Jukuri, open repository of the Natural Resources Institute Finland (Luke) All material supplied via Jukuri is protected by copyright and other intellectual property rights. Duplication or sale, in electronic or print form, of any part of the repository collections is prohibited. Making electronic or print copies of the material is permitted only for your own personal use or for educational purposes. For other purposes, this article may be used in accordance with the publisher’s terms. There may be differences between this version and the publisher’s version. You are advised to cite the publisher’s version. This is an electronic reprint of the original article. This reprint may differ from the original in pagination and typographic detail. Author(s): Paavo Ojanen, Kaisu Aapala, Juha-Pekka Hotanen, Aira Kokko, Pirkko Kortelainen, Title: Year: Hannu Marttila, Mika Nieminen, Tiina M. Nieminen, Pekka Punttila, Sakari Rehell, Tapani Sallantaus, Sakari Sarkkola, Juha Tiainen, Jukka Turunen, Samu Valpola, Harri Vasander, Tuija Vähäkuopus & Kari Minkkinen Ojituksen vaikutus luonnon monimuotoisuuteen, ilmastoon ja vesistöihin – yhteenveto 2020 Version: Published version Copyright: The Author(s) 2020 Rights: CC BY-NC-ND 4.0 Rights url: http://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/ Please cite the original version: Ojanen P., Aapala K., Hotanen J.-P., Kokko A., Kortelainen P., Marttila H., Nieminen M., Nieminen T. M., Punttila P., Rehell S., Sallantaus T., Sarkkola S., Tiainen J., Turunen J., Valpola S., Vasander H., Vähäkuopus T., Minkkinen K. (2020). Ojituksen vaikutus luonnon monimuotoisuuteen, ilmastoon ja vesistöihin – yhteenveto. Suo 71(2): 93–114 — Ojitettujen soiden kestävä käyttö. http://www.suo.fi/article/10594 93Suo 71(2) 2020 © Suoseura — Finnish Peatland Society ISSN 0039-5471 Helsinki 2020 Suo 71(2): 93–114 — Ojitettujen soiden kestävä käyttö Ojituksen vaikutus luonnon monimuotoisuuteen, ilmastoon ja vesistöihin – yhteenveto Paavo Ojanen, Kaisu Aapala, Juha-Pekka Hotanen, Aira Kokko, Pirkko Kortelainen, Hannu Marttila, Mika Nieminen, Tiina M. Nieminen, Pekka Punttila, Sakari Rehell, Tapani Sallantaus, Sakari Sarkkola, Juha Tiainen, Jukka Turunen, Samu Valpola, Harri Vasander, Tuija Vähäkuopus & Kari Minkkinen Paavo Ojanen, Helsingin yliopisto, paavo.ojanen@helsinki.fi; Kaisu ­Aapala, Suomen ympäristökeskus, kaisu.aapala@syke.fi; Juha-Pekka ­Hotanen, Luonnon­vara­keskus, juha-pekka.hotanen@luke.fi; Aira ­Kokko, Suomen ympäristökeskus, aira.kokko@syke.fi; Pirkko Kortelainen, Suomen ympäristökeskus, pirkko.kortelainen@syke.fi; Hannu ­Marttila, Oulun ­yliopisto, hannu.marttila@oulu.fi; Mika Nieminen, Luonnon varakeskus, mika.nieminen@luke.fi; Tiina M. Nieminen, Luonnonvarakeskus, tiina.m.nieminen@luke.fi; Pekka Punttila, Suomen ympäristökeskus, pekka.punttila@syke.fi; Sakari Rehell, Metsähallitus Luonto­palvelut, sakari.rehell@metsa.fi; Tapani Sallantaus, Suomen ympäristokeskus, tapani.sallantaus@syke.fi; Sakari Sarkkola, Luonnonvarakeskus, sakari.sarkkola@luke.fi; Juha Tiainen, Luonnonvarakeskus / Helsingin yliopisto, ext.juha.tiainen@luke.fi; Jukka Turunen, Geologian tutkimus keskus, jukka.turunen@gtk.fi; Samu Valpola, Geologian tutkimus keskus, samu.valpola@gtk.fi; Harri Vasander, Helsingin yliopisto, harri.vasander@helsinki.fi; Tuija Vähäkuopus, Geologian tutkimuskeskus, tuija.vahakuopus@gtk.fi; Kari Minkkinen, Helsingin yliopisto, kari.minkkinen@helsinki.fi Ojituksen vaikutus luonnon monimuotoisuuteen Yksittäisen suon käytön vaikutukset eliölajistoon riippuvat voimakkaasti siitä, mihin tarkoitukseen suota käytetään (kuva 1). Ojittamattoman suon käyttö esimerkiksi marjastukseen tai metsästyk- seen ei käytännössä vaikuta suon eliöstöön, ja aikoinaan yleinen rehun niitto saattoi jopa moni- puolistaa eliöstöä. Metsäojitus muuttaa lajistoa metsälajiston suuntaan (ks. Soiden kasvillisuus). Lisäksi hakkuut ja erityisesti maanmuokkaus ja metsänuudistaminen muuttavat lajistoa – myös ojittamattomilla runsaspuustoisilla soilla. Soiden lajiston lisäksi ojittamattomat puustoiset suot ovat tärkeitä lahopuusta ja kosteasta pienilmastosta riippuvaiselle metsien lajistolle. Pellonraivaus hävittää suon eläin- ja kasvi- lajiston lähes kokonaan ja korvaa sen muiden avomaiden lajeilla sekä yleislajeilla. Esimerkiksi pienet hirvieläimet, rusakko, metsäjänis ja kettu viihtyvät hyvin maatalouselinympäristöissä. 94 Ojanen ym. Suolinnuista jotkin harvat lajit, kuten niittykirvi- nen ja taivaanvuohi, menestyvät myös yleisesti pelloilla (Tiainen & Pakkala 2000, 2001). Pohjoi- semmaksi siirryttäessä vastaan tulevat myös kelta- västäräkki sekä jotkut kahlaajat, kuten pikkukuovi ja kapustarinta (Tiainen & Pakkala 2000, 2001). Turpeenoton kestäessä kasvi- ja eläinlajisto on lähes olematonta mahdollisia pintavalutuskenttiä lukuun ottamatta. Ennen turpeenottoa vallinneen kaltaisen suotyypin palauttaminen turpeennoston loputtua on käytännössä mahdotonta, mutta en- nallistaminen voi synnyttää esimerkiksi saraisten nevojen ja matalien avovesien mosaiikkia, joka soveltuu vesi- ja kahlaajalintujen elinympäristöksi (Silvan 2013). Metsäojitetut suot kehittyvät ojituksen jälkeen kohti turvekankaita eli tilaa, jossa aluskasvillisuus on metsäisten lajien vallitsema (kuva 2). Ojitus vähentää märkyyden vaihtelua, jolloin jää jäljelle pääasiassa kivennäismaiden metsätyyppejä vas- taava ravinteisuuden vaihtelu (ks. Soiden kasvil- lisuus s. 141). Voimakkainta ja nopeinta muutos on ollut rehevillä soilla, joilla puuston kasvu on nopeinta, ja märillä soilla, joilla vedenpinnan lasku on suurin. Vedenpinnan lasku heikentää välittömästi märkiin oloihin sopeutuneen la- jiston olosuhteita. Puuston kasvaessa varjostus lisääntyy, mikä hävittää vähitellen avoimiin oloihin sopeutuneen lajiston. Hyötyjiä ovat kui- vimpien korpien ja rämeiden lajit sekä erityisesti tavanomainen kivennäismaiden metsien lajisto (Päivänen 2007, Hotanen ym. 2018). Metsäojitetusta suopinta-alasta vain 2 % luokitellaan enää ojikoksi, jolla aluskasvillisuus tai puusto ei ole muuttunut ojituksen seurauk- sena (kuva 2; Korhonen ym. 2020). Ojikkoa ei ole missään maakunnassa yli viittä prosenttia ojitusalasta (VMI12). Jos ojituksella on selvä kuivattava vaikutus, ojikko on lyhytaikainen välivaihe. Muuttumaa, jolla suokasvillisuutta vielä merkittävästi esiintyy, vaikka ojitus on selvästi lisännyt puuston kasvua tai vaikuttanut aluskasvillisuuteen, on neljännes ojitusalasta. Eteläisessä Suomessa jo yli 90 % ojitusalasta on kehittynyt turvekankaaksi. Kainuussa ja Lapissa, minne ojitus eteni myöhemmin ja missä ilmaston viileys ja kosteus hidastavat muutosta, vasta puolet ojitusalasta on kehittynyt turvekankaaksi (VMI12). Jos kuivatusta ylläpidetään, suurin osa nykyisistä muuttumista kaikkein niukkaravintei- simpia kasvupaikkoja lukuun ottamatta kehittynee turvekankaiksi muutamassa vuosikymmenessä, kun tihenevä puusto kuivattaa maaperää ja var- jostaa aluskasvillisuutta yhä enemmän. Metsäojitetuilla soilla metsätalouden ja suon ennallistamisen lisäksi mahdollista on myös ojitetun suon jääminen pois metsätaloudesta. Eri- tyisesti metsänkasvatuskelvottomiksi luokiteltu suopinta-ala (Laiho ym. 2016) jäänee suurelta osin kunnostusojitusten ja hakkuidenkin ulko- puolelle (ks. Soiden käyttö Suomessa). Tutkittua tietoa siitä, kuinka nopeasti metsäojitettu suo vet- tyy ja ennallistuu takaisin suoksi, jos kuivatusta ei ylläpidetä, on niukasti (Koivisto ja Lampela 2008). Asiantuntijahavaintojen mukaan erityisesti paksuturpeisten ja karujen alueiden sarkaojat, joissa ei ole voimakasta virtausta, tukkeutuvat ja kasvavat umpeen vuosikymmenien mittaan. Ojien läheisyydessä suon pinta on kuitenkin painunut muuta suota enemmän (Lukkala 1949, Vesterinen suojelu virkistyskäyttö laidunnus, niitto metsätalous (ojitus, hakkuut, uudistaminen) rakentaminen teollinen turpeennosto pellonraivaus tekoaltaat säilyy muuttuu häviää Kuva 1. Suon käyttötavan vai- kutus suon luontaiseen eliölajis- toon ja luontotyyppeihin. Kuva: Kaisu Aapala. 95Suo 71(2) 2020 ym. 2013), minkä takia täysin tukkeutunutkin ojalinja johtaa vettä. Siksi itsekseen vettyvät suot tai suon osat jäänevät suhteellisen kuiviksi aitojen korpien ja rämeiden kaltaisiksi soiksi. Itsekseen vettymällä tuskin kehittyy kovin märkiä ja avoi- mia soita, jotka korpien lisäksi olisivat suoluon- non monimuotoisuudelle erityisen arvokkaita. Ohutturpeisten rehevien soiden ojat tai ojat, joissa on voimakas virtaus, voivat olla toiminta- kuntoisia monta vuosikymmenentä ojien kaivun jälkeenkin (Koivisto ja Lampela 2008). Tällaisilla alueilla metsäojituksen kuivattava vaikutus voi jatkua hyvin pitkään, vaikka ojia ei kunnostettaisi. Ojien madaltumista ja osittaista tukkeutumista myös kompensoi se, että tällaisille alueille ke- hittyy yleensä runsas puusto. Puusto lisää veden haihtumista ja pitää näin vedenpintaa syvällä kasvukauden aikana (Sarkkola ym. 2010). Lisäksi matalankin ojan kuivattava vaikutus voi olla suuri, jos ojan pohja on hyvin vettä läpäisevässä kiven- näismaassa. Lahoava puusto voi aikaa myöten tarjota elinympäristöjä lahopuuta tarvitsevalle metsälajistolle, jos runsaspuustoisia ojitusalueita jää pois metsätaloudesta. Metsäojitetut suot tarjoavat elinympäristön monelle tavanomaiselle metsälajille, mutta met- säluonnon monimuotoisuudelle ne eivät nykyi- sellään ole erityisen arvokkaita (Kaakinen ym. 2018). Koska metsäojituksilla on yleensä ikää vain muutamia kymmeniä vuosia ja puustoa on käsitelty ojituksen yhteydessä, ojitetuissa metsä- ja kitumaan suometsissä on lahopuuta vähemmän (turvekankaat 3,0 m3/ha, ojikot ja muuttumat 1,4 m3/ha) kuin vastaavissa kivennäismaiden met- sissä (6,5 m3/ha) tai ojittamattomissa suometsissä (4,8 m3/ha) (Korhonen ym. 2017, Hotanen ym. 2018). Samoin rakenteeltaan luonnontilaisia tai sen kaltaisia puustoja on metsäojitetuilla soilla niukasti, turvekankaista alle 1 % (Korhonen ym. 2017, Hotanen ym. 2018). 0 500 1000 1500 2000 2500 3000 3500 Pi nt a‐ al a,  tu ha tt a  he ht aa ria Mittausvuodet ojikot muuttumat turvekankaat Kuva 2. Ojikoiden, muuttumien ja turvekankaiden pinta-alan kehitys metsäojitetuilla soilla 1960-luvulta alkaen. Ojikot ovat soita, joilla ojituksen kuivattava vaikutus ei ole vielä aiheuttanut merkittäviä muutoksia suokasvillisuudessa tai puustossa. Muuttumilla puuston kasvu on kiihtynyt tai suo on metsittynyt, vaikka aluskasvillisuudessa on suokasvilli- suuden piirteitä vielä merkittävästi jäljellä. Turvekankaiksi luokitellaan suometsät, joiden aluskasvillisuus on muuttunut suokasvillisuudesta selvästi poikkeavaksi ja enimmäkseen kangasmetsäkasvillisuutta muistuttavaksi (Laine ym. 2018). Tiedot: valtakunnan metsien inventointi 5–12, https://stat.luke.fi/metsavarat (luettu 24.11.2020). 96 Ojanen ym. Metsäojitettujen soiden karuilla kasvupai- koilla puu- ja pensaslajisto on kivennäismaita yksipuolisempaa, koska monet kasvilajit karttavat hapanta ja vähäravinteista turvemaata (Reinikai- nen 1994, Hotanen ym. 2006, 2018). Rehevillä mustikka- ja ruohoturvekankaan kasvupaikoilla lajisto on yhtä monipuolista kuin kivennäis- mailla, ja ojitus on lisännyt monimuotoisuudelle arvokasta lehtipuustoa (Hotanen ym. 2006, 2018). Erityisesti ruohoturvekankailla myös aluskasvillisuus voi edustaa hyvin monipuolista metsälajistoa (Hotanen ym. 2015, 2018, Laine ym. 2018). Rehevimmillä kasvupaikoilla onkin potentiaalia kehittyä puustoltaan ja aluskasvilli- suudeltaan arvokkaiksi metsäkohteiksi (Hotanen 1998, Päivänen 2007, Hotanen ym. 2015, 2018). Taantuneelle ja uhanalaistuneelle metsälajistolle keskeistä puusto- ja lahopuujatkumoa esiintyy kuitenkin tällä hetkellä harvalla metsäojitetulla suolla (Hotanen ym. 2018). Ihmiselle tärkeistä marjakasveista osa on hyötynyt ja osa kärsinyt metsäojituksesta (Hota- nen ym. 2001). Kun metsäojitetut suot kehittyvät kohti turvekankaita, ihmiselle ja monille eläimille tärkeä ravintokasvi mustikka on runsastumas- sa. Samoin puolukka on runsastunut ojituksen seurauksena, koska se viihtyy mustikan tavoin monenlaisissa metsissä. Puustoisillakin soilla viihtyvät suomarjat juolukka, variksenmarja ja muurain voivat säilyä pitkään ojituksen jälkeen, mutta taantuvat monin paikoin ojitusalueen ke- hittyessä turvekankaaksi. Märillä ja avoimilla soilla viihtyvä karpalo on taantunut voimakkaasti. Avoimilla kosteilla paikoilla viihtyvä mesimarja on aikoinaan hyötynyt niittytaloudesta, peltojen avo-ojituksesta ja puoliavoimista metsistä, mutta tehokkaaseen kuivatukseen perustuvan peltovilje- lyn ja metsien tihentymisen myötä sen sadot ovat vähentyneet (Vaarama 1965, Ryynänen 1973). Kun hakkuut ja metsänuudistaminen yleistyvät ojitusalueilla, marjalajisto voi edelleen muuttua voimakkaasti (Hotanen ym. 2001). Metsäojitus saa suursienistössä aikaan laji- määrän ja sadon kasvun, koska monet suursienet elävät metsäkasvien kanssa symbioosissa tai ovat hapellisissa oloissa viihtyviä orgaanisen aineen hajottajia. Ojituksesta hyötyvät esimer- kiksi monet rousku-, tatti- ja haperolajit, kun taas erikoistuneet suolajit taantuvat (Salo 1981, 1993, Hotanen 1998). Valikoivan metsästyksen ohella ojitusalueiden mäntytaimikot hieskoivusekoituk- sineen ovat osaltaan runsastuttaneet hirvikantaa, koska ne tarjoavat hirville ravintoa ja suojaa. Metsäkanalintukannat ovat taantuneet viime vuosikymmeninä (Helle ym. 2002). Taantuminen voi osittain johtua metsäojituksesta (Ludwig ym. 2007), vaikka ojituksella voi olla myös myön- teisiä vaikutuksia (Karsisto 1974). Erityisesti riekolla ojituksen aiheuttama avoimien soiden metsittyminen on keskeinen uhanalaistumisen syy (Melin ym. 2020) Suoluontoa on eniten muuttanut metsäoji- tus, koska se on pinta-alaltaan selvästi suurin ojitettujen soiden käytön muoto (ks. Soiden käyttö Suomessa; Kaakinen ym. 2018). Aluksi ojitus kohdistui etenkin runsas- ja keskiravin- teisiin korpiin ja rämeisiin mutta myöhemmin myös karuihin soihin. Myös lettoja pidettiin hyvinä ojituskohteina, vaikka ne ovatkin myö- hemmin osoittautuneet usein sopimattomiksi metsänkasvatukseen. Metsäojitus on vaikuttanut merkittävästi suoluontoon Etelä-Suomesta aina Lapin keskiosiin saakka. Maatalous on muuttanut suoluontoa erityisesti Etelä- ja Länsi-Suomen rehevillä soilla, missä maataloutta on harjoitet- tu jo vuosisatoja (Myllys 1998, Kaakinen ym. 2018). Myös karuja soita on raivattu ja kydötetty erityisesti Pohjanmaalla. Toisen maailmansodan jälkeen raivattiin asutustiloille peltoja erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomen lettoalueilla. Yli puolet sekä suon kasviyhteisöjä kuvaavista suotyypeistä että kokonaisia soita kuvaavista suoyhdistymätyypeistä on uhanalaisia (ks. Suo- luontotyyppien uhanalaisuus s. 149; Kaakinen ym. 2018). Uhanalaisuuden keskeinen syy on ojittamattomien soiden pinta-alan pienenemi- nen. Suoyhdistymätyyppien uhanalaisuuteen vaikuttaa voimakkaasti myös se, että Etelä- ja Keski-Suomessa on hyvin vähän soita, jotka olisivat säästyneet kokonaan ojituksilta (Sallinen ym. 2019). Sekä suotyyppien että suoyhdistymä­ tyyppien uhanalaisuus on suurinta Etelä- ja Keski- Suomessa, koska ojitus on keskittynyt näihin osiin maata. Uhanalaisia ovat erityisesti puustoiset sekä rehevät suotyypit. Suoyhdistymätyypeistä uhanalaisimpia ovat muun muassa eteläiset sa- rasuot, keskiboreaaliset Pohjanmaan aapasuot ja rannikkosuot. 97Suo 71(2) 2020 Sekä suo- että suoyhdistymätyypeistä runsas kolme neljäsosaa arvioidaan lähitulevaisuudessa heikkeneviksi (Kaakinen ym. 2018). Tämä joh- tuu erityisesti aapasoilla siitä, että suon reunojen ojitus kuivattaa suon ojittamattomia keskiosia (Tahvanainen 2011, Rehell 2017, Sallinen ym. 2019). Lisäksi ojittamattomiakin puustoisia soita muuttavat niillä tehtävät hakkuut ja maanmuok- kaukset (Kaakinen ym. 2018). Eliölajeista, joiden ensisijainen elinympäristö on suo, uhanalaisia on 11 % eli 120 lajia (ks. Soiden eliölajit ja niiden uhanalaisuus s. 157; Hyvärinen ym. 2019). Näiden ensisijaisten suo­ lajien osuus kaikista Suomen uhanalaisista lajeista on vain 4,5 %, mikä johtuu siitä, että suot ovat usein vähälajisia elinympäristöjä. Lettojen lajeista lähes puolet on uhanalaisia tai silmälläpidettäviä, kun keskimäärin ensisijaisista suolajeista tällaisia on viidennes. Suoluontotyyppien uhanalaisuuden tapaan myös eliölajien uhanalaisuus on kes- kittynyt Etelä- ja Keski-Suomeen. Puustoisten suotyyppien ottaminen metsätalouskäyttöön on todennäköisesti lisännyt myös metsälajien uhan- alaistumista, mutta tätä ei ole arvioitu. Uhanalaisista ensisijaisista suolajeista suuri osa on putkilokasveja ja sammalia (33 %) ja hyönteisiä (45 %) (ks. Soiden eliölajit ja niiden uhanalaisuus; Hyvärinen ym. 2019). Letot ja korvet korostuvat erityisesti uhanalaisten kasvien elinympäristöinä. Letot ja korvet ovat runsaslaji- sia, ja ojitus on vähentänyt voimakkaasti niiden pinta-alaa (ks. Soiden eliölajit ja niiden uhanalai- suus ja Soiden käyttö Suomessa). Hyönteiset ovat monimuotoinen ja elinympäristövaatimuksiltaan vaihteleva ryhmä. Suurin osa uhanalaisista suo- hyönteisistä on perhosia ja kaksisiipisiä. Uhan- alaisten lintujen elinympäristöt eivät kasveista poiketen liity tiukasti tiettyihin suotyyppeihin, vaan niissä korostuu soiden märkyys ja puut- tomuus tai harvapuustoisuus. Uhanalaisten suolintujen esiintyminen on keskittynyt Pohjois- Suomeen, koska niille sopivia elinympäristöjä on erityisesti aapasoilla. Kaikkiin ojitetun suon käyttömuotoihin liittyy suoluontotyyppien muuttumisen lisäksi suoalueen lähteiden, purojen ja allikoiden häviä- minen tai muuttaminen ojiksi (Lammi ym. 2018). Myös muut soisten seutujen pienvesistöt ovat muuttuneet: ojien kaivun seurauksena läheisiin virtavesiin on päätynyt kiintoainesta, joka on liettänyt pohjia ja vedet ovat tummuneet (Aroviita ym. 2016, Rääpysjärvi ym. 2016, Turunen ym. 2016). Ojituksen aiheuttama ravinnekuormitus (Nieminen, M. ym. 2020a, Finér ym. 2021) näkyy myös suuremmissa vesistöissä (Räike ym. 2020) ja rehevöittää erityisesti lampia ja järviä (Lammi ym. 2018). Ojituksen vaikutus ilmastoon Luonnontilaisilla soilla on sekä ilmastoa viilen­ täviä että ilmastoa lämmittäviä vaikutuksia, koska suot ovat sekä hiilidioksidin nieluja että metaanin lähteitä (ks. Ojituksen vaikutus maa- perän kasvihuonekaasupäästöihin s. 173). Hiili­ dioksidinielu ja metaanilähde johtuvat molemmat suon märkyydestä: Korkealla oleva pohjaveden pinta aiheuttaa maaperään hapettomat olosuhteet. Sen takia osa maaperään tulevasta orgaanisesta aineesta (kuolleista kasveista ja kasvinosista) jää hajoamatta ja kerrostuu turpeeksi. Turpeen kuivamassasta noin puolet on hiiltä, jonka kasvit ovat sitoneet ilmakehän hiilidioksidista. Toisaalta maaperään tulevaa orgaanista ainesta hajoaa myös hapettomissa oloissa, jolloin yhtenä lopputuottee- na ilmakehään pääsee metaania. Turpeen kertymisnopeus vaihtelee suotyypin ja ravinteisuuden mukaan: karut suot kerryttävät turvetta ja hiiltä noin kolmanneksen nopeammin kuin rehevät suot (Turunen ym. 2002). Metaani- päästö vaihtelee voimakkaasti suon märkyyden ja ravinteisuuden mukaan (Minkkinen & Oja- nen 2013). Eniten metaania päästävien vetisten saraisten avosoiden metaanipäästöt ovat yli kymmenkertaiset verrattuna niitä kuivempien aitojen korpien ja rämeiden päästöihin. Metaani­ päästön takia luonnontilainen suo lämmittää ilmakehää kehityksensä alussa (Frolking ym. 2006, Frolking & Roulet 2007, Mathijssen ym. 2014, 2017). Vuosisatojen ja -tuhansien mittaan turvetta kertyy suohon kuitenkin niin paljon, että jatkuvan hiilidioksidinielun viilentävä vaikutus kasvaa metaanilähteen lämmittävää vaikutusta suuremmaksi. Ojitetun suon maaperä toimii metaanin ja hiili- dioksidin päästöjen ja nielujen suhteen päinvastoin kuin luonnontilainen suo (ks. Ojituksen vaikutus maaperän kasvihuonekaasupäästöihin s. 173): 98 Ojanen ym. on hitaampaa kuin niissä, ja kasvava puusto on merkittävä hiilinielu (ks. Metsäojitetun suon ilmastovaikutukset). Niinpä metsäojituksen vai- kutus on yleensä ilmastoa viilentävä ensimmäiset vuosikymmenet ojituksen jälkeen (Minkkinen ym. 2002, Lohila ym. 2010, Ojanen ym. 2013, Hommeltenberg ym. 2014, Uri ym. 2017, Mink- kinen ym. 2018). Puustoon sitoutuneesta hiilestä suurin osa kuitenkin vapautuu muutamassa vuodessa päätehakkuun jälkeen hiilidioksidina takaisin ilmakehään. Siksi metsäojituksenkin vaikutus on lopulta ilmastoa lämmittävä, jos hajoavasta turpeesta vapautuu enemmän hiiltä kuin puustoon ojituksen seurauksena keskimäärin sitoutuu. Puuston hiilivarasto voi korvata vain ohuen turvekerroksen hiilivaraston: 10 cm turve- kerroksessa on yhtä paljon hiiltä kuin 100 m3/ha puuston biomassassa. Karuilla kasvupaikoilla (puolukka- ja varpu- turvekankaat) turpeen hävikki voitaneen estää pitämällä kuivatus maltillisena. Lumettoman ajan vedenpinnan pitää pysyä keskimäärin enintään 30–40 cm syvyydellä maanpinnasta, jotta turvetta ei häviäisi (Ojanen & Minkkinen 2019). Näin metsätalous voi parhaassa tapauksessa olla pitkällä aikavälillä ilmastollisesti kestävää (ks. Metsäoji- Koska kuivuminen lisää maaperän pintakerroksen hapellisuutta, metaanipäästö loppuu ja suo muut- tuu usein ojia lukuun ottamatta metaanin nieluksi. Toisaalta turpeen kertyminen voi muuttua turpeen hävikiksi, mistä seuraa hiilidioksidin ja typpi­ oksiduulin päästöjä. Ojitetun suon kasvihuone­ kaasupäästöt ovat sitä suuremmat, mitä nopeam- min turvetta häviää. Karuilla metsäojitusalueilla turvetta ei välttämättä häviä, mutta rehevillä metsäojitusalueilla sekä kaikissa muissa ojitetun suon maankäytöissä häviää. Turpeen hajoamises- ta johtuvat päästöt ovat suurimmat suopellolla, koska tehokas ojitus ja säännöllinen muokkaus, lannoitus ja kalkitus edistävät turvetta hajottavien mikrobien toimintaa. Kaikkein suurimmat koko- naispäästöt seuraavat kuitenkin turpeenotosta, koska korjattavan turpeen poltosta ja muussa käytössä hajoamisesta syntyy moninkertaiset päästöt muissa käyttömuodoissa tapahtuvaan tur- peen hajoamiseen verrattuna (Juutinen ym. 2019). Maankäyttömuodon lisäksi turpeen hävikkiin vaikuttaa voimakkaasti pohjavedenpinnan syvyys: mitä syvemmällä vedenpinta on, sitä suuremmat hiilidioksidi- ja typpioksiduulipäästöt ovat. Metsäojitettu suo eroaa muista ojitetun suon käyttömuodoista, koska turpeen häviäminen Metsätalous,  90 % Maatalous, 7 % Turpeennosto, 2 % Muut, 1 % Pinta‐ala 4,8 milj. ha Metsätalous,  28 % Maatalous,  36 % Turpeennosto,  35 % Muut, 1 % Päästö 24,4 milj. t CO2‐ekv./vuosi  CO2, 82 % N2O, 15 % CH4, 3 % Päästö 24,4 milj. t CO2e/vuosi Kuva 3. Eri maankäyttömuotojen osuudet ojitettujen turvemaiden pinta-alasta sekä hiilidioksidin (CO2), metaanin (CH4) ja typpioksiduulin (N2O) ja eri maankäyttömuotojen osuudet ojitettujen turvemaiden vuotuisista kasvihuone- kaasupäästöistä hiilidioksidiekvivalentteina (miljoonaa tonnia CO2-ekv./vuosi). Lähde: Tilastokeskus 2020b (vuoden 2018 päästötilastot). Päästöt sisältävät päästöt maaperästä ja turpeen polton ja kasvuturpeen hajoamisen aiheuttamat päästöt. Kuvassa esitettyjen päästöjen lisäksi metsäojitettujen turvemaiden puusto on ollut vuosina 2014–2018 noin 10 Mt CO2 hiilinielu (Tilastokeskus 2020a perusteella turvemaiden puuston hiilinielun ojitetuille turvemaille niiden pinta-alaosuuden perusteella jyvitetty nielu). Kuvassa ovat mukana päästöjen raportoinnissa käytettävien rajausten mukaisesti maatalouden osalta käytössä olevat ja hylätyt turvemaan pellot ja metsätalouden osalta kansainvälisen met- sän määritelmän täyttävät ojitetut suot. Metsätalouden osalta mukana on näin määriteltynä 93 % valtakunnan metsien inventoinnin mukaisesta metsäojitettujen soiden pinta-alasta. 99Suo 71(2) 2020 tetun suon ilmastovaikutukset s. 189). Rehevillä kasvupaikoilla (ruoho- ja mustikkaturvekankaat) vedenpinnan pitäisi olla hyvin lähellä maanpintaa (n. 10 cm syvyydessä, Ojanen ja Minkkinen 2019), jotta turvetta ei häviäisi. Niin märässä puuston kasvu kärsii huomattavasti eikä tavanomainen metsätalous ole mahdollista. Niinpä ojitukseen perustuvan metsätalouden jatkaminen tarkoittaa rehevillä kasvupaikoilla väistämättä turpeen hä- vikkiä hiilidioksidi- ja typpioksiduulipäästöineen. Valtakunnan tasolla metsäojitetut suot, turve- maan pellot ja turvetalous ovat saman kokoluokan päästölähteitä, vaikka ojitetusta pinta-alasta 90 % on metsäojitettuja soita (kuva 3). Metsäojitettujen soiden päästö on suuri niiden suuren pinta-alan takia. Turvemaan peltojen päästö on suuri niiden nopean turpeen hajoamisen takia. Turvetalouden, eli turpeen noston ja käytön, päästö on suuri, koska nostettu turve poltetaan energiaksi tai se hajoaa muussa käytössä. Ojitettujen soiden pääs- töistä neljä viidesosaa on hiilidioksidia. Myös typpioksiduulipäästö on merkittävä. Ojitetuilla turvemailla on maa- ja metsätalou­ dessa selvästi niiden pinta-alaosuutta suurempi merkitys niin hiilivarastona kuin kasvihuone- kaasujen lähteenä ja nieluna (kuva 4). Vaikka turvemaiden osuus kivennäismaiden ja ojitettujen soiden peltojen ja metsien kokonaispinta-alasta on Metsä, oj.  turve,  maa, 52 % Metsä, oj. turve,  biomassa, 4 % Metsä,  kiv., maa,  21 % Metsä, kiv.,  biomassa, 16 % Pelto, kiv.,  maa, 3 % Pelto, turve,  maa, 4 % Pelto, kaikki, biomassa, 0 % Hiilivarasto 4040 milj. t C Metsä, kiv.,  69 % Metsä oj.  turve, 19 % Pelto, kiv.,  11 % Pelto, turve, 1 % Pinta‐ala 23,0 milj. ha Metsä, oj.  turve, maa,  38 % Pelto, kiv.,  maa, 13 % Pelto,  turve, maa,  48 % Pelto, kaikki,  biomassa, 1 % Lähde 18,2 milj. t CO2e/vuosi metsä,  kiv.,  maa, 30  % metsä,  kiv.,  biomass a, 38 % metsä, oj.  turve,  biomassa,  32 % Nielu 29,9 milj. t CO2e/vuosi Kuva 4. Kivennäismaiden (kiv.) ja ojitettujen turvemaiden metsien ja peltojen osuus niiden yhteenlasketusta pinta-alasta sekä maaperän ja biomassan hiilivarastosta ja kasvihuonekaasujen nieluista ja lähteistä. Pinta-alat, päästöt ja nielut perustuvat vuoden 2018 kasvihuonekaasupäästötilastoihin (Tilastokeskus 2020a, b). Puuston (metsien biomassan) nielu on kuitenkin vuosien 2014–2018 keskiarvo, koska puuston nielu vaihtelee vuosittain voimakkaasti hakkuumäärien vaihdellessa. Puuston hiilivaraston osalta on käytetty Valtakunnan metsien 11. inventoinnin tuloksia (Korhonen ym. 2017) ja kivennäismaiden maaperän hiilivarastojen osalta Heikkisen ym. (2013) ja Lehtosen ym. (2016) tuloksia. Tur- vemaiden maaperän hiilivarasto perustuu Jukka Turusen päivittämiin Turusen (2008) tuloksiin. Kuvassa ovat mukana käytössä olevat ja hylätyt pellot sekä kansainvälisen metsän määritelmän täyttävät metsät. Ojittamattomat turvemaat ja niillä kasvava puusto eivät ole mukana. 100 Ojanen ym. vain 20 %, niiden osuus biomassan ja maaperän hiilivarastosta on 60 %. Tämä johtuu siitä, että hehtaarilla turvemaata maaperän hiilivarasto on keskimäärin kymmenkertainen kivennäismaaheh- taariin verrattuna. Kivennäismaapeltoja lukuun ottamatta maa- ja metsätalousmaan päästölähteet ovat ojitetuilla soilla, ja ojitettujen soiden osuus kasvihuonekaasupäästöistä on yli 80 % (kuva 4). Samaan aikaan metsäojitettujen soiden puusto on merkittävä hiilidioksidin nielu. Sen osuus maa- ja metsätalouden kivennäismaiden ja ojitettujen soi- den kasvihuonekaasunieluista on noin kolmannes. Ojitetut suot ja niiden käyttö hävittävät tur- vetta ja siihen sitoutunutta hiiltä huomattavasti nopeammin kuin ojittamattomat suot kerryttävät. Raportoitujen hiilidioksidipäästöjen (kuva 3) pe- rusteella metsä-, maa- ja turvetalous aiheuttavat 5,5 miljoonan tonnin vuotuisen turpeen hiilen hä- vikin. Vastaavasti ojittamattomien soiden turpeen kertyminen on 0,8 miljoonan tonnin hiilinielu niiden pinta-alan (ks. Soiden käyttö Suomessa) ja hiilinielun (ks. Ojituksen vaikutus maaperän kasvihuonekaasupäästöihin s. 173) perusteella laskettuna. Suomen turvemaista vapautuu siis 4,7 miljoonaa tonnia hiiltä vuodessa ilmakehään. Jos Suomen koko suoala olisi luonnontilassa, hiilinielu kertyvään turpeeseen samalla tavoin laskettuna olisi 2,0 miljoonaa tonnia vuodessa. Siten metsä- ja maatalouden ja turvetalouden vai- kutus turpeen hiilinieluun on noin −6,7 miljoonaa tonnia vuodessa. Ojituksen vaikutus vesistöihin Tiivistelmä Suot ja niiden ojitus vaikuttavat suolta ala- puolisiin vesistöihin valuvan veden määrään, ajoittumiseen ja laatuun. Ojien kaivuu myös suoraan muuttaa suon ja lähialueen pienvesiä. Luonnontilaiset suot voivat poistaa ravinteita ja mineraaleja suon pintakerroksen läpi virtaavasta vedestä tai suolle purkautuvasta pohjavedestä. Ojitus heikentää suon kykyä poistaa aineita ve- destä, koska suurin osa vedestä kulkee suon läpi pintakerroksen sijaan ojia pitkin. Lisäksi ojitetut suot itsekin päästävät ravinteita veteen. Veteen liuenneet ravinteet rehevöittävät sekä läheisiä pienvesiä että kulkeutuvat suurempiinkin vesis- töihin. Sekä luonnontilaisilta että ojitetuilta soilta liukenee veteen orgaanista ainesta, mikä muuttaa vesistöjen valaistus- ja lämpöoloja ja eliölajistoa. Ensiojitus tai ojien kunnostaminen voi vähentää liuenneen orgaanisen aineen päästöjä joiksikin vuosiksi, mutta pitkällä aikavälillä ojitettujen soi- den päästöt ovat suurempia kuin ojittamattomien soiden päästöt (Nieminen ym. 2021). Ojien kun- nostaminen vähentää valuma-alueelta vesistöihin valuvan veden happamuutta muutamien vuosien ajan kunnostamisen jälkeen. Myös ojilla itsellään on vaikutuksia vesis- töihin: Ojista ja paljailta turvepinnoilta irtoaa kiintoainesta, joka kulkeutuu veden mukana läheisiin pienvesistöihin ja liettää niiden pohjia. Lisäksi ojitusalueilta huuhtoutuva rauta vaikuttaa vesistöjen valaistusolosuhteisiin ja muodostaa usein kiintoaineslietettä vesistöjen pohjille. Luonnontilaiset suot voivat päinvastoin poistaa kiintoainesta niiden läpi virtaavasta vedestä. Ensiojitus vaikuttaa pienvesiin merkittävästi myös hävittämällä suoalueen purot, lähteet ja allikot tai muuttamalla ne ojiksi. Vaikka suot ja soiden ojitus vaikuttavat myös suolta valuvan veden määrään, luonnontilaiset suot eivät yleensä merkittävästi estä suuria tulvia alapuolisissa ve- sistöissä, eikä ojitus toisaalta merkittävästi lisää niitä. Alueilla, joilla esiintyy happamia sulfaatti- maita, turvekerroksen alapuoliseen rikkipitoiseen kivennäismaahan ulottuva kuivatus aiheuttaa vesistöjä voimakkaasti happamoittavia päästöjä ja liuottaa raskasmetalleja vesistöihin. Vastaavaa happamoitumista ja raskasmetallien huuhtou- tumista tapahtuu myös mustaliuske-kivilajin esiintymisalueiden ojituskohteilla. Ojituksen haitallisia vesistövaikutuksia voidaan torjua monella tavalla. Vedenpinnan pitäminen mahdollisimman korkealla hidastaa turpeen hajoamista ja voi siten vähentää ravinne­ kuormituksen syntymistä. Ojien kunnostuksia vähentämällä ja pitämällä pellot kasvipeitteisinä voidaan estää kiintoaineskuormituksen ja siitä aiheutuvan ravinnekuormituksen syntymistä. Syntyvää kiintoaineskuormitusta voidaan pidättää tehokkaasti virtaamansäätöpadoilla, pintavalutus­ kentillä ja kosteikoilla. Veteen liuenneiden ravin- teiden tehokas pidättäminen on vaikeampaa, mut- ta maataloudessa kosteikoilla ja metsätaloudessa ja turpeennostossa pintavalutuskentillä voidaan 101Suo 71(2) 2020 vähentää ravinnekuormitusta. Happamilla sul- faattimailla syntyviä happamia ja metallipitoisia päästöjä voidaan estää pitämällä vedenpinta rikkipitoisten maakerrosten yläpuolella. Luonnontilaisten ja ojitettujen soiden vaikutus vesistöihin Luonnontilaisen suon kertyvään turpeeseen sitou- tuu orgaanisen aineen osana ravinteita. Tämän an- siosta suo voi poistaa lävitseen kulkevasta vedestä liuenneita ravinteita (ks. Metsäojitettujen soiden vesistökuormitus s. 205). Tehokkaita ravinteiden poistajia ovat paksuturpeiset turvetta kerryttävät aapasuot: Aapasuolle valuu ympäristöstä ravinne­ pitoista vettä, josta ravinteita pidättyy kertyvään turpeeseen. Suokasvillisuus ottaa ravinteita vedestä ja kuolleiden kasvinosien mukana osa ravinteista päätyy turpeeseen ja pidättyy siten suohon. Ravinteita voi myös pidättyä turpeen läpi virtaavasta vedestä suoraan turvehiukkasten pin- noille. Aapasuot suodattavat myös kiintoainesta ja siihen sitoutuneita ravinteita tehokkaasti lävit- seen kulkevasta vedestä. Näin aapasuot voivat vähentää sekä luontaista että ihmisen esimerkiksi metsä- ja maataloudella aiheuttamaa yläpuoliselta valuma-alueelta tulevaa ravinne- ja kiintoaines- kuormitusta (Nieminen ym. 2005, Väänänen ym. 2008, Vikman ym. 2010). Keidassoiden kyky poistaa vedestä ravinteita on vähäinen, vaikka niidenkin turpeeseen kertyy ravinteita (ks. Metsäojitettujen soiden vesistö- kuormitus s. 205). Luonnontilaisten keidassoiden vähäinen kyky poistaa ravinteita johtuu siitä, että ne saavat suurimman osan vedestään niukasti ravinteita sisältävästä sateesta ja niille valuu ym- päristöstä paljon vähemmän vettä kuin aapasoille. Kaikkein ohutturpeisimmat luonnontilaiset suot saattavat myös kivennäismaiden tapaan päästää ravinteita veteen, koska niillä kasvit pystyvät ottamaan turpeen alla olevasti kivennäismaasta rapautuvia ravinteita käyttöönsä. Ohutturpeiset- kin suot ja keidassoiden laiteet voivat kuitenkin poistaa vedestä kiintoainesta. Luonnontilaiset suot voivat poistaa vedestä erityisesti kivennäisravinteita ja lisäksi typpeä, etenkin jos typen pitoisuus on suolle tulevassa vedessä suuri (ks. Ojittamattomien ja ojitettujen soiden vesistökuormitus s. 199; Väänänen ym. 2008, Vikman ym. 2010). Luonnontilainen suo voi kuitenkin myös päästää veteen typpeä, koska suolle luonnontilaisilta kivennäismailta tulevan veden typpipitoisuus on yleensä alhainen ja bio- loginen typensidonta ilmakehästä kerryttää erityi- sesti märillä avosoilla runsaasti typpeä (Waugham & Bellamy 1980, Larmola ym. 2013). Soilta pääsee vesistöihin erityisesti liuennutta orgaanista typpeä, kun vesi kulkee turvekerroksen läpi ja siihen liukenee orgaanista ainetta ja sen osana typpeä (Kortelainen ym. 1997). Luonnontilaisilta soilta huuhtoutuu vesistöihin orgaanista ainetta huomattavasti enemmän kuin kivennäismailta. Luonnontilaiset suot happamoittavat vesis- töjä, koska ne poistavat vedestä happamuutta vähentäviä aineita kertyvään turpeeseen ja pääs- tävät veteen orgaanisia happoja (Tahvanainen ym. 2002). Happaman laskeuman vesistöjä hap- pamoittavaa vaikutusta suot kuitenkin vähentävät, koska ne pidättävät tehokkaasti happamoitumista aiheuttavaa laskeumaa (Palviainen ym. 2015, Ekholm ym. 2020). Happamia sulfaattimaita ja mustaliuskealueita lukuun ottamatta ojitus yleen- sä vähentää valuma-alueelta vesistöihin valuvan veden happamuutta (Ahtiainen & Huttunen 1999, Joensuu 2002, Kløve ym. 2012). Jos metsäojitettu keidassuo on kokonaisuudessaan ombrotrofinen, ojitus voi kuitenkin happamoittaa vesistöihin valuvia vesiä (Sallantaus 1992). Ojitetuilta valuma-alueilta voi ajoittain valua happamampaa vettä kuin ojittamattomilta myös esimerkiksi voimakkaiden sateiden takia (Kløve ym. 2012). Kun suo ojitetaan, suolle tulevat vedet oh- jataan kulkemaan ojia pitkin suon läpi tai ohi. Tämän seurauksena suolle tulevat vedet eivät enää kulje suon pintakerroksen läpi, ja suon kyky pidättää sille tulevasta vedestä ravinteita tai kiintoainesta heikkenee. Lisäksi turpeen kertymi- nen vaihtuu useimmiten turpeen hävikiksi (ks. Ojituksen vaikutus maaperän kasvihuonekaasu- päästöihin s. 173), minkä seurauksena ravinteita alkaa kertymisen sijaan vapautua turpeesta. Ojitus lisääkin selvästi suolta tulevaa typpi- ja fosfori- kuormitusta (ks. Ojittamattomien ja ojitettujen soiden vesistökuormitus ja Metsäojitettujen soi- den vesistökuormitus). Myös liuenneen orgaani- sen aineen kuormitus kasvaa, kun turve maatuu ja sen ominaisuudet muuttuvat ojituksen jälkeen. Kuormituksen syntyyn vaikuttaa myös valunta- 102 Ojanen ym. reittien muuttuminen ojituksen vaikutuksesta, jolloin myös syvemmistä turvekerroksista huuh- toutuu liukoisia aineita valumavesiin. Liuenneen orgaanisen aineen tummuus muuttaa vesistöjen valaistusoloja, ja orgaanisen aineen hajoaminen vesistöissä kuluttaa happea ja voi aiheuttaa hapet- tomuutta (Palviainen & Finér 2013). Metsäojitetun suon ravinnekuormitus on huo- mattavasti suurempi kuin kivennäismaan metsän (ks. Ojittamattomien ja ojitettujen soiden vesistö- kuormitus s. 199). Turpeennostoalueen ravinne­ kuormitus on monikertainen metsäojitettuun suohon verrattuna. Suopellon ravinnekuormitus on vielä suurempi. Myös kivennäismaan peltojen kuormitus on kuitenkin suurta, ja suopellon suuri kuormitus johtuu osin maanmuokkauksista ja lan- noituksista eikä ole täysin turvemaan erityispiirre. Suopellot ja turpeennostoalueet voivat olla paikal- lisesti merkittäviä vesistöjen kuormittajia, mutta turpeennostoalueilla pakolliset vesiensuojelu­ toimet vähentävät kuormitusta merkittävästi. Suopelloilta syntyvään kuormitukseen vaikuttaa huomattavasti turvekerroksen paksuus: mitä paksumpi turvekerros, sitä enemmän huuhtoutuu etenkin typpeä. Metsäojitetuilla soilla paikallista kuormitusta aiheuttavat erityisesti voimakkaat hakkuut, koska niiden seurauksena ravinteita ot- tava kasvillisuus vähenee ja vedenpinta turpeessa nousee (Finér ym. 2010, Kaila ym. 2014, 2015). Sekä metsäojitetut suot että suopellot ovat myös alueellisesti ja valtakunnallisesti merkittäviä ty- pen ja fosforin kuormituslähteitä (Myllys 2019, Nieminen, M. ym. 2020a, Finér ym. 2020, 2021). Luonnontilaiselta suolta valuvassa vedessä on hyvin vähän kiintoainesta, koska vesi on suotau- tunut kasvillisuuden ja pintaturpeen läpi (Finér ym. 2010). Ojitetulla suolla ojien kasvittomista reunoista ja pohjista irtoaa turvetta ja ojan pohjan ylettyessä hienojakoiseen kivennäismaahan myös kivennäismaata (Stenberg ym. 2015, Palviainen & Finér 2013). Pelloilla ja turpeennostoalueilla myös kasvittomilta saroilta irtoaa turvetta eri- tyisesti rankkasateiden ja lumensulamisvesien mukana. Ojia myöten kiintoaines kulkeutuu vesis- töihin ja laskeutuu helposti suon läheisten pienten virtavesien ja lampien pohjiin. Kiintoaines liettää ja peittää pienvesistöjen pohjia (Turunen ym. 2017) ja haittaa esimerkiksi monien kalalajien lisääntymistä. Kiintoaineskuormituksen vaiku- tus rajoittuu lähinnä pienvesiin, ja esimerkiksi järvien pohjiin kertyviin sedimenttikerroksiin soiden ojituksella ei ole havaittu olevan mer- kittävää vaikutusta (Pajunen 2004, Mäkinen & Pajunen 2005, Vähäkuopus ym. 2020). Koska turvetta irtoaa ojien kasvittomista reunoista ja pohjista, kiintoainespäästö vähenee erityisesti metsäojitusalueilla vuosien kuluessa ojituksesta tai ojien perkauksesta, kun kasvillisuus valtaa ojan (Palviainen & Finér 2013). Jos metsäojan pohja ylettyy hienojakoiseen kivennäismaahan, kiinto­ ainespäästö voi jatkua pitkään ojan syöpyessä vähitellen syvemmäksi (Joensuu 2002, Stenberg ym. 2016, Nieminen ym. 2017). Itämeren rannikkoalueilla esiintyy entisellä merenpohjalla kivennäismailla ja turvekerrosten alla happamia sulfaattimaita ja muuallakin Suo- messa paikoitellen mustaliusketta (ks. Happa­ mat sulfaattimaat ja ojitus s. 211). Kun tällaiset kivennäismaakerrokset tai välittömästi niiden yläpuolella oleva turvekerrokset hapettuvat ojituksen seurauksena, ne happamoituvat voi- makkaasti (Saarinen ym. 2013, Nieminen ym. 2016). Happamuus liuottaa maaperästä metalleja vesistöihin, ja happamat, metallipitoiset vedet vahingoittavat vesieliöstöä (Sutela ym. 2012). Erityisesti soistumilla ja ohutturpeisilla soilla jo ensiojitus on voinut hapettaa maaperän rikkiyh- disteitä, mikä aiheuttaa happamoitumista. Alun perin paksuturpeisillakin happamien sulfaattimai- den tai mustaliuskealueiden soilla ojien kunnostus voi aiheuttaa happamoitumista: kunnostetut ojat ulottuvat yleensä aiempaa syvempiin kerroksiin ja voivat ulottua rikkipitoisiin kivennäismaakerrok­ siin asti, jos maanpinta on painunut tarpeeksi turpeen tiivistymisen ja hävikin takia. Metsäojitus on erityisen merkittävä pienten latvavesistöjen kuormittaja, koska näillä alueilla ei usein esiinny muuta ihmisen aiheuttamaa vesis- töjen ravinne-, humus- ja kiintoaineskuormitusta (Aroviita ym. 2016, Rääpysjärvi ym. 2016, Turu- nen ym. 2016). Kuormituksen lisäksi metsäojitus on muuttanut voimakkaasti metsäisten alueiden pienvesiä, kun suoalueen purot, allikot ja lähteet on kuivattu tai muutettu ojiksi (Lammi ym. 2018). Kuormituksen vähentämisen lisäksi pienvesien tilaa voidaan parantaa kunnostamalla ja ennal- listamalla niitä (Lammi ym. 2018). Esimerkiksi voidaan poistaa siltarumpujen kaloille aiheutta- 103Suo 71(2) 2020 mia nousuesteitä, muokata purouomia ojitusta edeltäneeseen muotoon tai kunnostaa kaloille kutusoraikkoja (Hämäläinen 2015). Luonnontilaiset suot eivät estä suuria tulvia tehokkaasti, koska niillä vedenpinta on lähellä maanpintaa (ks. Hydrologia – suon synnyn ja kehityksen ohjaaja s. 125). Runsaat sateet tai lumensulamisvedet eivät pysty imeytymään suohon vaan valuvat suon pintaa pitkin nopeasti vesistöihin (Burt 1995). Pieniä määriä vettä voi kuitenkin pidättyä suon painanteiden eli rim­ pien ja kuljujen täyttyessä vedellä (Hyvärinen ja Vehviläinen 1980). Ojituksella on sekä tulvi- mista lisääviä että sitä vähentäviä vaikutuksia (ks. Hydrologia – suon synnyn ja kehityksen ohjaaja): Ojitetulta suolta vesi pääsee kulkemaan nopeasti ojia pitkin vesistöihin. Toisaalta ojitus alentaa vedenpintaa turpeessa, minkä seuraukse- na turpeeseen syntyy veden varastotilaa ja vettä voi varastoitua enemmän kuin luonnontilaisella suolla. Ojitus ei yksiselitteisesti lisää tai vähennä tulvia, vaan kokonaisvaikutus riippuu sääoloista ja ojitusalueen sijainnista valuma-alueella sekä metsäojitusalueilla myös ojituksen vaikutuksesta puuston kasvuun ja haihduntaan (Mustonen & Seuna 1971, Lundin 1999). Metsäojitetuilla soilla ojitus voi aikojen kulu- essa vähentää valumia ja tasata kevättulvia, kun puusto runsastuu (ks. Hydrologia – suon synnyn ja kehityksen ohjaaja s. 125). Merkittävä osuus satavasta lumesta haihtuu suoraan puiden oksilta ja puuston alle satanut lumi sulaa hitaasti puuston varjostuksen vuoksi (Nieminen ja Ahti 2000, Koivusalo ym. 2008). Metsäojitettukaan suo ei kuitenkaan ole kovin tehokas tulvien tasaaja, kos- ka sielläkin vedenpinta nousee runsaiden sateiden Kuva 5. Metsäojitettua suota ennallistamalla perustettu pintavalutuskenttä. Suon läpi kulkeva oja on tukittu, jolloin vesi siirtyy kulkemaan pintamaakerroksen lävitse. Vedessä oleva kiintoaines suodattuu tehokkaasti, ja kentän ikääntyessä se voi poistaa myös veteen liuenneita ravinteita. Kentältä on poistettu puusto, ettei se kuollessaan ja lahotessaan vapauta helposti veteen liukenevia ravinteita. Kuva: Reijo Hokkanen, Metsähallitus Metsätalous Oy. 104 Ojanen ym. tai lumensulamisvesien seurauksena maanpin- taan. Sen jälkeen vesi alkaa valua suonpintaa pitkin ojiin ja niitä pitkin nopeasti alapuolisiin vesistöihin. Ojituksen aiheuttaman vesistö- kuormituksen vähentäminen Soiden ojituksen aiheuttamaa vesistökuormitusta voidaan vähentää sekä ehkäisemällä kuormitusta aiheuttavien päästöjen syntymistä että pidättämäl- lä syntyneitä päästöjä erilaisilla vesiensuojelume- netelmillä. Kiintoainespäästöjen syntymistä ojissa voidaan ehkäistä kunnostamalla ojia vain, kun se on välttämätöntä, sekä välttämällä jyrkästi viettä- vien ja kivennäismaahan ulottuvien ojien kaivua (Palviainen & Finér 2013). Metsäojitetuilla soilla kunnostusojitusten tarveharkinta ja huolellinen suunnittelu ovat keskeisiä keinoja kiintoaines- kuormituksen torjunnassa, koska päästö syntyy pääasiassa ojissa. Pelloilla myös kasvipeittei- syyden lisääminen kasvukauden ulkopuolella esimerkiksi suorakylvön tai nurmenviljelyyn siirtymisen avulla vähentää kiintoainespäästöjä, koska kiintoaineskuormitusta syntyy ojien lisäksi kasvittomilla saroilla (Puustinen ym. 2019). Kiintoainespäästön syntymistä ojissa voidaan ehkäistä ojien kaivun tai kunnostuksen yhtey- dessä tehtävillä virtaamansäätöpadoilla, jotka on todettu toimiviksi sekä metsäojitetuilla soilla että turpeennostoalueilla (Marttila & Kløve 2010, Marttila ym. 2010, Kløve ym. 2012). Padot hidas- tavat veden virtausta ojissa silloin, kun se on voi- makkainta lumen sulamisen ja runsaiden sateiden aikaan. Näin kiintoainesta irtoaa vähemmän ojien seinämistä. Padot myös pidättävät jo liikkeelle lähtenyttä kiintoainesta, koska erityisesti karkea kiintoaines laskeutuu ojien pohjille veden virra- tessa tarpeeksi hitaasti. Myös muunlaisilla padot- tavilla rakenteilla ja puuaineksen lisäyksellä (Sal- melin ym. 2020) voidaan hidastaa veden virtausta ja vähentää kiintoaineskuormitusta metsäojissa. Padottavien rakenteiden lisäksi kaivukatkojen, eli sen että ojiin jätetään perkaamattomia osuuksia, on havaittu vähentävän kiintoaineskuormitusta (Haahti ym. 2018). Pintavalutuskentät ovat metsäojitetuilla soilla ja turpeennostoalueilla osoittautuneet tehokkaaksi keinoksi pidättää liikkeelle lähtenyttä kiinto- ainesta, ja ne voivat parhaimmillaan suodattaa vedestä lähes kaiken kiintoaineksen (Sallantaus ym. 1998, Nieminen ym. 2005, Kløve ym. 2012). Ojitusalueelta tuleva vesi johdetaan vesistöön luonnontilaisen tai ojat tukkimalla ennallistetun, valuma-alueen pinta-alasta muutaman prosentin kattavan suon kautta (kuva 5). Pintavalutus- kentällä kiintoainesta suodattuu pois vedestä ja hautautuu kertyvän turpeen joukkoon samaan tapaan kuin luonnontilaisella aapasuolla. Aapa- soiden reunaosien metsäojitusalueilta on alettu myös ohjaamaan vesiä suon ojittamattomiin, usein pinta-alaltaan laajoihin keskiosiin (kuva 6). Tällöin puhutaan vesienpalauttamisesta, ja sen keskeisenä tavoitteena on vesiensuojelun rinnalla edistää ojittamattoman suoalueen luonnontilaa. Maataloudessa pintavalutuskenttien perustaminen ei yleensä ole mahdollista, mutta kiintoaines­ kuormitusta voidaan vähentää hyvin suunnitel- luilla ja riittävän isoilla kosteikoilla (Puustinen ym. 2001, 2019, Koskiaho & Puustinen 2019). Samat keinot, jotka ehkäisevät kiintoaines- päästöjen syntymistä ja pidättävät kiintoaines- kuormitusta, vähentävät myös kiintoainekseen sitoutuneiden ravinteiden ja metallien aiheut- tamaa kuormitusta. Vesistöjen rehevöitymisen ehkäisemisessä keskeistä on kuitenkin veteen liuenneiden ravinteiden kuormituksen vähen- täminen. Ravinnepäästöjen syntymistä voidaan pelloilla ja metsissä ehkäistä huolehtimalla, että ravinteita vapautuu vain sen verran kuin kasvilli- suus pystyy niitä hyödyntämään. Turpeen hajoa- misessa vapautuvien ravinteiden määrää voidaan vähentää pitämällä vedenpinta mahdollisimman korkealla. Maataloudessa vedenpintaa voidaan nostaa säätösalaojituksella (Puustinen ym. 2019). Metsätaloudessa vedenpintaa voidaan nostaa välttämällä kunnostusojituksia, hyödyntämällä erilaisia padottavia rakenteita ja säätelemällä vettä haihduttavan puuston määrää (ks. Hydrologia – suon synnyn ja kehityksen ohjaaja s. 125). Maataloudessa keskeinen ravinnepäästöjen syntymisen ehkäisykeino on mitoittaa lannoitus viljelykasvien tarpeen ja maaperän ominaisuuk- sien mukaan (Turtola ym. 2017). Turvemaiden siirtäminen viljelykäytöstä esimerkiksi laitumiksi tai metsätalouteen voisi mahdollistaa vedenpin- nan noston ja hidastaa ravinteiden vapautumista turpeesta. Metsäojitetuilla soilla siirtyminen 105Suo 71(2) 2020 jatkuvapeitteiseen kasvatukseen voi ehkäistä avohakkuiden aiheuttaman äkillisen vedenpin- nan nousun ja ravinteiden oton vähenemisen aiheuttamaa ravinnepäästöä ja samalla vähentää kunnostusojitusten tarvetta (Nieminen ym. 2018, Leppä ym. 2020a, b). Turpeennostoalueilla ravin- nepäästöjen syntymistä on vaikea ehkäistä, koska ravinteita ottavaa kasvillisuutta ei ole ja veden- pinta on pidettävä syvällä turpeen kuivumista ja korjuuta varten. Toisaalta turpeennostoalueet on yleensä varustettu tehokkaammin vesiensuojelu- ratkaisuin kuin pellot ja metsäojitusalueet. Kiintoaineskuormitusta pidättävistä vesien- suojelumenetelmistä liuenneita ravinteita pidättä- vät metsäojitetuilla soilla ja turpeennostoalueilla yleensä vain pintavalutuskentät (Väänänen ym. 2008, Vikman ym. 2010, Kløve ym. 2012, Heikki­ nen ym. 2018). Jos pintavalutuskenttä perustetaan ohjaamalla vettä ojittamattomalle suolle, kenttä voi pidättää ravinteita tehokkaasti heti perustami- sesta alkaen. Jos kenttä perustetaan vettämällä oji- tettua suota, ravinteita voi ensimmäisinä vuosina pidättymisen sijaan vapautua hyvin runsaastikin (Sallantaus ym. 1998, Kløve ym. 2012, Postila ym. 2014, Nieminen, M. ym. 2020b) samaan ta­ paan kuin ennallistetuilta soilta muutenkin (Kos­ kinen ym. 2017, Kareksela ym. 2020). Pelloilla kosteikot pidättävät kiintoaineksen ohella myös liuenneita ravinteita (Puustinen ym. 2001, 2019, Koskiaho & Puustinen 2019). Kos- teikoilla veteen liuenneen ravinnekuormituksen väheneminen perustuu erityisesti siihen, että pel- loilta tulevassa vedessä liuenneiden ravinteiden pitoisuudet ovat korkeita (Puustinen ym. 2001). Kuva 6. Aapasuoluonnon ja vesistöjen suojelua kunnostusojituksen yhteydessä. Kuvan rimpinen avosuo on kuivunut ja alkanut kasvaa umpeen, kun viereisen metsäojitusalueen vedet on aikoinaan johdettu avosuon ohi läheiseen jokeen. Kunnostusojituksen yhteydessä ojitusalueelta valuvia vesiä on kuvassa näkyvien uusien ohjuriojien avulla käännetty kulkemaan takaisin avosuolle. Näin ojittamaton suo saadaan uudelleen märäksi ja samalla se suodattaa ojitusalueelta valuvasta vedestä kiintoainesta ja ravinteita. Kuva: Jani Antila, Tapio Oy. 106 Ojanen ym. Metsäojitetuilta soilta tulevien vesien liuenneiden ravinteiden pitoisuudet ovat huomattavasti ma- talampia, ja niillä kosteikkojen avulla pystytään yleensä pidättämään lähinnä kiintoainesta (Nie- minen ym. 2005). Mikäli ravinnepitoisuudet ovat koholla esimerkiksi kunnostusojituksen jälkeen, myös ravinteiden pidättyminen voi kuitenkin olla tehokasta (Hynninen ym. 2011). Muista ojitetuista soista poiketen turpeen- nostoalueilla käytetään myös kemiallista veden- puhdistusta, jossa kemikaalien avulla saostetaan veteen liuenneita aineita (Kløve ym. 2012). Sillä voidaan vähentää erityisesti kiintoaineen ja fos- forin kuormitusta, mutta typen osalta tulokset ovat vaatimattomampia, koska menetelmä ei poista vedestä epäorgaanista typpeä (Kløve ym. 2012). Lisäksi haasteena on puhdistetun veden happamuuden pitäminen alapuolisille vesistöille suotuisana. Happamien sulfaattimaiden metsiä kunnostus­ ojitettaessa tärkeää on, ettei ojia kaiveta rikkipitoi- siin kerroksiin asti (ks. Happamat sulfaattimaat ja ojitus). Jos ojien kunnostus on välttämätöntä, kai- vetaan mieluummin matalia täydennysojia kuin syvennetään olemassa olevia ojia (Hannila ym. 2015). Syvälle ulottuvia kokoojaojia ja vesien- suojelurakenteita, kuten laskeutusaltaita, pyritään välttämään (Nieminen ym. 2016). Maanmuokka- uksessa suositaan kevyitä menetelmiä tai metsä uudistetaan esimerkiksi alikasvoksesta, jolloin muokkausta ei tarvita (Nieminen, T. ym. 2020). Salaojitetussa pellossa hapettuminen ulottuu usein jopa kahden metrin syvyyteen, joten syvälläkin olevat rikkipitoiset kerrokset ovat hapettuneet ja happamoituneet. Happamoitumisen etenemistä voidaan estää pitämällä kasvukauden aikainen pohjaveden pinnankorkeus mahdollisimman tasaisena esimerkiksi säätösalaojituksella tai -kastelulla (Österholm ym. 2015, Puustinen ym. 2019). Turpeennostoalueilla turpeen nosto tulee lopettaa niin aikaisin, ettei ojia tarvitse kaivaa sulfaattimaakerroksiin asti (Auri ym. 2018). Monet tehokkaat vesiensuojelumenetelmät edistävät myös suo- ja vesiluonnon suojelua ja en- nallistamista. Kosteikkojen perustaminen tarjoaa vesiensuojelun lisäksi elinympäristöjä erityisesti vesilinnuille (Puustinen ym. 2001, Joensuu ym. 2012). Puuaines on tärkeää myös vesieliöstölle (Salmelin ym. 2020), ja puuaineksen lisäys ojiin voikin pintavalutuskenttien perustamisen ja vesien ojittamattomalle suonosalle ohjaamisen tapaan edistää yhtä aikaa vesiensuojelua ja suo- ja vesiluonnon monimuotoisuutta. Kirjallisuus Ahtiainen, M. & Huttunen, P. 1999. Long-term effects of forestry managements on water quality and loading in brooks. Boreal Environ- ment Research 4: 101–114. Saatavissa: http:// www.borenv.net/ Aroviita, J., Karjalainen, S. M., Turunen, J., Muot- ka, T. & Rääpysjärvi, J. 2016. Metsätalouden ekologiset vesistövaikutukset ja purojen tilan arvioinnin kehitystarpeet. Vesitalous 1/2016: 16–20. Saatavissa: https://www.vesitalous.fi/ wp-content/uploads/2016/02/VT1601_.pdf Auri, J., Boman, A., Hadzic, M. & Nystrand, M. 2018. Opas happamien sulfaattimaiden kartoitukseen turvetuotantoalueilla. Versio 1, 12.2.2018. Toimintamallit happamuuden ennakoimiseksi ja riskien hallitsemiseksi turvetuotantoalueilla -hanke. 14 s. Burt, T.P. 1995. The role of wetlands in runoff generation from headwater catchments. Teok- sessa: Hughes, J. & Heathwaite, L. (toim.). Hydrology and hydrochemistry of British wetlands. John Wiley & Sons Ltd. s. 21–38. Ekholm, P., Lehtoranta, J., Taka, M., Sallantaus, T. & Riihimäki, J. 2020. Diffuse sources dominate the sulfate load into Finnish surface waters. Science of the Total Environment 748: 141297. Saatavissa: https://doi.org/10.1016/j. scitotenv.2020.141297 Finér, L., Lepistö, A., Karlsson, K., Räike, A., Härkönen, L., Huttunen, M., Joensuu, S., Kortelainen, P., Mattsson, T., Piirainen, S., Sallantaus, T., Sarkkola, S., Tattari, S. & Ukonmaanaho, L. 2021. Drainage for forestry increases N, P and TOC export to boreal surface waters. Science of the Total Environ- ment 762: 144098. Saatavissa: https://doi. org/10.1016/j.scitotenv.2020.144098 Finér, L., Lepistö, A., Karlsson, K., Räike, A., Tat- tari, S., Huttunen, M., Härkönen, L., Joensuu, S., Kortelainen, P., Mattsson, T., Piirainen, S., Sarkkola, S., Sallantaus, T., Ukonmaanaho, L., 2020. Metsistä ja soilta tuleva vesistökuormi- 107Suo 71(2) 2020 tus 2020, Valtioneuvoston selvitys- ja tutki- mustoiminnan julkaisusarja. Valtioneuvoston kanslia, Helsinki. Saatavissa: http://urn.fi/ URN:ISBN:978-952-287-826-7 Finér, L., Mattsson, T., Joensuu, S., Koivusalo, H., Laurén, A., Makkonen, T., Nieminen, M., Tattari, S., Ahti, E., Kortelainen, P., Koskiaho, J., Leinonen, A., Nevalainen, R., Piirainen, S., Saarelainen, J., Sarkkola S., Vuollekoski, M., 2010. Metsäisten valuma- alueiden vesistökuormituksen laskenta. Suomen ympäristö 10/2010. 1–33. Saatavissa: http://hdl.handle.net/10138/37973 Frolking, S., Roulet, N. & Fuglestvedt. J. 2006. How northern peatlands influence the Earth’s radiative budget: Sustained methane emission versus sustained carbon sequestration. Journal of Geophysical Research 111: G01008. Saata- vissa: https://doi.org/10.1029/2005JG000091 Frolking, S. & Roulet, N. 2007. Holocene ra- diative forcing impact of northern peatland carbon accumulation and methane emissions. Global Change Biology 13: 1079–1088. Saatavissa: https://doi.org/10.1111/j.1365- 2486.2007.01339.x Haahti, K., Nieminen, M., Finér, L., Marttila H., Kokkonen, T., Leinonen, A. & Koivusalo, H. 2018. Model-based evaluation of sediment control in a drained peatland forest after ditch network maintenance. Canadian Journal of Forest Research 48(2): 130–140. Saatavissa: https://doi.org/10.1139/cjfr-2017-0269 Hannila, J., Willner, M., Sundsten, K. & Niem- inen, T.M. 2015. Metsien kunnostusojitus happamien sulfaattimaiden esiintymisalueella. Perhonjoen happamuuden hallinta (PAHA) -projekti. Kokkolan kaupunki, Ympäristö- palvelut. 7 s.  Heikkinen, K., Karppinen, A., Karjalainen, S.M., Postila, H., Hadzic, M., Tolkkinen, M., Marttila, H., Ihme R. & Kløve, B. 2018. Long-term purification efficiency and fac- tors affecting performance in peatland based treatment wetlands: An analysis of 28 peat extraction sites in Finland. Ecological Engi- neering 117: 153–164. Saatavissa: https://doi. org/10.1016/j.ecoleng.2018.04.006 Heikkinen, J., Ketoja, E., Nuutinen, V. & Regina, K. 2013. Declining trend of carbon in Finnish cropland soils in 1974–2009. Global Change Biology 19: 1456–1469. Saatavissa: https:// doi.org/10.1111/gcb.12137 Helle, P., Lindén, H. & Wikman, M. 2002. Metsä- kanalintujen viimeaikaisista runsaudenmuu- toksista Suomessa. Linnut-vuosikirja 2002: 92–97. Saatavissa: https://lintulehti.birdlife. fi:8443/pdf/artikkelit/2207/tiedosto/ocrskan naus045_artikkelit_2207.pdf#view=FitH Hommeltenberg, J., Schmid, H.P., Drösler, M. & Werle, P. 2014. Can a bog drained for for- estry be a stronger carbon sink than a natural bog forest? Biogeosciences 11: 3477–3493. https://doi.org/10.5194/bg-11-3477-2014 Hotanen, J.-P. 1998. Metsänparannuksen vaikutus soiden monimuotoisuuteen. Metsäntutki- muslaitoksen tiedonantoja 674: 7–19. Saata- vissa: http://urn.fi/URN:ISBN:951-40-1611-4 Hotanen, J.-P., Kokko, A., Mäkelä, K. 2018. Metsäojitetut suot. Teoksessa: Kontula, T. & Raunio, A. (toim.). Suomen luontotyyp- pien uhanalaisuus 2018. Osa I – tulokset ja arvioinnin perusteet. Suomen ympäristö 5/ 2018: 156–161. Saatavissa: http://urn.fi/ URN:ISBN:978-952-11-4816-3 Hotanen, J.-P., Maltamo, M. & Reinikainen, A. 2006. Canopy stratification in peatland for- ests in Finland. Silva Fennica 40(1): 53–82. Saatavissa: https://doi.org/10.14214/sf.352 Hotanen, J.-P., Korpela, L., Mikkola, K., Mäkipää, R., Nousiainen, H., Reinikainen, A., Salemaa, M., Silfverberg, K., Tamminen, M., Tonteri, T. & Vanha-Majamaa, I. 2001. Metsä- ja suokasvien yleisyys ja runsaus 1951–95. Teoksessa: Reinikainen, A., Mäkipää, R., Vanha-Majamaa, I. & Hotanen, J.-P. (toim.). 2001. Kasvit muuttuvassa metsäluonnossa. Jyväskylä. s. 84–301. Hotanen, J.-P., Saarinen, M. & Nousiainen, H. 2015. Avosuo- ja sekatyyppien turvekan- gaskehitys. Suo 66(1): 13–32. Saatavissa: http://www.suo.fi/pdf/article9896.pdf Hynninen, A., Sarkkola, S., Laurén, A., Koi- vusalo, H. & Nieminen, M. 2011. Capacity of riparian buffer areas to reduce ammonium export originating from ditch network main- tenance areas in peatlands drained for for- estry. Boreal Environment Research 16(5): 430–440. Saatavissa: www.borenv.net 108 Ojanen ym. Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A. & Liukko, U.-M. (toim.) 2019. Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Helsinki. 704 s. Saatavissa: http://hdl.handle.net/10138/299501 Hyvärinen, V. & Vehviläinen, B. 1981. The effects of climatic fluctuations and man on discharge in Finnish river basins. Vesientutkimuslaitok- sen julkaisuja 43: 15–23. Saatavissa: http:// hdl.handle.net/10138/31183 Hämäläinen, L. (toim.) 2015. Pienvesien suojelu- ja kunnostusstrategia. Ympäristöministeriön raportteja 27/2015: 1–69. Saatavissa: http:// hdl.handle.net/10138/159068 Joensuu, S. 2002. Effects of ditch network main- tenance and sedimentation ponds on export loads of suspended solids and nutrients from peatland forests. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 868: 1–83. Saatavissa: http://urn. fi/URN:ISBN:951-40-1852-4 Joensuu, S., Kauppila, M., Tenhola, T. & Lindén, M. 2012. Kosteikot metsätaloudessa – selvi- tys. TASO-hanke. 13 s. https://www.ympa risto.fi/fi-FI/TASOhanke/Julkaisut Juutinen, A., Saarimaa, M., Ojanen, P., Sark- kola, S., Haara, A., Karhu, J., Nieminen, M., Minkkinen, K., Penttilä, T., Laatikainen, M. & Tolvanen, A. 2019. Trade-offs between economic returns, biodiversity, and ecosys- tem services in the selection of energy peat production sites. Ecosystem Services 40: 101027. Saatavissa: https://doi.org/10.1016/j. ecoser.2019.101027 Kaakinen, E., Kokko, A., Aapala, K., Autio, O., Eurola, S., Hotanen, J.-P., Kondelin, H., Lindholm, T., Nousiainen H., Rehell S., Ruuhijärvi, R., Sallantaus, T., Salminen, P., Tahvanainen, T., Tuominen, S., Turunen, J., Vasander, H., Virtanen, K. 2018. Suot. Teoksessa: Kontula T., Raunio A. (toim.). Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja. Osa 1– tulok- set ja arvioinnin perusteet. Suomen ympäristö 5/2018: 117–170. Saatavissa: http://urn.fi/ URN:ISBN:978-952-11-4816-3 Kaila, A., Laurén, A., Sarkkola, S., Koivusalo, H., Ukonmaanaho, L., O’Driscoll, C., Xiao, L., Asam, Z. & Nieminen, M. 2015. Effect of clear-felling and harvest residue removal on nitrogen and phosphorus export from drained Norway spruce mires in southern Finland. Boreal Environment Research 20: 693–706. Saatavissa: http://www.borenv.net/ Kaila, A., Sarkkola, S., Laurén, A., Ukonmaan- aho, L., Koivusalo, H., Xiao, L., O’Driscoll, C., Asam, Z., Tervahauta, A. & Nieminen, M. 2014. Phosphorus export from drained Scots pine mires after clear-felling and bioenergy harvesting. Forest Ecology and Manage- ment 325: 99–107. Saatavissa: https://doi. org/10.1016/j.foreco.2014.03.025 Kareksela, S., Ojanen, P., Aapala, K., Haapa­ lehto, T., Ilmonen, J., Koskinen, M., Laiho, R., Laine, A., Maanavilja, L., Marttila, H., Minkkinen, K., Nieminen, M., Ronkanen, A.-K., Sallantaus, T., Sarkkola, S., Tolvanen, A., Tuittila, E.-S. & Vasander, H. 2020. Soiden ennallistamisen biodiversiteetti-, vesistö- ja ilmastovaikutukset. Luontopaneelin raportti. Käsikirjoitus. Karsisto, K. 1974. Metsänparannusalueet riistan kannalta. Suo 25(2): 35–40. Saatavissa: http:// www.suo.fi/article/9425 Kløve, B., Tuukkanen, T., Marttila, H., Pos- tila, H. & Heikkinen, K. 2012. Turvetuotan­ non kuormitus – kirjallisuuskatsaus ja asiantuntija-arvio turvetuotannon vesistö­ kuormitukseen vaikuttavista tekijöistä. TASO-hanke. 29 s. Saatavissa: http://urn.fi/ URN:ISBN:978-952-257-505-0 Koivisto, L. & Lampela, M. 2008. Vanhojen metsäojituskokeiden opetukset. Teoksessa: Ojanen, P., Vanhatalo, A., Kuuluvainen, T., Niemelä, P. & Vasander, H. (toim.). Kultakäkösen kukuntakunnailla. Helsingin yliopiston metsäekologian laitoksen julkaisuja 38: 169–178. Koivusalo, H., Ahti, E., Laurén, A., Kokkonen, T., Karvonen, T., Nevalainen, R. & Finér, L. 2008. Impacts of ditch cleaning on hy- drological processes in a drained peatland forest. Hydrology and Earth System Sci- ences 12: 1211–1227. Saatavissa: https://doi. org/10.5194/hess-12-1211-2008 Korhonen, K.T., Ihalainen, A., Ahola, A., Heik- kinen, J., Henttonen, H.M., Hotanen, J.-P., Nevalainen, S., Pitkänen, J., Strandström, M. 109Suo 71(2) 2020 & Viiri, H. 2017. Suomen metsät 2009–2013 ja niiden kehitys 1921–2013. Luonnon- vara- ja biotalouden tutkimus, 59/2017: 1–86. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi- fe201709198647 Korhonen, K.T., Ihalainen, A., Räty, M., Ahola, A., Heikkinen, J., Henttonen, H.M., Hotanen, J.-P., Melin, M., Pitkänen, J. & Strandström, M. 2020. Suomen metsät 2014–2018 ja ni- iden kehitys 1921–2018. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus. Käsikirjoitus. Koskiaho, J. & Puustinen, M. 2019. Suspended solids and nutrient retention in two construct- ed wetlands as determined from continuous data recorded with sensors. Ecological Engi- neering 137: 65–75. Saatavissa: https://doi. org/10.1016/j.ecoleng.2019.04.006 Koskinen, M., Tahvanainen, T., Sarkkola, S., Menberu, M., Laurén, A., Sallantaus, T., Marttila, H., Ronkanen, A.-K., Parviainen, M., Tolvanen, A., Koivusalo, H. & Nieminen, M. 2017. Restoration of nutrient-rich forestry- drained peatlands poses a risk forhigh exports of dissolved organic carbon, nitrogen, and phosphorus. Science of the Total Environ- ment 586: 858–869. Saatavissa: https://doi. org/10.1016/j.scitotenv.2017.02.065 Kortelainen, P., Saukkonen, S. & Mattsson, T. 1997. Leaching of nitrogen from forested catchments in Finland. Global Biogeochemi- cal Cycles 11(4): 627–638. Saatavissa: https:// doi.org/10.1029/97GB01961 Laiho, R., Tuominen, S., Kojola, S., Penttilä, T., Saarinen, M. & Ihalainen, A. 2016. Heik- kotuottoiset ojitetut suometsät – missä ja paljonko niitä on? Metsätieteen aikakaus­ kirja 2016/2: 5957. Saatavissa: https://doi. org/10.14214/ma.5957 Laine, J., Vasander, H., Hotanen, J.-P., Nousi- ainen, H., Saarinen, M. & Penttilä, T. 2018. Suotyypit ja turvekankaat – kasvupaikkaopas. Metsäkustannus, Helsinki. 160 s. Lammi A., Kokko A., Kuoppala M., Aroviita J., Il- monen J., Jormola J., Karonen M., Kotanen J., Luotonen H., Muotka T., Mykrä H., Rintanen T., Sojakka P., Teeriaho J., Teppo A., Toivonen H., Urho L., Vuori K.-M. 2018. Sisävedet ja rannat. Teoksessa: Kontula, T. & Raunio, A. (toim.). Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja. Osa 1 – tulokset ja arvioinnin perusteet. Suomen ympäristö 5/2018: 81–115. Saatavissa: http:// urn.fi/URN:ISBN:978-952-11-4816-3 Larmola, T., Leppänen, S.M., Tuittila, E.-S., Aarve, M., Merilä, P., Fritze, H. & Tiirola, M. 2013. Methanotrophy induces nitrogen fixation during peatland development. PNAS 111(2): 734–739. Saatavissa: https://doi. org/10.1073/pnas.1314284111 Lehtonen, A., Linkosalo, T., Peltoniemi, M., Sievänen, R., Mäkipää, R., Tamminen, P., Salemaa, M., Nieminen, T., Ťupek, B., Heik- kinen, J. & Komarov, A. 2016. Forest soil carbon stock estimates in a nationwide inven- tory: evaluating performance of the ROMULv and Yasso07 models in Finland. Geoscientific Model Development 9: 4169–4183. Saatavis- sa: https://doi.org/10.5194/gmd-9-4169-2016 Leppä, K., Korkiakoski, M., Nieminen, M., Laiho, R., Hotanen, J-P., Kieloaho, A-J., Korpela, L., Laurila, T., Lohila, A. K., Minkkinen, K., Mäkipää, R., Ojanen, P., Pearson, M., Penttilä, T., Tuovinen, J-P., & Launiainen, S. 2020a. Vegetation controls of water and energy balance of a drained peatland forest: Responses to alternative harvesting practices. Agricultural and Forest Meteorology 295: 108198. Saatavissa: https://doi.org/10.1016/j. agrformet.2020.108198 Leppä, K., Hökkä, H., Laiho, R., Launiainen, S., Lehtonen, A., Mäkipää, R., Peltoniemi, M., Saarinen, M., Sarkkola, S. & Nieminen, M. 2020b. Selection cuttings as a tool to control water table level in boreal drained peatland forests. Frontiers in Earth Science 8: 576510. Saatavissa: https://doi.org/10.3389/ feart.2020.576510 Lohila, A., Minkkinen, K., Laine, J., Savolainen, I., Tuovinen, J-P., Korhonen, L., Laurila, T., Tietäväinen, H. & Laaksonen, A. 2010. Forestation of boreal peatlands: Impacts of changing albedo and greenhouse gas fluxes on radiative forcing. Journal of Geophysical Research 115: G04011. Saatavissa: https://doi. org/10.1029/2010JG001327 110 Ojanen ym. Ludwig, G., Alatalo, R., Helle, P., Nissinen, K. & Siitari, H. 2007. Large‐scale drainage and breeding success in boreal forest grouse. Journal of Applied Ecology 45(1): 325–333. Saatavissa: https://doi.org/10.1111/j.1365- 2664.2007.01396.x Lukkala, O.J. 1949. Soiden turvekerroksen painuminen ojituksen vaikutuksesta. Com- municationes Instituti Forestalis Fenniae 37: 1–67. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi- metla-201207171069 Lundin, L. 1999. Effects on hydrology and surface water chemistry of regeneration cuttings in peatland forests. International Peat Journal 9: 118–126. Marttila, H. & Kløve, B. 2010. Managing runoff, water quality and erosion in peatland forestry by peak runoff control. Ecological Engineer- ing 36: 900–911. Saatavissa: https://dx.doi. org/10.1016/j.ecoleng.2010.04.002 Marttila, H., Vuori, K.-M., Hökkä, H., Jämsen, J. & Kløve, B. 2010. Framework for designing and applying peak runoff control structures for peatland forestry conditions. Forest Ecology and Management 260: 1262–1273. Saatavissa: https://doi.org/10.1016/j.foreco.2010.06.032 Mathijssen, P., Kähkölä, N., Tuovinen, J-P., Lohila, A., Minkkinen, K., Laurila, T. & Väli­ ranta, M. 2017. Lateral expansion and carbon exchange of a boreal peatland in Finland resulting in 7000 years of positive radiative forcing. Journal of Geophysical Research: Biogeosciences 122(3): 562–577. Saatavissa: https://doi.org/10.1002/2016JG003749 Mathijssen, P., Tuovinen, J-P., Lohila, A., Aurela, M., Juutinen, S., Laurila, T., Niemelä, E., Tuittila, E-S. & Väliranta, M. 2014. Devel- opment, carbon accumulation, and radiative forcing of a subarctic fen over the Holocene. The Holocene 24(9): 1156–1166. Saatavissa: https://doi.org/10.1177/0959683614538072 Melin, M., Mehtätalo, L., Helle, P., Ikonen, K. & Packalen, T. 2020. Decline of the boreal willow grouse (Lagopus lagopus) has been ac- celerated by more frequent snow-free springs. Scientific Reports 10: 6987 Saatavissa: https:// doi.org/10.1038/s41598-020-63993-7 Minkkinen, K., Korhonen, R., Savolainen, I. & Laine, J. 2002. Carbon balance and radiative forcing of Finnish peatlands 1990–2100 – the impact of forestry drainage. Global Change Biology 8: 785–799. Saatavissa: https://doi. org/10.1046/j.1365-2486.2002.00504.x Minkkinen, K. & Ojanen, P. 2013. Pohjois-Pohjan- maan turvemaiden kasvihuonekaasutaseet. Metlan työraportteja 258: 75–111. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-40-2412-2 Minkkinen, K., Ojanen, P., Penttilä, T., Aurela, M., Laurila, T., Tuovinen, J-P. & Lohila, A. 2018. Persistent carbon sink at a boreal drained bog forest. Biogeosciences 15: 3603– 3624. Saatavissa: https://doi.org/10.5194/ bg-15-3603-2018 Mustonen, S. & Seuna, P. 1971. Metsäojituksen vaikutuksesta suon hydrologiaan. Vesientut- kimuslaitoksen julkaisuja 2: 1–63. Saatavissa: http://hdl.handle.net/10138/26033 Mäkinen, J. & Pajunen, H. 2005. Correlation of carbon with acid-soluble elements in Finnish lake sediments: two opposite composition trends. Geochemistry: Exploration, Environ- ment, Analysis 5(2): 169–181. Saatavissa: https://doi.org/10.1144/1467-7873/05-072 Myllys, M. 1998. Soiden viljely. Teoksessa: Vasander, H. (toim.). Suomen suot. Suoseura ry. s. 64–71. Myllys, M. 2019. Turvepeltojen ravinnehuuhtou­ mien vähentämismahdollisuudet. Vesitalous 60: 33–34. Saatavissa: https://www.vesita lous.fi/ Nieminen, M. & Ahti, E. 2000. Soiden metsä­ talouskäytön vesistövaikutukset. Metsätieteen aikakauskirja 2/2000: 321–325. Saatavissa: https://doi.org/10.14214/ma.6020 Nieminen, M., Ahti, E., Nousiainen, H., Joensuu, S. & Vuollekoski, M. 2005. Capacity of ripar- ian buffer zones to reduce sediment concen- trations in discharge from peatlands drained for forestry. Silva Fennica 39(3): 331–339. Saatavissa: https://doi.org/10.14214/sf.371 Nieminen, M., Hökkä, H., Laiho, R., Juutinen, A., Ahtikoski, A., Pearson, M., Kojola, S., Sarkkola, S., Launiainen, S., Valkonen, S., Penttilä, T., Lohila, a., Saarinen, M., Haahti, K., Mäkipää, R., Miettinen, J. & Ollikainen, M. 2018. Could continuous cover forestry be an economically and environmentally feasible management option on drained boreal peat- 111Suo 71(2) 2020 lands? Forest Ecology and Management 424: 78–84. Saatavissa: https://doi.org/10.1016/j. foreco.2018.04.046 Nieminen, M., Palviainen, M., Sarkkola, S., Laurén, A., Marttila, H. & Finér, L. 2017. A synthesis of the impacts of ditch network maintenance on the quantity and quality of runoff from drained boreal peatland forests. Ambio 47: 523–534. Saatavissa: https://doi. org/10.1007/s13280-017-0966-y Nieminen, M., Sarkkola, S., Haahti, K., Sal- lantaus, T., Koskinen, M., Ojanen, P. 2020a. Metsäojitettujen soiden typpi- ja fosfori- kuormitus Suomessa. Suo 71(1): 1–13. Saata- vissa: http://suo.fi/article/10398 Nieminen, M., Sarkkola, S., Tolvanen, A., Tervahauta, A., Saarimaa, M. & Sallan- taus, T. 2020b. Water quality management dilemma: Increased nutrient, carbon, and heavy metal exports from forestry-drained peatlands restored for use as wetland buffer areas. Forest Ecology and Management 465: 118089. Saatavissa: https://doi.org/10.1016/j. foreco.2020.118089 Nieminen, M., Sarkkola, S., Sallantaus, T., Has- selquist, E.M. & Laudon, H. 2021. Peatland drainage – a missing link behind increasing TOC concentrations in waters from high lati- tude forest catchments? Science of the Total Environment 774: 145150. Saatavissa: https:// doi.org/10.1016/j.scitotenv.2021.145150 Nieminen, T.M., Hökkä, H., Ihalainen, A., Finér, L., 2016. Metsänhoito happamilla sulfaat- timailla. Luonnonvara- ja biotalouden tut- kimus 1/2016, 40 s. Saatavissa: http://urn.fi/ URN:ISBN:978-952-326-190-7 Nieminen, T.M., Silver, T., Boman, A., Ilvesniemi, H., Joensuu, S. & Härkönen, L. 2020. Geolo- gian tutkimuskeskuksen happamien sulfaat- timaiden yleiskartoituksen hyödyntäminen metsätaloudessa. Luonnonvara- ja biotaloud- en tutkimus 21/2020: 1–28. Saatavissa: http:// urn.fi/URN:ISBN:978-952-326-939-2 Ojanen, P. & Minkkinen, K. 2019. The depend- ence of net soil CO2 emissions on water table depth in boreal peatlands drained for forestry. Mires and Peat 24(27): 1–8. Saata- vissa: https://doi.org/10.19189/MaP.2019. OMB.StA.1751 Ojanen, P., Minkkinen, K. & Penttilä, T. 2013. The current greenhouse gas impact of forestry- drained boreal peatlands. Forest Ecology and Management 289: 201–208. Saatavissa: https://doi.org/10.1016/j.foreco.2012.10.008 Pajunen, H. 2004. Järvisedimentit kuiva-aineen ja hiilen varastona. Geologian tutkimuskeskus, tutkimusraportti 160: 1–308. Saatavissa: http://tupa.gtk.fi/julkaisu/tutkimusraportti/ tr_160.pdf Palviainen, M. & Finér, L. 2013. Kunnostuso- jituksen vaikutus vesistöjen humuskuormituk- seen. TASO-hanke. 47 s. Saatavissa: https:// www.ymparisto.fi/fi-FI/TASOhanke/Julkaisut Palviainen, M., Lehtoranta, J., Ekholm, P., Ruoho- Airola, T. & Kortelainen, P. 2015. Land cover controls the export of terminal electron accep- tors from boreal catchments. Ecosystems 18: 343–385. Saatavissa: https://doi.org/10.1007/ s10021-014-9832-y Postila, H., Saukkoriipi, J., Heikkinen, K., Kar- jalainen, S.-K., Kuoppala, M., Marttila, H. & Kløve, B. 2014. Can treatment wetlands be constructed on drained peatlands for efficient purification of peat extraction runoff? Geo- derma 228–229: 33–34. Saatavissa: https:// doi.org/10.1016/j.geoderma.2013.12.008 Puustinen, M., Koskiaho, J., Gran, V., Jormola, J., Maijala, T., Mikkola-Roos, M., Puumala, M., Riihimäki, J., Räty, M. & Sammalkorpi, I. 2001. Maatalouden vesiensuojelukosteikot. VESIKOT-projektin loppuraportti. Suomen ympäristö 499: 1–61. Saatavissa: http://hdl. handle.net/10138/40659 Puustinen, M., Tattari, S., Väisänen, S., Virka- järvi, P., Räty, M., Järvenranta, K., Ko- skiaho, J., Röman, E., Sammalkorpi, I., Uusitalo, R., Lemola, R., Uusi-Kämppä, J., Lepistö, A., Hjerppe, T., Riihimäki, J. & Ruuhijärvi, J. 2019. Ravinteiden kierrätys alkutuotannossa ja sen vaikutukset vesien tilaan – KiertoVesi-hankkeen loppuraportti. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 22/2019: 1–142. Saatavissa: http://hdl.handle. net/10138/304956 Päivänen, J. 2007. Suot ja suometsät: järkevän käytön perusteet. Metsäkustannus, Helsinki. 368 s. 112 Ojanen ym. Rehell, S. 2017. Ilmastotekijöiden ja vesitalouden vaikutus minerotrofisten rimpipintojen esiin- tymiseen boreaalisessa suosysteemissä. Suo 68(2–3): 41–66. Saatavissa: http://www.suo. fi/article/10113 Reinikainen, A. 1994. Turvekankaat – kangas- metsäkasvillisuutta turvemaalla? Metsäntutki- muslaitoksen tiedonantoja 531: 11–18. Saata- vissa: http://urn.fi/URN:ISBN:951-40-1401-4 Ryynänen, A. 1973. Rubus arcticus L. and its cultivation. Annales Agriculturae Fenniae 12: 1–6. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi- fe2014102745636. Räike, A., Taskinen, A. & Knuuttila, S. 2020. Nu- trient export from Finnish rivers into the Baltic Sea has not decreased despite water protection measures. Ambio 49: 460–474. Saatavissa: https://doi.org/10.1007/s13280-019-01217-7 Rääpysjärvi, J., Karjalainen, S. M., Karttunen, K., Kuoppala, M. & Aroviita, J. 2016. Metsätalouden vaikutukset purojen ja jokien biologiseen tilaan – MEBI-hankkeen tulok- set. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 20/2016: 1–38. Saatavissa: http://hdl.handle. net/10138/161512 Saarinen, T., Mohammadighavam, S., Marttila, H. & Kløve, B. 2013. Impact of peatland forestry on runoff water quality in areas with sulphide-bearing sediments; how to prevent acid surges? Forest Ecology and Manage- ment 293: 17–28. Saatavissa: https://doi. org/10.1016/j.foreco.2012.12.029 Sallantaus, T. 1992. Runoff water quality of bogs drained for forestry and mined for peat – a comparison. Swedish National Committee, International Peat Society. Proceedings of the 9th International Peat Congress Vol. 3: 95–105. Sallantaus, T., Vasander, H. & Laine, J. 1998. Metsätalouden vesistöhaittojen torjuminen ojitetuista soista muodostettujen puskuri­ vyöhykkeiden avulla. Suo 49(4): 125–133. Saatavissa: http://www.suo.fi/article/9779 Sallinen, A., Tuominen, S., Kumpula, T. & Tah- vanainen, T. 2019. Undrained peatland areas disturbed by surrounding drainage: a large scale GIS analysis in Finland with a special focus on aapa mires. Mires and Peat 24 (38): 1–22. Saatavissa: https://doi.org/10.19189/ MaP.2018.AJB.391 Salmelin, J., Hämäläinen, H., Vuori, K.-M. & Nieminen, M. 2020. Puuaineksen lisäyksen mahdollisuudet ravinteiden pidättäjänä ja eliöstön monipuolistajana kuormitetuissa vesistöissä: kirjallisuuskatsaus. PuuMaVesi- hanke. 41 s. Saatavissa: https://www.syke.fi/ hankkeet/puumavesi Salo, K. 1981. Metsänparannustoimenpitei­ den vaikutus rämeiden sienisatoon. Suo 32(1): 1–6. Saatavissa: http://www.suo.fi/ article/9515 Salo, K. 1993. The composition and structure of macrofungus communities in boreal upland type forests and peatlands in North Karelia, Finland. Karstenia 33: 61–99. Saatavissa: https://doi.org/10.29203/ka.1993.299 Sarkkola, S., Hökkä, H., Koivusalo, H., Niemi­ nen, M., Ahti, E., Päivänen, J. & Laine, J. 2010. Role of tree stand evapotranspiration in maintaining satisfactory drainage conditions in drained peatlands. Canadian Journal of Forest Research 40: 1485–1496. Saatavissa: https://doi.org/10.1139/X10-084 Silvan, N. (2013). Entisten turpeennostoalueiden uudelleensoistaminen. Teoksessa: Aapala K., Similä M., Penttinen J. (toim.). Ojitettujen soiden ennallistamisopas. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja B 188: 39–40. Saatavissa: https://julkaisut.metsa.fi/julkaisut/ show/1601 Stenberg, L., Tuukkanen, T., Finér, L., Marttila, H., Piirainen, S., Kløve, B. & Koivusalo, H. 2015. Ditch erosion processes and sediment transport in a drained peatland forest. Eco- logical Engineering 75: 421–433. Saatavissa: https://doi.org/10.1016/j.ecoleng.2014.11.046 Stenberg, L., Tuukkanen, T., Finér, L., Marttila, H., Piirainen, S., Kløve, B. & Koivusalo, H. 2016. Evaluation of erosion and surface roughness in peatland forest ditches using pin meter and terrestrial laser scanning. Earth Sur- face Processes and Landforms 41: 1299–1311. Saatavissa: https://doi.org/10.1002/esp.3897 Sutela, T., Vuori, K.-M., Louhi, P., Hovila, K., Jokela, S., Karjalainen, S.M., Keinänen, M., Rask, M., Teppo, A., Urho, L., Vehanen, T., Vuorinen, P.J. ja Österholm, P. 2012. Happamien sulfaattimaiden aiheuttamat ve- sistövaikutukset ja kalakuolemat Suomessa. 113Suo 71(2) 2020 Suomen Ympäristö 14: 1–61. Saatavissa: http://hdl.handle.net/10138/38771 Tahvanainen, T. 2011. Abrupt ombrotrophication of a boreal aapa mire triggered by hydrologi- cal disturbance in the catchment. Journal of Ecology 99: 404–415. Saatavissa: https://doi. org/10.1111/j.1365-2745.2010.01778.x Tahvanainen, T., Sallantaus, T., Heikkilä, R. & Tolonen, K. 2002. Spatial variation of mire surface water chemistry and vegetation in northeastern Finland. Annales Botanici Fen- nici 39(3): 235–251. Saatavissa: http://www. sekj.org/PDF/anbf39/anbf39-235p.pdf Tiainen J. & Pakkala T. 2000. Maatalousympäristön linnuston muutokset ja seuranta Suomessa. Linnut-vuosikirja 1999: 98–105. Saatavissa: https://lintulehti.birdlife.fi:8443/pdf/artikke- lit/2171/tiedosto/ocrskannausvk99018_artik- kelit_2171.pdf#view=FitH Tiainen J. & Pakkala T. 2001. Birds. Teoksessa: Pitkänen M. & Tiainen J. (toim.). Biodiversity of agricultural landscapes in Finland. BirdLife Finland Conservation Series 3: 33–50. Tilastokeskus 2020a. Greenhouse gas emissions in Finland 1990 to 2018. National Inventory Report under the UNFCCC and the Kyoto Protocol. Submission to the European Union. 9 April 2020. 566 s. Saatavissa: https://unfccc. int/documents/219060 Tilastokeskus 2020b. Suomen kasvihuonekaasu­ päästöt 1990–2019. Ympäristö ja Luonnon- varat 2020. 82 s. Saatavissa: http://tilasto keskus.fi/tup/khkinv/khkaasut_suominir.html Turtola, E., Salo, T., Miettinen, A., Iho, A., Valka­ ma, E., Rankinen, K., Virkajärvi, P., Tuomisto, J., Sipilä, A., Muurinen, S., Turakainen, M., Lemola, R., Jauhiainen, L., Uusitalo, R., Grönroos, J., Myllys, M., Heikkinen, J., Meri­ laita, S., Bernal, J.C., Savela, P., Kartio, M., Salopelto, J., Finér, A. & Jaakkola, M. 2017. Hyötyä taseista. Ravinnetaseiden tulkinta ympäristön ja viljelijän hyödyksi. Luon- nonvara- ja biotalouden tutkimus 15/2017: 1–70. Saatavissa: https://jukuri.luke.fi/han- dle/10024/538541 Turunen, J. 2008. Development of Finnish peat- land area and carbon storage 1950–2000. Boreal Environment Research 13: 319–334. Saatavissa: http://www.borenv.net/ Turunen, J., Aroviita, J., Marttila, H., Louhi, P., Laamanen, T., Tolkkinen, M., Luhta, P.-L., Kløve, B. & Muotka, T. 2017. Differential responses by stream and riparian biodiver- sity to in-stream restoration of forestry- impacted streams. Journal of Applied Ecology 54(5): 1505–1514. Saatavissa: https://doi. org/10.1111/1365-2664.12897 Turunen, J., Muotka, T., Vuori, K.-M., Kar- jalainen, S. M., Rääpysjärvi, J., Sutela, T. & Aroviita, J. 2016. Disentangling the responses of boreal stream assemblages to low stressor levels of diffuse pollution and altered channel morphology. Science of the Total Environ- ment 544: 954–962. Saatavissa: https://doi. org/10.1016/j.scitotenv.2015.12.031 Turunen, J., Tomppo, E., Tolonen, K. & Reini- kainen, A. 2002. Estimating carbon accumula- tion rates of undrained mires in Finland – ap- plication to boreal and subarctic regions. The Holocene 12(1): 69–80. Saatavissa: https:// doi.org/10.1191/0959683602hl522rp Uri, V., Kukumägi, M., Aosaar, J., Varik, M., Becker, H., Morozov, G. & Karoles, K. 2017. Ecosystems carbon budgets of differ- ently aged downy birch stands growing on well-drained peatlands. Forest Ecology and Management 399: 82–93. Saatavissa: https:// doi.org/10.1016/j.foreco.2017.05.023 Vaarama, A. 1965. Rubus arcticus L. – Mesimarja. Teoksessa: Jalas, J. (toim.). Suuri kasvikirja II. Otava, Helsinki. S. 750–754. Vesterinen, P., Similä, M., Rehell, S., Haapalehto, S., Perkiö R. 2013. Vesitalouden palaut- taminen. Teoksessa: Aapala, K., Similä, M. & Penttinen, J. (toim.). Ojitettujen soiden ennallistamisopas. Metsähallituksen luon- nonsuojelujulkaisuja. Sarja B 188: 140–150. Saatavissa: https://julkaisut.metsa.fi/julkaisut/ show/1601 Vikman, A., Sarkkola, S., Koivusalo, H., Sal- lantaus, S., Laine, J., Silvan, N., Nousiainen, H. & Nieminen, M., 2010. Nitrogen reten- tion by peatland buffer areas at six forested catchments in southern and central Finland. Hydrobiologia 641: 171–183. Saatavissa: https://doi.org/10.1007/s10750-009-0079-0 114 Ojanen ym. Vähäkuopus, T., Kauppila, T., Mäkinen, J., Ojala, A.E.K. & Valpola, S.E. 2020. Sedimentation tatterns of multiple Finnish lakes reveal the main environmental stressors and the role of peat extraction in lake sedimentation. Geo- sciences 10(8): 313 Saatavissa: https://doi. org/10.3390/geosciences10080313 Väänänen, R., Nieminen, M., Vuollekoski, M., Nousiainen, H., Sallantaus, T., Tuittila, E.-S. & Ilvesniemi, H., 2008. Retention of phos- phorus in peatland buffer zones at six forested catchments in southern Finland. Silva Fen- nica 42(2): 211–231. Saatavissa: https://doi. org/10.14214/sf.253 Waugham, G.J. & Bellamy, D.J. 1980. Nitrogen fixation and the nitrogen balance in peatland ecosystems. Ecology 61(5): 1185–1198. Saatavissa: https://doi.org/10.2307/1936837 Österholm, P., Virtanen, S., Rosendahl, R., Uusi-Kämppä, J., Ylivainio, K., Yli-Halla, M., Mäensivu, M. & Turtola, E. 2015. Groundwa- ter management of sulfide bearing farmlands using by-pass flow prevention and subsurface irrigation. Acta Agriculturae Scandinavica, Section B, Plant and Soil Sciences 65, Sup- plement 1: 110-120. Saatavissa: https://doi.or g/10.1080/09064710.2014.997787 (Julkaistu Suoseuran verkkosivuilla 15.2.2021) Ojanen et al 2020.pdf Ojanen ym 2020 Ojituksen vaikutus luonnon monimuotoisuuteen ilmastoon ja vesistöihin SUO.pdf