokeskus, joka kerää tietoa eläinten ja kasvien levinneisyydestä ja tieteellisesti mielenkiintoisista alueista (Poore & Gryn-Ambroes 1980). Arviointia Kansallispuistoverkon määrätietoinen kehittäminen on aloitettu Irlannissa 1970-luvulla. Suojelutavoitteessa pyritään täyttämään lUCN:n suositukset, ja opastus- ja tiedotuspalveluja ollaan kehittämässä. Suojelutavoite vaikuttaa käytettävissä olevien tietojen perusteella to teutuvan varsin hyvin. Osaltaan tämä johtuu maan pie nestä väestömäärästä ja pitkään maatalousvaltaisena säi lyneestä elinkeinorakenteesta, joiden ansiosta paineet luontoa kohtaan eivät ole kasvaneet niin suuriksi kuin manner-Euroopassa. Yksittäisten puistojen osalta IUCNrn kansallispuistoluet telo mainitsee Killarneyn kansallispuiston ongelmiksi vieraiden lajien leviämisen (Rhododendron ponticum, Cervus nippon), metsittymisen, vesistöjen rehevöitymisen ja tiettyjen alueiden intensiivisen turismin (IUCN 1977). Pooren ja Gryn-Ambroesin (1980) selvityksessä nykyistä 39 kävijämäärää ei pidetä puistoluonnolle vahingollisena. Ongelmia on osittain pystytty ratkaisemaan vyöhykejärjes telmän luomisella, kaupallisten toimintojen lakkauttami sella ja hoitotoimilla kuten peurakantojen säätelyllä. Myös Glenveagh I ssa saksanhirven laidunnus ja alppiruusun leviäminen aiheuttavat hoitotarvetta. Puistossa esiintyy toisinaan salametsästystä, luvatonta lampaiden laidun nusta ja turpeennostoa (o'Keeffe 1987). Irlantiin on suunnitteilla kaksi uutta kansallispuistoa: Burren ja Dublin/Wicklow Mountains. Puistojen perusta mista vaikeuttaa tarpeellisen luonnonsuojelulainsäädännön puuttuminen. Killarneyn kansallispuisto on perustettu erityislailla, muut puistot on perustettu alemmanastei silla hallinnollisilla päätöksillä. Vireillä on uusi kansallista perintöä koskeva laki, jonka perusteella voi taisiin perustaa kansallispuistoja, kansallisia histori allisia puistoja ja puutarhoja sekä maisemansuojelualu eita, jotka toimisivat kansallispuistojen puskurivyöhyk keinä. Myös hallinto-organisaatiota on esitetty uudis tettavaksi osittain. Uusien kansallispuistojen perusta misen yhteydessä on kiistelty suojeluasteesta ja suojel tavien alueiden laajuudesta. Molemmat esitetyt alueet sisältävät sekä luonnontilaisia, kansallispuistoksi so veltuvia osia että laajempia, maisemallisesti arvokkaita kokonaisuuksia. Uuden lainsäädännön nähtäisiin antavan mahdollisuuden sekä pienempien, IUCNrn kriteerit täyttä vien kansallispuistojen perustamiseen että niitä ympäröi vien kulttuurimaisemien suojeluun maisemansuojelualueina (Craig 1988). 40 3.2. Iso Britannia 3.2.1. Suojelualuetyypit Ison Britannian (Englannin, Skotlannin, Walesin ja Poh jois- Irlannin) luonnonsuojelualuejärjestelmä on varsin monimuotoinen. Skotlannin ja Pohjois-Irlannin suojelua luetyypit poikkeavat hieman Englannin ja Walesin järjes telmistä, joten ne on kuvattu erikseen. Englanti ia Wales Kansallispuisto-!a on Englannissa ja Walesissa kaikkiaan kymmenen (kuva 2). Ne eivät kuitenkaan vastaa kansainvä lisiä kansallispuistomääritelmiä, vaan ovat luokitelta vissa Euroopan Neuvoston C-kategoriaan (Poore & Gryn-Amb roes 1980). lUCNrn luokituksessa Ison Britannian kansal lispuistot kuuluvat kategoriaan V (maisemansuojelualu eet) . Kansallinen luonnonsuojeluneuvosto (Nature Conser vancy Council, NCC) ja sen edeltäjä Nature Conservancy ovat perustaneet kansallisia luonnonsäästiöitä (National Nature Reserves, NNR). NCC voi ostaa säästiön valtiolle, vuokrata sen omistajalta tai tehdä siitä luonnonsäästiö sopimuksen, jonka mukaan alueen omistaja sitoutuu hoita maan aluetta. Sopimus sitoo myös tulevia omistajia. lUCN:n luetteloon kelpuutetut 33 kansallista luonnonsääs tiötä on sijoitettu kategoriaan IV (hoidetut luonnonsääs tiöt) . 41 Kuva 2. Ison Britannian kansallispuistot v. 1988. 42 Aluehallinnon tasolla on mahdollista perustaa paikallisia luonnonsäästiöitä (Local Nature Reserves, LNR). Ison Britannian tärkeimmät luonnonsuojelualuetyypit ja niiden pinta-alat on esitetty taulukossa 4. Mukana ovat myös tärkeimmät yksityisten järjestöjen suojelualueet. NCC on inventoinut tieteellisesti mielenkiintoisia kohteita (Sites of Special Scientific Interest, SSSI) luonnonsäästiöverkon täydentämiseksi ja arvokkaiden suo jelukohteiden kartoittamiseksi. Vuodesta 1968 lähtien Luonnonsuojeluneuvostolla on ollut oikeus tehdä alueiden omistajien kanssa hoitosopimuksia ja maksaa myös kor vauksia omistajille. Osa kohteista on kuitenkin tuhou tunut mm. maanviljelyn ja metsänhoidon seurauksena. Tämän takia v. 1981 annetussa laissa NCC velvoitetaan suojelemaan SSSI-alueita niiden suojeluarvoa vaaranta vilta toimenpiteiltä. NCC on tehnyt viime vuosina mit tavan työn alueiden omistajien ja suunniteltujen toimen piteiden kartoittamiseksi (Nature Conservancy Council 1984). SSSI-alueista ei ole tarkoitus tehdä virallisia luonnonsuojelualueita, mutta niiden maankäytön suunnitte lusta on erikoismääräyksiä, joilla suojeluarvon säily minen pyritään turvaamaan (Poore& Gryn-Ambroes 1980). Kansallisen luonnonsuojeluneuvoston ohella luonnonsuoje luasioita hoitaa myös Maaseutukomissio (Countryside Com mission, CC). Englannissa ja Walesissa tämä organisaatio määrittelee ja valitsee kansallispuistot, huomattavat luonnonkauniit alueet, rannikoiden suojelukohteet ja maa seutupuistot. 43 Taulukko 4. Ison Britannian suojelualueet * Yksityisiä suojelualueita. Luvuissa ovat mukana vain ne koh teet, jotka eivät sisälly muihin suojelukategorioihin. Lähteet: 1) Comission of the European Communities 1979 2) Nature Conservancy Council 1984 3) Foster 1982 4) Poore 4 Gryn-Ambroes 1980 5) Perring, F. 1983 Suolelualuetvvppi Lukui- määrä Pinte i-ala ha 1) kansallispuisto (NP) 10 1 363 609 2) kansallinen luonnonsäästiö (NNR) 195 150 003 2) paikallinen luonnonsäästiö (INR) 105 14 371 2) metsäsäästiö (Forest Nature Reserve) 11 2 448 2) vesilintujen suojelualue* 44 11 180 2) linnustonsuojelualue» 11 - 2) tieteellisesti mielenkiintoiset kohteet (SSSI) 4150 1 470 900 1) huomattavat luonnonkauniit alueet (AONB, Englanti, Wales, Pohj .-Iriant i ) 41 n . 1 758 800 3) kansallisesti merkittävät maisema- kohteet ( NSA , Skotlanti) 40 n . 1 000 000 Tärkeimmät yksityiset säästiöt: 1) Royal Society for the Protection of Birds 93 43 728 1) Nature Conservation Trust n. 1400 44 090 1) Woodland Trust 102 1 214 5) National Trust 340 189 880 4) National Trust For Scotland 4 500 44 Huomattavat luonnonkauniit alueet (Areas of Outstanding Natural Beauty, AONB) ovat maisemansuoj elukohteita, joiden suojeluaste voi vaihdella suuresti. Niillä voi daan harjoittaa maataloutta, mutta maankäytön säätelyllä niiden arvo pyritään säilyttämään. Valtion Metsäkomissio (The Forestry Commission), joka on valtion metsäomaisuuden haltija, on perustanut alueilleen metsäsäästiöitä (Forest Nature Reserves) . Metsäkomissio on myös vuokrannut alueitaan luonnonsuojelujärjestöille säästiöiden perustamiseksi (Nature Conservancy Council 1984) . Paikalliset viranomaiset ovat määritelleet eräitä maisemallisesti arvokkaita maaseutualueita maisemallisiksi erityisalueiksi (Special Landscape Areas) , joilla maankäyttöä on rajoitettu. Tämän lisäksi rannikon maisemallisesti arvokkaita alueita (Heritage Co asts) on suojeltu 33 kohdetta, yhteensä 1954 km ranta viivaa. Kaupunkien ympärille on myös luotu vihreitä vyö hykkeitä virkistystarkoituksiin (Commission of European Communities 1979). Vapaaehtoiset järjestöt Vapaaehtoisten järjestöjen osuus Britannian luonnonsuoje lussa on erittäin suuri. Niiden hallussa oli v. 1980 lähes neljäsosa maan luonnonsäästiöistä. Sen lisäksi, että järjestöt omistavat itse luonnonsäästiöitä tai muita suojelualueita, ne voivat myös osallistua valtion luon nonsuojelualueiden hoitoon. Eräissä tapauksissa valtio on luovuttanut koko alueen hoidon yksityiselle järjes 45 tölle (Poores Gryn- Ambroes 1980). Tärkeimpiä vapaaeh toisia järjestöjä on Royal Society for the Protection of Birds, RSPB. Se on perustettu v. 1889, ja v. 1983 siihen kuului yli 360 000 jäsentä sekä lähes 100 000 nuo risojäsentä. Järjestöllä on 350 palkattua työntekijää ja n. 6,3 milj. punnan vuosibudjetti. Kaikkiaan sen hal lussa on yli 40 000 ha suojelualueita (Nature Conservancy Council 1984). Muita vaikutusvaltaisia järjestöjä ovat mm. v. 1895 pe rustettu Englannin muinaismuisto- ja luonnonsuojeluyh distys, The National Trust, jolla oli v. 1978 yli puoli miljoonaa jäsentä (Poores Gryn-Ambroes 1980). Society for the Promotion of Nature Reserves (SPNR) perustettiin v. 1912. Vuodesta 1976 lähtien se on toiminut nimellä Royal Society for Nature Conservation. Nykyisin se toimii Britannian luonnonsuojeluyhdistysten (The Trusts) yhdyselimenä. Kaikkiaan v. 1984 Britanniassa toimi 46 luonnonsuojeluyhdistystä (Nature Conservancy Council 1984) . Muista järjestöistä voidaan mainita mm. v. 1911 perustettu The British Ecological Society, The Woodland Trust, jonka tavoitteena on suojella metsiä sekä The Bri tish Trust for Conservation Volunteers, joka on nuorille tarkoitettu käytännön luonnonsuojelutyötä tekevä jär jestö. Näiden lisäksi Britanniassa toimii suuri joukko muita luonnonsuojelun ja -harrastuksen erikoisjärjestöjä (Nature Conservancy Council 1984). 46 Skotlanti Vaikka Skotlannissa on ollut vuodesta 1945 lähtien viisi kansallispuistoksi suunniteltua aluetta, ei puistoja ole perustettu. Skotlannin luonnonsuojelusta vastaava elin Countryside Commission for Scotland ei näe myöskään ny kyisellään tarkoituksenmukaiseksi perustaa kansallispuis toja, vaan suojelu on pyritty järjestämään muilla tavoin (Countryside Commission for Scotland 1974). Metsäpuistoja on ollut vuodesta 1935 lähtien. Nykyisel lään niitä on viisi, yhteispinta-alaltaan 104 000 ha. Ne ovat Valtion Metsäkomission hallinnassa. Luonnonsäästiöitä on yli 50, pinta-alaltaan yhteensä noin 94 000 ha (Foster 1982) . Niiden päätavoitteena on eläi mistön ja kasvillisuuden suojelu. Skotlannin Muinaismuisto- ja luonnonsuojeluyhdistyksellä (National Trust for Scotland) on hallussaan yhteensä n. 4500 ha alueita. Näihin kuuluu mm. neljä luonnonsäästiötä (Poore & Gryn-Ambroes 1980). Skotlannin puistojärjestelmä käsittää tavallisten kaupun kipuistojen lisäksi maaseutupuistot (Country Parks) , jotka ovat verraten pienialaisia (10 - 400 ha) ja pääasi assa virkistyskäyttöön tarkoitettuja. Niitä oli vuonna 1982 noin 20, ja useita oli perustamisvaiheessa (Foster 1982). Aluepuistot (Regional Parks) ovat pinta-alaltaan muutamia tuhansia hehtaareita. Aluepuiston pinta-alasta vain osa on tarkoitettu virkistyskäyttöön, osalla taas 47 maisemansuojelu ja perinteisten maankäyttömuotojen säi lyttäminen on pääasiallinen tavoite (Countryside Commis sion for Scotland 1974). Erikoispuistoiksi on esitetty perustettavaksi alueita, joilla on kansallista merkitystä. Virkistyskäyttö on näidenkin puistojen pääasiallinen tarkoitus. Kolmea kan sallispuistovarauksena ollutta vuoristoaluetta on esi tetty erikoispuistoksi. Kansallisen merkityksen vuoksi keskushallinnon katsotaan olevan velvollinen osallistu maan puistojen perustamis- ja hoitokuluihin. Toistai seksi puistot ovat suunnitteluvaiheessa (Foster 1982). Puistoverkoston lähtökohtana on taata kansalaisille vir kistysmahdollisuudet luonnossa. Tämän lisäksi on kat sottu tarvittavan erityisiä maisemansuojelualueita. Kaikkiaan kansallisesti merkittäviä maisemakohteita (Na tional Scenic Areas) on luetteloitu 40, pinta-alaltaan noin 1 milj. ha. Näillä alueilla on maankäytön suunnit telun rajoituksia. Alueista on myös mahdollista tehdä luonnonsuojeluviranomaisen ja omistajan välisiä sopi muksia, joilla maisemansuojelu pyritään turvaamaan (Foster 1982). Edellä mainittujen, lähinnä maisemansuojelullisten alue varausten lisäksi Skotlannissa, kuten Englannissa ja Wa lesissakin, on eläimistön- ja kasvillisuuden suojelualu eita, jotka ovat erilaisten järjestöjen omistuksessa. U seimmat näistä ovat linnustonsuojelualueita (Stamp 1969). 48 Pohjois-Irlanti Pohjois-Irlannin luonnonsuojelulainsäädäntö on vuodelta 1965. Sen mukaan maahan voidaan perustaa viidentyyppisiä suojelualueita: 1) kansallispuistot 2) maaseutupuistot (Country Parks) 3) luonnonsäästiöt (NNR) 4) merkittävät luonnonkauniit alueet (Areas of Outstan ding Natural Beauty, AONB) 5) tieteellisesti mielenkiintoiset alueet (Areas of Scientific Interest, ASI) Lainsäädännön suomista mahdollisuuksista huolimatta Poh jois-Irlannissa ei ole kansallispuistoja. Kansallisia luonnonsäästiöitä v. 1978 oli 31. Niiden yhteispinta ala oli 2 975 ha. Lisäksi tuolloin oli perustamisvai heessa 10 luonnonsäästiötä sekä joitakin paikallisia säästiöitä, joista osa kuului National Trustille. Luon nonsäästiöistä vain yksi oli kooltaan yli 500 ha. Luon nonsäästiöt vastaavat suojelumääräyksiltään IUCNtn kate goriaa IV (hoidetut luonnonsäästiöt). Pääsääntöisesti niissä on kielletty kaikenlainen taloudellinen ja luontoa muuttava toiminta, ja hallituksen luonnonsuojeluosastolla on mahdollisuus säätää lisää rajoituksia tarvittaessa kuultuaan luonnonsuojelukomiteaa (Poore & Gryn-Ambroes 1980). Maaseutupuistot, metsäpuistot ja merkittävät luonnonkauniit alueet (AONB) ovat lähinnä virkistysalu eita, joiden ensisijainen suojelutavoite kohdistuu maise 49 maan. AONB-alueita oli Pohjois-Irlannissa v. 1979 kah deksan, pinta-alaltaan 258 800 ha. ASI-alueita oli 72 000 ha (Commission of European Communities 1979). 3.2.2. Kansallispuistojen hoito ja käyttö Ison Britannian kansallispuistoja voidaan pitää nimityk seltään harhaanjohtavina, koska alueet eivät vastaa ta voitteeltaan eivätkä toteutukseltaan kansainvälisiä kan sallispuistomääritelmiä. Britannian kansallispuistot ovat laajoja 'kauniita ja suhteellisen luonnontilaisia alueita 1 , joissa pyritään säilyttämään ihmisen luoma maa seutuympäristö, järjestämään ulkoilu- ja virkistysmahdol lisuuksia sekä suojelemaan luontoa ja historiallisia ja kulttuurikohteita samalla kun olemassa olevaa maata loutta ylläpidetään tehokkaasti (Association of County Councils 1982). Puistoissa harjoitetaan maanviljelyä, metsänhoitoa ja paikoin jopa kaivostoimintaa. Niissä on kyliä ja pieniä kaupunkeja: esim. Peak' in kansallis puistossa asuu n. 40 000 ihmistä (Hintsanen 1980). Kan sallispuistojen sisällä voi olla muita suojelualueita: mm. Snowdonian kansallispuistossa on 15 luonnonsäästiötä (Poore & Gryn-Ambroes 1980). Vaikka Britannian kansal lispuistot eivät olekaan vertailukelpoisia muiden maiden kansallispuistoihin, pyritään myös niiden hoidosta ja käytöstä antamaan seuraavassa yleiskuva. Hallinto, henkilökunta ja budjetti Puistot on perustettu lailla v. 1949. Koska ne ovat lä 50 hinnä asutun maaseutumaiseman suojelualueita, suurin osa niiden pinta-alasta on yksityisomistuksessa. Pieniä osia puistoista on puistoviranomaisten ja erilaisten valtion laitosten hallussa (mm. metsäkomission, puolustusminis teriön ja luonnonsuojeluneuvoston) sekä yksityisten jär jestöjen omistuksessa (Commission of the European Commu nities 1979) . Keskushallinnon tasolla puistoista vastaa maaseutukomissio (Countryside Commission), joka on ympä ristöministeriön alainen (Poore & Gryn-Ambroes 1980). Maaseutukomission tehtävänä on luonnonsuojelun edistä minen, luonnonkauneuden ja maisema-arvojen säilyttäminen sekä virkistyspalvelujen tarjoaminen (Nature Conservancy Council 1984). Aluetasolla Britannia on jaettu kreivikuntiin, joissa on suunnittelueliminä kreivikunnanneuvostot (County Coun cils) . Niiden jäsenistä ja valtion edustajista nimetään kansallispuistokomiteat (National Park Committees) , jotka vastaavat kansallispuistojen hallinnosta seitsemässä puistossa. Kahdessa tapauksessa, joissa kansallispuisto ulottuu usean kreivikunnan alueelle, hallintoelimenä toimii näiden alueiden ja valtion edustajien yhteinen johtokunta. Yhdessä puistossa on neljän kreivikunnan yh teinen kansallispuistokomitea. Hallinnollisesti johto kunnat ja komiteat eroavat toisistaan siten, että johto kunnilla on oikeus itsenäisesti päättää alueiden suunnit telutoimista, kun taas kansallispuistokomiteat ovat suun nittelutoimissaan kreivikunnanneuvostojen alaisia niiden toimintojen osalta, jotka ovat kreivikuntien taloudel- 51 Lisen vastuun piirissä (mm. talous-, henkilökunta-, hal linto- ja suunnitteluasioissa) (Association of County Councils 1982, McEwen & McEwen 1983). Hallintoa tarkas teltaessa on huomattava, että suurin osa luonnonsuojelun tehtäväkentästä kuuluu luonnonsuojeluneuvostolle (NCC) , jolla on huomattavasti suuremmat resurssit kuin maaseutu komissiolla. NCC vastaa mm. luonnonsäästiöiden ja SSSI-alueiden hankinnasta ja hoidosta (Nature Conservancy Council 1984). Kansallispuistojen henkilökunnan kokonaismääristä ei ole käytettävissä tietoja. Maaseutukomission (aik. kansal lispuistokomission) henkilökunnan määrä v. 1963 oli 30 henkeä (Darby 1963). Luonnonsuojeluneuvoston alaisena työskenteli v. 1984 590 henkilöä (Nature Conservancy Council 1984). Esimerkkinä kansallispuiston henkilökun tamääristä voidaan mainita Northumberland, jossa oli v. 1983 henkilökuntaa seuraavasti: suunnittelu ja hoito 20 henkilöä, kävijäpalvelut 10 henkilöä (sis. neljä päätoi mista vartijaa) ja hallinto 8 henkilöä. Lisäksi sesonki aikoina työskenteli tilapäisiä opastajia, vartijoita ja siivoojia. Merkittävää Ison Britannian kansallispuis toissa, kuten muussakin luonnonsuojelussa, on vapaaeh toisten työntekijöiden käyttö. Northumberlandissa työs kenteli v. 1982 huhti-lokakuussa 240 vapaaehtoista (pal katonta) henkilöä vartiointi-, kunnostus- ja siivousteh tävissä (Northumberland National Park 1983). Enimmäkseen vapaaehtoiset työntekijät ovat erilaisten luonnonsuojelu järjestöjen jäseniä. 52 Kansallispuistojen menot katetaan valtiokonttorin kansal lispuistoraäärärahoista, kreivikunnanneuvostojen myöntä mistä varoista ja erilaisista puistoista kertyvistä tu loista (maksulliset palvelut ja materiaali). Ympäristö ministeriö maksaa niille kreivikunnanneuvostoille, joiden alueella kansallispuistoja on, noin 75 % puiston aiheut tamista nettomenoista. Loput 25 % kreivikunnanneuvostot joutuvat kattamaan itse. Esimerkiksi Peak l in kansallis puiston talousarvio vuodelle 1980-1981 oli 1,75 milj. puntaa, joista keskushallinnon osuus oli n. 1,3 milj. puntaa (Hintsanen 1980) . Hallituksen kansallispuistoihin käyttämä määräraha oli v. 1974/75 n. 2,8 milj. puntaa. Vuonna 1982/83 määräraha oli n. 8,5 milj. puntaa. Kuitenkin laskettuna vuoden 1981 rahan arvon tasolle kansallispuistoihin v. 1982/83 käytetty rahamäärä oli suhteellisesti kymmenessä vuodessa hieman laskenut (Association of County Councils 1982). Rauhoitusmääräykset ja järjestyssäännöt Kansallispuistoista annetun lain mukaan ensisijaisen suo jelun kohde puistoissa on kaunis maisemakuva. Tämän takia alueiden erikoismääräykset koskevat pääasiassa ra kentamista, erilaisten laitosten sijoittelua ja maaomai suuden hankintaa tai myymistä (Association of County Councils 1982). Puistoviranomaisilla on mahdollisuus myöntää avustuksia perinteisen maisemakuvan säilyttämi seksi tehtävistä ratkaisuista esim. maanviljelyssä tai rakennustoiminnassa (Northumberland National Park 1983). 53 Puistoilla on silti myös suuri merkitys elinympäristöjen ja eliölajien suojelulle. Puistoviranomaiset työskente levät yhteistyössä muiden luonnonsuojeluviranomaisten kanssa. Lehtimetsien ja kosteikkojen suojeluun kiinnite tään erityistä huomiota (Nature Conservancy Council 1984) . Puistojen sisällä olevilla luonnonsäästiöillä ja muilla suojelualueilla on omat rauhoitusmääräyksensä, jotka voivat vaihdella huomattavasti. Koska kansallis puistot ovat pääasiassa yksityismaita, niissä ei ole va paata liikkumisoikeutta. Vierailijoiden on pysyttävä yleisillä teillä, poluilla tai merkityillä reiteillä. E räillä alueilla puistohallinto on tehnyt maanomistajien kanssa sopimuksia, joiden perusteella yleisö voi päästä heidän alueilleen. Mm. Peak l in kansallispuistosta täl laisia alueita on 9 % pinta-alasta (Hintsanen 1980). Ka lastus puistojen vesissä on joko yksityisten tai kalas tusseurojen oikeutena, joilta kävijät voivat paikoin lu nastaa kalastuslupia. Kansallispuistoissa kävijöitä ke hoitetaan pitämään koirat kytkettyinä, sulkemaan portit, suojelemaan kasveja ja eläimiä ja kunnioittamaan maa seudun elämää (Northumberland National Park 1981). Puistojen hoito Kansallispuistojen hoitoon kuuluu puistoviranomaisten suorittama valvonta ja neuvottelut maanomistajien kanssa keinoista maisemakuvan säilyttämiseksi ja parantamiseksi. Tämä muodostaa varsin suuren osan puistohenkilökunnan työstä. Puistojen hoitoon kuuluu historiallisten muisto merkkien entisöinti ja kunnostus. Puistoviranomaiset 54 vastaavat puiden ja pensaiden istutuksista omistamilleen alueille ja antavat neuvoja ja taloudellista tukea niille maanomistajille, jotka istuttavat lehtipuumetsiköitä ja pensastoja mailleen (Northumberland National Park 1983). Kaupallinen metsätalous ei ole puistoviranomaisten suo rassa kontrollissa, mutta metsätaloustoimista neuvotel laan maanomistajien kanssa ja eräissä puistoissa niitä on rajoitettu puistoviranomaisten ja maanomistajien väli sillä sopimuksilla (Nature Conservancy Council 1984). Palvelut, opastus ja kävijämäärät Kansallispuistot tarjoavat kävijöille retkeilyreittejä ja polkuverkostoja (esim. Northumberlandissa n. 900 km), ratsastusreittejä, luontopolkuja, leirintä- ja piknik-a -lueita sekä pysäköinti- ja näköalapaikkoja. Osa palve luista, lähinnä pysäköinti- ja piknik-alueet, ovat mak sullisia. Yksityiset yritykset puistojen sisällä tarjo avat kuljetus- ja yöpymispalveluja, polkupyörien ja he vosten vuokrausta jne. Myös puistoviranomaiset ovat useissa paikoin järjestäneet bussikuljetuksia ja polku pyörien lainausta vähentääkseen yksityisautoilua. Puis toviranomaiset eivät ylläpidä autio- tai retkeilytupia, mutta huolehtivat omien alueidensa ja reittien jätehuol losta (Northumberland National Park 1983). Kansallispuistojen opastuspalvelujen ja materiaalin tar jonta on runsas ja monipuolinen. Puistoissa on opastus keskuksia (mm. Nor thumberlandissa 7), jotka tarjoavat 55 materiaalia, näyttelyitä ja opastettuja kävelyretkiä. Viimeksimainittuja on tarjolla monenlaisia, ja ne ovat hyvin suosittuja. Koululaisille on omat tutustumisohjel mansa, joihin kuuluvat opastetut retket, keskustelut, kenttätyöt ja julkaisut. Puistot järjestävät myös kurs seja, kokouksia ja esitelmiä yhteistyössä eri intressi ryhmien kanssa sekä osallistuvat paikallisiin tapahtumiin (Northumberland National Park 1983). Puistojen julkaisutoiminta on laajaa alkaen luontoa, maanviljelyä, historiaa ym. esittelevistä kirjoista ju listeisiin, postikortteihin ja tarroihin (Hintsanen 1980) . Julkaisut ovat pääasiassa maksullisia. Puistojen kävijämäärät ovat erittäin suuret. Esim. Peak' in kansallispuiston läheisyydessä asuu n. 16,5 milj. ja itse puistossa n. 40 000 ihmistä. Kaikkiaan Peak' issa käy vuosittain n. 17 milj. ihmistä, ja yö pyjiä on n. 1,5 milj. (Hintsanen 1980). Northumber landin kansallispuiston opastuskeskuksissa v. 1982 kävi 600 000 henkilöä (Northumberland National Park 1983). Tutkimus Luonnonsuojelututkimus, mukaanlukien kansallispuistot, kuuluu pääasiassa luonnonsuojeluneuvostolle. Vuonna 1973 neuvostolla oli 8 tutkimusasemaa, joiden tutkimushenkilö kunnan määrä oli n. 200 (Nature Conservancy Council 1984). Luonnonsuojeluneuvosto tukee myös yliopistoja, järjestöjä ja yksittäisiä tutkijoita. Vuonna 1978 NCC:n 56 kautta ohjautui yli 900 000 puntaa tutkimuksiin, jotka käsittelivät mm. seuraavia aihepiirejä: maantieteel listen alueiden biologisten ja fysikaalisten piirteiden kartoitus, luonnonkasvillisuuden luokittelusysteemit, yk sittäisten lajien seuranta, myrkylliset kemikaalit ja saastuminen, metsänuudistustapojen vaikutus luonnonsuoje lutavoitteisiin, maatalouden maankäyttö ja palvelutoimin tojen tutkimus (Poore & Gryn-Ambroes 1980). Arviointia Ison Britannian luonnonsuojelualuejärjestelmää voi luon nehtia sekavaksi. Järjestelmän etuina voidaan toisaalta pitää sen monimuotoisuutta ja joustavuutta, jotka mahdol listavat mm. erilaisten järjestöjen, vapaaehtoisten hen kilöiden ja hoitosopimuksien hyväksikäytön. Toisaalta useat tavoitteiltaan samankaltaiset suojelualuetyypit (esim. kansallispuistot, huomattavat luonnonkauniit alu eet ja maisemalliset erityisalueet) hämärtävät käsit teistöä. Luonnonsäästiöistä on vaikea saada yleiskuvaa niiden monen kirjavien suojelutavoitteiden ja -periaatteiden takia. Kuitenkin tämäntyyppinen joustava suojelumenettely mahdollistaa sellaisten kohteiden saa misen suojelun piiriin, joita yksinkertainen ja jäykkä kategorisointi ei sallisi. Ison Britannian kansallis puistojen suojelutavoitetta - kauniin ja perinteisen mai semakuvan säilyttämistä - vaarantavat toisaalta puistojen sisäinen asutus ja teollisuus, toisaalta lisääntynyt tu rismi ja virkistyskäyttö. Teollinen toiminta on eräissä kansallispuistoissa vakava uhka luonnon säilymiselle. E 57 simerkiksi Peak'issa tuotetaan vuosittain yli 200 000 tonnia fluoriittia. Kalkkikiveä louhittiin Peak'issa v. 1973 n. 6 milj. tonnia. Tuotannon arveltiin kaksinker taistuvan n. 12 vuodessa (Hintsanen 1980) . Maankäyttöä säädellään kansallispuistoissa tiukemmin kuin ulkopuolisilla alueilla. Maa- ja metsätalous eivät kui tenkaan kuulu säätelyn piiriin (Darby 1963). Puistovira nomaisten vaikutusmahdollisuudet maanomistajiin ovat ra jalliset, mutta sopimuksin ja neuvotteluin on paikoin päästy hyviin tuloksiin. Voimatalouden, viestinnän ja teollisuuden edut ovat vai keammin yhteensovitettavissa suojelutavoitteiden kanssa kuin maa- ja metsätalouden. Darbyn (1963) mukaan kansal lispuistoissa ei ole erityisen tehokkaasti etsitty sijoi tusvaihtoehtoja ristiriitaisille toiminnoille, eivätkä puistot poikkea oleellisesti ympäröivistä alueista. Suuret kävijämäärät aiheuttavat liikenneongelmia ja luonnon kulumista. Ongelmia on pyritty ratkaisemaan eri laisten rakenteiden ja ohjailun avulla, mutta suosituim milla alueilla näillä toimenpiteillä ei voida estää luonnon vahingoittumista. 58 3.3. Italia 3.3.1. Suojelualuetyypit Italiassa on viisi kansallispuistoa, joiden yhteispinta ala on 272 400 ha (kuva 3). Puistoista neljä on perus tettu ennen toista maailmansotaa, viides vuonna 1968. IUCN:n 11-kategoriaan on kelpuutettu kolme puistoa (Gran Paradiso, Abruzzo ja Calabria). Kaksi puistoa (Stelvio ja Circeo) , joissa virkistyskäyttö ylittää selvästi suo jelutavoitteen, on sijoitettu kategoriaan V (IUCN 1985). Luonnonsäästiöitä on useita tyyppejä. Täydellisen suo jelun piirissä olevat säästiöt (riserve naturali integ rali) on luokiteltu Pooren ja Gryn-Ambroesin (1980) tut kimuksessa Euroopan neuvoston A-kategoriaan, kun taas muut säästiöt (riserve naturali orientate) on luokiteltu B-kategoriaan. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat osittain suojellut säästiöt (mm. eläintieteelliset ja antropolo giset kohteet), erikoissäästiöt (erikoiset luontokohteet, metsänhoitokohteet ja eläinpopulaatiot) ja biogeneettiset reservaatit. Luonnonsäästiöt ovat valtion metsävirano maisten hallinnassa. Vuonna 1979 säästiöitä oli 101, yh teispinta-alaltaan 55 316 ha (Commission of the European Communities 1979). IUCN:n (1985) luettelossa esiintyvät 14 säästiötä kuuluvat kategoriaan IV (hoidetut luonnon säästiöt) . Valtion luonnonsäästiöiden lisäksi Italiassa on 14 alueellista luonnonsäästiötä, yhteispinta-alaltaan 6 974 ha. Aluehallintotasolla on perustettu myös run saasti luonnonpuiston a (parco naturale), jotka ovat mai 59 Kuva 3. Italian kansallispuistot v. 1985. 60 semansuojelu- ja virkistysalueita ja kuuluvat Euroopan Neuvoston C-kategoriaan. Eläimistönsuojelualueita on n. 200, yhteispinta-alaltaan 200 000 ha. Näiden lisäksi Italiassa on suoj eluasteeltaan vaihtelevia biosfäärin suoj elualueita ja yksityisiä suojelualueita, joista osa on mm. yliopistojen perustamia. Maailman Luonnon Säätiön Italian rahastolla on hallussaan n. 3 000 ha suojelualueita, joukossa tärkeitä vesilintujen suojelu kohteita (Poore & Gryn-Ambroes 1980). Kosteikkoalueita on suojeltu kansainvälisen Ramsarin kokouksen (1971) pää tösten mukaisesti lähes 20 000 ha (Commission of the Eu ropean Communities 1979). 3.3.2. Kansallispuistojen hoito ja käyttö Hallinto, henkilökunta ja budjetti Puistojen maa-alueet kuuluvat valtiolle vain pieneltä osin. Neljän suurimman puiston maa-alasta 76 % kuuluu paikallisille viranomaisille tai yksityisille henkilöille ja vain 24 % valtiolle. Keskushallinnossa luonnonsuojelu ja suojelualueet ovat maa- ja metsätalousministeriön alaisuudessa. Valtion metsäomaisuutta hallinnut metsä hallitus lakkautettiin v. 1977, mutta se on säilyttänyt kansallispuistojen ja luonnonsäästiöiden hallinto-organi saationsa toistaiseksi, kunnes uusi lainsäädäntö val mistuu. Metsähallituksen alaisena ovat Stelvion, Circeon ja Calabrian kansallispuistot sekä kaikki luonnonsääs tiöt, jotka metsähallitus on itse perustanut (Poore & Gryn-Ambroes 1980). Metsähallituksen kansallispuistojen 61 johdossa ovat pui s ton johtajat, joiden apuna ja neuvonan tajina toimivat neuvottelukunnat. Neuvottelukuntiin kuuluu paikallishallinnon, ministeriöiden ja erilaisten järjestöjen edustajia. Stelvion kansallispuisto on ja ettu hallinnollisesti kahtia: Trentino- Aito Adigen alu ehallinto vastaa osasta, joka kuuluu sen maa-alueeseen, kun taas Sondrion provinssin alue on keskushallinnon hal linnassa. Käytännössä tämä hallinnollinen jako on osoit tautunut ongelmalliseksi puistojen hoidon kannalta. Gran Paradison ja Abruzzon puistojen hallinnosta vastaavat it senäiset elimet, Ente Autonomo't. Ne nimittävät itse puistonjohtajat ja ovat myös yksin vastuussa puistojen hallinnasta ja hoidosta. Niiden jäseninä on tiedemiehiä, paikallisia viranomaisia ja ministeriöiden edustajia (Poore & Gryn-Ambroes 1980). Keskushallinnon luonnonsuo jelu- ja kansallispuisto-osastolla työskenteli v. 1980 5 henkilöä (johtaja, 3 akateemista asiantuntijaa ja tek nikko) . Neljässä vanhimmassa kansallispuistossa oli sa mana vuonna henkilökuntaa seuraavasti: 4 johtajaa, 2 asiantuntijaa, 2 teknikkoa, 144 vartijaa, 16 hallintohen kilöä ja 60 työmiestä. Calabrian kansallispuistossa ei ilmeisesti tuolloin vielä ollut henkilökuntaa. Vaikka Calabrian kansallispuisto on perustettu v. 1968, poliit tisten ja hallinnollisten ongelmien takia sen rajat saa tiin vahvistetuksi vasta v. 1978, eikä puisto vielä v. 1980 ollut toimiva (Poores Gryn-Ambroes 1980). Henkilö kuntamäärät ovat viime vuosina lisääntyneet. Abruzzossa työskenteli v. 1984 pysyvästi 50 henkilöä (v. 1980 31) ja tilapäisesti samoin 50 henkilöä (Tassi 1984). 62 Kansallispuistojen budjetit on vahvistettu lailla kiin teän suuruisiksi. Niihin voidaan tehdä muutoksia vain parlamentin päätöksillä. Alkuperäiset summat ovat käy neet riittämättömiksi, joten erilaisia lisärahoituksia on jouduttu järjestämään. Vuonna 1976 kansallispuistojen yhteenlasketut budjetit olivat 980 000 liiraa. Tämän li säksi ne saivat avustuksina yhteensä 585 000 liiraa. Vuonna 1972 Abruzzon ja Gran Paradison varat loppuivat kesken vuoden, jolloin vartijat menivät lakkoon. Tämän seurauksena salametsästäjät tappoivat joukoittain villie läimiä puistoissa (Poore & Gryn-Ambroes 1980). Viime ai koina puistot ovat saaneet lisävaroja mm. myöntämällä paikallisille asukkaille turismiin liittyviä palveluoi keuksia, joiden nettotuotosta yrittäjä luovuttaa 20 % puistolle. Abruzzon kansallispuiston tavoitteena on ta loudellinen omavaraisuus, minkä vuoksi monet palvelut (mm. opastuskeskukset) ovat maksullisia (Tassi 1984). Rauhoitusmääräykset ja järjestyssäännöt Kansallispuistot on perustettu erikoislainsäädännöllä vuosina 1922-1923 ja 1934-1935. Niiden tarkoituksena on suojella eläimistöä ja kasvillisuutta, säilyttää geolo gisia muodostumia ja turvata kauniin maisemakuvan säily minen. Lainsäädännössä on myös mainittu, Gran Paradisoa lukuunottamatta, puistojen tavoitteiksi turismin edistä minen ja kehittäminen (Poore & Gryn-Ambroes 1980). Puistoissa on sallittu liikkuminen, perinteinen lai dunnus, metsätalous sekä paikallisille asukkaille mar 63 jojen ja sienten poiminta. Kiellettyjä ovat mm. met sästys, kasvien ottaminen ja vahingoittaminen, moottori liikenne määrättyjä teitä lukuunottamatta ja autojen parkkeeraaminen paikoitusalueiden ulkopuolelle. Kalas tuksen suhteen rajoitukset vaihtelevat. Esim. Abruz zossa kalastus on sallittu tekojärvissä ja vähemmän tär keissä joissa, mutta kielletty suojelullisesti arvok kaissa vesistöissä (Poore & Gryn-Ambroes 1980). Järjes tyssääntöjen rikkomuksista rangaistaan sakoilla. Ran gaistukset salametsästyksestä ovat erittäin ankarat, esim. alppikauriistä maksettava sakko on 5 milj. liiraa (n. 17 000 mk) (Poore & Gryn-Ambroes 1980). Puistojen hoito Puistoilla ei ole yhtenäistä hoitopolitiikkaa, vaan kunkin puiston viranomaiset päättävät hoitotoimista itse näisesti. Kahteen puistoon (Stelvio ja Abruzzo) oli vuo teen 1984 mennessä tehty vyöhykejako. A-vyöhyke on tiu kasti suojeltua aluetta, joka vastaa IUCN:n I-kategoriaa. B-vyöhyke on luonnontilaista aluetta, jolla on sallittu hyvin vähän ihmistoimintoja (IUCN:n 11-kategoria). C vyöhyke on maisemansuojelualuetta (viljelymaisemaa) tai turismin kehittämisaluetta (kategoria V). D-vyöhykkee seen kuuluvat ihmisen asuttamat alueet (kategoria VIII). Stelviossa A- ja B-vyöhykkeisiin kuuluu 90 % puiston ko konaisalasta. Abruzzossa puiston ympärille on lisäksi luotu puskurivyöhyke, jolla on mm. rajoitettu metsäs tystä (Poore & G,ryn-Ambroes 1980 , Tassi 1984). Puis toissa harjoitettava metsätalous on ongelmallista sekä 64 suojelun että puistojen hoidon kannalta. Abruzzossa pai kalliset hallintoviranomaiset valvovat metsätaloutta. Puistoviranomaiset ovat yrittäneet suunnata metsien vil jelyä luonnontilaisten tai luonnontilaisia muistuttavien metsien kasvattamiseen. Puistohallinto on myös vuok rannut omistajilta arvokkaimpia metsäalueita ja maksanut viranomaisille korvauksia tärkeiden kohteiden suojelusta. Stelviossa kaadetaan vuosittain n. 12 000 m 3 puutavaraa Aito Adigen alueella. Circeossa metsät kuuluvat valti olle. Puistoon on aiemmin istutettu pinjaa ja eukalyp tusta, mutta nykyisin pyritään alueen luontaisten puula jien kasvattamiseen. Circeossa on suojeltu eräitä metsiä luonnonsäästiöinä ja vieraita puulajeja sisältäviä alu eita käsitellään hoidettuina suojelukohteina. Gran Para disossa vain 6 % puistosta on metsää eikä metsätalous sa nottavasti vaikeuta puiston hoitoa (Poore & Gryn-Ambroes 1980) . Metsästys on puistoissa kielletty. Liiaksi lisääntyneitä eläinkantoja on kuitenkin mahdollista pienentää erikois luvalla (lähinnä kyseeseen tulevat hirvieläimet ja villi sika) . Harvinaisten eläinlajien säilymistä on yritetty edistää hoitotoimin: esim. Abruzzon puiston karhuja on ruokittu kriittisinä aikoina. Puistojen hoitoon kuuluvat myös entisöinti- ja luonnontilan palautustoimet mm. van hoilla kaivosalueilla (Poore & Gryn-Ambroes 1980, Tassi 1984) . 65 Palvelut, opastus ja kävijämäärät Puistoissa on runsaasti sekä puistohallinnon että kaupal lisia palveluita. Puiston tarjoamiin palveluihin kuu luvat mm. polut ja retkeilyreitit, leirintä- ja piknik alueet, parkkipaikat ja vuoristomajat. Osalla majoista on kesäisin pysyvät vartijat. Kaupallisia palveluita on paljon: hotelleja, motelleja, vuoristomajoja jne. Hiih tohissejä on Gran Paradisossa yksi, Abruzzossa 6 ja Stel viossa 20-25 (Poore & Gryn-Ambroes 1980). Puistoissa on useantyyppisiä opastuskeskuksia. Esim. Abruzzossa oli v. 1984 viisi opastuskeskusta, joista Pescasserolin opastuskeskusta pidetään Italian parhaana. Sen yhtey dessä on pieni eläintarha. Keskus tarjoaa mm. filmejä, diaesityksiä, luentoja ja kirjallista materiaalia (Poore & Gryn-Ambroes 1980, Tassi 1984). 1970-luvun lopussa Stelviossa oli vuosittain n. 300 000 kävijää, joista n. 80 000 hiihtäjiä. Gran Paradison vuotuinen kävijämäärä oli n. 500 000. Kävijämäärät ovat olleet nousussa. Pescasserolin opastuskeskuksessa kävi v. 1968 200 000 henkeä. 1980-luvulla Abruzzon opastuskeskusten yhteinen kävijämäärä on vaihdellut vuosittain 300 000- 400 000 henkeen. Koko puistossa on noin 1 milj. kävijää vuosit tain (Poore & Gryn-Ambroes 1980, Tassi 1984). Tutkimus Suojelualueiden tutkimusta varten ei ole omaa organisaa tiota. Maa- ja metsätalousministeriö, yliopistot ja va paaehtoiset ryhmät tekevät jonkin verran tutkimusta suo jelualueilla ja niiden tarpeisiin. Abruzzon kansallis 66 puistoon on perustettu puiston tutkimuksen kehittämistä ja koordinaatiota varten oma tutkimuskeskus (Centro Studi Ecologici Apenninici) (Poore & Gryn-Ambroes 1980). Arviointia Italian kansallispuistojen ongelmat johtuvat osittain jo puistojen perustamiseen liittyvistä tekijöistä. Puistot perustettiin fasismin aikana vastoin paikallisten asuk kaiden tahtoa eikä aiheutuneita menetyksiä korvattu mi tenkään. Toiseksi jo puistolakeihin kirjattiin suojelun kanssa ristiriitainen tavoite - turismin edistäminen - lukuunottamatta Gran Paradison puistoa. Lainsäädännön jälkeenjääneisyys sekä turismin ja vapaa-ajan voimakas kasvu ovat vaikuttaneet siihen, että ristiriidat suo jelun, turismin ja paikallisen väestön välillä ovat aika ajoin kärjistyneet voimakkaasti, ja suojelu on jäänyt tu rismin jalkoihin. Rakennustoimintaa säädellään puistokohtaisella lainsää dännöllä. Pahiten rakentamisesta ovat kärsineet Abruzzon ja Circeon puistot. Abruzzossa on viisi kylää. Vaikka rakennustoiminta on nykyisin kontrolloitua, vanhat vau riot näkyvät siellä yhä. Circeossa puiston alueella on mm. pieni kaupunki ja useita asutuskeskuksia, joita puistohallinto ei pysty valvomaan. Stelviossa rakennus toiminnan valvonta on jaettu metsähallinnon ja Trenton ja Bolzanon provinssien kesken siten, että kukin valvoo osaa puistosta. Stelviossa n. 10 % puistosta on vaurioitunut turismin ja rakentamisen seurauksena (Poore & Gryn-Amb 67 roes 1980). Kansallispuistoissa on ollut myös teolli suutta ja kaivostoimintaa, joiden jäljet näkyvät mm. Ab ruzzossa ja Circeossa. Stelviossa louhittiin vielä 1970-luvun lopussa maasälpää. Vesivoimaa rakennettiin Abruzzossa ja Stelviossa 1930 - 1950-luvuilla puistovira nomaisten vastustuksesta huolimatta. Abruzzo ja Stelvio ovat kärsineet myös teiden rakentamisesta. Abruzzossa lähes kaikki vuoristo- ja metsäautotiet on onnistuttu ny kyisin sulkemaan, sen sijaan Stelviossa paikalliset asuk kaat vastustavat voimakkaasti teiden sulkemista. Sala metsästys on vakava ongelma vuoristopuistoissa. Sen ku rissapitämiseksi alueilla joudutaan pitämään suurta määrää vartijoita (Poores Gryn-Ambroes 1980). Stelvion puisto on v. 1986 liitetty IUCN:n uhanalaisten suojelua lueiden luetteloon, koska paikalliset viranomaiset ovat esittäneet puiston pienentämistä puoleen metsätalous- ja metsästystarkoituksiin (IUCN 1988). Ongelmista huolimatta myös positiivista kehitystä on ta pahtunut. Abruzzon puistossa, jota 1960-luvulla pidet tiin suojelullisesti menetettynä, on määrätietoisen ke hittämisen tuloksena pystytty sovittamaan ristiriitoja ja palauttamaan suojeluarvoa. Voimakas valistuskampanja sekä paikallisille asukkaille että turisteille on muut tanut suhtautumisen puistoihin myönteiseksi. Paikallisen väestön etuja on lisätty mm. sallimalla pienten leirin täalueiden pito kylien lähellä ja tukemalla koti- ym. pienimuotoista majoitustoimintaa. Onnistunutta suojelu kampanjaa on käyty myös apenniinien karhun säilyttämi 68 seksi. Keinoina ovat olleet mm. yleinen tiedotuskam panja, vahingonkorvausten maksaminen karjankasvattajille sekä metsästys- ja salametsästyslainsäädännön tiukenta minen (Tassi 1984). 69 3.4. Kanada 3.4.1. Suojelualuetyypit Kanadan ensimmäinen kansallispuisto perustettiin Banffiin vuonna 1885. Vuonna 1986 kansallispuistoja oli 32, yh teispinta-alaltaan 17,77 milj. ha (kuva 4). Puistot kuuluvat kaikki IUCN:n kategoriaan 11. Ne on perustettu liittovaltion lainsäädännöllä. Niiden hallinnosta vastaa ympäristöministeriön alainen puisto-organisaatio Parks Canada. Kansallispuistojen lisäksi liittovaltion puisto järjestelmään kuuluvat kansalliset historialliset muistomerkit (National Historic Sites) , kansalliset historialliset puistot (National Historic Parks), historialliset kanavat (Heritage Canals) ja rakennukset (Heritage Buildings) sekä kansallisjoet (Canadian Heri tage Rivers) ja merkittävät luonnonmuodostumat (Canadian Landmarks) (Parks Canada 1983 a, Excerpt Environment Ca nada Estimates 1987-1988). Näistä neljä ensin mainittua on tarkoitettu erilaisten kulttuurikohteiden säilyttämi seen eikä niitä käsitellä tässä yhteydessä. Kansallisi okina on tarkoitus suojella jokia, jotka luon nontilansa puolesta täyttävät seuraavat ehdot: suojelta viksi suunnitelluilla osuuksilla ei ole tekojärviä (voi malaitos- ym. tarkoituksiin), rannat ovat luonnonti laisia eikä vesi ole merkittävästi saastunut. Yleensä kohteisiin ei ole teitä, lukuunottamatta joitakin jokien ylityksiä. Veden virtauksen tulee olla riittävä virkis tyskäyttöön. Kohteet on tarkoitus säilyttää mahdolli 70 Kuva 4. Kanadan kansallispuistot v. 1985. 71 simman luonnontilaisina ja virkistyskäyttö on tarkoitus säilyttää vähäisenä. Vuosina 1971-1973 Parks Canada to teutti laajan Wild Rivers tutkimuksen, jossa koottiin ai neistoa yli 16 000 jokikilometristä (Parks Canada 1983 a). Kansallisjokien suojelu on toteuttamisvaiheessa. Vuonna 1986 kohteita oli kuusi, joista viisi kansallispuistojen alueilla (Excerpt - Environment Canada Estimates 1987-88). Merkittävinä luonnonmuodostumina voidaan suojella kansal lisesti tärkeitä luontokohteita kuten fossiiliesiintymiä, luolia, tulivuoren kraatereita, glasiaalimoreeneja, ko ralliriuttoja jne. Kohteet ovat pienialaisia ja niillä on yleensä suuri nähtävyys- ja tieteellinen arvo. Turis tikohteina niiden käyttö on tiukemmin säädelty kuin kan sallispuistojen (Parks Canada 1983 a). Luonnonmuodostumat sijoittuvat suojeluasteeltaan lUCNsn 111-kategoriaan. Kuten kansallisjoet on tämäkin suojelualuetyyppi vasta perustamisvaiheessa. Kohteiden hallinto on tarkoitus järjestää siten, että niiden maanomistus voi kuulua paitsi liittovaltiolle, myös aluehallinnolle tai muille viranomaisille tai järjestöille, mutta päätösvalta kuuluu Parks Canadalle. Osavaltioiden hallinnassa olevia osavaltiopuistoja on pe rustettu 1800-luvun lopulta lähtien. Ne vaihtelevat kooltaan hehtaarin kaupunkipuistoista lähes kolmen mil joonan hehtaarin erämaa-alueeseen (The Canadian Encyclo pedia 1985) . Osavaltiopuistot muistuttavat perusperiaat 72 teeltaan kansallispuistoja, mutta niissä on yleensä sal littu laajempi virkistyskäyttö ja luonnon hyödyntäminen kuin kansallispuistoissa. Esim. Algonquin' in osavaltio puistossa Ontariossa harjoitetaan metsätaloutta, mutta hakkuut toteutetaan mahdollisimman vähän luontoa häi riten. Toisaalta alueen erämaisuus pyritään säilyttämään mm. säätelemällä kävijämääriä (Hissa 1986). Kaikkiaan Kanadassa oli v. 1982 1170 osavaltiopuistoa, joiden pinta-ala oli yli 22,3 milj. ha (The Canadian Encyclo pedia 1985). IUCNrn luettelossa oli v. 1985 30 Kanadan osavaltiopuistoa kategoriassa II (kansallispuistokate goria). Osavaltiopuistojen hallinto vaihtelee. Ylei simmin ne kuuluvat osavaltioiden keskushallinnossa osas toille, jotka vastaavat luonnonvaroista, kulttuurista tai matkailusta ja virkistyksestä. Puistohenkilökuntaa on sekä keskushallinto-, alue- että puistotasolla. Useissa osavaltioissa puistot on ryhmitelty käytön ja hoidon pe rusteella. Esim. Albertan osavaltiossa ne on jaoteltu erämaapuistoihin, luonnontilaisiin alueisiin, luonnonsuo jelukohteisiin ja virkistysalueisiin (The Canadian Encyc lopedia 1985) . 3.4.2. Kansallispuistojen hoito ja käyttö Hallinto, henkilökunta ja budjetti Kansallispuistojen hallinto, hoito ja valvonta kuului ai emmin liittovaltion intiaani- ja Pohjois-Kanadan asioiden ministeriölle. Vuonna 1979 Parks Canada siirrettiin ym päristöministeriön alaisuuteen. Puistohallinnolla on Ot 73 tawassa keskustoimisto, joka vastaa kansallispuistopoli tiikasta sekä pitkän aikavälin suunnittelusta ja tutki muksesta. Käytännön hallintotehtävät on jaettu viidelle aluetoimistolle (National Parks Act 1974, The Canadian Encyclopedia 1985). Ylintä päätäntävaltaa kansallispuis toja koskevissa asioissa käyttää kuvernöörineuvosto, joka on Kanadan korkeimpia Brittiläistä imperiumia edustavia hallintoelimiä. Kuvernöörineuvostolla on mm. oikeus myydä, vuokrata tai tehdä käyttösopimuksia puistojen maasta eräisiin yleisiin tarkoituksiin kuten öljy- ja kaasujohtoja varten sekä viestintätarkoituksiin. Kuver nöör ineuvosto voi laatia puistoja varten sääntöjä, myöntää erilaisia lupia, solmia sopimuksia jne. niiden säädösten puitteissa, jotka on lueteltu laissa kansallis puistoista. Kuvernöörineuvosto nimittää myös puistojen viranhaltijat. Näillä on varsin laajat oikeudet: kuver nöör ineuvosto voi mm. antaa puistoviranomaiselle rauhan tuomarin oikeudet ja puistojen vartijoilla on poliisioi keudet (National Parks Act 1974). Puistoissa oli v. 1986 kaikkiaan 3225 kokoaikaista työn tekijää. Osa-aikaisten ja sesonkityöntekijöiden määrä vaihteli 1500 - 3500 henkilöön (Brown J.R. 1987. Henki lökohtainen tiedonanto) . Yksittäisten puistojen henkilökunnasta voidaan mainita esimerkkinä Hiding Mountainin kansallispuisto (pinta-ala n. 297 800 ha), jossa oli v. 1988 80 kokoaikaista ja n. 70 osa-aikaista työntekijää. Riding Mountain'in vuosi 74 budjetti on noin 4 miljoonaa Kanadan dollaria (Borg 1988) . Kanadan puistohallinnon kokonaisbudjettiesitys vuodelle 1987 - 88 oli yli 318 miljoonaa Kanadan dollaria. Tähän summaan sisältyvät kaikkien liittovaltion suojelualueiden käyttö- ja hoitokulut (Excerpt - Environment Canada Esti mates 1987 - 88) . Rauhoitusmääräykset ja järjestyssäännöt Kanadan kansallispuistojen tarkoituksena on suojella edustavia luonnonalueita, lisätä kansalaisten kiinnos tusta ja arvostusta puistoja kohtaan, edistää puistojen käyttöä ja säilyttää ne koskemattomina tuleville sukupol ville. Puistojen kasvit, eläimet ja eloton ympäristö on suojeltu lailla. Puistot on myös suojeltu kaikelta luon nonvarojen hyödyntämiseltä kuten kaivostoiminnalta, maa ja metsätaloudelta, öljy-, kaasu- ja vesivoiman hyödyntä miseltä ja urheilumetsästykseltä. Eräissä uusissa kan sallispuistoissa paikallisten asukkaiden sallitaan kui tenkin jatkaa perinteisiä luonnon käyttömuotoja, mikäli ne eivät tuhoa tai oleellisesti heikennä niitä puistojen luonnonarvoja, joiden takia alueet on perustettu. Näistä poikkeusjärjestelyistä on sovittava ennen puiston viral lista perustamista ja ne on kirjattava hoito- ja käyttö suunnitelmaan. Uusia kansallispuistoja perustettaessa otetaan huomioon myös intiaanien perinteiset oikeudet alueiden käyttöön (Parks Canada 1983 a). 75 Puistot on jaettu käyttöä ja hoitoa varten viiteen vyö hykkeeseen (Parks Canada 1983 a): 1. vyöhyke: Erityissuojelualue, jonka luonto on ainut laatuista, uhanalaista tai vaaravyöhykkeessä. Pääsy alu eelle on tiukasti säädelty tai voidaan kieltää kokonaan. Motorisoitu liikkuminen ja rakenteiden pystyttäminen ovat kiellettyjä. 2. vyöhyke: Erämaa-alue, joka edustaa puistolle tyypil lisiä luonnonalueita ja säilytetään erämaana. Kävijä määrä on rajoitettu. Motorisoitu liikkuminen on kiel lettyä, ja kävijöitä ohjataan liikkumaan yksittäin. 3. vyöhyke: Luonnonmukainen alue, jossa sallitaan jonkin verran ulkoilukäyttöä. Kävijöillä on mahdollisuus päästä alueelle yleisillä kulkuneuvoilla. Palveluvarus tusta rakennetaan mahdollisimman vähän. Kontrolloitu yk sityisautoilu on sallittu ainoastaan siellä, missä se on ollut perinteisesti sallittua ennen puiston perustamista. 4. vyöhyke: Virkistysalue. Pinta-alaltaan rajoitettu alue, joka tarjoaa monipuoliset opetus- ja ulkoilumahdol lisuudet. Käyttö toteutetaan luontoa kunnioittaen. Alu eelle on mahdollista päästä moottoriajoneuvoilla. 5. vyöhyke: Vyöhykkeeseen kuuluu kaupunkej a ja kävij äkeskuksia eräissä vanhoissa kansallispuistoissa. Motorisoitu liikkuminen on sallittua. Puistohallinto, hotellit ja opastuskeskukset on keskitetty näille alu eille. Vyöhykejaon tarkoituksena on varmistaa se, että suurin osa puistosta pysyy luonnontilaisena. Esim. Wood Buf falon lähes 4,5 milj. ha:n kansallispuistosta n. 86 % 76 on erämaavyöhykettä. Erityissuojelualuetta on n. 10 %, luonnonmukaista aluetta n. 3 % ja virkistysaluetta n. 1 % (Parks Canada 1984). Vastaavasti 180 000 ha:n laajui sessa Gros Mornen kansallispuistossa erämaavyöhykettä on 61 % ja erityissuojelualuetta 7 % pinta-alasta. Luonnon mukaista aluetta on n. 3 %. Tästä noin puolet on va rattu paikallisten asukkaiden polttopuun kotitarveottoa varten, joka toteutetaan puistoviranomaisten valvonnassa. Toinen puoli alueesta on varattu hoidettavaksi luonnonmu kaisen vyöhykkeen yleisten periaatteiden mukaisesti siten, että alueen luonnontilaan puututaan mahdollisimman vähän. Virkistysaluevyöhykkeeseen kuuluu 1 % puiston pinta-alasta (Parks Canada 1983 b). Yksityiskohtaiset järjestyssäännöt vaihtelevat puistoit tain. Esim. kalastus, joka puistopolitiikan mukaan voi daan sallia kontrolloituna, on eräissä puistoissa kiel letty. Leiriytyminen on yleensä sallittu vain merki tyille paikoille, samoin tulenteko. Erämaaosissa yöpymi seen tarvitaan puistonvartijan lupa. Roskaaminen puis toissa on kielletty. Moottorikelkan käyttö on eräissä puistoissa sallittu luvanvaraisesti. Ilmaliikenne on sallittu ainoastaan erittäin tiukasti rajoitetuissa olo suhteissa. Useissa kansallispuistoissa peritään maksu moottoriajoneuvoista, sen sijaan pääsy jalkaisin, polku pyörällä, veneellä tai ratsain on vapaa (Parks Canada 1982, 1983 a, 1985 a ja 1985 b). 77 Puistojen hoito Kanadan puistojen hoitopolitiikka, Parks Canada Policy, on määritelty yhtenäisesti kunkin suojelualuetyypin osalta. Viimeisin Parks Canada Policy on vuodelta 1983. Kullekin kansallispuistolle tehdään uusi käyttösuunni telma 15 vuoden välein. Suunnitelmaa tarkistetaan ja ajanmukaistetaan joka viides vuosi. Tarvittaessa laadi taan erityissuunnitelmia (Borg 1988). Puistojen hoidon periaatteena on, että jokaisen puistoon suunnitellun toimenpiteen biofysikaaliset, sosio-ekono miset, kultturelliset, arkeologiset, historialliset ja esteettiset vaikutukset selvitetään ennakolta. Selvi tyksen laajuus on suhteessa toimenpiteen ympäristövaiku tuksiin. Hoidon ja käytön pohjaksi jokaiseen puistoon on tehty edellä esitetty vyöhykejako, jossa kansallispuiston maat ja vedet on luokiteltu niiden suojelutarpeen ja vir kistyskäytön kestokyvyn mukaan. Palvelut keskitetään vain pieneen osaan puistoa. Erämaapuistoihin palveluja rakennetaan hyvin vähän. Puistoissa, joissa on sallittu perinteisiä käyttömuotoja, nämä otetaan huomioon vyöhyke jakoa tehtäessä (Parks Canada 1983 a). Eräissä vanhoissa vuoristopuistoissa kaupalliset palvelut ja virkistyskäyttö olivat 1960-luvulle tultaessa ylittä neet selvästi suojelutavoitteen. Suhtautumista virkis tyskäyttöön ja palveluihin tiukennettiin tuolloin. Uu simmassa Parks Canada Policyssa todetaan, että kaikki kaupallinen luonnonvarojen hyödyntäminen on kielletty kansallispuistoissa. Olemassa olevat kaupungit (Banff ja 78 Jasper) rajataan niiden nykyisten rajojen sisälle eikä uusien kaupunkikeskusten rakentamista puistoihin sallita. Kaupalliset palvelut samoin kuin puistojen hallintoraken nukset pyritään keskittämään puistojen ulkopuolelle niiden läheisyyteen. Uusia golfkenttiä ja laskettelurin teitä ei rakenneta puistoihin. Myöskään uusia liikenne-, viestintä- tai luonnon hyödyntämisessä tarvittavia väyliä ei sallita. Kansallispuistoissa ei puututa luonnon omaan kehityskul kuun. Seuraavissa poikkeustapauksissa luonnossa tapahtu viin ilmiöihin, kuten kuloihin, hyönteistuhoihin ja sai rauksiin, voidaan kuitenkin puuttua: 1) Ilmiöllä on huomattava vahingollinen vaikutus puistoa ympäröiviin alueisiin. 2) Yleisön terveys tai turvallisuus on uhattuna. 3) Suurin osa puiston rakenteista on uhattuna. 4) Ihminen on muuttanut luonnon toimintaa ja tarvitaan toimenpiteitä luonnon tasapainon palauttamiseksi. 5) Puisto ei ole pääosiltaan luonnontilassa. 6) Uhanalaisen tai harvinaisen kasvi- tai eläinlajin ole massaolo on pysyvästi vaarantunut luonnon oman toiminnan kuten hyönteisten tai sairauden takia. 7) Sellaisten eläin- tai kasvilajien ylläpitoon tarvitta vien sukkessiovaiheiden säilyttämistä, jotka on mainittu ko. puiston perustamisen tavoitteeksi, ei voida yllä pitää luonnon omilla prosesseilla. Jos puuttuminen luonnon tapahtumien kulkuun on välttämätöntä, se pyritään tekemään mahdollisimman luonnon mukaisin keinoin. 79 Alkuperäisiä, mutta hävinneitä lajeja on mahdollista siirtää puiston alueelle, jos siirto on sopusoinnussa alueen muun eliöstön suojelun kanssa eikä se aiheuta va kavia ongelmia puistoa ympäröiville alueille. Vieraita lajeja ei siirretä kansallispuistoihin. Jos niitä on ai emmin siirretty alueelle, ne pyritään poistamaan. Uusissa kansallispuistoissa on paikallisten asukkaiden ja intiaaniväestön oikeuksia pyritty ottamaan huomioon mm. seuraavasti: 1) Tietyt perinteiset käyttömuodot ovat sallittuja sil loin, kun ne ovat olennainen osa paikallista elämäntapaa eikä vaihtoehtoisia alueita puiston ulkopuolelta voida osoittaa. Nämä oikeudet määritellään puistoa perustetta essa ja otetaan huomioon hoito- ja käyttösuunnitelmassa. 2) Tiettyjä kulttuurisesti merkittäviä, ihmisen ja luonnon perinteisiä vuorovaikutussuhteita esitteleviä toimintoja voidaan järjestää yleisöä varten. 3) Uusissa kansallispuistoissa kunnioitetaan intiaanien vahvistettuja oikeuksia. Perinteiset käyttömuodot voi daan lopettaa vain, jos asiasta päästään sopimukseen ky seisten nautintaoikeuksien haltijoiden kanssa. 4) Alkuperäisten, luontaisesti lisääntyvien kalalajien kontrolloitu pyynti voidaan sallia (Parks Canada 1983 a). Palvelut, opastus ja kävijämäärät Kanadan kansallispuistopolitiikka on sisältänyt 1960-luvulle saakka voimakkaan virkistyskäyttöaspektin. Rakentaminen kansallispuistoihin oli niiden alkuvaiheissa 80 suhteellisen vapaata. Vielä 1940-luvulla ihmisiä roh kaistiin rakentamaan kesäasuntoja puistoihin (Wielgolaski 1971). Rautatien ja myöhemmin valtateiden rakentaminen myötävaikuttivat siihen, että Banffin ja Jasperin kansal lispuistoihin on syntynyt kaupunkiasutusta. Eräät muutkin Kalliovuorten puistot ovat varsin rakennettuja. Banffin kaupungin asukasluku oli v. 1961 n. 3500. Puistossa oli 1960-luvun lopussa 48 majoitusliikettä, joiden vuodepaikkaluku ylitti 7000 (Nelson 1968, Accommo dation listing -Mountain parks 1969). Majoituspalve luiden lisäksi puistoihin on syntynyt melkoinen määrä keinotekoisia virkistyspalveluja kuten golf- ja tennis kenttiä, laskettelurinteitä, teattereita, uimarantoja jne. Kuten edellä on todettu, nykyisen puistopolitiikan mukaan uudet palvelut pyritään keskittämään puistojen ulkopuo lelle ja rajaamaan olemassaolevat palvelut nykyisille alueille. Kaikkien kaupallisten palveluiden tulee olla yleisön käytettävissä. Uusien yksityisten mökkien perus tamista ei sallita. Sen sijaan yleisölle tarkoitettujen, olennaisen tärkeiden palvelujen rakentamiseksi puisto voi vuokrata tai tehdä käyttösopimuksen maasta yksityisen yrittäjän kanssa (Parks Canada 1983 a). Puistoilla on myös runsaasti omia palveluja kuten retkeilyreittejä ja -polkuja, leirintä- ja piknik-alueita, opastettuja pa tikka-, kanootti- ja koiravaljakkoretkiä jne. Useissa puistoissa on tarjolla välinevuokrausta. Monet palvelut, mm. leirintäalueiden käyttö, ovat maksullisia (Parks Ca 81 nada 1982) . Puistojen luonne ja sijainti vaikuttavat ratkaisevasti opastuspalveluihin ja tarjolla olevan materiaalin mää rään. Vanhoissa, kävijämääriltään suurissa puistoissa on runsaasti korkealaatuista opastuspalvelua ja -materiaalia, sen sijaan erämaapuistoissa myös näitä pal veluita on vähemmän. Puistopolitiikkaan on kirjattu opastuksen ja valistuksen tavoitteet, joihin kuuluu mm. informaation jakaminen kaikille kävijöille puistoluonnon ymmärtämisen ja arvostuksen lisäämiseksi, yksityiskoh taisen opastusmateriaalin tuottaminen luonto-, kulttuuri ja historiakohteista ja informaatiopalvelut oppilaitok sille ja julkisille yhteisöille. Kanadan kansallispuis tojen kävijämäärät ovat kasvaneet jatkuvasti. Taulukossa 5 on kuvattu eräiden kansallispuistojen kävijämääriä vuo sina 1950 - 1967. Uusimpia tietoja kävijämääristä ei ole käytettävissä, mutta esim. Jasperissa kävijämäärä on noussut vuodesta 1967 vuoteen 1971 yli 300 000 henkilöllä eli vuotuinen kasvu kävijämäärissä on ollut yli 10 % (Wielgolaski 1971). 82 Taulukko 5. Eräiden Länsi-Kanadan kansallispuistojen kävijämäärät vuosina 1950 - 1967 (Nelson 1969). Tutkimus Kanadan puistopolitiikkaan on kirjattu tutkimuksen kuu luvan oleellisesti puiston perustamisvaiheeseen, kehittä miseen ja hoitoon. Samassa yhteydessä todetaan puistojen merkitys perustutkimukselle (Parks Canada 1983 a). Esimerkkinä puistotutkimuksen etenemisestä yhdessä suun nittelun kanssa voidaan mainita v. 1973 perustettu Gros Mornen kansallispuisto, jossa on kymmenen vuoden kuluessa toteutettu mittava puiston luonnonvarojen perusinven tointi. Siihen sisältyvät selvitykset alueen geologi asta, ilmastosta ja kasvillisuudesta. Puiston makean veden ekosysteemeistä on tehty kartoitukset, samoin osasta meriekosysteemejä. Nisäkäs- ja lintufauna on in Ajanjakso Banff Jasper Kootenay Yoho 1950-51 449,888 85,633 97,195 50,871 1951-52 483,356 99,374 103,190 47,173 1952-53 602,729 104,002 159,031 23,016 1953-54 654,655 132,200 221,653 26,336 1954-55 24,353 1.1.1955-31.3.1956 648,952 119,695 213,864 1 huhtikuuta - 31 maaliskuuta 1955-56 701,149 159,541 289,113 - 1956-57 717,799 264,596 336,397 28,164 1957-58 767,667 242,792 371,395 41,248 1958-59 883,028 234,199 418,216 53,450 1959-60 979,997 339,627 465,128 68,721 1960-61 1,077,170 370,209 523,719 72,342 1961-62 1,069,623 372,546 533,163 117,653 1962-63 1,347,576 413,734 598,487 410,341 1963-64 1,650,257 495,905 625,407 727,384 1964-65 1,605,784 510,142 611,429 707,414 1965-66 1,797,333 553,186 696,994 741,369 1966-67 2,044,437 629,965 773,337 925,289 83 ventoitu ja luonnonvarojen käyttöön liittyvä historia ja kulttuuriperinne tallennettu. Ekologisten muutosten seu ranta, päivitys ja analysointi kuuluvat tutkimukseen, jota käytetään hoidon ja käytön suunnittelun pohjana. Hoito- ja käyttösuunnitelmaan on kirjattu tärkeimmät tut kimusprojektit, jotka on tarkoitus toteuttaa puistossa lähitulevaisuudessa (Parks Canada 1983 b). Puistojen eri tyispiirteet ja -ongelmat suuntaavat luonnollisesti niissä tehtävää tutkimusta. Tutkimusta tekevät sekä val tiolliset tutkimuslaitokset, yliopistot että ulkopuoliset konsultit. Parks Canada valvoo puistoissa tehtäviä tut kimuksia ja kontrolloi, etteivät ne aiheuta vahinkoa puiston luonnolle (Parks Canada 1983 a). 2.5.3 Arviointia Kanadan kansallispuistojen ongelmat keskittyvät Kallio vuorten vanhoihin kansallispuistoihin. Valtatiet, kau punkimainen asutus ja laajamuotoinen matkailutoiminta ovat ehtineet vaikuttaa puistoissa kauan. Niinpä puisto politiikka on 'ratkaissut' Banff in ja Jasper in kaupunki keskusten ongelmat pyrkimällä rajaamaan keskukset nykyi seen kokoonsa. Valtateiden aiheuttamaa häiriötä luon nolle yritetään vähentää mm. pysähtymiskielloilla ja vartioinnilla. Suurten kävijämäärien aiheuttamia kulu misvaurioita korjataan kasvipeitteen keinollisella uudis tamisella. Puistoissa esiintyy myös salametsästystä. Kanadan pohjoisosissa on puistoja, joiden hoito- ja käyt töongelmat muistuttavat Pohjois-Suomen kansallispuistojen 84 problematiikkaa. Yhteisiä ongelmia ovat mm. kysymys paikallisten asukkaiden perinteisten oikeuksien määritte lystä ja laajuudesta, matkailutoiminnan asema puistoissa ja palvelualueiden sijoittaminen. Ratkaisut ovat noudat taneet linjaa, jossa perinteisiä oikeuksia on säilytetty silloin, kun ne eivät oleellisesti vahingoita puiston luontoa. Suhdetta perinteisiin käyttömuotoihin ja inti aanien oikeuksiin ei kuitenkaan ole selkeästi määritelty johtuen mm. siitä, ettei intiaanien maanomistusoikeuksia ja maankäyttöoikeuksia ole ratkaistu (Gardner & Nelson 1981) . Puistopolitiikkaan kirjatuista tiukoista periaatteista huolimatta näyttää suhteessa matkailutoimintaan olevan häilyvyyttä. Esimerkiksi Gros Mornen kansallispuistoon suunniteltu laskettelurinne tulee hoito- ja käyttösuunni telman mukaan rakennettavaksi huolimatta siitä, että puistopolitiikan mukaan uusia laskettelurinteitä ei ra kenneta. Perusteena hankkeen toteuttamiselle on esi tetty, että rinteen rakentamissuunnitelma on hyväksytty ennen uuden puistopolitiikan voimaantuloa. Huolimatta edellä esitetyistä matkailun aiheuttamista ongelmista kaikki Kanadan kansallispuistot kuuluvat lUCN:n 11-kate goriaan. Kanadan kansallispuistoja tarkasteltaessa on muistettava alueiden valtavat mittasuhteet eurooppalai siin puistoihin verrattuina, jolloin vaurioituneiden alu eiden prosentuaalinen osuus kokonaispinta-alasta jää pie neksi . 85 3.5. Neuvostoliitto 3.5.1. Suojelualaetyypit Neuvostoliiton suojelualueverkoston perustan muodostavat luonnonsäästiöt (zapovednik), joita v. 1986 oli 170, yh teispinta-alaltaan yli 15 milj. ha (lUCN 1986). Sääs tiöt on tarkoitettu pääasiassa tieteelliseen tutkimukseen ja vain muutamat ovat yleisölle avoimia. Yleensä niillä on oma vakinainen tutkimushenkilökuntansa sekä tarpeel liset tilat ja varusteet (Gavva et ai. 1982). Vuonna 1987 seitsemän luonnonsäästiötä julistettiin biosfääria lueiksi. Nämä alueet käsittävät myös osittain säästi öiden ulkopuolisia alueita (Pryde 1984). lUCN:n luet telon I kategoriaan kuuluu Neuvostoliitosta 113 luonnon säästiötä. Lisäksi luettelossa esiintyy erillisenä Uk rainan Neuvostotasavalta, jossa on kymmenen I-kategoriaan kuuluvaa luonnonsäästiötä (lUCN 1985). Neuvostoliiton ensimmäinen kansallispuisto perustettiin Viron Lahemaalle v. 1971. Puistojen perustamisvauhti on ollut nopeaa. Vuonna 1985 Neuvostoliitossa oli 12 kan sallispuistoa, yhteispinta-alaltaan 950 000 ha (Borisov et ai. 1985). Vuonna 1987 puistoja oli 18 (Kaasik 1987). Vain vanhimmista puistoista on ollut käytettä vissä tarkat sijainti- ja pinta-alatiedot, joten näiltä osin karttatiedot (kuva 5) ja pinta-alatiedot (taulukko 3) ovat puutteellisia. IUCN:n luettelossa on kuusi ll kategoriaan kuuluva kansallispuistoa, pinta-alaltaan 378 86 Kuva 5. Neuvostoliiton kansallispuistot v. 1987. Kartasta puuttuu kymmenen puistoa, joista ei ole ollut sijaintitietoja saatavissa. 87 161 ha (IUCN 1985). Puistojen pinta-alat vaihtelevat 11 000 - 500 000 hehtaariin (Kaasik 1987). Rajoitetun suojelun alueet (zakaznik) ovat kohteita, joissa suojelu on joko ajallisesti rajoitettua tai koh distuu vain osaan alueen ekosysteemistä. Ajallisesti ra joitettua suojelua käytetään useimmiten silloin, kun ha lutaan rauhoittaa jokin riistaeläin metsästykseltä määrä ajaksi. Yleensä rajoitus on voimassa alle 10 vuotta. Pysyviä rajoitetun suojelun alueita on perustettu mm. lintujen talvehtimis- ja pesimäalueille, kalojen kutualu eille tai maisemallisesti arvokkaille alueille (Pryde 1972). Vuonna 1985 zakaznik-alueita oli 2 700. Niiden pinta-ala oli noin 41 milj. ha (Borisov et ai. 1985). Metsästysreservaatteja ja riistansuojelualueita oli v. 1985 kaikkiaan seitsemän. Niiden pinta-ala on 300 000 ha (Borisov et ai. 1985). lUCN:n luettelossa olevat neljä aluetta kuuluvat kategoriaan IV. Reservaatit ovat muu toin täydellisen suojelun piirissä, mutta kontrolloitu urheilumetsästys on sallittu (Pryde 1972). Aluetasolla on Neuvostoliiton osavaltioiden omalla lain säädännöllä perustettu runsaasti erilaisia suojelualu eita. Esimerkiksi Venäjän Federatiivisessa Neuvostotasa vallassa oli v. 1983 49 valtion luonnonsäästiön lisäksi 900 paikallista eriasteista luonnonsuojelualuetta (30,5 milj. ha), 5523 luonnonmuistomerkkiä ja 883 vihreää vyö hykettä kaupunkien ympärillä (Dejkin 1983). Erityisen runsaasti paikallisia luonnonsuojelualueita ja muisto 88 merkkejä on perustettu Baltian maihin. 3.5.2. Kansallispuistojen hoito ja käyttö Kansallispuistojen perustamista Neuvostoliitossa on Kaa sikin (1987) mukaan vauhdittanut viime vuosina tarve vä hentää luonnonsäästiöihin kohdistuvaa matkailupainetta. Toisena tekijänä on tarve säilyttää taajamien läheisyy dessä olevia luonnonalueita lähinnä virkistyskäyttöä varten. Kansallisen kulttuurin vaaliminen on ollut tärkeä tekijä etenkin Baltian maissa. Kriteerit kansal lispuistoalueiden valintaan Neuvostoliitossa ovat seu raavat: 1) Ekosysteemin luonnonmukaisuus tai suhteellinen luon nonmukaisuus (esim. Baltian maissa ei käytännössä ole alueita, joihin ihminen ei olisi jossain vaiheessa jol lain tavoin vaikuttanut). 2) Tyyppiedustavuus. Tämän kriteerin kohdalla pidetään kulttuuriperinnettä (esim. viljely- tai kalastuskult tuuri) yhtä tärkeänä kuin luontoa. 3) Ainutlaatuisuus 4) Helppopääsyisyys. Alueen on oltava 1-2 tunnin auto matkan päässä asutuskeskuksesta. 5) Tarve ihmistoiminnan säätelyyn. Otetaan huomioon sil loin, kun alueen luonnon- tai kulttuuriarvot ovat uhat tuna ihmistoiminnan takia. Puistojen kohdalla on vallinnut nimitysten kirjavuus eri 89 osavaltioissa. Vuonna 1987 Neuvostoliitossa annettiin valtiollisten kansallispuistojen perustamisohjesääntö, joka selventää puistojen nimityksiä ja niiden hoito- ja käyttöperiaatteita. Ohjeessa todetaan, että kansallis puistot pyritään perustamaan IUCNrn suositusten mukaan (Kaasik 1987). Hallinto, henkilökunta ja budjetti Luonnonsuojelualueiden hallinnosta vastaa yleisliittolai sella tasolla Neuvostoliiton maataloustieteellinen yhtymä (aikaisemmin maatalousministeriö). Keskushallinnosta on puuttunut luonnonsuojelun oma hallinto-organisaatio vuo teen 1987, jolloin perustettiin yleisliittolainen luon nonsuojelualueiden hallintojärjestelmä. Järjestelmän ra kenteesta ei kuitenkaan ole tarkempia tietoja. Vanhimmissa kansallispuistoissa alueen maat ja vedet kuu luvat yleensä kolhoosien tai metsätilojen hallintaan. Suojelun lisäksi myös muut käyttömuodot, kuten maa- ja metsätalous, voivat olla sallittuja. Puistohallinnolla on alueilla valvova ja koordinoiva rooli. Pyrkimyksenä on nykyisin, että suojelu olisi ainoa maankäyttömuoto kansallispuistoissa ja puistohallinto vastaisi alueestaan itsenäisesti. Puistojen hallintoa ohjaa yleisliittolainen ohjesääntö. Lisäksi jokaisella puistolla on paikallinen ohjesääntö. Paikallistasolla kullakin puistolla on hallinto- ja luon nonsuo j eluhenkilöistä koostuva neuvosto tai neuvottelu 90 kunta, joka ratkaisee kiistakysymykset yhdessä valtio vallan edustajien kanssa. Niillä puistoilla, joiden maat ovat usean organisaation hallussa, hallintoa ohjaa ns. sisäisen järjestyksen ohje. Puistojen hoitokustannukset katetaan valtion varoin. Eräissä puistoissa on taloudel lisia edistämisrahastoja, joita erilaiset laitokset ja yksityiset henkilöt tukevat. Puistoilla on myös omaa ta loudellista toimintaa, mm. julkaisutoimintaa (Kaasik 1987). Tarkkoja tietoja kansallispuistojen budjeteista ei ole saatavissa. Gavvan et ai. (1983) mukaan Neuvos toliitossa käytettiin viisivuotiskautena 1979-1983 luon nonsuojeluun n. 11 miljardia ruplaa. Puistojen henkilö kuntamäärät vaihtelevat alueen koosta riippuen 40 - 250 vakinaiseen työntekijään aluetta kohti. Valvonta- ja vartiointihenkilökunnan lisäksi puistoissa on mm. kieli taitoisia oppaita, arkkitehtejä, ekologeja ym. asiantun ti jahenkilöstöä (Kaasik 1987). Rauhoitusmääräykset ja järjestyssäännöt Valtakunnallisella tasolla suojelua ja käyttöä ohjaa yleisliittolainen ohjesääntö, jossa on vahvistettu alu eita koskevat yleiset säädökset, suojelun periaatteet ja vyöhykejako. Lisäksi kullekin kansallispuistolle on vah vistettu erikseen yksityiskohtainen ohjesääntö, jossa on otettu huomioon paikalliset olosuhteet. Sen vahvistaa kunkin neuvostotasavallan korkein lakiasäätävä elin. Niissä puistoissa, joissa on voimassa sisäisen järjes tyksen ohje (asutut ja usean maankäyttäjän hallinnassa olevat puistot) , tämä ohje sisältää myös taloudellista 91 toimintaa, asukkaita ja vierailijoita koskevat säädökset. Neuvostoliiton kansallispuistot voidaan jaotella suojelu asteen perusteella kolmeen tyyppiin: 1) Harvaan asutut, taloudellisesti käyttämättömät puistot. Tällaisia ovat lähinnä vuoristoalueet kuten Ala-Artsa Kirgisiassa ja Baikalin kansallispuisto. Suo jeluasteeltaan nämä ovat lähimpänä lUCN:n kriteerejä. 2) Asutut, pääasiassa kulttuurimaisemia käsittävät puistot, joista osia kuitenkin säilytetään luonnonvarai sina. Tähän ryhmään kuuluvat Baltian maiden kansallis puistot. Kulttuuriperinteen ja maisemakuvan vaaliminen ovat tärkeitä ja mm. rakentamista säädellään tarkasti. 3) Kansallispuistot, jotka on perustettu palvelemaan huo mattavia turistimääriä kuten Moskovan kaupungin rajojen sisällä sijaitseva Losinyi Ostrovin kansallispuisto tai Tbilisin ja Samaran kansallispuistot. Suojeluasteeltaan nämä alueet ovat lähinnä maisemanhoito- tai virkistysalu eita . Yleisliittolaisen ohjesäännön mukaan kansallispuistot ja etaan suojelutavoitteiltaan kolmeen vyöhykkeeseen: 1) Tehostetun suojelun vyöhyke, jolla on sallittu vain tutkimustoiminta. Yleisöllä ei ole pääsyä alueelle. 2) Tavanomaisen suojelun vyöhyke (tai opetus- ja virkis tysalueet). Yleisön pääsy alueille on sallittu, samoin eräät luonnonhoitotoimet. 3) Ekologisesti tasapainoitettu taloudellisen toiminnan vyöhyke. Luonnon tietynasteinen hyväksikäyttö on sal 92 littua. Vyöhykkeessä pyritään säilyttämään vanhoja kult tuurimaisemia ja tarjoamaan kävijöille palveluja. Esim. noin puolet Gaujan 40 000 hehtaarin kansallispuis tosta Latviassa on luonnonsuojeluvyöhykettä ja puolet virkistyskäyttö- ja maisemanhoitovyöhykettä. Luonnonsuo- j eluvyöhykkeeseen kuuluu säästiöitä, maisemansuojelualu eita ja yhdistettyjä virkistyskäyttö- ja maisemansuojelu alueita. Pääsy säästiöihin voi olla rajoitettu tai koko naan kielletty. Myös virkistyskäyttövyöhyke sisältää käyttöasteeltaan erilaisia osa-alueita. Kansallispuiston suureen käyttöpaineeseen vaikuttaa se, että puistossa asuu n. 40 000 ihmistä. Vastaavasti Liettuan kansallis puisto on jaettu kolmeen vyöhykkeeseen, joista n. 20% on taloudellisen toiminnan vyöhykettä. Tämä on pääasiassa maanviljelysaluetta, jossa pyritään säilyttämään perin teisiä kylämaisemia ( Melluma 197 s, Gavva et ai, 1983, Kaasik 1987) . Asutuissa kansallispuistoissa harjoitetaan yleensä maata loutta. Niissä puistoissa, joissa on metsätilojen maita, harjoitetaan metsätaloutta. Puistoissa harjoitettavan taloudellisen toiminnan tulisi olla sopusoinnussa puiston päämäärien kanssa. Kaasikin (1987) mukaan puiston johta jalla on oikeus säädellä kaikkea taloudellista toimintaa samoin kuin turismia puiston alueella, mutta käytännössä tässä on suuria vaikeuksia. Esim. Losinyi Ostrovin kan sallispuistossa on suuri ristiriita metsätalouden ja suo jelun välillä. Eläimistön, etenkin pienten nisäkkäiden määrä on vähentynyt jatkuvasti metsänhakkuiden ja 93 -raivausten seurauksena. Puiston henkilökunnan ansiotaso on sidoksissa metsätaloudesta saataviin tuloihin, mikä ei motivoi suojelu- ja vartiointitehtäviin. Vastaavia ris tiriitoja on muuallakin: mm. Marin kansallispuistossa teollisuuden ja metsätalouden vuotuisen tuotannon arvo on n. 1 milj. ruplaa, ja alueen virkistyskäyttöpaineet ovat suuret. Harvaan asutuissa ja ihmistoiminnan vauri oittamissa puistoissa taloudellista toimintaa on rajoi tettu tai se on kielletty. Esim. aiemmin voimakkaasti ylilaidunnetussa Tian-Shanin kansallispuistossa Kirgisi assa laiduntaminen on nykyisin täysin lopetettu. Alu eelle johtaa yksi tie, jonka käyttö on luvanvaraista (Kaasik 1987). Liikkuminen kansallispuistoissa on sallittu jalkaisin tai järjestetyillä kuljetuksilla. Lahemaan kansallispuis tosta on ollut käytettävissä yksityiskohtaiset järjestys säännöt. Niiden mukaan luonnossa kulkeminen on sallittu vain merkityillä poluilla. Urheilumetsästys on kiel letty, urheilukalastus on sen sijaan sallittu luvanvarai sesti eräissä vesissä. Kaikenlainen keräily on kielletty ilman puiston johdon lupaa. Tulenteko ja leiriytyminen on sallittu vain merkityillä paikoilla (Eilart 1977). Sisäänpääsy puistoihin on vapaata lukuun ottamatta yhtä puistoa (Marin ASNT:ssa), jossa peritään pääsymaksu (Kaasik 1987) . Puistojen hoito Puistojen hoito vaihtelee huomattavasti alueen luonteesta 94 riippuen. Maisemanhoito sekä historiallisten ja kulttuu rikohteiden säilyttäminen ovat etusijalla Baltian maissa. Maisemaa muuttavat toimenpiteet ovat tarkoin säädeltyjä eikä esim. talojen ulkoista asua saa muuttaa ilman lupaa. Useiden kansallispuistojen henkilökuntaan kuuluu arkkitehti, joka valvoo ja neuvoo asukkaita rakennustoi minnassa. Ihmistoiminnan aiheuttamien vaurioiden korjaa minen on ollut lähtökohtana eräitä kansallispuistoja pe rustettaessa. Esim. Tian-Shaninin kansallispuisto Kir gisiassa on perustettu alueelle, jossa on syntynyt va kavia eroosiovaurioita ylilaiduntamisen seurauksena. Ti lannetta yritetään korjata aluetta metsittämällä. Saman tapainen tilanne on Armeniassa Sevanin kansallispuis tossa, jossa hoito kohdistuu Sevan-järven kunnostukseen ja virkistyskäytön säätelyyn (Kaasik 1987). Palvelut, opastus ja kävijämäärät Harvaan asutuissa ja kulttuurimaiseman suojeluun keskit tyneissä puistoissa palvelut pyritään keskittämään alu eiden ulkopuolelle. Näissäkin puistoissa voi olla yöpy mismahdollisuuksia; esim. Liettuan kansallispuistossa on runsaasti vesiretkeilyreittejä, joiden varsilla on telttailupaikkoja. Virkistyskäyttöön tarkoitetut kansal lispuistot keskittyvät nimensä mukaisesti virkistys- ja lomapalvelujen tarjoamiseen. Mm. Samaran kansallispuis tossa on 64 retkeilykeskusta. Samoin Marin kansallis puisto toimii lähinnä loma- ja lepokotialueena. Matkai lujärjestöt hoitavat Neuvostoliitossa puistojen turisti 95 matkailun paitsi Eestin Lahemaalla, jossa puisto itse vastaa matkailun järjestämisestä. Käynnit ovat pääasi assa opastettuja kiertokäyntejä, mutta myös luontopolkuja on rakennettu omaehtoista tutustumista varten. Pisim mällä opastuspalvelujen kehittäminen on Baltian maissa, joiden kansallispuistoissa on näyttely- ja opintokes kuksia sekä kielitaitoisia oppaita. Erityisellä sijalla kansallispuistojen käytössä on kasvatus ja opetus; mm. Lahemaalla järjestetään opintoleirejä ja -kursseja koulu laisille ja opiskelijoille (Kaasik 1987). Kansallispuistojen kävijämäärissä on suuria vaihteluja. Liettuan kansallispuistossa käy vuosittain n. 28 000 tu ristia matkatoimiston välityksellä ja 30 000-40 000 ih mistä suoraan. Kokonaiskävijämäärä (60 000-80 000 henkeä/v) on varsin suuri puiston pinta-alaan (30 000 ha) nähden (Marvet 1986). Samaran intensiivisessä virkistys käytössä olevassa puistossa asuu n. 84 000 ihmistä ja alueella on 39 taajamaa. Puiston vuosittaiseksi kuormi tukseksi on arvioitu 6,5 milj. kävijävuorokautta (Kaasik 1987) . Tutkimus Ekologinen ja luonnonsuojelullinen tutkimus on Neuvosto liitossa keskittynyt valtion luonnonsäästiöihin. Kansal lispuistoissa tutkimusta tehdään lähinnä puistojen sääs tiöosissa. Puistojen inventoinnit ovat laaja-alaisia, esim. Lahemaan kansallispuistossa 18 eri laitosta osal listuu inventointiin (Gavva et ai. 1983, Kaasik 1987). 96 Tutkimusta johtaa Yleisliittolaisen tiede- ja tutkimu sinstituutin luonto- ja suojelualuetutkimusosasto. Kus sakin neuvostotasavallassa tutkimuksesta vastaa tasa vallan luonnonsuojelun tutkimuslaitos tai muu vastaava tutkimuslaitos (Borisov et ai. 1985). Kansallispuis toissakin alueiden käyttö suuntaa tutkimusta: esim. Lo sinyi Ostrovin puiston tutkimusosasto on keskittynyt lä hinnä metsätaloudellisiin ongelmiin (Kaasik 1987). Arviointia Kansallispuistot ovat Neuvostoliitossa suhteellisen nuori ilmiö, eivätkä niiden hoito- ja käyttöperiaatteet ole vielä vakiintuneet. Kaasikin (1987) esimerkit Samaran, Marin ja Losinyi Ostrovin kansallispuistoista osoittavat, että nämä alueet ovat lähempänä virkistys- tai maiseman hoitoalueita kuin kansallispuistoja. Samoin ekologisesti pahoin vaurioituneiden alueiden kuten Sevanjärven valit seminen kansallispuistoiksi osoittavat, että käsite ymmä retään Neuvostoliitossa toisin kuin useimmissa muissa maissa. Harvaan asutuilla alueilla on puistoja, jotka ilmeisesti täyttävät lUCN:n kansallispuistokriteerit. Näilläkin alueilla voi olla ongelmia kuten esim. sala metsästys ja -kalastus Baikalin valtiollisessa luonnon kansallispuistossa (Kaasik 1987). Pisimmälle puistojen hoidossa ja käytön ohjauksessa on päästy Baltian maiden kansallispuistoissa, joissa mm. opastuspalvelut on jär jestetty hyvin. 97 3.6. Norja 3.6.1. Suojelualuetyypit Norjan ensimmäinen kansallispuisto (nasjonalpark) perus tettiin suhteellisen myöhään, vasta v. 1962. Vuonna 1988 kansallispuistoja oli 16, yhteispinta-alaltaan 1 041 600 ha (kuva 6). Lukuihin eivät sisälly Norjan polaaria lueilla sijaitsevat kansallispuistot. lUCNrn luettelossa 11-kategoriaan kuului v. 1985 14 kansallispuistoa. Ormtjernkampenin kansallispuisto ei ole päässyt luette loon pienen kokonsa takia (850 ha). Luettelosta puuttuu myös v. 1986 perustettu Reisan kansallispuisto. Luonnonsäästiöitä (naturreservater) on 590. Alueiden yh teispinta-ala on 83 000 ha. Suurin osa niistä on alle 500 ha suuruisia (lukuihin eivät kuulu polaarialueiden luonnonsäästiöt) (Poore& Gryn-Ambroes 1980, Miljövernde partementet 1985). lUCN:n luettelossa I-kategoriaaan kuuluvia Norjan luonnonsäästiöitä oli 20 v. 1985. Hoi dettujen luonnonsäästiöiden kategoriaan (IV) kuului yksi säästiö. Säästiönä voidaan rauhoittaa alueita, joiden luonto on koskematonta tai lähes koskematonta ja jotka ovat eliös tönsä tai luonnon erityispiirteidensä takia merkittäviä tai jotka ovat erityisen tärkeitä tutkimus- tai opetus kohteita . 98 Kuva 6. Norjan kansallispuistot v. 1988. 99 Taulukko 6. Norjan luonnonsäästiöt 1.1.1985. Lähde: Miijöverndepartementet 1985. Alueet voivat olla kokonaan suojeltuja tai tiettyihin tarkoituksiin kuten linnuston- tai soidensuojeluun rau hoitettuja (taulukko 6) (Ministry of Environment 1985). Säästiöt perustetaan asetuksella ja rauhoitusmääräykset annetaan alueiden perustamisasiakirjojen liitteenä. Vastuu säästiöiden hoidosta kuuluu lääninhallituksille. Käytännön hoito- ja valvontatehtäviä hoitavat yleensä metsähallinnon hoitoalueet, mutta lääninhallituksilla on alueiden hoitosopimuksia myös muiden organisaatioiden, esim. kuntien kanssa (Ormio 1986). Maisemansuojelualueita (landskapsvernomräder) on 51, yh teispinta-alaltaan 158 900 ha. Alueet on tarkoitettu erityisen kauniin luonnon- tai kulttuurimaiseman suoje luun. Niissä on kielletty toimenpiteet, jotka muuttavat oleellisesti maiseman laatua tai luonnetta. Lääninhalli tuksilla (fylkesmannen) on päätösvalta sen suhteen, mikä katsotaan oleellisesti maisemaa muuttavaksi toimenpi säästiötyyppi lukumäärä pinta -ala ha jalot lehtipuumetsät 143 2 444 suot 120 18 138 havumetsät 20 1 096 kosteikot 79 29 534 lintuvuoret 196 20 491 geologiset säästiöt 9 5 319 "epäspesif it" säästiöt 23 5 961 yhteensä 590 82 983 100 teeksi. Perinteinen maa- ja metsätalous on sallittu alu eilla valvonnan alaisena. Maisemansuojelualuetta ei voida perustaa asemakaava-alueelle (Poore& Gryn-Ambroes 1980, Ministry of Environment 1985). Monet maisemansuojelualueet liityvät kansallispuistoihin; mm. Handargerviddan kansallispuiston yhteydessä on kaksi suurta maisemansuojelualuetta (55 900 ha ja 30 600 ha) ja Jotunheimenin kansallispuiston yhteydessä noin 30 000 ha:n suuruinen alue. Alueiden suojelusäädökset voivat olla varsin tiukatkin, esim. Raisduottarhaldin maiseman suojelualueen suojelusäädökset eivät oleellisesti poikkea viereisen Reisan kansallispuiston suoj elusäädöksistä (Fylkesmannen i Troms 1987). Luonnonmuistomerkkeinä (naturminne) on suojeltu yhteensä 299 geologisesti, kasvitieteellisesti tai eläintieteelli sesti merkittävää kohdetta. Myös koskia, vesiputouksia tai muita vesistön osia voidaan rauhoittaa luonnonmuisto merkkeinä. Muistomerkin ympäristö voidaan sisällyttää suojelun piiriin silloin, kun sitä pidetään välttämättö mänä kohteen säilymisen kannalta (Miljöverndepartementet 1985, Ministry of Environment 1985). Eläimistön ja kasvillisuuden suojelua varten on mahdol lista tehdä aluerauhoituksia sekä luonnonsuojelu- että metsästyslain perusteella, joskaan jälkimmäistä mahdolli suutta ei ole toistaiseksi käytetty. Aluerauhoituksia oli 29 v. 1985. Näistä noin puolet on linnustonsuojelu 101 alueita, joista suurin osa sijaitsee Finnmarkenissa. A lueiden maapinta-ala on n. 5 000 ha. Merilintujen rau hoitusalueita on myös majakka-asemien yhteydessä. Nämä alueet on rauhoitettu asetuksella vuonna 1935. Kolme niistä on liitetty myöhemmin perustettuihin luonnonsääs tiöihin ja yksi muihin eläimistönsuojelualueisiin (Miljö verndepartementet 1985). Hallinnollisilla päätöksillä suojellut alueet Kunnallisilla päätöksillä suojeltuja metsiä on kolme alu etta, yhteensä 850 ha. Metsähallitus on rauhoittanut omalla päätöksellään 47 metsäsäästiötä, joiden pinta-ala on 9 330 ha. Maatalousministeriö ja ympäristöministeriö ovat hyväksyneet nämä rauhoitukset. Muita hallinnolli silla päätöksillä suojeltuja alueita on 7, pinta-alaltaan 1 050 ha. Alueet ovat metsähallituksen hallinnassa (Mil jöverndepartementet 1985). Norjan polaarialueilla sijaitsevat luonnonsuojelualueet Huippuvuorilla on kolme suurta luonnonsäästiötä, yhteis pinta-alaltaan 2 541 000 ha ja kolme kansallispuistoa, joiden yhteispinta-ala on 950 000 ha. Lisäksi saarilla on kolme kasviensuojelualuetta (248 000 ha) ja 15 linnus tonsuojelualuetta. Huippuvuorten pinta-alasta n. 60 % kuuluu näihin suojelualueisiin. Antarktiksen lähellä sijaitsevalla Bouvet'n saarella on 5 800 ha:n suuruinen luonnonsäästiö. Luonnonsuojelualue voidaan perustaa Norjassa maanomistus 102 suhteista riippumatta. Vain kansallispuiston edellyte tään olevan suurimmaksi osaksi valtion maata, mutta nii hinkin voi sisältyä yksityismaita tai yhteismaita; esim. Dovrefjellin kansallispuistosta suurin osa on kylien yh teismaata. Poikkeuksena on Hardangerviddan kansallis puisto, josta yli puolet 190 000 ha on yksityismaita. Uudessa kansallispuistomietinnössä vuodelta 1986 esite tään luonnonsuojelulakia muutettavaksi siten, että kan sallispuisto voitaisiin perustaa myös pelkästään yksi tyismaalle. Muut suojelualueet ovat pääosin yksityis maita. Suojelualue siirtyy valtiolle vain siinä tapauk sessa, että maanomistaja vaatii valtiota lunastamaan alu een . Norjan luonnonsuojelulaissa ei ole pakkolunastusmahdolli suutta, koska rauhoitus voidaan tehdä maanomistajasta riippumatta. Rauhoitushankkeen ollessa keskeneräinen ym päristöministeriö voi määrätä alueelle väliaikaisen rau hoituksen, jolla ei ole määräaikaa. Vuonna 1985 täl laisia rauhoituksia oli voimassa 35, näistä vanhin oli vuodelta 1973. Kaikki alueiden perustamispäätökset teh dään asetuksella (Kongeleg resolusjon), jonka yhteydessä määrätään alueen rauhoitussäännökset. Luonnonsuojelualu eilla ei siis ole erikseen annettavaa järjestyssääntöä (Ormio 1986). Norjan suoj elualueverkkoa ollaan parhaillaan täydentä mässä ja laajentamassa. Kolmen uuden kansallispuiston perustaminen on käsittelyn alaisena. Huhtikuussa 1986 103 laatimansa uuden kansallispuisto-ohjelman jättänyt Luon nonsuo j eluneuvosto esittää lisäksi 26 uuden kansallis puiston, 14 maisemansuojelualueen ja kolmen luonnonsääs tiön perustamista sekä yhdeksän vanhan kansallispuiston laajentamista. Mikäli nämä suunnitelmat toteutuvat, suo jelualueiden määrä Norjassa tulee olemaan kaikkiaan n. 3,7 milj. ha eli 11,4 % maan pinta-alasta (Norges of fentlige utredninger 1986). 3.6.2. Kansallispuistojen hoito ja käyttö Hallinto, henkilökunta ja budjetti Luonnonsuojelualueiden hallinosta vastaa Norjassa kolme tasoa: Ympäristönsuojeluministeriö (Miijöverndeparte mentet) , Luonnonhoidon hallitus (Direktoratet for natur forvaltning) ja lääninhallitukset (Fylkesmannen). Ympäristönsuojeluministeriössä luonnonsuojelualueita kos kevat asiat kuuluvat luonnonsuojelu- ja ulkoiluosastolle. Vuonna 1985 ministeriön alaisuuteen perustettiin uusi keskusvirasto, Luonnonhoidon hallitus, johon siirrettiin osa luonnonsuojelu- ja ulkoiluosaston tehtävistä ja hen kilökunnasta. Ministeriön vastuulle on jäänyt edelleen mm. uusien alueiden perustamiseen liittyvät tehtävät (Ormio 1986). Luonnonhoidon hallitukselle kuuluvat luonnon- ja maise mansuojeluun, ulkoiluun, riistanhoitoon ja sisävesikalas tukseen liittyvät asiat. Virasto jakaantuu neljään osas 104 toon, joista luonnonsuojelu- ja ulkoiluosasto hoitaa mm. suojelualueiden hoitoon liityvät tehtävät ja luonnonsuo jeluun osoitettujen budjettivarojen jaon. Tämä osasto jakaantuu edelleen neljään toimistoon, joista 1. luon nonsuoj elualuetoimisto (1. naturnvernkontor) vastaa mm. kansallispuistojen hoitoon ja hallintoon liittyvistä asi oista. Ministeriön ja luonnonhoidon hallituksen välinen tehtäväjako ei vielä v. 1986 ollut täysin selkiintynyt (Ormio 1986). Norja on jaettu 18 lääniin (fylke). Aluetasolla suojelu alueiden hoito ja hallinto on annettu lääninhallituksen ympäristönsuojeluosaston (Miijövernavdelningen) luonnon suojelu- ja ulkoilujaoston vastuulle. Luonnonsuojelualu eiden hallintovastuu siirrettiin lääninhallituksille met sähallitukselta vuonna 1984, jolloin läänien ympäristön suojeluosastot perustettiin. Kansallispuistojen ns. päivittäinen hallinto ja valvonta jäi kuitenkin metsähal linnon hoitoalueiden tehtäväksi lääninhallituksen anta mien ohjeiden mukaan. Metsähallitus saa varat em. teh täviin ympäristöministeriöltä. Tromssan läänissä on pe rustettu valtion maiden hoitoa varten lääninhallituksen ympäristösuojeluosaston ja metsähallinnon yhteistyöelin, Fjelitj enesten. Sen tehtäväkenttään kuuluvat myös luon nonsuojelualueiden päivittäiset hoito- ja valvontatyöt (Fjelltjenesta 1988). Har danger viddan kansallispuiston hallinto poikkeaa muiden puistojen hallinnosta. Hardangervidda on maan suurin 105 kansallispuisto; se on perustettu vuonna 1981 ja si jaitsee kolmen läänin alueella. Yli puolet puiston maa alasta on yksityisomistuksessa. Puiston alueella harjoi tetaan laidunnusta ja paikallisilla asukkailla on ollut siellä perinteisesti myös metsästys- ja kalastusoi keuksia, joten alueen hallinnon ja lupa-asioiden järjes täminen on ollut vaikeaa. Paikallistasolla hallinnosta vastaavat Hardangerviddassa metsähallitus ja ns. valvontavaliokunnat (tilsynsut valg). Metsähallituksen Vestlandetin hoitoalueeseen on perustettu erillinen, ympäristöministeriön rahoittama osasto käsittelemään Hardangerviddan asioita. Metsähal litus vastaa puiston rajojen merkinnästä, opastuksesta, valvonnasta, hoidosta ja budjetista. Jokaiseen puistoa lueen kuntaan valitaan valvontavaliokunta sille puistono salle, joka sijaitsee ko. kunnassa. Valvontavaliokun tien jäsenten tulee edustaa eri intressipiirejä. Valvon tavaliokunnilla on oikeus päättää laissa erikseen määrä tyistä seikoista kuten esim. rakentamiseen, maatalouteen ja moottoriajoneuvoliikenteeseen tarvittavista luvista. Tärkeimmissä kysymyksissä ratkaisuvalta kuuluu ympäristö ministeriölle. Hardangerviddalla on myös neuvottelukunta (rädet), jonka tehtävänä on seurata puiston kehitystä, tehdä esityksiä ympäristöministeriölle, metsähallinnolle ja valvontavali okunnille sekä antaa lausuntoja. Neuvottelukuntaan kuuluu edustajia eri hallintotasoilta ja tärkeimpiä int 106 ressiryhmiä edustavista järjestöistä. Muista puistoista poiketen lääninhallituksella on Hardangerviddassa vain jäsenyys neuvottelukunnassa, kun se muualla on kansallis puistojen hallinasta ja hoidosta vastaava viranomainen (Det kongelige Miijöverndepartementet 1981)• Myös puiston rauhoitussäännösten valvontaa varten Hardanger viddassa on oma valiokuntansa, jossa ovat edustettuina maanomistajat, luonnonsuojeluviranomaiset ja tunturialu eista vastaavat viranomaiset (Norges offentlige... 1986) . Ympäristöministeriön ympäristö- ja luonnonsuojeluosaston vakituisen henkilökunnan määrä oli 39 v. 1985. Luonnon hoidon hallituksessa oli kansallispuistoista vastaavassa 1. toimistossa samana vuonna 6 virkamiestä. Lääninhal litusten ympäristönsuojeluosastojen luonnonsuojelu- ja ulkoiluj aostojen johdossa on luonnonsuojeluvalvoja. Li säksi jaostossa on tavallisesti 1 tai 2 vakinaista virka miestä (Ormio 1986). Kansallispuistojen käytännön töistä vastaa useimmiten metsähallinnon paikallistason henkilökunta. Valvontahen kilökuntaa oli puistoissa v. 1986 yhteensä 23 kokopäi väistä ja 8 osa-aikaista henkilöä. Valvontavuorokausia oli n. 1600 (Norges offentlige...l9B6). Lääninhallitus voi halutessaan delegoida käytännön hoito töitä muillekin tahoille. Esim. Dovrefjellin kansallis puistossa metsästyksen ja kalastuksen valvontaan osal listuu paikallisen yhteismaan valvoja, ja puiston vaki 107 naisena sivutoimisena valvoja-hoitajana toimii paikal lisen biologisen aseman hoitaja. Ympäristöministeriö maksaa osan näiden henkilöiden palkkauksesta (Ormio 1986) . Tromssan läänissä valtion maiden hoidosta ja hallinnosta vastaavan Fjelltjenestenin henkilökuntaan kuului 7 koko päiväistä työntekijää v. 1987. Lisäksi sesonkiaikana työskentelee kaksi harjoittelijaa. Henkilökunnan vas tuulle kuuluu muiden alueiden ohella 3 kansallispuistoa, 4 luonnonsäästiötä ja 1 maisemansuojelualue, yhteensä 173 270 ha. Kaikkiaan Fjelitjenesten käytti kansallispuis tojen hoitoon ja valvontaan ko. vuonna 258 miestyöpäivää (Fj elitj enesta 1988). Kansallispuistojen hoitoon ja hallintoon käytettiin Ympä ristöministeriön budjettivaroja v. 1985 yhteensä n. 2 milj. Nkr. Tästä noin puolet kului Hardangerviddan puistoon. Ministeriö osoittaa vuosittain metsähallituk selle alueiden valvontaa varten n. 2 milj. Nkr, täs täkin yli puolet käytetään Hardangerviddassa. Lisäksi vuosittain myönnetään puistoille n. 200 000 Nkr erilai siin kehittämis- ja hoitotoimiin (Norges offentlige... 1986) . Tromssan läänissä Fjelitjenestenin luonnonsuojelualuei siin (lähinnä kansallispuistoihin) käyttämät varat v. 1987 olivat 122 672 Nkr, joista palkkauksiin käytettiin 55 570 Nkr ja toimintäan 67 102 Nkr (Fjelltjenesta 1988). 108 Rauhoitusmääräykset ja järjestyssäännöt Kansallispuistojen rauhoitusmääräykset annetaan perusta misen yhteydessä kullekin alueelle erikseen. Koska eril listä järjestyssääntöä ei ole, perustamisasetuksen yhtey dessä voi olla varsin yksityiskohtaisia säädöksiä alu eella sallituista ja kielletyistä toimenpiteistä. Kansallispuistoissa on yleisesti kielletty alueen luon nontilaan puuttuminen mukaanlukien rakennusten ja teiden rakentaminen, kaivostoiminta, vesistöjen säännöstely, maa-aineksen otto, räjäyttäminen, ojittaminen ja muu kui vatus, voima- ja viestintälinjojen rakentaminen sekä maa ja metsätalous. Eläimistö, kasvillisuus ja maisema on suojeltu kaikenlaiselta vahingoittamiselta ja häirin nältä. Vieraiden eläin- ja kasvilajien istuttaminen puistoihin on kielletty. Kotieläinten tuominen puis toihin on kielletty lukuunottamatta paimennuksessa käy tettäviä porokoiria ja lampaiden laidunnusta, joka on sallittu useissa puistoissa. Liikkuminen on sallittu jalkaisin ja hiihtäen. Moottori ajoneuvojen käyttö on pääsääntöisesti kielletty. Järjes tetyt turistipalvelut ovat kiellettyjä lukuunottamatta joitakin poikkeuksia, joissa esim. kuljetus puistoon jo kiveneillä on sallittu. Säännökset turismin suhteen ovat tiukat, sillä kielto koskee myös turistiryhmien opastusta jalkaisin. Useissa puistoissa on kuitenkin valtakunnal lisen tai paikallisten turistiyhdistysten tunturitupia, jotka ovat näiden yhdistysten rakentamia ja niiden hoi 109 dossa. Tuvat ovat maksullisia ja ne ovat retkeilijöiden käytössä. Eräissä puistoissa on kielletty erikseen mm. urheilukilpailujen ja metsästyskokeiden järjestäminen. Kalastus on useimmissa puistoissa sallittu kalastuslain puitteissa. Metsästys on kielletty täysin vain Övre Pas vikissa ja Ormtjernkampenissa. Muissa kansallispuis toissa on sallittu jäniksen ja riekon metsästys. Muun pienriistan metsästyssäännökset vaihtelevat puistoittain. Hirvieläinten metsästys on sallittu Femundsmarkassa, Gu tuliassa, Dovrefjellissä, Rondanessa, Jotunheimenissa ja Hardangerviddassa. Sienten ja marjojen keruu omaan käyt töön on sallittu. Hillan poiminta myyntiin on sallittu Pohjois-Norjan kansallispuistoissa, mutta sen osalta on noudatettava yleisiä hillanpoiminnasta annettuja sää döksiä. Kaatuneiden puiden ja kuivien oksien käyttö vä litöntä nuotiontekoa varten on sallittu, mutta kelojen ja pökkelöiden kaataminen on kiellettyä. Roskaaminen on kielletty; jätteet on joko poltettava tai vietävä pois alueelta. Kiinteiden kämppien yhteydessä voidaan mätä nevä jäte haudata maahan. Edellämainittuihin säädöksiin on puistokohtaisesti olemassa poikkeuksia tai puistovira nomainen voi antaa tiettyihin, asetuksessa erikseen mai nittuihin kohtiin poikkeuslupia. Porojen laiduntaminen ja poronhoitotöiden yhteydessä ta pahtuva liikkuminen moottorikelkoilla talvikelillä on sallittu, samoin polttopuun otto ja kämppien rakentaminen poronhoidon tarpeisiin. Puistoviranomainen voi antaa luvan ilma-aluksen käyttöön tai moottoriajoneuvolla liik 110 kumiseen kesäkelillä olemassaolevaa tieuraa pitkin poron hoidon yhteydessä. Tällaisen luvan voi saada myös ole massaolevien rakenteiden (esim. voimalinjojen tai kämp pien) välttämättömään huoltoon, metsästysaikana kaadetun riistan noutamiseen tms. Moottoriajoneuvojen käyttö kielto ei koske valvonta-, palo- ja pelastustoimintaa. Näihin toimiin liittyvät harjoitukset kansallispuistoissa on kuitenkin kielletty (ks. esim. Fylkesmannen i Troms 1987) . Eräissä tapauksissa puistoissa on säilytetty perinteisiä käyttöoikeuksia kuten laidunnus-, kalastus- ja metsästy soikeuksia. Eniten näitä oikeuksia on voimassa Hardan gerviddan puistossa, jossa on mm. mahdollisuus puistovi ranomaisen luvalla rakentaa maataloudessa tarvittavia ra kennuksia ja aitauksia, laidunnuksessa, kalastuksessa ja metsästyksessä tarvittavia tunturitupia jne. Hardanger viddan puistoasetus sisältää pitkän luettelon niistä poikkeuksista, joita rauhoitusmääräyksiin on mahdollista tehdä puiston valvontavaliokuntien, metsähallinnon tai ympäristöministeriön luvalla (ks. mm. Ormio 1986, Det Kongelige Miijöverndepartementet 1981, Poores Gryn-Amb roes 1980). Kansallispuistoissa ei ole vyöhykejärjestelmää, mutta puistoviranomaisella on tarvittaessa mahdollisuus sulkea osia puistoista kokonaan tai tietyiksi ajaksi vuotta. Kansallispuisto-ohjelmassa vuodelta 1986 (Norges offent lige... 1986) esitetään kansallispuistoihin laaditta vaksi uudet, yhtenäiset luonnonsuojelusäännökset. 111 Puistojen hoito Norjan kansallispuistojen hoitopolitiikka on ollut pas siivista, ts. puistot on pyritty pitämään luonnontilai sina eikä luonnon prosesseihin ole puututtu. Puistoase tuksissa on yleensä mainittu mahdollisuus vähentää vil lieläinkantoja silloin, kun se on välttämätöntä luonnon tasapainon ylläpitämiseksi. Eräissä uusissa puistoase tuksissa on mainittu mahdollisuus tehdä puistossa hoito töitä silloin, kun suojelukohde sitä vaatii. Viime aikoina puistojen hoitotarpeisiin on alettu kiin nittää enemmän huomiota. Kansallispuistotyöryhmän mie tinnössä (Norges offentlige... 1986) on hoitokohteina mainittu mm. kasvillisuuden kulumisvaurioiden korjaa minen ja vesistöjen kalkitukset pahoin happamoituneilla alueilla. Kaikkiin puistoihin on tarkoitus tehdä hoito suunnitelmat; v. 1986 oli aloitettu Rondanen kansallis puiston hoitosuunnitelman laadinta. Palvelut, opastus ia kävijämäärät Edellä mainittu kansallispuistojen passiivinen hoitopoli tiikka on heijastunut puistojen palveluissa ja opastuk sessa. Liikkuminen jalkaisin on vapaata, mutta pääsy alueille ei välttämättä ole helppoa, sillä puistojen lä heisyyteen ei yleensä ole autotietä. Palveluvarustus on vähäistä. Puistoissa olevat autiotuvat ja merkityt reitit ovat perinteisesti olleet Norjan matkailuyhdis tyksen (Den Norske Turistföreningen) tai paikallisten matkailuyhdistysten ylläpitämiä, usein lukittuja tupia, 112 joihin retkeilijät voivat saada avaimen maksua vastaan. Tupien määrä on suurin Etelä-Norjan puistoissa: mm. Hardangerviddassa niitä on 16 ja Jotunheimenissä 8. E räissä puistoissa on yleisölle avoimia tai varattavissa olevia poro-, kalastus- ja metsästyskämppiä tai valvonta tupia. Ympäristöministeriö on julkaissut puistoista norjan- ja englanninkieliset opaslehtiset. Ministeriö on myös jul kaissut puistoista kirjasarjaa, joka ei kuitenkaan kata vielä kaikkia alueita. Lääninhallitusten ympäristönsuo jeluosastot tekevät opastusmateriaalia omien alueidensa puistoihin, lähinnä maasto-opasteita ja autiotupiin tar koitettua materiaalia. Puistoissa ei v. 1986 ollut opastuskeskuksia. Eräissä puistoissa on järjestetty opastusta ja näyttelytoimintaa hotellien, tunturitupien tms. yhteyteen. Mm. Gutulian kansallispuistossa on restauroitu lukuisia rakennuksia käsittävä vanha säter eli karjamajakylä. Se toimii nähtävyys-, opastus- ja au tiotupapaikkana. Kansallispuistojen kävijämäärät kasvoivat koko 1970-luvun, mutta 1980-luvulla kasvu on pysähtynyt. Käytön määrä on suurin Etelä-Norjan puistoissa. Esimer kiksi Jotunheimenin puistossa on lähes 30 000 yöpymistä vuosittain pelkästään matkailuyhdistyksen majoissa. Poh jois- ja Keski-Norjan vaikeasti saavutettavissa kansal lispuistoissa kävijämäärät ovat varsin pienet. Ragon puistossa käy vuosittain alle 500 henkeä. Övre Dividalin 113 kävijämäärä oli 2 232 henkeä v. 1987 autiotupien vieras kirjamerkintöjen mukaan. Vastaava luku Reisan kansallis puistossa oli 204 henkeä (Norges offentlige... 1986 , Fjelltjenesta 1988). Tutkimus Ympäristöministeriö on tähän saakka teettänyt luonnonsuo jelualueiden inventointeja ja tutkimuksia tilaustöinä Ökoforsk l illa, joka on Norjan maa- ja metsätaloustieteel lisen korkeakoulun yhteydessä toimiva tutkimusyksikkö. Vuosina 1985-1987 Ökoforskin kautta rahoitettiin sovel tavaa ekologista tutkimusta, lähinnä luonnonsuojelututki musta, noin 11 milj. Nkrrlla vuodessa, joka on noin 7,6 milj. Suomen markkaa (Ympäristöministeriö 1988). Li säksi luonnonhoidon hallituksessa on tutkimusosasto, joka vastaa toimenkuvaltaan lähinnä Suomen Riista- ja Kalata louden Tutkimuslaitosta. Sen maaeläintoimisto tekee riista- ja petoeläintutkimuksia. Eläinkantoja seurataan myös kansallispuistoissa, joissa valvontahenkilökunta tekee kenttähavaintoja ainakin Tromssan läänissä. Tutki musosasto ja Ökoforsk on suuniteltu yhdistettäväksi lähi aikoina itsenäiseksi säätiöpohjaiseksi tutkimuslaitok seksi, joka tekisi tilaustöitä sekä valtion laitoksille että ulkopuolisille (Ormio 1986). Huippuvuorten kansallispuistot Huippuvuorilla sijaitsevien kolmen kansallispuiston säännöt ovat jonkin verran tiukemmat kuin manner-Norjan puistojen. Alueilla on kielletty kaikenlainen toiminta, 114 joka muuttaa luontoa, mukaanlukien kaivostoiminta, lou hinta ja kaikki öljynetsintään ja -poraukseen liittyvät toimet. Huippuvuorten tilannetta mutkistaa kuitenkin se, että vaikka saaret on tunnustettu Norjalle kuuluviksi vuonna 1920 solmitulla kansainvälisellä sopimuksella, on kaikilla 41 allekirjoittajamaalla yhtäläiset oikeudet harjoittaa taloudellista toimintaa alueella. Niinpä vuonna 1973 perustetuilla suojelualueilla oli kaivosval tauksia. Osa näistä valtauksista liitettiin perustet tuihin suojelualueisiin, osa taas jäi voimaan ja ne tul laan liittämään suojelualueisiin, kun kaivoslain mukainen valtausoikeus raukeaa. Herkästi haavoittuvan arktisen luonnon suojaksi on tehty joitakin erityissäädöksiä. Moottoriajoneuvoilla liikkuminen on kielletty, samoin ilma-alusten laskeutuminen. Sekä ilma-alusten minimilen tokorkeutta että rannikkoliikennettä säädellään. Ranta alue ja vuorovesivyöhyke kuuluvat suojelun piiriin. E läimistön häirintä, kasvien vahingoittaminen ja roskaa minen ovat ankarasti kiellettyjä. Huippuvuorilla asuu pysyvästi n. 1 000 norjalaista ja 2 000 neuvostoliittolaista, joille alueen kuvernöörillä on oikeus antaa lupa kiirunanmetsästykseen kansallispuis toissa samoin kuin lupa maastoajoneuvojen käyttöön tie tyillä reiteillä (Ministry of Environment 1974) . Arviointia Norjan kansallispuistopolitiikan tiukka linja on näihin saakka mahdollistanut erämaaluonteen säilymisen useim 115 missä puistoissa. Monissa puistoissa on kuitenkin sal littu perinteinen porojen ja karjan laidunnus sekä tiet tyjen riistalajien metsästys. Käytännössä nämä toiminnot eivät ole niin laajamittaisia, että ne olisivat vaaranta neet suojelutavoitteita. Jonkin verran ongelmia erämaa puistoissa aiheuttavat luvaton maastoliikenne lähinnä po ronhoidon yhteydessä sekä salakalastus ja -metsästys. Norjan puistopolitiikan koetinkiveksi on muodostumassa Hardangervidda, jonka monimutkaiset rauhoitussäännökset lukuisine poikkeuksineen ovat johtaneet mm. kontrolloi mattomaan moottoriajoneuvoliikenteeseen sekä mökkien ja matkailuyritysten syntyyn. Puistoa rasittavat lisäksi perinteiset käyttöoikeudet ja hallinon sekavuus. Oman uhkansa luonnolle muodostaa hapan laskeuma, joka on tällä alueella suuri. Hardangervidda kuuluu lUCN:n uhana laisten puistojen listalle. Kansallispuistojen opastus ja opetuskäyttö ovat vasta al kutekijöissään, mutta uuden kansallispuisto-ohjelman mu kaan niitä on tarkoitus kehittää aktiivisempaan suuntaan. 116 3.7. Ruotsi 3.7.1. Suojelualuetyypit Ruotsin vanhimmat kansallispuistot on perustettu vuonna 1909. Nämä yhdeksän puistoa olivat ensimmäiset kansal lispuistot Euroopassa, joten Ruotsia voidaan pitää aat teen edelläkävijänä vanhalla mantereella. Vuonna 1986 kansallispuistoja oli 20, yhteispinta-alaltaan 618 338 ha (kuva 7). Puistoista 12 on hyväksytty IUCN:n luettelon 11-kategoriaan. Suurimmat kansallispuistot sijaitsevat Ruotsin Lapissa, jossa on kaikkiaan n. 97 % maan puisto pinta-alasta. Etelä-Ruotsin kansallispuistoista kuusi on pinta-alaltaan alle 100 ha. Luonnonhoitovirastossa on v. 1989 valmistunut laaja suunnitelma koko Ruotsin katta vasta, luontotyypeiltään edustavasta kansallispuistover kosta. Varsin pitkälle on valmisteltu suuren kansallis puiston perustamista Kirunan kuntaan Norrbottenissa. Ruotsin vuoden 1964 luonnonhoitolain (naturvArdslag) mu kaan maassa voi olla kansallispuistojen (nationalpark) lisäksi luonnonsäästiöitä (naturreservat), luonnonmuisto merkkejä (naturminne), luonnonhoitoalueita (naturvärdsom räde), eläimistönsuojelualueita (djursskyddsomräde) ja rantojensuojelualueita (strandskyddsomräde). Kansallis puistoja lukuunottamatta alueiden perustamispäätökset tekee lääninhallitus. Alueet voidaan perustaa maanomis tajasta riippumatta, siis myös yksityisten ja yhteisöjen maille. Tässäkin poikkeuksen tekevät kansallispuistot, joiden kohdalla valtion on omistettava alue tai hankit 117 Kuva 7. Ruotsin kansallispuistot v. 1988. 118 tava maat omistukseensa. Luonnonsäästiön suojelupäätös voi perustua paikan luonno narvoihin, kauneuteen tai muihin merkittäviin ominaisuuk siin tai alueen merkitykseen virkistyskäytölle. Säästiö on siten hyvin joustava suojelualuetyyppi, etenkin kun rauhoitusmääräykset annetaan kullekin alueelle erikseen suojelutavoitteesta riippuen. Lääninhallituksella on oi keus asettaa maanomistajalle käyttörajoituksia ja antaa yleisön liikkumista koskevia ohjeita. Maanomistajalle korvataan suojelusta aiheutuneet edunmenetykset, ja tar vittaessa alue lunastetaan valtiolle. Säästiöitä oli Ruotsissa 1 215 v. 1986, yhteispinta-alaltaan 870 748 ha (Jordbruksdepartementet 1986). Näistä kuusi oli kelpuu tettu lUCN:n luetteloon v. 1985, kaikki kategoriaan IV. Luonnonmuistomerkkeinä voidaan rauhoittaa pienialaisia kohteita, jotka ovat erityisen merkittäviä luonnontunte muksen, kauneuden tai muiden ominaisuuksiensa takia. Myös luonnonmuistomerkin ympäristö voidaan suojella siinä laajuudessa, kuin on tarpeen kohteen säilyttämiseksi; a lueen koko ei saa kuitenkaan ylittää hehtaaria. Luonnon muistomerkkejä oli n. 1 300 v. 1986. Luonnonhoitoalueina voidaan rauhoittaa kohteita, joissa luonnonympäristö vaatii erityistä suojelua tai hoitoa, mutta jotka laajuutensa tai muiden ominaisuuksiensa takia eivät sovellu luonnonsäästiöiksi. Jos tarvittavat toi menpiteet kuitenkin rajoittavat oleellisesti alueen ole 119 massaolevaa maankäyttöä, kohteesta on muodostettava luon nonsäästiö. Luonnonhoitoalueiden suojelutavoite on lähinnä maisema kuvan säilyttäminen. Alueiden rajoitukset ovat lieviä ja kohdistuvat yleensä rakentamiseen, metsänhakkuisiin, teiden rakentamiseen ym. maisemakuvaa muuttaviin toi miin. Luonnonhoitoalueiden kohdalla valtiolla ei ole korvausvelvollisuutta maanomistajaa kohtaan: lainsää täjän tarkoitus on ollut pitää rajoitukset niin lievinä, ettei maanomistajille tarvitse korvata edunmenetyksiä. Lääninhallitus voi suorittaa alueilla luonnonhoitotoimia kuten raivauksia, istutuksia tms. Myös jokamiehenoi keuksia voidaan rajoittaa. Luonnonhoitoaluetta ei voida perustaa vahvistetulle kaava-alueelle. Luonnonhoitoalu eita oli 54 v. 1986, kokonaispinta-alaltaan 103 531 ha (Jonzon et ai. 1976, Jordbruksdepartementet 1986). Eläimistönsuojelualueita voidaan perustaa silloin, kun eläimistön katsotaan tietyllä alueella tarvitsevan eri tyistä suojaa. Lääninhallitus voi määrätä alueelle mm. pysyvän tai ajoittaisen liikkumis- ja oleskelukiellon, maihinnousu-, laskeutumis- ja metsästyskiellon tai pesien ja elinpaikkojen vahingoittamis- ja hävittämiskiellon tai valokuvauskiellon. Suurin osa kohteista on linnustonsuo jelualueita, mutta pieniä alueita on rauhoitettu myös hylkeille ja majaville. Vuonna 1986 eläimistönsuojelua lueita oli 620, pinta-alaltaan yhteensä 348 452 ha. Jou kossa on suuria ja kansainvälisestikin merkittäviä alu 120 eita kuten Sjaunjan lähes 300 000 ha:n laajuinen linnus tonsuojelualue Ruotsin Lapissa (Larsson& Bollvik 1976, Jordbruksdepartementet 1986). Rantojensuojelualueiden tarkoituksena on turvata vapaa liikkumisoikeus sekä oikeus uintiin ja ulkoiluun vesis töjen rannoilla. Lain piiriin kuuluvat kaikki vesistöjen ranta-alueet 100 metrin etäisyydellä vesirajasta. Ran ta-alue voidaan vapauttaa lain piiristä jos vastaavaa vi ranomainen (lääninhallitus) katsoo, ettei ranta-alueella ole merkitystä yleiselle virkistyskäytölle. Viranomainen voi myös tarvittaessa laajentaa rantojensuojelualuetta, kuitenkin enintään 300 metriin rantaviivasta. Rajoitukset rantojensuojelualueilla koskevat lähinnä ra kentamista. Rakennusten, teiden voimalinjojen tms. ra kentaminen on kielletty 100 m etäisyydellä rantaviivasta, samoin olemassaolevien rakennusten muuttaminen ilman lää ninhallituksen lupaa. Lääninhallitus voi myös säädellä jokamiehenoikeuksia rantojensuojelualueella. Kaava-alu eet voidaan vapauttaa lain piiristä. Laki ei myöskään koske maatalouden, poronhoidon, ammattikalastuksen ja metsänhoidon rakentamista eikä hyväksyttyjä asutustarkoi tuksia (Jonzon et ai. 1976). Luonnonhoitolain mukaan maanomistaja voidaan erikseen määrätyillä alueilla velvoittaa ottamaan yhteys luonnon hoitoviranomaisiin ennen luontoa muuttavia maankäyttö toimia. Näitä ns. yhteisneuvottelualueita (samrädsom 121 räde) oli 37 v. 1986. Niitä ei lueta varsinaisiin luon nonsuojelualueisiin. Ruotsissa on myös mahdollista muo dostaa väliaikaisia suojelualueita kohteista, joiden rau hoitusprosessi on kesken. Väliaikainen rauhoitus voidaan määrätä enintään kolmeksi vuodeksi (Ekeland 1982). Erämaiden suojelu Vuonna 1987 säädetyssä luonnonvaralaissa (Lag om hushäl ling...l9B7) on 13 luonnontilaista tunturialuetta rauhoi tettu siten, että niiden erämaaluonne tulee säilymään. Alueille ei saa rakentaa uusia teitä eikä rautateitä ilman valtiopäivien lupaa. Kaivostoiminta alueilla on kielletty. Valtiopäivillä on kuitenkin mahdollisuus myöntää lupa valtion kannalta erityisen merkittävien kai voshankkeiden totetuttamiseen. Suurten vesivoimalai tosten ja voimalinjojen rakentaminen sekä metsätalous ovat kiellettyjä. Poikkeuksena tästä on kuitenkin metsä talouden salliminen kahdella erämaa-alueella. Erämaa-a -lueiden kokonaispinta-ala on n. 4,9 milj. ha. Tuntu rierämaita ympäröivillä alueilla tulee suunnittelussa ottaa eritysesti huomioon turismin ja ulkoilun tarpeet. Luonnonhoitoviraston ja metsähallituksen välisellä sopi muksella on jo 1980-luvun alussa jätetty metsätalouden ulkopuolelle osa tunturialueilla sijaitsevista metsistä (fjällnära skogar). Vuonna 1984 hallitus velvoitti luon nonhoitoviraston yhdessä lääninhallitusten kanssa suoje lemaan 55 metsäerämaata. Vuonna 1987 metsähallitus päätti perustaa 70 tunturimetsäsäästiötä (fjällskogsre 122 servat), joihin kuuluu 1,2 milj. ha maata. Tästä 420 000 ha on havumetsää. Päätös tulee hallituksen vahvis tettavaksi, ja pääosa alueista tullaan jatkossa suojele maan luonnonsäästiöinä (Naturvärdsverket 1986 a, Domän posten 1987) . Metsähallinnon suojelualueita (domänreservat, domänfö remäl) oli v. 1980 750, yhteispinta-alaltaan n. 52 000 ha. Edellä mainitut tunturimetsäsäästiöt eivät kuulu näihin lukuihin. Alueet ovat vastaavia metsähallinnon omalla päätöksellä rauhoitettuja erikoismetsiä kuin met sähallituksen erikoismetsät Suomessa. Osalla niistä ei harjoiteta lainkaan metsätaloutta, osalla taas tehdään varovaisia metsänhoitotöitä. Valtion museovirasto (Riksantikvarieämbetet) vastaa mui naisjäännösten ja -muistomerkkien suojelusta. Monet mui naismuistoalueiden perinteisistä maisemista (kedot, leh toniityt ja hakamaat) ovat samalla uhanalaisia biotoop peja. Museovirasto laatii kohteiden hoitosuunnitelmat ja lääninhallitukset vastaavat käytännön hoitotöiden suun nittelusta. Toteuttava organisaatio on yleensä metsän hoitoyhdistys. Varsin suuri osa hoitotöistä tehdään val tion työllisyystöinä. Ruotsin luonnonsuojeluliitto (Svenska Naturskyddsföre ningen) omistaa 19 suojelualuetta, pinta-alaltaan 4 750 ha. Näistä 8 on virallisia luonnonsäästiöitä. Omien alueidensa lisäksi liitto vastaa viiden muun suojelualu 123 een hoidosta; näistä kolme on luonnonsäästiöitä (Poore& Gryn-Ambroes 1980). 3.7.2. Kansallispuistojen hoito ja käyttö Hallinto, henkilökunta ja budjetti Kansallispuisto voidaan perustaa valtion maalle valtio neuvoston päätöksellä sen jälkeen, kun eduskunta on hy väksynyt perustamispäätöksen. Mikäli perustettavaan alu eeseen kuuluu yksityismaita, valtio pyrkii ostamaan tai erityistapauksissa pakkolunastamaan maat omistukseensa. Luonnonsuojelualueiden hallinnosta ja hoidosta sekä vir kistyskäytöstä vastaava elin keskushallinnossa on maata lousministeriön alainen valtion luonnonhoitovirasto (Sta tens Naturvärdsverk, SNV). Virasto jakaantuu kuuteen osastoon. Kansallispuistojen hoitoon ja hallintoon liit tyvät asiat kuuluvat luonnonvaraosastolle (naturresursav delning), jossa luonnonhoitokohteiden hallintotoimisto käsittelee puistojen hallintoasiat. Hoitosuunnitelmiin ja järjestyssääntöihin liittyvät asiat kuuluvat osaston luonnonsuoj elutoimistolle. Kansallispuistot poikkeavat hallinnon suhteen muista la kisääteisistä suojelualueista, joiden hoito- ja hallinto vastuu kuuluvat aluetasolla lääninhallituksille. Läänin hallituksilla on Ruotsissa keskeinen asema alueidensa luonnon inventoinneissa, hoidon suunnittelussa ja toteu tuksessa. Ne myös määräävät suojelualueille paikalliset hallintoviranomaiset (yleisimmin metsänhoitolautakunnan, 124 metsähallituksen, kunnan tai säätiön). Tämä ei kuiten kaan koske kansallispuistoja, joille luonnonhoitovirasto määrää käytännön hoitotoimista vastaavan viranomaisen. Vuonna 1986 valtion metsiä hoitava metsähallitus (Domän verket) oli hoitoviranomaisena kolmessa puistossa (Ti— veden, Store Mosse ja Stenshuvud) ja yksityismetsistä vastaava metsänhoitolautakunta (skogsvärdsstyrelsen) yh dessä puistossa (Skoleskogen). Muille kuin edellä maini tuilla yhdelletoista puistolle ei toistaiseksi ole mää rätty hallintoviranomaista, vaan luonnonhoitovirasto vastaa suoraan niiden hallinnosta. Norrbottenin läänissä tunturialueiden suojelu- ja virkis tysasioita hoitaa luonnonhoitoviraston ja lääninhalli tuksen yhteistyöelin, Fjällenheten. Sen vastuulle kuuluu seitsemän pohjoisimman kansallispuiston hallinta. Käy tännön työtehtäviä ohjaa neuvosto, Fjällrädet, johon kuuluu kaksi edustajaa sekä luonnonhoitovirastosta että lääninhallituksesta, yksi edustaja kustakin alueen kun nasta ja yksi edustaja Fjällenhetenistä. Fjällenhetenin tehtäviin kuuluu luonnonsuojelualueiden ja retkeilyyn käytettävien valtionmaiden hoito, yleinen luonnonhoidon ja virkistyskäytön valvonta, eläimistöinventoinnit, pal velu- ja opastustoiminta sekä raportointi ja toimenpide esitykset . Kansallispuistolla voi olla neuvottelukunta, johon kuu luvat edustajat ainakin luonnonhoitovirastosta, läänin hallituksesta ja puistojen käytännön hallinnosta vastaa 125 vasta organisaatiosta. Neuvottelukuntaan voi kuulua myös ko. kunnan, tieteellisen tutkimuslaitoksen ja aatteel listen yhdistysten edustajia. Luonnonhoitoasetuksen mu kaan läänissä voi olla luonnonhoidon neuvottelukunta, jonka lääninhallitus valitsee. Niissä on yleensä saman kaltainen edustus kuin kansallispuistojen neuvottelukun nissa. Neuvottelukuntia oli v. 1986 19 läänissä. Ne osallistuvat mm. luonnonsuojelualueiden hoitosuunnitel mien tekoon (Jordbruksdepartementet 1986). Hajautetun hallintosysteemin takia Ruotsin kansallispuis toista vastaavien henkilöiden lukumäärää on vaikeaa yksi löidä tarkasti. Valtion luonnonhoitoviraston luonnonva raosaston henkilökuntaan kuuluu 45 henkilöä, joista luon nonhoitokohteiden hallintotoimistossa työskentelee 18 henkilöä. Fjällenhetenissä Norrbottenin läänissä työs kentelee 18 henkilöä, joista 12 on valvojia. Kausityön tekijöitä oli Fjällenhetenissä v. 1985 12 henkilöä. Valtion museovirastossa on kohteiden hoidosta ja enti söinnistä vastaavalla osastolla 7 henkilöä. Lääninhalli tuksissa, jotka osallistuvat vain välillisesti kansallis puistojen hoitoon työllisyysvarojen ohjailun kautta, työskentelee luonnonhoitotehtävissä noin 100 henkilöä koko maassa. Metsähallinnossa luonnonhoitotehtävissä työskentelee noin 80 henkilöä (Borg, P. 1987. Henkilö kohtainen tiedonanto). Ruotsissa käytetään runsaasti työllisyystyövoimaa luon 126 nonsuojelu- ja virkistyskäyttökohteiden hoitoon, myös kansallispuistoissa. Lääninhallitus suunnittelee alueel lisesti työvoiman käytön; normaalisti lääninhallituk sissa on ainakin yksi päätoiminen henkilö, joka vastaa näiden töiden koordinoinnista. Käytännössä työllistä minen hoidetaan metsänhoitoyhdistysten tai metsähallinnon organisaatioiden kautta, mutta töitä johtavat aina hen kilöt, jotka ovat vastuussa alueen hoidosta. Työllistä miskautena 1983/84 lääninhallitusten kautta käytettiin erilaisiin luonnonhoitotöihin n. 600 henkilötyövuotta eli n. 122 milj. Skr. Kaikkiaan valtio käytti työlli syysvaroja luonnonhoitotehtäviin ko. vuonna noin 300 milj. Skr (Naturvärdsverket 1984, Jordbruksdep. 1986). Fjällenheten käytti budjettikautena 1984/85 työllisyysva roja luonnonhoitotehtäviin 2,5 milj. Skr, joilla työl listettiin henkilöitä yhteensä 1 773 miestyöpäivää (Fjäl lenheten 1985) . Valtion määrärahat luonnonhoitotehtäviin ovat vuosittain n. 900 milj. Skr. Tästä valtion luonnonhoitoviraston osuus on n. 100 milj. Skr. Luonnonsuojelualueiden hoi toon osoitetun määrärahan suuruus oli budjettikautena 1985/86 32,2 milj. kruunua. Summasta n. 52 % menee hallintoon ja juokseviin hoitokuluihin, 15 % hoitosuunni telmiin, 17 % vaellusreitteihin, 4 % investointeihin, 4 % tiedotukseen ja loput 8 % jakaantuvat pienempiin kohtei siin kuten eläimistönhoitoon, hakamaiden ja niittyjen kunnostukseen jne. Tämän lisäksi lääninhallitukset voivat anoa luonnonhoitovirastolta avustuksia suojelukoh 127 teisiin. Budjettikautena 1985/86 kansallispuistoihin osoitettiin läänien kautta yhteensä 917 000 Skr (Natur värdsverket 1984, Jordbruksdepartementet 1986). Fjällen hetenin budjetti oli v. 1984/85 3,2 milj. Skr (Fjällen heten 1985). Rauhoitusmääräykset ja järjestyssäännöt Luonnonhoitolain mukaan kansallispuisto voidaan perustaa suuren yhtenäisen luonnonalueen säilyttämiseksi luonnon tilaisena tai oleellisesti muuttumattomana. Hallitus tai sen määräämä viranomainen (nykyisin luonnonhoitovirasto) antaa kullekin puistolle erikseen rauhoitusmääräykset ja järjestyssäännöt neuvoteltuaan ensin ko. lääninhalli tusten kanssa. Luonnonhoitolaissa on mainittu, ettei kansallispuiston perustamisella saa kaventaa voimassaolevia yksityisiä oi keuksia alueella. Kansallispuiston rauhoitussäädöksillä ei myöskään saa rajoittaa saamelaisille poronhoitolain mukaan kuuluvia oikeuksia laidunnukseen, polttopuun ot toon, kalastukseen ja metsästykseen tai sisältää saame laisille muita esteitä oleskella kansallispuistoissa tai tuoda sinne koiria porojen paimennukseen. Saamelaisten metsästysoikeudet eivät kuitenkaan koske karhun, suden, ahman, hirven ja kotkan metsästystä, joista on säädetty erikseen. Kansallispuistosäännöksissä on kielletty kaikki luontoa muuttava ja vahingoittava toiminta. Niinpä puistoissa on 128 kielletty mm. rakennusten ja teiden rakentaminen, metsä talous, kalkin, torjunta-aineiden ja lannoitteiden käyttö, maa-aineksen otto sekä toimenpiteet, jotka muut tavat alueen vesitasapainoa kuten ojitus, kuivatus jne. Eläin- ja kasvilajit on rauhoitettu, poikkeuksena kui tenkin edellä mainitut saamelaisten laidunnus- ja metsäs tysoikeudet. Vieraiden eläin- ja kasvilajien istutta minen puistoihin on kielletty. Kalastus on useissa puis toissa sallittu luvanvaraisesti. Hallituksella on valta antaa poikkeuslupia näihin säädöksiin. Poikkeuslupia onkin annettu mm. vesivoiman säännöstelyyn ja teiden ra kentamiseen . Järjestyssäännöissä on tarkemmin säädetty yleisön oikeuk sista ja rajoituksista. Liikkuminen puistoissa oh pää sääntöisesti vapaata, kuitenkin eräissä puistoissa on ra joitusosia, joissa on tiettyinä vuodenaikoina liikkumis kielto (yleisimmin lintujen pesimäaikana). Kaikenlainen luonnon vahingoittaminen on kielletty mukaanlukien kas vien ja kasvinosien ottaminen sekä lintujen pesien vahin goittaminen ja häirintä. Marjojen ja sienten keruu on joko kokonaan kielletty tai sallittu vain välitöntä käyttöä varten. Moottoriajoneuvoilla ajo on kielletty, poikkeuksena moottoriveneiden käyttö eräillä Lapin suu rilla järvillä (Torniojärvi, Stora Sjöfallet). Abiskossa on sallittu mottorikelkalla ajo tietyillä reiteillä lu mentulosta 15.3. saakka. Moottoriajoneuvokielto ei myöskään koske saamelaisia poronhoitotöiden yhteydessä eikä poliisi-, sairaanhoito- ja pelastustehtäviä. E 129 räissä puistoasetuksissa on mainittu erikseen ne lapin kylät, joiden asukkailla on oikeus moottoriajoneuvon käyttöön kansallispuistossa. Telttailu ja tulenteko on kielletty Etelä-Ruotsin kansal lispuistoissa. Lapin suurissa puistoissa telttailu on yleensä sallittu (poikkeuksena Abisko, jossa se on sal littu vain merkityillä paikoilla), ja tilapäiseen tulen tekoon on lupa käyttää kuivia oksia. Koirien ja muiden kotieläinten tuominen puistoihin on kielletty, kuitenkin siten, että Lapin puistoissa on sallittu kantojuhtien ja ratsujen käyttö ja vetokoirien käyttö kevättalvisin. Kielto ei myöskään koske saamelaisten poro- ja metsästys koiria (ks. esim. Jonzon et ai. 1976, Statens natur värdsverks författningssamling 1982, 1983, 1984, 1986). Puistojen hoito Kaikille luonnonhoitolain mukaan perustetuille suojelua lueille laaditaan luonnonhoitoviraston ohjeiden mukainen hoitosuunnitelma. Kansallispuistoille hoitosuunnitelman laatii luonnonhoitovirasto yhdessä lääninhallitusten kanssa. Hoitosuunnitelmassa annetaan sellaisia yksityis kohtaisia ohjeita luonnonhoitokohteiden käsittelystä, joita ei voida antaa rauhoitusmääräyksissä. Hoitosuunni telmassa ei kuitenkaan voida asettaa pitemmälle meneviä rajoituksia alueiden käytölle kuin rauhoitusmääräyksissä on säädetty. Mikäli hoitosuunnittelun kuluessa katsotaan tarpeelliseksi rauhoitusmääräyksiä tiukemmat säädökset, täytyy rauhoitusmääräyksistä tehdä uusi luonnonhoitolain 130 mukainen päätös. Uusimpien kansallispuistojen kohdalla on rauhoitusmääräyksissä mainittu, että ne eivät estä hoitosuunnitelman mukaisia töitä puistossa. Hoitosuunnitelma jakaantuu yleiseen osaan ja suunnitte luosaan. Yleinen osa sisältää hallinnolliset tiedot, rauhoituspäätöksen perustelut ja rauhoitussäännökset sekä alueen sen hetkiset olosuhteet (luonnon- ja kulttuurikoh teet, maankäyttö yms.). Suunnitteluosasta tulee käydä ilmi maan ja veden hoito ja käyttö, virkistyskäytön ja ulkoilun järjestäminen sekä hoidon ja hallinnon rahoitus. Alue jaetaan suunnitteluosassa osa-alueisiin, jotka joko jätetään luonnontilaan tai niille suunnitellaan tarvit tavat hoitotoimenpiteet. Esimerkiksi Tivedenin kansal lispuisto on jaettu kolmeen vyöhykkeeseen. A-vyöhyke on luonnontilainen alue, jonne ei rakenneta palveluvarus tusta yleisölle, ja käyttöä pyritään ohjaamaan niin, ettei alueelle suuntaudu suuria kävijämääriä. Puiston haltija tarkkailee vyöhykkeen kulumista, ja tarvittaessa yleisön pääsyä alueelle rajoitetaan. Pitkäaikaiset ja koskematonta luontoa vaativat tutkimukset keskitetään tälle alueelle, jonka pinta-ala on noin kolmannes puis tosta. B-vyöhykkeeseen kuuluvat merkittävimmät nähtä vyydet. Vyöhykkeeseen kuuluu hieman yli kolmannes puis tosta, ja siihen keskitetään yleisöpalvelut ja polkuver kosto. Osa alueesta jää kuitenkin koskemattomaksi. C vyöhykkeeseen kuuluu kaksi aluetta, joilla on ennen puiston perustamista harjoitettu metsätaloutta. Alueita voidaan käyttää kokeelliseen tutkimukseen ja liittää ne 131 myöhemmin A- ja B-vyöhykkeisiin (Naturvärdsverket 1986 b). Etelä-Ruotsin kansallispuistoissa on paljon ns. puoli kulttuurikohteita (lehdot, hakamaat, niityt yms.) > jotka vaativat jatkuvaa kunnossapitoa. Niillä harjoitetaan säännöllisesti mm. laidunnusta, raivausta ja lehdes tystä. Eräissä puistoissa voidaan vähentää haitallisessa määrin lisääntyneitä eläinlajeja (esim. minkki, lokit) (Statens Naturvärdsverk 1985). Yhdeksällä kansallispuistolla oli v. 1986 luonnonhoito viraston vahvistama hoitosuunnitelma. Myös muille puis toille oli valmiit esitykset hoitosuunnitelmiksi (Jordb ruksdepartementet 1986). Palvelut, opastus ja kävijämäärät Lähes kaikissa kansallispuistoissa on järjestetty mahdol lisuus tutustua puiston luontoon merkittyjä polkuja tai vaellusreittejä pitkin. Tunnetuin reiteistä lienee Lapin suurten kansallispuistojen halki kulkeva 440 km pitkä Kungsleden Abiskosta Hemavan'iin. Palveluvarustusta on Lapin puistoissa verraten vähän. Reittien varrella on opastustauluja, siltoja, tulenteko- ja jätehuoltopaikkoja sekä jonkin verran yöpymispaikkoja (autio- ja varaus tupia) . Abiskossa ja Stora Sjöfalletissa on tunturiho tellit; Abiskossa on myös mökkikylä ja laskettelurinne. Vaikeimmin saavutettavissa tunturipuistoissa (Vadvet jäkka, Töfsingdalen) palveluvarustusta ei ole lainkaan. Eteläisen Ruotsin kansallispuistoissa retkeilyn palvelu varustusta kuten merkittyjä polkuja, jätehuolto- ja lepo 132 paikkoja on runsaasti. Puistoissa ei pääsääntöisesti ole kaupallisia turistipalveluja lukuunottamatta edellä mai nittuja Abiskon ja Stora Sjöfalletin majoitus- ja ravit semispalveluja sekä kuljetuspalveluja (moottorivene- ja lentokuljetukset) eräisiin vaikeapääsyisiin puistoihin. Kansallispuistopolitiikan mukaan kaupallinen turismi voi daan sallia luonnonsuojelualueilla, jos se ei ole risti riidassa suojelukohteen säilymisen kanssa eikä aiheuta haittaa ulkoilulle tai muulle toiminnalle suojelualu eella. Lupa kaupalliseen toimintaan kansallispuistossa haetaan luonnonhoitovirastosta. Yrittäjä on velvollinen maksamaan ne ylimääräiset kustannukset, jotka alueen hal tijalle aiheutuu puhtaanapidosta, valvonnasta jne. (Sta tens Naturvärdsverk 1982). Opastustaulut, maasto-opasteet ja kirjallinen materiaali ovat pääasiallisia opastusmuotoja kansallispuistoissa. Opastuskeskuksia (naturum) on Ruotsin luonnonsuojelualu eilla kaikkiaan n. 20, valtaosa niistä sijaitsee kui tenkin muualla kuin kansallispuistoissa. Abiskossa on matkailukautena (18.3. - 31.9.) avoinna oleva opastus keskus, jonka henkilökunta järjestää myös opastettuja retkiä ja esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia. Joissakin puistoissa on pienehköjä opastustupia. Useille Ruotsin luonnonsuojelualueille on rakennettu pyörätuoliteitä ym. palveluvarustusta liikuntaesteisille (Naturvlirdsverket 1983). Grundstenin (1987) mukaan Ruotsin kansallispuistoissa käy vuosittain noin puoli miljoonaa ihmistä. Abiskon opas 133 tuskeskuksessa oli v. 1985 n. 50 000 kävijää. Fjällen hetenin (1985) mukaan kävijämäärät Lapin puistojen autio tuvilla ovat viimeisen vuosikymmenen aikana vähentyneet jonkin verran. Esim. Staloluoktan autiotuvalla kävi 1 189 henkilöä v. 1985, kun vastaava luku v. 1975 oli 1 884 henkilöä. Samanaikaisesti on telttailtu puistoissa kuitenkin lisääntynyt, joten kokonaiskävijämäärien kehi tystä ei voi päätellä näistä luvuista. Tutkimus Lääninhallitukset vastaavat luonnonsuojelualueiden inven toinneista. Yleensä inventoinnit pyritään tekemään ennen alueiden perustamista suojeluarvojen selvittämiseksi ja tarpeellisen hoitosuunnitelman laatimiseksi. Lääninhal litukset pitävät myös rekisteriä luonnonsuojelualueita koskevista päätöksistä ja muista luonnonhoitoon liitty vistä kysymyksistä. Luonnonhoitovirasto ylläpitää vas taavaa valtakunnallista rekisteriä. Varsinainen tutkimus katetaan valtion ympäristönhoidon tutkimukseen osoittamista määrärahoista, joita esim. budjettikautena 1984/85 oli 52,7 milj. Skr. Luonnonhoi toviraston yhteydessä toimiva tutkimusneuvosto päättää varojen jaosta. Tutkimusvaroista n. 90 % kanavoidaan yliopistojen kautta. Tutkimukset voivat olla yksittäisiä tai suurempia tutkimuskokonaisuuksia. Luonnonhoidon kan nalta tärkeimpiä projekteja viime vuosilta on laaja tut kimus jalopuumetsiköiden, kosteikkojen ja ikimetsien mer kityksestä kasveille ja eläimille; tutkimukseen osoitet 134 tiin budjettikautena 1985/86 n. 2 milj. Skr. Toinen luonnonsuojelun kannalta tärkeä projekti on "Luontotyyp pien ja lajien suojelu ja hoito." (Jordbruksdepartementet 1986) . Ympäristön tilan seuranta-ohjelmassa seurataan jatkuvasti mm. kasvillisuutta ja linnustoa, maaperän, ilman ja veden kemiaa ja biologiaa sekä raskasmetallilaskeumaa ja ympäristömyrkkyjä. Kansallispuistoista mm. Tiveden kuuluu seurannan piiriin (Naturvärdsverket 1986 b). A biskon kansallispuiston läheisyydessä sijaitsee v. 1903 perustettu, Ruotsin Kuninkaallisen Akatemian alaisuudessa toimiva tutkimusasema. Asemalla on nykyaikaiset tutki mustilat ja -välineistö, ja se pystyy tarjoamaan ympäri vuotiset työskentelytilat yli 20 henkilölle. Tutkimusa seman yhteydessä toimii ilmatieteellinen havaintoasema. Aseman oma henkilökunta tekee lähinnä kasviekologista ja meteorologista tutkimusta. Lisäksi se tarjoaa tutkimus tiloja muiden laitosten tutkijoille (Abisko Scientific Research Station 1985). Arviointia Vaikka Ruotsin luonnonsuojelulaki takaa parhaan mahdol lisen suojan alueiden luonnontilan säilymiselle, ovat valtiopäivät ja hallitus hyväksyneet poikkeuspäätöksillä useita luontoa rajusti muuttavia hankkeita puistoissa. Pahimmin on kärsinyt Stora Sjöfallet, jossa aloitettiin vesivoiman rakentaminen jo v. 1919, pian puiston perus tamisen jälkeen. Alueen vesirakentaminen ja siihen liit 135 tyvät teiden rakentamiset ovat jatkuneet 1980-luvulle saakka. Myös Sarekin, Mudduksen ja Pieljekaisen puistot ovat kärsineet vesirakentamisesta. Sarekissa on lisäksi louhittu magnesiittia. Abiskon kansallispuistoon on ra kennettu köysirata ja laskettelurinne 1960-luvulla. V. 1980 rakennettiin puiston halki Kiruna-Narvik tie ja voi malinja. Stora Sjöfalletin luonnontilan on katsottu vau rioituneen niin pahoin vesistöjen säännöstelystä, että puistoa ei ole kelpuutettu IUCNrn kansallispuistoluette loon. Kansallispuistojen hoitoa on kehitetty Ruotsissa voimak kaasti viimeisen vuosikymmenen aikana. Myös suojelualu eiden hallintoa kehitetään jatkuvasti. Puistojen ny kyistä hajautettua hallintomallia ei pidetä tarpeeksi toimivana, vaan sen on katsottu nostavan hallintokuluja, aiheuttavan yhteistyö- ja organisaatiovaikeuksia ja pääl lekkäistä työtä. Maa- ja metsätalousministeriön työryhmä (Jordbruksdepartementet 1986) esittää hallinnon kehittä mistä mm. siten, että nykyisin lääninhallitusten kautta jaettavat varat suojelualueiden hoitoon menisivät suoraan alueiden haltijoille, jotka vastaisivat itsenäisesti alu eiden hoito- ja käyttösuunnitelmien toteuttamisesta. Lääninhallitukset vastaisivat edelleen mm. säästiöiden perustamisesta, hoitosuunnitelmien laatimisesta, hoidon seurannasta ym. valvovan elimen tehtävistä. 136 3.8. Suomi 3.8.1. Suojelualuetyypit Vuodelta 1923 peräisin olevan luonnonsuojelulain mukaan valtion maalle voidaan Suomessa perustaa yleisiä tai eri tyisiä suojelualueita sekä luonnonmuistomerkkejä. Yleisten suojelualueiden eli luonnonpuistojen tarkoituk sena on säilyttää alueen luonto koskemattomana ja turvata häiriintymättömiä ekosysteemejä tutkimustoiminnalle. Pääsy alueille on sallittu vain erityisluvalla. Luonnon puisto-nimitys on siten harhaanjohtava, koska alueet vas taavat suojelumääräyksiltään tutkimus- tai tieteellisiä säästiöitä. Luonnonpuistoja on maassamme 19. Niiden yh teispinta-ala on 151 741 ha. Viisitoista luonnonpuistoa sisältyy lUCN:n luettelon I-kategoriaan, loput neljä alle 1000 ha:n puistoa on jätetty listan ulkopuolelle. Erityisiin suojelualueisiin kuuluvat kansallispuistot, soidensuojelualueet ja kaikki muut yli 500 ha:n laajuiset alueet, jotka perustetaan tämän lainkohdan perusteella. Kansallispuiston a on maassamme 23, pinta-alaltaan yh teensä 708 033 ha (kuva 8). Hallitus on antanut eduskun nalle esitykset Koloveden ja Torronsuon kansallispuis tojen perustamisesta. Eduskunnan hyväksyttyä lait kan sallispuistojemme määrä on 25 (n. 710 000 ha). IUCNrn suoj elualueluettelon 11-kategoriaan kuuluu 18 Suomen kansallispuistoa. Puuttuvista puistoista neljä on 137 Kuva 8. Suomen kansallispuistot v. 1989 138 kooltaan alle 1000 ha:n suuruisia. (Tammisaari uutena puistona ei ole ehtinyt luetteloon.) Pääosa kansallis puistojen pinta-alasta (n. 90%) on Lapissa, vaikka luku määräisesti puistoja on enemmän Etelä- ja Keski-Suomessa. Valtioneuvoston vuosina 1979 ja 1981 tekemien periaate päätösten pohjalta on tarkoitus perustaa n. 600 soidensuojelualuetta, joiden kokonaispinta-ala on lähes 490 000 ha. Vuoden 1989 alkuun mennessä perustettujen soidensuojelualueiden lukumäärä on 173 ja yhteispinta-ala n. 401 000 ha. Osa näistä on kooltaan alle 500 ha ja perustettu asetuksella. Toistaiseksi lain suojaa vailla olevat periaatepäätöksiin sisältyvät kohteet ovat pieniä yksityismailla sijaitsevia soita, joiden perustaminen suojelualueiksi on hidasta, koska ne on ensin hankittava valtiolle. Soidensuojelualueilla on kielletty kaikki sellainen toiminta, joka voisi häiritä suon luontaista vesitasapainoa kuten ojitus, turpeennosto yms. Metsäta lous on sallittu useimpien soidensuojelualueiden kiven näismailla erikseen vahvistettavan hoito- ja käyttösuuni telman mukaisesti. Muut perinteiset käyttöoikeudet kuten metsästys-, marjastus- ja liikkumisoikeudet on yleensä säilytetty ennallaan. Koskiensuojelulain tavoitteena on suojella luonnonsuo jelun kannalta arvokkaita virtaavia vesiä vesivoiman ra kentamiselta. Vuonna 1987 hyväksytty laki estää uusien voimalaitosten rakentamisen yhteensä 53:een vesistöön tai vesistönosaan. Vastaavasti laki Ounasjoen 139 erityissuojelusta vuodelta 1983 estää voimalaitosten ra kentamisen Ounasjokeen, siihen laskeviin sivujokiin ja Ounasjärveen laskeviin jokiin (Luonnonsuojelu. Lakikoko elma 1988) . Alle 500 ha:n luonnonsuojelualue voidaan perustaa valtion maalle asetuksella. Näitä alueita oli v. 1987 17, ja niiden yhteispinta-ala oli n. 1000 ha. Suurin osa tästä (yli 700 ha) oli vesipinta-alaa. Lukuun eivät kuulu alle 500 ha:n soidensuojelualueet. Luonnonmuistomerkkejä voidaan rauhoittaa yksityismaalla lääninhallituksen päätöksellä ja valtion maalla alueen hallinnosta vastaavan viranomaisen päätöksellä. Kohteet ovat yleensä pienialaisia erikoisia luonnonmuodostumia kuten puita, siirtolohkareita jne. Alueita oli vuoden 1987 lopussa kaikkiaan 1850. Pääosa niistä sijaitsee yk sityismailla. Keskusvirastot ovat perustaneet omilla päätöksillään hal linnassaan oleville alueille aarnialueita, luonnonhoitometsiä ja oj itusrauhoitusalueita. Yleensä aarnialueilla ei tehdä mitään toimenpiteitä, ellei alueen rauhoituspäätöksessä toisin mainita. Luonnonhoitometsät on erotettu talousmetsistä luonnonsuojelu-, virkistys käyttö- ja maisemanhoitosyistä. Niissä voi olla toimen piteiltään erilaisia alueita kuten aarni-, talous- ja puistometsäosia. oj itusrauhoitusalueet ovat nimensä mu kaisesti ojitukselta rauhoitettuja. Keskusvirastoilla on oikeus päättää itse omilla päätöksillään perustettujen 140 rauhoitusalueiden lakkauttamisesta. Aarnialueita on met sähallituksella 14 665 ha, luonnonhoitometsiä 211 918 ha ja oj itusrauhoitusalueita 19 152 ha. Metsäntutkimuslai toksella on aarnialueita 10 913 ha ja luonnonhoitometsiä 276 ha. Lääninhallituksen päätöksellä perustettuja yksityismaiden luonnonsuojelualueita oli 747 v. 1987 . Niiden yhteis pinta-ala on n. 56 000 ha, josta yli puolet on vesipin ta-alaa . Valtioneuvoston periaatepäätöksiin vuosilta 1978 ja 1980 sisältyvistä kansallispuistoista on kuusi kohdetta to teuttamatta. Näistä Torronsuon kansallispuiston perusta minen on Eduskunnan vahvistusta vailla. Myös Perämeren kansallispuiston perustaminen on varsin pitkällä. Peri aatepäätöksiin sisältyvistä luonnonpuistoista ovat to teuttamatta Seilin ja Koitelaisen puistot. Näistä Koite laisen alue Sodankylässä on suunniteltu perustettavaksi erityisenä suojelualueena, ei kuitenkaan kansallispuis tona . Ohjelmaan kuulumattomista alueista on edellä mainittu Ko loveden kansallispuisto, jonka lakiesitys on Eduskunnan vahvistusta vailla. Hallitus on myös antanut Eduskun nalle lakiesityksen ns. Ystävyyden puiston perustami sesta Kuhmon ja Suomussalmen kuntiin. Puisto tulee liit tymään läheisesti Neuvostoliiton puolella sijaitsevaan Kostamuksen luonnonsuojelualueeseen. Suomen puolella si 141 jaitseva puisto koostuu Ulvinsalon luonnonpuistosta, Juortanansalon-Lapinsuon soidensuojelualueesta sekä kol mesta lakisääteisestä erityisestä suojelualueesta (Ympä ristöministeriö 1989 b). Valtioneuvosto on vahvistanut ohjelmat valtakunnallisesti arvokkaiden harjujen, lintuvesien ja lehtojen suojelualu eiksi . Hari ui ens uoi eluohielmaan kuuluu kaikkiaan 159 kohdetta (96 000 ha), joista 63 % on yksityisten tai yhteisöjen omistuksessa. Harjujen suojelu toteutetaan maa-aineslain avulla siten, että ohjelmaan kuuluvien kohteiden osalta maa-ainesten ottohakemukset on alistettava lääninhalli tusten ratkaistaviksi ja niistä on harkittava ympäristö ministeriön lausunto. Pääsääntöisesti alueista ei ole tarkoitus muodostaa luonnonsuojelulain mukaisia suojelua lueita. Maa-ainesten ottoa lukuunottamatta alueiden käyttöä ei ole rajoitettu, mutta eräissä tapauksissa on tarpeen ohjata tai säädellä mm. teiden ja voimalinjojen rakentamista (Ympäristöministeriö 1984). Valtakunnallisesti merkittäviä lintuvesiä on maassamme 287 kohdetta (83 530 ha, josta vesipinta-alaa 58 200 ha). Näistäkin kohteista suurin osa (n. 80 %) on yksityisiä alueita. Valtioneuvosto on tehnyt periaatepäätöksen koh teiden suojelusta v. 1982, mutta alueiden hankkimista valtiolle on hankaloittanut vesialueilla yleinen yhteiso mistus (Ympäristöministeriö 1981). 142 Valtakunnallisen lehtojensuojelutyöryhmän mietinnön (1988) mukaan maassamme on 424 suojelun kannalta arvo kasta lehtoaluetta (4 400 ha). Näistä 381 aluetta on yk sityisten ja 43 valtion mailla. Kohteet pyritään suoje lemaan joko maanomistajan rauhoitushakemuksella tai osta malla alueet valtiolle ja muodostamalla niistä lakisää teisiä suojelualueita. Näiden lisäksi Lapin erämaakomitea esitti v. 1989 jul kistetussa mietinnössään perustettavaksi Lapin lääniin 12 erämaa-aluetta, joiden yhteispinta-ala on n. 1,4 milj. ha. Erämaita ei esitetä rauhoitettavaksi luonnonsuojelu lain perusteella vaan erillisellä erämaalailla, jonka pääasiallinen tavoite olisi metsien monikäytön ja luon taiselinkeinojen turvaaminen. Varsinaisten suojelualueiden lisäksi maassamme on eri laisia kunnallisia virkistysalueita, jotka on yleensä huomioitu kaavoituksessa. Valtion maalle on perustettu viisi ulkoilulain mukaista valtion retkeilyaluetta. Niiden hoidosta vastaa metsähallitus. Aluetasolla suo jelu- ja virkistysalueiden tarpeet on pyritty ottamaan huomioon seutukaavoituksessa. Vahvistettu seutukaava on ohjeellinen, ja viranomaisten tulee ottaa se huomioon suunnittelussa. Suojelualueiden hoidon ja käytön ylin valvonta ja ohjaus kuuluvat Suomessa ympäristöministeriölle. Valtionmaiden suojelualueiden käytännön hallinto kuuluu kuitenkin maa 143 ja metsätalousministeriön alaisille keskusvirastoille. Kansallispuistoista 21 ja luonnonpuistoista 14 on metsä hallituksen hallinnassa. Metsäntutkimuslaitoksella on hallinnassaan kaksi kansallipuistoa ja viisi luonnon puistoa. Muut suojelualueet ovat metsähallituksen hal linnassa lukuunottamatta eräitä pienehköjä alueita, jotka ovat Metsäntutkimuslaitoksen, vesi- ja ympäristöhalli tuksen tai muiden viranomaisten hallinnasssa. Yksityis maiden luonnonsuojelualueiden ja luonnonmuistomerkkien hallintovastuu kuuluu lääninhallituksille ja viime kä dessä ympäristöministeriölle. 3.8.2. Kansallispuistojen hoito ja käyttö Hallinto, henkilökunta ja budjetti Ylin päätäntävalta kansallispuistoja koskevissa asioissa on ympäristöministeriöllä. Ministeriö jakaantuu neljään osastoon, joista ympäristön- ja luonnonsuojeluosasto kä sittelee luonnon- ja maisemansuojelua, ulkoilua ja luonnon virkistyskäyttöä koskevia asioita. Osastolla on kuusi toimistoa, joista luonnonsuojelualueita koskevat asiat kuuluvat luonnonsuoielutoimistolle. Metsähallituksessa luonnonsuojelualueiden hallinto kuuluu pääjohtajan alaiselle luonnonsuoj elualuetoimistolle. Sen tehtävänä on suunnitella suojelualueiden hoitoa ja käyttöä, antaa niitä koskevia ohjeita ja valmistaa suoje lualueita koskevaa opastus- ja tiedotusaineistoa. Alue tasolla metsähallitus jakaantuu kolmeen piirikuntaan. 144 Näissä on lähinnä luonnonsuojeluasioita varten ylitarkas taja. Päätäntävalta aluetasolla kuuluu piirikuntapäälli kölle. Piirikunnat jakaantuvat 29 hoitoalueeseen, joissa suojeluasioista vastaavat muiden töidensä ohella aluemet sänhoitaja, suunnittelupäällikkönä toimiva metsänhoitaja ja ns. erikoissuunnittelijana toimiva metsätalousinsi nööri. Eräissä hoitoalueissa on suojelualueiden hal lintoa varten puistonhoitajan virka, ja Hämeenlinnan hoi toalueessa on Saaristomeren kansallispuiston johtajan virka. Luonnonsuojelualueiden huolto- ja valvontahenki löstö työskentelee hoitoalueiden alaisuudessa. Urho Kek kosen kansallispuisto poikkeaa hallinnollisesti muista puistoista siten, että se on suoraan piir ikuntakonttorin alainen ja toimii hoitoalueeseen verrattavana hallintoyk sikkönä. Puiston hallinnossa avustaa 12-jäseninen neu vottelukunta, jonka ympäristöministeriö asettaa kolmivuo tiskausiksi. Neuvottelukunnassa ovat edustettuina ympä ristöministeriö, puistohallinto, Lapin lääninhallitus, metsähallitus, alueen kunnat ja paliskunnat sekä mat kailu-, retkeily- ja luonnonsuojelujärjestöt. (Asetus Urho Kekkosen kansallispuistosta 4.3.1983/229). Myös Saaristomeren ja Linnansaaren kansallispuistoilla on neu vottelukunnat; näistä jälkimmäinen on lääninhallituksen kutsuma. Metsäntutkimuslaitoksessa suojelualueiden hallinto kuuluu tutkimusaluetoimistolle. Luonnonsuojeluasioista vas taavat ylimetsänhoitaja ja metsänhoitaja, jotka hoitavat näitä tehtäviä muiden töidensä ohella. Tutkimuslaitok 145 sessa on kaksi hoitoaluetta, joissa luonnonsuojeluasi oista vastaa alueraetsänhoitaja. Puistojen henkilökunta on hoitoalueiden alaista (ks. Luonnonsuojelualueiden hoitotoimikunnan mietintö 1982). Luonnonsuojelualuetoimen määrärahat koostuvat maa- ja metsätalousministeriön ja ympäristöministeriön myöntä mistä varoista. Metsähallitus käytti v. 1985 varoja luonnonsuojelutoimeen kaikkiaan lähes 13 milj. mk (tau lukko 7). Tästä noin 10,8 milj. mk oli varsinaisia bud jettivaroja ja n. 1,9 milj. mk työllisyysvaroja. Val tion budjetissa on ollut erilliset määrärahat suojelualu eiden hoitoa ja kunnossapitoa varten metsähallitukselle vuodesta 1969 ja Metsäntutkimuslaitokselle vuodesta 1985 lähtien (ks. taulukko 7. kohta ympäristöministeriö). Puistokohtaisesti eniten rahoja on viime vuosina käytetty Urho Kekkosen kansallispuistoon, jonka perustamisen yh teydessä edellytettiin menetettyjen metsätyöpaikkojen korvaamista kunnille mm. rakennus- ja hoitotoiminnalla. Vuonna 1985 metsähallituksen luonnonsuojelualueiden ta lonrakennustöihin osoitetuista varoista n. 2/3 suun tautui Urho Kekkosen kansallispuistoon ja v. 1986 lähes puolet. Hoito-ja kunnossapitorahoista kului samoina vuo sina Urho Kekkosen kansallispuistoon n. 1/3 (Ympäristö ministeriö 1987). Metsäntutkimuslaitos käytti v. 1985 n. 2,4 milj. mk luonnonsuojelutoimeen, josta lähes 1 milj. mk oli budjettirahoitusta. Loput koostuivat eri laisista työllisyysvaroista. 146 Taulukko 7. Luonnonsuojelualuetoimen määrärahat v. 1985. Taulukko 8. Luonnonsuojelutehtävissä toimivan henkilökunnan määrät Metsähallituksessa ja Metsäntutkimuslaitoksessa v.1988. 1000 mk Metsäntutkimus- Rahoittaja Metsähallitus laitos yhteensä Maa-ja metsätalousministeriö 4 253 858 5 111 Ympäristöministeriö 6 574 127 6 701 Yhteensä 10 827 985 11 812 Työllistämisvarat: Työvoimaministeriö 1 917 1 392 3 309 Valtiovarainministeriö 25 25 Yhteensä 1 917 1 417 3 334 KAIKKI YHTEENSÄ 12 744 2 402 15 146 mk/suoielualuehehtaari 15,50 38,00 17 ,10 Lähde: Ympäristöministeriö 1987 . Virasto ja Vakinainen Tilapäinen henkilökunta toimipaikka henkilökunta henkilötyövuosina Metsähallitus Luonnonsuojelualuetoimisto 10 Saaristomeren kans.puisto 1 Urho Kekkosen kans.puisto 21 Lemmenjoen kans.puisto 1 muut alueet yhteensä 7 44,4 (kaikki alueet) Metsäntutkimuslaitos Pallas-Ounastunturin kans. puisto 3 Pyhätunturin kans.puisto 1 muut alueet yhteensä 4 n. 34(kaiki alueet) 147 Metsähallituksessa työskenteli luonnonsuojelualueiden hallinto-, suunnittelu- ja hoitotehtävissä v. 1988 kaik kiaan 40 henkilöä, joista viisi oli osa-aikaista (Metsä hallitus 1989) . Henkilöstö jakaantuu siten, että luon nonsuo j elualuetoimistossa työskenteli 10 henkilöä, Urho Kekkosen kansallispuistossa 21, Saaristomeren kansallis puistossa yksi ja Ylä-Lapin hoitoalueessa neljä. Loput neljä henkilöä toimivat Taivalkosken (1), Hämeenlinnan (2) ja Parkanon (1) hoitoalueissa (Metsähallitus 1989). Metsäntutkimuslaitoksen vakinaisen henkilöstön määrä luonnonsuojelutehtävissä oli v. 1988 kahdeksan. Tämän lisäksi molemmissa organisaatioissa osa alue- ja paikal listason henkilökunnasta hoitaa luonnonsuojelutehtäviä muiden töidensä ohella. Pohjois-Suomessa työllisyysva roin palkatun henkilökunnan avulla tehdään paljon opas tus- ja huoltotöitä. Taulukkoon 8 on koottu vakinaisen ja tilapäisen henkilöstön määrät metsähallituksessa ja Metsäntutkimuslaitoksessa v. 1988. Kansallispuistoissa työskentelevä henkilökunta on taulukossa ilmoitettu erik seen silloin, kun se on pystytty erittelemään. Rauhoitusmääräykset ja järjestyssäännöt Kansallispuistoissa on asetuksella kielletty - ojitus ja maa-ainesten ottaminen - rakennusten, teiden ja laitteiden rakentaminen - eläinten tappaminen, pyydystäminen ja hätyyttäminen sekä eläinten pesien, kasvien ja elävien ja kuolleiden kasvinosien ottaminen ja vahingoittaminen sekä 148 - muut toimenpiteet, jotka saattavat muuttaa alueen luon nontilaa tai vaikuttaa epäedullisesti sen kasvillisuuden tai eläimistön säilymiseen (Asetus 18.12.1981/932). Järjestyssäännöillä säädellään yleisön liikkumista ja käyttäytymistä puistoissa. Järjestyssääntöjen mukaan puistoissa on kielletty luonnon muuttaminen, vaurioitta minen ja häirintä samoin kuin roskaaminen ja rakenteiden vaurioittaminen. Koirien, kissojen ja muiden kotie läinten päästäminen irralleen kansallispuistoon on kiel letty. Kullekin puistolle laaditaan runkosuunnitelma, jossa alue on jaettu kävijöitä varten kolmeen osa-alueeseen: Perusosassa liikkuminen on vapaata, mutta leiriytyminen ja tulenteko on sallittu vain niille varatuilla pai koilla. Pääosa pinta-alasta on perusosaa. Rajoitusosassa liikuminen on kielletty kokonaan tai osan vuotta, tai kulku on rajattu merkityille poluille. Lei riytyminen ja tulenteko on kielletty. Erämaaosia on vain kaikkein suurimmassa kansallispuis toissa. Retkeilijä saa valita niissä itse leiriytymis paikkansa. Tulenteko voi olla vapaata tai rajoitettu huolletuille tulipaikoille. Liikuminen jalan, hiihtäen, polkupyörällä, soutaen tai meloen on sallittu kaikissa kansallispuistoissa lukuunot tamatta rajoitusosia. Moottoriliikenne on yleensä kiel letty. Poikkeuksen muodostavat yleiset tiet ja eräissä 149 tapauksissa tien pohjat, joita voi kulkea talvisin moot torikelkalla. Myös moottoriveneellä liikkuminen on sal littu eräissä puistoissa. Säädökset tulenteosta ja lei riytymisestä vaihtelevat puistoittain. Etelä- ja Keski suomen puistoissa sekä leiriytyminen että tulenteko ovat yleensä sallittuja vain merkityillä paikoilla, kun taas Lapin suurten puistojen erämaaosissa leiripaikan valinta on vapaata ja tilapäiseen tulentekoon on sallittua käyttää kuivaa maapuuta. Urho Kekkosen kansallispuis tossa paikallisilla asukkailla on oikeus metsästyksen, kalastuksen ja marjastuksen yhteydessä vapaaseen leiriy tymiseen ja tulentekoon muuallakin kuin erämaaosissa. Kalastus on pääsääntöisesti sallittu alueen haltijan lu valla ja kalastuslain puitteissa, mutta monissa puis toissa sitäkin säädellään rajoituksin tai määräaikaisin rauhoituksin. Metsästys on pääsääntöisesti kielletty, kuitenkin eräissä puistoissa on oikeus hirvenajoon puiston alueella. Metsästys on sallittu paikallisille asukkaille metsästyslain puitteissa Urho Kekkosen kansal lispuistossa. Myös Oulangan, Pallas-Ounastunturin, Rii situnturin, Itäisen Suomenlahden, Saaristomeren ja Lem menjoen puistoissa paikallisilla asukkailla on metsästy soikeuksia, jotka on tarkemmin määritelty järjestyssään nöissä. Poronhoitoalueen kansallispuistoissa on sallittu lisäksi suurpetojen pyynti metsästyslain puitteissa. Kullankaivuu on sallittu Urho Kekkosen ja Lemmenjoen kan sallispuistoissa perinteisin menetelmin. 150 Poronhoito on elinkeinona erikoisasemassa kansallispuis toissa. Poronhoitotöiden yhteydessä on sallittu mm. moottoriajoneuvojen maastokäyttö, polttopuun otto, tulen teko ja tarvittavien rakenteiden pystyttäminen. Poltto ja rakennuspuun otto, kämppien ja erotusaitojen sijoitta minen yms. toteutetaan yhteistyössä puistoviranomaisten kanssa. Puiston haltijan kirjallisella luvalla voi saada luvan järjestyssäännöstä poikkeamiseen kuten rajoituso sassa liikkumiseen tai tieteellisessä tai opetustarkoi tuksessa tapahtuvaan eläinten pyydystämiseen ja kasvien keruuseen sekä matkailun yritystoimintaan. Luonnonsuoje lurikkomuksesta voidaan luonnonsuojelulain mukaan tuomita sakkoon, ellei teosta ole muualla laissa säädetty anka rampaa rangaistusta. puistojen hoito Kansallispuiston hoitoa ja käyttöä varten puistoille on asetuksen mukaan laadittava hoito- ja käyttösuunnitelmat, jotka ympäristöministeriö vahvistaa. Ensimmäisessä vai heessa puistoille laaditaan runkosuunnitelmat, jonka jäl keen on mahdollista laatia yksityiskohtaisempia erityis suunnitelmia. Runkosuunnitelmat oli v. 1988 vahvistettu kaikille muille paitsi Saaristomeren ja Oulangan kansal lispuistoille ja Linnansaaren kansallispuiston laajennu sosalle (Metsähallitus 1989). Runkosuunnitelmassa puisto on jaettu osiin käyttäen kolmea päällekkäistä aluejakosysteemiä. Näistä kaksi on tarkoitettu puistoviranomaisten suunnittelu- ja hoito 151 toimia varten ja kolmas puiston kävijöitä varten. Vyöhy kejaot ovat pääpiirteissään seuraavat: I Yleispiirteinen vyöhykejako A Nähtävyysosa Tähän osaan keskitetään kaikki kävijöitä palvelevat tiet, polut, rakenteet ja opastustoiminta. Siihen pyritään si sällyttämään parhaat nähtävyydet ja sopivimmat opetuskoh teet . B Syrjäosa Tähän osaan ei sijoiteta kävijöitä palvelevia rakenteita eikä opastustoimintaa. Alueen tulisi olla mahdollisimman yhtenäinen ja alaltaan vähintään puolet puiston pinta-a -lasta . II Hoitotoimenpiteiltään erilaiset osa-alueet A Luonnonvarainen alue Pääosa kansallispuistojen alueesta on tätä vyöhykettä, jossa luonnon omaan kehityskulkuun ei puututa. Poik keuksen muodostavat kulot, jotka pyritään sammuttamaan. AI Luonnontilan palautusalueet Ihmisen muuttamien alueiden luonnontila pyritään palaut tamaan aktiivisin toimenpitein. Tämän jälkeen alueet jäävät luonnonvaraisiksi. Tällaisia alueita ovat mm. aiemmin metsätalouskäytössä olleet alueet, jotka on lii tetty kansallispuistoon. 152 B Luonnonhoitoalueet Luonnonhoitoalueiksi voidaan erottaa alueita mm. kasvil lisuustyyppien säilyttämiseksi, erityistä suojelua vaati vien lajien elinolosuhteiden parantamiseksi, kuluneiden kasvillisuusalueiden hoitamiseksi tai näköalapaikkojen avoinna pitämiseksi. Luonnonhoitoalueiden osuus puiston pinta-alasta on pieni. C Kulttuurimaisema-alueet Tähän vyöhykkeeseen kuuluu perinteisten käyttömuotojen seurauksena syntyneitä kulttuurimaisema-alueita ja raken nuksia, jotka vaativat jatkuvaa hoitoa ja usein myös en tisöintiä. Vanhaa maatalousasutusta edustavia torppia on mm. Liesjärven ja Linnansaaren kansallispuistoissa Myös saaristoissa ja poronhoitoalueella on perinteisiin käyt tömuotoihin liittyviä maisematyyppejä ja rakennuksia. Näiden hoito on asetuksen mukaan sallittu. Kulttuuuri maisema-alueet sisällytetään tavallisesti puiston nähtä vyysosaan. D Palvelualueet Tähän sisältyvät kaikki palveluun liittyvät alueet ja kohteet kuten opastuspaikat, tiet, polut, telttailupaikat jne. sekä hallintoon ja tutkimukseen liittyvät alueet. Palvelualueet sijaitsevat puiston nähtävyysosassa. Kävi jöitä koskeva vyöhykejako on esitetty sivulla 148. Edellä lueteltujen hoitotoimien lisäksi kansallispuis toissa on asetuksen mukaan mahdollista vähentää liial- 153 Lisen lisääntymisen vuoksi tai muutoin vahigollista eläin- tai kasvilajia ympäristöministeriön luvalla. Tätä säädöstä ei ole kovinkaan paljon käytetty. Kansallis puistoihin on myös mahdollista palauttaa hävinneitä eliö lajeja. Esim. Salamajärven kansallispuistoon on tehty onnistunut metsäpeuran siirtoistutus. Toistaiseksi kan sallispuistoissa on tehty vähän varsinaisia luonnon hoi totoimia. Suunnitteilla on kuitenkin mm. lehtojen hoitoa ja luonnon metsäpalojen jäljittelyä. Kulttuuri kohteita ja kulttuuriperäisiä kasvillisuus- ja maisema tyyppejä hoidetaan lähinnä Etelä-Suomen puistoissa. Palvelut, opastus ja kävijämäärät Kansallispuistojen palveluvarustus on rakennettu edistä mään omaehtoista retkeilyä ja luonnon tuntemusta. Lähes kaikissa puistoissa on polkuja tai retkeilyreittejä. Yö pymiseen tarkoitettuja autiotupia on Lapin kansallispuis toissa sekä eräissä Etelä-Suomen ja saariston puistoissa. Monissa kansallispuistoissa on myös maksullisia varaus tupia tai ryhmien käyttöön tarkoitettuja vuokrakämppiä (taulukko 9). Eräissä puistoissa on matkailuyrittäjien järjestämiä opastettuja retkiä ja kuljetuspalveluja. Kansallispuistojen matkailijamäärien kasvaessa paineet kaupallisten palvelujen lisäämiseksi ovat kasvaneet.Tämä on aiheuttanut ristiriitoja käyttö- ja suojelutavoit teiden kanssa suosituimmilla alueilla kuten Urho Kekkosen kansallispuistossa, jossa puiston länsiosaan rajoittuu Saariselän n. 8000 vuodepaikan suuruinen matkailukeskus. 154 Taulukko 9. Kotimaisten kansallispuisto ien palveluvarustus v. 1987. (x) puiston välittömässä läheisyydessä i u vj J- u r\u / • i\u L Kansallispuisto reitti tai opastus- telttailu- u y ui uo v- VJ autio- yksityisiä hotelli lasket- kauppa pääsy julkisilla polku- keskus alue tupa majoitus- telu- tai liikennevä- verkosto (ok) tai -paikka (x) tai ravit- semuspal- velulta rinne asutus lineillä Saaristomeri X X X X X Itäinen Suomenlahti X X X X X Liesjärvi X X X Isojärvi X X X X Seitseminen X ok X X X X Helvetinjärvi X X Lauhanvuori X X X Kauhanneva- Pohjankangas Linnansaari X X x(kesäisin) Pyhä-Häkki X X X Petkel järvi X X Salamajärvi X X X Patvinsuo X X X Hiidenportti X X Tiilikkajärvi X X Rokua X X Oulanka X ok X X X Riisitunturi X X Pyhätunturi X ok X X (x) (x) (x) X Pallas-Ounas X ok X X X X X X Urho Kekkosen X ok X X (x) (x) (x) (x) X Lemmenjoki X X X X X X 155 Puistojen opastus- ja tiedotustoiminta on lisääntynyt tuntuvasti viime vuosina. Opastuskeskuksia on viidessä puistossa (ks. taulukko 9). Urho Kekkosen kansallis puiston toisen opastuskeskuksen rakentaminen Savukoskelle on aloitettu v. 1989. Suunnitteluvaiheessa ovat mm. Lemmenjoen kansallispuistoa ja Kevon luonnonpuistoa esit televä Ylä- Lapin opastuskeskus Inariin ja Pallas-Ounas tunturin toinen opastuskeskus Enontekiölle. Opastusmate riaalin tuottaminen on myös lisääntynyt viime vuosina, joskin se on kansainvälisen mittapuun mukaan vähäistä. Metsähallitus julkaisee vihkosta 'Suomen kansallispuistot 1 , jossa on kuvaukset puistoista ja niiden palveluista. Sekä metsähallitus että Metsäntutki muslaitos ovat julkaisseet opaslehtisiä puistoistaan. Oulangan kansallispuistosta on julkaistu puiston luontoa ja historiaa käsittelevä kirjanen. Opastuskeskuksissa on puistojen luontoa käsitteleviä diasarjoja, kasvillisuutta ja eläimistöä esitteleviä näyttelyitä sekä opastuspalve luja. Urho kekkosen kansallispuistosta, Lemmenjoen ja Patvinsuon sekä Metsäntutkimuslaitoksen kansallispuis toista on tehty esittelyfilmit. Kansallispuistojen kävijämääristä on tietoja lähinnä niistä puistoista, joissa on vakinaista henkilökuntaa. Taulukossa 10 on esitetty kävijätiedot ja arviot kävijä määristä vuosilta 1984-1986. Kokonaiskävijämäärien arvi ointi on vaikeaa etenkin niissä puistoissa, joissa päivä kävijät ovat suurin kävijäryhmä sekä niissä, joissa on useita sisääntuloteitä. Niinpä taulukossa esiintyvät ar 156 viot ovat lähinnä suuruusluokkia. Kävijämäärien kehityksestä on tietoja ainoastaan eräistä Pohjois-Suomen puistoista. Oulangan kansallispuiston kä vijämäärä oli 20 609 henkilöä v. 1977 ja 21 413 henkilöä v. 1986 (Sivill, M. 1987, suullinen tiedonanto). Suurin vuotuinen ero edellä mainitulla ajanjaksolla oli 8289 henkilöä, mutta varsinaista kehityslinjaa kävijämää rissä ei voida havaita. Pallas-Ounastunturin kansallis puiston koko kävijämäärä oli v. 1971 arviolta 22 000 - 25 000 henkilöä, joista retkeilijöitä oli n. 2 500 (Cope 1972) . Vuonna 1985 varaustuvilla yöpyneiden retkeili jöiden määrä oli 1 722 henkilöä, ja opastuskeskuksen kä vijämäärä oli 15 000 henkilöä. Vastaavat luvut vuonna 1988 olivat 2 200 ja 19 595 henkilöä. Jos autiotupien ja varaustupien kävijämäärät arvioidaan yhtä suuriksi, voi daan retkeilijöiden kokonaismääräksi yhdeksällä tuvalla laskea n. 5 000 henkilöä vuosittain. Todellinen kävijä määrä lienee 3 000 - 4 000 henkilöä, koska syrjäisempien autiotupien kävijämäärät ovat pienempiä kuin sijainnil taan keskeisten. Retkeilijöiden määrä on näiden lukujen perusteella kasvanut noin 40 % viimeisten 17 vuoden ai kana. Vastaava kasvu voidaan todeta Urho Kekkosen kan sallispuistossa, jossa Saariselän alueen kokonaiskäyttö oli 47 728 käyntikertaa v. 1979 (Saastamoinen 1982) ja v. 1986 arviolta 100 000 käyntikertaa v. 1986 (Uotila 1987, suullinen tiedonanto). Pyhätunturin kansallis puiston retkeilijämäärä on kasvanut yli kaksinkertaiseksi ja päiväkävijoiden määrä nelinkertaiseksi viimeksi kulu- 157 Taulukko 10. Kotimaisten kansallispuistojen kävijämääriä vuosilta 1984 - 1986. Lähteet: * Metsähallituksen suojelualueet. Toimintakertomus 1984. 2) Sivill, M. 1987 (suullinen tiedonanto). 3) Pallas-Ounastunturin kansallispuiston toiminta kertomus v:lta 1985. A) Karppinen, K. 1987 (suullinen tiedonanto). 5) Uotila, H. 1987 (suullinen tiedonanto). KansallisDUisto käyntikohde/ryhmä a iankohta henkilöä 1) Lemmenjoki retkeilijät 1984 3 500 (arvio) 1) Linnansaari pääsaari 1984 3 000-4 000 (arvio) 2) Oulanka päiväkävijät , vuosittain n . , 23 000 Kiutaköngäs — II _ retkeilijät, 1986 n . 1 500 Karhunkierros 3) Pallas-Ounastunturi varaustuvat 1985 1 722 _ n _ opastuskeskus 1985 15 000 1) Petkeljärvi leirintäalue 1984 n . . 12 000 päiväkävijät 4) Pyhätunturi opastuskeskus 1986 7 795 retkeilijät 1986 n . . 9 000 1) Riisi tunturi autiotupa 1984 n , . 1 000 1) Salamajärvi Koirasaltnen kämppä 1984 n . 8 500 1) Seit8eminen Koveron opastus- 1984 n . . 7 000 paikka 1) Tillikkajärvi koko kävijämäärä 1984 3 000-4 000 (arvio ) 5) Urho Kekkosen kp opastuskeskus 1.9.1985- 22 000 1.9.1986 - " - retkeilijät vuosittain 10 000-12 000 (arvio ) päiväkävijät , - . n , , 100 000 — Saariselkä ( arvio) 158 neina kymmenenä vuotena autiotupien ja opastuskeskuksen kävijätilastojen perusteella (Sippola 1989, julkaisematon aineisto). Tutkimus Suojelualueiden tutkimusta ovat meillä tehneet etupäässä yliopistot. Myös Metsäntutkimuslaitos ja eräät muut tut kimusyksiköt sekä yksittäiset tutkijat ovat käyttäneet suojelualueita tutkimuskohteina. Alueiden tutkimusta ei tähän saakka ole koordinoitu keskitetysti, vaan se on suuntautunut tutkijoiden henkilökohtaisen kiinnostuksen mukaan. Eniten puistoissa on tehty perusbiologista ja -ekologista tutkimusta. Suosituimpia tutkimusalueita ovat olleet Pohjois-Suomen puistot, etenkin Pallas-Ounas tunturi ja Oulanka. Oulangalla tutkimuksen tukikohtana toimii Oulun yliopiston biologinen asema. Metsähallitus ja Metsäntutkimuslaitos ovat aloittaneet viime vuosina systemaattiset luonnon inventoinnit kansallispuistoissa. Työtä hidastaa kuitenkin resurssien niukkuus. Luonnon suoj elututkimuksen tehostamiseen on kiinnitetty huomiota viime aikoina. Ympäristöministeriön asettama työryhmä esitti v. 1988 luonnonsuojelun tutkimusyksikön perusta mista vesien- ja ympäristöntutkimuslaitoksen yhteyteen (ks. Ympäristöministeriö 1988). Yksikön perustaminen on lähtenyt käyntiin kolmen tilapäisen tutkijan palkkaami sella v. 1989. Puistojen luonnon peruskartoitukset on kuitenkin suunniteltu jätettäviksi alueiden hallinnasta vastaavien laitosten tehtäväksi ja eliöstön seuranta esi tetään keskitettäväksi luonnontieteellisiin museoihin. 159 Luonnonsuojelututkimukseen käytettiin vuosina 1985-1986 varoja kaikkiaan n. 6 milj. mk. Suurimpia rahoittajia ovat olleet Suomen Akatemia, ympäristöministeriö ja Met säntutkimuslaitos (Ympäristöministeriö 1988). Ympäristö ministeriö on aloittanut v. 1988 ns. yhdennetyn ympä ristön tilan seurannan , jossa seurataan laajasti eri puolilla maata olevien yhtenäisten valuma-alueiden ympä ristön tilaa ja eliöstöä. Kansallispuistoista seuranta kohteisiin kuuluvat Patvinsuo ja Oulanka. Tutkimuksen kokonaisrahoitus oli v. 1988 n. 3 milj. markkaa. Tut kimus on keskeisessä asemassa myös Kuhmoon ja Suomussal melle suunnitellussa Ystävyyden puistossa. Puistoon on kaavailtu laajaa tutkimusohjelmaa, joka toteutetaan osit tain yhteistyössä neuvostoliittolaisten kanssa. Puistoon esitetään perustettavaksi tutkimusjohtajan ja kahden tut kijan virat (Ympäristöministeriö 1989). Arviointia Kansallispuistojen suojelumääräykset vastaavat maassamme pääpiirteissään Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton suo situksia. Eläimistön suojelu ei kuitenkaan täytä täysin lUCN:n suojelutavoitteita, sillä metsästys on enemmän tai vähemmän vapaasti sallittu paikallisille asukkaille Poh jois-Suomen ns. vapaan metsästyksen alueen puistoissa ja saaristopuistoissa. Lisäksi on suurpedoista karhun ja suden metsästys sallittu paikallisille asukkaille kuu dessa pohjoisessa puistossa (Asetus 18.12. 1981/932). Puistojen virkistyskäyttö on lisääntynyt huomattavasti 160 viime vuosina. Tämä on lisännyt luonnon kulumista ja roskaantumista varsinkin Lapin kansallispuistoissa, joissa matkailijamäärät ovat kasvaneet eniten. Samalla paineet teknisten matkailupalvelujen, kuten laskettelu rinteiden ja motorisoitujen turistikuljetusten järjestä miseksi ovat kasvaneet. Laskettelurinteitä on suunnit teilla mm. Pyhätunturin ja Pallas-Ounastunturin kansal lispuistoihin, joista jälkimmäinen on joutunut IUCN:n uhanalaisten kansallispuistojen luetteloon puiston poh joisosaan kaavaillun laskettelukeskuksen takia. Risti riidat aiheutuvat osaltaan siitä, ettei luonnonsuojelu laissa ja kansallispuistoasetuksissa ole määritelty sel keästi sitä, millaisia matkailupalveluja ja kuinka paljon kansallispuistoissa voidaan sallia. Myös paikallisten asukkaiden käyttöoikeudet ovat aiheut taneet ristiriitoja. Moottoriajoneuvojen yleistyminen poronhoitotöissä ja muussa luonnossa liikkumisessa ai heuttaa maastovaurioita ja luonnon häirintää. Kiista moottoriajoneuvojen käyttöoikeudesta on kärjistynyt Urho Kekkosen kansallispuistossa. Puiston asetuksessa on mai nittu, että järjestyssäännössä voidaan kieltää tai ra joittaa liikkumista tai telttailua määrätyissä puiston osissa, mutta kielto ei koske paikallisten asukkaiden liikkumista kalastuksen tai metsästyksen yhteydessä tai poronhoitotöissä. Paikallistasolla asetusta on tulkittu siten, ettei järjestyssäännöissä mainittu moottoriajoneu vojen käyttökielto koske paikallisten asukkaiden liikku mista moottoriajoneuvoilla kalastuksen ja metsästyksen 161 yhteydessä. Asetuksen tulkinnanvaraisuuden takia metsä hallitus on esittänyt ympäristöministeriölle asetuksen muuttamista siten, että järjestyssäännöllä voidaan yksi selitteisesti rajoittaa paikallisten asukkaiden liikku mista moottoriajoneuvoilla. Tilannetta vaikeuttaa se, että paikallisiksi asukkaiksi on määritelty koko kunnan asukkaat. Näin ollen suuri osa metsästyksestä ja kalas tuksesta puistossa on virkistyskalastusta ja -metsästystä eikä lähikylien asukkaille tarpeellista kotitarvekalas tusta ja -metsästystä. Kaikkiaan suojelualueisiin on alettu kiinnittää enemmän huomiota viime vuosina. Alueiden hoitoon on silti käy tettävissä liian vähän varoja ja henkilökuntaa ja hoidon ja käytön pohjaksi tarvittavien tutkimusten ja perussel vitysten teko on edelleen riittämätöntä. Osittain ongelmalliseksi on myös koettu puistohallinnon hajauttaminen kahdelle eri organisaatiolle, jotka ovat maa- ja metsätalousministeriön alaisuudessa, kun ylin päätäntävalta suojelualueita koskevissa asioissa kuuluu ympäristöministeriölle. Toisaalta on korostettu, että sekä metsähallituksella että Metsäntutkimuslaitoksella on pitkät perinteet alueiden hoidossa. Ympäristöministeriön työryhmä vuodelta 1987 on esittänyt Metsäntutkimuslai toksen kansallispuistojen siirtämistä metsähallitukselle ja kuuden puistonhoitoalueen perustamista metsähallituk seen suoraan keskusviraston alaisuuteen. Metsähalli tuksen roolia suojelualueiden haltijana voi kuitenkin tu 162 levaisuudessa vaikeuttaa viraston suunniteltu liikelai tostaminen. Maa- ja metsätalousministeriön hallinonalan kehittämistoimikunta vuodelta 1989 esittääkin selvitettä väksi sekä metsähallituksen että Metsäntutkimuslaitoksen puistojen siirtämistä suoraan ympäristöministeriön alai suuteen . Uusi vakava uhkatekijä Lapin kansallispuistoille ovat il mansaasteet. Suurimmat päästölähteet Lappia ajatellen ovat Kuolan niemimaalla Neuvostoliitossa, jossa hapan laskeuma on tuhonnut Kuolan alueen metsiä jo yli 1000 km2:n alueella. Päästöjen vaikutukset ulottuvat myös Suomen puolelle, mm. Urho Kekkosen kansallispuistoon. 163 4. SUOJELUTAVOITTEISIIN KOHDISTUVAT UHKATEKIJÄT Machlisin ja Tichnellin (1985) mukaan kansallispuistoon kohdistuva uhka voidaan määritellä niiksi luonnon tai ih misen aikaansaamiksi prosesseiksi, jotka aiheuttavat mer kittävää tuhoa puiston luonnonvaroille tai ovat vakavassa ristiriidassa puiston hallinto- ja hoitotavoitteiden kanssa. Määritelmässä vaikutuksen haitallisuuden arvio on luon nollisesti subjektiivinen ja tapahtuu aina ihmisten ja heidän arvostustensa pohjalta. Vaikutusten arviointiin ja ekosysteemin kriittisten sietorajojen asettamiseen liittyy useita ongelmia. Uhkatekijän mittaaminen voi olla ongelmallista sopivien mitta-asteikoiden puuttumisen vuoksi. Tämä koskee etenkin luonnon omien prosessien vaikutusta. Kuivuus tai metsäpalo voivat aiheuttaa va kavia menetyksiä puiston kasvillisuudelle tai eläimis tölle, mutta ei ole yksiselitteisesti mitattavissa, mil loin ihmisen olisi pyrittävä rajoittamaan tai lieventä mään näiden ilmiöiden vaikutuksia. Eräät uhkatekijät ovat mitattavissa ja kynnysarvot eko systeemin sietokyvyn suhteen voidaan asettaa, jos käytet tävissä on riittävästi tutkimustietoa ilmiön vaikutuk sista. Niinpä esimerkiksi ilman laadulle voidaan asettaa kynnysarvoja, jos tiedetään, millaisia vaurioita ja hait toja tietyt ilman epäpuhtauksien pitoisuudet aiheuttavat eliöille. 164 Uhkatekijöitä koskevia tutkimuksia on tehty eniten Yhdys valloissa ja Kanadassa. Osa niistä käsittelee yksit täisiä puistoja tai tiettyjen haitallisten ilmiöiden esiintymistä maantieteellisesti homogeenisilla alueilla (ks. mm. Wielgolaski 1971, Gardner & Nelson 1981). Yhdysvalloissa liittovaltion puistoyksiköihin kohdistuvia uhkatekijöitä ovat kartoittaneet kyselytutkimuksilla mm. Shands (1979) , A National Parks and Conservation Associa tion (NPCA, 1979) sekä puistoyksiköiden hoidosta vastaava National Park Service (NPS, 1980, Machlisin ja Tichnellin 1985 mukaan). NPCArn tutkimuksessa, joka käsitti 203 liittovaltion suojelualuetta, kaksi kolmasosaa vastaa jista raportoi alueensa kärsivän puiston ulkopuolelta alueeseen kohdistuvista häiriötekijöistä. Yleisimmät suojelutavoitteita vaarantavat tekijät olivat asutus, kaupalliset toiminnot, teollisuuden aiheuttamat haitat, teiden rakentaminen, laidunnus ja metsänhakkuut. Lähes 40 % puistonjohtajista raportoi vesistöille aiheutuvista ongelmista kuten vedenoton vaikutuksista ja puhdistamat tomien jätevesien ja kemiallisten aineiden joutumisesta puiston vesistöihin. Näillä ilmiöillä on yleensä laaja haitallinen vaikutus puiston koko eliöstöön. Asutus ja kaupalliset toiminnot aiheuttivat yli puolet ongelmista. Vaikka toiminnot eivät suoranaisesti suun tautuisikaan puiston sisälle, vaikutukset ulottuvat alu eelle välillisesti mm. siten, että puiston ulkopuolella elinpaikat vähenevät ja niiden myötä eläinten ja kasvien levinneisyys ja geenivaranto pienenevät. Asutuksen ja 165 kaupallisten toimintojen sijoittuminen puiston läheisyy teen lisää myös puistojen virkistyskäyttöä ja kasvattaa paineita teiden ja matkailupalvelujen rakentamiseen. Ilmanlaatuongelmista raportoi 36 % puistonjohtajista. Ongelmaksi koettiin myös luontoelämysten häiriintyminen ja historiallisten kohteiden alkuperäisen tunnelman hävi äminen. Asutus, mainokset ja teollisuuslaitokset pi laavat näkymiä. Haju- ja melusaasteet tunkeutuvat jopa erämaihin. Näistä haitoista raportoi 75 % vastaajista. Puolet vastaajista uskoi, ettei heillä ole tarpeellista auktoriteettia tai poliittisia yhteyksiä haittojen estä miseksi. Samantapaisia tuloksia on saatu myös NPS:n ja Kalifornian osavaltion tutkimuksissa (ks. Machlis & Tichnell 1985). Machlisin ja Tichnellin (1985) kansainvälisessä tutkimuk sessa pyrittiin tarkastelemaan puistoihin kohdistuvien uhkatekijöiden luonnetta neljän avainmuuttujan suhteen. Nämä olivat puiston koko, biomi, valtion taloudellinen kehittyneisyys ja puistojen kuuluminen kansainvälisiin suojeluohjelmiin. Kansallispuistojen johtajille osoitet tuun kyselytutkimukseen valittiin 135 puistoa eri eliö maantieteellisiltä alueilta eli biomeilta. Kyselyyn vas tanneista sadasta puistonjohtajasta vain kolme ilmoitti, ettei ko. alueen luonnonvaroihin kohdistu minkäänlaista uhkatekijää. Eniten raportoituja uhkia olivat eläinten pyydystäminen ja tappaminen (76 % vastaajista), henkilö kunnan puute (73 %), kasvillisuuden hävittäminen (61 %) ja eroosio (58 %). Yhdeksän kymmenestä eniten raportoi 166 dusta uhasta kohdistui eläimistöön, kasvillisuuteen tai puistojen hoitoon. Puistojen hoitoon liittyvien ongel mien suuri määrä on sikäli merkityksellinen, että se mer kitsee lisävaikeuksia ja voimavarojen puutetta yritettä essä ratkaista luonnonvaroihin kohdistuvia uhkatekijöitä. Ongelmat ovat suurimmat kehitysmaissa, joissa suuri osa henkilökunnan työpanoksesta kuuluu alueiden vartiointiin ja puistohenkilökunta voi olla avoimessa sodassa salamet sästäjien kanssa. Noin 75 % uhkatekijöistä aiheutui ih misestä tai ihmisen ja luonnon yhteisvaikutuksesta. Ehkä yllättäen n. 70 % ongelmista oli lähtöisin ainakin osit tain puiston sisältä. Kymmenen yleisimmän uhkatekijän joukossa oli useita sellaisia, jotka aiheutuivat puis tojen ja niiden lähiympäristöjen sosioekonomisesta vuoro vaikutuksesta . Monet uhkatekijät osoittautuivat maailmanlaajuisiksi, mutta niiden esiintymisfrekvenssi eri puolilla maailmaa vaihtelee. Machlisin ja Tichnellin (1985) aineiston pe rusteella puiston koolla ei ole merkitystä uhkatekijän esiintymisen suhteen, vaan eri kokoisiin puistoihin koh distuvat uhat olivat samanalaisia verrattaessa uhkate kijän ominaisuutta, aiheuttajaa, sijaintia ja laatua. Varsin yleinen käsitys siitä, että suuret alueet tarjo avat paremman suojan lajeille ja ekosysteemeille kuin pienet, ei saa tukea näistä tuloksista. Päinvastoin esim. elinpaikkojen häviäminen ja vieraiden eläinlajien vaikutus olivat suurempia uhkia suurilla alueilla kuin pienillä. Aineiston pienuus ja luokittelu (mukana vain 167 kaksi kokoluokkaa) voivat kuitenkin vaikuttaa tulosten luotettavuuteen. Sama koskee tarkastelua biomien suh teen, koska lopullisessa tilastollisessa tarkastelussa oli mukana vain kaksi biomia. Kuuluminen kansainvälisiin suojeluohjelmiin (biosfäärialueet ja maailman luonnonpe rintökohteet)ei vähentänyt uhkatekijöitä. Saastuminen, maaston kuluminen ja vieraiden eläinlajien aiheuttamat haitat olivat jopa suurempia kansainvälisiin suojeluoh jelmiin kuuluvissa puistoissa. Avainmuuttujista valtion taloudellinen kehittyneisyys vaikutti eniten uhkatekijöiden laatuun. Taloudellista kehittyneisyyttä mitattiin maatalousväestön määrällä, jonka mukaan valtiot oli jaoteltu kolmeen luokkaan (kehi tysmaat, kehittyvät maat ja teollisuusmaat). Ihmisen toiminnasta aiheutuvat uhkatekijät lisääntyivät kehitys maista (57 %) teollisuusmaihin (70 %) samalla, kun luonnon aiheuttamat uhkatekijät vähenivät hieman. U seimmat uhkatekijät mainittiin sekä kehitysmaiden että teollisuusmaiden vastauksissa, mutta selvästi erilaisin frekvenssein. Kehitysmaissa tyypillisiä uhkatekijöitä ovat laiton eläinten tappaminen (93 % vastaajista ra portoi) , ristiriitaiset maankäyttövaatimukset (87 %) , kasvillisuuden hävittäminen (80 %) sekä maastopalojen ai heuttamat tuhot eläimistölle (67 %) ja riittämätön sade (58 %). Teollisuusmaille luonteenomaisia ongelmia ovat puolestaan vieraat kasvilajit (66 % vastaajista ra portoi) , kaivostoiminta (46 %), laillinen eläinten met sästys ja tappaminen (38 %) ja melusaaste (36 %). Pel 168 kästään teollisuusmaiden vastauksissa esiintyivät maise makohteiden tuhoutuminen ja maaston kuluminen. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto on pitänyt luetteloa maailman uhanalaisista suojelualueista vuodesta 1984 läh tien. lUCNrn lista on tarkoitettu herättämään yleistä tietoisuutta suojelualueiden tilaa kohtaan ja sitä kautta lisämään voimavaroja uhattujen alueiden hoitoon ja tutki mukseen. Luettelo ei perustu systemaattiseen alueiden tilan tarkkailuun, vaan lOCN:n jäsenten raportoimiin tai muutoin tietoon tulleisiin tapauksiin. Luetteloon kuului v. 1988 86 suojelualuetta, joista kansallispuistoja oli 51 (lUCN 1988). Lisäksi luetteloon sisältyy koko Brasi lian kansallispuistoverkosto. Suurin osa uhanalaisista puistoista on Afrikassa (n. 30 % luettelon kohteista). Aasiassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Euroopassa koh teita on suunnilleen saman verran (n. 20 %). Pohjois-A -merikasta luetteloon kuuluu vain kuusi kohdetta (7 %), mikä on yllättävän vähän ottaen huomioon aiemmin Yhdys valtojen puistoista tehdyt raportit. Australian ja Tyy nenmeren alueelta luetteloon kuuluu neljä kohdetta (4,7 %) • Kansallispuistojen suojelutavoitteiden toteutumista val tioiden sisällä voidaan yleispiirteisesti tarkastella kahden kriteerin perusteella. Ensiksikin valtio voi lainsäädännöllisin keinoin ja voimavaroja kohdentamalla pyrkiä perustamaan ja hoitamaan kansallispuistoja siten, että ne täyttävät Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton 169 kriteerit ja ne voidaan sisällyttää IUCN:n suojelualuelu ettelon II- kategoriaan. Toisena kriteerinä voidaan pitää sitä, ettei ko. valtion kansallispuistoja kuulu IUCN:n uhanalaisten puistojen luetteloon. Ulkoinen uhka tekijä (esim. ilman epäpuhtauksien kaukokulkeutuminen) voi kuitenkin olla myös riippumaton siitä, kuinka hyvin valtio pyrkii puistoja suojelemaan. Tässä tarkasteltujen kahdeksan valtion kansallispuistoista vain Irlannin ja Kanadan kaikki puistot kuuluivat IUCN:n 11-kategoriaan. Ison Britannian kansallispuistoista yksikään ei täytä IUCNtn kriteerejä. Neuvostoliiton osalta uusimpien puis tojen statuksesta ei ole tietoja, mutta kirjallisuuden perusteella on ilmeistä, että useat niistä eivät täytä IUCN:n kansallispuistomääritelmää. Uhanalaisten puis tojen luetteloon kuuluu yhteensä neljä puistoa (Itali asta, Kanadasta, Norjasta ja Suomesta, yksi kustakin). Kirjallisuustietojen perusteella tehdyssä tarkastelussa on heikkoutena, ettei tietojen todenperäisyyttä tai ajan mukaisuutta ole mahdollista tarkistaa. Myös uhkateki jöiden dokumentointi on usein riittämätöntä ja subjektii vista. Nämä seikat on otettava huomioon tarkasteltaessa myös niitä arviointeja, jotka on tehty kunkin valtion yh teydessä kansallispuistoihin kohdistuvista uhkatekijöistä ja suojelutavoitteen toteutumisesta. 170 5. KOOSTE Katsauksessa on kuvattu Kansainvälisen luonnonsuojelu liiton (lUCN) YK:n toimesta laatimat suojelualueiden mää ritelmät ja kriteerit sekä Euroopan Neuvoston vastaava luokitus. Lisäksi tarkastellaan kahdeksan valtion suoje lualuejärjestelmiä ja kansallispuistojen hallintoa, hoitoa ja käyttöä näissä maissa. lUCN on tehnyt varsin yksityiskohtaisen suojelualueiden luokituksen. Se ylläpitää myös kansainvälistä suojelua lueiden luetteloa, johon on kustakin maasta hyväksytty ne suojelualueet, jotka täyttävät ko. suojelukategorian ehdot. Euroopan Neuvoston luokitus on varsin yleispiir teinen eikä sen kategorioista löydy vastaavuutta kaikille suojelualuetyypeille. Suurimmassa osassa tarkasteltavia valtioita pääasialliset suojelualueiden ryhmät ovat tutkimus- tai tieteelliset säästiöt, kansallispuistot, maisemansuojelualueet sekä erilaiset erikoiskohteet kuten eläimistön- tai metsien suojelualueet. Selvimmin tästä yleisestä linjasta poik keaa Iso Britannia, jonka suoj elualuejärjestelmä koostuu suoj eluasteeltaan hyvin erityyppisistä säästiöistä sekä lähinnä maisemansuojelualueiksi luokiteltavista kansal lispuistoista. Isolle Britannialle ominaista on myös va paaehtoisten järjestöjen suuri osuus suojelualueiden omistuksessa ja hoidossa. 171 Pohjoismaiden, Irlannin ja Kanadan kansallispuistot nou dattavat varsin tiukasti Yhdysvalloista alkunsa saanutta kansallispuistoperinnettä. Puistot pyritään pitämään luonnontilaisina, joskin matkailu- ja retkeilykäyttö sekä luonnonvarojen hyödyntäminen aiheuttavat paineita alueita kohtaan. Italiassa kansallispuistojen suojelua vaikeut tavat metsätalous-, metsästys- ja matkailupaineet. Neu vostoliitossa kansallispuistot ovat suhteellisen nuori ilmiö. Osa puistoista vastaa ilmeisesti lUCN:n puistok riteerejä, mutta osassa uusimmista puistoista perusta miskriteerit poikkeavat selvästi kansainvälisistä määri telmistä. Kansallispuistoihin kohdistuvia uhkatekijöitä on tutkittu lähinnä Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Valtion taloudel linen kehittyneisyys vaikuttaa siihen, millaisia uhkate kijöitä puistoihin kohdistuu. Kehitysmaissa suurimpia ongelmia ovat salametsästys ja kasvillisuuden hävittä minen (lähinnä polttopuun otto), maastopalot ja kuivuus. Teollisuusmaissa taas ongelmia aiheuttavat happamoitu minen ja muut kemialliset saasteet sekä luonnonvarojen hyödyntäminen kuten kaivostoiminta ja vesivoiman rakenta minen. Yhteisiä ongelmia ovat mm. laiton ja laillinen metsästys sekä riittämättömät voimavarat alueiden hoitoon ja hallintoon. Tarkasteltavista valtioista Norjasta, Suomesta, Kanadasta ja Italiasta kuului IUCNrn uhanalaisten puistojen luette loon yksi kansallispuisto kustakin maasta. IUCN:n suoje 172 lualueluettelon 11-kategoriaan (kansallispuistokategori aan) kuuluivat kaikki puistot ainoastaan Kanadasta ja Ir lannista. Syitä luettelon ulkopuolelle jättämiseen ovat mm. liian pieni koko (alle 1000 ha), liiallinen luonnon varojen hyödyntäminen tai virkistyskäyttö tai vakava maa perän ja vesistöjen happamoituminen. 173 KIRJALLISUUS Abisko Scientific Research Station 1985. Uddevalla. Esite. 8 s. Accommodation listing- Mountain parks 1969. Parks Canada 18 s. Asetus eräistä valtion omistamille alueille perustetuista kansallispuistoista ja luonnonpuistoista 18.12.1981 /932. Luonnonsuojelusäädökset. Lakikokoelma 12. Helsinki 1983. s. 22-24. Asetus Urho Kekkosen kansallispuistosta 4.3.1983/229. Luonnonsuojelusäädökset. Lakikokoelma 12. Helsinki 1983. s. 28-29. Association of County Councils 1982. National Parks: An apparaisal of some current issues. London. 46 s. Bord Failte 1983. Ireland's Heritage. 65 s. Borg, P. 1988. Matkakertomus: Puistosuunnittelu Kanadas sa. 12.-19.5.1988. Ympäristöministeriö. Moniste. 3 s Borisov, U.A., Belousova, L.S.& Vinokurov, A.A. 1985. Ohranjajemie prirodnie territorii mira. Moskova. 310 s. Commission of the European Communities 1979. Protected areas in the European Community. An approach to a common classification. Environment and consumer protection service. Arnhem. 89 s. Cope, D.H. 1972. Pallas-Ounastunturi National Park. The National Perspective in Planning for Use. Pro 174 gradu-tutkielma. Helsingin yliopisto. Maankäytön ekonomian laitos. 61 s. Contryside Commission for Scotland 1974. A Park System for Scotland. Battleby, Redgorton, Perth. 36 s. Craig, A. 1988. National Parks and protected Landscapes: the Irish situation. Parks 1988 (26): 63-64. Darby, H.C. 1963 British National Parks. Advancement of Science. (20): 307-318. Dejkin, V.V. 1983. Experience of designing and establish ing nature protection areas in the R.S.F.S.R. In: The Finnish-Soviet symposium on national parks and nature reserves. Luonnonvarainhoitotoimiston jul kaisuja 7: 40-48. Det Kongelige Mil jöverndepar tementet 1981: Kongeleg reso lusjon av 10 april 1981: om skiping av Handanger vidda nasjonalpark. 25 s. Domänposten 5.7.1987. s 8. Duffey, E. 1983. Nature Conservation in National Parks in Western Europe. In: Warren, A.& Goldsmith, F.B. (Eds) . Conservation in perspective. Chichester, s. 447-463. Eilart, J. 1977. Lahemaa rahvuspark. Moniste. Tallinna. 8 s. Ekeland, K. 1982. Skydd av natur i Sverige. Riksantikvari ämbetet, Värdssektionen. 20 s. Excerpt Environment Canada Estimates 1987-1988. Parks Program 1986. Moniste. 6 s. Fjällenheten 1985: Verksamhetsrapport. Moniste. 9 s. Fjelltj enesta 1988: Ärsmelding 1987. Moniste. 44 s. Foster, J. 1982. A Park system and Scenic Conservation in 175 Scotland. Moniste. Countryside Commission for Scot land. 4 s. Fylkesmannen i Troms 1987: Reisa Nationalpark, Raisduottar haldilandskapsvernomrcide. Verneregler. Esite. 4 s. Gardner, J.E.& Nelson, J.G. 1981. National Parks and Na tive Peoples in Northern Canada, Alaska, and Nort hern Australia. Environmental Conservation 8 (3): 207-215. Gavva, 1.A., Krinitsky, V.V.& Yazan, Y.P. 1982. Develop ment in Nature Reserves and National Parks in the USSR. In: McNeely, J.A.& Miller, K.R. (Eds) . Na tional Parks, Conservation and Development. The Role of Protected Areas in Sustaining Society. Washington, s. 463-465. Gavva, 1.A., Krinitsky, V.V.& Yazan, Yu.P. 1983. Develop ment of Nature Reserves and National Parks in the USSR. Parks 8 (2):1-3. Grundsten, C. 1988: Satsa pä turism i nationalparkerna . Sveriges Natur 1988 (5): 3-10. Hintsanen, M-L 1980. A European Conference on Land Manage ment and Conservation in National Park (U.K.) and Equivalent Reserves. Matkaraportti 7.-11.4.1980. Maailman Luonnon Säätiön Suomen Rahasto. 4 s. Hissa, R. 1986. Kansallispuisto voi olla toimiva ja moni käyttöinen. Kaleva 19.10.1986. Holt-Jensen, A. 1978. The Norwegian wilderness. Oslo. 78 s. Intermountain Research Station 1986. Proceedings National Wilderness Research Conference: Current Research. July 1986. Odgen, UT. 553 s. 176 lUCN 1977. World directory of national parks and other protected areas. Vol I-11. Morges. lUCN 1982. Categories, objectives and criteria for protec ted areas. Morges. 26 s. lUCN 1985. United Nations List of National Parks and Pro tected Areas. Gland and Cambridge. 171 s. lUCN 1986. Nature Conservation in the Sosialist Countries of East Europe. Vrchlabi. 116 s. lUCN 1988. Threatened Protected Areas of the World. Cam bridge. Moniste. 8 s. Jonzon, S.-G., Delin, L. Bengtsson, B. 1976: Naturvärds lagen. Stockholm. 332 s. Jordbruksdepartementet 1986. Vara naturvärdsobjekt. För valtningskötsel, ekonomi. Betänkande av naturvärds förvaltninggskomitten (NFK) Ds Jo 1986: 4. Stock holm. 129 s. Kaasik, A. 1987. Esitelmä "Ecosystem and landscape mana gement in the National Parks in Soviet Union". Ou langan biologinen asema 1.10.1987. Knudson, D.M. 1984 Outdoor Recreation. Macmillan Publishing Company, New York. Lag om hushälling med naturresurser mm. SFS 1987: 12. Larsson E.& Bollvik, R. 1976: Vi och vär natur. Boräs. 352 s. Lehtojensuojelutyöryhmän mietintö 1988. Komiteanmietintö 1988: 16. Helsinki. 279 s. Luonnonsuojelualueiden hoitotoimikunnan mietintö 1982. Komi teanmietintö 1982: 26. Helsinki. 136 s. Luonnonsuojelu. Lakikokoelma 1988. Valtion painatuskeskus 177 Helsinki. 96 s. Machlis, G.E.& Tichnell, D.L. 1985. The State of the world's parks. Colorado. 131 s. Marvet, A. 1986. You are expected, you are respected. Eesti Loodus, July 1986. s. 478. McEwen, A.& McEwen, M. 1983. National Parks: A Cosmetic Con servation System. In: Warren, A.& Goldsmith, F.B. (Eds) . Conservation in Perspective. Avon. s. 391-409. Melluma, A. 1975. General Plan of the Gauja National Park. Eesti Loodus, May 1975. s. 275. Metsähallitus 1985. Metsähallituksen luonnonsuojelualueet. Toimintakertomus 1984. SU 5:19/400. 22 s. Metsähallitus 1989. Metsähallituksen luonnonsuojelualueet: Toimintakertomus 1988. Su 5:27/500. 30 s. Miijöverndepartementet 1985. Översikt över naturomräder og förekomster i Norge og polaromrädene somer fredet eller vernet pr. 1 Januar 1985. Oslo. 96 s. Ministry of Environment 1974. Environmental Regulations for Svalbard. Oslo. 41 s. Ministry of Environment 1985. The Nature Conservation Act. Oslo. 13 s. National Parks Act 1974. Office consolidation. R.S., c. N-13 amended by 1974, c. 11. Hull. 65 s. Naturrverndarrad 1984. Fridlyst svaedi a Islandi, April 1984. Moniste. 4 s. Nature Conservancy Council 1984. Nature conservation in Great Britain. Shrewsbury. 11l s. Naturvärdsverket 1983. Sveriges nationalparker . Värnamo. 119 s. Naturvärdsverket 1984: Natur för friluftsliv. Värnamo. 199 s. 178 Naturvärdsverket 1986 a: Naturvärd i fjällen Stockholm. 122 s. Naturvärdsverket 1986 b: Skötselplan för Tivedens nationalpark. Stockholm 27 s. Nelson, J.G. 1968. Man and landscape change in Banff National Park: A National Park problem in perspective. In: Nelson, J.G. (Ed) . Canadian parks in perspective. Galgary. 343 s. Norges offentlige utredninger 1986. Ny landsplan for nasjonal parker. NOU 1986: 13. Oslo. 103 s. Northumberland National Park and Countryside Committee 1981. Esite. Newcastle upon Tyne. 4 s. Northumberland National Park 1983. Northumberland National Park and Countryside Progress Report, October 1981 to March 1983. 46 s. NPCA (National Parks and Conservation Association) 1979. NPCA adjacent lands survey: No park is an island. National Parks and Conservation Magazine 53 (3): 4-9. O'Keeffe, C. 1987. Glenveagh national park, Ireland. Parks (25): 8-9. Ormio, H. 1986. Norjan luonnonsuojelualueiden hallinto. Käsi kirjoitus. Metsähallitus, luonnonsuojelualuetoimisto. 18 s. Pallas-Ounastunturin kansallispuiston toimintakertomus vuodelta 1985. Metsäntutkimuslaitos, Pohjois-Suomen hoitoalue. 15 s. Parks Canada 1982. National Parks, A Brief Guide. Minister of Supply and Services Canada. 44 s. Parks Canada 1983 a. Parks Canada Policy. Minister of Supply and Services Canada. 48 s. Parks Canada 1983 b. Gros Morne National Park. Management 179 plan. 221 s. Parks Canada 1984. Wood Buffalo National Park. Management Pla Summary. 19 s. Parks Canada 1985 a: Banff National Park. Moniste. 6 s. Parks Canada 1985 b: Elk Island National Park. Esite. 4 s. Perring, F. 1983. The Voluntary Movement. In: Warren, A.& Goldsmith, F.B. (Eds) . Conservation in perspective. Av s. 429-445. Poore, D.& Gryn-Ambroes , P. 1980. Nature Conservation in Northern and Western Europe. Gland. 408 s. Pryde, P.R. 1972. Conservation in the Soviet Union. London, New York. 301 s. Pryde, P.R. 1984. Biosphere Reserves in the Soviet Union. Sov Geography: Review Translation 25 (6): 398-408. Saastamoinen, O. 1982. Economics of multiple use forestry in Saariselkä forest and fell area. Commun. Inst. For. Fe 104. 102 s. Shands, W.E. 1979. Federal resource lands and their neighbors Washington. Stamp, L.D. 1969. Nature Conservation in Britain. London, s. 178-259. Statens naturvärdsverk 1982: Policy beträffande förvaltning a naturvärdsobjekt. Solna. 24 s. Statens naturvärdsverk 1985: RR 1982: 2. Skötselplaner för naturvärdsobjekt. Stockholm. 197 s. Statens naturvärdsverks författningssamling 1982. Kungörelse om Store Mosse nationalpark. SNFS 1982:2. NV: 9. 5 s. Statens naturvärdsverks författningssamling 1983: 2. Kungörelse om Tivedens nationalpark. SNFS 1983: 2. 180 NV: 14. 4 s. Statens naturvärdsverks författningssamling 1984: 6. Kungörelse om Skoleskogens nationalpark. SNFS 1984: 6. NV: 18. 5 s. Statens naturvärdsverks för fattningssamling 1986: 3. Kungörelse med föreskrifter om Stenhuvuds nationalpark SNFS 1986: 3. NV: 24. 4 s. Tassi, F. 1984. Abruzzo's Bears: Reconciling the Interests of Wildlife and People in Abruzzo National Park, Italy. In: McNeely, J.A.& Miller, K.R. (Eds) . National Parks, Conservation and Development. The Role of Protected Areas in Sustaining Society. Washington, s. 446-449. The Canadian Encyclopedia 1985: (2). Edmonton, s. 1360-1363. The Ministry of Environment 1974: Environmental Regulations for Svalbard. Oslo. 41 s. U.S. Department of Interior 1975. Preserving Our Natural Heritage. Vol. I. Washington. 315 s. Vickholm, M. 1986. Biosf äärialueen perustaminen Suomeen -taustaa ja ehdotuksia. UNESCO Report 10 a. Helsinki, s. 33-34. Virtanen, P.V.& Pasanen, I. 1983. Suomen suojelualueet. Helsingin teknillinen korkeakoulu, maanmittausosasto. Kiinteistö- ja yhdyskuntatekniikan laitos, julkaisu 836: 1983. Otaniemi. 68 s. Waycott, A. 1983. National parks of Western Europe. Southamp ton. 160 s. Wielgolaski, F.E. 1971. National Parks and other Protected Areas in North America in Relation to Those in Norway and Sweden. Biological Conservation 3 (4): 285-291. 181 Ympäristöministeriö 1981. Valtakunnallinen lintuvesiensuojelu ohjelma. Komiteanmietintö 1981: 32. Helsinki. 197 s. Ympäristöministeriö 1984. Valtakunnallinen harjujensuojelu ohjelma. Ympäristön- ja luonnonsuojeluosaston julkaisu D: 6. 69 s. Ympäristöministeriö 1987. Luonnonsuojelun ja luonnon virkis tyskäytön tehtävät ja voimavarat. Sarja C, 20/1987. Helsinki. 102 s. Ympäristöministeriö 1988. Luonnonsuojelututkimuksen kehittä minen. Sarja C, 34/1988. Helsinki. 113 s. Ympäristöministeriö 1989 a. Biosfäärialueiden perustaminen Suomeen. Biosfäärialuetyöryhmän mietintö. Sarja C/46/1989. Helsinki. 91 s. Ympäristöministeriö 1989 b. Ystävyyden puiston perustaminen. Ystävyyden puiston perustamistyöryhmän mietintö. Helsinki. 43 s. METSÄNTUTKIMUSLAITOS ROVANIEMEN TUTKIMUSASEMA Osoite: PL 16 96301 Rovaniemi Puhelin: (960)157 21 Telefax: (960) 314 905 TUTKIJAT Martti Varmola, MML (tutkimusaseman johtaja) Kirsti Airaksinen, FM Timo Helle, FT (erikoistutkija) Hannu Hökkä, MMK Risto Jalkanen, MMT Erkki Kaila, FK (vs. erikoistutkija) Eero Mattila, MMT (erikoistutkija) Kari Mäkitalo, MH Arto Naskali, TTM Ari Nikula, MMK Kaarina Niska, MMK Yrjö Norokorpi, MMT (erikoistutkija) Timo Penttilä, MH Aulis Ritari, MML Hannu Salminen, MMK Pentti Sepponen, FT Anna-Liisa Sippola, FK Marja-Liisa Sutinen, FL Eero Tikkanen, FL Mauri Timonen, MH Rovaniemen tutkimusasemalla ilmestyneet Metsäntutkimuslaitoksen Tiedonantoja -sarjan julkaisut: N:o 6 Metsäntutkimuspäivät Rovaniemellä 1981.1981. N:o 35 Päivi Hänninen. Sammalen kemiallinen torjunta taimitarhalla. 1981. N:o 58 Pohjois-Lapin metsät. Metsäntutkimuspäivät Rovaniemellä 1982.1982. N:o 65 Yrjö Norokorpi ja Pentti Sepponen (toim.). Kilpisjärven alueen maankäytön yleissuunni telma. 1982. N:o 71 Päivi Hänninen. Alustavia päätelmiä kivivillan käytöstä männyntaimien kasvualustana muovihuoneessa. 1982. N:o 77 Pohjois-Lapin metsien uudistaminen. 1982. N:o 95 Jarmo Nieminen. Varttuneet kontortametsiköt Kivalon kokeilualueella. 1983. N:o 105 Metsäntutkimuspäivät Rovaniemellä 1983.1983. N:o 148 Pentti Sepponen, Vuokko Pitkänen ja Helena Poikajärvi (toim.). Metsien kasvupaikka luokitus. Metsäntutkimuspäivät Rovaniemellä 1984.1984. N:o 157 Erkki Kaila ja Markku Taipale. TUTKA-tiedonhallinta ohjelmisto. Tietokannan muodostus ja käyttö. 1984. N:o 165 Eero Tikkanen ja Hannu Raitio. Pohjois-Suomen aurausalueiden männyntaimien epä normaali kehitys ja olettamus sen syystä. Summary: A hypothesis on the cause of ab normal development of Scots pine saplings on ploughed sites in Northern Finland. 1984. N:o 186 Eero Tikkanen. Aurausalueen heikkokuntoisten männyntaimien ravinnetaloudesta Poh jois-Suomessa. Abstract: Nutrient metabolism of weakened Scots pine saplings on a ploughed sites in Northern Finland. 1985. N:o 190 Erkki Kaila, Hilkka Kinnunen ja Tapio Timonen. 818-viitetietokantaohjelmisto. Tietokan nan muodostus ja käyttö. 1985. N:o 196 Olli Saastamoinen ja Helena Poikajärvi (toim.). Tietojärjestelmien kehittäminen metsä alalla. Ajankohtaista tutkimuksesta. Metsäntutkimuspäivät Rovaniemellä 1985.1985. N:o 226 Timo Penttilä ja Mikko Honkanen. Suometsien pysyvien kasvukoealojen (SINKA) maas totyöohjeet. 1986. N:o 242 Esa Taskinen ja työryhmä. Metsäkanalintujen elinympäristövaatimukset —kirjallisuus katsaus. 1986. N:o 243 Timo Penttilä ja Martti Varmola (toim.). Lapin kolmion puuntuotannolliset mahdollisuu det. 1987. N:o 253 Helena Poikajärvi (toim.). Metsäntutkimuspäivät Rovaniemellä 1986.1987. N:o 278 Hannu Saarenmaa ja Helena Poikajärvi (toim.). Korkeiden maiden metsien uudistami nen. Ajankohtaista tutkimuksesta. Metsäntutkimuspäivät Rovaniemellä 1987.1987. ISBN 951-40-1081-7 ISSN 0358-4283