K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 AB Sivut 1-289 Toimittajat Matti Salminen Paula Böhling A 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Julkaisija: Luonnonvarakeskus, Luke Kustantajat: Luonnonvarakeskus, maa- ja metsätalousministeriö Copyright © 2019: Tekijät ja Luonnonvarakeskus Ulkoasu ja taitto: Ahoy Kannen kuva: Ville Vähä KALAVAROJEN KÄYTTÖ JA HOITO A 3. KORJATTU PAINOS 978-952-326-859-3 PAINETTU (KORVAA JULKAISUN 978-952-326-693-3) 978-952-326-860-9 VERKKOJULKAISU (KORVAA JULKAISUN 978-952-326-694-0) HTTP://URN.FI/URN:ISBN:978-952-326-860-9 KALAVAROJEN KÄYTTÖ JA HOITO B 3. KORJATTU PAINOS 978-952-326-861-6 PAINETTU (KORVAA JULKAISUN 978-952-326-695-7) 978-952-326-862-3 VERKKOJULKAISU (KORVAA JULKAISUN 978-952-326-696-4) HTTP://URN.FI/URN:ISBN:978-952-326-862-3 Painopaikka ja julkaisumyynti: PunaMusta Oy, http://luke.juvenesprint.fi K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 3 TOIMITTAJAT Matti Salminen ja Paula Böhling KIRJOITTAJAT • Heikki Auvinen, Esa Erkamo, Jaakko Erkinaro, Päivi Eskelinen, Outi Heikinheimo, Ari Huusko, Riina Huusko, Pekka Hyvärinen, Mikko Jaukkuri, Katja Kangas, Marja Keinänen, Tapio Keskinen, Irma Kolari, Marja-Liisa Koljonen, Pekka Korhonen, Antti Lappalainen, Aki Mäki-Petäys, Mikko Olin, Panu Orell, Tapani Pakarinen, Jorma Piironen, Jari Raitaniemi, Martti Rask, Atso Romakkaniemi, Jukka Ruuhijärvi, Pekka Salmi, Matti Salminen, Erno Salonen, Ari Saura, Ari Savikko, Jari Setälä, Tapio Sutela, Jouni Tulonen, Lauri Urho, Lari Veneranta ja Ville Vähä - Luonnonvarakeskus • Sakari Kuikka ja Hannu Lehtonen - Helsingin yliopisto Anssi Vainikka - Itä-Suomen yliopisto Timo J. Marjomäki ja Jukka Syrjänen - Jyväskylän yliopisto Jenny Fredrikson - Kalatalouden Keskusliitto Maare Marttila - Lapin ELY-keskus Seppo Hellsten ja Mika Marttunen - Suomen ympäristökeskus, SYKE A 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Sisällys A K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 5 Lukijalle Johdanto Kalavedet ja kalatuotanto Kalatuotannon perusteet Erilaisia kalavesiä Järvet Virtaavat vedet Merialue Ympäristömuutosten vaikutukset kalavesiin ja kalakantoihin Vesistörakentaminen ja jokien perkaukset Ruoppaukset, ojitukset ja täytöt Vedenkorkeuden muutokset ja säännöstely Rehevöityminen Happamoituminen Ilmastonmuutos Ympäristömyrkyt Kalastuksen vaikutukset kalakantoihin ja kalatuotantoon Vesien ja kalaston valtakunnallinen seuranta Vesienhoitosuunnitelma Miksi kalavaroja pitää hoitaa? Kalavarojen kestävä käyttö Kalastuslain tavoitteet Erilaisia näkökulmia kalavarojen tuottoon Kestävyyden kehittämisen haasteet Kalavarojen hoidon monet hyödyt Kenelle kalavarojen hoito kuuluu? Keskeiset toimijat Kalastusoikeus ja siitä päättäminen Kalavarojen hoidon työnjako Kalatalousalueiden rooli Rahoitus Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus Käyttö- ja hoitosuunnitelma Suunnittelun ja toteutuksen päävaiheet Osallistujat Nykytilan arviointi Tieto ja tiedonlähteet Tiedon laadun arviointi Tavoitetilan ja osatavoitteiden asettaminen Kalakantoja koskevat osatavoitteet 10 12 16 18 20 21 22 24 30 31 32 33 35 36 37 38 40 44 46 50 52 53 53 55 62 64 66 67 67 68 70 78 80 80 82 82 82 86 86 88 A 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Kalojen elinympäristön kunnostaminen Kunnostukset osana kalavarojen hoitoa Tavoitteet ja toimenpiteet Kunnostustyypit Toimivaltuudet ja luvat Hankkeen valmistelu ja toteutus Käytännön toimet Veden laadun parantaminen Ulkoisen kuormituksen vähentäminen Sisäisen kuormituksen vähentäminen Virtavesien rakenteellinen kunnostaminen Kutupaikkojen kunnostus ja rakentaminen Poikasalueiden kunnostus Vaellusyhteyksien avaaminen Tukitoimet Tietotarve Rakenteelliset kunnostukset järvissä Kutumahdollisuuksien lisääminen Poikasalueiden parantaminen Toimenpiteiden suunnittelu ja toteutus Rakenteelliset kunnostukset rannikkovesissä Kokemuksia rannikkovesien kunnostuksesta Kustannukset ja rahoitus Kalastusta koskevat osatavoitteet Hoitotoimenpiteiden valinta Luvat Kustannukset ja hyödyt Tukitoimet Onnistumisen todennäköisyys Päätösten kirjaaminen - KHS ja toimintasuunnitelma Toteutus Tiedotus Valvonta Seuranta Nykytilan päivitys - uusi suunnittelukierros Yhteistyö Vuorovaikutteiset menetelmät Monitavoitearviointi erilaisten tavoitteiden yhteensovittamisessa Kestävyyden arviointimalli 89 91 92 92 94 94 104 104 105 106 106 107 110 110 111 112 126 128 128 129 129 131 131 132 132 137 144 145 149 151 155 155 157 157 158 158 159 159 160 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 7 Riskien hallinta Vesistösäännöstelyjen kehittäminen Ympäristövirtaama osana säännöstelyjen kehittämistä Kalaistutukset Istutukset osana kalavarojen hoitoa Erilaisia istutuksia Toimivaltuudet ja luvat Istutusten suunnittelu ja toteutus Poikasten toimittajan valinta Istutettavan kalalajin ja -kannan valinta Poikasten iän, koon ja laadun valinta Istukasmäärän mitoittaminen Istutusajankohdan valinta Istutuspaikan valinta Poikasten tarkastus Rasvaeväleikkaus Istutuskuljetus Kalojen vastaanotto ja istutus Pyyntikokoisten kalojen istuttaminen Tukitoimet Seuranta Kustannukset Riskien hallinta Kalastuksen ohjaus Kalastuksen ohjaus osana kalavarojen hoitoa Tavoitteet ja toimenpiteet Toimivaltuudet ja luvat Kalastuksen ohjauksen keinot Pyyntimenetelmien ohjaus Pyydysten rakenteen ohjaus Pyydys- ja kalastajamäärien säätely Pyyntimittojen asettaminen Pyyntiaikojen ohjaaminen Pyyntialueiden ohjaus Saaliin määrän säätely Pyydystä ja päästä -kalastus Viestintä Kustannukset Riskien hallinta Kalastuksen valvonta Kalatalousalue valvonnan järjestäjänä Valvonnan suunnittelu Valvonnan päämäärä ja tavoitteet Käytännön toimenpiteet Valvonnan tuloksellisuus ja raportointi Paikallisten kalastussääntöjen valvonta 162 163 164 170 172 172 174 184 184 185 186 188 192 196 199 200 200 202 203 205 207 207 208 216 218 218 219 221 221 227 237 247 251 256 259 262 270 270 271 278 280 280 283 283 284 285 A 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Kalalajit ja niiden hoito Lohi Taimen Siika Harjus Nieriä Muikku Hauki Kuha Ahven Made Ankerias Särkikalat Lahna Säyne Toutain Suutari Särki Kuore Nahkiainen Vieraslajit Suomeen tarkoituksella tuotuja vieraita kalalajeja - Kirjolohi - Peledsiika - Harmaanieriä - Puronieriä - Karppi - Piikkimonni Uudempia vieraslajeja - Mustatäplätokko - Hopearuutana 290 292 312 328 344 356 364 378 390 404 412 418 428 430 432 435 437 439 442 450 458 461 465 467 468 470 472 473 474 Sisällys B K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 9 Tutkimus ja seuranta Tieto kalavarojen käytön ja hoidon perustana Tiedon tarve ja hankinta Seurannan suunnittelu ja toteutus Kalojen ja kalakantojen tutkimus Saalisnäytteet Iän ja kasvun määrittäminen Kirjanpitokalastus Verkkokoekalastus Sähkökoekalastus Kaikuluotaus Mädinhaudontakokeet Kutupesälaskenta Poikastutkimukset rannikkovesissä ja järvissä Kalamerkinnät Populaatiomallinnus Ympäristömyrkkypitoisuuksien määritykset Kalatieseurannat Kalastuksen ja kalastajien tutkimus Kalastuskysely Vuorovaikutteinen karttakysely Teemahaastattelu Rapukantojen hoito Rapulajit ja rapukannat Rapujen tunnistaminen Rapujen elinympäristöt Ravinto Kasvu, sukukypsyys ja kuorenvaihto Ravut eliöyhteisössä Suomen rapusaalis ja rapuvesien saalispotentiaali Rapukantojen hoitotarve ja hoidon suunnittelu Jokirapujen suojelusuunnitelma Täplärapujen leviämisen estäminen Kaupalliseen ravustukseen ja matkailulliseen hyödyntämiseen soveltuvat alueet Rapukannan ja rapujen elinympäristön arviointi Ravustuksen järjestäminen Elinympäristön parantaminen Rapujen istuttaminen SANASTO LIITE 1: Kestävyyden arviointimalli - soveltamisesimerkki ja arviointikriteerit LIITE 2: Esimerkkejä erilaisiin ongelma- tilanteisiin sopivista hoitotoimista 480 482 482 483 485 485 487 490 493 502 505 508 511 513 518 522 526 526 530 531 535 536 540 542 542 544 547 549 549 550 552 553 559 562 563 565 568 571 582 596 606 A 1 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Lukijalle Oli vuosi 2002, kun julkaisimme kalavesien hoidon opaskirjan: Kalavedet kuntoon. Sittemmin kalavesien ja kala- varojen hoidon tueksi on saatu paljon uutta tutkimustietoa, on kehitetty hoitomenetelmiä sekä luotu työkaluja ja toimin- tamalleja käytännön tarpeisiin. Kalakannoissakin on tapahtu- nut muutoksia, pyyntimene- telmät ovat kehittyneet ja lainsäädäntö on uudistettu. Oli aika uudistaa myös opas. K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 1 Lukijalle Olemme koonneet Kalavarojen käyttö ja hoito -kirjaan tietoa kalavarojen kestävän käy- tön ja hoidon perusteista, hyvistä alueellisen suunnittelun käytännöistä sekä alueelliseen käyttöön soveltuvista hoito- ja seurantamene- telmistä. Suositukset, neuvot ja vinkit perustuvat pääosin tutkimukseen, mutta myös käytännön työstä saatuun kokemukseen. Opasta tehdessämme olemme ajatelleet eri- tyisesti kalatalousalueiden tehtäviä ja tarpeita: lain edellyttämien käyttö- ja hoitosuunnitelmien laadintaa sekä suunnitelmien toimeenpanoa ja toteutusta. Toivomme, että tiedosta olisi hyötyä paitsi kalatalousalueille ja paikallisille toimijoille myös viranomaisille, kalatalousneuvojille ja kalatalousopetukselle. Työhön osallistui yli neljäkymmentä asian- tuntijaa, pääosa heistä Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkijoita. Arvokasta apua saimme Sakari Kuikalta ja Hannu Lehtoselta (Helsingin yliopisto), Anssi Vainikalta (Itä-Suomen yliopisto), Timo J. Marjomäeltä ja Jukka Syrjäseltä (Jyväsky- län yliopisto), Jenny Fredriksonilta (Kalatalouden Keskusliitto, KKL), Maare Marttilalta (Lapin ELY-keskus) sekä Seppo Hellsteniltä ja Mika Marttuselta (Suomen ympäristökeskus, SYKE). Käsikirjoitukseen esittivät hyödyllisiä parannusehdotuksia Petri Heinimaa, Kaarina Kauhala, Mervi Kunnasranta ja Petri Suuronen (Luke), Mikko Koivurinta, Mari Nykänen, Juhani Salmi, Petri Savola, Mika Sivil, Paavo Suominen ja Perttu Tamminen (ELY-keskukset), Joni Tiainen (Helsingin yliopisto), Johanna Möttönen ja Niina Tuuri (KKL), Mika Laakkonen ja Markku Vierelä (Metsähallitus), Juha Piilola (Suomen Sisävesi- ammattikalastajat), Markku Marttinen, Janne Rautanen ja Olli Saari (Suomen Vapaa-ajan- kalastajien Keskusjärjestö), Heidi Ahkola ja Saija Koljonen (SYKE) sekä kalastusopas Petri Rantala. Lämpimät kiitokset kirjoittajille, kommentoijille, valokuvaajille - kaikille työhön osallistuneille. Helsingissä marraskuussa 2019 Matti Salminen Paula Böhling A 1 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Johdanto Kalavarat ovat arvokkaita uusiutuvia luonnonvaroja - niitä on käytettävä ja hoidettava kestävästi. K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 3 Johdanto Kestävän käytön periaate on nostettu yhä vahvemmin ohjaamaan kaikkea luonnonvarojen käyttöä ja hoitoa. Periaate perustuu kansain- välisiin ympäristösopimuksiin ja selkeimmin YK:n biologista monimuotoisuutta koskevaan yleissopimukseen. Suomessa kalastusta koskevat tavoitteet ja menettelytavat määritellään kalastuslaissa ja -asetuksessa. Kalastuslain 1 § edellyttää, että kalavarojen käyttö ja hoito järjestetään ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävällä tavalla. Lain mukaan tämä on tehtävä turvaamalla kalavarojen kestävä ja monipuolinen tuotto, kalakantojen luontainen elinkierto sekä kalavarojen ja muun vesiluonnon monimuotoisuuden säilyminen. Monella saralla on jo edetty kestävämpään suuntaan: Vesien tila on parantunut jätevesi- kuormituksen ja happaman laskeuman vähene- misen ansiosta, ja virtavesien kunnostaminen on tuottanut rohkaisevia tuloksia esimerkiksi Vantaanjoella ja sen sivupuroissa. Erityisen merkittävä saavutus on se, että Tornionjoen ja Simojoen alkuperäiset lohikannat on onnistuttu elvyttämään. Järvi-Suomessa ja Kainuussa puolestaan kuhakannat ovat runsastuneet - istutukset, alamittojen nostaminen ja verkkojen solmuvälirajoitukset ovat tuottaneet tavoiteltua tulosta. Kestävyyden kannalta hyvä suuntaus on se, että vapaa-ajankalastajat ovat yhä enemmän siirtyneet verkkokalastuksesta pyyntimuotoihin, joissa saaliin valikointiin ja saaliskalojen vapaut- tamiseen on paremmat mahdollisuudet kuin verkkopyynnissä. Myös kansalaiset ovat entistä tietoisempia kalastustapojen muutostarpeista, ja moni pyrkii itsekin tekoihin kalastuksen kestävyyden parantamiseksi. Suunta on oikea, mutta paljon on vielä tehtävää. Huolenpitoa kaipaavat etenkin meri- taimenen ja järvitaimenen eteläiset kannat sekä vaellussiian kannat, jotka ovat uhanalaisia tai taantuneita lisääntymisjokien patoamisen ja säännöstelyn, kaloille haitallisen maankäytön ja liian tehokkaan kalastuksen vuoksi. Luontaisten kalakantojen uhkana ovat niin ikään vieraslajien kiihtyvä leviäminen, loiset ja sairaudet sekä ilmaston lämpeneminen, josta kärsivät varsinkin lohikalat. Tekemistä riittää myös kalastuksen taloudellisen ja sosiaalisen kestävyyden kehittämisessä. Useimmat kestävän käytön kysymykset on mahdollista ratkaista, mutta se vaatii määrä- tietoista ponnistelua. Tarvitaan vahvaa yhteistä näkemystä, selkeitä tavoitteita ja tehokkaita toisiaan tukevia toimenpiteitä kaikilla tasoilla: valtakunnallisesti, alueellisesti ja paikallisesti, joskus kansainvälisestikin. A 1 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Suomessa ratkaisevassa asemassa ovat kalatalousalueet – yhteistoimintaelimet, jotka voivat kalastuslainsäädäntöön nojaten suunni- tella kalavarojen käyttöä ja hoitoa pitkäjäntei- sesti ja riittävän laajoilla, omistusrajat ylittävillä vesialueilla. Tämä on suuri etu ja mahdollisuus, sillä useimmat vesien omistusyksiköt ovat ka- lavarojen hoidon ja kestävyyden kehittämisen näkökulmasta liian pieniä ja pirstaleisia. Onnistu- misen kannalta oleellista on laaja-alainen avoin vuorovaikutus ja yhteistyö. Sitä tarvitaan paitsi ekologisen myös taloudellisen ja sosiaalisen kestävyyden edistämiseen. Uusien menettelytapojen kehittämiseen ja käyttöönottoon on nyt paremmat edellytykset kuin aikaisemmin, koska saatavilla on monipuo- lista tietoa ja kokemusta – ja kalastuslaki (1 §) myös velvoittaa sitä käyttämään: kalavarojen käyttö ja hoito tulee järjestää ”parhaaseen käytettävissä olevaan tietoon perustuen”. Tähän oppaaseen on koottu tutkimustietoa, menetelmiä ja työvälineitä erityisesti alueellisen suunnittelun tarpeisiin. Keskiössä ovat kala- talousalueen käyttö- ja hoitosuunnitelman valmistelu sekä suunnitelman toteuttaminen ja seuranta. Yhtä oikeaa menettelytapaa ei ole olemassa, sillä lähtökohdat ovat joka alueella erilaiset; ne vaihtelevat muun muassa luonnonolosuhtei- den, kalastuskulttuurin ja eri tahojen tarpeiden mukaan. Oleellista on tunnistaa tarpeet ja nähdä mahdollisuudet, joita juuri kyseisellä alueella on. Toimintamalli, joka esitellään luvussa ”Kalavaro- jen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus”, lähteekin tiedon hankinnasta ja nykytilan arvioinnista. Nykytilan pohjalta muotoillaan tavoitetila, määritellään tavoitteet ja valitaan hoitotoimet, joilla tavoitteisiin pyritään. Hoitomenetelmien esittely on oppaan keskeisintä sisältöä. Menetelmät on jaettu kolmeen lukuun: ”Kalojen elinympäristön kunnostaminen”, ”Kalaistutukset” ja ”Kalastuksen ohjaus”. Kalastuksen ohjaukseen liittyy läheisesti luku ”Kalastuksen valvonta”, joka on edelliseen oppaaseen verrattuna uusi asiakokonaisuus. Valvontateeman mukaan liittämisellä haluttiin korostaa sitä, että kalastussäännöt ja -määräykset ovat hyödyksi vain, jos niitä noudatetaan. K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 5 Johdanto Luvussa ”Kalalajit ja niiden hoito” esitellään lajien biologiaa ja kantojen tilaa sekä kullekin lajille soveltuvia hoitomenetelmiä. Laajimmin käsitellään maassamme pyynnin kohteena olevia alkuperäisiä lajeja. Mukana ovat myös vieraslajit, joiden hallintaan on vieraslajisäännösten vuoksi kiinnitettävä entistä enemmän huomiota. Luvussa ”Tutkimus ja seuranta” esitellään tutkimus- ja seurantamenetelmiä, joita voidaan soveltaa alueellisesti ja paikallisesti, joko omin voimin tai asiantuntijoita apuna käyttäen. Seurantaa tarvitaan ennen kaikkea osoittamaan, ovatko hoitotoimien tulokset tavoitteiden mukaisia. Jos näin ei ole, toimenpiteitä on tarkistettava. Rapuasiat on koottu lukuun ”Rapukantojen hoito”, jossa keskeisiä aiheita ovat jokirapu- kantojen suojelu, täpläravun leviämisen estäminen ja rapuruton torjunta. Yhä useammat hyvät esimerkit kertovat siitä, että kalavarojen ja rapukantojen kestävään käyttöön on mahdollista päästä lähes kaikilla vesillä. Kalavedet ja kalatuotanto A 1 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Kala- vedet ja kala- tuotanto SH U TT ER ST O CK Kalavedet ja kalatuotanto K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 7 Kalavesien ja kalavarojen hoito edellyttää yleistietoa vesistöistä ja kalatuotannon edellytyksistä. Hoitotoimilla koetetaan yleensä ylläpitää muuttuneesta elinympäris- töstä kärsiviä kalakantoja tai korjata valikoivasta tai väärin mitoitetusta kalastuksesta aiheutuvia ongelmia. Usein tavoitteena on palauttaa vesistöjä ja niiden eliöstöä lähem- mäksi luonnontilaa. Toimenpiteiden on oltava hoidettavaan vesistöön soveltuvia, ja niiden tulee perustua tietoon vesistön tilasta ja muutosten aiheuttajasta. Menetelmien kaava- mainen käyttö ilman paikallisten tarpeiden ja olosuhteiden huomioon ottamista johtaa helposti huonoihin tuloksiin. Tässä luvussa käsitellään kalatuotannon biologiaa ja erilaisia vesistöjä kalatuotannon näkökulmasta. Tarkastelussa ovat myös ympäristömuutosten ja kalastuksen vaikutukset kalakantoihin. Jukka Ruuhijärvi Tapio Sutela Martti Rask Jari Raitaniemi Seppo Hellsten Mika Marttunen Outi Heikinheimo Antti Lappalainen Kalavedet ja kalatuotanto A 1 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O KALATUOTANNON PERUSTEET Kalatuotanto perustuu enimmäkseen vedessä keijuvien planktonlevien sekä pohjalla kasvavien levien, sammalien ja putkilokasvien tuotantoon. Tämän perustuotannon edellytyksenä ovat valo, lämpö ja ravinteet. Vesikasvien yhteyttäessä syntyy happea, joka liukenee veteen ja on elinehto useimmille vesieläimille. Toki suuri osa vedessä olevasta hapesta on liuennut ilmasta, mutta myös levien yhteyttämisellä on merkitystä kaloille riittävän happipitoisuuden turvaamisessa. Kasveihin sitoutunut energia siirtyy kaloihin lähinnä eläinplanktonin ja pohjaeläimistön kaut- ta, sillä kasveja syövät vain muutamat särkikalat. Pienet kalat syövät eläinplanktonia tai pohja- eläimiä, ja petokalat siirtyvät jossain elämänsä vaiheessa kalaravintoon. Kalatuotantoa on vaikea mitata tai arvioida tarkasti, mutta se osuus tuotannosta, joka on mahdollista kalastaa kalakantoja ja niiden uusiu- tumiskykyä vaarantamatta, vaihtelee Suomen vesissä muutamasta kilogrammasta noin sataan kilogrammaan hehtaarilta vuodessa. Kalatuotan- toon vaikuttavat muun muassa veden ravintei- suus, kirkkaus, savisameus, humuspitoisuus, sy- vyys, lämpötila ja happamuus. Monilajiset vesis- töt ovat yleensä tuottoisampia kuin vähälajiset. Myös vuodet ovat erilaisia, koska kalojen poikas- tuotanto vaihtelee paljon. Poikastuotanto riippuu kasvukauden säistä ja lämpösummasta sekä veden korkeudesta, kuten kalojen kasvukin. Karu, matala ja kirkasvetinen järvi voi tuottaa yhtä lailla kalojen ravintoa ja kalaa kuin rehe- vämpi sameavetinen järvi. Rehevässä vesistössä on runsaasti kasviplanktonia. Se samentaa veden kasvukauden aikana, jolloin pohjakasvillisuudelle V IL LE V Ä H Ä Kalavedet ja kalatuotanto K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 9 riittää valoa vain matalassa. Karussa kirkasveti- sessä vesistössä valoisa vesikerros on paksumpi, jolloin tuottavaa pohjakasvillisuutta esiintyy syvemmälläkin. Humusjärvissä ja virtavesissä suuri osa energiasta saadaan maalta tulevan eloperäisen aineksen hajotuksesta. Virtavesissä pohjaeläin- ten tuotanto on suurempi kuin eläinplanktonin, ja myös rantakasvillisuudesta peräisin olevat selkärangattomat ovat tärkeää kalojen ravintoa. Kasvukauden pituus ja lämpimyys vaikuttavat vesistön tuotantoon. Eteläiset vesistöt ja lämpi- mät kesät tuottavat enemmän kalaa kuin pohjoi- set vedet ja kylmät kesät. On tosin monia kylmiin vesiin hyvin sopeutuneita kaloja, kuten lohikalat ja made, jotka kasvavat paremmin viileässä vedessä. Osa karuista vesistä, etenkin valuma-alueel- taan soiset latvavedet, ovat happamia: niiden happamuusaste (pH) on alle 6. Tämä rajoittaa monien lajien esiintymistä ja vähentää siten kalatuotantoa. Suurin osa vesistämme on kuiten- kin vain lievästi happamia, neutraaleja tai lievästi emäksisiä, kuten rehevät vedet tavallisesti ovat. Näissä vesissä pH (6-8,5) ei vaikuta kalalajistoon. Valtaosa järvien ja rannikkovesien kalatuo- tannosta on planktonia ja pohjaeläimiä syöviä kaloja. Petokalojen osuus tuotannosta on pie- nempi, vaikka monessa vesistössä juuri niitä kalastetaan ja saadaan saaliiksi eniten. Lähes kaksi kolmasosaa vapaa-ajankalastajien saaliis- ta on viime vuosina ollut petokaloja. Vesistön kalatuotanto saadaan parhaiten talteen, kun pyydetään petokalojen lisäksi planktonia ja pohjaeläimiä syöviä kaloja, kuten muikkua, siikaa, ahventa, särkikaloja ja kuoretta. Vesistön kalatuotanto saadaan parhaiten talteen, kun ei pyydetä ainoastaan petokaloja vaan myös planktonia ja pohjaeläimiä syöviä kaloja, kuten muikkua, siikaa, ahventa, särkikaloja ja kuoretta. Kalavedet ja kalatuotanto A 2 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O LAHNA SULKAVA PASURI RUUTANA SUUTARI KUHASALAKKA ANKERIAS AHVEN SÄRKI KUORE MUIKKU HAUKI TAIMEN LOHI HARJUS MADE NIERIÄ Niukka- ravinteisuus Runsas- ravinteisuus ERILAISIA KALAVESIÄ Kullakin vesistötyypillä on luonteenomainen kalastonsa, johon vaikuttavat ennen kaikkea kaloille tarjolla olevat elinolot. Tärkeitä tekijöitä ovat syönnösalueiden ja ravinnon määrä, lisääntymisalueiden laajuus ja laatu sekä merialueella erityisesti veden suolapitoisuus. Varsinkin vaelluskaloilla syönnös- ja lisään- tymisalueet voivat sijaita kaukana toisistaan, monesti eri vesistöissä, mutta useimmat muutkin kalalajit voivat liikkua vesistöstä toiseen. Ympäristön muuttuminen muokkaa jatkuvasti kalakantoja ja kalayhteisöjä (Ympäristömuu- tosten vaikutukset kalavesiin ja kalakantoihin, s. A30), samoin kalastus ja istutukset. Selitys monien lajien levinneisyyteen on vesistöissä viimeisimmän jääkauden jälkeen tapahtuneissa muutoksissa. Lisäksi kalakannat vaikuttavat toisiinsa: petosaalissuhteet ja kilpailu ravinnosta muokkaavat kalayhteisöjä. Suurissa ja syvissä järvissä elää monipuoli- sempi kalasto kuin pienissä ja matalissa. Kasvu- kauden pituus ja lämpötila rajoittavat esimerkiksi kuhan ja karpin levinneisyyttä. Useimmat kala- lajimme ovat kuitenkin elinympäristövaatimuk- siltaan joustavia ja pystyvät elämään monen- laisissa vesissä. KALOJEN ESIINTYMINEN LÄMPÖTILALTAAN JA REHEVYYDELTÄÄN ERILAISISSA SISÄVESISSÄ Ravinnepitoisuus kasvaa Lä m pö ti la n ou se e D E G E R M A N Y M . 19 8 8 Kalavedet ja kalatuotanto K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 1 Järvet Lammissa elää yleensä vain muutama kalalaji. Tavallisimpia ovat lähes koko maassa tavattavat hauki ja ahven. Myös särki on yleinen, mutta se puuttuu happamimmista lammista ja Pohjois- Lapin Jäämereen laskevista vesistöistä. Eteläsuo- malaisessa rehevässä ja matalassa lammessa saattaa menestyä vain talvisen happikadon kestä- vä ruutana, kun taas pohjoisen pienissä lammis- sa voivat elää taimen, nieriä tai harjus sekä mutu ja made. Lampien kalatuotanto on useimmiten vähäi- nen, lähdelammet tosin voivat olla varsin tuottoisia. Karuissa järvissä muikku on usein tuottoisin kalalaji, ja siikakin voi olla runsas. Made, joka kesäisin hakeutuu viileään alusveteen, on karujen järvien tyyppilajeja ja hauen ja ahvenen ohella runsain petokala. Karut muikkujärvet ovat parasta elinympäristöä myös taimenelle, nieriälle ja järvi- lohelle. Karujen järvien saalis on enimmillään hie- man toistakymmentä kilogrammaa hehtaarilta vuodessa. Tunnettuja karuja järviä ovat esimerkik- si Pielinen, Puruvesi, Puula, Konnevesi ja Inarijärvi. Lievästi rehevät järvet ovat tuottoisampia kuin karut, ja niiden kalalajisto on monipuolisempi. Muikku voi olla lievästi rehevän järven runsain planktoninsyöjä, mutta muikkukadon aikana kuore ja särki valtaavat sen elintilaa. Särkikaloista myös salakka, lahna ja säyne voivat esiintyä runsaina. Kuha, ahven ja kiiski ovat yleisiä. Varsinkin run- saan muikkukannan aikaan voidaan lievästi VESISTÖT FOSFORIPITOISUUDEN MUKAAN LUOKITELTUNA Vesistöjemme perustuotannon määrää säätelee useimmiten fosfori. Vesistöt jaetaan fosforipitoisuuden perusteella • karuihin (kokonaisfosfori alle 10 mg/m3) • lievästi reheviin (10–20 mg/m3) • reheviin (20–50 mg/m3) ja • erittäin reheviin (yli 50 mg/m3). Vesistön luontainen fosforitaso riippuu maa- perän ravinteisuudesta. Maaperä vaikuttaa myös veden väriin ja kirkkauteen. SH U TT ER ST O CK Kalavedet ja kalatuotanto A 2 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O rehevästä järvestä saada vuodessa jopa 20-40 kilogramman hehtaarisaalis. Matalat järvet ovat usein parhaita lahna- ja haukivesiä ja hyvää elin- ympäristöä ravuille. Lievästi reheviä ovat esimer- kiksi Säkylän Pyhäjärvi, Längelmävesi ja Kallavesi. Rehevissä järvissä särkikaloja on runsaasti ja lahna kasvaa hitaasti ravintokilpailun vuoksi. Re- hevyys haittaa ainakin matalissa järvissä muikun, siian ja mateen lisääntymistä, mutta ahven, hau- ki ja kuha menestyvät. Niiden varassa reheväkin järvi voi olla hyvä kalavesi. Syvien rehevien järvien alusveden kesäiset happikadot supistavat etenkin lohikaloille tärkeää viileän veden elinympäristöä. Rehevien järvien vuotuinen kalasaalis on yleensä 10-20 kilogrammaa hehtaarilta, mutta se voi olla huomattavasti suurempi, jos myös särkikaloja ka- lastetaan tehokkaasti. Reheviä järviä ovat esimer- kiksi Lohjanjärvi, Vanajanselkä ja Lahden Vesijär- vi, kaikki hyviä kalavesiä ja varsinkin kuhajärviä. Erittäin rehevissä järvissä kalatuotanto on paljolti pasurin, sulkavan ja sorvan sekä särjen, salakan ja kitukasvuisen lahnan varassa. Kuha menestyy hyvin, kun taas ahven ja hauki kärsivät etenkin uposkasvillisuuden vähäisyydestä ja veden sameudesta. Made, muikku ja siika saatta- vat puuttua kokonaan, mutta kuore ja kiiski voivat olla runsaita. Esimerkkejä erittäin rehevistä jär- vistä ovat Köyliönjärvi, Tuusulanjärvi, Hiidenvesi ja Vihdin Enäjärvi, nekin hyviä kuhavesiä. Suuri rehevyys ei ole Suomen järvissä luontaista, vaan se on aina ravinnekuormituksen aiheuttamaa. Virtaavat vedet Joet, purot ja järvien väliset kosket ovat kaloille ääreviä elinympäristöjä. Virtaava, pyörteinen vesi on yleensä tasalämpöistä ja hapekasta pinnasta pohjaan, mutta talvella se on hyvin kylmää, jopa alijäähtynyttä, ja kesällä lämmintä. Varsinkin tulva-aikoina veden mukana voi kulkea paljon kiintoainetta. Virtaama, vedenkorkeus ja virran- nopeus vaihtelevat paljon. Virrannopeus on kalojen kannalta tärkein ympäristötekijä. Hitaasti virtaavien jokiosuuksien kalasto on samankaltai- nen kuin järvissä, mutta koskien kalasto yleensä eroaa niistä selvästi. Taimen on tyypillinen purojen kala koko Suo- messa. Vaeltavat taimenet kutevat puroissa ja poikaset elävät niissä muutaman vuoden. Tai- menkanta voi elää purossa myös paikallisena. Pohjois-Suomessa yleisiä ovat harjus ja mutu sekä tuntureilla nieriä. Napapiirin eteläpuoliset purot ja joet voivat olla hyviä rapuvesiä. Mitä isompi joki, sitä monipuolisempi lajisto siinä viihtyy. Itämereen laskevat suuret vaellus- kalajoet ovat kalastoltaan hyvin monimuotoisia, koska niiden hitaasti virtaavissa osissa elävät myös useimmat järvikalat. Jäämereen laskevissa joissa kalalajisto on niukempi ja lohikalavaltai- nen. Suurille rakentamattomille joille tyypillisiä ovat meri- tai järvilohi, vaeltavat siika- ja taimenkannat sekä nahkiainen. Eteläisiin ja lounaisiin virtoihin nousevat kudulle lisäksi monet särkikalat, vimpa, säyne ja särkikin. Kalavedet ja kalatuotanto K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 3 Monesti virtapaikoissa tavataan niin ikään turpaa ja töröä, molempia läpi vuoden. Järvireittien virtapaikat ja kosket ovat järvi- taimenen ja harjuksen elinympäristöä, ja niissä käyvät kudulla ja syönnöksellä myös siiat. Tun- netuimpia koskireittejä ovat Kymijoen vesistön latvoilla sijaitsevat Rautalammin ja Viitasaaren reitit, joilla on vapaita koskia enemmän kuin useimmilla reittivesillämme - esimerkiksi kuu- luisat taimenkosket Huopana ja Simuna. Koke- mäenjoen yläjuoksun ja sivujokien koskissa ja virroissa lisääntyy Suomen ainoa luonnonvarai- nen toutainkanta, ja istutuksiin perustuvaa tou- taimen lisääntymistä on havaittu muutamassa muussakin jokivesistössä. Säyne ja salakka tule- vat virtoihin kudulle ja viihtyvät niissä muutenkin. Samoin mateelle virtaavat vedet ovat tärkeitä kutualueita ja poikasten elinympäristöjä. Virtavedet voivat antaa pinta-alaa kohden hyvinkin suuria saaliita - etenkin vaelluskaloja, jotka ovat kasvaneet syönnösalueiden tarjoaman ravinnon turvin. Lisäksi virrat ovat tärkeitä kulku- reittejä: esimerkiksi monet rannikon kalat kulke- vat niitä pitkin kutu- ja poikasalueilleen fladoihin ja kluuvijärviin, eli merestä maankohoamisen vuoksi kuroutuviin vesiin. Kaikilla virtavesillä, pienillä puroillakin, on suuri merkitys kalakanto- jen ja muun vesiluonnon monimuotoisuudelle. VIRTAVESIEN KALALAJIT Virtaava vesi on useimmille lohikaloille ennen kaikkea kutu- ja poikasaluetta. Osa harjuksista elää pysyvästi virtavesissä, osa nousee vaelluskalojen tapaan järvistä tai merestä virtaavaan veteen kudulle. Myös siiasta on olemassa useita virtaavissa vesissä kutevia muotoja. Särkikaloista turpa, toutain ja vimpa ovat virtakutuisia, samoin säyne ja seipi viihtyvät virtaavassa vedessä. Madekin voi nousta jokiin kudulle. Rannikkovesissä myös ahven, hauki, särki ja useat muut makeanveden kalat voivat kutea puroissa ja jokisuissa. Koskien ja kivikkorantojen paikallisia lajeja ovat kivisimppu, kirjoeväsimppu, törö sekä kivennuoliainen. A R I SA V IK K O Kalavedet ja kalatuotanto A 2 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Merialue Itämeri on murtovesialue ja kalastoltaan erikois- laatuinen, sillä siellä elää rinnakkain merilajeja ja sisävesilajeja. Niiden esiintymisalueisiin vaikuttaa ensisijaisesti veden suolapitoisuus. Pintaveden suolapitoisuus vaihtelee Perä- meren ja Suomenlahden perukoiden 0-2 pro- millesta (‰) lounaisrannikon 6-7 promilleen. Syvemmällä suolaa on enemmän kuin pinnassa, ja suolapitoisuus kasvaa myös siirryttäessä jokisuista ja rannan tuntumasta avomerelle. Kaikkialla rannikolla on jokisuita, lahtia tai flado- ja, jotka muistuttavat olosuhteiltaan sisävesiä. Itämeren suolapitoisuus vaihtelee valuma- alueelta tulevan makean veden ja Pohjanmerestä ajoittain virtaavan meriveden määrien vaihdel- lessa. Viime vuosikymmeninä suolapitoisuus on ollut laskussa, mikä on vähentänyt joidenkin merilajien, kuten turskan, määrää rannikoillam- me. Vastaavasti monet makean veden kalat ovat runsastuneet. Lämpöolot ja rehevyys muuttuvat Perämerel- tä etelärannikolle. Eteläiset merialueet, Suomen- lahti ja Saaristomeri, ovat rehevämpiä kuin Selkämeri ja Perämeri. Kasvukausi on etelässä pidempi kuin pohjoisessa. Etelä- ja lounaisran- nikko onkin selvästi tuottavampaa kuin Pohjan- lahti. Runsas saaristo ja polveileva rantaviiva lisäävät tuottoisaa aluetta. Rannikkovesissä elävistä makean veden kaloista ovat kalastukselle merkittäviä etenkin Itämeren kalayhteisön ja kalatuotannon kannalta keskeisimpiä lajeja ovat silakka, kilohaili ja turska, joista vain silakkaa on kaikkialla Suomen merialueilla. P E K K A S A LM I Kalavedet ja kalatuotanto K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 5 siika, kuha, ahven ja hauki. Ahven ja hauki ovat yleisiä kaikkialla rannikkovesissämme. Kuhaa on runsaasti Suomenlahdella ja Saaristomerellä, ja viime vuosikymmeninä se on runsastunut Poh- janlahdella. Lajin pohjoisimmat lisääntymisalu- eet merellä sijaitsevat Oulun edustalla. Yleisiä rannikkovesien lajeja ovat made, kuore, karisiika ja Perämerellä muikku. Särkikalat, kuten lahna ja särki, ovat runsastuneet rehevöitymisen myötä ja laajentaneet elinpiiriään ulkosaaristoon. Myös kuha on todennäköisesti jonkin verran hyötynyt rannikkovesien rehevöitymisestä. Pohjanlahden saaristoissa elää paikoin merikutuista harjusta, jonka kannat ovat taantuneet uhanalaisiksi. Toisin kuin varsinaiset rannikkolajit, lohi, vaellussiika ja taimen vaeltavat pitkiä matkoja. Vaellukset ulottuvat kotijoesta tai istutuspaikalta syönnösalueille. Lohi vaeltaa pisimmillään Tornionjoen latvoilta eteläiselle Itämerelle. Vael- lussiika ja taimen pysyttelevät lohta suppeam- malla alueella, mutta Perämeren joissa kuteva vaellussiika käy syönnöksellä Saaristomerellä ja Ahvenanmerellä saakka. Meritaimenkannat ovat uhanalaisia, mutta luontainen lisääntyminen on elpynyt ilahdutta- vasti muutamassa joessa vaellusesteiden pois- ton ja elinympäristön kunnostusten ansiosta. Perämereen laskevien Tornionjoen ja Simojoen lohikantoja on saatu voimistumaan aluksi jokipoikasten istutusten ja viime vuosina onnis- tuneen kalastuksen ohjauksen ansiosta. Nahkiainen ja ankerias ovat merkittäviä vaelluskaloja. Ankerias poikkeaa muista vaeltajis- ta siten, että sen syönnösalueet ovat makeassa vedessä ja kutualueet Sargassomerellä läntisellä Atlantilla. Ankerias on viime vuosikymmeninä vähentynyt, ja se on luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi lajiksi. Itämeren kalayhteisön ja kalatuotannon kannalta keskeisimpiä lajeja ovat silakka, kilohaili ja turska, joista vain silakkaa on kaikkialla Suomen merialueilla. Se myös lisääntyy Suomen rannikko- vesissä. Kilohaili ja varsinkin turska viihtyvät suolaisemmassa vedessä, eikä kummankaan lisääntyminen onnistu Suomen rannikolla. Silakan, kilohailin ja turskan väliset vuorovai- kutukset heijastuvat lajien runsaussuhteisiin. Kun turskaa on paljon, kilohaili vähenee, sillä turska käyttää sitä ravinnokseen. Turskan saalistus vai- kuttaa silakkakantaan ja moniin rannikkolajeihin. Tällä hetkellä (2018) Itämeren turskakanta on heikko, joten kilohailia on runsaasti. Kampelaa on etelä- ja lounaisrannikolla, tosin sen kannat ovat taantuneet viime vuosikymmeninä, syynä mahdol- lisesti rehevöityminen ja suolapitoisuuden lasku. Itämeren kaloja syövistä lintu- ja nisäkäs- pedoista merimetson, hallin ja norpan kannat ovat viime vuosina voimakkaasti kasvaneet, mikä saattaa vaikuttaa saalislajien kantojen kokoon ja esiintymisalueisiin. Lisäksi merimetso ja hylkeet vaikeuttavat kalastusta (Merimetso, s. A26; Merialueen hylkeet, s. A28). Kalavedet ja kalatuotanto A 2 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Merimetso (Phalacrocorax carbo) palasi Suomen pesimälinnustoon 1990-luvun loppupuolella, minkä jälkeen kanta on kasvanut nopeasti. Vuonna 2017 Suomen rannikolla pesi noin 25 700 merimetsoparia. Koko Itämeren alueen kannan kasvu on pysähtynyt, ja viime vuosina lajin runsastuminen näyttää hidastuneen myös Suomessa. Suomen rannikon suurimmissa yhdyskunnissa on pesinyt yli 3 000 paria. Meri- metsoja esiintyy järvillämme etenkin muutto- aikoina keväällä ja syksyllä. Ensimmäiset pesintäyritykset Etelä-Suomen järvillä todettiin kesällä 2018. Pesimättömiä nuoria lintuja liikkuu järvillä ja suurilla joilla myös kesäisin. Merimetson pesimäaikaista ravintoa on selvitetty Suomessa ja lähialueilla useissa tutki- muksissa. Eri alueiden ja yhdyskuntien välillä on selviä eroja. Ahven, kiiski ja särki ovat tavallisim- pia saalislajeja, ja samoin silakkaa ja kivinilkkaa esiintyy ravinnossa yleisesti. Merimetso syö niitä lajeja, joita on kulloinkin runsaasti ja helposti saatavilla. Merimetso kuluttaa kalaravintoa noin 400 grammaa päivässä. Ravintotutkimusten ja merimetsojen määriä koskevien tietojen avulla voidaan kohtalaisen helposti arvioida, paljonko merimetsot kaikkiaan syövät eri kalalajeja tietyl- lä alueella. Vaikeampaa on arvioida kalakantoihin ja saaliisiin kohdistuvia vaikutuksia, koska yleen- sä ei tiedetä, paljonko eri-ikäisiä kaloja alueella on ja kuinka suuri on kalojen muu kuolevuus. Kalastus kohdistuu etenkin kuhan ja ahvenen osalta suurempiin yksilöihin kuin merimetson saalistus. Vaikutuksista kuhasaaliisiin antavat kuvaa kaksi Saaristomerellä tehtyä tutkimusta: Kuhan kanta-arvioon ja kuolevuuksiin perustuvan tutkimuksen mukaan merimetsot vähensivät pyydettävissä olevaa kuhakantaa enintään 4-23 prosenttia. Toisessa tutkimuksessa arvioitiin, että saalismenetys oli 20-60 prosenttia verrattuna kalastajien saaliiseen. Merimetson vaikutuksia rannikon kalakantoi- hin on selvitetty Saaristomeren lisäksi muualla Itämerellä. Useissa tutkimuksissa on havaittu vaikutuksia, mutta joissain tutkimuksissa ei. Merimetso Kalavedet ja kalatuotanto K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 7 Tanskan jokivesistöissä merimetsot ovat paikoin aiheuttaneet selkeää tuhoa taimen- ja harjuskannoille. Suomessa merimetsojen on arveltu syövän huomattavia määriä istutettuja lohen ja taimenen vaelluspoikasia, mutta merkkipalautustiedot eivät tue tätä käsitystä. Merialueelle istutettujen lohien ja taimenten merkkejä ei ole syksyyn 2017 mennessä ilmoi- tettu löydetyn merimetsojen pesimäluodoilta, vaikka räyskien pesimäluodoilta palautuksia on saatu runsaasti. Saalistavilla merimetsoparvilla voi olla myös välittömiä vaikutuksia kalastukseen. Etenkin isoina parvina esiintyessään nämä innut voivat vaikuttaa kalaparvien käyttäyty- miseen ja karkottaa kaloja pyyntialueilta. Tällä saattaa olla huomattavaakin vaikutusta saaliisiin, etenkin kalastettaessa seisovilla pyydyksillä. Lisäksi merimetsot voivat nokkia pyydyksissä olevia kaloja ja heikentää siten saaliin käyttöarvoa. Kalastajilla on runsaasti havaintoja välittömistä vaikutuksista, mutta järjestelmälliset selvitykset näiden ilmiöiden laajuudesta puuttuvat. Merimetso on luonnonsuojelul in perusteell rauhoitettu ympäri vuoden. Merimetsoja ei saa tahallisesti tappaa eikä pyydystää, eikä niiden pesiä saa hävittää tai muuten häiritä, etenkään lisääntymisaikana tai tärkeillä levähdysalueilla. Rauhoitussäännöksistä on kuitenkin mahdollista poiketa. Riippumatta alueesta, poikkeuslupien myöntämisessä toimivaltainen viranomainen on Varsinais-Suomen elinkeino-, liikenne- ja ympä- ristökeskus (ELY-keskus). Poikkeuslupa voidaan myöntää esimerkiksi kalavesille ja vesistöille koituvan vakavan vahingon estämiseksi, ellei muuta tyydyttävää ratkaisua ole. Viime vuosina poikkeuslupia on myönnetty muun muassa merimetsojen karkottamiseen erilaisia pelotuskeinoja apuna käyttäen. Lupia voidaan myöntää myös lintujen rajoitettuun metsästämiseen ja munien tuhoamiseen esimerkiksi jäädyttämällä. Poikkeuslupahakemukset tulisi perustella mahdollisimman huolellisesti ja valmistella hyvissä ajoin, sillä niiden käsittelyyn saattaa kulua aikaa. R IK U L U M IA R O Kalavedet ja kalatuotanto A 2 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Suomen merialueilla esiintyy kaksi hyljelajia: halli eli harmaahylje ja norppa. Hallia (Halicho- erus grypus) tavataan yleisesti koko rannikko- alueella Perämereltä Suomenlahdelle saakka. Runsaimmin halleja on lounaisilla merialueilla. Norppaa (Pusa hispida) on eniten Perämerellä, mutta laji elää harvalukuisena myös Saaristo- merellä ja Suomenlahdella. Molemmat hyljelajit liikkuvat laajasti ja vaeltavat myös vuodenaikojen mukaan eri alueille. Halli poistuu kiintojään alta ja hakeutuu poikimaan ajojäävyöhykkeeseen alkukeväällä, mutta ajojään puuttuessa se poikii myös mata- lille sorasärkille esimerkiksi Viron rannikolla ja Saaristomeren ulkoluodoilla. Norppa on pesin- nässään riippuvainen lumesta ja jäästä, joten se poikii vain kiintojään tai ahtojäiden alueelle. Norppa on varsin paikallinen, mutta erityisesti nuoret yksilöt liikkuvat runsaasti. Pisin havain- noitu siirtyminen on tapahtunut Perämereltä Riianlahdelle. Säätelemättömän metsästyksen ja ympäristömyrkyistä johtuneiden lisääntymison- gelmien vuoksi molemmat rannikkomme hyljelajit vähenivät 1900-luvulla voimakkaasti, ja 1980-luvulla niiden metsästys kiellettiin kokonaan. Rauhoituksen ja ympäristömyrkky- jen vähenemisen ansiosta hyljekannat ovat sittemmin voimistuneet, ja niiden säädelty metsästys on jälleen sallittua. Hylkeiden suojelutyötä koordinoi Itämeren piirissä Helsingin komissio (HELCOM). Suomen osalta hyljekantojen hallinnoinnista vastaa maa- ja metsätalousministeriö. Hyljekantojen käytön ja hoidon suuntaviivat on määritelty kansallises- sa kannanhoitosuunnitelmassa. Hoitotoimien perustana ovat lentolaskentoihin perustuva arvio hyljekantojen koosta ja metsästäjien lähettämiin näytteisiin perustuva tieto lisääntymistehosta. Suomessa hylkeiden laskennoista, kanta- arvioista ja näytteiden tutkimisesta vastaa Luonnonvarakeskus. Hyljekantojen suuruus arvioidaan lento- laskennoilla. Laskennat tehdään karvanvaihto- aikaan keväällä, jolloin hylkeet ovat runsaslukui- simmin näkösällä maalla tai jäällä. Hallit valo- kuvataan ulkoluodoilta. Itämeren laskennoissa on viime vuosina havaittu noin 30 000 harmaa- hyljettä, joista noin 10 000 Suomen merialueella. Tämä niin sanottu laskentakanta on kuitenkin todellista kantaa pienempi. Norpat lasketaan otantatyyppisillä linjalaskennoilla jäältä. Näiden laskentojen perusteella koko Itämeren norppa- kanta on nykyisellään noin 20 000 yksilöä. Hylje- laskennan tuloksiin ja kanta-arvioihin tuovat epävarmuutta vaihtelevat laskentaolosuhteet, norpalla etenkin jään määrän vaihtelu. Molem- pien hyljelajien kantojen arvioidaan kuitenkin olevan edelleen kasvussa, tosin kasvu on paikoin taittumassa. Merialueen hylkeet Hoitosuunnitelmat https://riista.fi/riistatalous/riistakannat/hoitosuunnitelmat/merihyljekanta/ Hyljekantojen tila ja tutkimus www.luke.fi/tietoa-luonnonvaroista/riista/hylkeet Kalavedet ja kalatuotanto K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 9 Hylkeet ovat suuria kalaa syöviä petoja, joten niiden määrällä saattaa olla vaikutuksia saalis- lajien kantojen kokoon ja esiintymisalueisiin. Aikuinen halli syö päivässä kalaa keskimäärin 4,5-7,5 kilogrammaa ja norppa 2,5-3,5 kilogram- maa. Saalistuksen vaikutukset kalalajeihin ja kalakantoihin tunnetaan kuitenkin huonosti. Vaikutuksia yksittäisiin kalakantoihin tasaa se, että hylkeet syövät yleensä sitä ravintoa, jota kulloinkin on helpoimmin saatavilla. Runsas- lukuiset lajit, kuten silakka, muodostavat valtaosan molempien lajien ravinnosta. Muita merkittäviä saalislajeja ovat kilohaili, siika ja muikku, norpalla myös kolmipiikki ja kilkki. Norpan tyypillinen saalis on noin kymmensentti- nen parvi- ja pohjakala. Myös hallikuutit syövät sekalaista pikkukalaa, mutta aikuisten hallien, etenkin urosten, saaliskalat ovat isompia. Ravinnonsaannin helppous houkuttelee hylkeitä myös kalanpyydyksille. Pyydyksistä kalaa hakevat hylkeet aiheuttavatkin mittavia vahinkoja rannikon kalastuselinkeinolle. Vahin- got muodostuvat menetetystä saaliista (koko- naan syödyt ja vioitetut kalat) ja rikkoontuneista pyydyksistä. Erityisesti halli aiheuttaa vahinkoa rannikkokalastukselle. Muun muassa siian perinteinen syyskalastus verkoilla on paikoin mahdotonta hallien vuoksi. Hallit hakeutuvat yhä useammin myös jokisuihin ja jokien ala- juoksuille, missä ne saattavat haitata kalas- tuksen lisäksi kalakantojen hoitoa. Hylkeillä on vaikutuksensa kalastukseen, mutta myös toisin päin: kalastus vaikuttaa hylje- kantoihin, kun hylkeitä jää pyydyksiin tahatto- maksi sivusaaliiksi. Kalastuslain 62 §:n mukaan pyydyksen haltijan on viipymättä ilmoitettava Luonnonvarakeskukselle (Luke), jos pyydykseen on jäänyt hylje tai pyöriäinen. Luke tutkii ja kehittää keinoja rannikon kalas- tuselinkeinon ja hylkeiden rinnakkaiselon mahdol- listamiseksi. Rysien rakenteita ja materiaaleja pa- rantamalla on onnistuttu vähentämään hylkeiden aiheuttamia vahinkoja ja sivusaaliskuolevuutta. On esimerkiksi kehitetty yhteistyössä ammattikalas- tajien kanssa rysiin sellaisia rakenteita, että hylkei- tä voidaan pyytää elävänä. Tämä mahdollistaa hyl- keiden talteenoton ja hyödyntämisen tai vapaut- tamisen. Verkkopyynnin avuksi ei sen sijaan vielä ole keksitty keinoja, joilla voitaisiin estää hylkeiden aiheuttamia vahinkoja. Kokuväliä lyhentämällä va- hinkoja voidaan kuitenkin jossain määrin vähentää. Kalatalousalue voi ottaa hyljeongelmat huomioon suosimalla ongelma-alueilla hylkeen- kestäviä pyydyksiä ja aktiivisia pyyntitapoja, kuten nuottausta ja vapakalastusta. Hyljevahingoille altista verkkopyyntiä kannattaa mahdollisuuksien mukaan ohjata uusille alueille. Kyseeseen voi tulla myös ongelmahallien metsästys, mikäli hallien alueellinen pyyntikiintiö sen sallii. Uhanalaisen saimaannorpan suojelemiseksi tehdyistä kalastusjärjestelyistä kerrotaan sivulla A223 (Kalastuksen ohjausta saimaan- norpan hyväksi). Merialueen hylje- ja pyöriäishavaintojen i moittaminen https://lomakkeet.luke.fi/hylje Saimaannorpan suojelu www.metsa.fi/saimaannorppa SH U TT ER ST O CK Kalavedet ja kalatuotanto A 3 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O YMPÄRISTÖMUUTOSTEN VAIKUTUKSET KALAVESIIN JA KALAKANTOIHIN Ihmisen toimet ovat muuttaneet vesistöjä ja kalakantoja sekä suoraan että välillisesti. Vesiä on padottu ja säännöstelty energiantuotannon tarpeisiin, ja niitä on perattu uiton helpottami- seksi ja tulvien torjumiseksi. Maa- ja metsä- talousalueilla on laskettu järviä, ja jopa kuivattu niitä. Rantoja on rakennettu, täytetty ja ruopattu asutuksen, teollisuuden ja satamien rakentami- sen yhteydessä. Jätevedet sekä maa- ja metsä- taloudesta tuleva hajakuormitus ovat rehevöittä- neet ja paikoin suorastaan pilanneet vesiä. Laskeuman mukana vesiin on tullut happa- moittavia yhdisteitä, jotka ovat peräisin fossiilis- ten polttoaineiden käytöstä. Sekä jätevesien että laskeuman mukana vesiin on kulkeutunut myös monia myrkyllisiä kemikaaleja, raskasmetalleja ja torjunta-aineita. Ne ovat vesieliöille monin tavoin haitallisia ja kaloihin kertyessään heiken- tävät niiden käyttökelpoisuutta elintarvikkeena. Monien haitallisten ympäristömuutosten torjunnassa on viime vuosina edistytty, mutta tekemistä on etenkin vesistöjä rehevöittävän hajakuormituksen ja vesiin kertyvien ympäristö- myrkkyjen vähentämisessä. Seuraavassa poh- ditaan tarkemmin keskeisimpiä ympäristömuu- toksia ja niiden vaikutuksia kalakantoihin. Eri tilanteisiin sopivat kunnostustoimet on koottu omaksi luvukseen (Kalojen elinympäristön kunnostaminen, s. A126). Kalavedet ja kalatuotanto K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 3 1 Vesistörakentaminen ja jokien perkaukset Voimalaitosten rakentaminen 1930-1960-luvuilla hävitti useimpien lohi- ja meritaimenjokiemme vaelluskalakannat. Kalataloudellisesti merkittä- vintä oli suurjokiemme (Kymijoki, Kokemäenjoki, Oulujoki, Iijoki, Kemijoki, Pielisjoki) lohen ja taimenen luonnonkantojen menettäminen. Voimalapadot estivät kutunousun ja samalla pääsyn lisääntymis- ja poikastuotantoalueille. Patojen väliset jokiosuudet muutettiin pato- altaiksi, joissa ei edes ole koskia ja lohikalojen lisääntymisalueita. Myös uitot ovat vaikuttaneet suomalaisiin virtavesiin laajalti, sillä lähes jokaista jokea ja puroa pitkin on viime vuosisadalla uitettu puuta. Uiton helpottamiseksi joet ja purot pyrittiin perkaamaan suoriksi, tasaleveiksi ja kivettömiksi. Jokia ja puroja on perattu myös tulvasuojelun ja metsäojitusten yhteydessä. Perkaukset ovat vähentäneet erityisesti koskialueita, niitä on joutunut kuiville ja niitä on jäänyt uittoa varten rakennettujen suisteiden alle. Kivien poistaminen koskista on hävittänyt var- sinkin lohikalojen mutta myös muiden kalojen ja rapujen suojapaikkoja, ja nopeutunut virtaus on huuhtonut hienomman pohja-aineksen alapuoli- siin suvantoihin. Samalla lohikalojen kutualueik- si sopivat soraikot ovat huuhtoutuneet ja alapuo- liset suvannot mataloituneet. Siellä, missä uittoa on harjoitettu pitkään, puusta irronnutta kuorta on kerrostunut haitallisessa määrin jokien pohjalle. SH U TT ER ST O CK Ilmaston lämpeneminen vaikuttaa vesistöihin, kalakantoihin ja kalanpyyntiin monin tavoin. Talvikalastuskausi voi lyhentyä varsinkin Etelä-Suomessa. Kalavedet ja kalatuotanto A 3 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Perkaus vaikuttaa paitsi uoman rakenteeseen ja veden virtaukseen myös joen jäätymiseen. Pinnan yläpuolelle ulottuvat lohkareet auttavat jääkannen muodostumista, mutta peratussa joessa lohkareita ei ole. Silloin jääkannen synty- minen viivästyy, mikä lisää hyyteen ja pohjajään eli supon muodostumista. Pohjajää tuhoaa mätiä, lisää kalanpoikasten kuolevuutta ja on erityisen tuhoisaa koskien rapukannoille. Perkaustyöt vähentävät myös joen ranta- kasvillisuutta, jota tarvittaisiin antamaan kaloille varjoa ja suojaa sekä puskuroimaan valuma- alueelta tulevia kiintoaine- ja ravinnehuuhtou- tumia. Lisäksi rantakasvillisuudesta veteen joutuvat selkärangattomat ovat etenkin pien- vesissä kaloille tärkeää ravintoa. Rakennettuja ja perattuja virtavesiä on pitkään kunnostettu avaamalla kalojen vaellus- reittejä ja ennallistamalla kutu- ja poikasalueita. Tämä työ on ollut menestyksellistä esimerkiksi Vantaanjoella ja sen sivupuroissa, mutta monissa vesistöissä on vielä paljon tehtävää. Ruoppaukset, ojitukset ja täytöt Erilaiset täyttö-, rakennus- ja ruoppaushankkeet ovat tuhonneet monien kalalajien lisääntymiselle tärkeää elinympäristöä. Usein ruoppauksia teh- dään vesistön virkistyskäyttömahdollisuuksien parantamiseksi, mutta toimenpiteet voivat samalla johtaa kalakannoille tärkeiden kutu- tai Kalateiden ansiosta vaelluskalat pääsevät nousemaan voimalaitos- patojen sulkemiin jokiin. Kuvassa Oulujoen kalatie, johon on asennettu PIT-merkittyjen kalojen seurannassa käytettävä portti. P E K K A H Y V Ä R IN E N Kalavedet ja kalatuotanto K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 3 3 kasvuympäristöjen tuhoutumiseen. On myös mahdollista, että ruoppauksen yhteydessä veteen sekoittuu haitallisia aineita, jotka ovat olleet hautautuneena pohjan sedimenttiin. Samoin pohjassa olleet ravinteet saattavat joutua veteen, mikä lisää rehevöitymistä. Kalataloudellisia vahinkoja saattaa aiheutua esimerkiksi merihiekan nostosta ja ruoppaus- massojen läjittämisestä. Metsäojitusten yhteydessä on laskettu lähteitä ja lampia. Sulfaattimaiden ojitus voi aiheuttaa vesistöjen happamoitumista. Vedenkorkeuden muutokset ja säännöstely Vedenkorkeuden muutoksilla ja vesien säännöstelyllä on usein huomattavia vaikutuksia vesiekosysteemiin ja siten kalastoon ja kalakantoihin. Suomessa on yli 350 säännösteltyä järveä tai tekojärveä, ja ne kattavat noin kolmanneksen maamme järvipinta-alasta. Kymmenestä suu- rimmasta järvestämme vain Pielinen ei ole säännöstelty. Vesiä säännöstellään yleisimmin vesivoiman tuottamisen, tulvasuojelun ja veden- hankinnan vuoksi. Saimaata ei säännöstellä voimatalouden tarpeisiin, mutta Vuokseen juoksutettavan veden määrää säädellään, kun on tavanomaista sateisempaa tai kuivempaa. Tarkoituksena on näin vähentää liian korkeista tai matalista vedenkorkeuksista aiheutuvia haittoja. Joinakin talvina juoksutusta on säädelty saimaannorpan pesinnän turvaamiseksi. Säännöstellyissä vesistöissä on muutettu luontaista vedenkorkeuden vuodenaikaisrytmiä, ja usein myös ylintä ja alinta vedenkorkeutta. Säännöstellyt järvet voidaan jakaa karkeasti kah- teen ryhmään: toisissa kesän vedenkorkeuksia on nostettu voimatalouden tarpeisiin (useimmat Itä- ja Pohjois-Suomen säännöstellyt järvet) ja toisissa kesän vedenkorkeuksia on laskettu maa- talouden tarpeisiin (useimmat Etelä- ja Keski- Suomen säännöstellyt järvet). Säännösteltyjen järvien vesi on tavallisesti alimmallaan kevättal- vella, ja sen vuoksi kevättulva on luonnontilaista matalampi. Voimakkaimmin säännöstellyiltä jär- viltä normaali kevättulva puuttuu. Vedenkorke- uden vuodenaikainen vaihtelu on suurinta sään- nöstellyssä Kemijärvessä, noin seitsemän metriä. Kalaston kannalta talvi on säännöstellyissä järvissä kriittisintä aikaa. Talvinen vedenpinnan lasku ja jään painuminen pohjaa vasten tuhoavat varsinkin voimakkaasti säännöstellyissä järvissä suuren osan syksyllä rantaveteen kuteneiden ka- lojen, kuten muikun ja siian, mädistä. Kevättulvan puuttuminen puolestaan estää aikaisin keväällä kutevien kalojen pääsyn kutupaikoilleen ranta- niityille tai rantakasvillisuuteen - ja se heikentää myös kalanpoikasten ravintona tärkeän eläin- planktonin kehittymistä rantavesissä. Koska säännöstelyjärven rantavyöhyke on vuoroin kuivilla ja vesitettynä, pohjaeläimistökin Kalavedet ja kalatuotanto A 3 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O taantuu, mikä huonontaa esimerkiksi siian ravintotilannetta. Siian velvoiteistutukset sään- nöstelyjärvissä ovat joskus johtaneet kannan kääpiöitymiseen, mikä on liian suurten istutus- määrien ja pohjaeläintuotannon vähenemisen yhteisvaikutusta. Siian ravintotilanteen heikke- nemistä on vaikea korvata millään tukitoimilla. Voimalaitosten yläpuoliset jokiosuudet on usein muutettu säännöstelyaltaiksi, ja niissä olosuhteet ovat monille kalalajeille epäsuotuisat. Monesti vedenpintaa on nostettu niin paljon, että altaat muistuttavat tekojärviä. Joen virtaa- maa säädetään usein lyhytjaksoisesti, jolloin virtapaikkojen vedenkorkeus ja virrannopeus voivat vaihdella vuorokauden mittaan voimak- kaasti. Etenkin rantavyöhykkeen kalojen ja muun eliöstön on vaikea sopeutua virtaaman ja vedenkorkeuden nopeaan vaihteluun. Tekojärvet ovat aluksi reheviä, ja silloin niiden kalatuotanto on suuri, tosin talvisesta happi- kadosta aiheutuvat kalakuolemat ovat tavallisia. Tavallisimmin säännöstellyt tekojärvet kuormit- tavat alapuolista vesistöä ravinteilla, humuksella ja elohopealla. Kalojen suuri elohopeapitoisuus on ollut alkuvaiheen ongelmana monilla teko- järvillä, kuten Lokalla ja Porttipahdalla. Ajan saa- tossa ongelmat lievenevät ja tekojärvet alkavat muistuttaa tavallisia säännösteltyjä järviä. Pelkkä järven vedenpinnan laskukin vahingoittaa rantavyöhykkeen kasvillisuutta ja eläimistöä sekä turmelee kevätkutuisten kalojen Suomessa on yli 350 säännösteltyä järveä tai tekojärveä, ja ne kattavat noin 1/3 järvipinta-alasta. Kuivina keväinä vedenpinta voi jäädä haitallisen alas. S E P P O H E LL S T E N Kalavedet ja kalatuotanto K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 3 5 kutupaikkoja. Rantavyöhykkeen muutokset palautuvat hitaasti. Järvien mataloittaminen lisää rehevyyttä, mikä puolestaan kiihdyttää mataloitumista. Rehevöityminen Rehevöityminen on vesiemme tilaa ja kalakanto- jen elinolosuhteita heikentävistä muutoksista laaja-alaisin (Rehevöitymisen yleisyys, s. A36). Rehevöitymisellä tarkoitetaan vesien perustuo- tannon voimistumista, joka näkyy planktonlevien, vesikasvien ja rantojen rihmalevien runsastu- misena. rehevöitymisen vaikutukset heijastuvat koko vesiekosysteemiin. Rehevöitymisen aiheuttaa fosfori- ja typpikuormituksen lisääntyminen. Ravinteet voivat olla peräisin asutuksen ja teollisuuden jätevesistä, maataloudesta, metsätaloudesta, turvetuotannosta, kalankasvatuksesta tai laskeumasta. Aiemmin rehevöityminen oli ongelmana etenkin vesissä, joihin laskettiin yhdyskuntien ja teollisuuden jätevesiä (pistekuormitus), mutta jätevesien puhdistuksen ansiosta monet vesistöt ovat palautuneet parempaan tilaan. Nykyään rehevöitymistä aiheuttaa ennen kaikkea maa- taloudesta tuleva hajakuormitus, joka vaivaa etenkin Etelä- ja Länsi-Suomen jokia ja järviä sekä Suomenlahden ja Saaristomeren rannikko- vesiä. Myös metsien hakkuut ja soiden ojitukset lisäävät vesistöjen hajakuormitusta. Rehevöitymisen alkuvaiheessa eliölajisto monipuolistuu, levätuotanto kasvaa, eläinplank- tonin määrä lisääntyy ja planktonia syövät kalat runsastuvat. Rehevöitymisen haitat tulevat esiin pienissä vesissä nopeammin kuin suurissa. Rehevöitymisen edetessä vesi samentuu, rannat mataloituvat ja rantakasvillisuus lisään- tyy, mutta syvemmällä uposkasvillisuus taantuu valon vähenemisen vuoksi. Sinileväkukinnat yleistyvät, pohjat liettyvät ja kalasto muuttuu. Lohikalat, made, hauki ja ahven sekä herkät kivikkorantojen kalalajit vähenevät, kun taas särkikalat runsastuvat. Kuha saattaa jopa hyötyä kohtuullisesta rehevöitymisestä. Rehevöityneissä vesistöissä pyydykset likaantuvat nopeasti ja kaloissa on usein makuvirheitä. Pitkälle edennyt rehevöityminen ruokkii itse itseään. Eloperäisen aineksen hajoaminen ku- luttaa happivarantoja, mikä aiheuttaa syväntei- den happikatoja kesällä ja talvella. Kun alusvesi on hapetonta, siihen vapautuu pohjaan kerrostu- nutta fosforia, jota veden täyskierrot kuljettavat edelleen valaistuun kerrokseen ja levien käyt- töön. Aallokko ja virtaukset sekoittavat matalille alueille kerrostunutta savea ja eloperäistä aines- ta veteen - ja myös pohjasta ravintoa etsivät kalat sekoittavat ravinteikasta pohja-ainesta veteen estäen näin ravinteiden kerrostumista. Näitä ilmiöitä kutsutaan sisäiseksi kuormituk- seksi, joka näkyy esimerkiksi sinilevien massa- esiintymisenä. Kalat voivat edistää leväkukintoja Kalavedet ja kalatuotanto A 3 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O myös silloin, jos ne syövät leviä ravinnokseen käyttävän eläinplanktonin vähiin. Jokivesissä rehevöityminen näkyy varsinkin lohikalojen ja simppujen (kivisimppu ja kirjoevä- simppu) vähenemisenä koskialueilta. Usein rehevöityminen lisää kiintoainekuormitusta, mikä haittaa voimakkaasti esimerkiksi lohen ja taimenen lisääntymistä: kutusoraikot liettyvät ja soraan syksyllä peitetty mäti tukehtuu ennen keväistä kuoriutumistaan. Happamoituminen Happamoituminen vaikuttaa kaloihin ja kaikkeen vesieliöstöön. Se vaikuttaa paitsi suoraan myös epäsuorasti lisäämällä veteen liuenneiden me- tallien - etenkin alumiinin - määrää ja myrkylli- syyttä. Happamuuden lisääntyessä kalojen ioni- tasapaino ja kidusten suolanotto häiriintyvät. Kalat rasittuvat ja niiden kasvu heikkenee. Happamoitumista kestävät parhaiten ahven ja hauki, herkimpiä ovat särki ja lohika- lat. Kalojen sukusolut ja poikaset ovat herkempiä happamuudelle kuin aikuiset kalat. Happamoi- tuminen näkyykin yleensä ensin pienten kalojen puuttumisena. Ahven pystyy lisääntymään vesissä, joiden pH on hiukan alle 5. Särjen lisääntyminen häiriintyy jo pH-arvoissa 5,5-6,0. Vesien happamoitumista ovat aiheuttaneet ennen kaikkea laskeumasta peräisin olevat rikkiyhdisteet sekä happamat sulfaattimaat, joista laajimmat sijaitsevat Pohjanmaalla. Veden laadun perusteella rehevöi- tymisen merkkejä on havaittavissa 10 %:ssa järvistämme. Kalaston perusteella 7 % maamme järvistä on reheviä ja särkikalavaltaisia. Joistamme lähes 2/3 on rehevöitynyt tai likaantunut. Myös Itämeri kärsii rehevöitymisestä. Pohjoisen Itämeren voimakkaimmin rehevöityneitä alueita ovat Suomenlahti ja Saaristomeri. JU K K A R U U H IJ Ä R V I Kalavedet ja kalatuotanto K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 3 7 Laskeumasta peräisin oleva happamoitumi- nen uhkasi karujen latvavesien järviä ja jokia ja niiden kalastoa viime vuosituhannen lopulla. Kansainvälinen yhteistyö rikkipäästöjen vähentä- miseksi tuotti kuitenkin nopeasti tulosta: hapan laskeuma väheni, järvien veden laatu parani ja happamoitumisesta kärsineet ahvenkannat alkoi- vat toipua jo 1990-luvulla. Järviin, joiden ahven- kannat olivat häviämisen partaalla, syntyi uusia vahvoja vuosiluokkia, ja joihinkin kalattomiksi happamoituneisiin järviin saatiin siirtoistutettua uusi elinvoimainen ahvenkanta. Ahventa herkem- pi särki toipuu happamoitumisesta hitaammin. Ilmastoperäinen hapan laskeuma on viime vuosikymmeninä vähentynyt, mutta samaan aikaan metsäojituksista ja turpeennostoalueilta huuhtoutuneet humushapot ovat happamoitta- neet monia latvavesiä. Vaikutukset eivät ole olleet yhtä suuria kuin aiemmalla happolaskeu- malla, mutta herkimmät lajit ovat usein kärsi- neet. Lisäksi humus on tehnyt monesta ennen kirkasvetisestä järvestä tai purosta ruskeaveti- sen. Metsäojien tuoma orgaaninen aines sekä ilmateitse kulkeutunut turvepöly ovat liettäneet vesistöjen pohjia. Sulfaattimaat happamoittavat vesiä edelleen merkittävässä määrin. Tehostuneen salaojituk- sen myötä peltojen kuivatussyvyys on kasvanut aiheuttaen jokivesien happamoitumista. Esimer- kiksi Vöyrinjoki Etelä-Pohjanmaalla on jo pitkään ollut lähes kalaton happamuuden (pH 4,5-5) ja korkeiden alumiinipitoisuuksien vuoksi. Alueella on useita muitakin jokia, joissa veden keski- määräinen pH on alle viiden. Näissä joissa elää yleensä vain vähäisiä määriä haukea tai ahventa. Sulfaattimaiden happamuusongelmia voidaan torjua esimerkiksi säätösalaojituksella. Ilmastonmuutos Maapallon ilmaston ja merien lämpeneminen vaikuttaa lähivuosikymmeninä yhä enemmän Suomen ilmastoon ja sen kautta vesistöihin ja kalakantoihin. Ilmastonmuutosta aiheuttaa ilmakehän hiilidioksidi- ja metaanipitoisuuksien nousu, joka johtuu etenkin fossiilisten poltto- aineiden käytön tuottamista päästöistä. Ilmastonmuutoksen ennakoidaan aiheutta- van Suomessa etenkin sadannan lisääntymistä ja talvien leudontumista. Myös maailmanlaajuiset vaikutukset, kuten sään ääri-ilmiöiden voimistu- minen ja mannerjäätiköiden sulamisesta johtuva merenpinnan kohoaminen, heijastuvat ennen pitkää Suomeen. Sateiden lisääntyminen kasvattaa eroosiota ja vesiin valuvaa hajakuormitusta, joka puoles- taan lisää rehevöitymistä ja vaikuttaa siten kalas- toon. Lisäksi valunta tuo vesistöihin yhä enem- män maaperän humusaineita, jotka värjäävät vettä ruskeammaksi ja rajoittavat valon tunkeu- tumista järvissä syvemmälle. Vedenkorkeuden vuodenaikaisrytmi häiriintyy niin, että tulva tai kuivuus voi tulla mihin aikaan vuodesta hyvänsä. Kalavedet ja kalatuotanto A 3 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Ympäristömyrkyt Ympäristömyrkkyjä ovat esimerkiksi klooratut hiilivedyt (DDT, PCB-johdannaiset ja dioksiinit) ja raskasmetallit, kuten elohopea. Ne ovat rasvaliu- koisia ja kertyvät eliöihin. Myös vesistöön vuota- nut öljy on paha ympäristömyrkky. Radioaktiivi- set aineetkin voivat rikastua kaloihin. Uusia huo- lenaiheita ovat vesiin ja vesieliöstöön kertyvät palonestoaineet, lääkejäämät sekä mikromuovi, jota kulkeutuu vesiin tekstiileistä, muovijättees- tä, autonrenkaista ja teiden päällysteistä. Useat ympäristömyrkyt kulkeutuvat ravinto- ketjuissa ja rikastuvat siirryttäessä ravintover- kossa ylemmälle tasolle. Esimerkiksi petokalo- jen elohopeapitoisuudet ovat huomattavasti kor- keampia kuin planktonia ja pohjaeläimiä syövien kalojen. Suurimpia elohopeapitoisuuksia on mi- tattu reittivesien latvajärvien ja äskettäin raken- nettujen tekojärvien petokaloista. Elintarvikevi- ranomainen onkin kehottanut välttämään niiden syömistä. Ympäristömyrkyt vaikuttavat eliöiden elintoimintoihin, kasvuun, käyttäytymiseen ja pe- rintötekijöihin. Ne voivat sekoittaa elintoiminto- ja myös vaikuttamalla elimistössä hormonien ta- voin. Viime vuosina on havaittu kalojen elohopea- pitoisuuksien kasvua happamoitumisesta toipu- vissa latvavesissä. Syyksi on esitetty laskeuman ja vesistöjen valuma-alueiden maaperän neut- raloitumista, jonka vuoksi haitallisten aineiden huuhtoutuminen valuma-alueilta vesistöihin on Nämä muutokset voivat saada aikaan sen, että vuodenaikoihin sopeutuneet kalojen elin- kierrot muuttuvat. Tällöin joidenkin kalalajien li- sääntyminen saattaa onnistua aiempaa heikom- min. Esimerkiksi syyskutuisten lajien poikaset voivat kuoriutua niin aikaisin keväällä, ettei niille vielä ole tarjolla eläinplanktonia ravinnoksi. Toi- saalta on mahdollista, että lyhyempi jääpeittei- nen kausi ja talven suuremmat virtaamat paran- tavat erityisesti pienten järvien happitilannetta ja vähentävät talvisia kalakuolemia. Yleisesti arvellaan, että ilmastonmuutok- sen edetessä pohjoiset lajit taantuvat ja eteläi- set hyötyvät. Vaikutukset riippuvat etenkin siitä, lämpenevätkö ja pitenevätkö kasvukaudet. Aina- kin Etelä-Suomen järvien ja rannikkovesien tal- vinen jääpeite heikkenee, jolloin kelirikko voi vai- keuttaa kalastusta pidempään kuin aiemmin. Vaikka kylmässä viihtyvä kalalaji ei suoranaisesti kärsisi veden lämpiämisestä, sen kanta saattaa heikentyä, jos lämpiäminen parantaa kyseistä lajia syövän pedon kasvua ja lisääntymistä. Esi- merkiksi ahvenkanta ja sen tuotanto voi kasvaa, mikä lisää muikkukantaan kohdistuvaa saalis- tusta. Ilmastonmuutoksen vaikutukset Itämereen ovat arvaamattomat. Lisääntyvä sadanta voi las- kea suolapitoisuutta, mutta toisaalta merenpin- nan nousu ja voimistuvat myrskyt voivat lisätä suolaisen veden pulsseja Tanskan salmien kautta. Kalavedet ja kalatuotanto K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 3 9 suurentunut. Monin paikoin huolenaiheeksi ovat nousseet kaivosten jätevedet ja etenkin niiden sisältämät raskasmetallit ja suolat. Itämeren rasvapitoisissa kaloissa, kuten sila- kassa, kilohailissa ja lohessa, tavataan korkeita orgaanisten klooriyhdisteiden pitoisuuksia. Nämä dioksiineiksi kutsutut aineet ovat peräisin teolli- suudesta, ja ne ovat myrkyllisiä jo hyvin pieninä pitoisuuksina. EU:n elintarvikesäännösten pohjal- ta on annettu suosituksia Itämeren lohen ja sila- kan elintarvikekäytön rajoittamisesta. Uusimpien tulosten perusteella lohen ja silakan myrkkypi- toisuudet ovat alkaneet laskea. Nykysuosituksen mukaan lapset, nuoret ja hedelmällisessä iässä olevat voivat syödä vain kerran tai kaksi kertaa kuukaudessa isoa, perkaamattomana yli 17 sent- timetrin silakkaa tai vaihtoehtoisesti Itämerestä pyydettyä lohta tai taimenta. Uusia huolenaiheita ovat vesiin ja vesieliöstöön kertyvät palonestoaineet, lääkejäämät sekä mikromuovi, jota kulkeutuu vesiin tekstiileistä, muovijätteestä, autonrenkaista ja teiden päällysteistä. Kuvassa pohjatroolin saalista eteläiseltä Itämereltä. JU K K A P Ö N N I Kalavedet ja kalatuotanto A 4 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O KALASTUKSEN VAIKUTUKSET KALAKANTOIHIN JA KALATUOTANTOON Kalastuslaki edellyttää, että kalakantojen tuottoa hyödynnetään kestävästi eli vaarantamatta kannan lisääntymistä ja monimuotoisuutta. Elämänkierroltaan ja esiintymiseltään erilaiset kalalajit ja niiden eri kannatkin ovat herkkyy- deltään erilaisia. Näin ollen myös hyödyntämis- mahdollisuudet vaihtelevat. Useimmat kalakannat kestävät kalastusta ja pystyvät uudistumaan. Huomiota tarvitsevat etenkin pitkäikäiset, myöhään sukukypsyvät, suureksi kasvavat ja saaliina tavoitellut lajit, sillä niiden kalastus voi ilman ohjausta tehostua niin, että kannan uusiutuminen ja monimuotoisuus vaarantuvat. Kalastus voi lisätä kalastettavissa olevaa kalatuotantoa, mikäli kalakannassa on niin runsaasti yksilöitä, että ravintopula rajoittaa Kalavedet ja kalatuotanto K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 4 1 kasvua. Tavallisinta tämä on planktonia syövillä paikallisilla kaloilla, esimerkiksi muikulla tai särjellä. Kun tiheää kantaa harvennetaan, jäljelle jääneille riittää enemmän ravintoa, jolloin ne kas- vavat paremmin ja lisääntyvät tehokkaammin. Tasainen ja koon suhteen valikoimaton kalastus sopii tällaisille lajeille. Tiheässä kannassa kalojen ravinnostaan saama energia kuluu lähes koko- naan elintoimintoihin, eikä sitä riitä kasvuun. Etenkin pitkäikäisistä särkikaloista koostuva kanta voi ilman kalastusta olla biomassaltaan suuri mutta tuotannoltaan pieni. Tilannetta parantaisi, jos tällaiseen kalakantaan olisi mahdollista kohdistaa kaupallista pyyntiä. Joskus ravintopula rajoittaa myös petokalo- jen kasvua. Tämä on mahdollista esimerkiksi karujen järvien kuhakannoissa, varsinkin jos kuhat eivät pääse järvestä laajemmille vesille etsimään ravintoa. Suuret ja vanhat kalat lisääntyvät tehokkaasti, joten niitä kannattaa säästää. SH U TT ER ST O CK Kalavedet ja kalatuotanto A 4 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Voimakas pyynti vaikuttaa kalakantoihin haitallisesti etenkin silloin, kun kyse on pitkä- ikäisistä, suureksi kasvavista, useamman vuoden iässä sukukypsiksi tulevista ja monta kertaa kutevista lajeista. Esimerkiksi kuhakanta kärsii, jos nuorten kalojen pyynti on voimakasta. Tällaisissa tilanteissa kalastusta on ohjattu alamitoilla, koska pienten yksilöiden pyynti pienentää kilomääräistä saalista ja vaarantaa kutukannan riittävyyden. Joskus alamitoista saattaa koitua toisenlaisia haasteita: jos myöhemmin sukukypsäksi tulevat nopeakasvuisemmat kalat pyydetään pois ennen, kuin ne ehtivät kutea, seurauksena voi olla nuo- rempina sukukypsyvien, usein hidaskasvuisem- pien yksilöiden runsastuminen kalakannassa. Tällainen muutos on havaittu esimerkiksi Saaristomeren kuhakannassa (Kuhan alamitta Saaristomerellä - esimerkki monitahoisesta päätöksentekotilanteesta, s. A98). Myös voimakas alamitalla säädelty vapa- kalastus saattaa vähentää isojen emokalojen määrää merkittävästi jo muutamassa vuodessa. JU K K A R U U H IJ Ä R V I Hoitokalastuksesta voi olla apua rehevissä vesissä, joissa on paljon särkikalaa ja vähän petokaloja. Kuva on Tuusulanjärveltä. Kalavedet ja kalatuotanto K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 4 3 Tämä on havaittu esimerkiksi hauella. Alamitan tulisi tällaisessa tapauksessa olla niin suuri, että kaikki yksilöt ehtivät kutukypsiksi ennen pyyntikokoiseksi tuloaan. Lisäksi kalastustehon täytyisi olla maltillinen, jotta kutukantaan jää suuria ja vanhoja kaloja, jotka ovat tehokkaita lisääntyjiä. Niitä voidaan yrittää suojella myös ylämitalla. Vaelluskalat, lohi, taimen ja vaellussiika, ovat syönnös- ja kutuvaelluksensa aikana haluttuja saaliita, ja niiden pyyntiä on yleensä rajoitettava, jotta emokaloja nousisi riittävästi kutujokiin. Kalastuksen ohjausta vaikeuttaa se, että eri jokien kannat syönnöstävät samoilla alueilla. Parhaita tuloksia on saavutettu saaliskiintiöillä sekä alueellisilla ja ajallisilla rajoituksilla. Sisävesillä vaelluskaloja jää pyydyksiin muun pyynnin sivusaaliina, ja sama koskee meritai- menta rannikkovesissä. Sivusaalisongelma on ratkaistavissa käyttämällä pyydyksiä, joista kalat voidaan vapauttaa hyväkuntoisina. Verkko- jen käyttöä tulisi vähentää, ja tärkeimmät vaellusreitit on suositeltavaa rauhoittaa ainakin verkkokalastukselta. Kalastus voi myös vaikuttaa taimenkannan elintapoihin ja vaelluksiin, mikäli syönnösvaelluk- selle järviin tai mereen lähteneet yksilöt kalaste- taan niin tehokkaasti, ettei niitä pääse riittävästi lisääntymään. Tällöin kannasta lisääntyvät vain paikalliset, pienemmiksi jäävät yksilöt. Tämä on havaittu Keski-Suomen reittivesien koskilla, jossa enää pieni osa kutevista taimenista on suuria järvivaelluksen tehneitä yksilöitä. Liian tehokas kalastus voi siis vaikuttaa samoin kuin kalojen nousun estävä pato. Jos kalastus kohdistuu liian voimakkaana johonkin osakantaan tai nousukäyttäytymisel- tään poikkeavaan osaan kannasta, on vaarana, että kalakannan monimuotoisuutta menetetään. Etenkin suurten jokien vaelluskalakannoissa on tyypillisesti erillisiä populaatioita, jotka kutevat eri alueilla ja eri sivujoissa ja voivat nousta jokeen eri aikoina. Vanha sanonta ”kateus vie kalatkin vedestä” kertoo paljon kalastuksen vaikutuksista. On tär- keää välttää tilanne, jossa kalastajat kilpailevat saaliista eivätkä malta tarvittaessa säästää kalo- ja, koska pelkäävät menettävänsä saaliin muille. Kalastusta ohjaamalla on mahdollista turvata kalakannat ja kalastajien saaliit (Kalastuksen ohjaus, s. A216). Tueksi saatetaan tarvita elin- ympäristökunnostuksia (Kalojen elinympäristön kunnostaminen, s. A126) ja joskus istutuksia (Kalaistutukset, s. A170). On sitten kyse ympäris- töstä tai kalakannoista, ongelmiin on löydettävis- sä ratkaisuja, mutta parasta kalavarojen hoitoa on toimia jo ennen kuin pulmia ehtii syntyä. Molemmissa tapauksissa tarvitaan luotettavaa tietoa oman alueen tilanteesta sekä huolellista eri näkökulmat huomioon ottavaa suunnittelua (Kalavarojen kestävä käyttö - suunnittelu ja toteutus, s. A78; Tutkimus ja seuranta, s. B480). Kalavedet ja kalatuotanto A 4 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O VESIEN JA KALASTON VALTAKUNNALLINEN SEURANTA Suomessa vesistöjen tilaa seurataan osana Euroopan laajuista seurantaohjelmaa, joka liittyy vuonna 2000 säädetyn EU:n vesipuite- direktiivin toteutukseen. Vesipuitedirektiivin tavoitteena on sisävesien, rannikkovesien ja pohjavesien hyvä ekologinen tila. EU:n meri- strategiadirektiivi asetti vastaavan tavoitteen merialueelle vuonna 2008. Suomessa nämä direktiivit on toimeenpantu lailla vesienhoidon ja merenhoidon järjestämi- sestä. Laki määrittelee, miten vesien tilaa seurataan ja luokitellaan ja miten vesien hyvä ekologinen tila pyritään saavuttamaan. Järvet, joet ja rannikkovedet on jaettu lukuisiin tyyppeihin, jotta tilan arviointi osuisi pa- remmin oikeaan. Järvissä tyypittelyn perusteena ovat koko, syvyys, veden humuspitoisuus (väri) ja rehevyys, jokivesissä koko ja valuma-alueen maaperä sekä rannikkovesissä mereisyys. Sijainnin perusteella erotellaan eteläiset ja pohjoiset vesistöt. Vesien tila arvioidaan vertaamalla vesistön rakennetta, veden laatua ja eliöstöä mahdolli- simman luonnontilaisiin vastaavan tyyppisiin vesiin. Ekologinen tila määritetään asteikolla: erinomainen, hyvä, tyydyttävä, välttävä, huono. Jos tila on hyvää huonompi, sitä pitää pyrkiä parantamaan vesiensuojelulla. Ensisijainen Kalavedet ja kalatuotanto K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 4 5 vastuu vesiensuojelutoimista kuuluu tilan heikentymisestä vastaavalle toimijalle, mutta toimet liittyvät myös kalavesien hoitoon ja suunnitteluun. Kalaston seurantaohjelma kattaa vain pienen osan joista ja järvistä. Ohjelmaan kuuluu otos luonnontilaisia vertailuvesiä eri joki- ja järvi- tyypeistä, tärkeiksi katsottuja vesistöjä sekä kuormitettuja vesiä, joihin on määrätty velvoitetarkkailu ympäristöluvassa. Luonnontilaisia vertailujokia on etenkin Pohjois-Suomessa, esimerkiksi Tornionjoki ja sen sivujoet. Etelämpänä riittävän luonnontilaisia virtavesiä ovat esimerkiksi Puulaan laskeva Läsäkoski ja Päijänteeseen laskeva Rutajoki. Pohjanmaalla vertailujokia ovat osat Lestijoesta ja Isojoesta. Rannikon savimaiden joista yksikään ei kelpaa vertailuvedeksi. Vertailujärviä ovat esimerkiksi vähähumuk- siset Saimaan Yövesi, Kukkia ja Puruvesi, humus- järvistä Haukivesi, Ylä-Enonvesi ja Salamajärvi. Pohjois-Lapin vertailujärviä ovat muiden muassa Iijärvi ja Kilpisjärvi. Nimi ei aina ole enne, sillä tilaltaan hyviä ovat myös Kakkinen, Vessanjärvi ja Lika-Pyöree, jotka löytyvät pienempien vertailujärvien joukosta. Monia suurimpia tai muuten merkittävimpiä vesiämme seurataan myös kalaston tilan avulla, esimerkkinä näistä Etelä-Päijänne ja Tuusulan- järvi. Rannikon vaelluskalajokia seurataan Laki määrittelee, miten vesien tilaa seurataan ja luokitellaan ja miten vesien hyvä ekologinen tila pyritään saavuttamaan. M O R T E N S T IC K LE R Kalavedet ja kalatuotanto A 4 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O kalatalouden EU-tiedonkeruuohjelmassa. Monilla kuormitetuilla vesillä, kuten Vanajaveden reitillä, tehdään kalataloustarkkailua, johon kuluu koe- kalastuksia. Aurajoki ja Köyliönjärvi ovat esi- merkkejä vesistä, joissa seurataan hajakuormi- tuksen kalastovaikutuksia. Jokien ja järvien kalastoa seurataan vakioi- duin koekalastuksin. Jokivesissä menetelmänä on koskien sähkökoekalastus ja järvissä verkko- koekalastus Nordic-yleiskatsausverkoilla (Verk- kokoekalastus, s. B493). Kalaston ekologisen tilan määrittämiseen voidaan yhtä hyvin käyttää muiden tutkimusten tai seurantojen tuloksia, sikäli kuin niiden koekalastukset tehdään standardin mukaan ja tallennetaan Luonnon- varakeskuksen koekalastusrekisteriin. Koe- kalastusrekisteri on tärkeä tiedonlähde myös kalavarojen käytön ja hoidon suunnitteluun. Vesien tilan määrittämisestä vastaa ympä- ristöhallinto. Menetelmien kehittäminen ja työn ohjeistaminen kuuluvat Suomen ympäristö- keskuksen ja Luonnonvarakeskuksen tehtäviin. Luonnonvarakeskus vastaa sisävesien kalaston, merikalaston, merilinnuston ja merinisäkkäiden tilan seurannasta ja niihin perustuvasta ekologisesta luokittelusta. Vesienhoitosuunnitelma Suomi on jaettu seitsemään vesienhoitoaluee- seen (Vesienhoitoalueet) suurimpien vesistö- alueiden perusteella. Vesienhoitoalueet, eli käytännössä niiden alueella toimivat elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset (ELY-keskukset), laativat vesienhoitosuunnitelman kerran kuusi- vuotisen vesienhoitokauden aikana. Suunnitelma laaditaan yhteistyössä muiden vesien käyttöön ja hoitoon vaikuttavien toimijoiden kanssa, myös kalatalousalueita kuullen. Valtioneuvoston hyväksymisen jälkeen suunnitelmat toimitetaan EU:n komissiolle Suomen raporttina vesien tilasta. Vesienhoitosuunnitelmassa esitetään vesien tila, seurantaohjelma sekä vesiensuojelun tavoitteet ja keinot. Asiakirja velvoittaa vesien tilaan vaikuttavia toimijoita esimerkiksi siten, että suunnitelmat tulee ottaa huomioon ympäristö- lupia myönnettäessä. Vanhemman lainsäädännön aikana myönnettyihin, toistaiseksi voimassa oleviin ympäristölupiin ei vesienhoitosuunnitelmalla kuitenkaan pystytä vaikuttamaan, ellei luvanhaltija ole siihen suostuvainen. Tällaisia vanhoja lupia on runsaasti etenkin vesivoimaloilla. Kalatalousalueen kannattaa hyödyntää vesien- hoitosuunnitelmaa ja tarjolla olevaa seuranta- ja luokittelutietoa sekä osallistua tiedon tuottami- seen omista vesistään. Tiedosta voi olla apua esimerkiksi kalavesien ja kalakantojen hoitotoimien suunnittelussa ja toimenpiteiden vaikutusten arvioinnissa. Kaikki vesienhoitosuunnitelmat löytyvät ympä- ristöhallinnon verkkosivuilta (www.ymparisto.fi). Ympäristöhallinnon sivuilta voi tarkistaa myös vesistöjen ekologisen tilan (Vesikartta). Kalavedet ja kalatuotanto K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 4 7 Vesienhoitoalueet www.ymparisto.fi 1. Vuoksi 2. Kymijoki-Suomenlahti 3. Kokemäenjoki-Saaristomeri-Selkämeri 4. Oulujoki-Iijoki 5. Kemijoki 6. Tornionjoki (yhdessä Ruotsin kanssa) 7. Teno-Näätämöjoki-Paatsjoki (Norjan kanssa) 8. Ahvenenmaa huolehtii itse vesipuite- direktiivin toimeenpanosta ja muodostaa oman vesienhoitoalueen Vesikartta http://paikkatieto.ymparisto.fi/Vesikartta Vesikartta on ympäristöhallinnon ylläpitämä palvelu, josta löytyy vesienhoidon suunnittelua tukevia tietoja. Kartalta klikkaamalla voi tarkistaa lähivesistön ekologisen tilan ja muita tietoja. Vesistön ekologinen tila on merkitty karttaan värikoodeilla. Kyyjärvi on tyydyttävässä tilassa (keltainen). £ £ £ £ £ £ £ £ £ £ £ £ £ Vesienhoito- alueen raja ELY-keskuksen ympäristö ja luonnonvarat -vastuualueen raja Rovaniemi Oulu Kuopio Vaasa Kajaani Joensuu Jyväskylä Tampere Mikkeli Helsinki Turku Hämeenlinna Kouvola 7 5 6 4 3 2 1 M A A N M IT TA U S LA IT O S , LU PA N R O 7 /M M L /1 5 , S Y K E 8 Kalavedet ja kalatuotanto A 4 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Aiheesta enemmän Degerman, E., Nyberg, P., Näslund, I. & Jonasson, J. 1998. Ekologisk Fiskevård. Sportfiskarna. Stockholm. 335 s. Haakana, H. 2017. Vesistöopas. 120 s. Suomen luonnonsuojeluliitto ry. Helsinki Heikinheimo, O. 2015. Merimetso ja kuhan kuolevuus. Kalastaja 39, 4: 7. Heino, J., Erkinaro, J., Huusko, A. & Luoto, M. 2016. Climate change effects on freshwater fishes, conservation and management. In: Conservation of freshwater fishes / Eds. Closs, G. P., Krkosek, M. & Olden, J. D., Cambridge University Press. p. 76–106. Jestoi, M., Nieminen, J., Venäläinen, E.-R., Airaksinen, R., Kiviranta, H., Koponen, J., Rantakokko, P., Ruokojärvi, P., Keinänen, M., Myllylä, T., Raitaniemi, J., Vuorinen, P. J. & Mannio, J. 2017. Lohen dioksiinipitoisuus laskussa. Suomen Kalastuslehti 124, 5: 26–27. Kallasvuo, M. & Lappalainen, A. 2011. Kalojen lisääntymisalueet kartalla. Suomen Kalastuslehti 3/2011: 28–31. Kallasvuo, M., Lappalainen, A. & Veneranta, L. 2016. Kalojen lisääntymisaluekartoitukset rannikolla: VELMU-inventointiohjelman loppuraportti. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 61. 18 s. Kauhala, K. & Kunnasranta, M. 2012. Hallisaaliin määrä ja rakenne Suomen merialueilla. Suomen Riista 58: 7–15. Kauhala, K., Kunnasranta, M. & Valtonen, M. 2011. Hallien ravinto Suomen merialueella 2001–2007 – alustava selvitys. Suomen Riista 57: 73–83. Keinänen, M., Kiiskinen, J., Turtiainen, M. & Vuorinen, P. J. 2012. Mahdollisen öljyonnettomuuden vaikutukset Itämeren kaloihin ja kalatalouteen. Riista- ja kalatalous. Tutkimuksia ja selvityksiä 7/2012: 47 s. Lappalainen, A. 2012. EU:n uusi meristrategiadirektiivi. Suomen Kalastuslehti 4/2012: 20–23. Pekcan-Hekim, Z., Urho, L., Auvinen, H., Heikinheimo, O., Lappalainen, J., Raitaniemi, J. & Söderkultalahti, P. 2011. Climate warming and pikeperch year-class catches in the Baltic Sea. Ambio 40, 5: 447–456. Rask, M., Ruuhijärvi, J., Sutela, T., Vehanen, T. & Olin, M. 2014. Mitä kalasto kertoo vesiemme tilasta. Suomen Kalastuslehti 1/2014: 8–10. Salmi, J. A., Auvinen, H. & Raitaniemi, J. 2015. Merimetson ravinnosta Saaristo- ja Selkämerellä. Kalastaja 39, 1: 6–7. Sutela, T., Vuori, K.-M., Louhi, P., Hovila, K., Jokela, S., Karjalainen, S. M., Keinänen, M., Rask, M., Teppo, A., Urho, L., Vehanen, T., Vuorinen, P. J. & Österholm, P. 2012. Happamien sulfaattimaiden aiheuttamat vesistövaikutukset ja kalakuolemat Suomessa. Suomen ympäristö 14/2012: 1–61. Söderkultalahti, P. 2016. Hylkeiden kaupalliselle kalastukselle aiheuttamat saalisvahingot 2015. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 66/2016. Urho, L. 2011. Kalasto, kalakannat ja kalastus sekä niiden sopeutuminen ilmaston muuttuessa. Maa- ja metsätalousministeriön julkaisuja 6/2011: 46–51. Vainikka, A. & Heikinheimo, O. 2015. Saaristomeren kuha kutistuu. Suomen Kalastuslehti 122, 4: 28–30. Verta, M., Kauppila, T., Londesborough, S., Mannio, J., Porvari, P., Rask, M., Vuori, K.-M. & Vuorinen, P. J. 2010. Metallien taustapitoisuudet ja haitallisten aineiden seuranta Suomen pintavesissä - Ehdotus laatunormidirektiivin toimeenpanosta. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 12/2010: 1–45. Yrjölä, S., Lehtonen, H. & Nyberg, K. 2015. Suomen kalat. 272 s. Nemokustannus. Helsinki. Kalavedet ja kalatuotanto K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 4 9 Meriroskat: www.syke.fi/meriroskat Meristrategiadirektiivi: https://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/?uri=LEGISSUM:l28164 Sulfaattimaat: www.gtk.fi/tietopalvelut/palvelukuvaukset/happamat_sulfaattimaat.html Vesipuitedirektiivi: https://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/?uri=LEGISSUM:l28002b Vierasaineet: www.ruokavirasto.fi Miksi kalavaroja pitää hoitaa? A 5 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Miksi kalavaroja pitää hoitaa? Miksi kalavaroja pitää hoitaa? K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 5 1 V IL LE V Ä H Ä Kalavarat ovat arvokkaita, uusiutuvia luonnonvaroja - niitä on käytettävä ja hoidettava kestävästi. Kalastus on ekologisesti kestävää, kun kalalajit ja kalakannat säilyvät monimuotoi- sina, uusiutumiskykyisinä ja elin- voimaisina. Ekologisen kestävyyden rinnalla on tärkeää huolehtia siitä, että kalavarojen käyttö ja hoito on kestävää myös taloudellisesti ja sosiaalisesti. Kestävän käytön periaate on määritelty kansainvälisissä ympäristösopimuksissa, ja kestävyys on kantavana teemana Suomen kalastuslaissa. Tässä luvussa pohditaan, mitä kestävä käyttö on, mitä se käytännössä tarkoittaa ja millaisia näkökulmia siihen liittyy. Matti Salminen Sakari Kuikka Hannu Lehtonen Marja-Liisa Koljonen Mikko Olin Anssi Vainikka Pekka Salmi Jari Setälä Jenny Fredrikson Miksi kalavaroja pitää hoitaa? A 5 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O KALAVAROJEN KESTÄVÄ KÄYTTÖ Ympäristövastuullisuuden kasvu ja monien maailman kalakantojen romahtaminen liika- kalastuksen seurauksena ovat johtaneet siihen, että kalavesien hoidon tavoitteeksi on yhä vahvemmin nostettu kalavarojen kestävä käyttö. Kestävä käyttö jaotellaan usein kolmeen ulottuvuuteen: ekologiseen, taloudelliseen ja sosiaaliseen. • Kalavarojen käyttö on ekologisesti kestävää, kun se ei aiheuta vesiluonnossa haitallisia muu- toksia, kuten kalalajien tai kalakantojen häviä- mistä tai niiden perinnöllisten ominaisuuksien ja biologisen monimuotoisuuden pysyvää muuttu- mista. Ekologisesti kestävä kalavarojen käyttö ei vaaranna kalakantojen tuottoa eikä muun vesiluonnon monimuotoisuutta. • Taloudellinen kestävyys tarkoittaa sitä, että kalavarojen käyttö on taloudellisesti järkiperäistä ja myös pitkällä aikavälillä kannattavaa ja tuottoisaa. • Kalavarojen käyttö on sosiaalisesti kestävää, kun se ei aiheuta haittaa muille vesistön käyttä- jille ja eri käyttäjä- ja väestöryhmillä on oikeu- denmukaiset mahdollisuudet kalastaa sekä osal- listua ja vaikuttaa kalastuksen kehittämiseen. Kun kalavarojen käyttö on sosiaalisesti kestävää, kalavarojen käytön hyödyt jakautuvat oikeuden- mukaisesti eikä tulevien sukupolvien mahdolli- suus kalastukseen vaarannu. Ekologinen kestävyys on kalavarojen kestävän hyödyntämisen perusta, mutta kokonaiskestä- vyys on suurimmillaan, kun kaikki kestävyyden ulottuvuudet - ekologinen, taloudellinen ja sosiaalinen - ovat tasapainossa ja kalavarojen käytön ja hoidon tavoitteisiin nähden hyvällä tasolla. Taloudellinen ja sosiaalinen kehitys on kes- tävää, kun toiminta sovitetaan luonnonvarojen asettamiin rajoihin niin, että luonto ja inhimillisen kehityksen edellytykset säilyvät. Mallintamalla on osoitettu, että sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävä kalavarojen käyttö on usein myös ekologisesti kestävää: tavoitteet eivät ole pitkällä aikavälillä ristiriidassa keskenään. Jos ekologinen kestävyys ylitetään, suurimpana riskinä ovat geneettiset muutokset (Perinnöllinen monimuotoisuus ja sen säilyttä- minen, s. A56). On mahdollista, että vaikkapa ylikalastuksen vuoksi kalakannasta menetetään ominaisuuksia, jotka tukisivat myös muita kestä- vyyden osaalueita. Esimerkiksi verkkopyynti, joka valikoi kalakannasta nopeimmin kasvavat yksilöt, voi olla jonkin aikaa - jopa kymmeniä vuosia - taloudellisesti kannattavaa, mutta pidempään jatkuessaan se voi alentaa pysyvästi kalakannan tuottokykyä. Miksi kalavaroja pitää hoitaa? K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 5 3 KALASTUSLAIN TAVOITTEET Kestävän käytön periaate perustuu kansain- välisiin ympäristösopimuksiin ja selkeimmin YK:n biologista monimuotoisuutta koskevaan yleissopimukseen. Suomessa kalastusta koske- vat tavoitteet ja menettelytavat on sisällytetty kalastuslakiin (379/2015) ja kalastusasetukseen (1360/2015). Nämä säädökset ulottavat kestä- vyyden vaatimuksen ja periaatteet koskemaan kalastuksen ohella kalakantojen ja koko vesi- luonnon hoitoa. Kalastuslain 1 §:n mukaan kalavarojen käyttö ja hoito on järjestettävä ekologisesti, taloudelli- sesti ja sosiaalisesti kestävällä tavalla. Tämä on tehtävä turvaamalla kalavarojen kestävä ja monipuolinen tuotto, kalakantojen luontaiset elinkierrot sekä kalavarojen ja muun vesiluonnon monimuotoisuuden säilyminen. Korostamalla kalavarojen kestävää ja moni- puolista tuottoa laki pyrkii edistämään tuoton hyödyntämistä niin vapaa-ajankalastuksessa kuin kaupallisessa kalastuksessakin. Laki painot- taa lisäksi kalakantojen luontaisten elinkiertojen ja kalavarojen monimuotoisuuden turvaamista, mikä tuo kalavarojen käyttöön ja hoitoon vahvan suojeluvelvoitteen. ERILAISIA NÄKÖKULMIA KALAVAROJEN TUOTTOON Kalastuslaissa mainittu kalavarojen tuotto voi- daan ymmärtää biologisesti tai taloudellisesti. Biologista tuottoa on esimerkiksi kalakannan uusiutuminen ja sen tuottama saalis, taloudel- lista tuottoa ovat saaliin arvo, lupamyynnin tuot- to sekä kalastuksen välilliset aluetaloudelliset ja kansantaloudelliset vaikutukset. Kalavarojen tuotto voidaan ymmärtää myös näiden yhdis- telmänä. Kalavarojen taloudellinen tuotto näyttäytyy erilaisena sen mukaan, katsotaanko asiaa yhteiskunnan, vesialueen omistajan, kaupallisen kalastuksen vai muiden kalatalouden toimijoiden kannalta. Vapaa-ajankalastuksella on yhteiskunta- talouden kannalta monia myönteisiä vaikutuksia. Kalastusharrastukseen liittyvä kalaravinnon käyttö ja liikunta tuottavat terveyshyötyjä ja vähentävät siten yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia. Toisaalta kalastusvälinekauppa ja muut oheispalvelut, kuten matkailutoiminta, tarjoavat työpaikkoja ja tuovat verotuloja yhteiskunnalle. Esimerkiksi Tornionjoella pelkästään ulko- paikkakuntalaisten matkailukalastajien muka- naan tuoma aluetaloudellinen hyöty oli vuonna 2017 yhteensä 10,8 miljoonaa euroa ja 35 henki- lötyövuotta. Jos summa jaetaan matkailijoiden Miksi kalavaroja pitää hoitaa? A 5 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O eriasteisia sen mukaan, millainen vesistön luontainen kalasto on. Yhtä lailla toisistaan poikkeavat eri vesien kalastajaryhmät ja heidän tavoitteensa ja toiveensa, samoin kuin vesistön muut käyttötarpeet. Tässä oppaassa näkökulmana on ensisijassa kalakantojen elinvoimaisuuden ja kalakantojen tuottamien saaliiden turvaaminen. Pysyvästi suurimmat saaliit saadaan, kun kalakantojen luontainen lisääntyminen ja kalojen ravinnon- käyttö ovat tehokkaimmillaan ja tasapainossa ympäristön kanssa. Vahva luontainen lisääntyminen on erityisen merkittävä asia siksi, että vain se turvaa kala- kantojen perinnöllisen vakauden ja monimuo- toisuuden pitkällä aikavälillä. Perinnöllisen monimuotoisuuden säilyminen on kestävän kalastuksen tärkeimpiä edellytyksiä (Perinnöllinen monimuotoisuus ja sen säilyttäminen, s. A56). tuona vuonna saamalla lohisaaliilla (8 399 lohta), yhden ylös nostetun saalislohen aluetaloudelli- seksi arvoksi saadaan 1 320 euroa. Vesialueen omistajan kannalta katsottuna tuotot ovat suurimmillaan, kun lupatuloja saa- daan mahdollisimman paljon. Tähän päästäneen parhaiten ohjaamalla kalastusta hyvin maksa- vien kalastusmatkailijoiden tarpeiden mukaan, jos vain olosuhteet (vesistöt, kalakannat, kysyn- tä) sen mahdollistavat ja kalastusta halutaan kehittää tähän suuntaan. Silloin taloudellinen tuotto ei välttämättä riipu kilomääräisestä saaliista vaan siitä, että vesialue tarjoaa mahdollisuuksia kalastukseen, josta halutaan maksaa. Kaupallisen kalastajan näkökulmasta vesialue tuottaa hyvin, kun se antaa kilomää- räisesti hyvän saaliin ja saaliista saadaan hyvä hinta. Kaupallinen kalastus tuottaa myös välillistä hyötyä muun muassa kalanjalostuk- sen ja elintarvikekaupan alalle, sekä työpaikkoina että tuottona. Kalaa ostava asiakas puolestaan on tyytyväinen, kun tarjolla on monipuolisesti tuoretta lähivesien kalaa. Se, miten vesistöä käytetään eri kalastus- muotoihin, on päätettävä alue- tai vesistökohtai- sesti. Vesistöt poikkeavat toisistaan sijaintinsa, kalastuskulttuurinsa, kalastonsa ja tuottavuu- tensa puolesta, ja ne soveltuvat sen vuoksi eri lailla kalastukseen. Lisäksi suojelupaineet ovat Miksi kalavaroja pitää hoitaa? K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 5 5 KESTÄVYYDEN KEHITTÄMISEN HAASTEET Kun kalavarojen käytön kestävyyttä arvioidaan ja kehitetään, on otettava huomioon kestävyyden osa-alueet - ekologinen, taloudellinen ja sosiaa- linen - sekä suuri määrä toimijoita ja sidosryh- miä. Vaativaksi tilanteen tekee se, että kaupalli- sella kalastajalla, kalastuksen harrastajalla, matkailukalastusyrityksellä, kalastusoppaalla ja vedenomistajalla on kaikilla oma näkökulmansa kestävyyteen. Ammatikseen kalastavalle kalastus on ensi- sijaisesti elinkeino, jonka tavoitteena on tuottaa kannattavasti kalaa ihmisravinnoksi tai eläinten rehuksi. Ammatikseen kalastava on riippuvainen kalakantojen pitkän aikavälin tuottokyvystä, joten kalastuksen kestävyys on ehto ammatin jatkuvuudelle. Harrastuskalastajan tulevaisuus ei riipu kalastuksen kestävyydestä, mutta harrastuskin voi vaikuttaa kestävyyteen. Liikkuessaan hyvän saaliin perässä harrastajat tosin tasaavat pyyn- tinsä aiheuttamaa kalastuspainetta alueellisesti. Moni harrastelija tavoittelee isoa kalaa, kun taas ammatikseen kalastava pyrkii saamaan mahdol- lisimman paljon markkinakokoista kalaa. Matkailukalastusyritysten ja kalastusoppai- den kannalta isot kalat ovat tärkeitä, sillä ne takaavat palvelujen houkuttelevuuden. Isot kalat päästetäänkin yhä useammin takaisin turvaamaan kalakantojen tehokasta lisääntymis- tä ja tulevien kalastusretkien elämyksiä. Veden- omistajaa kiinnostaa, mitä hyötyä hän itse saa vedestään ja siitä, että muut käyttävät sitä. Kestävyyden sisältö ja merkitys saattavat vaihdella myös sen mukaan, katsotaanko asiaa paikallisesta, alueellisesta, kansallisesta tai pe- räti maailmanlaajuisesta näkökulmasta. Johonkin tilanteeseen erinomaisesti sopiva ratkaisumalli voi toisissa olosuhteissa olla jopa haitallinen. Etenkin vaelluskalakantojen hoidossa paikalliset ratkaisut joudutaan usein tekemään alueellisten ja jopa kansainvälisten linjausten puitteissa. Kestävyyden turvaamiseksi on tärkeää löy- tää yhteiset tavoitteet - mitä kehitetään, miten kehitetään, mitä halutaan säilyttää? Siihen tarvi- taan eri toimijoiden ja sidosryhmien yhteistyötä ja vuoropuhelua - osallistumista niin tiedon tuo- tantoon, tiedon arviointiin, päätöksentekoon kuin päätösten toteuttamiseenkin. Kalatalousalueilla ja muilla alueellisilla toimijoilla on parhaat mah- dollisuudet yhdistää tutkittua tietoa paikallis- tuntemukseen ja paikalliseen kokemukseen. Tiedon järjestelmälliseen käsittelyyn on kehitetty arviointimalli, joka sopii hyvin kala- talousalueiden käyttöön (Kestävyyden arviointi- malli, s. A112). Työkalun käyttö ei ole välttämä- töntä, mutta se auttaa pohtimaan kestävyyttä eri näkökulmista ja arvioimaan asioita vertailu- kelpoisella tavalla. Miksi kalavaroja pitää hoitaa? A 5 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Velvoite biologisen monimuotoisuuden säilyttä- miseen sisältyy YK:n biologista monimuotoisuut- ta koskevaan yleissopimukseen eli niin sanot- tuun biodiversiteettisopimukseen, jonka Suomi on allekirjoittanut ja ratifioinut 15.7.1994. Tämän sopimuksen nojalla Suomi on sitoutunut mah- dollisuuksiensa mukaan noudattamaan kestävän käytön periaatetta kaikilla yhteiskunnallisen toiminnan alueilla ja turvaamaan nykyisen luonnon monimuotoisuuden säilymisen. Biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen 2 artiklan mukaan biologinen monimuotoisuus tarkoittaa mihin tahansa, kuten manner-, meri- tai muuhun vesiperäiseen eko- systeemiin tai ekologiseen kokonaisuuteen kuuluvien elävien eliöiden vaihtelevuutta; tähän lasketaan myös lajin sisäinen ja lajien välinen sekä ekosysteemien monimuotoisuus. Kestävällä käytöllä ja monimuotoisuudella on selkeä yhteys, koska juuri monimuotoisuutta vaarantamaton luonnon käyttö on määritelty kestäväksi käytöksi. Yleissopimuksen 2 artiklan mukaan kestävä käyttö tarkoittaa biologisen monimuotoisuuden osien käyttöä siten, että käy- tön laatu tai määrä ei pitkällä aikavälillä johda biologisen monimuotoisuuden vähenemiseen, ja joka siten tukee biologisen monimuotoisuuden mahdollisuuksia tyydyttää nykyisten ja tulevien sukupolvien tarpeet ja toiveet. VESILUONNON MONIMUOTOISUUS Vesiluonto koostuu elottomasta ja elollisesta luonnosta. Luonnon monimuotoisuuteen sisältyy elollisen luonnon monimuotoisuuden lisäksi elottoman ympäristön monimuotoisuus eli ekosysteemien monimuotoisuus, kuten veden laatu, vesimuodostuman tyyppi (järvi, joki, puro, lampi, lähde) ja veden virtaama, eli kutu- ja syönnösalueet ja muun ympäristön laatu. Biologinen monimuotoisuus sisältää elollisen luonnon kaikkine lajeineen ja muotoineen. Biologista monimuotoisuutta ovat lajien välinen monimuotoisuus eli lajimonimuotoisuus (laji- diversiteetti) ja lajien sisäinen monimuotoisuus Perinnöllinen monimuotoisuus ja sen säilyttäminen Miksi kalavaroja pitää hoitaa? K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 5 7 eli geneettinen diversiteetti. Koko luonnon mo- nimuotoisuuden säilyttäminen on välttämätöntä biologisen monimuotoisuuden säilyttämiselle. Kalalajien välinen monimuotoisuus Kalalajien välinen monimuotoisuus johtuu lähtö- kohtaisesti siitä, että lajien perintötekijät eroavat toisistaan. Lajien välistä monimuotoisuutta mi- tataan kuitenkin omana tasonaan, lajimonimuo- toisuutena (lajidiversiteetti), joka kuvaa ekosys- teemin lajien lukumäärää ja lajien keskinäisiä runsaussuhteita. Näin ollen pelkkä lajien määrä ympäristössä ei milloinkaan kerro suoraan ympä- ristön lajidiversiteetin arvoa, sillä harvinaiset ja uhanalaiset lajit saavat diversiteettiä kuvaavien indeksien laskennassa selvästi muita lajeja suuremman painoarvon. Useimmat diversiteetti- indeksit ovat sitä suurempia, mitä runsaampia tavallisesti harvinaisena esiintyvät lajit tällä alueella ovat. Laskennan tavoitteena on löytää ympäristöt, jotka erityisen hyvin suojelevat koko lajiston monimuotoisuutta. Pelkkä uhanalaisten lajien suojelu ei siis riitä ylläpitämään koko laji- diversiteettiä. Suomalaisissa vesissä ja Itämeres- sä kalojen lajidiversiteetit ovat yleensä alhaisia muun maailman vesiluontoon verrattuna. Kalalajien sisäinen perinnöllinen monimuotoisuus Lajin sisäinen monimuotoisuus eli perinnöllinen monimuotoisuus (geneettinen diversiteetti) tarkoittaa kaikkien lajia pienempien yksiköiden eli alalajien, rotujen, kehityslinjojen, kantojen, populaatioiden ja yksilöiden välisiä perinnöllisiä eroja. Lajien sisäinen perinnöllinen monimuotoi- suus on hierarkkisesti rakentunut. Erillisiä tasoja voidaan erottaa ainakin kaksi: populaatioiden väliset ja populaatioiden sisäiset (yksilöiden väliset) erot perimässä. Yksilötasolla eroja on yksilöiden välisten erojen suuruudessa sekä erilaisten geenimuotojen määrissä ja runsau- dessa. Samoin populaatiot eroavat toisistaan niiden välisten erojen suuruudessa ja niiden sisältämien geenien määrissä. Populaatioiden välisten erojen säilyttäminen vaatii osin erityyppisiä toimenpiteitä kuin populaatioiden sisäisen monimuotoisuuden säilyttäminen. Juuri populaatioiden välisten alkuperäisten erojen säilyttäminen on kalavesien hoidon keskeinen haaste: esimerkiksi jos populaatioita sekoitetaan istutuksilla, yksilöiden väliset geneettiset erot kasvavat, mutta usein V IL LE V Ä H Ä Miksi kalavaroja pitää hoitaa? A 5 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O seurauksena on samalla populaatioiden välisten erojen pieneneminen. Populaatioiden väliset perinnölliset erot voivat olla luonnonvalinnan vaikutuksesta syntyneitä sopeutumia eli adaptaatioita. Sopeu- tumisesta voivat johtua muun muassa erilaiset kasvunopeudet, sukukypsyysiät ja kutuajat. Erot voivat olla seurausta myös mutaatioista tai satunnaisista muutoksista populaatioiden historiassa. Koska populaatioiden väliset erot ovat syntyneet paikallisissa olosuhteissa, on vierasperäisten kantojen istutuksilla usein haitallisia vaikutuksia alkuperäisiin kantoihin. Perinnöllinen monimuotoisuus mahdollistaa kalalajien ja -kantojen kehittymisen ja sopeutu- misen kulloinkin vallitseviin olosuhteisiin. Pitkäl- lä aikavälillä monimuotoisuuden turvaaminen on myös kalastuksen ja siihen liittyvien elinkeinojen jatkumisen edellytys. Esimerkiksi Itämereen sopeutuneet sisävesilajien kannat ovat ainut- laatuisia maailmassa, ja niitä tulisi kohdella sen mukaisesti. Perinnöllisillä ominaisuuksilla voi olla lisäksi suurta taloudellista merkitystä: esimerkiksi nopeakasvuiset vaeltavat taimen- kannat ovat kalataloudellisesti arvokkaampia kuin hidaskasvuiset paikalliset kannat. MITEN MONIMUOTOISUUS SÄILYTETÄÄN? Paras ja pitkällä aikavälillä ainoa keino moni- muotoisuuden turvaamiseen on elinvoimaisten, luonnonvaraisesti lisääntyvien alkuperäisten kalakantojen säilyttäminen. Luonnonvaraisten kalakantojen säilyttämistä edellyttää myös EU:n elinympäristödirektiivi, jonka mukaan lajien täytyy olla ”suotuisalla suojelun tasolla”. Määritelmän mukaan suojelun taso on suotuisa, kun laji • ”pystyy pitkällä aikavälillä ylläpitämään itsensä luonnollisten elinympäristöjensä elinkelpoisena osana ja • lajin luontainen levinneisyysalue ei pienene eikä ole vaarassa pienentyä ennakoitavissa olevassa tulevaisuudessa ja • lajin kantojen pitkäaikaiseksi säilymiseksi on ja tulee olemaan riittävän laaja elinympäristö”. Ensimmäinen edellytys elinvoimaisten ja monimuotoisten kalakantojen säilymiselle on kalojen elinympäristön suojelu (Kalojen elin- ympäristön parantaminen, s. A126). Se riittää yleensä turvaamaan vain sellaiset kalakannat, joihin ei kohdistu merkittävää kalastusta tai Miksi kalavaroja pitää hoitaa? K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 5 9 muita luonnonympäristöstä riippumattomia paineita. Kalastettavien kalakantojen turvaami- nen vaatii lähes aina kalastuksen ohjausta (Kalastuksen ohjaus, s. A216). Elinympäristökunnostusten ja kalastuksen ohjauksen lisäksi kalakantoja voidaan jossain määrin suojella ja tukea viljelyn sekä elvytys- istutusten avulla. Ekologisesti kestävien istutus- ten kriteerejä on käsitelty lähemmin luvussa Kalaistutukset (Monimuotoisuuden suojelu erilaisissa kalaistutuksissa, s. A176). Kalakantojen perinnöllisen monimuotoisuu- den säilyttämiseksi tarvitaan hoitotoimia, jotka turvaavat sekä kantojen välisen että niiden sisäisen muuntelun säilymisen. Kalakantojen väliset erot säilyvät parhaiten, kun kantoja ei tarpeettomasti sekoiteta. Kalakantojen sisäisen monimuotoisuuden suojelussa on olennaista, että kannat tai populaatiot säilyvät niin suurina, että ne kykenevät ylläpitämään kaikki populaa- tion erilaiset geenimuodot myös pitkällä aika- välillä. Lyhyelläkin aikavälillä tämä tarkoittaa suositusten mukaan vähintään 50 lisääntyvän parin jatkuvaa olemassaoloa. On huomattava, että populaation liiallisen pienenemisen takia hävinnyt geenimuoto ei enää palaudu, vaikka kalakannan yksilömäärä myöhemmin kasvaisi huomattavastikin. Myös luonnossa perintötekijöitä häviää liian pienissä populaatioissa, vaikka populaatiosta toiseen siir- tyvät yksilöt osin korjaavat tilannetta. Ihmisen toimien vuoksi hyvin pieneksi kutistuneita populaatioita täytyy joskus mah- dollisesti jopa yhdistää, jos sisäinen muuntelu ei pitkällä aikavälillä riitä ylläpitämään populaatioi- ta riittävän monimuotoisina. Tämä asettaa rajan sille, kuinka monta pientä populaatiota voidaan säilyttää erillisenä. Kalakannan ja sen monimuotoisuuden suojeluarvo on määriteltävä suhteessa koko lajin tilaan. On eri asia menettää yksi tuhansista särkikannoista kuin toinen kahdesta jäljellä olevasta Itämeren lohikannastamme. Elinvoimai- sessa kalakannassa ei kuitenkaan tarvita kaikkia yksilöitä ylläpitämään kannan monimuotoisuut- ta, vaan tietty kutukannan koko riittää. Ylijäämä on kannan kestävä tuotto. Jos ylijäämää on, se voidaan kalastaa. V IL LE V Ä H Ä Miksi kalavaroja pitää hoitaa? A 6 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Vapaa-ajankalastus tuottaa monenlaista hyvinvointia Vapaa-ajankalastus on yksi suosituimmista harrastuksista: lähes joka kolmas suomalainen ilmoittaa harrastavansa kalastusta. Kalastaja- määrät ovat vähentyneet koko 2000-luvun ajan, mutta suunta näyttäisi olevan kääntymässä. Kalastusta harrastavat yhä yleisemmin erityises- ti alle 10-vuotiaat ja yli 45-vuotiaat. Nuorista aikuisista kalaan ehtii entistä harvempi. Vapaa-ajan kalastustavoista suosiotaan ovat menettäneet etenkin onginta, pilkintä ja verkkokalastus, kertovat Luonnonvarakeskuksen tilastot. Myös katiskaa käyttäneiden ruoka- kuntien lukumäärä on hieman vähentynyt. Vetouistelun harrastus on sen sijaan jonkin verran lisääntynyt, mutta yleisesti vapakalastus ei ole saalismäärissä korvannut vähentynyttä pyydyskalastusta. Miksi kalavaroja pitää hoitaa? K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 6 1 S H U T T E R S T O C K Vapaa-ajankalastajat ovat tilastojen mukaan saaneet vuosittain saalista yhteensä lähes 30 miljoonaa kilogrammaa; yli puolet siitä on ollut ahventa ja haukea. Raha-arvoltaan tärkein saalislaji on kuha. Vapaa-ajanravustuksen saaliit ovat kasvaneet täplärapukantojen kasvun myötä. Saaliilla ei ole vapaa-ajankalastajien ruoka- taloudessa enää yhtä suurta merkitystä kuin ennen, mutta saalista arvostetaan edelleen, onhan se itse hankittua puhdasta ja terveellistä lähiruokaa. Yhä suurempi osa saaliiksi saaduista kaloista kuitenkin vapautetaan, jolloin kalastuk- sen antina on pelkkä saaliin saamisen elämys. Vapaa-ajankalastukseen nnostavat paitsi saaliin saannin mahdollisuus myös luonnossa olosta nauttiminen, arjen huolien unohtuminen ja yhdessäolo perheen tai ystävien kesken. Vapaa-ajankalatalouden kehittämisen suurimmat haasteet liittyvät kalastuksen ohjaukseen: on kyettävä samanaikaisesti turvaamaan kalastuksen ekologinen kestävyys ja kalastajaryhmien välinen yhteisymmärrys. Kestävien ratkaisujen pohjaksi tarvitaan nykyistä parempaa tietoa vapaa-ajankala- talouden vaikutuksista. Kalastusta harrastaa lähes joka kolmas suomalainen. Sisävesien kalansaaliista vapaa-ajankalastajat pyytävät lähes 90 %. Miksi kalavaroja pitää hoitaa? A 6 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O KALAVAROJEN HOIDON MONET HYÖDYT Kalastuslain ohella kalavarojen järkiperäiseen käyttöön ja hoitoon kannustavat lukuisat seikat. Vajaasti hyödynnetyt kalavarat ovat tuottama- tonta pääomaa, ja liiallinen pyynti taas voi uhata kalakannan olemassaoloa ja siihen perustuvaa taloutta. Puutteellinen ja taitamaton kalavarojen hoito on luonnonvarojen, rahan, mahdollisten saaliiden ja tulevien tuottojen haaskausta. Kalavarojen hoidon taloudellisia hyötyjä voivat olla aikaisempaa suurempi saaliin arvo, kasvavat matkailu- ja kalastuslupatulot tai vaikkapa rantatonttien arvon nouseminen, kun kalastusmahdollisuudet paranevat tai veden laatu kohenee. Kalavarojen hoidolla on myös monia välillisiä ja vaikeammin rahassa mitattavia hyötyjä. Sekä vesistöjen arvostus että virkistysarvojen hyödyntäminen liittyvät usein kalastoon. Kalavarojen hoito tuottaa hyötyä muun muassa • ylläpitämällä kalakantojen ja kalastuksen hyvää tilaa • kasvattamalla saaliita • parantamalla saaliiden koostumusta • parantamalla saaliskalojen käyttökelpoisuutta • luomalla uusia kalastusmahdollisuuksia • tuomalla kalastusmahdollisuudet yhä useampien ulottuville • luomalla edellytyksiä alan yritystoiminnalle ja lisäämällä työllisyyttä • vähentämällä ympäristömuutosten haittoja • sovittamalla yhteen kalastusta ja muuta vesistön käyttöä • tuomalla kalaveden omistajille tuloja käytettäväksi hoitotoimien jatkamiseen tai laitureiden ja muiden kalastusta palvelevien rakenteiden lisäämiseen ja parantamiseen. Miksi kalavaroja pitää hoitaa? K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 6 3 Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 1380/2013 yhteisestä kalastuspolitiikasta: http://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/?uri=CELEX%3A32013R1380 Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (2008/56/EY) yhteisön meriympäristöpolitiikan puitteista (Meristrategiadirektiivi): http://eur-lex.europa.eu/LexUriServ/LexUriServ.do?uri=OJ:L:2008:164:0019:0040:FI:PDF Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (2000/60/EY) yhteisön vesipolitiikan puitteista (Vesipuitedirektiivi, VPD): http://eur-lex.europa.eu/LexUriServ/LexUriServ.do?uri=CELEX:32000L0060:FI:HTML Itämeren alueen merellisen ympäristön suojelua koskeva yleissopimus (Helsingin sopimus, HELCOM): http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1980/19800012/19800012_2 Kalastusasetus 1360/2015: https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2015/20151360 Kalastuslaki 379/2015: https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2015/20150379 Neuvoston direktiivi 92/43/ETY, annettu 21 päivänä toukokuuta 1992, luontotyyppien sekä luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta: https://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/?uri=celex:31992L0043 Rio de Janeiron biologista monimuotoisuutta koskeva yleissopimus (SopS 78/1994, biodiversiteettisopimus): http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1994/19940078 Yhdistyneiden kansakuntien merioikeusyleissopimus: https://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1996/19960050/19960050_2 Aiheesta enemmän Eskelinen, P., Ahvonen, A., Auvinen, H., Heikinheimo, O., Mäki-Petäys, A., Orell, P., Parmanne, R., Raitaniemi, J., Rask, M., Ruuhijärvi, J., Salmi, P., Salminen, M. & Vähä, V. 2013. Vapaa-ajan kalatalous Suomessa RKTL:n työraportteja, nro 6, 2013. 54 s. Pohja-Mykrä, M., Matilainen, A., Kujala S., Hakala O., Harvio, V., Törmä, H. & Kurki, S. 2018. Erätalouteen liittyvän yritystoiminnan nykytila ja kehittämisedellytykset. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 40/2018. 203 s. Persson, L., Norlin, J. & Pettersson, E. (eds.) 2011. Ekologi för fiskevård. Sveriges sportfiske- och fiskevårdförbund. Danagårds grafiska, Ödeshög. 307 s. Reunanen, S., Salmi, J. & Hiedanpää, J. 2012. Merikarvianjoki – elämysten ja toimeentulon virta. Matkailututkimus 2: 7–23. Storhammar, E., Pakarinen, T., Söderkultalahti, P. & Mäkinen, T. 2012. Lohenkalastuksen taloudellisten vaikutusten vertailua: lohen ammattikalastus Pohjanlahden maakunnissa ja vapaa-ajankalastus Tornionjoella ja Simojoella. Riista- ja kalatalous. Tutkimuksia ja selvityksiä, nro 13, 2011. 35 s. Toivonen, A.-L. 2008. Kalastusmatkailu numeroina. Kyselytutkimus yrittäjille. Riista- ja kalatalous – Selvityksiä 13/2008. 32 s. Kenelle kalavarojen hoito kuuluu? A 6 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Kenelle kalavarojen hoito kuuluu? S H U T T E R S T O C K Kenelle kalavarojen hoito kuuluu? K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 6 5 Kalastusoikeus kuuluu Suomessa pääsääntöisesti kalaveden omistajalle. Kalavarojen hoidossa keskeisiä toimijoita ovat valta- kunnallisesti maa- ja metsätalous- ministeriö, alueellisesti elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset ja kalatalousalueet sekä paikallisesti osakaskunnat ja vesialueiden omistajat. Tässä luvussa tarkastellaan toimijoiden työnjakoa ja valtuuksia. Matti Salminen Pekka Salmi Jenny Fredrikson Kenelle kalavarojen hoito kuuluu? A 6 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O KESKEISET TOIMIJAT Kalavarojen hoidon päätoimijoita ovat paikal- lisesti osakaskunnat ja vesialueiden omistajat, alueellisesti elinkeino-, liikenne- ja ympäristö- keskukset (ELY-keskukset) ja kalatalousalueet sekä valtakunnallisesti maa- ja metsätalousmi- nisteriö (MMM) ja Metsähallitus (Kalastuksen ja kalavarojen hoidon hallinto, A74). Vesialueiden omistuksen kautta kalavarojen hoito koskettaa lukuisia tahoja. Kylärajojen si- säpuolella vesialueita omistavat tavallisimmin osakaskunnat, yksityiset henkilöt, yritykset, kun- nat ja seurakunnat sekä valtio. Valtion vesialuei- ta hallinnoi Metsähallitus. Pinta-alan perusteella hieman yli 80 prosenttia kylärajojen sisällä ole- vista vesistä on osakaskuntien hallinnassa. Yleiset vesialueet ovat valtion omaisuutta, ja niillä kalastuksesta päättää Metsähallitus. Ylei- siä vesialueita ovat merellä Suomen aluevedet ja sisävesissä suurten järvien selkävedet siltä osin, kuin ne ovat kylärajojen ulkopuolella. Kalatalousalueet vastaavat kalavarojen käytön ja hoidon alueellisesta suunnittelusta ja toimeenpanosta (Kalatalousalueiden rooli, s. A68; Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus, A78). Osakaskunnat voivat sopimuk- sella siirtää omat kalavarojen hoitoa ja kalas- tuksen järjestämistä koskevat tehtävänsä kalatalousalueen hoidettavaksi. Kalatalousalueen jäseninä vesialueiden omistajat pääsevät yhdessä valtakunnallisten 1. YKSITYISET VESIALUEET A. Osakaskuntien vesialueet. B. Yksityisten tilojen vesialueet (jaetut vesialueet). C. Kaupunkien, kuntien ja seurakuntien vesialueet. D. Valtion yksityiset vesialueet (Metsähallitus, Puolustusvoimat ym.). 2. YLEISET VESIALUEET A) Meressä yleinen vesialue on muodos- tettu niin sanotun rantamatalaperiaatteen mukaan. Yleinen vesialue tarkoittaa teori- assa kahden metrin syvyydestä 500 metriä ulospäin kulkevan rajalinjan ulkopuolella olevaa vesialuetta. Rajat on yleensä käyty toimituksissa ja merkitty peruskarttoihin. Yleiset vesialueet meressä kuuluvat Metsähallituksen hallintaan ja hoitoon. B) Suurissa järvissä yleistä vesialuetta on rantamatala-alueen ulkopuolella oleva vesialue. Yleistä vesialuetta on seuraavissa järvissä: Oulujärvi, Lappajärvi, Höytiäinen, Pyhäselkä, Orivesi, Koitere, Puruvesi, Päijänne ja Inarijärvi. Rajat löytyvät perus- kartoista. Kalastuksen järjestäminen näillä alueilla kuuluu Metsähallitukselle. Kenelle kalavarojen hoito kuuluu? K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 6 7 kalastusalan järjestöjen kanssa päättämään tavoitteista ja toimenpiteistä koko kalatalous- alueella. KALASTUSOIKEUS JA SIITÄ PÄÄTTÄMINEN Kalastusoikeus kuuluu Suomessa pääsääntöi- sesti vesialueen omistajalle. Vesialueen omistajan ja kalastusoikeuden haltijan päätösvaltuuksien ulkopuolella ovat kuitenkin yleiskalastusoikeudet, kuten onkiminen, pilkkiminen ja kalastonhoito- maksuun sisältyvä oikeus viehekalastukseen. ELY-keskus voi myöntää alueellisen luvan, jolla kalastusoppaat asiakkaineen ja tietyin ehdoin kaupalliset kalastajat voivat päästä kalastamaan ilman vesialueen omistajan suostumusta. Toisaalta viranomaisilla (MMM ja ELY-keskukset) on laajat valtuudet rajoittaa kalastusta, jos kalakantojen tila sitä vaatii. KALAVAROJEN HOIDON TYÖNJAKO Kalastuslain 1 §:n mukaan kalavarojen käyttö ja hoito on järjestettävä ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävällä tavalla. Alueellisella tasolla tämä periaate on tarkoitus muuttaa käytännöksi ennen kaikkea kalatalousalueen käyttö- ja hoitosuunnitelman avulla (Kalastuslaki ja kalavarojen käytön ja hoidon suunnittelu kalatalousalueilla, s. A122). YHTEISTOIMINNAN LISÄÄMINEN KALATALOUSALUEILLA Kalatalousalueilla on parhaat mahdollisuu- det ja myös velvollisuus lisätä yhteistoimin- taa alueensa omistusyksiköiden kesken sekä pyrkiä järjestämään kalastus ja kalavarojen hoito yhtenäisinä kokonaisuuksina. Tehtävää riittää, sillä Suomessa on noin 20 500 osakaskuntaa ja noin 14 400 yksityistä vesialuetta. Osakaskuntien omistamat vesialueet ovat usein pieniä. Koko maassa joka neljäs osakaskunta on vesialueeltaan alle 50 hehtaaria. Merialueella noin 70 prosenttia osakas- kunnista omistaa vesialuetta alle 200 hehtaaria, ja sisävesillä noin 80 prosenttia osakaskunnista on vesipinta-alaltaan alle 1 000 hehtaaria. Osa osakaskunnista on aktiivisia, kun taas joidenkin toiminta on täysin hiipunut. Yhteisten tavoitteiden toteuttamiseksi olisi tärkeää saada passiiviset yksiköt mukaan toimintaan, tarvittaessa sopimusten avulla. Kenelle kalavarojen hoito kuuluu? A 6 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Ehdotuksen käyttö- ja hoitosuunnitelmaksi laatii kalatalousalue, ja suunnitelma on toimeen- pantavissa, kun ELY-keskus on sen hyväksynyt. ELY-keskus vahvistaa suunnitelmaan sisältyvät alueelliset kalastusrajoitukset, esimerkiksi solmuvälimääräykset, saaliskiintiöt, rauhoitus- ajat ja asetuksesta poikkeavat pyyntimitat. Kalastuksen ohjauksessa tehtävät jakautu- vat paikallisten, alueellisten ja valtakunnallisten tahojen kesken. Yksityiset vesialueiden omista- jat, osakaskunnat ja kalatalousalueet vastaavat pyydyskalastuksen (mm. verkot, rysät, nuotat) ohjauksesta. Ohjaus tapahtuu käyttö- ja hoito- suunnitelman puitteissa, joten esimerkiksi osa- kunta ei voi sallia käyttö- ja hoitosuunnitelmassa kiellettyä verkkojen solmuväliä, mutta se voi rajoittaa sallitun solmuvälin käyttöä. Onkimisen, pilkkimisen ja kalastonhoitomaksuun sisältyvän viehekalastuksen säätelystä vastaa pääasiassa ELY-keskus. Maa- ja metsätalousministeriö valmistelee kalastusta koskevat lait ja asetukset sekä vastaa valtakunnallisten kalavarojen hoitosuunnitelmien valmistelusta yhdessä ympäristöministeriön kanssa. Istutuksista päättävät pääasiassa vesialuei- den omistajat, ennen kaikkea osakaskunnat, joiden toimintaa tässäkin asiassa ohjaa kala- talousalueen käyttö- ja hoitosuunnitelma. Uhanalaisten arvokalakantojen istutuksista vastaa pääosin valtio. Monissa rakennetuissa ja teollisuuden kuormittamissa vesissä on voimassa aluehallintovirastojen (AVI) vesitalous- tai ympäristölupapäätöksiin perustuvia istutus- velvoitteita, joiden toteuttamista valvovat ELY- keskukset. Uuden lajin tai kannan kotiutusistu- tukseen sekä käyttö- ja hoitosuunnitelmassa määrittelemättömään istutukseen tarvitaan aina ELY-keskuksen lupa. Vesistöjen kalataloudellisia kunnostuksia ja niihin suunnattuja määrärahoja (vesi- ja kala- taloushankkeiden tukeminen, kalatalouden edistämisvarat, kalakannan hoitovelvoitteet, Euroopan meri- ja kalatalousrahaston varat) hallinnoivat ELY-keskuksen kalatalous- ja ym- päristöviranomaiset. Tavoitteena on siirtyä yhä enemmän avustuksiin ja yhteisrahoitukseen, johon myös toiminnanharjoittajat (hyödynsaajat, haitan aiheuttajat) osallistuvat. Ratkaisuja hae- taan yhteistyössä paikallisten tahojen ja sidos- ryhmien kanssa. Moniin kunnostustoimiin tarvi- taan aluehallintoviraston (AVI) lupa. Hoitokalas- tuksiin riittää yleensä vesialueen omistajan lupa. KALATALOUSALUEIDEN ROOLI Kalatalousaluejärjestelmän tarkoituksena on edistää ja yhtenäistää vesialueiden hoitoa ja hyödyntämistä omistusrajat ylittäen. Kalatalous- alueet ovat kalastuslakiin perustuvia kalaveden käyttäjien yhteistoimintaelimiä. Kalatalousalueen jäseniä ovat osakaskunnat, vesialueiden ja kalas- tusoikeuden omistajat sekä valtakunnalliset Kenelle kalavarojen hoito kuuluu? K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 6 9 kalastusalan järjestöt. Yleiskokouksessa läsnäolo- ja puheoikeus on lisäksi alueellisilla luonnon- ja ympäristönsuojeluyhdistyksillä sekä saamelaisten kotiseutualueella Saamelaiskäräjillä. Suomen vesialueet on jaettu 118 kalatalous- alueeseen. Sisävesillä kalatalousalueisiin kuuluvat kaikki vesialueet. Merialueella yleiset vesialueet kuuluvat kalatalousalueeseen vain, jos kalavarojen kestävä käyttö ja hoito sitä edellyttää. Kalatalousalueilla on velvollisuus laatia alueel- leen ehdotus käyttö- ja hoitosuunnitelmaksi. Suun- nitelmaehdotuksessa kuvataan kalavesien ja kala- kantojen tila sekä määritellään suuntaviivat kala- varojen hoidolle ja kalastusjärjestelyille. Kalata- lousalue myös vastaa osaltaan siitä, että ELY-kes- kuksen hyväksymä käyttö- ja hoitosuunnitelma pannaan toimeen ja sen vaikutuksia seurataan. Kalatalousalueen lakisääteisiin tehtäviin kuuluvat lisäksi kalavarojen käyttöön ja hoitoon liittyvä tiedotus, kalastuksen valvonnan järjestämi- nen, yleiskalastusoikeuksien korvausvarojen jako vesialueen omistajille sekä yhtenäislupa-alueiden muodostaminen vapaa-ajankalastuksen ja kaupallisen kalastuksen tarpeisiin. Kalatalousalueiden tehtäväkenttä on laaja ja haastava. Onnistumisen avaimia ovat vahva kalatalousosaaminen, alueen erityispiirteiden tuntemus, avoin viestintä ja vuorovaikutus sekä alueen toimijoita aktivoiva monipuolinen yhteistyö (Yhteistoiminnan lisääminen kalatalousalueilla, s. A67). Kalatalousalueen käyttö- ja hoito- suunnitelma ohjaa myös kaupallista kalastusta. M A R K K U S A IH A / S A K L Kenelle kalavarojen hoito kuuluu? A 7 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O RAHOITUS Kalavarojen käytön ja hoidon suunnittelusta ja toimeenpanosta aiheutuvat kustannukset rahoitetaan suurelta osin kalastonhoitomak- suista kertynein varoin. Näillä varoilla katetaan muun muassa kalatalousalueiden toiminnan ja kalatalousalan neuvonnan perusrahoitus. Lisäksi varoja jaetaan harkinnanvaraisina avustuksina erilaisiin kalataloutta edistäviin hankkeisiin. Merkittäviä valtakunnallisia rahoituslähteitä ovat kalataloudellisiin velvoitteisiin ja kala- taloudellisiin kunnostuksiin osoitetutut erilliset määrärahat; niiden käytöstä päättävät maa- ja metsätalousministeriö ja ELY-keskukset. Ympäristöhallinto kanavoi runsaasti varoja vesistöjen kunnostamiseen ja hoitoon. Kalatalousalueiden perusrahoitus kattaa lähinnä lakisääteisen toiminnan kiinteät kulut. Muuhun toimintaan ja kehittämiseen tarvittavaa hankerahoitusta voi hakea muun muassa ELY- keskukselta. Lisää pelivaraa on saatavissa kala- talousalueiden omalla varainhankinnalla. Alue voi hankkia tuloja esimerkiksi yhtenäislupa-alueiden lupamyynnillä sekä suorittamalla maksullisia toi- meksiantoja osakaskunnille ja muille kalaveden omistajille. Alueen käyttöön saattaa jäädä myös huomattava osa kalavesien omistajille yleis- kalastusoikeuksista maksettavista omistaja- korvauksista. Osakaskuntien tärkein tulonlähde on kalastuslupien ja pyydysyksiköiden myynti. Hankerahoitusta on haettavissa esimerkiksi vesialueen kunnostamiseen tai kalaistutuksiin. Satunnaisia tuloja voi saada vesijättömaan, soran tai metsän myynnistä. Lisäksi käytettävis- sä ovat omistajakorvaukset, mikäli niitä ei ole siirretty kalatalousalueen käyttöön. Kenelle kalavarojen hoito kuuluu? K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 7 1 KALASTAJA (18-64 -VUOTIAS) • Maksoi kalastonhoitomaksun netissä, puhelinpalvelussa tai R-kioskissa • Oikeutti viehekalastukseen yhdellä vavalla • Useammalla vavalla tapahtuvaan kalastukseen ja pyydyskalastukseen tarvitaan lisäksi kalastusoikeuden haltijan lupa KALASTONHOITOMAKSUJEN KERTYMÄ 10,4 M€ (2016) METSÄHALLITUS • Keräsi kalastonhoitomaksut kansalaisilta • Noin 270 000 maksajaa (2016) • Tilitti kertyneet varat maa- ja metsätalousministeriölle 1,55 M€ 2 M€ NEUVONTA- PALVELUIDEN JÄRJESTÄMINEN KKL, SVK KALASTONHOITOMAKSU 39€/VUOSI (2016) HARKINNAN- VARAISET AVUSTUKSET 2,9 M€ 750 000 € 150 000 €3 M€ METSÄ- HALLITUS Maksunkannon kulut MAA- JA METSÄTALOUS- MINISTERIÖ Rekisterikulut KKL Kalatalouden Keskusliitto SVK Suomen Vapaa-ajankalastajien Keskusjärjestö OMISTAJA- KORVAUKSET Viehekalastus- rasituksen perusteella* KALASTUSALUEET • Laissa määrättyjen tehtävien suorittaminen • Aktiivinen kehittäminen KALASTUS- ALUEIDEN TOIMINTA- AVUSTUS Edistämishankkeet Ns. korttivarat VESIALUEIDEN OMISTAJAT JA OSAKAS- KUNNAT KALASTONHOITOMAKSUJEN KERTYMÄ JA KÄYTTÖ VUONNA 2016 *Jos alle 50€, jäi alueelle Hanke- raha Perus- raha Kenelle kalavarojen hoito kuuluu? A 7 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O KALATALOUDEN KESKUSLIITTO JÄSENJÄRJESTÖINEEN www.ahven.net Kalavarojen hoitoon on saatavissa apua kalata- louskeskuksista ja kalastajaliitoista. Molemmat ovat osakaskuntien, kalatalousalueiden ja ka- lastusseurojen alueellisia yhteenliittymiä, joiden vahvuutena on hyvä paikallistuntemus. Kala- talouskeskuksen kalatalousneuvojan puoleen kannattaa kääntyä, kun haluaa edistää kala- varojen hoitoa ja käyttöä omalla vesialueella. Kalatalouskeskukset ja kalastajaliitot neuvo- vat muun muassa istutusten, hoitokalastusten ja kalataloudellisten kunnostusten suunnittelussa ja toteutuksessa. Kalatalousalueille on tarjolla myös toiminnanjohtajapalveluja ja osakaskun- nille opastusta esimerkiksi järjestäytymiseen tai yhdistymiseen. Kalatalouskeskukset ja kalasta- jaliitot välittävät ravun- ja kalanpoikasia. Kalatalouskeskukset ja kalastajaliitot kuulu- vat jäseninä Kalatalouden Keskusliittoon, joka on valtakunnallinen kaksikielinen kalatalouden kehittämis- ja edistämisjärjestö. Keskusliitto edistää, yhteistyössä viranomaisten ja muiden organisaatioiden kanssa, kaikkien kalastaja- ryhmien ja kuluttajien mahdollisuuksia saada korkealaatuista ja puhdasta kotimaista kalaa sekä kalastukseen liittyviä luontoelämyksiä. SUOMEN VAPAA-AJAN- KALASTAJIEN KESKUSJÄRJESTÖ www.vapaa-ajankalastaja.fi Suomen Vapaa-ajankalastajien Keskusjärjestö ja sen jäsenjärjestöt tarjoavat neuvontaa vapaa- ajankalastajille. Keskusjärjestön jäseninä ovat 13 vapaa-ajankalastajapiiriä sekä keskusjärjestön perustajajäsen, Suomen Urheilukalastajain Liitto. Keskusjärjestö edistää vapaa-ajankalastuksen ja vapaa-ajankalastajien huomioon ottamista kalataloushallinnossa ja -tutkimuksessa, yhteistyössä viranomaisten, tutkimuslaitosten ja alan muiden järjestöjen kanssa. KAUPALLISTEN KALASTAJIEN JÄRJESTÖT www.sakl.fi www.ssak.fi Kaupalliset kalastajat osallistuvat kalavarojen käytön ja hoidon suunnitteluun kalatalousaluei- den jäseninä. Lisäksi heillä on virallinen edustus alueellisissa kalatalouden yhteistyöryhmissä. Kalatalousalueiden toiminnassa kaupallisia kalastajia edustavat alan valtakunnalliset jär- jestöt. Merialueen kaupallisia kalastajia edustaa Suomen Ammattikalastajaliitto (SAKL), ja sisä- vesien kaupallisten kalastajien kattojärjestönä toimii Suomen sisävesiammattikalastajat ry (SSAK). Kalatalousalan järjestöt Kenelle kalavarojen hoito kuuluu? K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 7 3 LUONNONVARAKESKUS (LUKE) www.luke.fi Kalavarojen käytön ja hoidon alalla Luonnon- varakeskuksen olennaisia tehtäviä ovat tutkimus ja asiantuntijatoiminta, tilastointi sekä kalojen viljely ja istutustoiminta. Luke • tuottaa tietoa kala- ja rapukantojen runsaudesta ja siihen vaikuttavista tekijöistä • tuottaa tietoa kalavarojen käytön kestävyydestä ja eri käyttömuotojen yhteensovittamisesta • kehittää ratkaisuja vesiluonnon ja kalavarojen tilan parantamiseksi tai hyvän tilan ylläpitämiseksi • ylläpitää tietorekistereitä kalojen esiintymisestä ja Itämeren ja sisävesien vieraslajihavainnoista • tarjoaa kalojen merkintäpalveluita ja käsittelee kaikki Suomessa tehtävien kalamerkintöjen palautukset • ottaa vastaan sisävesien kaupallisten kalastajien saalisilmoitukset ja ilmoitukset sivusaaliina saaduista hylkeistä ja pyöriäisistä • tuottaa tietoa kalaan liittyvien elinkeinojen kehittämiseksi • tekee tilaustutkimusta ja tuottaa asiantuntijapalveluja • tuottaa saalistilastot vapaa-ajan- kalastuksesta sekä meri- ja sisävesialueen kaupallisesta kalastuksesta • tuottaa tilastot kalan hinnasta, vesiviljelyn tuotannosta, kalanjalostuksesta, kalan ulkomaankaupasta ja kalan kulutuksesta. Lisäksi Luke ylläpitää alkuperäisiä kalakantoja viljelyn, tutkimuksen ja jalostuksen keinoin. Viljelytuotteet parantavat kalastusmahdolli- suuksia ja edistävät kalanviljelyelinkeinon kehittymistä. Tutkimuslaitos suunnitt le ja toteuttaa valtion varoin tehtävät kalaistutukset. Valtion istutusten päätavoitteena on alkuperäisten kalakantojen ja niiden monimuotoisuuden säi- lyttäminen sekä taantuneiden arvokalakantojen elvyttäminen ja palauttaminen luonnolliseen elinympäristöön. Istutuksia tehdään myös kalastuksen ylläpitämiseksi. SUOMEN YMPÄRISTÖKESKUS (SYKE) www.syke.fi Kalavesien tilaan ja hoitoon liittyviä SYKEn olennaisia tehtäviä ovat tutkimus ja asian- tuntijatoiminta sekä vesien tilaa kuvaavien rekistereiden ylläpito. SYKE • vastaa pintavesien eliöyhteisöjen (kasvi- ja eläinplankton, pohjaeläimet, päällyslevät, vesikasvillisuus) ja niihin vaikuttavien tekijöiden tutkimuksesta ja menetelmien kehittämisestä • tukee alueellisia ympäristöviranomaisia vesien- ja merenhoidon toteutuksessa • tuottaa tietoa keinoista ihmistoiminnan muuttamien vesien tilan parantamiseksi, mm. rakennettujen jokien vaellusyhteyksien palauttamiseksi ja elinympäristöjen kunnostamiseksi • tuottaa tietoa rehevöityneiden järvien poisto- ja hoitokalastukseen • tuottaa tietoa ja ratkaisuja kalatalouden ja muiden intressiryhmien tavoitteiden yhteensovittamiseksi rakennetuissa ja säännöstellyissä vesistöissä • koordinoi vesistöjen kunnostusverkoston toimintaa • ylläpitää tietorekistereitä järvistä, uomista, veden määrästä ja laadusta, kuormituksesta, pintavesien tilasta sekä vesistötöistä ja -esteistä. Tutkimuslaitokset Kenelle kalavarojen hoito kuuluu? A 7 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O MAA- JA METSÄTALOUSMINISTERIÖN (MMM) LUONNONVARAOSASTO www.mmm.fi • ylin, valtakunnallinen kalatalousviranomainen • huolehtii kalastuslainsäädännön valmistelusta • vastaa valtakunnallisten kalavarojen hoito- suunnitelmien valmistelusta (Kalastuslaki 34 §) • voi antaa säännöksiä pyydysten rakenteesta, käyttötavasta ja käyttöajasta sekä pyydys- ja saalismääristä ja kalojen vapauttamisvelvol- lisuudesta vesialueella, jossa esiintyy kalalaji tai -kanta, jonka elinvoimaisuus tai tuotto on heikentynyt tai on vaarassa heikentyä taikka vesialueella, joka on keskeinen kalalajin tai -kannan lisääntymisen kannalta (Kalastuslaki 52 §), tai jos se on tarpeen vaelluskalan kulun tai luontaisen elinkierron häiriintymisen estä- miseksi vaelluskalavesistössä (Kalastuslaki 65 §) • voi enintään viideksi vuodeksi kerrallaan antaa tiettyä vesialuetta koskevia yksityiskohtaisia teknisluonteisia säännöksiä pyydysten raken- teesta ja käyttötavasta, jos se on tarpeen uhanalaisen eläinlajin elinvoimaisena säilymi- seksi ja lajin suotuisan suojelutason saavutta- miseksi (Kalastuslaki 59 §) • huolehtii Euroopan unionin yhteisen kalastus- politiikan sääntöjen ja määräysten toimeenpa- nosta ja niiden noudattamisen valvonnasta • ohjaa ja rahoittaa kalastuksen valvontaa ja antaa siihen liittyvät säädösesitykset • vastaa vieraslajien torjunnasta ja hallinnasta • rahoittaa kalataloudellisia kunnostuksia • vastaa uhanalaisten ja taantuneiden arvokalakantojen suojelusta ja hoidosta • valvoo velvoiteistutuksia yhdessä ELY-keskusten kanssa • suuntaa valtion kalanistutustoimintaa tulosohjauksen avulla ELÄINLÄÄKINTÄVIRANOMAISET: MMM, ALUEHALLINTOVIRASTO AVI, RUOKAVIRASTO www.mmm.fi www.avi.fi www.ruokavirasto.fi • MMM huolehtii kala- ja raputautilain- säädännön valmistelusta • MMM määrää tarttuvien kalatautien leviämisen ehkäisemiseksi kalojen siirto- ja istutuskieltoja/-alueita • MMM vastaa kalojen ja rapujen maahantuonnin mukana leviävien kalatautien vastustuksesta • AVI suunnittelee, ohjaa, valvoo ja toteuttaa kalatautien vastustamista toimialueellaan sekä ylläpitää toimialueensa eläintautivalmiutta • Ruokavirasto suunnittelee, ohjaa, kehittää ja valvoo valtakunnallisesti kalatautien vastustamista • Ruokavirasto vastaa kansallisen eläin- tautivalmiuden ylläpidosta sekä huolehtii eläintautien diagnostiikasta ja tutkimuksesta. • Ruokavirasto järjestää kalaterveyspalvelua, johon kalanviljelylaitokset voivat liittyä • kunnaneläinlääkärit valvovat vesiviljely- laitoksia eli tarkastavat ja ottavat näytteet Kalastuksen ja kalavarojen hoidon hallinto Kenelle kalavarojen hoito kuuluu? K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 7 5 ELINKEINO-, LIIKENNE- JA YMPÄRISTÖKESKUS, ELY-KESKUS www.ely-keskus.fi • on alueellinen kalatalous- ja ympäristöviranomainen • hyväksyy kalatalousalueiden käyttö- ja hoitosuunnitelmat (KHS) (Kalastuslaki 37 §) ja muutokset niihin (Kalastuslaki 8 §) • toimeenpanee KHS:n alueelliset säätely- toimenpiteet (Kalastuslaki 37 §) • voi tietyin edellytyksin määrätä alueelle ylei- sistä laji- ja kantakohtaisista pyyntimitoista poikkeavat pyyntimitat (Kalastuslaki 57 §), jotka voivat olla enintään 20 prosenttia suuremmat tai pienemmät kuin asetuksessa säädetyt pyyntimitat (Kalastusasetus 3 §) • valvoo kalastusalueiden toimintaa ja KHS:n toimeenpanoa (Kalastuslaki 39 §) • voi määräajaksi monin tavoin rajoittaa kalastusta, jos vesialueella esiintyy kalalaji tai -kanta, jonka elinvoimaisuus tai tuotto on heikentynyt tai vaarassa heikentyä taikka vesialue on keskeinen kalalajin tai -kannan lisääntymisen kannalta (Kalastuslaki 53 §) • voi määräajaksi rajoittaa onkimista, pilkkimistä ja viehekalastusta tai kieltää sen, jos laissa säädetyt edellytykset täyttyvät (Kalastuslaki 54 §) • voi tietyin ehdoin antaa alueellisen luvan kaupallisen kalastuksen (Kalastuslaki 13 §) ja kalastusopastoiminnan (Kalastuslaki 18 §) harjoittamiseen • valvoo kalastusta koskevien säännösten noudattamista ja antaa pyynnöstä apua yksityisen kalastusoikeuden valvonnalle • valvoo kalastuksenvalvojien toimintaa alueellaan • voi antaa erityisestä syystä luvan kielletyn pyydyksen tai kalastustavan käyttämiseen, kiellettynä ajankohtana kalastamiseen, sallittua määrää suuremman saaliin ottami- seen, sallittua määrää useampien pyydysten käyttämiseen, vapautettavaksi määrätyn kalan pyytämiseen ja ottamiseen, kalastamiseen kalastuskieltoalueella, rauhoitetun kalalajin tai -kannan kalastamiseen (Kalastuslaki 47 §) • jakaa kalatalouden edistämismäärärahoja (kalatalousalueiden toiminnan rahoitus, hankerahoitus, korvaukset vesialueiden omistajille) • suunnittelee, toteuttaa, rahoittaa ja valvoo kalataloudellisia kunnostuksia • ohjaa ja valvoo kalatalouden neuvontatyötä • suunnittelee kalatalousmaksujen käytön, toteuttaa ja valvoo velvoiteistutuksia ja velvoitetarkkailua • päättää Suomelle uusien kala- ja rapulajien maahantuonnista (Kalastuslaki 77 §) • vastaa vieraslajien torjunnasta ja hallinnasta toimialueellaan • myöntää luvan vesistölle uuden kala- tai rapulajin tai -kannan kotiutusistutukseen sekä käyttö- ja hoitosuunnitelmassa määritte- lemättömään istutukseen (Kalastuslaki 74 §) • ylläpitää yhdessä Metsähallituksen ja Luon- nonvarakeskuksen kanssa kalataloushallinnon rekistereitä (Kalastuslaki 94 §), muun muassa istutusrekisteriä, johon kaikki istutukset on ilmoitettava (Kalastuslaki 74 §) • valvoo yleistä kalatalousetua alueellaan Kenelle kalavarojen hoito kuuluu? A 7 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O ALUEELLINEN KALATALOUDEN YHTEISTYÖRYHMÄ • on kalatalousalueiden, kalastus- ja ympäristöjärjestöjen, tutkimuksen, hallinnon, maakuntien liittojen sekä saamelaisten kotiseutualueella Saamelaiskäräjien yhteistyöelin (Kalastuslaki 33 §) • avustaa ELY-keskusta alueen kalatalous- asioiden hoitamisessa, näkemysten yhteensovittamisessa sekä tutkimustiedon hyödyntämisessä • tekee ELY-keskukselle ehdotuksen toimialueensa kalatalousaluejaoksi • tekee esityksiä ja aloitteita kalastuksen järjestämisestä ja kalakantojen hoidosta. • arvioi käyttö- ja hoitosuunnitelmia ja niissä esitettyjä käyttö- ja hoitotoimenpiteitä • tekee esityksiä eri alueiden käyttö- ja hoito- suunnitelmissa sekä valtakunnallisissa kalavarojen hoitosuunnitelmissa esitettyjen toimenpiteiden yhteensovittamiseksi • seuraa yhdessä ELY-keskuksen kanssa käyttö- ja hoitosuunnitelman toimeenpanon vaikutuksia YMPÄRISTÖVIRANOMAISET: YMPÄRISTÖMINISTERIÖ YM, ELINKEINO-, LIIKENNE- JA YMPÄRISTÖKESKUS ELY, ALUEHALLINTOVIRASTO AVI www.ym.fi www.ely-keskus.fi www.avi.fi • YM vastaa kalalajien suojelusta • YM vastaa kalalajien uhanalaisuuden arvioinnista • YM osallistuu valtakunnallisten kalavarojen hoitosuunnitelmien laadintaan yhdessä maa- ja metsätalousministeriön kanssa • ELY-keskus on alueellinen ympäristöviranomainen • AVI päättää istutusvelvoitteista ja muista kalanhoitovelvoitteista • ELY-keskukset suunnittelevat, toteuttavat, rahoittavat ja valvovat jätevesikuormituksen, laskeuman ja vesistörakentamisen haittoja vähentäviä kunnostushankkeita • AVI myöntää luvat lupaa edellyttäviin kunnostuksiin ja kuulee asianosaisia: esimerkiksi kalatalousalueet ja osakaskunnat voivat antaa muistutuksia alueensa tilaan vaikuttavista hankkeista • AVIn lupapalvelussa voi seurata vireillä olevia hankkeita METSÄHALLITUS www.metsa.fi • vastaa kalastuksen järjestämisestä ja kalakantojen hoidosta valtion vesialueilla • valvoo kalastusta valtion ja yleisillä vesi- alueilla, sekä yhteistyösopimusten perusteella myös joillakin yksityisoikeudellisilla vesialueilla • päättää kalastusoikeudesta ja kalastusluvista yleisellä vesialueella (Kalastuslaki 8 §) • päättää valtion yksityisten kalastusten käyttämisestä (Kalastuslaki 9 §) • vastaa kalastonhoitomaksun keräämisestä (Kalastuslaki 80 §) Kenelle kalavarojen hoito kuuluu? K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 7 7 KALATALOUSALUE • kalataloudellisesti yhtenäisen alueen yhteistoimintaelin • laatii aluettaan koskevan kalavarojen käyttö- ja hoitosuunnitelman • tekee ehdotuksen alueellisista kalastuksen säätelytoimenpiteistä • hoitaa kalavesiä hyväksytyn käyttö- ja hoitosuunnitelman mukaisesti • vastaa kalastuksenvalvonnasta, kalavarojen käyttöön ja hoitoon liittyvästä tiedotuksesta sekä seurantatietojen keräämisestä alueellaan • vastaa vapaa-ajankalastuksen yhtenäislupa-alueiden kehittämisestä • hoitaa vesialueen omistajien kalatalous- alueelle siirtämät tehtävät • jakaa viehekalastuksesta kertyneet korvausvarat vesialueen omistajille OSAKASKUNTA, YKSITYISEN VESIALUEEN OMISTAJA • järjestää alueellaan kalastuksen harjoittami- sen sekä kalavarojen hoidon kalatalousalueen käyttö- ja hoitosuunnitelman mukaisesti • päättää osakkaiden oikeudesta kalastaa (Kalastuslaki 5 §) • päättää pyydyskalastuksesta, esimerkiksi verkko- ja katiskakalastuksesta sekä useammalla vavalla kalastamisesta • jakaa pyyntioikeuden (pyydysyksiköt) osakkaiden kesken • osallistuu kalataloudellisiin kunnostuksiin • hoitaa kalavesiä Lisätietoa aiheesta Kalatalouden Keskusliitto: www.ahven.net Vesistökunnostusten rahoitus: www.rahatpintaan.fi/#loyda-rahoitus Vesistökunnostusverkosto: www.ymparisto.fi/vesistokunnostusverkosto Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 7 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O8 K A L A V E S I E N H O I T O - O P A S Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 7 9 P E K K A S A LM I Kalavarojen kestävä käyttö vaatii toteutuakseen toimenpiteitä monella tasolla: kansainvälisesti, valtakunnallisesti, maakunnallisesti sekä kalatalousalueiden, osakas- kuntien ja yksityisten kalastus- kohteiden tasolla. Tässä luvussa esitellään toiminta- malli, jonka toivotaan auttavan kalatalousalueita käyttö- ja hoitosuunnitelmien valmistelussa ja toimeenpanossa. Mallia voi hyödyntää myös, kun suunnitellaan osakaskunnan vesialueiden tai yksittäisen järven, joen tai lammen käyttöä ja hoitoa. Keskeisiä periaatteita ovat tavoitteellisuus ja parhaan olemassa olevan tiedon käyttäminen. Matti Salminen Jari Setälä Timo J. Marjomäki Tapio Keskinen Mika Marttunen Sakari Kuikka Jukka Ruuhijärvi Jari Raitaniemi Pekka Salmi Outi Heikinheimo Jenny Fredrikson Jukka Syrjänen Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 8 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O KÄYTTÖ- JA HOITOSUUNNITELMA Kalavarojen kestävä käyttö ja hoito edellyttää omistusrajat ylittävää, yhteistyöhön perustuvaa alueellista suunnittelua. Vesialueiden omistus on paikoin pirstaleista, joten omistusyksiköt sinäl- lään muodostavat vain harvoin kalataloudellises- ti riittävän suuria, yhtenäisiä vesialueita. Kalat liikkuvat rajoista piittaamatta, ja kalastuksella on omat vesien omistuksesta riippumattomat alu- eelliset piirteensä ja tarpeensa. Kalastuslaki an- taa kuitenkin hyvät puitteet suunnitella kalava- rojen käyttöä ja hoitoa riittävän yhtenäisillä vesi- alueilla (Yhteistoiminnan lisääminen kalatalous- alueilla, s. A67; Kalastuslaki ja kalavarojen käytön ja hoidon suunnittelu kalatalousalueilla, s. A122). Kalastuslain mukaan alueelliset tavoitteet ja keskeiset toimenpiteet määritellään kalatalous- alueen käyttö- ja hoitosuunnitelmassa. Suunni- telmaa tehtäessä on otettava huomioon valta- kunnalliset kalavarojen hoitosuunnitelmat ja naapurialueiden käyttö- ja hoitosuunnitelmat. Käyttö- ja hoitosuunnitelmaehdotuksen valmistelee kalatalousalue, ja suunnitelma tulee voimaan, kun elinkeino-, liikenne- ja ympäristö- keskus (ELY-keskus) on sen hyväksynyt. Hyväk- sytty suunnitelma on voimassa kymmenen vuot- ta, ellei kalakantojen tilan muuttuminen edellytä suunnitelman muuttamista jo aikaisemmin. Pitkän voimassaolon vuoksi käyttö- ja hoitosuunnitelmassa esitetään lähinnä toiminnan strategiset päälinjat ja periaatteet. Yksityiskohtaiset vuositason tavoitteet ja toi- menpiteet kirjataan jatkuvasti päivitettävään kalatalousalueen toimintasuunnitelmaan. Käyttö- ja hoitosuunnitelman toteuttamises- ta vastaavat yhdessä kalatalousalue, kalastusoi- keuden haltijat ja viranomaiset. Osakaskuntien ja yksityisten vesialueiden omistajien on järjestet- tävä oman vesialueensa kalastus käyttö- ja hoi- tosuunnitelman mukaisesti, ja viranomaisten on otettava sen linjaukset toimissaan huomioon. Seuraavassa käydään läpi käyttö- ja hoitosuunnitelman laadintaa ja toimeenpanoa vaihe vaiheelta. Suunnittelua havainnollistavia julkaisuja löytyy sivulta A125. SUUNNITTELUN JA TOTEUTUKSEN PÄÄVAIHEET Kalavarojen hoito on jatkuva monivaiheinen prosessi. Kalatalousalueen näkökulmasta oleellisimpia vaiheita ovat käyttö- ja hoitosuun- nitelmaehdotuksen laatiminen ja ELY-keskuksen hyväksymän suunnitelman toimeenpano. Käyttö- ja hoitosuunnitelman valmistelu aloitetaan tiedonkeruulla ja nykytilan arvioinnilla (Nykytilan arviointi, s. A82). Nykytila-arvion ja eri osapuolten toiveiden ja näkemysten pohjalta sovitaan kalakantojen ja kalastuksen tavoitetilasta sekä konkreettisista osatavoitteista (Tavoitetilan ja osatavoitteiden asettaminen, s. A86). Sen jälkeen päätetään Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 8 1 Kalavarojen käytön ja hoidon ohjauspyörä kalatalousalueille. ”Neuvottelulla” tarkoitetaan kalatalousalueen päätöksentekoprosessia, johon osallistuvat kalatalousalueen toimielimet, yleiskokous, hallitus ja toiminnanjohtaja. KALASTUSLAKI JA KALASTUSASETUS VALTAKUNNALLISET HOITOSUUNNITELMAT NAAPURIALUEIDEN KÄYTTÖ- JA HOITO- SUUNNITELMAT (KHS) • KALASTAJIEN JA MUIDEN INTRESSI- RYHMIEN TOIVEET JA ODOTUKSET • KUSTANNUKSET JA RAHOITUS TOTEUTUS KALASTUKSEN OHJAUS, KUNNOSTUKSET, ISTUTUKSET PÄÄTÖKSET KHS-EHDOTUS/TOIMINTASUUNNITELMA TIETO NYKYTILASTA PAIKALLINEN JA ALUEELLINEN TIETO VALTAKUNNALLINEN TIETO TUKITOIMET TIEDOTUS VALVONTA ELY / ALUEELLINEN KALATALOUDEN YHTEISTYÖRYHMÄ TOIMENPITEIDEN JA TUKITOIMIEN VALINTA NYKYTILAN ARVIOINTI NE UV OT TE LUTAVOITETILAN JA OSA- TAVOITTEIDEN ASETTAMINEN VUORO- VAIKUTUS YHTEISTYÖ SEURANTA TUTKIMUS ENNALTA SOVITUT INDIKAATTORIT Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 8 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O NYKYTILAN ARVIOINTI Kalastuslain mukaan kalavarojen käytön ja hoidon on oltava ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävää ja sen on perustuttava parhaaseen käytettävissä olevaan tietoon (Kalastuslaki 1 §). Suunnittelu aloitetaan kokoamalla keskeinen saatavilla oleva tieto vesistöstä ja kalakannoista sekä kalastuksesta taloudellisine ja sosiaalisine piirteineen. Tiedon pohjalta muodostetaan käsitys nykytilasta sekä siihen vaikuttavista tekijöistä. Nykytilan arvioinnissa ja suunnittelussa voidaan hyödyntää niin valtakunnallista ja alueellista kuin paikallistakin tietoa. Eri tieto- lähteitä on hyvä yhdistää. Samalla selvitetään, mitä tarvittavaa tietoa puuttuu ja miten se kannattaisi hankkia. Tieto ja tiedonlähteet Valtakunnallista ja alueellista tutkimus- ja seurantatietoa löytyy esimerkiksi tutkimus- julkaisuista, velvoitetarkkailuraporteista, tieto- kannoista ja rekistereistä. Hyödyllisiä voivat olla myös erilaiset hoitosuunnitelmat ja -strategiat, joissa tietoa on yleensä valmiiksi koottuna ja tulkittuna. Hyviä tiedonlähteitä ovat lisäksi viranomaisten, tutkimuslaitosten, järjestöjen ja yhdistysten verkkosivustot. toimenpiteistä ja tukitoimista, joilla tavoitteisiin pyritään (Hoitotoimenpiteiden valinta, s. A91). Päätösten toteutukseen sisältyy hoito- toimien ohella seuranta. Seurannan perusteella arvioidaan hoidon onnistumista (Seuranta, s. A106) sekä muutetaan tarvittaessa tavoitteita ja toimenpiteitä. Polku seurannasta toimenpiteiden uudel- leenarviointiin on nopea, jos käytetään ennalta sovittavia indikaattoreita ja kynnysarvoja. Voidaan esimerkiksi sopia, että kalastus keskeytetään tietyn kynnysarvon ylittyessä (Ennalta sovitut indikaattorit, s. A108; Kaupallisen kalastuksen ohjaussääntö, s. A116). Osallistujat Kalatalousalueella suunnitteluun ja päätöksen- tekoon osallistuvat kalatalousalueen jäsenet, joita ovat kalastusoikeuden haltijat sekä valtakunnalliset kalastusalan järjestöt. Yleis- kokouksessa läsnäolo- ja puheoikeus on myös alueellisilla ympäristönsuojelu- ja luonnon- suojeluyhdistyksillä. Olemassa oleva tieto ja kokemus tulevat mahdollisimman hyvin hyödynnetyiksi, kun jä- senet tekevät yhteistyötä ja kuulevat tarvittaessa eri intressitahoja ja ulkopuolisia asiantuntijoita. Avoin yhteistyö ja vuorovaikutus ovat onnistumi- sen avaimia. Yhteistyön ja päätöksenteon avuksi on kehitetty työkaluja (Yhteistyö, s. A110). Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 8 3 Monia merkittäviä kalakanta- ja kalastustie- don varantoja kokoavat ja hallinnoivat Luonnon- varakeskus (Luke) ja Suomen ympäristökeskus (SYKE). Kuvaus Luken ja SYKEn tietovarannoista ja arvio niiden käyttömahdollisuuksista kala- varojen käytön ja hoidon suunnittelussa löytyy julkaisusta: Eskelinen, P. & Salminen, M. 2017. Tie- to kalavarojen käytön ja hoidon suunnittelussa. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 70/2017 (http://jukuri.luke.fi/handle/10024/540692). Valtakunnallista ja alueellista tietoa täyden- tävät paikallisten kalastajien ja muiden vesialu- een käyttäjien havainnot ja kokemukset. Esimer- kiksi kalastuksen täsmäsäätely on mahdollista vasta, kun tiedetään oman vesialueen tärkeiden kalakantojen vaellusreitit, syönnösalueet, kutu- ajat ja kutupaikat. Tilanteen hahmottamisessa arvokkaana apuna ovat paikalliset tiedot, etenkin osakaskuntien ja kalaveden omistajien mahdol- lisesti keräämät pitkän aikavälin tiedot pyynnin määrän ja saaliin kehityksestä. Merialueella hyvän lähtökohdan tarkemmal- le suunnittelulle ja tavoitteiden asettamiselle tarjoaa koko merialueen kattava VELMU-kartta- palvelu (http://paikkatieto.ymparisto.fi/velmu/). VELMUsta löytyy tietoa muun muassa siitä, mit- kä rannikkoalueet sopivat yleisiltä olosuhteiltaan siian ja kuhan lisääntymiseen. Kun päätetään esimerkiksi rauhoitusalueista ja -ajoista, on kuitenkin hyvä selvittää tarkemmin, missä ja milloin juuri oman alueen siika tai kuha kutee. Kuhan todennäköisiä poikastuotantoalueita Kokemäenjoen suualueella. Epäsuotuisa Suotuisa Erittäin suotuisa Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 8 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O VESIALUEIDEN OMISTUS JA NYKYTILA Kiinteistörekisteri https://asiointi.maanmittauslaitos.fi/ karttapaikka/ Kiinteistörajat, kiinteistötunnukset. Järvi- & Meriwiki www.jarviwiki.fi Viranomaisten järjestelmistä koottua perustietoa sekä kansalaishavaintoja kaikista yli yhden hehtaarin kokoisista järvistä ja merialueilta. Vesienhoitosuunnitelmat www.ymparisto.fi/fi-FI/Vesi/Vesiensuojelu Vesienhoidon toimenpideohjelmista kootut vesienhoitosuunnitelmat kullekin vesienhoito- alueelle. Vesienhoitosuunnitelma sisältää tiedot alueen vesistöistä, niihin kohdistuvasta kuormi- tuksesta ja muista ihmisen aiheuttamista vaikutuksista, vesistön ekologisesta tilasta, vesienhoidon tavoitteista sekä tarvittavista vesiensuojelu- ja hoitotoimista. Suomen ympäristökeskuksen avoin tieto www.syke.fi/fi-FI/Avoin_tieto/Karttapalvelut • Vesikartta: Vesialueiden ekologinen ja kemiallinen tila sekä muita vesienhoitoon liittyviä aineistoja. Aineistoja voi tarkastella koko maan kattavasti, alueellisesti tai esimerkiksi yksittäinen järvi, joki, merialue tai pohjavesialue kerrallaan. • Valuma-alueet: Valtakunnallinen valuma-aluejako. KALAKANTOJEN JA KALASTUKSEN NYKYTILA Koekalastusrekisteri www.luke.fi Luken VPD-koekalastusten (VPD, vesipuite- direktiivi), muiden koekalastusten, kalatalou- dellisten velvoitetarkkailujen sekä yliopisto- tutkimusten standardimenetelmillä tuotettuja koekalastustietoja. Kalamerkintätietokanta, yksilömerkit Istutettujen vaelluskalojen vaellusreitit, pyynnin rakenne, kasvu; aineisto kattaa käytännössä kaikki luontaiset ja istutetut vaelluskalakannat ja -vesistöt. Geneettinen aineisto kalakannoista (Luke) Lohi, järvilohi, nieriä, taimen, siika, kuha; esimerkiksi vaeltavista taimenkannoista aineistoa on koko rannikolta, Keski-Suomesta ja Vuoksen vesistöstä. VELMU – Rannikon vedenalaisen luonnon monimuotoisuus (SYKE, Luke) Kalojen osalta havaintoja ja tietoa mm. ahvenen, kuhan, hauen ja siian kutualueista; mallinnus lisääntymisalueiden sijainnista on olemassa koko rannikolle. Sisävesialueen kaupallisen kalastuksen saalistiedot ja -tilasto (Luke, MMM) Sisävesialueen kaupallisten kalastajien lajikohtainen saalis ja pyyntiponnistus pyydystyypeittäin ja pyyntialueittain. Vesialueiden, kalakantojen ja kalastuksen nykytila - keskeisiä tiedonlähteitä Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 8 5 Merialueen kaupallisen kalastuksen saalistiedot ja -tilasto (Luke, MMM) Merialueen kaupallisen kalastuksen saalis- ja pyyntiponnistustiedot kalalajeittain, kalastusmatkoittain/kuukausittain, pyydyksittäin ja pyyntiruuduittain. Vapaa-ajankalastustilastot (Luke) Tiedot kalastajien ja kalastuksen määrästä ja saaliista lajeittain, alueittain ja pyyntimuodoittain kahden vuoden välein parillisina vuosina, alkaen 1998. Kala-atlas www.kalahavainnot.fi • Tietoja kala- ja rapulajien esiintymisestä vuodesta 1996 alkaen. Tietoja on kerätty viranomaisilta, asiantuntijoilta ja kansalaisilta. Kalakanta-arviot (Luke) www.luke.fi • Silakan, kilohailin, turskan, lohen sekä merialueen siian, kuhan ja ahvenen kanta-arviot julkaistaan vuosittain. • Muikkukantojen tilasta julkaistaan vuosittain arvio (indeksi), joka perustuu kalastajien ja tutkijoiden tietoihin noin 80 muikkujärveltä. Kutukantoja on kartoitettu vuodesta 1988 ja hottakantoja (ensimmäistä vuottaan elävät muikut) vuodesta 1996 lähtien. EU-tiedonkeruu, 2002 alkaen (Luke) • Kaupallisen kalastuksen saaliista kerätään näytteitä, joista määritetään muun muassa kalojen ikä ja kasvu. • Silakan ja kilohailin kantoja arvioidaan kaikuluotauksella ja turskan kantoja koetroolauksilla. • Lohikantoja arvioidaan mereen vaeltavia poikasia pyydystämällä. • Kaikuluotausten ja koetroolausten yhteydessä kaloista otetaan myös yksilönäytteitä. Rapusaalisseuranta, 2006 alkaen (Luke) Rapukantojen vahvuuden, rakenteen ja kannanvaihteluiden seuranta kymmenellä alueella eri puolilla maata – päiväsaalis, yksikkösaalis, kokoluokittelu – otannoista tehdään yksilömittaukset. Velvoitetarkkailut (jos eivät ole koekalastusrekisterissä) • Koekalastus-, kirjanpito- ja saalistiedusteluaineistoja monista vesistä. • Kalasto, lajisaaliit, pyynnin määrä ja rakenne, yksikkösaaliit. • Hajallaan, ei koottua tietokantaa, tiedot konsulttien ja vesiensuojeluyhdistysten raporteissa ja mapeissa. Sähköinen istutusten ilmoittaminen Sähi https://kala-asiointi.mmm.fi/ Toiminnassa vuodesta 2018 alkaen; vanhemmat tiedot puutteelliset, sillä vanha kalastuslaki ei edellyttänyt istutusten ilmoittamista. Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 8 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Paikallisia tietoja ja havaintoja on helppo kerätä yksinkertaisilla nettipohjaisilla kyselyillä ja haastatteluilla (Kalastuksen ja kalastajien tutkimus, s. B530). Tiedon laadun arviointi Suunnittelun ja päätösten pohjana tulee käyt- tää mahdollisimman luotettavaa ja laadukasta tietoa. Siksi on tärkeätä arvioida ja ymmärtää erilaisiin tietoihin liittyvät epävarmuudet ja niistä seuraavat riskit. Mitä epävarmemman tiedon varassa päätöksiä tehdään, sitä epävarmempaa tavoitteiden saavuttaminen on, sitä enemmän jää tilaa tulkinnoille ja sitä vaikeampi on seurata, toteutuvatko tavoitteet. Kalastusta ja kalakantoja koskeva tieto on yleensä parhaimmillaankin melko epätarkkaa ja epätäsmällistä, siis karkeaa suuruusluokkatietoa. Epävarmoja ovat etenkin biologiset tiedot, kuten arviot kalakantojen koon vaihtelusta ja vaihtelun syistä. Epävarmuutta voivat aiheuttaa muun muassa monimutkaiset syy-seuraussuhteet, mittausvirheet, tutkittavan ilmiön suuri satun- naisvaihtelu - tai aineistoon sopimattoman kalakantamallin käyttö. Epävarmuutta on etenkin pienissä tietoaineistoissa. Myös sosiaalinen tieto, esimerkiksi tieto kalastajaryhmien toiveista ja tarpeista, voi olla epävarmaa ja ajan myötä oleellisesti muuttuvaa. Kalastus- ja kalakantatiedon laadun arvioin- nissa kannattaa kiinnittää huomiota siihen, onko mittaustapa oikea ja luotettava ja onko vertailu- kelpoisia mittauksia riittävän pitkältä ajalta. Esi- merkiksi tieto kuhasaaliin ”nykytilasta” on laadu- kasta, jos se sisältää viimeisimpien saaliiden li- säksi tiedon siitä, miten ja missä rajoissa saaliit ovat pidemmällä aikavälillä vaihdelleet ja kuinka tehokasta kalastus on ollut. Kalastuksen tehok- kuudesta kertoo saaliin ikärakenteen kehitys. Aineistojen keräämisen, tulkinnan ja hyödyn- tämisen hyviä käytäntöjä on kuvattu lähemmin luvussa Tutkimus ja seuranta (s. B480). Asian- tuntija-apua on hyvä hyödyntää etenkin biologi- sen seurannan suunnittelussa sekä biologisten aineistojen arvioinnissa ja tulkinnassa. Asiantun- tijapalveluita tarjoavat muiden muassa Luonnon- varakeskus, yliopistot, neuvontajärjestöt sekä ympäristö- ja kalatalousalan konsulttiyritykset ja yhdistykset. TAVOITETILAN JA OSA- TAVOITTEIDEN ASETTAMINEN Kalastuslaki (36 §) edellyttää, että kalatalous- alueen käyttö- ja hoitosuunnitelmaan sisältyy ”suunnitelma kalastuksen kehittämis- ja edistä- mistoimenpiteistä ja näitä koskeva tavoitetila”. Vaikka laki ei sitä edellytä, suunnitelmassa on tarpeen määritellä tavoitetila sekä kalastukselle että kalastettaville kalakannoille. Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 8 7 Tavoitetila on vesialueen omistajien ja käyttäjien yhteinen visio siitä, mihin kalavarojen hoidossa ja kalastuksessa halutaan pidemmällä aikavälillä edetä. Tavoitetilana voi olla vaikka se, että vesistö on houkutteleva vapaa-ajankalastus- kohde, jossa tärkeimpiä saaliskaloja ovat suuri- kokoiset kuhat, hauet ja ahvenet. Kalavarojen kaupalliseen hyödyntämiseen soveltuvilla alueilla tavoitetilana voi olla elinvoimainen, kalavaroja kestävästi hyödyntävä kalastuselinkeino. Kun tavoitetilasta on päästy yhteisymmär- rykseen, vuorossa on hoidon suunnittelun ehkä haastavin vaihe: tavoitetilaan liittyvien konkreet- tisten osatavoitteiden muotoileminen. Tavoitevaihtoehtojen muotoilussa lähtökoh- tana ovat yleiset velvoitteet, kuten kalavarojen tuoton kestävä ja monipuolinen hyödyntäminen sekä kalakantojen elinkiertojen ja vesiluonnon biologisen monimuotoisuuden säilyttäminen ja suojelu. Samalla on otettava tasapainoisesti huomioon eri kalastajaryhmien sekä muiden vesistön käyttäjien toiveet ja tarpeet - muistaen, että hoitotoimien hyödyt ja haitat ovat usein erilaiset sen mukaan, kenen kannalta tilannetta katsotaan. Osatavoitteiden tulee olla niin selkeitä, että niiden toteutumista ja muutossuuntaa on mah- dollista seurata ja mitata - tai ainakin arvioida asiantuntijatiedon pohjalta. Kun osatavoitteet saavutetaan tai niitä kohti merkittävästi edetään, ollaan matkalla kohti tavoitetilaa. Käytännössä sekä kalakantoihin että kalas- tukseen liittyvät konkreettiset osatavoitteet löytyvät parhaiten tunnistamalla asiat, joiden pitäisi tavoitetilaan pääsemiseksi muuttua. Esimerkiksi otetussa houkutteleva vapaa-ajan- kalastuskohde -tavoitetilassa osatavoitteiksi voidaan asettaa vaikkapa saaliskuhien keskikoon kaksinkertaistaminen 1,5 kilogrammaan, saalis- haukien keskikoon nostaminen 2 kilogrammaan ja ahvenen 0,3 kilogrammaan. Samaan tavoite- tilaan osatavoitteiksi sopivat myös rahoituksen saaminen uudelle venerampille ja viehelupien myynnin kaksinkertaistaminen. Jos tavoitetilana on elinvoimainen kalastus- elinkeino, osatavoitteena voi olla esimerkiksi kaupallisen kalastukseen varattujen alueiden ja niille myönnettävien pyyntilupien määrän kaksinkertaistaminen. Parhaat lähtökohdat seurannalle saadaan, jos kukin osatavoite pystytään sitomaan sellai- seen olemassa olevaan aikasarjaan tai indikaat- toriin, joka kuvaa vesistön, kalakannan tai kalas- tuksen nykytilaa ja jonka keräämistä aiotaan joka tapauksessa jatkaa. Mainitussa vapaa-ajan- kalastusesimerkissä hyödyllisiä olisivat ainakin tiedot siitä, miten kuhan, hauen ja ahvenen saaliskoko ja viehekalastuslupien myynti ovat aiemmin kehittyneet. Jos omasta vesistöstä ei ole olemassa riittävästi aineistoa osatavoitteiden asettami- seksi, apuna voidaan käyttää olosuhteiltaan Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 8 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O samanlaisten vesistöjen tietoja. Tällöin tavoit- teen asettaminen on luonnollisesti epävarmem- malla pohjalla. Kestävä kalastus on yleensä kompromissi eri tahojen parhaaksi katsomien vaihtoehtojen välillä. Asianosaisten tahojen näkemyksiä tavoitetilasta, tavoitteista ja toiminnan reuna- ehdoista kannattaa selvittää jo ennen yhteisistä tavoitteista käytävää neuvottelua. Tarkoitukseen sopivat esimerkiksi pienimuotoiset kyselyt ja haastattelut (Kalastuksen ja kalastajien tutkimus, s. B530). Erilaisten tarpeiden ja toimintojen yhteen- sovittamiseen on olemassa työkaluja ja keinoja (Yhteistyö, s. A110; Kalavarojen käytön alueellinen suunnittelu, s. A96). Kalakantoja koskevat osatavoitteet Useimmiten kalavesien ja kalakantojen hoidon tarkoituksena on vesiekosysteemin luonnon- mukaisen toiminnan tukeminen. Myös muuttu- neissa oloissa kalakantojen tulisi voida lisääntyä luontaisesti. Kalastuslaki korostaa vielä erikseen vaelluskalojen ja uhanalaisten kalakantojen elinkiertojen ja biologisen monimuotoisuuden turvaamista. Kalakannoille tulee asettaa sellaisia osa- tavoitteita, että ne tukevat kalastuksen kehittä- miselle asetettuja tavoitteita - ja päinvastoin. Kalakantoja koskevia osatavoitteita voivat olla vaikkapa kalakannan hyvä tila, suurten yksilöiden nykyistä suurempi osuus, taantuneen kalakannan elpyminen, hävinneen kannan paluu tai tiheän kalakannan harveneminen (Kalojen elinympäristön kunnostaminen, s. A126). Tavoitteen asettaminen on yleensä yksin- kertaisinta silloin, kun ihminen on aiheuttanut kalakannoille korjattavissa olevaa vahinkoa - esimerkiksi rehevöittänyt vesiä, katkaissut kalojen vaellusreittejä, tuhonnut kutualueita tai kalastanut liian tehokkaasti tai valikoivasti. Tällöin tavoitteeksi sopii kalakantojen ”luonnon- tila” tai vahinkoa edeltävä tila. Vaikka muutokset olisivat peruuttamattomia tai kohtuuttoman kalliita korjata, haittoja voidaan usein lieventää. Istutuksilla saatetaan saada hyviä tuloksia, jos lisääntymisalueiden kunto on huonontunut tai ylikalastus on heikentänyt kannan lisääntymistä. Joissakin harvoissa tapauksissa kyseeseen voi tulla uuden, muuttu- neita olosuhteita paremmin kestävän kalalajin kotiuttaminen (Kalaistutukset, s. A170). Hoitoalueen tulee olla niin laaja, että se kattaa hoidettavien kalakantojen koko elinkierron lisääntymisalueilta syönnösalueille ja talvehtimis- alueille. Pienissä vesissä tähän on helppo päästä, mutta virtavesissä, suurissa vesistöissä ja ranni- kolla tilanne on monien kalalajien pitkien vaellus- ten vuoksi haastavampi - onnistuminen edellyttää laajaa yhteistyötä (Yhteistyö, s. A110). Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 8 9 Asetetut tavoitteet on hyvä koota taulukkoon, jossa määritellään osa-alueittain, mihin kunkin kalalajin ja -kannan hoidossa pyritään - elvyte- täänkö kantaa, säilytetäänkö se ennallaan vai harvennetaanko sitä. Kalastusta koskevat osatavoitteet Kalastusta koskevien osatavoitteiden tulee olla sellaisia, että ne edistävät kalakantojen tuotto- kyvyn mukaista, monipuolista hyödyntämistä sekä ohjaavat toimintaa taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävälle pohjalle. Keskeisiä kysymyksiä ovat, mihin kalakan- toihin kalastusta ohjataan, mitä pyydyksiä käytetään ja millaista kalastusta alueelle halu- taan: pyritäänkö esimerkiksi mahdollisimman suureen kalastajamäärään, kalastuselinkeinon elinvomaisuuden turvaamiseen, suuriin saaliisiin tai antoisiin kalastuselämyksiin, vaikkapa hyvään mahdollisuuteen saada erityisen suuria kaloja (kuva, s. A248). Kaikkia osatavoitteita ei yleensä voi saavut- taa yhtä aikaa, sillä yksi osatavoite sulkee usein toiset osin tai kokonaan pois. Tavallisesti kalas- tus vaikuttaa jollain tavalla myös muihin kuin varsinaiseen pyyntilajiin, joko suoraan (sivusaa- lis) tai biologisten vuorovaikutusten kautta. Erilaiset tavoitteet edellyttävät erilaista kalas- tuksen ohjausta ja valvontaa, antaa mennä -periaatteesta tarkasti säädeltyyn pyyntiin. Kalastuksen kehittämiseen tähtääviä yleisiä osatavoitteita voivat olla muun muassa kalastajien määrän ja saalistyytyväisyyden kasvattaminen, tiedotuksen kehittäminen sekä rantautumispaikkojen ja veneramppien lisäämi- nen. Osatavoitteena voi olla myös lupajärjestel- män yksinkertaistaminen, johon liittyy kalastus- laissa mainittu velvoite vapaa-ajankalastuksen yhtenäislupajärjestelmän kehittämiseen. Monilla kalatalousalueilla tavoitetilaan saat- taa sisältyä menestyvä kaupallinen kalastus, joka palvelee laajasti myös lähialueiden kuluttajia. Konkreettiset osatavoitteet voivat liittyä esimer- kiksi kaupallisesti kiinnostavien kalakantojen tilan tarkempaan arviointiin ja toimiin, joilla hel- potetaan kalastajien siirtymistä alueelta toiselle kalakantojen runsauden ja kalojen oleskelualu- eiden mukaan. Sosiaalisen kestävyyden kannalta tärkeä tavoite on hyvä yhteisymmärrys muiden kalastajaryhmien ja paikallisyhteisöjen kanssa. Kaupalliseen kalastukseen ja kalastusmat- kailuun käytettävistä alueista (Kalastuslaki 36 §) sekä niiden käytön tavoitteista, ehdoista ja rajoituksista on tärkeätä sopia hyvässä yhteis- työssä näiden elinkeinojen harjoittajien kanssa (Kaupallisen kalastuksen ohjaussääntö, s. A116). Alueet kannattaa pyrkiä määrittelemään kestä- vän käytön suomissa rajoissa mahdollisimman laajoiksi ja ehdot tarpeen mukaan niin jousta- viksi, että elinkeinoille todella jää elintilaa ja kehittymismahdollisuuksia. Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 9 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O KALASTUSKUOLEVUUS vaikuttaa monin tavoin kalakannan runsauteen ja rakenteeseen sekä saaliiseen ja kalastuksen taloudelliseen tuottavuuteen. Myös kalastuksen ohjauksen ja valvonnan tarve riippuu tavoitteeksi valitusta kalastuskuolevuudesta. Kuvassa tarkastellaan yksinkertaisuuden vuoksi tilannetta yhden kalalajin kannalta tasapainotilanteessa eli kalastuskuolevuuden ollessa vakio vuodesta toiseen. Yleensä pyynti kuitenkin kohdistuu yhtä aikaa moneen lajiin, ja käyrien muoto ja korkeus suhteessa kalastuskuolevuuteen voivat vaihdella lajeittain paljonkin. Valintoja tehtäessä on huomattava, että sellainen kalastuskuolevuus, joka tuottaa jonkin lajin kestävän maksimisaaliin, voi romahduttaa toisen lajin kannan lähes olemattomiin. Paljon rajoituksia ja valvontaa. Pieni pyyntiponnistus (vähän kalastusta) tai hyvin valikoiva kalastus (paljon kalastajia ja lupatuloja, mutta pieni tapettu- jen kalojen määrä). Kalakanta lähes luonnontilainen, paljon ja suuria kaloja, suuri yksikkösaalis. Vähän rajoituksia ja valvontaa. Paljon pyy- dyksiä/kalastajia ja lupatuloja. Vähän kalaa, kalat pieniä ja nuoria. Pieni ja vaihteleva saalis ja yksikkösaalis, huono taloudellinen kannattavuus. Kalakannan perimä muuttunut. SUURIN VOITTO VOITTO = 0 NETTO- TUOTANTO SAALIS KG TULOT € SAALIIN VAIHTELU- KERROIN GENEETTISIÄ MUUTOKSIA KALASTUSKUOLEVUUS PA LJ O N / SU UR I KESTÄVÄ MAKSIMI- SAALIS KG KUS TAN NUK SET Suuri saalis kiloina. Suuri voitto esimerkiksi kaupallisessa kalastuksessa. SUURI V O IT TO = T UL OT – K US TA NN UK SE T KALAKANTA KG KESKI-IKÄ KESKIKOKO (EI AINA) YKSIKKÖSAALIS Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 9 1 Jos kalatalousalueella ei pystytä sopimaan kaupallisten kalastajien ja kalastusoppaiden luvista, nämä ryhmät voivat tietyin ehdoin päästä alueelle myös ELY-keskuksen luvalla (Kalastus- laki 13 § ja 18 §). Yleisen ilmapiirin ja yhteishen- gen kannalta on kuitenkin parempi, jos käytet- tävistä alueista saadaan sovittua paikallisesti. Sopimukseen pääsyä voi edistää tieto siitä, että lupajärjestelyillä on alueelle myös taloudellista merkitystä. Esimerkiksi paikallinen opaslupa voidaan maksaa täysimääräisenä suoraan kalaveden omistajalle, mitä valtaosa kalastus- oppaista on ilmoittanut pitävänsä tärkeänä (Kalastusoppaat kalavesien käyttäjinä, s. A100). Siellä, missä vesialueet ovat laajat ja moni- puoliset, eri kalastajaryhmien ja muiden vesistön käyttäjien toiveet ja tarpeet voidaan usein sovittaa yhteen ohjaamalla eri käyttäjäryhmät ja käyttömuodot ainakin osittain omille alueilleen (Kalavarojen käytön alueellinen suunnittelu, s. A96). Kun kalastuksen kehittämisen tavoitteet on määritelty, ne on hyvä koota taulukkoon vastaa- vasti kuin kalakantoja koskevat tavoitteet. Tau- lukkoon kirjataan vesistö- tai osa-aluekohtaisesti tärkeimmät pyyntilajit sekä käytettävät pyydys- tyypit, pyydysmäärät ja mahdollisesti eri kalas- tajaryhmien tavoitteelliset osuudet pyynnistä ja saaliista. Eri tarkoituksiin varatut alueet on hyvä merkitä selkeästi kalatalousalueen kartalle. Kart- taa kannattaa hyödyntää myös tiedottamisessa. HOITOTOIMENPITEIDEN VALINTA Kun kalakantojen ja kalastuksen tilaa koskevat osatavoitteet on asetettu, valitaan toimenpiteet, joilla tavoitteisiin pyritään. Esimerkiksi kalakan- nan tilan parantamisessa päävaihtoehtoja ovat elinympäristön kunnostaminen, kalojen istutta- minen ja kalastuksen ohjaaminen. Kalastuksen ohjauksessa puolestaan mahdollisia toimen- piteitä ovat muun muassa pyyntimittojen, pyyntiaikojen ja verkkojen solmuvälin säätämi- nen sellaisiksi, että tavoitteisiin päästään. Valinnoissa on otettava huomioon lukuisia asioita, kuten menetelmien soveltuvuus kysei- seen tilanteeseen, eri alueille ja kalastajaryhmille odotettavissa olevat hyödyt, mahdolliset haitat, kustannukset, tarvittavat tukitoimet ja onnistu- misen todennäköisyys (Kalojen elinympäristön kunnostaminen, s. A126; Kalastuksen ohjaus, s. A216; Kalaistutukset, s. A170). Sopivat toimenpiteet löytyvät parhaiten, jos tunnistetaan ongelma - eli mitkä tekijät aiheuttavat vesistön, kalakannan tai kalastuksen mahdollisen epätyydyttävän tilan (Esimerkkejä erilaisiin ongelmatilanteisiin sopivista hoito- toimista, Liite 2, s. B606). Esimerkiksi, jos ongelmana on järven rehe- vöityminen, ensisijaista on vähentää valuma- alueelta tulevaa ulkoista kuormitusta. Lisäksi voi olla tarpeen vähentää sisäistä kuormitusta ylläpitäviä särkikaloja ja petokalojen pyyntiä. Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 9 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Jos taas taimenen lisääntymisolot ovat heikenty- neet perkausten vuoksi ja taimenkanta halutaan elvyttää, on kunnostettava lisääntymisalueita ja ohjattava kalastusta tilanteeseen sopivalla taval- la. Siinä tapauksessa, että kanta on kadonnut kokonaan, se täytyy ensin palauttaa mäti- tai pienpoikasistutuksilla. Silloin kun kalakantaa heikentää liiallinen kalastus, toimenpiteenä on pyynnin rajoittaminen; sopivia rajoituskeinoja saattavat olla esimerkiksi pyydysten määrän vähentäminen tai saaliskiintiön asettaminen. Jos kalastus on tavoitteisiin nähden liian vähäistä, on vapautettava ja helpotettava kalastusta. Vaikeasti saavutettavilla vesillä tarvitaan ehkä uusia rantautumispaikkoja ja veneramppeja, jotta edes osa kalatuotannosta saataisiin talteen. Aina eivät tarpeet ja ratkaisut ole näin selviä. Silloin kannattaa tarkastella, liittyvätkö vesistös- sä, kalakannoissa ja kalastuksessa havaittavat epätoivotut ilmiöt kalojen lisääntymisalueisiin tai syönnösalueisiin tai niiden suhteisiin. Tilannetta parantavia keinoja voidaan etsiä vasta sitten, kun ongelman aiheuttaja tiedetään. Luvat Vaihtoehtoja punnittaessa on syytä muistaa, että vesistön tilaan ja rantojen käyttöön liittyvät toimenpiteet - esimerkiksi ruoppaus, veden pin- nan nosto tai purouoman kunnostus - saattavat vaatia erillisen lupakäsittelyn. Veden- tai maan- omistajan hyväksyntä tarvitaan aina. Myös istuttaminen on tarkoin säädeltyä ja luvanvarais- ta. Lainsäädäntö ja lupakäytäntö kannattaakin selvittää huolellisesti jo suunnitteluvaiheessa. Perusasiat eri hoitomenetelmiin liittyvistä toimivaltuuksista ja lupamenettelystä löytyvät hoitomenetelmiä käsittelevistä luvuista (Kalo- jen elinympäristön kunnostaminen, s. A126; Ka- lastuksen ohjaus, s. A216; Kalaistutukset, s. A170). Neuvoja saa muun muassa ELY-keskuksesta sekä Kalatalouden Keskusliitosta ja sen jäsenjär- jestöiltä. Kustannukset ja hyödyt Kalavarojen hoidossa kustannuksia aiheuttavat muun muassa suunnittelu, hoidon toimeenpano, tukitoimet, tiedottaminen ja seuranta. Kalatalo- usalueelle tai osakaskunnalle koituvat kustan- nukset voivat olla välittömiä, kuten vesistön kun- nostustyön tai valvontapalvelun hankintahin- ta, tai välillisiä, kuten kalastusrajoitusten vuoksi saamatta jäävät lupatulot. Kalastajille puolestaan saattaa aiheutua välittömiä kustannuksia muun muassa pyydysten uusimisesta tai pyyntimatko- jen pidentymisestä. Lisäksi kalastuksen raken- teen muuttamisesta voi seurata saaliiden väliai- kaista vähenemistä ja siten tulon menetystä. Kustannusten suuruus ja luonne riippuvat hoitomenetelmästä. Suoria kustannuksia aiheutuu yleensä vähiten kalastuksen ohjaami- sesta ja eniten vesistöjen kunnostuksesta. Kunnostuksiin on usein haettavissa ulkopuolista Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 9 3 Yleensä kalakannan kokoa ja tuottavuutta rajoittavat lisääntymisalueiden tai syönnös- alueiden laajuus ja laatu. Toimenpiteitä valittaessa on oleellista tietää, millainen tilanne hoidettavassa vesistössä on. Jos lisääntymisalueet ovat laajat ja hyvä- kuntoiset, on todennäköistä, että pelkällä kalas- tuksen ohjauksella pystytään pitämään kuteva kanta niin suurena, että syntyy riittävästi jälke- läisiä. Mikäli myös syönnösalueita on riittävästi ja ne ovat kunnossa, kalat todennäköisesti kasvavat nopeasti ja kalatuotanto on tehokasta. Istutukset saattavat olla hyvä hoitokeino, jos kalat kasvavat hyvin, mutta yksilömäärät ovat pieniä lisääntymisalueiden puutteen tai huonokuntoisuuden takia – esimerkiksi, jos joen veden laatu on kalojen lisääntymisen kannalta huono. Tällöin tulee istuttaa niin isoja poikasia, etteivät ne ole enää riippuvaisia lisääntymis- alueiden elinympäristöstä, vaan pystyvät jo hyödyntämään aikuisten kalojen syönnösalueita. Tästä on kyse, kun istutetaan lohen vaellus- poikasia padotun joen suuhun tai meritaimenia suoraan ulappavesille: lisääntymisalue on me- netetty täysin, mutta Itämeren laaja ja runsaasti ravintoa tarjoava syönnösalue mahdollistaa hyvän kasvun. Tällainen kalastus ei kuitenkaan ole pitkällä aikavälillä kestävää, etenkään jos istutuskalojen pyynti lisää samoilla alueilla vaeltaviin luonnonvaraisiin yksilöihin kohdistu- vaa pyyntiä. Jos kalat kasvavat ravinnon puutteen vuoksi hitaasti, istutukset saattavat heikentää tilan- netta entisestään. Näin lienee käynyt monissa pohjoisen siikajärvissä ja eräissä etelän kuhajär- vissä, joissa tuotantoa on rajoittanut ennemmin aikuiselle kalalle sopivan ravinnon niukkuus kuin lisääntymisalueiden riittämättömyys tai huono veden laatu. Tällöin sopiva hoitomenetelmä on istutusten lopettaminen ja kalastuksen tehosta- minen pyyntiä vapauttamalla tai sallittuja pyynti- mittoja väliaikaisesti pienentämällä. Sopiva keino ylitiheän muikkukannan harventamiseen voi olla muikkuja syövien petokalojen istuttaminen. Lisääntymisalueiden ja syönnösalueiden arvi- oiminen vaatii jonkin verran kalojen lajibiologian ja vesistön tuntemusta (Kalalajit ja niiden hoito, s. B290). Pelkästään vertaamalla kalojen kasvua muihin samantyyppisiin vesiin ja kartoittamalla lisääntymisalueita voi saada käsityksen siitä, millaista kalastuksen ohjausta ja millaisia muita hoitotoimia tarvitaan. Rautuistukkaiden kuljetusta Inarij rvellä, taustalla Ukonkivi. E R N O S A LO N E NSyönnösalueiden ja lisääntymis- alueiden suhde Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 9 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O hankerahoitusta, joten kaikki kustannukset eivät välttämättä jää alueen maksettavaksi. Kunnostuksissa jo kertainvestointi voi tuottaa pitkäaikaisen tai pysyvän hyödyn. Kalavarojen hoito vaatii resursseja, mutta investointi tuottaa myös monenlaista hyötyä. Hyötynä voivat olla esimerkiksi uhanalaisen kalakannan elpyminen, suuremmat saaliit, vakaammat saaliit, kookkaammat saaliskalat, monipuolisemmat kalastusmahdollisuudet tai suuremmat matkailutulot. Kustannusten ja hyötyjen tarkastelun tekee haastavaksi se, että hyödyt ovat usein eri kalas- tajaryhmien näkökulmasta erilaiset ja toisen hyöty voi olla toiselle jopa haitta. Esimerkiksi vaeltavan lohi- tai taimenkannan palauttaminen jokialueelle voi hyödyttää vapakalastajia ja matkailukalastusta, mutta se saattaa vaatia rajoituksia paikallisempien kalalajien pyyntiin. Istutukset saattavat myös vaikuttaa vesistön muihin kalakantoihin ja sen myötä niiden kalastukseen. Kalavarojen hoidon rahoitusmahdollisuuksia on esitelty luvussa Kenelle kalavarojen hoito kuuluu? (s. A64). Tietoa kustannuksista ja rahoituksesta löytyy myös hoito- ja seuranta- menetelmien kuvauksista, sivuilta A126-A277, B480-B539. Tukitoimet Kalavarojen hoidossa päästään harvoin tuloksiin pelkästään yhdellä menetelmällä. Esimerkiksi kunnostusten jälkeen tarvitaan toisinaan tuki- toimena väliaikaisia palautusistutuksia. Istu- tuksista puolestaan saadaan suurin hyöty, jos niitä tuetaan tilanteen mukaan joko paikallisilla kalastusrajoituksilla tai kalastuksen lisäämiseen kannustavilla toimilla. Kalastuksen ohjaus voi tuottaa tulosta ilman tukitoimia, mutta yleensä tarvitaan samanaikaisesti useaa yksittäistä ohjauskeinoa, esimerkiksi solmuvälisäätelyä ja alueellisia pyyntirajoituksia. Pyydyksiä, pyyntiaikoja ja pyyntialueita koskevat rajoitukset on hyvä asettaa silloin, kun ne eivät vielä käytännössä rajoita kenenkään kalastusta - esimerkiksi ennen, kuin pyynniltä suojaa tarvitsevat istutukset aloitetaan. Tällöin rajoitukset eivät loukkaa saavutettua etua. Vastaavasti voi olla paikallaan kieltää kalakan- noille vahingolliset tiheät verkot, vaikka niitä ei kukaan käyttäisikään. Onnistumisen todennäköisyys Hoito- ja tukitoimia suunniteltaessa on syytä arvioida onnistumisen todennäköisyyys eli se, kuinka varmasti tavoite kullakin toimenpidevaih- toehdolla saavutetaan, miten epäonnistumisen riskiä voidaan pienentää ja miten onnistuminen tai epäonnistuminen havaitaan (Tutkimus ja seuranta, s. B480). Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 9 5 Haluttuun tulokseen pääseminen on aina jossain määrin epävarmaa, sillä ekologiset ja sosiaaliset syy-seuraussuhteet ovat monimut- kaisia ja vuosittain vaihtelevia. Esimerkiksi Saaristomeren kuhan alamitasta päätettäessä yhtenä haasteena ovat olleet kuhakantaan ja sen kalastukseen liittyvät moninaiset syy- seuraussuhteet (Kuhan alamitta Saaristomerellä - esimerkki monitahoisesta päätöksenteko- tilanteesta, s. A98). Joskus onnistumisen epävarmuus johtuu pelkästään tiedon puutteesta. Jos ei tiedetä, onko joen vesi riittävän laadukasta taimenen lisäänty- miselle, ei pystytä luotettavasti arvioimaan, voiko verkkopyynnin kieltäminen palauttaa luontaisesti lisääntyvän taimenkannan. Tällaisessa tilantees- sa kannattaa hankkia lisätietoa veden laadusta ja taimenen elinympäristövaatimuksista. Ympä- ristön soveltumista taimenen lisääntymiseen voi testata mädinhaudontakokeella (Mädin- haudontakokeet, s. B508). Vertailu muihin samanlaisiin vesistöihin saattaa sekin kertoa onnistumismahdollisuuksista. Yleensä lisätietoa kannattaa hankkia sellaisista tekijöistä, joiden epävarmuudella on suurin vaikutus päätöksiin ja joiden tuntemus on vajavaista ja epätarkkaa. Näiden tekijöiden tunnistamisessa voi auttaa yksinkertainen piirrosharjoitus (Epävarmuus päätöksenteossa, s. A102). Epävarmuutta aiheuttaa etenkin se, että ei tiedetä, miten kalastajat reagoivat toimen- piteisiin. Esimerkiksi verkkokalastuksen rajoit- taminen saattaa johtaa viehekalastuksen voimistumiseen, jolloin kalakannan tila ei ehkä muutukaan halutulla tavalla tai alamittaisten kalojen kuolevuus jopa kasvaa pyynnin heikon valikoivuuden takia. Tällaisiin muutoksiin on mahdollista varautua tarkentamalla jo ennak- koon alueen kalastusmääräyksiä, lisäämällä valvontaa sekä perustelemalla tavoitteet ja toimenpiteet eri toimijoille. Monesti on varminta turvautua toimenpitei- siin, joissa vaikutusketju on mahdollisimman yksinkertainen, kuten kalastuksen ohjauksessa. Kalastuksen ohjaus tuottaakin tulosta huomat- tavasti todennäköisemmin ja pitkällä aikavälillä kestävämmin kuin muut hoitotoimet. Vastaavasti veden laadun parantaminen ravintoketjukunnos- tuksella on hoitotoimi, jossa vaikutusketju on monimutkainen ja muutos tapahtuu hitaasti. Tämän vuoksi epävarmuus lopputuloksesta on melko suuri. On myös järkevää välttää riskejä. Silloin on parempi valita toimenpide, joka nykytilasta riippumatta johtaa suurella varmuudella vähin- tään tyydyttävään tulokseen kuin toimenpide, joka voi tuottaa nopeasti täydellisen onnistumi- sen, mutta vain siinä tapauksessa, että asian nykytila on arvioitu täsmälleen oikein. Jatkuu sivulla A104 Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 9 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Kalavarojen käytön alueellinen suunnittelu on keino edistää kalavarojen kestävää käyttöä ja kehittää kalastusta. Kyse on siitä, että kalata- lousalue tai kalastusoikeuden haltija varaa tai osoittaa tiettyjä alueita jonkin kalastajaryhmän tai kalastusmuodon käyttöön. Tällainen tarkastelu on välttämätöntä, kun laaditaan ehdotusta kalatalousalueen käyttö- ja hoitosuunnitelmaksi, sillä suunnitelmaehdotuk- sessa on määriteltävä kalataloudellisesti mer- kittävät alueet sekä kaupalliseen kalastukseen ja kalastusmatkailuun hyvin soveltuvat alueet (Kalastuslaki 36 §). Alueellista suunnittelua tarvitaan myös, kun valmistellaan lain vaatima ehdotus vapaa-ajankalastuksen yhtenäislupa- järjestelmän kehittämisestä. Kalavarojen käytön alueellinen suunnittelu Suunnittelu on hyvä aloittaa karttatyösken- telyllä, johon osallistuvat ainakin osakaskunnat ja muut kalatalousalueen toimijat. Ensimmäi- seksi kalatalousalueen karttapohjalle merkitään tiedot vesistön eri osien nykyisestä kalastuk- sesta - pyyntimuodoista, kalastettavista lajeista sekä pyydysten ja saaliiden määrästä (Nykytilan arviointi, s. A82). Tämän jälkeen määritellään eri tarkoituksiin soveltuvat alueet. Jo karttatyöskentelyn aikana voi syntyä yh- teisymmärrys kalataloudellisesti merkittävien alueiden sijainnista ja rajauksista. Näitä alueita voivat olla esimerkiksi vaelluskalavesistöt sekä kalakantojen suojelun, vapaa-ajankalastuksen, kalastusmatkailun ja kaupallisen kalastuksen kannalta tärkeät alueet. Kaupalliseen kalastukseen hyvin soveltuville alueille ei ole asetettu yleisiä valintakriteerejä. Tarkoitukseen saattavat sopia muun muassa alueet, joita on jo aiemmin käytetty kaupalliseen kalastukseen sekä alueet, joiden kalakantojen tuotto antaa ilmeisen mahdollisuuden kalastuk- sen lisäämiseen. Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 9 7 Kalastusmatkailun tarpeisiin voivat soveltua hyvin esimerkiksi alueet, jonne on mahdollista kehittää sellaisia palveluita, joita ei voida toteut- taa ELY-keskuksen alueellisella luvalla (Kalastus- laki 18 §). Näitä ovat muun muassa kalastusmat- kat, joilla on enemmän kuin kuusi osallistujaa ja matkat, joilla käytetään muita kuin vapakalas- tusvälineitä. Kalastuksen kehittämiseksi saatetaan tarvita muitakin kuin lakisääteisiä aluemääri- tyksiä. Esimerkiksi vetouistelijoille tai trooli- kalastukselle on ehkä tarpeen varata ulappa- alueita, joilla rajoitetaan verkkokalastusta ainakin uistelun ja troolauksen sesonkiaikoina. Kalastuksen lisäksi suunnittelussa on tärkeää ottaa huomioon vesistön muut käyttömuodot ja käyttäjät, kuten veneilijät ja koskimelojat - he saattavat kaivata alueita ja reittejä, joilla ei kalasteta lainkaan. Parhaimmillaan alueellinen suunnittelu lisää kalastajaryhmien välistä yhteisymmärrystä ja parantaa elinkeinonharjoittajien toimintaedelly- tyksiä - sekä mahdollistaa varojen ohjaamisen sinne, missä toimenpiteille on eniten tarvetta. Suunnittelu , hoit toimia ja eurantaa tarvitaan varsinkin suurilla vesialueilla, missä elää uhanalaisia tai taloudellisesti merkittäviä, tehokkaasti ja monipuolisesti hyödynnettyjä kalakantoja. Vastaavasti isot toimet tuskin ovat tarpeen kalataloudellisesti vähemmän tärkeillä ja ongelmattomilla vesistön osilla, kuten harvaan asuttujen seutujen pienillä ja keskisuurilla järvillä, missä kalastus on vähäistä ja pyynti on perinteistä pienimuotoista pyydys- ja vapakalastusta. Alueellinen suunnittelu edellyttää onnis- tuakseen vesialueiden hallinnan ja yhteistyön kehittämistä kalatalousalueilla (Yhteistoiminnan lisääminen kalatalousalueilla, s. A67). Tärkeää on myös päätöksenteon joustavuus: suunnitelman tulee olla nopeasti muutettavissa, kun tarvetta ilmenee. Silloin alueellinen ohjaus toimii hyvin. Kalavarojen käytön alueellista suunnittelua on kehittänyt pisimmälle Metsähallitus, joka hal- linnoi valtaosaa valtion vesialueista. Valmisteilla on kriteeristö, jolla voidaan arvioida vesialueen sopivuutta matkailukalastukseen (www.metsa.fi/luonnonvarasuunnittelu). S H U T T E R S T O C K Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 9 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O uhan alamitta Saaristomerellä – esimerkki monitahoisesta päätöksenteko- tilanteesta Kalastuksen ohjaustoimista päättäminen ei aina ole helppoa ja suoraviivaista. Näin on etenkin silloin, jos kannan tilaan vaikuttavat syy-seuraus- suhteet ovat monimutkaiset tai puutteellisesti tunnetut, jos eri osapuolten käsitykset kannan tilasta poikkeavat toisistaan ja jos vielä eri kalastajaryhmillä on erilainen näkemys esimer- kiksi siitä, minkä kokoista kalaa vesistön tulisi tarjota. Esimerkkinä päätöksenteon monitahoi- sesta ongelmakentästä on Saaristomeren kuhan sopiva pyyntikoko, johon liittyy kaikkia näitä elementtejä. Saaristomerellä kuha on tärkeä laji niin kau- pallisille kalastajille kuin vapaa-ajankalastajille, mukaan lukien kalastusoppaat ja heidän asiak- kaansa. Vapaa-ajankalastajat pyytävät verkoilla ja vapavälineillä yli puolet Saaristomeren kuhan kokonaissaaliista. Kalastuskokemus ja saaliin saaminen ovat tärkeitä, mutta moni odottaa myös isojen kalojen tuomia elämyksiä. Ammatikseen kalastavat puolestaan tavoittelevat markkinoiden tällä hetkellä toivomaa pienehköä kuhaa. He käyt- tävät verkoissaan 40–45 millimetrin solmuvälejä, joilla saa kuhan ohella paikoin ahventa. Saaristomeren kuhasaaliit ovat kilomääräl- tään pienentyneet 1990-luvun huippuvuosista, mutta lukumääräisesti kanta on ollut 2000- luvulla keskimäärin runsaampi kuin 1980- ja 1990-luvuilla. 2010-luvulla kuhasaaliit ovat kääntyneet laskuun. Mistä sitten johtuu saaliskuhien pieni koko – onko kalastus liian tehokasta ja valikoivaa vai onko kanta liian tiheä ja alikalastettu, kuten eräät kalastajat uskovat? ERILAISIA NÄKEMYKSIÄ Tilanteen arviointia vaikeuttavat monet saman- aikaiset ilmiöt, kuten rehevöityminen, ilmaston lämpeneminen ja kalastuspaineen vaihtelu. On myös arveltu, että kalakannan tilaan ovat voineet vaikuttaa merimetsokannan kasvu sekä hylkei- den runsastuminen ja siitä mahdollisesti johtuva kuhien oleskelualueiden muutos. Kasvu- ja kohorttianalyysiaineistojen perus- teella saaliskuhien pieni koko johtuu ennen kaikkea kalastuksen kokovalikoivuudesta. Kun kalastuskuolevuus on suuri, kuhat pyydetään pian sen jälkeen, kun ne ovat saavuttaneet alamitan tai verkon pyytävyysmitan, jolloin kalat eivät yksinkertaisesti ehdi kasvaa isoiksi. Ylei- sesti ottaen voimakas valikoiva kalastus myös antaa lisääntymisedun kuhille, jotka lisääntyvät Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 9 9 jo alamittaa pienempinä. Tämä voi pitkällä aika- välillä heijastua myös kuhien kasvunopeuteen. Toistaiseksi Saaristomeren kuhan kasvunopeu- dessa ei ole havaittu ajallisia trendejä, vaikka kuhien on todettu lisääntyvän aiempaa pieni- kokoisempina. Saaristomerellä kuhien kasvu ei ole tutki- musten mukaan hitaampaa kuin esimerkiksi Suomenlahdella. Toisaalta kasvu ei ole nopeu- tunut, niin kuin voisi olettaa lämpimien vuosien myötä tapahtuneen. Sen sijaan kuntokerroin on pienentynyt: nykyisin kuhat ovat laihempia kuin ne olivat vaikkapa 1990-luvulla, mikä viittaa ravinnon vähyyteen tai lisääntymispanostusten suurentumiseen. Saaristomeren kuhakannan hoitotoimen- piteeksi on jo pitkään esitetty alamitan suuren- tamista ja entistä harvempien verkkojen käyttöä. Näillä keinoilla saaliskalojen keskikoko kasvaisi. Laskelmien mukaan saalismäärät kasvaisivat parin vuoden notkahduksen jälkeen. Kaupalliset kalastajat ovat pitäneet pyynti- koon suurentamista jopa vahingollisena. Heidän mukaansa Saaristomeren kuhat ovat järvikuhia hidaskasvuisempia, joten vain harvat yksilöt kasvaisivat uuteen pyyntimittaan. He katsovat, että seurauksena voisi olla kannan tiheneminen ja kasvun hidastuminen entisestään. Ammatik- seen kalastavia huolettavat myös taloudelliset menetykset, joita aiheutuu muutoksen jälkeen mahdollisesti tulevasta saaliiden notkahdukses- ta. Kestäisi noin kahdeksan vuotta ennen kuin suurempi saalis korvaisi tulonmenetykset. PYYNTIMITAN MUUTOS Saaristomeren kuhankalastuksen säätelyn tarpeesta keskusteltiin paljon, kun valmisteltiin vuonna 2016 voimaan tullutta kalastusasetusta. Lainsäätäjä päätyi nostamaan kuhan valtakun- nallisen alamitan 37 senttimetristä 42 senttimet- riin, mutta otti huomioon I-ryhmän kaupalliset kalastajat: heille kuhan pienin sallittu pyyntikoko on Saaristomerellä vuoden 2018 loppuun saakka 37 senttimetriä ja sen jälkeen 40 senttimetriä. Alamittamuutoksen vaikutuksia on tärkeää seurata, jotta voidaan arvioida toimenpiteiden vaikutuksia ja tarvittaessa muuttaa toimenpitei- tä. Tutkijat ennakoivat, että isompia saaliskuhia ja isompia kuhasaaliita on mahdollista saada vasta, kun myös verkkokalastusta säädellään alamittaa vastaavasti. Saaristomerellä tämä tarkoittaisi 50 millimetrin solmuväliä. A R I SA U R A Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 1 0 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Opastettujen kalastusretkien järjestämiseen tar- vitaan kalastusoikeuden haltijan paikallinen lupa tai ELY-keskuksen myöntämä alueellinen lupa (Kalastuslaki 18 §). Alueellisia lupia on myönnetty vuodesta 2012 lähtien, tarkoituksena helpottaa oppaiden ja muiden matkailuyrittäjien kalavesille pääsyä sekä parantaa näin elinkeinon harjoitta- misen edellytyksiä. ELY-keskuksen luvalla opas voi järjestää enintään kuuden henkilön onki-, pilkki- ja viehe- kalastusretkiä. Kalataloudellisista syistä lupaan voidaan liittää alueellisia rajoituksia tai päivä- kohtaisia saaliskiintiöitä. Luvasta maksetaan 100 euron vuotuinen viehekalastusmaksu, josta osa tilitetään korvauksena kalavesien omistajille. Jos kyseessä on viehekalastus, osallistujien on lisäksi maksettava henkilökohtainen kalaston- hoitomaksu. Kalastusoikeuden haltija ja lupaa hakeva yrittäjä voivat sopia paikallisen luvan ehdoista ja hinnasta keskenään. Ehdot voivat koskea muun muassa ryhmien kokoa, pyyntivälineitä, saalislajeja, saaliin määrää ja raportointia. Seuraavassa esitettävät tutkimustulokset kertovat siitä, miten oppaiden järjestämillä retkillä kalastetaan ja toimitaan. Ymmärrys opastoiminnasta on tärkeää, kun harkitaan paikallisten lupien myöntämistä. TUTKIMUSTIETOA OPASTOIMINNASTA Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos (nykyään Luke) teki vuonna 2014 haastattelu- ja kysely- tutkimuksen oppaiden uuden lupajärjestelyn toimivuudesta ja vaikutuksista. Tutkimus koski opastoimintaa vuonna 2013, jolloin ammattimai- sia kalastusoppaita arvioitiin olleen 150–200. Kyselyyn vastanneista oppaista (37) suun- nilleen puolet (18) oli hankkinut luvan sekä ELY-keskukselta että kalaveden omistajalta. Yksistään ELY-keskuksen luvan turvin elinkeinoa harjoitti 10 opasta. Lähes yhtä moni (9) harjoitti opastoimintaa ainoastaan kalaveden omistajan luvalla. Pelkän ELY-keskuksen luvan nojalla kalas- tusta järjestäneille oppaille uusi lupakäytäntö tarjosi mahdollisuuden suunnata opastusretket Kalastusoppaat kalavesien käyttäjinä Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 0 1 sinne, missä kulloinkin oli tarjolla asiakkaita ja sopivia pyyntikohteita. Paikallisten lupien saan- nin vaikeus vaikutti uuden lupamuodon valintaan selkeästi vähemmän; liki joka kolmas ei pitänyt sitä ratkaisevana. Mikä sitten sai monet kalastusoppaat uuden lupajärjestelmän eduista huolimatta turvautu- maan edelleen paikallisiin lupiin? Eniten vaaka- kupissa näyttivät painavan kalavesien riittävyys ja läheinen suhde paikallisyhteisöön. Kolme neljästä vastaajasta piti paikallisilta vedenomis- tajilta saatuja lupia ainakin jokseenkin riittävinä. Lähes yhtä moni piti ainakin jossain määrin mer- kittävänä sitä, että lupamaksut saattoi maksaa suoraan paikalliselle kalavedenomistajalle. Vuonna 2013 oppaiden järjestämillä retkillä kalastettiin yleisimmin haukea (34 opasta), kuhaa (28) ja taimenta (19). Haukea kalastettiin lähes kaikkien (92 %) oppaiden retkillä. Kaksi kol- mesta oppaasta perehdytti asiakkaitaan ainakin joissain vaiheessa kuhanpyyntiin, runsas neljän- nes taimenen ja kirjolohen pyyntiin. Koska oppaat olivat erikoistuneet eri kala- lajeihin, opaskohtaiset vaihtelut saalismäärissä olivat suuria. Esimerkiksi neljä suurinta vuotuista haukisaalista olivat 1 000–1 200 yksilö , neljä pie- nintä 0–15 yksilöä. Pelkästään yhtä lajia kalastet- tiin vain neljän oppaan retkillä. Yhden oppaan järjestämillä retkillä kalastet- tiin vuoden kuluessa keskimäärin 295 haukea, 34 kuhaa, 10 taimenta, 4 lohta, 7 kirjolohta ja 64 kilogrammaa ahvenia (34 vastausta). Näiden lajien lisäksi saaliiksi saatiin jonkin verran siikaa, säynettä, madetta, turskaa, lahnaa, särkeä ja harjusta. Oppailta kysyttiin myös, kuinka suuri osuus kokonaissaaliista otettiin syömäkaloiksi. Vas- tausten (36) mukaan saaliiksi saaduista hauista otettiin mukaan keskimäärin 18 prosenttia (%), kuhista 28 %, taimenista 16 %, lohista 22 %, kir- jolohista 26 % ja ahvenista 52 %. Ahventa lukuun ottamatta valtaosa saaliista siis vapautettiin. Tutkimuksen mukaan opastoiminta oli uuden lupajärjestelyn myötä levittäytynyt uusille alueil- le ja lisännyt näiden alueiden kalakantoihin koh- distuvaa pyyntiä. Koko kalastusalueen kannalta katsottuna opastoiminnan arvioitiin vaikuttavan kalastuksen kokonaismäärään hyvin vähän. Paikallisiin kalakantoihin kohdistuvia haittoja pidettiin kuitenkin jossain määrin mahdollisina. A N T T I PA JU N E N Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 1 0 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O LÄHES kaikkeen kalastuksen ohjaukseen ja muuhun kalavarojen hoitoon liittyy epävarmuuk- sia, joten päätösten ja toimenpiteiden vaikutuk- sia ei juuri koskaan pystytä ennakoimaan tarkas- ti. Keskeinen epävarmuuden laji on syy-seuraus- suhteisiin liittyvä epävarmuus. Tietojen epävarmuus tulisi tuntea ja ottaa huomioon, kun toimenpiteistä päätetään. Mitä epävarmempia tiedot esimerkiksi kalakannan tilasta ja siihen vaikuttavista tekijöistä ovat, sitä varovaisempaa tulisi hyödyntämisen olla. Epävarmuus päätöksenteossa Kalastuksen ohjauksessa tätä epävarmuuden huomioon ottavaa toimintatapaa kutsutaan va- rovaisuusperiaatteeksi (precautionary approach). Periaatetta noudattamalla varmistetaan kalava- rojen käytön kestävyyttä. Eri toimintavaihtoehtoihin liittyviä epä- varmuuksia voidaan jäsentää yksinkertaisella piirrosharjoituksella (kuva). Esimerkissä on arvioitu kahden eri päätös- tai toimintavaihtoeh- don vaikutuksia hoidon kohteena olevan järven ja siinä elävän kuhakannan tilaan. Vaihtoehdot LÄMPÖ- TILA VEDEN LAADUN SÄÄTELY LUONNOLLINEN KUOLEVUUS KALASTUS- KUOLEVUUS KANNAN TUOTTAVUUS KUTEVAN KANNAN KOKO LISÄÄNTYMIS- ALUEIDEN MÄÄRÄ JA LAATU TYPEN MÄÄRÄ FOSFORIN MÄÄRÄ KASVILLI- SUUS PERUS- TUOTANTO BIO- DIVERSITEETTI TAVOITE KALASTUKSEN OHJAUS SISÄINEN KUORMITUS ERI TOIMINTAVAIHTOEHTOIHIN LIITTYVIÄ EPÄVARMUUKSIA GRAAFISESTI JÄSENNETTYNÄ. VAIHTOEHTOINA OVAT KALASTUKSEN OHJAUS JA VEDEN LAADUN SÄÄTELY. Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 0 3 ovat kalastuksen ohjaus ja veden laadun säätely (neliöt). Kalastuksen ohjaus voi olla esimerkiksi verkkojen määrän tai verkkojen solmuvälin säätelyä. Veden laadun säätely voi olla vaikka jätevesien käsittelyä tai kosteikkojen rakenta- mista valuma-alueille. Nuolen paksuus kuvaa sitä, kuinka voimakas ja varma vaikutus kahden muuttujan välillä on. Näin syntyy vaikutusket- juja, joihin liittyy erilainen varmuus ja teho, eli kyky muuttaa tavoitemuuttujien tilaa haluttuun suuntaan. Tavoitemuuttuja (salmiakkikuvio) koostuu kahdesta eri muuttujasta: kuhakannan tuotta- vuudesta ja järven biologisesta monimuotoi- suudesta eli biodiversiteetistä. Yhteiskunnan tai kalatalousalueen toimijoiden voidaan katsoa ole- van kiinnostuneita molempien osatavoitteiden tilasta ja osatavoitteiden välisestä sopusoinnus- ta. Koska kuhan lisääntymisteho on usein paras ravinteikkaissa järvissä, voi kuhatuotannon kannalta suotuisin ravinnemäärä olla liian suuri esimerkiksi uposlehtisille kasveille, jolloin niiden määrä pysyy pienenä. Oikean toimintatavan löytäminen edellyttää näiden tekijöiden välisen perustellun tasapainon löytämistä. Kalastuksen ohjaus vaikuttaa suoraan kalastuskuolevuuteen, joka yhdessä luonnollisen kuolevuuden kanssa vaikuttaa kutevan kannan kokoon; toisin sanoen siihen, kuinka suuri osa kaloista ehtii kutukypsiksi ennen saaliiksi joutu- mistaan. Luonnolliseen kuolevuuteen on vaikea vaikuttaa, joten sen yläpuolella ei ole päätös- muuttujaa, josta olisi nuoli luonnolliseen kuole- vuuteen. Kutevan kannan koko yhdessä lisään tymisalueiden määrän ja laadun kanssa vaikut- taa kannan tuottavuuteen eli siihen, montako kalastukseen rekrytoituvaa yksilöä kutukannasta syntyy. Tämä heijastuu suoraan tavoitteeseen. Koko säätelyketju on varsin suoraviivainen, muuttujien väliset yhteydet ovat voimakkaita (nuolet paksuja) ja yhteyksiä voidaan pitää varmoina. Ketju on myös lyhyt, joten muuttujien välistä epävarmuutta ei kerry niin paljon, että toimenpiteen vaikutus häviäisi tähän ”kohinaan”. Järven tilan parantaminen veden laatuun vaikuttamalla on sen sijaan monimutkaisempaa. Jos järvi on jo melko voimakkaasti rehevöitynyt ja sisäinen kuormitus on voimakasta, mahdolli- set ulkoisen kuormituksen vähentämistoimet vaikuttavat ravinnetasoon hitaasti (nuolet ohui- ta). Näin ollen päätösmuuttujan ohjausvoima häviää suurelta osin jo tähän vaikutusketjun ensimmäisten muuttujien väliseen suhteeseen. Tämän askelman jälkeen vaikutukset olisivat voimakkaampia, mutta niihin vaikuttaminen vaatisi suurta taloudellista panostusta. Kuvan oikeanpuoleisista muuttujista synty- viä hyötyjä lisää toisaalta se, että veden laadun parantamisesta voivat hyötyä biodiversiteetin kasvun kautta muutkin eliölajit kuin kalat. Luonnollisesti myös järven muut virkistysarvot paranevat, jos veden laatu paranee. Tämä yksinkertainen epävarmuuskäsittely osoittaa, että toimenpiteistä päätettäessä on kiinnitettävä huomiota kunkin toimintaketjun pituuteen ja muuttujien välisten suhteiden epä- varmuuteen. Ongelman pukeminen graafiseen muotoon helpottaa keskustelua ja parantaa toi- menpiteisiin sitoutumista silloin, jos ongelmasta syntyy yhteinen käsitys. Ongelman muotoilu graafiseksi malliksi voi olla sen verran vaativaa, että avuksi tarvitaan asiantuntijaa. Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 1 0 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O PÄÄTÖSTEN KIRJAAMINEN - KHS JA TOIMINTASUUNNITELMA Päätökset kalakantojen hoidon ja kalastuksen järjestämisen päälinjoista - tavoitetiloista, osa- tavoitteista ja tärkeimmistä toimenpiteistä - kirjataan kalatalousalueen käyttö- ja hoitosuun- nitelmaehdotukseen. Sen laatimisessa voi olla apua etenkin julkaisuista Kalatalousalueen käyttö- ja hoitosuunnitelman mallirunko (Salminen ym. 2019) ja Ehdotus Porvoon-Sipoon kalatalous- alueen merialueen käyttö- ja hoitosuunnitelmaksi (Lappalainen ym. 2019). Yksityiskohtaiset vuositason tavoitteet ja toimenpiteet kuvataan suunnitelmaa täydentä- vässä toimintasuunnitelmassa, joka tehdään kalatalousalueen omaan käyttöön. Eräissä tilanteissa käyttö- ja hoitosuunnitel- mankin (KHS) on oltava melko yksityiskohtainen. Esimerkiksi jos muikun kaupalliseen kalastukseen laaditaan ”ohjaussääntö” (Kaupallisen kalastuksen ohjaussääntö, s. A116), käyttö- ja hoitosuunnitel- massa on hyvä kuvata sovitut seurantaindikaatto- rit ja kannan eri tiloissa toteutettavat toimenpiteet. Suunnitelmaan ei sen sijaan sisällytetä esimerkiksi kuluvan tai seuraavan kalastuskauden säätelytoi- mia, vaan ne kuuluvat toimintasuunnitelmaan. Käyttö- ja hoitosuunnitelma on toimeenpan- tavissa, kun ELY-keskus on sen tarkastanut ja hy- väksynyt. ELY-keskus myös toimeenpanee sellai- set suunnitelmaan sisältyvät alueelliset säätely- toimenpiteet, joiden soveltaminen edellyttää ELYn päätöstä. Jos suunnitelmaan sisältyy asioita, jotka vaativat toteutuakseen maa- ja metsätalous- ministeriön asetuksen, ELY-keskus toimittaa ne ministeriölle tiedoksi. Hoidon tavoitteisiin ja toimenpiteisiin saattaa olla tarpeen tehdä vuosikohtaisia muutoksia. Muu- tokset, jotka voidaan tehdä hyväksytyn käyttö- ja hoitosuunnitelman puitteissa, ovat kalastusoikeu- den haltijoiden ja kalatalousalueen päätettävissä. Muutokset on hyvä kuvata kalatalousalueen vuo- tuisessa toimintasuunnitelmassa. TOTEUTUS Hyväksytyn käyttö- ja hoitosuunnitelman toimeen- panosta vastaavat ennen muuta kalatalousalue ja kalatalousalueen hallitus. Viranomaisia tarvitaan kalastuksen rajoituspäätöksiä edellyttävissä toi- menpiteissä ja kalastuksenvalvonnan toimeenpa- nossa (Kalastuksen valvonta, s. A278). Kalatalousalueella käyttö- ja hoitosuunnitel- man toimeenpanoon liittyy monia käytännön toi- mia, kuten aikataulutetun toimintasuunnitelman laatiminen, rahoituksen järjestäminen, kalastus- sääntöjen kokoaminen, kunnostusten järjestämi- nen, istutuspoikasten tilaaminen sekä yhteistyö- ja ostopalvelusopimusten teko. Käytäntöjä kuvataan lähemmin kunkin hoitomenetelmän yhteydessä. Toimeenpanoon kuuluvat myös tiedotus, kalastuksen valvonta sekä seuranta. Niistä lähemmin seuraavassa. Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 0 5 Tiedotus Tiedotuksen on syytä olla laajaa ja avointa, sillä avoimuus edistää yhteisiin tavoitteisiin sitoutu- mista ja luo kalastukseen ja kalavarojen hoitoon myönteistä ilmapiiriä. Riittävä tiedonsaanti ja eri tahojen osallistaminen ovat sosiaalisesti kestä- vän kalavarojen käytön perusedellytyksiä. Kalatalousalueen on tärkeää huolehtia riittä- västä tiedotuksesta paitsi suunnitteluvaiheessa myös käyttö- ja hoitosuunnitelman toimeenpa- non ja toteutuksen aikana. On varmistettava, että tieto hoitotoimista ja niiden perusteluista saa- vuttaa ainakin heidät, joiden kalastusta tai muuta etua hoitotoimet koskettavat. Kalatalousalueen hyväksytty käyttö- ja hoitosuunnitelma julkais- taan alueen verkkosivuilla, ja se kannattaa lähet- tää tiedoksi ainakin kaikille osakaskunnille, alu- een kaupallisille kalastajille ja mahdollisuuksien mukaan yksityisten vesialueiden omistajille. Samoin kalastusmahdollisuuksista ja lupajär- jestelyistä on tärkeää kertoa niin, että tieto on asiasta kiinnostuneiden ulottuvilla. Monipuolinen ja nopea väline kaikkeen tie- dottamiseen ovat verkkosivut, joita on hyödyn- tänyt muiden muassa Etelä- ja Keski-Päijänteen kalastusalue (www.ekpk.fi). Tieto leviää tehok- kaasti ja nopeasti myös sosiaalisen median kaut- ta. Täydennykseksi tarvitaan perinteisiä keinoja, kuten lehti-ilmoituksia, kirjeitä ja tiedotteita, sillä kaikki eivät käytä aktiivisesti sähköisiä palveluja. Nopeaa tiedotuskanavaa tarvitaan etenkin, jos käyttö- ja hoitosuunnitelmassa on ehdollisia toimenpiteitä - on esimerkiksi sovittu, että pyydystä ja päästä -kalastus taimenkoskella keskeytetään, kun ennalta sovittu lämpötilan raja-arvo ylitetään (Seuranta, s. A106; Ennalta sovitut indikaattorit ja tavoitetasot, s. A108). Tällöin kalastuksen keskeyttämisestä saatetaan päättää nopeasti. Tiedottaminen kuuluu myös osakaskunnalle. Osakaskunnan on syytä kertoa päätöksistään kirjeitse ainakin kaikille aiempina vuosina kalas- taneille osakkaille ja mahdollisuuksien mukaan mökkiläisille. Muut seudun asukkaat saavat tie- don parhaiten paikallislehtien välityksellä - ja paikallislehdet ovat etenkin kesällä kiinnostu- neita julkaisemaan kala-aiheisia juttuja. Lisäksi osakaskunnan kannattaa tiedottaa ajankohtai- sista asioista venerannoilla ja ilmoitustauluilla - sekä kalatalousalueen verkkosivuilla. Luvanmyynnin yhteydessä on hyvä varmis- taa, että jokainen kalastaja tuntee lupa-alueen kalastusmääräykset. Sähköisessä lupamyyn- nissä nämä tiedot on helppo linkittää jokaiseen ostotapahtumaan. Myyntipisteistä lupia lunas- taville kannattaa jakaa luvan liitteenä kalavesi- kartta, josta kalastusmääräykset käyvät selville. Esimerkiksi sopii Helsingin kalavesien kartta (www.hel.fi/kalastus). Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 1 0 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Tarvittaessa kalastuslupaan voi liittää kyse- lyn, joka koskee vaikkapa kalastusjärjestelyjen toimivuutta, tiedotuksen toimivuutta, kalakanto- jen tilaa tai saalista (Kalastuksen ja kalastajien tutkimus, s. B530). Luvanostajien yhteystiedot kannattaa koota mahdollisia tulevia tarpeita varten. Valvonta Kalastuksenvalvonnalla varmistetaan sääntöjen noudattaminen, pyynnin luvallisuus ja lupatulojen saanti. Valvonnan yhteydessä on mahdollista myös kerätä seurantatietoa esimerkiksi pyynnin määrästä ja pyyntialueista (Kalastuksen valvonta, s. A278; Kalastuksen ja kalastajien tutkimus, s. B530). Kalastuslaki edellyttää, että käyttö- ja hoitosuunnitelmaan laaditaan erillinen valvonta- suunnitelma (Kalastuslaki 36 §). Suunnitelmassa kuvataan valvonnan päätavoitteet ja -periaatteet sekä tärkeimmät mittarit, joiden avulla tavoittei- den toteutumista seurataan. Alueen omaan käyttöön tehdään tarkempi valvonnan vuosisuunnitelma. Siihen kirjataan vuosittain muuttuvat asiat, kuten valvonnan painopisteet ja kampanjat. Seuranta Tavoitteelliseen kalavarojen käyttöön ja hoitoon kuuluu seuranta, jonka perusteella arvioidaan tavoitteiden saavuttamista. Jos tulokset eivät ole odotetut, tarkistetaan tavoitteita ja toimenpiteitä. Käyttö- ja hoitosuunnitelmaan tulee sisäl- lyttää suunnitelma kalastustietojen seurannan järjestämisestä (Kalastuslaki 36 §). Tämän suun- nitelman perusta muotoutuu, kun jokaiseen kalavarojen käytön ja hoidon osatavoitteeseen liitetään kuvaus siitä, kuinka kyseisen osata- voitteen toteutumista seurataan. Käyttö- ja hoi- tosuunnitelmassa kuvataan ainakin seurannan päätavoitteet ja keskeiset menetelmät. Alueen omaan käyttöön on hyvä tehdä yksityiskohtai- sempi suunnitelma. Kalavarojen käyttö- ja hoitotavoitteiden saavuttamista voi arvioida muun muassa seuraavien tietojen perusteella: • kalastus: saaliit, saaliit pyyntiyksikköä kohti, pyynnin määrä, kalastajamäärät • kalalajisto ja lajien runsaussuhteet • kalakantojen tila: kutukannan koko, vuosiluokkien runsaus, yksilöiden kasvu, kuolevuus • saaliskalojen käyttökelpoisuus: haju, maku, vierasainepitoisuudet • vesistön tila: veden fysikaaliset, kemialliset ja hydrologiset ominaisuudet • kalastuslupatulot • kaupallisen kalastuksen jatkuvuus ja kannattavuus • asianosaisten tyytyväisyys. Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 0 7 Yleensä oleellisinta on seurata saaliin määrää ja koostumusta, kalastajamäärää, pyynnin määrää ja tärkeimpien kalakantojen tilaa. Seurantaa tarvitaan myös silloin, kun hoito- toimet ovat ehdollisia. Ehdollisuus tarkoittaa sitä, että toimenpiteet käynnistetään vasta, kun en- nalta valittu indikaattorimuuttuja ylittää tai alit- taa sovitun kynnysarvon. Esimerkiksi pyydystä ja päästä -pyynnin salliminen taimenkoskella voi- daan sitoa veden lämpötilaan (indikaattorimuut- tuja), jolloin lämpötilaa on seurattava. Vastaa- vasti indikaattorimuuttujaksi voidaan valita esi- merkiksi saaliin määrä pyyntiponnistusta kohti (yksikkösaalis), saaliin pituusjakauma, tietyn kokoisten yksilöiden osuus saaliissa tai kalalajien osuudet tietyllä pyydyksellä saatavassa saaliissa (Ennalta sovitus indikaattorit ja tavoitetasot, s. A108). Seurantaan on tärkeää panostaa riittävästi, jotta toimien järkevyys voidaan arvioida. Tarvit- tava tarkkuus riippuu tiedon käyttötarkoitukses- ta: jossain tilanteessa on saatava tarkkaa tietoa, joskus taas olennainen asia voi selvitä yksinker- taisesti ja pienin kustannuksin. Jos esimerkiksi pyritään kasvattamaan alueen kuhakantaa, niin muutoksen suunta - eli onko kuhakanta kasva- massa - saattaa selvitä muutaman kirjanpito- kalastajan avulla. Näin saatu tieto voi olla yhtä käyttökelpoista kuin kallis kokonaissaaliin seu- ranta, jossa on omat virhelähteensä. Seuranta kannattaa suunnitella siten, että kustannukset ovat kohtuulliset suhteessa hoitotoimilla tavoiteltavaan hyötyyn. Hoito- ja seuranta-alueesta päätettäessä on hyvä muistaa, että kalakannoissa ja saaliissa voi tapahtua muutoksia kaukanakin toimenpide- alueesta, esimerkiksi istutus- tai kunnostusalu- eesta. Tämä koskee etenkin lohikaloja, joille pitkät vaellusmatkat ovat tyypillisiä. Haukikannat puo- lestaan ovat paikallisia, joten hoitotoimet hyödyt- tävät lähialuetta ja toimien vaikutukset on hel- pompi havaita (Kalalajit ja niiden hoito, s. B290). Nykytilan päivitys - uusi suunnittelukierros Uusi suunnittelukierros alkaa, kun seurannan vuotuiset tai mennyttä kalastuskautta koskevat tulokset saadaan käyttöön. Tulosten perusteella käsitys kalakantojen ja kalastuksen nykytilasta päivittyy, jolloin käytölle ja hoidolle asetettuja tavoitteita ja toimenpiteitä voidaan tarkastella uudessa valossa (Kalavarojen käytön ja hoidon ohjauspyörä kalatalousalueille, s. A81). Seurannan tulosten valossa tarkastellaan erikseen kaikkia hoidon osa-alueita: pyyntiä koskevia sääntöjä, kunnostus- ja istutussuun- nitelmaa, valvontasuunnitelmaa ja seuranta- suunnitelmaa. Jos tarvittavat muutokset voidaan tehdä käyttö- ja hoitosuunnitelman puitteissa, ne toteutetaan osana kalatalousalueen toiminta- suunnitelmaa. Esimerkiksi muikun kaupallisen Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 1 0 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Ennalta sovitut indikaattorit ja tavoitetasot 600 500 400 300 200 100 0 19 87 19 88 19 89 19 90 19 91 19 92 19 93 19 94 19 95 19 96 19 97 19 98 19 99 20 00 20 01 20 02 20 03 20 04 20 05 20 06 20 07 20 08 20 09 20 10 20 11 TAIMENEN PINTAVERKKOPYYNNIN YKSIKKÖSAALIIT VUOSINA 1987–2011 ELO-JOULUKUU, VERKON SOLMUVÄLI VÄHINTÄÄN 65 MM. KIRJANPITOAINEISTO ON INARIJÄRVELTÄ, MUTTA TAVOITETASOT OVAT KEKSITTYJÄ. GRAMMAA/VUOROKAUSI GRAMMAA/KOKUKERTA HUONO TYYDYTTÄVÄ HYVÄ YK SI KK ÖS AA LI S, G Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 0 9 HOITOTAVOITTEIDEN saavuttamista voidaan seurata ja arvioida sitä paremmin, mitä konk- reettisempia tavoitteet ovat. Parhaassa tapauk- sessa saatavilla on aikasarja, joka kuvaa juuri sen asian aiempaa kehitystä ja vaihtelua, johon hoidolla halutaan vaikuttaa. Kyse voi olla vaikkapa kuhan tai taimenen yksikkösaaliista, taimenen poikastiheydestä tai myytyjen kalastuslupien määrästä. Oletetaan, että hoidolla halutaan ylläpitää hyvää taimenkantaa ja käytettävissä ovat taimenen syksyisen pintaverkkopyynnin (elokuu- joulukuu, verkon solmuväli vähintään 65 mm) yksikkösaaliit vuodesta 1987 vuoteen 2011. Yksikkösaaliiden vuosikeskiarvo on ollut pie- nimmillään noin 10 grammaa ja suurimmillaan noin 500 grammaa verkkovuorokautta kohti. Koko kirjanpitojakson keskiarvo on 170 grammaa vuorokaudessa. Aikasarjan perusteella kannattaa jo hoitoa suunniteltaessa sopia, mitä tasoa pidetään tyydyttävänä ja mitä hyvänä. Taimenesimerkis- sämme tavoitteeksi voidaan asettaa vaikka se, että seuraavien viiden tai kymmenen vuoden keskimääräinen yksikkösaalis on tyydyttävällä tasolla oleva 100–250 grammaa tai hyväksi arvi- oitu yli 250 grammaa verkkovuorokautta kohti. Tilanteen mukaan tavoitteeksi voidaan asettaa joko hyvän nykytilan säilyttäminen tai huonon nykytilan parantaminen. Kun samaa asiaa (indikaattoria), esimerkiksi taimenen yksik- kösaalista, seurataan vuodesta toiseen samoin menetelmin, voidaan ehkä jo muutaman seu- rantavuoden jälkeen arvioida, ollaanko menossa haluttuun suuntaan tai voidaanko tavoitetta sovituin toimin ylipäätään saavuttaa. Ennalta sovittuja tavoitetasoja on sovellettu käytäntöön muun muassa läntisen Uudenmaan Hiidenvedellä, kun on arvioitu järven eri selkien ekologisen tilan kehitystä koekalastussaaliin perusteella (Verkkokoekalastus, s. B493). Kun seuratt van indikaattorin ta oitetasoista on sovittu ennakkoon, voidaan esimerkiksi hoi- totoimien käynnistäminen (on) tai lopettaminen (off) sitoa suoraan seurannan tuloksiin. Jos taas ei haluta asettaa tiukkoja on/off -tasoja, voidaan vaikka sopia jokin indikaattorin taso, jolloin kokoonnutaan pohtimaan, mitä tilanteessa pitäisi tehdä. Yksinkertaisin esimerkki on/off -tilanteesta on pyydystä ja päästä -kalastuksen aloituksen ja keskeyttämisen sitominen veden lämpötilaan. Samalla tavalla voidaan sopia, että muikun nuottaus keskeytetään, kun ennakkoon sovittu vetokohtainen saalistaso alittuu (Esimerkki kalastuksen ja petokalaistutusten ohjauksesta muikkujärvessä, s. B374), tai että taimenistutuk- set aloitetaan, jos poikastiheys lisääntymisalu- eilla laskee sovittua tasoa pienemmäksi. Kun reaktiosta sovitaan ennakkoon, ei synny erimie- lisyyttä siitä, mitä seurantatulokset tarkoittavat ja mitä niiden perusteella tehdään. EU:n meri- alueiden kalastuksen ohjauksessa on sovellettu menestyksekkäästi tällaisia hyödyntämis- sääntöjä (harvest control rule, HCR). Indikaattorikäyttöön sopivia aikasarjoja lienee olemassa useimmista tärkeistä kala- lajeista ja useimmilta kalataloudellisesti tärkeiltä vesistöalueilta (Tieto ja tiedonlähteet, s. A82). Jos omalta vesialueelta ei ole saatavilla tarvit- tavaa aikasarjaa, tavoitetaso voidaan asettaa samankaltaisesta vertailuvesistöstä kootun aikasarjan perusteella. Oma seuranta joudutaan tällöin aloittamaan alusta, jolloin tulosten tulkin- taan tulee enemmän epävarmuutta kuin edellä kuvatussa tilanteessa. Epävarmuutta voidaan pienentää käyttämällä täysin samoja seuranta- menetelmiä, kuin on käytetty alkuperäistä aikasarjaa koottaessa. Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 1 1 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O kalastuksen ohjaussääntöön saattaa sisältyä suoraan seurantatuloksista riippuvia pyynnin- ohjaustoimia, jotka voidaan toteuttaa muutta- matta käyttö- ja hoitosuunnitelman tavoitteita tai toimenpiteitä (Kaupallisen kalastuksen ohjaussääntö, s. A116). Joskus kalakantojen tila tai kalastus on voinut muuttua niin paljon, että käyttö- ja hoito- suunnitelmaan kirjattu tavoitetila ja keskeiset tavoitteet eivät voi toteutua. Tällöin kalatalous- alueen tai ELY-keskuksen on tehtävä aloite käyttö- ja hoitosuunnitelman muuttamiseksi. Jos on havaittu, että esimerkiksi vaellus- kalakannan suojaksi asetetut alueelliset kalas- tusrajoitukset ovat riittämättömiä tai ylimitoi- tettuja, niitä on muutettava ELY-keskuksen vahvistamalla päätöksellä. YHTEISTYÖ Yhteistyötä tarvitaan kalavarojen hoidon kaikissa vaiheissa: tiedon hankinnasta ja nykytilan arvi- oinnista hoitotoimenpiteiden valintaan, toimen- piteiden toteutukseen ja seurantaan. Yhteistyöllä ja avoimella vuoropuhelulla varmistetaan, että olemassa oleva tieto ja kokemus tulevat suun- nittelussa mahdollisimman hyvin hyödynnetyiksi. Eri osapuolten näkemysten kuulemisella ja huo- mioon ottamisella sekä vuoropuhelulla on suu- ri merkitys myös siksi, että niiden avulla voidaan parantaa päätösten laatua ja hyväksyttävyyttä. Onnistumisen edellytys on, että kaikki keskeiset toimijat sitoutuvat suunnitelmiin ja niiden toteu- tukseen. Jo pelkkä vuoropuheluun osallistuminen on tärkeää, mutta sosiaalista kestävyyttä edistää parhaiten aito vaikutusmahdollisuus. Yhteistyöhön kannattaa panostaa varsinkin silloin, kun kyse on laajasta vesialueesta, johon liittyy monia erilaisia, ehkä keskenään vastak- kaisiakin käyttötarpeita ja toiveita. Monesti hyvien tulosten saaminen edellyttää kalatalous- alueiden rajat ylittävää yhteistyötä. Kalojen vaellusten vuoksi esimerkiksi pyydysten silmä- koot kannattaa sopia laajalti samoiksi. Näin vältetään tilanne, että yhdellä alueella säästetyt kalat jäisivät pyydyksiin toisella alueella. Yhteistyön lähtökohtia ja ilmapiiriä on hyvä tunnustella jo ennen suunnittelun käynnistämis- tä. Eri tahojen tavoitteista, arvoista ja toiminnas- ta on helppo kerätä tietoa esimerkiksi haastatte- lujen ja kyselyjen avulla (Kalastuksen ja kalasta- jien tutkimus, s. B530). Yhteisen tahtotilan ja yhteisten tavoitteiden muodostamisessa voi käyttää apuna vuorovaikutteisia menetelmiä; niistä on saatu runsaasti hyviä kokemuksia kalakantojen hoidossa. Vuorovaikutteiset menetelmät Vuorovaikutteisilla menetelmillä kerätään tietoa eri osapuolten näkemyksistä ja lisätään kansa- laisten tiedonsaantia. Käytetyimpiä vuorovaikut- teisia menetelmiä ovat viranomaisneuvottelut, Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 1 1 sidosryhmäneuvottelut, työpajat sekä muut esittely- ja keskustelutilaisuudet. Keskustelutilaisuuksissa ja työpajoissa voidaan hyödyntää erilaisia ryhmätyötekniikoita, jotka aktivoivat osallistujia ja auttavat kohden- tamaan keskusteluja haluttuihin asioihin. Esimerkiksi oppimiskahvila (learning café) on keskusteluun, tiedon luomiseen ja siirtämiseen tarkoitettu tekniikka, joka soveltuu vähintään 12 hengen ryhmille. Osallistujat jaetaan pöytiin, joissa käsitellään samaa teemaa eri näkökulmis- ta. Kussakin pöydässä on kirjuri, joka pysyy pai- kallaan, kun taas muut siirtyvät pöydästä toiseen ja osallistuvat vuoroin kuhunkin keskusteluun. Keskustelun tulokset kirjataan ja käydään yhdessä läpi. Jos kalatalousalueella halutaan järjestel- mällisesti tarkastella vaihtoehtojen ekologisia, sosiaalisia ja taloudellisia vaikutuksia sekä eri osapuolten näkemyksiä vaihtoehdoista, niin varteenotettavia vuorovaikutteista menetelmiä ovat esimerkiksi monitavoitearviointi ja kestävyyden arviointimalli. Menetelmät auttavat osapuolia ymmärtä- mään toinen toistaan ja löytämään kaikkia tyydyttäviä ratkaisuja. Tavoitteista keskustelu ja tavoitteiden järjestelmällinen jäsentäminen ohjaavat keinojen sijaan huomiota siihen, mitä ihmiset pitävät tärkeänä ja tavoittelemisen arvoisena. Väärinkäsitysten ja pettymysten vält- tämiseksi on tärkeää, että osallistujille kerrotaan selvästi, mihin he osallistumisellaan voivat vaikuttaa ja mihin eivät. Vaativissa tilanteissa työpajojen järjestämi- nen on hyvä antaa näihin menetelmiin perehty- neiden asiantuntijoiden tehtäväksi. Esimerkiksi monitavoitearvioinnin työpajaa järjestettäessä kannattaa varata yksi päivä suunnitteluun, toinen päivä työpajaan ja kolmas päivä tulosten purkuun ja toteutuksesta keskustelemiseen. Tavallisesti 2-4 työpajaa riittää siihen, että eri osapuolet saavat mahdollisuuden kertoa kan- tansa ja kuulla muiden näkemyksiä keskeisiin kysymyksiin. Erilaiset tutustumisretket ja muut yhteiset tilaisuudet ovat omiaan luottamuksen ja yhteishengen rakentamisessa. Ulkopuolisen asiantuntija-avun kustannukset ovat usein 500-800 euroa henkilötyöpäivää koh- ti, lisäksi mahdolliset matkakulut. Useat konsult- tiyritykset tarjoavat tällaisia ryhmätyöskentelyä helpottavia fasilitointipalveluja. SYKEstä voi tie- dustella neuvoja monitavoitearvioinnin ja Lukes- ta kestävyyden arviointimallin soveltamiseen. Monitavoitearviointi erilaisten tavoitteiden yhteensovittamisessa Monitavoitearviointi on lähestymistapa, jonka avulla voidaan tunnistaa eri osapuolten tavoit- teet, arvioida läpinäkyvästi vaihtoehtoja eri näkökulmista ja tunnistaa parhaita vaihtoehtoja. Vaihtoehtoja kannattaa muodostaa niin, että ne Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 1 1 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O toteuttavat mahdollisimman monta eri tavoitet- ta. Usein kolme erityyppistä vaihtoehtoa riittää synnyttämään keskustelua ja hahmottamaan vaihtoehtojen vaikutusten mittasuhteita. On hyvä huomata, että jos valitaan jokin tarkastelluista vaihtoehdoista, lopputulos ei voi olla parempi kuin paras näistä vaihtoehdoista. Järkevämpää on kuitenkin nähdä vaihtoehtojen arviointi ja vertailu oppimisena, jonka jälkeen on mahdollista muodostaa entistä parempia ja erilaiset näkökulmat huomioonottavia vaihto- ehtoja. Kestävän kalastuksen kehittäminen tapahtuu usein pienin askelin. Vaihtoehtoja voidaan vertailla yksinkertai- sesti arvioimalla kutakin vaihtoehtoa eri kritee- rien suhteen plussien ja miinusten avulla. Näin saadaan muodostettua käsitys kunkin vaihtoeh- don hyvistä ja huonoista puolista, vahvuuksista ja heikkouksista. Kehittyneemmät menetelmät saattavat olla tarpeen siinä tapauksessa, että vaihtoehdoilla on laajakantoisia vaikutuksia, tavoitteita on suuri määrä tai sidosryhmien näkemykset poikkeavat paljon toisistaan. Monitavoitearviointia on sovellettu vaellus- kalojen elvyttämishankkeissa Mustionjoella, Iijoella, Jyväskylän Tourujoella sekä Kymijoella. Inarijärvellä menetelmä oli avuksi nykytilan arvi- oinnissa, tavoitteiden tunnistamisessa ja kehit- tämistoimenpiteiden määrittämisessä. Tarkaste- lussa otettiin huomioon lähivuosikymmeninä mahdollisesti tapahtuvat toimintaympäristön muutokset. Menetelmää on käytetty myös useis- sa laajoissa säännöstelyn kehittämishankkeissa. Monitavoitearvioinnin toteutus suunnitellaan jokaisessa tapauksessa erikseen. Esimerkiksi Kymijoen vaelluskalakantojen elvyttämishank- keessa sidosryhmille järjestettiin neljä työpajaa, joihin osallistui yhteensä 30-40 henkilöä eri sidosryhmistä. Ensiksi määritettiin suunnittelu- tilanne, tunnistettiin keskeiset sidosryhmät ja sidosryhmien roolit sekä tehtiin työtä koskevia rajauksia. Työpajoissa sidosryhmät toivat esille tavoitteensa, joita oli yhteensä 19. Tämän jälkeen tavoitteita ryhmiteltiin ja yhdistettiin. Näin saatiin muodostettua yhteinen käsitys siitä, mitä tavoitteita on otettava huomioon jatkotyössä. Ehdotettuja toimenpiteitä oli yli 50 kappaletta, joten karsintaa tarvittiin. Toimenpiteiden vaiku- tukset tavoitteisiin arvioitiin nojautuen aikai- sempiin tutkimuksiin ja asiantuntija-arvioihin. Lopuksi laadittiin suositukset Kymijoen vaelluskalakantojen elvyttämiseksi. Kestävyyden arviointimalli Saaristomeren oloissa kehitetty ja testattu kestävyyden arviointimalli auttaa arvioimaan kalastustapojen ekologista, taloudellista ja sosiaalista kestävyyttä ja siten tunnistamaan mahdollisia ongelmakohtia ja kehittämistarpeita. Näin voidaan suunnitella kalavarojen käytön ja hoidon tavoitteita ja järjestämistä erilaiset näkökulmat huomioon ottaen. Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 1 3 KYMIJOEN KALATALOUDEN KEHITTÄMISEN MONITAVOITEARVIOINTI HTTP://JUKURI.LUKE.FI/HANDLE/10024/486224 MONITAVOITEARVIOINTI MUSTIONJOEN KUNNOSTUKSESSA – SIMPUKKA- JA LOHIKANTOJEN ELVYTTÄMISVAIHTOEHTOJEN ARVIOINTI HTTPS://HELDA.HELSINKI.FI/HANDLE/10138/37965 MONITAVOITEARVIOINTI IIJOEN VAELLUSKALAKANTOJEN PALAUTTAMISEN TUKENA HTTPS://HELDA.HELSINKI.FI/HANDLE/10138/37033 TOURUJOEN KEHITTÄMISEN JA KANKAAN UOMAVAIHTOEHTOJEN MONITAVOITEARVIOINTI HTTP://WWW2.JKL.FI/KAAVAKARTAT/TOURUJOKI/LOPPURAPORTTI_TOURUJOKI.PDF MONITAVOITEARVIOINTI VUOROVAIKUTTEISESSA YMPÄRISTÖSUUNNITTELUSSA – MENETELMÄ JA SEN SOVELTAMISESIMERKKEJÄ VESISTÖJEN KÄYTÖSSÄ JA HOIDOSSA HTTPS://HELDA.HELSINKI.FI/HANDLE/10138/38341 Monipuoliset virkistysmahdol- lisuudet joessa ja ranta-alueilla Luonnon tarkkailun ja lähiluonnon kokemisen mahdollisuuksien parantaminen Kymijoesta ja ranta-alueista asuinympäristönä huolehtiminen Kymijoen veto- voimaisuuden ja tunnettuuden parantaminen Vesialueen arvon säilyttäminen/ nostaminen Kalojen esteetön nousu- ja alasvaellus Luonnonvaraisen lisääntymisen vahvistaminen Hyvä vedenlaatu ja monimuotoinen eliöstö Vesistön suojeluarvojen turvaaminen VAHVAT JA ELINVOIMAISET KALAKANNAT SEKÄ HYVÄ EKOLOGINEN TILA Kalastus biologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävällä tasolla Monimuotoisen kalastuksen ja ammattikalastuksen harjoittamisen edellytysten parantaminen tai turvaaminen meri- ja jokialueella KALAKANTOJEN HYÖDYNTÄMINEN KESTÄVÄÄ JA MONIPUOLISTA VESIVOIMAN JA TEOLLISUUDEN TUOTANTO- EDELLYTYSTEN TURVAAMINEN JA TULVARISKIEN HALLINTA Vesivoima- tuotannolle ja metsäteollisuudelle ei menetyksiä Vesivoimalaitosten tehon lisääminen ja laitosten käytön kehittäminen kokonaisuutena Vesivoiman imagon paranta- minen ja imagon hyödyntäminen sähkön markkinoinnissa Hyydetulvien riskin vähentäminen MATKAILUN EDISTÄMINEN JA KULTTUURI- PERINNÖN VAALIMINEN Kulttuuri- ympäristöjen inventointi ja säilyttäminen Kalastus- ja virkistysmatkai- lun edistäminen – Kymijoki ykköskohteeksi Suomessa Kymijoen veto- voimaisuuden ja tunnettuuden parantaminen sekä hyödyntäminen Kymijoella maine ainutlaatuisena puhtaana etelä- suomalaisena lohijokena ERI OSAPUOLTEN TAVOITTEITA KYMIJOEN TILALLE JA KÄYTÖLLE VIRKISTYSKÄYTÖN EDELLYTYSTEN SEKÄ JOKIVARREN ASUKKAIDEN TERVEYDEN JA HYVINVOINNIN PARANTAMINEN ESIMERKKEJÄ MONITAVOITEARVIOINNISTA Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 1 1 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Arviointiryhmään olisi hyvä saada mukaan monipuolisesti paikallisia tai alueellisia olo- suhteita tuntevia kalatalouden toimijoita: esimerkiksi kaupallisen kalastuksen, vapaa- ajan kalastuksen, kalastusoppaiden ja veden- omistajien edustajia, kalatalouden hallinnon, järjestöjen ja tutkimuksen edustajia sekä mahdollisesti ympäristöalan asiantuntija. Arviointi vaatii keskittymistä ja vie aikaa, minkä vuoksi ryhmätapaamisissa tai työpajoissa ei yleensä kannata käsitellä kuin joitakin kalastus- tapoja. Laajempi arviointi on järkevintä toteuttaa henkilökohtaisena kotitehtävänä. Kestävyyden arviointimallissa arvioidaan kestävyyden ekologisia, taloudellisia ja sosiaa- lisia ulottuvuuksia yksi kerrallaan (Kestävyyden kriteerit). Ekologisilla kriteereillä arvioidaan muun muassa sitä, kuinka kestävästi toiminta hyödyntää uusiutuvia luonnonvaroja ja vesistöjä sekä sitä, miten toiminta vaikuttaa luonnon monimuotoisuuteen ja ilmastonmuutokseen. Taloudelliset kriteerit koskevat toiminnan kannattavuutta, kilpailukykyisyyttä ja kehitys- kelpoisuutta, toiminnan hyvinvointivaikutuksia sekä toiminnan vaikutuksia kalan tai elämysten tarjontaan ja omavaraisuuteen. Sosiaalisten kriteerien avulla arvioidaan, kuinka paljon toiminta luo sosiaalista hyvin- vointia, miten hyväksyttävää toiminta on, miten toimijat pääsevät vaikuttamaan päätök- sentekoon ja kuinka joustavia ja sopeutumis- kykyisiä toiminta ja toimijat ovat. Toimintavaihtoehtojen kestävyyttä arvioidaan asteikolla 1-5. Mitä korkeamman arvon arvioitsija toiminnalle antaa, sen kestävämmäksi hän sen arvioi, kuten oheinen kuhankalastusesimerkki havainnollistaa. Arvioinnin tulokset kertovat, mitkä toiminnan osa-alueet arviointiryhmä kokee kestäviksi ja mitkä vähemmän kestäviksi. Tuloksista nähdään myös, ovatko ryhmän asiantuntijoiden arviot yhteneväisiä vai eroavatko ne merkittävästi toisistaan. Jos arvioitsijoiden näkemykset poikkeavat paljon toisistaan, eroavaisuuksia on hyvä pohtia yhdessä. Näin toimintaa voidaan kehittää kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Arviointiasteikot ja soveltamisesimerkki esitellään liitteessä 1 (Kestävyyden arviointi- malli - soveltamisesimerkki ja arviointikriteerit, s. B596). Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 1 5 TOIMINNAN KANNATTAVUUS JA KILPAILUKYKY KRITEERIN ARVO TOIMINTA EI OLE KANNATTAVAA ILMAN JATKUVIA MERKITTÄVIÄ TUKITOIMIA 1 TOIMINNAN JATKUVAA KANNATTAVUUTTA ON VAIKEA YLLÄPITÄÄ 2 TOIMINTA ON YLEENSÄ KANNATTAVAA JA SE ON MAHDOLLISTA PITÄÄ SELLAISENA 3 TOIMINTA ON KANNATTAVAA JA KILPAILUKYKYISTÄ 4 TOIMINTA ON HYVIN KANNATTAVAA JA KANSAINVÄLISESTIKIN KILPAILUKYKYISTÄ 5 KESTÄVYYDEN KRITEERIT TALOUDELLINEN ULOTTUVUUS TOIMINNAN KANNATTAVUUS, KILPAILUKYKY JA KEHITYS- POTENTIAALI A. Kannattavuus ja kilpailukyky B. Tuotteiden kysyntä C. Muut kasvumahdollisuudet YRITYSTEN YMPÄRISTÖÖNSÄ TUOTTAMA TALOUDELLINEN HYVINVOINTI A. Yritystaloudellinen merkitys B. Paikallis-, alue- ja kansan- taloudellinen merkitys YRITYSTEN VAIKUTUS KALAN TAI PALVELUIDEN TARJONTAAN JA KALAOMAVARAISUUTEEN A. Vaikutukset kalan tai palvelun kaupalliseen tarjontaan B. Kalaomavaraisuuden kehittäminen kotimaassa SOSIAALINEN ULOTTUVUUS TOIMINNAN LUOMA SOSIAALINEN HYVINVOINTI A. Lisää mahdollisuuksia elää paikkakunnalla ja harjoittaa omaa elämäntapaa B. Lisää viihtyvyyttä C. Lisää terveyttä TOIMINNAN HYVÄKSYTTÄVYYS A. Käyttäjätahojen osallistumis- ja vaikutusmahdollisuudet B. Ristiriidat C. Paikallisyhteisöjen tuki D. Sopivuus paikalliskulttuuriin TOIMINNAN JOUSTAVUUS JA SOPEUTUMISKYKY A. Toimijoiden sopeutumisvalmiudet B. Toimintaympäristön muutosten vaikutukset toimintaan EKOLOGINEN ULOTTUVUUS KALAVAROJEN JA VESI- YMPÄRISTÖN HYVINVOINTI A. Toiminta mahdollistaa pyynnin kohteena olevan kalakannan uusiutumisen B. Toiminta mahdollistaa sivusaalislajien uusiutumisen C. Toiminta mahdollistaa pyynnin kohteena olevan kalakannan tuottavuuden D. Toiminnan vaikutus veden laatuun LUONNON MONIMUOTOISUUS A. Biologinen monimuotoisuus B. Uhanalaiset kannat C. Vieraslajit ILMASTONMUUTOS A. Energiatehokkuus B. Ilmastovaikutukset ESIMERKKI ARVIOINTIASTEIKOISTA: ASTEIKKO, JOLLA ARVIOIDAAN KUHAN KAUPALLISEN VERKKOKALASTUKSEN KANNATTAVUUTTA JA KILPAILUKUKYÄ Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 1 1 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O KAUPALLISEN kalastuksen ohjauksesta ja seurannasta on etenkin tärkeillä muikkuvesillä hyvä laatia kattava ja selkeä pitkän aikavälin suunnitelma – kutsutaan sitä vaikkapa kaupalli- sen kalastuksen ohjaussäännöksi. Ohjaussään- tö on alueen toimijoiden yhteinen näkemys ja sopimus toimenpiteistä, joilla pyritään varmista- maan, että muikkukantaa hyödynnetään kaikissa tilanteissa kestävästi, parhaalla mahdollisella tavalla. Ohjaussääntö liitetään osaksi kalatalous- alueen käyttö- ja hoitosuunnitelmaa. Ohjaussäännön laatimiseen ei ole olemassa mallia, joka sopisi sellaisenaan kaikille kalatalo- usalueille ja muikkuvesille. Ennen suunnitteluun ryhtymistä kannattaa kuitenkin tutustua SeOs-hankkeiden tuloksiin (SeOs I, II ja III, esim. Marjomäki ym. 2014); ne saattavat auttaa hahmottamaan, mitä asioita ohjaussääntöön olisi hyvä sisällyttää. Hankkeissa asiaa lähes- tyttiin toteuttamalla koulutustapahtumia, joihin osallistuneet henkilöt muodostivat ”sääte- lytoimikuntia”. Toimikunnat laativat kuvitellulle järvikohtaiselle yhtenäislupa-alueelle ohjaus- säännön, jonka toimivuutta sitten testattiin tietokoneavusteisessa harjoituksessa. Esimerkki ohjaussäännön soveltamisesta löytyy kohdasta Muikku (s. B364). Seuraavassa kuvataan harjoituksen kulku: Toimikuntia muodostettiin erikseen eri asian- osaistahoista (esim. kalastusoikeuden haltijat, kaupalliset kalastajat) sekä tutkimuksen ja hallinnon edustajista. Lisäksi muodostettiin sekatoimikuntia, jossa oli kaikkien näiden ryhmien edustajia. Kaupallisen kalastuksen ohjaussääntö Harjoituksessa korostettiin, että todellisessa ”säätelytoimikunnassa” on syytä olla kaikkien asiaosaisiksi katsottujen tahojen täysivaltainen edustus ja että kaikista mahdollisista säätelyä tarvitsevista asioista on syytä sopia ohjaussään- nössä jo etukäteen. Tämä edistää keskinäistä luottamusta, säätelyn hyväksyttävyyttä ja sääntöjen noudattamista. Toimikunnille esiteltiin ennen harjoitusta eri seurantamenetelmät ja niistä saatavat tiedot. Erityisesti korostettiin, että kaikkeen seuranta- tietoon liittyy epävarmuutta, josta seuraa väärän päätelmän ja väärän toimenpiteen riski. Kaikelle tiedolle oli asetettu realistinen hinta ja toimikun- nan budjetti oli rajallinen. Toimikunta joutui näin pohtimaan, mihin seurantatietoon sillä on varaa. Harjoituksissa luotiin tilannekuvaus, johon sisältyivät todelliseen tapaan vaihteleva muikku- kanta, kalastus, tilatut seurantatiedot ja niihin sisältyvät tuntemattomat virheet ja harhat sekä paikallinen tieto ja asianosaisten ryhmien mielipiteet. Toimikunnat sovelsivat laatimaansa ohjaussääntöä tilanteen mukaan ja muokkasi- vat sääntöjään määräajoin (esim. viiden vuoden välein) kokemuksensa perusteella. Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 1 7 KAIKKI HARJOITUKSEEN OSALLISTUNEET TOIMIKUNNAT PITIVÄT TÄRKEÄNÄ, ETTÄ OHJAUSSÄÄNNÖSSÄ ON SÄÄNNÖT SEURAAVISTA ASIOISTA: • Kaupallisen kalastuksen tehokkaiden pyydysten (esim. trooli, suuri avovesinuotta, talvinuotta) maksimimäärä, perustuen saaliskapasiteettiarvioon. • Lupakauden pituus (luvan maksimikesto / lyhytkestoiset lisäluvat). • Luvan hinta. • Kalastajien velvoite vuotuiseen saaliskirjan- pitoon (pyyntitunnit, kokonaissaalis, yksikkö- saalis) ja saalisnäytteen antamiseen. - Kalakannan tilaa arvioitiin ja kalastusta säädeltiin tarvittaessa lähinnä edellisen pyyn- tikauden yksikkösaaliin ja sen ikärakenteen perusteella (Kalojen ja kalakantojen tutkimus, s. B485). - Sääntöihin voidaan sisällyttää näihin ja muihin seurantatietoihin perustuvia tarkkoja kynnysarvoja, joiden perusteella voidaan päät- tää kaavamaisesti esimerkiksi kalastuksen rajoittamisesta (Ennalta sovitut indikaattorit ja tavoitetasot, s. A108). - Harjoituksessa lähdettiin liikkeelle tilantees- ta, jossa kalakannan runsaudesta ja vaihte- lusta on käytettävissä vain muistinvaraista paikallistietoa, jolloin tarkkojen raja-arvojen määrittely on käytännössä mahdotonta. Toimikunnat kuitenkin saivat perusseuranta- menetelmillään nopeasti kalakannan tilasta sellaista tietoa, että kokivat pystyvänsä sääte- lemään kalastusta järkiperäisesti. • Muiden seurantamenetelmien käyttö. Toimikunta päättää vuosittain, onko kalakan- nan tilan ymmärtämiseksi tai tulevaisuuden ennustamiseksi tarvetta lisäseurantaan, esimerkiksi vastakuoriutuneiden poikasten määrän tai ulapan kalatiheyden arviointiin (Kalojen ja kalakantojen tutkimus, s. B485). • Lupatulojen jako (kalastuksen seurannat ja säätely/korvaus osakaskunnille). • Lupa-alueen tai alueiden tarkka sijainti kartalla. • Lupien myöntämisen ehdot kalastajalle: ammattimaisuuden aste, paikallisuus ym. OSA TOIMIKUNNISTA HALUSI KIRJATA SÄÄNTÖJÄ MYÖS SEURAAVISTA ASIOISTA: • Lupahinnan indeksitarkistus. • Kalastajan velvollisuus ilmoittaa vuosittain luvan käyttöönotosta / käyttämättä jättämi- sestä. • Toimikunnan mahdollisuus katkaista lupa- jakso erikseen määritellyin kriteerein. • Kaupallisen kalastuksen ohjauksen tavoite. - Koulutuksessa korostettiin tavoitteen mää- rittelyn merkitystä järkiperäisen ohjauksen perimmäisenä motiivina, mutta vain harva toimikunta osasi määritellä tavoitteen sanallisesti. • Maksimilupamäärän (ks. ensimmäinen sääntö) ylittävät lyhytkestoiset lisäluvat poikkeuksellisen runsaan muikkukannan tilanteessa. • Valvonnan toteutus. Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 1 1 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O • Toimikunnan jäsenten (eri asianosaistahojen) äänivalta päätöstilanteessa. • Kalastajakohtainen saaliskiintiö, tonnia/vuosi. - Toimikunnille korostettiin, että nopeasti vaihtelevan kalakannan runsautta ja tuotan- toa on mahdotonta tietää kovin tarkasti, joten kantaa on vaikea säädellä saaliskiintiöllä niin, että kiintiö turvaisi kalastuksen ekologisen kestävyyden. Ääritapauksessa esimerkiksi kannan koko voidaan arvioida huomattavasti todellista suuremmaksi. Silloin saaliskiintiö voi olla jopa suurempi kuin koko kalakanta ja sen tuotanto. Päinvastaisessa tilanteessa saa- lisvaroja voi jäädä paljonkin hyödyntämättä. Jotkut toimikunnat kokeilivat vakiokiintiötä, mutta asettivat sen niin suureksi, että se ei käytännössä säädellyt kalastuksen määrää lainkaan. • Välinekehityksen (pyyntitehon kasvu) huomioiminen lupien määrässä. • Pyydyksen rakennetta koskevat säännökset. • Rauhoitusalueen määrittely. Kalatalousalueella on oikeus säätää käyttö- ja hoitosuunnitelmassaan kaikista edellä luetel- luista asioista. Alueen oman harkinnan varaan kuitenkin jää, laaditaanko ohjaussääntö ja mitä luettelossa olevia tai muita asioita ohjaussään- töön sisällytetään. Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 1 9 Seuraavassa esitellään jokaisesta hoitomenetel- mästä yksi tai kaksi esimerkkiä, joissa kuvataan lyhyesti tavoitetila, osatavoite, toimenpiteet sekä tulosten seuranta ja arviointi. Yksityis- kohtaisempia ohjeita löytyy menetelmäkohtai- sista luvuista. Kalastuksen ohjauksesta muikkujärvessä on laajempi esimerkki kohdassa Muikku (s. B374). VEDEN LAADUN PARANTAMINEN, ESIMERKKI Tavoitetila: Pahoin rehevöityneestä järvestämme tehdään paikka, jossa on jälleen hyvä kalastaa ja uida. Osatavoitteet: Alennetaan päällysveden kesäaikainen kokonaisfosforitaso kymmenessä vuodessa puoleen nykyisestä tasosta, joka on noin 80 milligrammaa vesikuutiossa (mg/m3). Tällä pyritään vähentämään sinileväkukintoja, jotka haittaavat veden käyttöä, kalastusta ja uimista. Ongelmat: Korkean fosforipitoisuuden ja sinileväkukintojen yhtenä syynä on sisäinen kuormitus, verkkokoekalastuksen perusteella sen aiheuttaa runsas särki- ja lahnakanta. Toimenpiteet: Vähennetään sisäistä kuor- mitusta hoitokalastuksella. Tarjotaan kaupalli- selle kalastajalle mahdollisuutta pyytää särkeä ja lahnaa; kalastusta tuetaan, jos se ei muutoin kannata. Tavoitteena on pyytää 300 kilogrammaa särkikalaa hehtaarilta kahdessa vuodessa. Särki- kalojen vuotuinen hehtaarisaalis pyritään tämän jälkeen pitämään noin 50 kilogramman tasolla. Seuranta: Seurataan veden laatua ja levien määrää teettämällä vuosittain vesianalyysit. Uimarantojen vedenlaatua ja sinilevävaroitusten kestoaikaa seurataan. Kalakantojen tilaa seura- taan verkkokoekalastuksella. Kalastuksen suosi- ota ja saalista seurataan tarvittaessa tiedustelu- jen ja lupamyynnin perusteella. KALOJEN ELINYMPÄRISTÖN RAKENTEELLI- NEN KUNNOSTAMINEN, ESIMERKKI 1 Tavoitetila: Elvytetään joessa lisääntyvä vael- tava taimenkanta niin, että se kestää taimenen pyydystä ja päästä -kalastusta. Osatavoitteet: Taimenen poikastiheydet pa- lautetaan kymmenessä vuodessa tasolle, jossa ne olivat ennen uittoperkauksia ja taimenen voi- makasta järvipyyntiä. Kesänvanhojen poikasten tiheyden arvioidaan olleen tuolloin yli 20 yksilöä aarilla. Ongelmat: Uiton ja perkausten takia tai- menen kutusoraikot ovat liettyneet tai huuh- toutuneet alavirtaan. Pienpoikasille soveliaita elinympäristöjä on tarjolla vain kapealla alueella rannan tuntumassa. Koskista puuttuvat aikuisten taimenten asentopaikat ja poikasten talvehti- misalueet. Verkkokalastus vaellusalueella on edelleen voimakasta. Toimenpiteet: Rakennetaan taimenille uusia kutusoraikkoja ja erikokoisille poikasille soveltu- via elinympäristöjä. Lisäksi varmistetaan kalojen kulkumahdollisuudet sekä ylä- että alavirtaan vaellusesteiden ohi. Taimeneen kohdistuvaa kalastusta vaellusreiteillä rajoitetaan voimak- kaasti ja joessa se kielletään kokonaan, kunnes taimenkanta on elpynyt. Vaeltavan taimenen ka- lastuksessa käytetään vähintään 60 senttimetrin alamittaa ja varmistetaan, ettei kalastus poista tätä suuremmistakaan taimenista kuin enintään kolmanneksen vuodessa. Esimerkkejä tavoitetiloista, osatavoitteista, toimenpiteistä ja seurannasta Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 1 2 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Seuranta: Kudun onnistumista ja poikas- tiheyksiä seurataan kutupesälaskentojen sekä sähkökoekalastusten avulla. Kasvillisuuden ja pohjaeläimistön kehittymistä seurataan tarvit- taessa viiden vuoden välein konsulttiselvityksin. Saaliskyselyillä seurataan virkistyskalastajien saalista sekä joessa että järvialueella. Jokialueen jokaiseen lupaan liitetään velvoite saalispalaut- teen antamiseen. KALOJEN ELINYMPÄRISTÖN RAKENTEELLINEN KUNNOSTAMINEN, ESIMERKKI 2 Tavoitetila: Palautetaan jokemme myös ylä- osaltaan tuottoisaksi taimenjoeksi. Taimenta riittää vapakalastajien pyydettäväksi. Osatavoitteet: Taimenet kutevat joen yläosassa viiden vuoden kuluttua. Kymmenen vuoden kuluttua alue voidaan avata rajoitetusti vapakalastukselle. Ongelmat: Käytöstä poistetun myllyn pato estää kalojen vaelluksen koko joen alueella. Joen yläjuoksulla lohikalojen lisääntymisalueet ovat käyttämättöminä. Toimenpiteet: Rakennetaan myllypadon ohittava luonnonmukaiseksi muotoiltu puro, ja purossa kalastaminen kielletään. Ohitusuoman yläpuoliselle alueelle siirretään mahdollisimman nuoria poikasia padon alapuolelta, jos siellä esiintyy poikasia kohtalaisesti. Jos poikastiheys padon alapuolella on hyvin pieni, istutetaan sen yläpuolelle joen alkuperäisen taimenen poikasia viiden vuoden ajan. Seuranta: Uoman rakenteiden pysyvyyttä ja veden virtausnopeuksia mitataan tarpeen mu- kaan. Juoksutusta uomaan säädetään. Kalojen liikkumista ja oleskelua ohitusuomassa seurataan sähkökoekalastuksilla, samoin seura- taan luontaisen lisääntymisen käynnistymistä ja poikasmääriä yläjuoksulla. Saaliskyselyillä seu- rataan virkistyskalastajien saalista sekä mylly- padon alapuolisella että yläpuolisella joenosalla. Kalastusta ohjataan tarpeen mukaan. KALASTUKSEN OHJAUS, ESIMERKKI Tavoitetila: Järvestämme kehitetään tuottoisa kuhavesi. Kuha lisääntyy luontaisesti. Osatavoitteet: Kuhan vuotuinen keskimää- räinen hehtaarisaalis nostetaan kolmessa vuodessa 1-2 kilogrammasta 2-4 kilogrammaan. Saalis jakautuu eri kalastajaryhmien kesken samoin kuin aikaisemmin. Ongelmat: Kuhat pyydetään heti niiden kasvettua täysimittaisiksi (42 cm) pääasiassa 45 millimetrin verkoilla. Tässä tilanteessa suuri osa kuhakannan tuotantokyvystä jää hyödyn- tämättä ja kannan lisääntyminen voi vaarantua. Kasvun ylikalastus on selvää ja lisääntymisylika- lastuskin mahdollista. Harvempiin verkkoihin ei siirrytä vapaaehtoisesti, koska oma saalis vähe- nee ainakin väliaikaisesti. Uistelijoiden pelätään pyytävän verkkokalastajien säästämät kuhat. Toimenpiteet: Kuhasaalis kaksinkertais- tetaan kasvattamalla saaliskuhien keskipaino 600:sta 1 500 grammaan. Kuhan pyyntimitaksi asetetaan 50 senttimetriä. Alamittaisen kuhan pyyntiä rajoitetaan. Verkkojen pienin sallittu solmuväli nostetaan 60 millimetriin, ja verkko- pyynti talvehtimissyvänteillä kielletään. Kuhan kuturauhoitus palautetaan kieltämällä verkko- ja viehekalastus kuukaudeksi kutuaikana (tarkka Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 2 1 ajoitus paikallisen kutuaikatiedon perusteella, esimerkiksi 15.5.-14.6.). Isorysät ja täkysiima kielletään. Seuranta: Tehdään kalastustiedustelu hoidon aloittamista edeltävästä vuodesta. Tiedustelu toistetaan kolmen ja viiden vuoden jälkeen. KALAISTUTUKSET, ESIMERKKI Tavoitetila: Järvestämme kehitetään houkut- televa virkistyskalastuskohde; tärkeimpänä saalislajina on kuha. Osatavoitteet: Vuotuinen kuhasaalis on viiden vuoden kuluttua 1 kilogramma hehtaaria kohti (kg/ha) ja kymmenen vuoden kuluttua 3 kilogrammaa hehtaarilta. Vähintään 75 prosent- tia saaliista kalastetaan vapakalastusvälinein. Ongelmat: Hauen ja siian kalastus 35-45 millimetrin verkoilla on pienentänyt kuhakantaa niin, että kuhaa ei juuri saada saaliiksi. Laji ei enää lisäänny järvessä luontaisesti. Toimenpiteet: Kuhakanta elvytetään istu- tuksilla ja kalastuksen rakennetta muuttamalla. Istutetaan viiden vuoden ajan 20 kuhaa hehtaa- rille, siikaa ei enää istuteta. Alle 60 millimetrin verkot kielletään. Neljän vuoden kuluttua istutuksesta otetaan käyttöön kuturauhoitus: kalastus kuhan vanhoilla kutualueilla kielletään 15.5.-15.6. Seuranta: Hoito-ohjelman etenemisen ja tulosten arvioimiseksi järvellä tehdään kalastustiedustelu joka toinen vuosi. Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 1 2 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Seuraavat lakitekstit ovat vuoden 2018 lopun mukaisessa muodossaan. Ajantasaisen tilanteen voi tarkistaa osoitteesta www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2015/20150379 24 § KALATALOUSALUEIDEN TEHTÄVÄT Kalatalousalueen tehtävät ovat 1 kalavarojen kestävän käytön ja hoidon suunnittelu 2 käyttö- ja hoitosuunnitelmaehdotuksen laadinta, hyväksytyn suunnitelman toimeenpano ja sen vaikutusten seuranta 3 kalavarojen käyttöön ja hoitoon liittyvä tiedotus 4 kalastuksenvalvonnan järjestäminen 5 kalastuksen sekä kalakantojen hoitotoimen- piteiden seurantatietojen kerääminen 6 kalastuksen yhtenäislupa-alueiden muodostamisen edistäminen vapaa-ajan ja kaupallisen kalastuksen tarpeisiin 7 vesialueen omistajien kalatalousalueelle siirtämät tehtävät 8 viehekalastuksesta kertyneiden korvaus- varojen jako vesialueen omistajille 9 muut elinkeino-, liikenne- ja ympäristö- keskuksen tulosohjaukseen sekä tähän lakiin perustuvat tehtävät. 35 § VELVOITE KÄYTTÖ- JA HOITOSUUNNITELMAN LAATIMISEKSI Kalatalousalueen on laadittava ja otettava käyt- töön aluettaan koskeva käyttö- ja hoitosuunni- telma, jolla turvataan alueen kalavarojen kestävä ja monipuolinen tuotto ja käyttö sekä biologinen monimuotoisuus, ja edistetään vapaa-ajan sekä kaupallisen kalastuksen toimintaedellytyksiä. 36 § KÄYTTÖ- JA HOITO- SUUNNITELMAN LAATIMINEN Kalatalousalue laatii ehdotuksen alueensa kala- varojen käyttö- ja hoitosuunnitelmaksi. Käyttö- ja hoitosuunnitelmaa laadittaessa on otettava huomioon kalakantojen käytölle ja hoidolle muun lainsäädännön perusteella asetetut vaatimukset, kalavarojen valtakunnalliset hoitosuunnitelmat sekä sellaiset muut kalavarojen käyttö- ja hoito- suunnitelmat, joiden toteuttamiseen suunnitel- malla voi olla vaikutuksia. Käyttö- ja hoitosuunnitelman on sisällettävä 1 perustiedot vesialueiden ja kalakantojen tilasta 2 suunnitelma kalastuksen kehittämis- ja edistämistoimenpiteiksi ja näitä koskeva tavoitetila sekä ehdotus vapaa-ajan kalastuksen yhtenäislupajärjestelmän kehittämiseksi 3 suunnitelma kalakantojen hoitotoimenpiteiksi 4 ehdotus vaelluskalojen ja uhanalaisten kalakantojen elinkierron sekä muun biologisen monimuotoisuuden turvaamiseksi tarpeellisista toimenpiteistä Kalastuslaki ja kalavarojen käytön ja hoidon suunnittelu kalatalousalueilla Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 2 3 5 ehdotus tarvittaviksi kalastuksen alueellisiksi säätelytoimenpiteiksi 6 ehdotus kalastonhoitomaksuina kerättävien varojen omistajakorvauksiin käytettävän osuuden jakamiseksi 7 kalataloudellisesti merkittävien alueiden sekä kaupalliseen kalastukseen ja kalastusmatkailutarkoitukseen hyvin soveltuvien alueiden määritys 8 kullakin kaupalliseen kalastukseen hyvin soveltuvalla alueella kaupalliseen kalastukseen soveltuvien pyydysten määritys 9 suunnitelma kalastustietojen seurannan ja kalastuksenvalvonnan järjestämiseksi. Käyttö- ja hoitosuunnitelmaan sisällytettävistä seikoista voidaan säätää tarkemmin maa- ja metsätalousministeriön asetuksella. 37 § KÄYTTÖ- JA HOITO- SUUNNITELMAN HYVÄKSYMINEN Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus hyväk- syy käyttö- ja hoitosuunnitelman. Suunnitelma on hyväksyttävä, jos se 1 on tässä laissa säädettyjen vaatimusten mukainen 2 on yhteensopiva valtakunnallisten kalavarojen hoitosuunnitelmien kanssa eikä vaikeuta niiden toteuttamista 3 on yhteensopiva muiden käyttö- ja hoitosuunnitelmien kanssa 4 on käsitelty alueellisessa kalatalouden yhteistyöryhmässä. Suunnitelman koskiessa saamelaisten koti- seutualuetta on hyväksymisen edellytyksenä 1 momentissa säädetyn lisäksi se, että saame- laiskäräjistä annetun lain (974/1995) 9 §:ssä säädettyä neuvotteluvelvoitetta noudatetaan. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus voi palauttaa ehdotuksen käyttö- ja hoitosuunni- telmaksi kalatalousalueelle uudelleen valmis- teltavaksi, jos ehdotus ei täytä hyväksymisen edellytyksiä. Jos kalatalousalue jättää ehdotuksen laatimat- ta määräajassa tai ei ehdotuksen palauttamises- ta huolimatta laadi hyväksymisen edellytykset täyttävää ehdotusta, elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus voi pidättäytyä maksamasta kalatalousalueelle 82 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuja varoja, kunnes hyväksymisen edel- lytykset täyttävä ehdotus on toimitettu elinkei- no-, liikenne- ja ympäristökeskukselle. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus voi toimeenpanna kalatalousalueen ehdotukset tarvittaviksi kalastuksen alueellisiksi säätely- toimenpiteiksi rajoittamalla alueen kalastusta suunnitelman hyväksymistä koskevassa päätök- sessään 53, 54 ja 57 §:ssä sekä 67 §:n 4 momen- tissa ja 71 §:n 3 momentissa säädettyjen toimi- valtuuksiensa mukaisesti. Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus A 1 2 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O 38 § KÄYTTÖ- JA HOITOSUUNNITELMAN VOIMASSAOLO JA MUUTTAMINEN Käyttö- ja hoitosuunnitelma on voimassa enin- tään kymmenen vuotta sen hyväksymisestä. Jos uutta suunnitelmaa ei ole hyväksytty ennen vanhan suunnitelman voimassaolon päättymis- tä, vanha suunnitelma on voimassa kunnes uusi suunnitelma on tullut voimaan. Jos kalatalousalueen kalakantojen tila on suunnitelman voimassaoloaikana muuttunut niin oleellisesti, ettei suunnitelman toteuttami- nen enää täyttäisi sille asetettuja tavoitteita, on kalatalousalueen ryhdyttävä toimiin suunni- telman muuttamiseksi. Aloitteen suunnitelman muuttamiseksi voi tehdä suunnitelman hyväksy- nyt elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus tai kalatalousalue itse. Ehdotus suunnitelman muutokseksi on esi- tettävä hyväksyttäväksi elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukselle, joka hyväksyy muutokset osaksi suunnitelmaa 37 §:ssä säädettyä menet- telyä noudattaen. Ehdotus uudeksi suunnitelmaksi on esitettävä hyväksyttäväksi elinkeino-, liikenne- ja ympä- ristökeskukselle viimeistään kuusi kuukautta ennen voimassaolevan suunnitelman voimassa- olon päättymistä. 40 § KÄYTTÖ- JA HOITOSUUNNITELMAN TOIMEENPANO JA SEURANTA Kalatalousalueen kalavarojen käyttö ja hoito on järjestettävä hyväksytyn käyttö- ja hoitosuunni- telman mukaisesti. Kalatalousalue ja kalastus- oikeuden haltijat vastaavat suunnitelman toteuttamisesta siltä osin kuin suunnitelman toteuttaminen niitä koskee. Viranomaisten on otettava toiminnassaan huomioon kalatalous- alueen käyttö- ja hoitosuunnitelman kalavarojen käyttöä ja hoitoa koskevat yleiset suuntaviivat. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen on kuuden kuukauden kuluessa suunnitelman hyväksymisestä ilmoitettava suunnitelmasta kunnan kaavoituksesta vastaavalle viranomai- selle. Lisäksi maa- ja metsätalousministeriölle on ilmoitettava suunnitelmaan sisältyvistä säätelytoimenpide-ehdotuksista, jotka edellyt- tävät lainsäädännön muuttamista tai joilla on vaikutusta valtakunnallisten kalavarojen hoito- suunnitelmien laadintaan ja kehittämiseen. Kalatalousalue, elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus sekä alueellinen kalatalouden yhteistyöryhmä seuraavat suunnitelman toimeenpanon vaikutuksia ja tavoitteiden toteutumista. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristö- keskus on pyynnöstä oikeutettu saamaan kalatalousalueelta tietoja suunnitelman toteutumisesta. Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 2 5 Kalastusasetus: www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2015/20151360 Kalastuslaki: www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2015/20150379 Kansallinen kalatiestrategia: http://mmm.fi/kalat/strategiat-ja-ohjelmat/kalatiestrategia Kansallinen lohi- ja meritaimenstrategia: https://mmm.fi/documents/1410837/1801447/1-5-Kansallinenlohi-jamer itamenistrategiaItameri2020_2-2015.pdf Kansallinen rapustrategia 2019-2022: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-453-999-9 Erkamo, E., Ruokonen, T., Sjövik, R. & Keskinen, T. 2019. Luonnos Pohjois-Päijänteen kalatalousalueen raputaloudelliseksi käyttö- ja hoitosuunnitelmaksi vuosille 2019-2024. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 62/2019. Luonnonvarakeskus. Helsinki. 47 s. http://jukuri.luke.fi/handle/10024/544740 Jutila, E., Koljonen, M.-L. & Koskiniemi, J. 2015. Taimenen perinnöllinen erilaistuminen ja hoidon järjestäminen Isojoen vesistössä. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 52. 24 s. Jutila, E., Koljonen, M-L. & Koskiniemi, J. 2016. Kauhajoen vesistön taimenkantojen geneettinen rakenne ja hoitosuositus. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 42. 27 s. Keskinen, T., Lappalainen, A., Ojanen, H., Paloheimo, A., Ruuhijärvi, J. & Ruokonen, T. 2019. Aluesuunnittelua kalatalousalueilla. Päijänteen kalatalousalueet. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 73/2019. Luonnonvarakeskus. Helsinki. 31 s. http://jukuri.luke.fi/handle/10024/544796 Koljonen, M.-L., Vähä, J.-P., Koskiniemi, J. & Valjus, J. 2016. Siuntionjoen taimenkantojen nykytila, geneettinen rakenne ja alkuperä sekä hoitosuositus. Länsi-Uudenmaan vesi ja ympäristö ry. 263/2016, 29 s. Aiheesta enemmän Lappalainen, A., Kuningas, S., Paloheimo, A., Lindholm, G. & Lönnroth, M. 2019. Ehdotus Porvoon-Sipoon kalatalousalueen merialueen käyttö- ja hoitosuunnitelmaksi. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 53/2019. 51 s. http://jukuri.luke.fi/handle/10024/544517 Marjomäki, T. J., Muje, K., Jyväsjärvi, J., Ruokonen, T. & Karjalainen, J. 2014. SeOs II: Sisävesi- ja rannikkokalastuksen seuranta- ja ohjausjärjestelmä. Hankkeen loppuraportti. Jyväskylän yliopisto. Bio- ja ympäristötieteiden laitos. 103 s. Paloheimo, A., Kuningas, S. & Lappalainen, A. 2019. Paikkatiedon käyttö KHS-työssä - esimerkkinä Porvoon-Sipoon merialue. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 68/2019. Luonnonvarakeskus. Helsinki. 27 s. http://jukuri.luke.fi/handle/10024/544788 Persson, L., Norlin, J. & Pettersson, E. (eds.) 2011. Ekologi för fiskevård. Sveriges sportfiske- och fiskevårdförbund. Danagårds grafiska, Ödeshög. 307 p. Pohja-Mykrä, M., Matilainen, A., Kujala S., Hakala O., Harvio, V., Törmä, H. & Kurki, S. 2018. Erätalouteen liittyvän yritystoiminnan nykytila ja kehittämisedellytykset. Valtioneuvoston selvitys ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 40/2018. 203 s. Salminen, M., Lappalainen, A., Keskinen, T. & Ruuhijärvi, J. 2019. Kalatalousalueen käyttö- ja hoitosuunnitelman mallirunko. Luonnonva- ra- ja biotalouden tutkimus 65/2019. Luonnonvarakeskus. Helsinki. 17 s. http://jukuri.luke.fi/handle/10024/544746 Saura, A., Keskinen, T., Ojanen, H. & Paloheimo, A. 2019. Taimen- merkinnät apuna kalatalousalueiden käyttö- ja hoitosuunnitelmien laadinnassa: Malliratkaisuja Suomenlahdelta ja Päijänteeltä. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 64/2019. Luonnonvarakeskus. Helsinki. 25 s. http://jukuri.luke.fi/handle/10024/544747 Kalojen elinympäristön kunnostaminen A 1 2 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Kalojen elinympäristön kunnostaminen A K I JA N A T U IN E N Kalojen elinympäristön kunnostaminen K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 2 7 Kalojen elinympäristön kunnosta- misella ja kunnossa pitämisellä on keskeinen asema kalavarojen hoidossa. Jos elinympäristö ei vastaa halutun kalalajin vaatimuksia, ei muistakaan toimenpiteistä ole pitkällä aikavälillä hyötyä. Kalataloudellisten ympäristö- kunnostusten tavoitteena on yleensä kohentaa vesistön ekologista tilaa ja parantaa siten kalojen lisääntymis- ja elinmahdollisuuksia. Näin luodaan edellytyksiä kalavarojen kestävälle hyödyntämiselle ja heikentyneiden kalakantojen elpymiselle. Tässä luvussa esitellään elinympäristön parantamisen periaatteita, tärkeimpiä osa- alueita ja toteutusta erilaisissa vesissä. Mukana ovat myös kalatiet ja järvisäännöstelyjen kehittäminen. Aki Mäki-Petäys Ari Huusko Pekka Korhonen Mika Marttunen Seppo Hellsten Ari Saura Lari Veneranta Jukka Ruuhijärvi Martti Rask Panu Orell Riina Huusko Mikko Jaukkuri Matti Salminen Maare Marttila Antti Lappalainen Kalojen elinympäristön kunnostaminen A 1 2 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O KUNNOSTUKSET OSANA KALAVAROJEN HOITOA Suomessa on tehty paljon työtä vesistöjen tilan parantamiseksi ja on myös saatu hyviä tuloksia. Kalojen elinoloja parantavia kunnostuksia tarvi- taan silti jatkuvasti niin virtavesissä ja järvissä kuin rannikollakin. Kalataloudellisten kunnostus- ten yleisenä päämääränä on mahdollistaa kala- varojen kestävä käyttö tai vähintään varmistaa, ettei vesiekosysteemien toiminta ja kalakantojen olemassaolo vaarannu. Kunnostustoimet ovat tarpeen erityisesti vesissä, joiden tila on heikentynyt ihmisen toi- minnan takia (Kalavedet ja kalatuotanto, s. A16), mutta kunnostuksia voidaan tehdä myös hyvän tilan ylläpitämiseksi tai jopa luonnontilaisten vesistöjen kalatuotannon tehostamiseksi. Joskus riittää pelkkä veden laadun kohentaminen, joskus kutu- ja poikasalueiden rakenteellinen kunnostaminen tai vaellusyhteyksien avaaminen, joskus tarvitaan näitä kaikkia. Onnistuessaan kunnostukset parantavat kalastusmahdollisuuksia ja turvaavat samalla muita vesistä saatavia hyötyjä. TAVOITTEET JA TOIMENPITEET Kunnostusten tarve ja tavoitteet määritellään jokaisessa tapauksessa erikseen. Tarve riippuu ennen kaikkea vesistön ja sen kalakantojen tilasta sekä kalavarojen käytölle ja hoidolle asetetuista tavoitteista. Alueelliset tavoitteet määritellään kalatalousalueen käyttö- ja hoito- suunnitelmassa (Kalavarojen kestävä käyttö - suunnittelu ja toteutus, s. A78). Kalojen, muun vesiekosysteemin, ympäristö- tekijöiden ja kalastuksen väliset riippuvuudet ovat moninaiset, mikä korostaa kokonaisval- taisen suunnittelun merkitystä. Ekologisten riippuvuuksien lisäksi on otettava huomioon sosiaaliset ja taloudelliset näkökulmat. Vaikka ympäristö saataisiin parhaaseen mahdolliseen tilaan, se ei vielä riitä. Kestävät kalakannat saavutetaan, kun pyynti on oikein mitoitettu - kalan koko elinkierron alueella. Kalastuksen ohjaus onkin usein välttämätön tukitoimi elinympäristökunnostuksille (Kalas- tuksen ohjaus, s. A216). Joskus tarvitaan myös istutuksia (Kalaistutukset, s. A170). Kalatalousalueen ei välttämättä tarvitse varta vasten etsiä kunnostusta kaipaavia koh- teita. Hyvän lähtökohdan kunnostustavoitteiden määrittelylle tarjoavat alueelliset vesienhoidon toimenpideohjelmat, joissa on jo valmiiksi listattu useimpien vesistöalueiden keskeiset kunnostusta kaipaavat kohteet (www.ymparisto.fi/fi-FI/Vaikuta_vesiin). Kalojen elinympäristön kunnostaminen K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 2 9 KUNNOSTUSTYYPIT Kunnostuksesta käytetään tilanteen ja tavoitteen mukaan eri nimityksiä: puhutaan yleisesti vesis- tökunnostuksista tai elinympäristökunnostuk- sista, virtavesikunnostuksista ja järvikunnostuk- sista tai eritellään veden laadun parantaminen, elinympäristön rakenteellinen kunnostaminen ja vaellusyhteyksien avaaminen (vaellusesteiden poisto, kalatiet). Kunnostaminen on laaja käsite, jolla tarkoite- taan yleisesti jonkin vesistökohteen rakenteen ja toiminnan parantamista. Tavoitteena on parantaa elinympäristön soveltuvuutta kaloille ja muulle vesieliöstölle ja päästä näin mahdollisimman lähelle sitä ekologista tilaa, jossa vesistö oli ennen haitallista ihmistoimintaa. Kalatuotannon lisäämiseen tähtäävissä kunnostuksissa pää- määränä voi olla jopa tätä paremman tilan saavuttaminen. Ennallistamisesta (entisöinti, entistäminen) on kyse silloin, kun tavoitteena on häiriötä edeltäneen tilan (”luonnontilan”) täysimääräinen palauttaminen. Käytännössä suurin osa hank- keista on kunnostushankkeita, sillä aiemmin vallinneeseen tilaan on usein mahdotonta palata. Kunnostustoimet kohdistetaan ensisijaisesti ympäristön rakenteen tai veden fysikaalis- kemiallisten ominaisuuksien (veden laatu) paran- tamiseen. Biologinen ympäristö elpyy ajan myö- tä, ja kalakannoissa vaikutukset näkyvät usein vasta vuosien tai jopa vuosikymmenten päästä. TOIMIVALTUUDET JA LUVAT Kunnostushankkeiden yleinen luvantarve määräytyy pääasiassa hankkeen ympäristövai- kutusten (vahinkojen ja haittojen) ja joskus myös hankkeen koon perusteella. Vesirakentamista ja siihen liittyvien hankkeiden luvanvaraisuutta ohjaa 1.1.2012 voimaan tullut vesilaki. Lain mukaan kaikkiin vesistöhankkeisiin on ennen toimenpiteisiin ryhtymistä saatava lupa kunnostuskohteen ranta- ja vesialueen omista- jilta. Pelkästään omistajan suostumuksella voi toteuttaa vähäisen, käsityökaluin tehtävän toimenpiteen, kuten lietteen poiston, vesikas- villisuuden niittämisen tai pienimuotoisen purokunnostuksen. Kokoluokkaa suuremmat, koneiden avulla tehtävät kunnostustoimet edellyttävät tavalli- sesti myös hankesuunnitelman ja viranomais- ilmoituksen tekemistä. Kirjallinen ilmoitus on tehtävä elinkeino-, liikenne- ja ympäristökes- kukseen (ELY-keskus) vähintään 30 vuorokautta ennen työhön ryhtymistä (sähköinen ruoppaus- lomake). Esimerkiksi, jos ruoppausmassa on enintään 500 kuutiometriä (m³), hankesuunni- telmasta tulee käydä ilmi muun muassa ruoppausalueen laajuus, ruoppaussyvyys sekä poistettavien massojen tilavuus. Ympäristövaikutuksiltaan laajempiin tai vahinkoja aiheuttaviin hankkeisiin tulee aina ha- kea vesilain mukainen vesilupa aluehallintoviras- tosta (AVI). Tällaisia hankkeita ovat esimerkiksi Kalojen elinympäristön kunnostaminen A 1 3 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O ruoppausmassaltaan yli 500 kuutiometrin ruop- paukset, järven vedenkorkeuden nosto ja laajat virtavesien kunnostukset sekä kalateiden raken- taminen silloin, kun se vaikuttaa voimakkaasti uoman rakenteeseen, virtaamiin tai vedenkor- keuteen. Lupahakemuksen käsittely kestää noin 5-8 kuukautta. Lupaa kunnostushankkeeseen voivat yleensä hakea hankkeesta hyötyä saavat asianosaiset, kuten ranta- ja vesialueiden haltijat. Aluehallinto- viraston lupaa voivat yhtä lailla hakea osakas- kunta, kyläyhdistys tai muu yhdistys, kunta ja joissakin tapauksissa valtio. Pieneltäkin tuntuvasta kunnostushankkeesta kannattaa olla yhteydessä ELY-keskukseen. Näin lupa- ja ilmoitustarve selviää parhaiten. ERILAISTEN KUNNOSTUSTOIMENPITEIDEN PÄÄSÄÄNTÖISESTI EDELLYTTÄMÄT SUUNNITELMAT, ILMOITUKSET JA VESILUVAT TOIMENPIDETYYPPI SUUNNITELMA ILMOITUS VESILUPA RUOPPAUS KÄSITYÖKALUIN EI EI EI KONEELLINEN RUOPPAUS, ALLE 500 M³ KYLLÄ **KYLLÄ EI KONEELLINEN RUOPPAUS, YLI 500 M³ KYLLÄ EI KYLLÄ KONEELLINEN VESIKASVILLISUUDEN NIITTO (VÄHÄINEN) KYLLÄ *KYLLÄ EI KONEELLINEN VESIKASVILLISUUDEN NIITTO (LAAJA) KYLLÄ **KYLLÄ EI VEDENPINNAN NOSTO (TAI LASKU) KYLLÄ EI KYLLÄ VESISTÖN KEMIKAALIKÄSITTELY KYLLÄ EI KYLLÄ VALUMA-ALUEKUNNOSTUS KYLLÄ **KYLLÄ EI VIRTAVESIEN KUNNOSTUS – PUROT KYLLÄ **KYLLÄ EI VIRTAVESIEN KUNNOSTUS – JOET KYLLÄ EI KYLLÄ *Kunnan ympäristöviranomainen **ELY-keskus Kalojen elinympäristön kunnostaminen K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 3 1 HANKKEEN VALMISTELU JA TOTEUTUS Riippumatta siitä, onko kunnostushankkeen tarkoituksena parantaa veden laatua tai tehdä rakenteellisia kunnostuksia, vaiheet voivat olla suunnilleen seuraavat: • vesistön nykytilan ja ongelmien arviointi • alan asiantuntijoiden kanssa keskusteleminen • tavoitetilan ja osatavoitteiden asettaminen • ongelmien ratkaisemiseen sopivien hoitokeinojen selvittäminen, vertailu ja valitseminen • lupien hankkiminen ja mahdollinen toimenpideilmoitus (naapurit, osakaskunta, ELY-keskus, kunnan ympäristöviranomainen, aluehallintovirasto) • yhteistyökumppaneiden hankkiminen: talkootyöllä ja hyvällä yhteistyöllä saadaan paljon aikaan • rahoituksen hakeminen (ELY-keskuksen rahoitusta voi hakea hankkeen eri vaiheisiin, esiselvityksestä alkaen) • hankkeen toteuttaminen. Suuremmat kunnostukset suunnitellaan ja toteutetaan osana kalatalousalueen käyttö- ja hoitosuunnitelmaa. Pienille toimenpiteille riittänee, kun ne sisällytetään kalatalousalueen toimintasuunnitelmaan (Kalavarojen kestävä käyttö - suunnittelu ja toteutus, s. A78). Seurantaa tarvitaan osoittamaan, ovatko kun- nostuksen tulokset tavoitteisiin nähden riittävät (Tutkimus ja seuranta, s. B480). Jos eivät ole, on pohdittava, mistä tilanne johtuu ja mitä on tehtä- vissä. Tarvittaessa tehdään lisätoimenpiteitä. KÄYTÄNNÖN TOIMET Virtavesikunnostuksissa käytännön toimia ovat muun muassa uoman monimuotoisuuden lisää- minen (koski-suvantovuorottelu, suojapaikat, kutusoraikot), veden virtauksen palauttaminen kuivilleen jääneisiin sivu-uomiin, uoman ja ranta- vyöhykkeen yhteyden palauttaminen, liettymien poistaminen sekä vaellusyhteyksien avaaminen. Järvikunnostuksissa kyseeseen voivat tulla esimerkiksi vedenpinnan nostaminen, ulkoisen ja sisäisen kuormituksen pienentäminen, liiallisen vesikasvillisuuden poistaminen tai erilaiset kutu- ja poikasalueita parantavat rakenteelliset toimenpiteet. Rannikkovesien ongelmat ovat usein laaja- alaisia, joten niihin on vaikea puuttua kalatalous- alueen tasolla. Kuitenkin pienetkin yksittäiset toimet, kuten lisääntymis- ja poikasalueiden kunnostukset, voivat joissain tapauksissa tuottaa hyviä tuloksia. Kunnostuksia suunniteltaessa on tärkeää ymmärtää, mikä on kunkin toimenpiteen merki- tys kokonaisuuden kannalta ja miten toimen- pide pitäisi toteuttaa, jotta päästäisiin haluttuun Kalojen elinympäristön kunnostaminen A 1 3 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O tulokseen. Kalatalouden kannalta katsoen kun- nostustoimenpiteitä kannattaa suunnitella lähin- nä sellaisiin kohteisiin, joissa niiden avulla voi- daan merkittävästi parantaa kalakantojen tilaa. Seuraavassa kunnostusasioita käsitellään kolmena kokonaisuutena: veden laadun paranta- minen, rakenteelliset elinympäristökunnostuk- set (virtavedet, järvet, rannikkovedet) sekä sään- nöstelyjen kehittäminen. Virtavesien rakenteelli- nen kunnostaminen -osiossa esillä ovat myös vaellusyhteyksien avaaminen ja kalatiet. VEDEN LAADUN PARANTAMINEN Vesiemme tilaa heikentävistä muutoksista laaja- alaisin on rehevöityminen (Kalavedet ja kalatuo- tanto, s. A16). Rehevöitymistä aiheuttavat ennen kaikkea maa- ja metsätaloudesta peräisin olevat ravinteet eli hajakuormitus. Hajakuormituksen ja siihen usein liittyvän kiintoainekuormituksen vähentäminen onkin useimmissa tilanteissa tärkein veden laatua parantava toimi. Rehevöityminen lisää levien ja matalissa vesissä myös muiden vesikasvien määrää. Vesi samenee etenkin kasvukausien aikana, mikä vaikuttaa kalastoon: karuun, kirkkaaseen veteen sopeutuneet kalalajit, etenkin lohikalat, voivat taantua ja rehevyyttä sietävät särkikalat runsas- tua. Liiallinen vesikasvillisuus saattaa haitata kalastusta, ja leväkukinnat limoittavat pyydyksiä. Talviset happikadot voivat tappaa kaloja ja johtaa fosforin vapautumiseen sedimentistä. Kun suunnitellaan rehevöitymisen torjuntaa, on tärkeää tietää, mistä vesistö saa ylimääräiset ravinteensa. Jos ravinteet ovat peräisin teollisuu- den tai yhdyskunnan jätevesistä, ainoa tehokas ratkaisu on jätevesien puhdistuksen tehostami- nen. Haja-asutuksesta sekä maa- ja metsätalou- desta tulevan hajakuormituksen lähteitä ja mää- rää on vaikeampi selvittää, ja hajakuormitukseen on myös vaikeampi vaikuttaa kuin pistekuormi- tukseen. Tilannetta monimutkaistaa sisäinen kuormitus eli pohjaan kerrostuneiden ravinteiden paluu takaisin veteen ja levätuotannon käyttöön. Ulkoisen kuormituksen vähentäminen Ulkoisen kuormituksen määrään ja lähteisiin saa selkoa tutkimalla järveen laskevien ojien ja jokien veden laatua sekä laskemalla ravinne- ja virtaamatietojen perusteella, paljonko järveen valuu ravinteita. Samalla on syytä selvittää, miten valuma-alueen kiinteistöjen ja karja- suojien jätevedet käsitellään. Peltoviljelyn aiheuttamaa kuormitusta on mahdollista arvioida peltomaan fosforipitoisuu- den, maaston kaltevuuden, maalajin ja viljely- kasvien perusteella. Tällaisen tutkimuksen voi teettää kunnan ympäristöviranomainen tai ELY-keskus, ja tutkimukseen voidaan liittää suunnitelma hajakuormituksen vähentämiseksi. Kalojen elinympäristön kunnostaminen K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 3 3 Hajakuormituksen arviointiin on käytössä myös mallinnukseen perustuvia työkaluja (www.ymparisto.fi/fi-FI/Vesi/Vesitilanne_ja_ ennusteet/Ravinnekuormitus). Haja-asutuksen jätevedet Haja-asutuksen jätevesihuollon vaatimukset on määritelty kunnan vesihuoltosuunnitelmassa. Jos vesistökuormitusta on liikaa, tehokkainta on ulottaa kunnallinen viemäröinti haja-asutus- alueille. Viemäröimättömillä alueilla tehostettua jätevesien käsittelyä vaaditaan kiinteistöiltä, joissa jätevesiä muodostava rakennus sijaitsee enintään sadan metrin etäisyydellä vesistöstä tai joissa jätevesien käsittelyjärjestelmä sijaitsee ensimmäisen luokan pohjavesialueella. Maa- ja metsätalouden päästöt Lannoituksen oikea mitoittaminen on maatalou- den vesiensuojelun perusta. Kemiallisten lannoit- teiden käytön alkuaikoina Suomessa käytettiin fosforilannoitetta yli kasvien tarpeen, koska pel- toihin haluttiin saada fosforin varmuusvarasto. Fosfori säilyy pelloissa pitkään, joten monin paikoin sitä on maaperässä edelleen runsaasti. Olennaista on estää maa-aineksen ja ravin- teiden pääsy vesistöön. Keinoja tähän ovat peltojen pitäminen kasvipeitteisinä niin ison osan vuodesta kuin mahdollista, kyntöjen jättä- minen kevääseen ja suorakylvöön siirtyminen. Viherkesannointi on vähemmän kuormittavaa kuin avokesannointi. Peltojen ja vesistöjen väliin on suositeltavaa jättää kasvipeitteisiä suoja- vyöhykkeitä. Suojavyöhykkeiltä ja ojanvarsille jätettäviltä suojakaistoilta kannattaa niittää ja korjata kasvillisuus vuosittain. Näin suoja- alueilta poistuu ravinteita. Uutena keinona fosforikuormituksen hallitsemiseen tutkitaan ja kokeillaan kipsin levitystä kuormittavimmille, savipitoisille peltolohkoille, sillä kipsi sitoo fosforia heikosti liukenevaan muotoon. Tämä keino sopii rannikon läheisille savipelloille, mutta ei järvien tuntumaan, sillä kipsistä peräisin oleva sulfaatti on järvissä haitaksi. Ravinnekuormituksen vähentämiseksi kar- janlanta on tärkeää varastoida ja levittää siten, että valumat vesistöön ovat mahdollisimman pienet. Myös karjapihoilta ja maitohuoneista tulee ravinteikkaita vesiä. Niiden aiheuttamaa vesistökuormitusta voidaan vähentää rakenta- malla pienpuhdistamoja tai laskeutusaltaita ja suodatinkenttiä. Maatalouden kuormittamiin ojiin voidaan rakentaa laskeutusaltaita ja kosteikkoja. Niiden on oltava riittävän laajoja, jotta niihin pidättyisi merkittävässä määrin ravinteita ja kiintoaineita. Ojan patoaminen pienten altaiden ketjuksi on helpompaa ja tehokkaampaa kuin yhden suuren altaan rakentaminen ojan suulle. Laskeutusaltaat on ruopattava säännöllisesti, mieluiten vuosittain (Valuma-alueiden kunnostus, s. A135). Kalojen elinympäristön kunnostaminen A 1 3 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Ojiin ja puroihin päässeiden ravinteiden joutumista järviin vähennetään palauttamalla valuma-alueen vedenpidätyskykyä eli hidasta- malla veden matkaa alavirtaan. Tähän sopivia keinoja ovat purouomien ennallistaminen mutkit- televiksi, tulvaniittyjen ja luhtaisten tulvametsien palauttaminen purojen varsille sekä tarpeettomi- en metsäojien tukkiminen. Nämä toimet vaikut- tavat myönteisesti myös purojen tilaan ja kalojen elinolosuhteisiin. Metsätalouden aiheuttama kuormitus vähe- nee, jos metsä jätetään lannoittamatta, vesistö- jen rannat hakkaamatta ja metsäojat kaivamatta. Jos vesistöön johtavia metsä- ja suo-ojia on vält- tämätöntä rakentaa, ojiin suositellaan tekemään laskeutusaltaita tai pintavalutuskenttiä, jotka pidättävät veden mukana valuvaa kiintoainetta. Riski vesistöjä kuormittaviin päästöihin on suurin uudistettaessa turvemailla kasvavia metsiä. Turvetuotannon päästöt Turvetuotantoalueiden ympäristöluvissa on määrätty tarpeelliseksi katsotut vesiensuojelu- toimet ja - rakenteet. Silti vesiin joutuu varsinkin sateisina aikoina ravinteita, kiintoainetta ja happea kuluttavaa ainesta. Lisäksi vesiä saattaa kuormittaa hienojakoinen ilmasta laskeutuva turvepöly. Vesistöissä turve liettää pohjia ja samentaa vettä. Turvetuotannon luvissa olisi vesiensuojelun rakenteet mitoitettava riittävän tehokkaiksi, jotta ne toimisivat myös tulvien ja muiden ääri-ilmiöiden aikana. Vesistöön joutunutta turvetta on vaikea poistaa. Kalankasvatuksen päästöt Kalankasvatuksen aiheuttamaa ravinnekuormi- tusta ja sen haittoja on mahdollista vähentää ohjaamalla laitosten sijaintia ja rehunkäyttöä. Maa- ja keinoaltaisiin on kehitetty myös erilaisia kiintoaineen ja ravinteiden poistomenetelmiä, mutta verkkoallaslaitoksiin niitä ei vielä ole. Verkkoallaslaitosten sijaintia ohjaamalla on mahdollista vähentää paikallista ravinnekuor- maa. Tavoitteena on sijoittaa altaat kauemmas avomerelle, missä kuormitus laimenee paremmin kuin saaristossa. Tehokas keino kalankasvatuk- sesta aiheutuvan ravinnekuorman vähentämi- seen on kiertovesiviljely. Sitä tutkitaan paljon, ja suuria kiertovesilaitoksia on rakennettu. Haasteena on saada rakentamis- ja toiminta- kustannuksiltaan kalliit kiertovesilaitokset taloudellisesti kannattaviksi. Toimenpiteisiin ryhtyminen Hajakuormituksen vähentäminen on pitkäjän- teistä työtä. Useimmiten se vaatii yhteistyötä valuma-alueen maanomistajien, yritysten ja kun- tien kanssa. Itämeren rehevöitymisen torjunta edellyttää valtioiden välistä yhteistyötä, mutta paikallisiin rehevöitymisongelmiin on meri- alueellakin löydettävissä ratkaisuja paikallisella yhteistyöllä. Kalojen elinympäristön kunnostaminen K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 3 5 Valuma-alueiden kunnostus on hyödyllistä erityisesti maatalousvaltaisten alueiden järvillä. Lasketusaltailla ja kosteikoilla on pystytty vähentämään järviin joutuvaa kiintoaine- ja ravinnekuormaa. Kun kosteikko on yläpuolisen valuma-alueen pinta-alaan nähden riittävän suuri, se pystyy pidättämään merkittävässä määrin ravinteita. Suurimmat vesiensuojelukosteikot on raken- nettu Tuusulanjärveen laskeviin ojiin. Pitkään seurattu Hovin tutkimuskosteikko Vihdissä on kooltaan 5 prosenttia valuma-alueesta, ja se on pystynyt pidättämään yli puolet siihen veden mukana tulevista ravinteista ja kiintoaineesta. Koska järven läheisyydessä on vain harvoin tilaa riittävän suurille kosteikoille, pitäisi kos- teikkoja rakentaa eri puolille maatalousvaltaisia valuma-alueita. Pienten kosteikkojen toimintaa on joskus tehostettu syöttämällä veteen fosforia saostavaa kemikaalia. Valuma-alueiden kunnostus K A L A V E S I E N H O I T O - O P A S A13 Kosteikot edistävät luonnon monimuotoi- suutta ja ovat tärkeitä vesi- ja rantalinnuille. JU K K A R U U H IJ Ä R V I Kalojen elinympäristön kunnostaminen A 1 3 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Ensimmäiset järvien kunnostushankkeet olivat useimmiten kuntien vetämiä. Näin aloitettiin esimerkiksi Lahden Vesijärven ja Tuusulanjärven kunnostukset 1980-luvulla, kun kuntien jätevesi- päästöt näihin järviin oli ensin saatu loppumaan. Hankkeisiin saatiin valtion rahoitusta, ja niihin koottiin laajoja yhteistyöverkostoja vesialueiden omistajista, kalastajista, kalastajien järjestöis- tä ja tutkimuslaitoksista. Tuolloin alettiin myös perustaa järvien suojeluyhdistyksiä. Niillä oli merkittävä rooli varsinkin pienempien järvien kunnostuksissa. Viime vuosikymmeninä valtion osuus kunnostushankkeissa on supistunut. Uusina toimijoina ovat tulleet mukaan vesiensuojeluun keskittyvät säätiöt ja muut välittäjäorganisaati- ot, jotka pystyvät vetämään kunnostushankkeita osin julkisella ja osin yksityisellä rahoituksella. Tällaisia ovat esimerkiksi Pyhäjärvi-instituutti Satakunnassa, Päijät-Hämeen Vesijärvisäätiö Lahdessa ja Vanajavesikeskus Hämeenlinnassa. Myös monet alueelliset vesiensuojeluyhdis- tykset ovat alkaneet seurannan ja tarkkailujen ohella toteuttaa kunnostushankkeita. JU K K A R U U H IJ Ä R V I Järvien kunnostuksen organisointi Kalojen elinympäristön kunnostaminen K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 3 7 Kalaveden hoitaja, osakaskunta tai kala- talousalue, voi lähteä parantamaan maa- ja metsätalouden sekä haja-asutuksen vesiensuo- jelua tekemällä aloitteen vesistön suojelu- ja kunnostusprojektin perustamisesta. Kumppanei- na voivat olla esimerkiksi vesiensuojeluyhdistyk- set, kunnat, järjestöt ja kylätoimikunnat. Haja- kuormituksen vähentämiseen tähtääviä hankkei- ta rahoitetaan usein EU:n rakennerahastoista, pienempiä hankkeita lisäksi maaseudun kehit- tämiseen myönnettävillä toimintaryhmärahoilla (Järvien kunnostuksen organisointi). Sisäisen kuormituksen vähentäminen Sisäinen kuormitus on usein seurausta kauan jat- kuneesta ulkoisesta kuormituksesta; se voi olla luontaista tai ihmisen toiminnan aiheuttamaa. Sisäisen kuormituksen vähentäminen lieventää rehevöitymisongelmaa, mutta vaikutukset ovat vain tilapäisiä, jos ulkoinen kuormitus jatkuu. Sisäinen kuormitus on tila, jossa järven rehevöityminen ”ruokkii itse itseään”. Rehevöity- neessä järvessä eloperäisen aineksen hajoami- nen kuluttaa happivarantoja, mikä johtaa syvän- teiden happikatoon kesällä ja talvella. Kun alus- vesi on hapetonta, siihen vapautuu pohjaan kerrostunutta fosforia. Ravinteisuutta lisäävät aallokko ja virtaukset, jotka sekoittavat matalille alueille laskeutunutta kiintoainesta veteen. Li- säksi pohjasta ravintoa etsivät kalat sekoittavat pohja-ainesta veteen ja estävät näin ravinteiden pysymisen pohjasedimentissä. Sisäisen kuormituksen aiheuttamaa rehe- vöitymistä ja sen haittoja torjutaan etenkin ilmastuksella, ravintoketjukunnostuksella ja vesikasvillisuuden poistolla. Joissakin vesistöissä on kokeiltu ravinteikkaan pohjaliejun ruoppausta tai peittämistä savella, mutta nämä menetelmät ovat useimmiten melko kalliita. Pienissä järvissä fosforia on saostettu kemikaaleilla. Matalissa järvissä on kokeiltu myös väliaikaista kuivatta- mista, jotta pohjalieju tiivistyisi ja vesikasvilli- suus häviäisi. Ilmastus Järven syvänteiden ilmastaminen on keino torjua hapettomuutta ja siitä johtuvaa fosforin liukene- mista sedimentistä veteen. Ilmastus rikkoo veden kerrostuneisuuden, jolloin järven vesi sekoittuu tavallista enemmän. Ilmastuksesta voi olla hyötyä, jos järven alusvesi muuttuu kesällä ja talvella säännöllisesti hapettomaksi. Talvinen alusveden ilmastus saat- taa vähentää seuraavan kevään täyskierrossa pintaveteen siirtyvän fosforin määrää ja siten rehevöitymistä. Siinä tapauksessa, että kesäker- rostuneisuus ajoittain purkautuu, voi vesimassaa sekoittava ilmastus vähentää fosforin liukene- mista. Kesäaikainen ilmastaminen ei ole tarpeen, mikäli kerrostuneisuus kestää koko kesän (Ilmas- tuskokemuksia ja tutkimustuloksia, s. A138). Kalojen elinympäristön kunnostaminen A 1 3 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Jos vedestä loppuu happi, järven pohjasediment- tiin kerrostunut ja rautayhdisteisiin sitoutunut fosfori alkaa liueta veteen. Happikatoa esiintyy rehevöityneiden järvien syvänteiden alusvedessä sekä talvella että kesällä. Tätä ilmiötä torjutaan ilmastuksella. Useimmiten ilmastus toteutetaan pump- paamalla hapekasta pintavettä alusveteen. Talvella tästä seuraa alusveden kylmeneminen ja kesällä lämpeneminen. Ilmastus voi purkaa veden kerrostuneisuuden täysin, ja joka tapauk- sessa se lisää veden virtauksia varsinkin talvella. Ilmastuksen vaikutukset kasvukauden aikai- siin fosforipitoisuuksiin ovat lähes aina pienet. Tämä johtuu siitä, että useimmissa järvissä matalilta pohja-alueilta veteen liukeneva fosfori vaikuttaa veden ravinteisuuteen huomattavasti enemmän kuin syvänteistä liukeneva fosfori. Ilmastus voi kuitenkin kunnostaa sedimenttiä ja tehdä siitä vakaamman, mikä vähentää happi- katojen riskiä. Matalissa rehevissä järvissä happi voi loppua pitkinä ja kuivina talvina kokonaan, mikä johtaa kalakuolemiin. Yleensä veden virtaus ylläpitää kaloille riittävää happipitoisuutta. Ohuemman, lumettoman jään alla merkitystä on myös levien yhteyttämisellä. Hämeenlinnan lähellä sijaitsevalla Kalvolan Äimäjärvellä oli happikato ja osittainen kala- kuolema talvella 2003, jolloin järveä oli hoito- kalastettu viiden vuoden ajan. Kun suurin osa kaloista kuoli, vaikutukset olivat samoja, joita hoitokalastuksella oli tavoiteltu. Vesi kirkastui ja uposkasvillisuus levisi voimakkaasti, tosin jopa haitaksi asti. Kalojen kasvu parani, ja särkival- tainen kalasto muuttui ahvenvaltaiseksi. Muu- taman vuoden ajan vesi pysyi kirkkaampana ja kalastajat saivat runsaasti komeita ahvenia, mutta viiden vuoden kuluttua järvi oli palannut särkivaltaiseksi ja sameavetiseksi. Pelkästään kalastoon vaikuttamalla on vaikea saada aikaan pysyviä muutoksia haja- kuormituksen rehevöittämissä järvissä. Onnistu- misen mahdollisuudet paranevat, jos kuormi- tusta saadaan ensin voimakkaasti vähennettyä. Ilmastuskokemuksia ja tutkimustuloksia MIXOX-HAPETUSMENETELMÄMixox-ilmastin pumppaa päällysvettä pohjalle, jolloin alusveteen sekoittuu hapekasta vettä. Samalla kerrostu- neisuus heikkenee ja purkautuu. Kalojen elinympäristön kunnostaminen K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 3 9 Veden kerrostuminen järvessä Talvella vesi on lämpimintä pohjalla ja kesällä pinnassa. Vesi sekoittuu syksyllä ja keväällä. Kerrostuminen johtuu siitä, että veden ominaispaino on erilainen eri lämpötiloissa. Neljäasteinen vesi on painavinta. TALVIKERROSTUNEISUUS 1 °C 3–4 °C KESÄKERROSTUNEISUUS PÄÄLLYSVESI YLI 16 °C HARPPAUSKERROS ALUSVESI 4–8 °C KEVÄTTÄYSKIERTO 4–8 °C 4–8 °C SYYSTÄYSKIERTO D E G E R M A N Y M . 19 9 8 , M U U N N E LT U Kalojen elinympäristön kunnostaminen A 1 4 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Matalissa rehevissä järvissä happi saattaa talvella loppua koko vesimassasta. Tällöin voi olla apua veden virtauksen lisäämisestä tai veden pumppauksesta jäälle. Jäällä vesi hapettuu ennen kuin valuu takaisin vesistöön. Ilmastustarpeen arviointi edellyttää veden happi- ja fosforipitoisuuksien tuntemista. Ilmas- tusta harkittaessa on syytä kysyä ohjeita kunnan vesiensuojelun asiantuntijalta. Ilmastussuunni- telmat, ilmastuslaitteet ja laitteiden kunnossa- pidon voi hankkia vesiensuojeluyrityksiltä. Fosforin saostus kemikaaleilla Yksi keino vesistön sisäisen kuormituksen vähentämiseen on fosforin saostaminen kemi- kaalilla. Tarkoitukseen sopii lähinnä alumiini- kloridi. Alumiinikloridi sitoo merkittävän osan fosforista järven pohjaan niin, ettei ravinne kovin helposti liukene uudelleen veteen. Käsittelyn välittömät biologiset vaikutukset ovat saman- tapaiset kuin happamoitumisella. Kemikaalin liiallinen annostelu voi tappaa kaloja. Pienjärvet, joissa vesi vaihtuu hitaasti, voidaan alumiinikloridia käyttäen kirkastaa leväsamennuksesta. Kertakäsittelyn vaikutus ei yleensä kestä muutamaa vuotta enempää. Pitkäaikaista vaikutusta ei ole mahdollista saavuttaa, jos järveen tuleva ulkoinen kuormitus on voimakasta eikä sitä saada vähenemään. Fosforin saostus kemikaaleilla Kaarinan ja Liedon rajalla sijaitseva Littoistenjärvi on noin 150 hehtaarin laa- juinen matala, luontaisesti kirkasvetinen taajamajärvi, jolla on suuri merkitys virkis- tyskohteena. Vesi on ollut pitkään huonolaa- tuista, ja järven virkistyskäyttö on kärsinyt vuoroin sinileväkukinnoista, vuoroin vesi- ruton ja karvalehden massaesiintymistä. Rehevyyden tiedettiin johtuvan paljolti sisäisestä kuormituksesta, ja kun muut kunnostuskeinot eivät tepsineet, järvi päätettiin käsitellä alumiinikloridilla, joka saostaisi ja sitoisi ylimääräisen fosforin pohjasedimenttiin. Kustannukset olivat suu- ret, mutta hankkeeseen onnistuttiin kokoa- maan tarvittava rahoitus. Kemikaalikäsittely tehtiin toukokuun alussa 2017. Käsittelyn jälkeen järven vesi kirkastui täysin, mikä herätti suurta kiinnos- tusta. Veden pH laski, ja sen vuoksi etenkin suuria lahnoja kuoli. Muutaman viikon kulu- essa happamuus tasaantui ja kasviplankton alkoi toipua, mutta järven veden fosforipitoi- suus pysyi huomattavasti alempana ja vesi kirkkaampana kuin edeltävinä kesinä, kuten oli tarkoitus. Kesällä 2017 vedessä oli fosforia vain viidesosa vuoden 2016 pitoisuudesta. Ensimmäisenä kesänä kemikaalikunnos- tus tuotti toivotun tuloksen, mutta sittem- min vesi on taas samentunut. Kesällä 2019 järvessä havaittiin myös runsaasti sinilevää. Kalojen elinympäristön kunnostaminen K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 4 1 Kemikaalikunnostus on tehty esimerkiksi Turun lähellä sijaitsevassa Littoistenjärvessä (Fosforin saostus kemikaaleilla). Vesistön kemikaalikäsittely vaatii ympäristö- luvan. Käytännön työn voi ostaa yrityksiltä. Ravintoketjukunnostus: hoitokalastus Planktonia tai pohjaeläimiä syövän kalaston voimakasta vähentämistä kutsutaan ravinto- ketjukunnostukseksi ja biomanipulaatioksi. Toimenpiteen tarkoituksena on vähentää kalojen aiheuttamaa sisäistä kuormitusta ja eläin- planktoniin kohdistuvaa saalistusta. Tärkein ravintoketjukunnostuksen menetelmä on tehokalastus eli hoitokalastus, mutta samaan tavoitteeseen on pyritty myös petokalakantoja vahvistamalla. Petokalakantojen vahvistuminen kuuluu onnistuneeseen ravintoketjukunnostuk- seen. Hoitokalastuksen tarve arvioidaan veden laadun sekä kalakantojen runsauden ja rakenteen perusteella. Vesianalyyseissä voimakas sisäinen kuormitus näkyy suurina fosfori- ja klorofylli- pitoisuuksina, fosforipitoisuuden kesän aikaisena kasvuna ja paljaalla silmällä usein sinilevä- kukintoina. Kalakannan runsaudesta ja rakenteesta saadaan käsitys koekalastuksella. Koekalastukset tehdään loppukesällä käyttäen pyydyksinä Nordic-yleiskatsausverkkoja (Verkkokoekalastus, s. B493). Hoitokalastusta saatetaan tarvita, jos keskimääräinen verkon yksikkösaalis on runsas (yli 2 kg verkkoa ja pyyntiyötä kohti), särkikalaa on paljon ja petokalojen osuus saaliista on alle viidesosa (20 %). Yleiskatsausverkon yksikkösaaliin perusteel- la voidaan karkeasti arvioida, millaista saalista hoitokalastuksella tulee tavoitella. Jos särki- kalojen yksikkösaalis on 2 kilogrammaa verkkoa ja pyyntiyötä kohti, sopiva hoitokalastuksen tavoite on todennäköisesti 200 kilogrammaa hehtaarilta kahdessa vuodessa. Jos yksikkösaalis on 4 kilogrammaa, realistinen tavoite on 400 kilogrammaa hehtaarilta kahdessa vuodessa. Jotta hoitokalastus vaikuttaisi, pitää valtaosa järven särkikaloista saada pyydetyksi lyhyessä ajassa. Jos pyynti on tehotonta, kalakanta palaa lisääntymisen ja nopeutuneen kasvun myötä pian ennalleen. On tavallista, että parin vuoden teho- kalastuksen jälkeen tarvitaan teholtaan vähäi- sempää hoitokalastusta; sen tarkoituksena on ylläpitää saavutettua tilaa (Hoitokalastuksen vaikutukset ja kehitysnäkymät, s. A142). Hoitokalastusmenetelmät. Hoitokalastuk- sessa käytetään tavallisesti nuottia, rysiä ja katiskoita, joskus myös troolia. Nuottaus on eri- tyisen tehokasta syksyllä, kun särkikalat kertyvät syvänteiden penkoille tiheisiin parviin. Parvet etsitään kaikuluotaimella ja nuotataan kiertä- mällä, jolloin selvitään lyhyellä nuotanvedolla. Syysnuottaus on tehokkaampaa kuin talvi- nuottaus, koska syksyllä ehditään monesti vetää Kalojen elinympäristön kunnostaminen A 1 4 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Lahden Vesijärven hoitokalastus tuotti 1990-luvul- la hyviä tuloksia ja lisäsi innostusta menetelmään myös monella muulla rehevöityneellä järvellä. Vesijärven Enonselällä hoitokalastus sai aikaan leväkukintojen vähenemisen ja veden kirkastumisen. Järvestä poistettiin vuosina 1989-93 yli miljoona kilogrammaa kalaa (80 kg/ha vuodessa), pääasiassa särkeä ja kuoretta. Hoito- kalastusta jatkettiin noin kolmasosan teholla seuraavina vuosina, mutta silti järven veden laatu alkoi 2000-luvulla jälleen heiketä. Tietoa hoitokalastuksen vaikutuksista saatiin kymmenellä eteläsuomalaisella järvellä vuosina 1997-2002 tehdyssä tutkimuksessa (HOKA- hanke). Veden laatu parani useimmilla järvillä silloin, jos hoitokalastus oli riittävän tehokasta, kolmen vuoden jaksolla vähintään 200 kilo- grammaa hehtaarilta. Hyvin savisameissa järvissä paranemista ei kuitenkaan tapahtunut. Vaikka hanke onnistuisi, vedenlaatuongelmat palaavat yleensä muutamassa vuodessa, jos hoitokalastusta vähennetään liikaa tai se lopetetaan. Viime vuosina särkikaloja on alettu käyttää entistä yleisemmin ja monipuolisemmin elin- tarvikkeiden raaka-aineena. Tämä kehitys antaa mahdollisuuden yhdistää särkikalojen tehokas kaupallinen kalastus ja rehevöityneiden järvien hoito. Tulevaisuudessa järven tilaa parantava hoitokalastus ei ehkä enää vaadikaan rahoitusta, vaan siitä on mahdollista saada kannattavaa liiketoimintaa. JU K K A R U U H IJ Ä R V I Hoitokalastuksen vaikutus ja kehitysnäkymät Kalojen elinympäristön kunnostaminen K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 4 3 kaksi apajaa päivässä, talvella vain yksi. Talvella viistokaikuluotain on tavallista luotainta tehok- kaampi apu kalaparvien etsinnässä. Nuottaus on ammattilaisten työtä, mutta talkooväki voi auttaa esimerkiksi kalan kulje- tuksessa ja nuottasaaliissa olevien petokalojen järveen palauttamisessa. Muutama yritys tarjoaa hoitonuottauspalveluja. Lisäksi kunnat, kalatalouskeskukset ja kalatalousalueet yllä- pitävät nuottaryhmiä, joita voi pyytää avuksi. Rysäpyynti on tehokkainta keväällä särki- kalojen kutuaikaan. Rysät on laitettava pyyntiin mahdollisimman nopeasti jäidenlähdön jälkeen, sillä runsaimmat saaliit saadaan yleensä särjen kudun aikana huhti-toukokuussa. Yhdellä rysällä tulee noin kuukauden mittaisen kevätpyynnin aikana tavallisesti 2-4 tonnia kalaa, joten - pienimpiä järviä lukuun ottamatta - tehokkaa- seen pyyntiin tarvitaan useita rysiä ja melko suuri työpanos. Työsuunnitelmissa on otettava huomioon paitsi pyynti myös saaliin kuljetus ja käsittely sekä rysien pesu ja varastointi. Joillakin järvillä rysäpyynti on tuottoisaa myös syksyllä, jolloin kalat liikkuvat päivittäin syvän ja matalan välillä. Paikoin särkikalat pakkautuvat syksyllä järven luusuaan tai järveen laskeviin jokiin ja puroihin, mistä niitä saa tehok- kaasti rysällä. Rysäpyynti soveltuu parhaiten rantaviivaltaan rikkonaisiin, mataliin järviin, mutta pelkästään sillä tuskin päästään hoito- kalastuksen tavoitesaaliiseen. Hoitokalastukseen on kehitetty tiheäperäisiä avorysiä eli paunetteja, joita on monen kunnos- tushankkeen yhteydessä valmistettu ohjatuilla talkoilla. Rysien piirustuksia saa kalatalouskes- kuksilta, ja kalastusvälinevalmistajat myyvät valmiita hoitokalastusrysiä. Rysäpyynti onnistuu talkooporukalta ilman ammattilaisiakin. Isojen rysien käsittelyssä tarvitaan suurta ja tukevaa venettä. Katiskoitakin käytetään hoitokalastukseen. Niillä pyydetään etenkin särkeä jään alta kevät- talvella tai kutuaikaan keväällä. Trooleja on käy- tetty hoitokalastukseen suurilla ja kohtalaisen syvillä järvillä kesäisin ja syksyisin. Troolaus onkin parhaimmillaan tehokas pyyntimenetelmä, eivätkä saaliit ole niin riippuvaisia kalojen parveutumisesta kuin nuottauksessa. Luvat ja käytännön järjestelyt. Hoitokalastus vaatii vesialueen omistajien luvan. Lupa on paras hankkia koko kunnostettavan järven tai sen osan alueelle ja koko kalastuksen kestoajalle. Muiden lupien tarve on hyvä selvittää ELY-keskuksesta. Vähänkin suuremman järven hoitokalastuk- sesta on parasta tehdä yhteistyöprojekti, sillä sen kautta hankkeelle voi saada rahoitusta ja työvoimaa. Hoitokalastuksesta kannattaa laatia järvikohtainen toimenpideohjelma vähintään kolmelle vuodelle. Ohjelmaan kirjataan vuosi- kohtaisesti toimenpiteet, niiden toteuttajat ja kustannukset. Ennen hoitokalastukseen ryhty- mistä päätetään kohdelajit ja etsitään parhaat Kalojen elinympäristön kunnostaminen A 1 4 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O pyyntipaikat ja -ajat sekä tarvittaessa kokeillaan erilaisia kalastusmenetelmiä. Hoitokalastussaaliin käsittely pitää suunni- tella huolella, sillä rannassa voi olla kerralla kymmeniä tonneja kalaa. Saaliille saattaa löytyä kysyntää, sillä särkikaloja käytetään nykyään monipuolisesti elintarvikkeiden raaka-aineena. Elintarviketeollisuus tarvitsee etenkin isokokois- ta särkeä ja lahnaa. Saalis, jota ei pystytä hyö- dyntämään ihmisravintona eikä eläinten rehuna, on varauduttava käsittelemään biojätteenä. Parin vuoden tehokalastuksen jälkeen on syytä jatkaa ylläpitävää hoitokalastusta, jossa tavoitteena voi olla noin puolet tehopyynnin saaliista. Ilman ylläpitävää hoitoa kalakannat palautuvat usein parissa vuodessa entiseen runsauteensa. Särkikalojen uutta runsastumista voi yrittää estää suosimalla niitä syöviä petokaloja, kuten kuhaa, ahventa ja haukea. Tähän sopivia keinoja ovat kalastuksen ohjaus ja istutukset sekä hauen kutu- ja poikasalueiden kunnostukset. Jos rehe- vöitynyt järvi alkaa kuormituksen vähentymisen vuoksi karuuntua, vesi kirkastuu ja uposkasvilli- suus lisääntyy. Tämä jo sinällään suosii haukea ja ahventa. VIRTAVESIEN RAKENTEELLINEN KUNNOSTAMINEN Virtavesien kalataloudellisia kunnostuksia tarvitaan varsinkin, kun halutaan palauttaa jokeen perkauksen tai muiden toimien takia sieltä hävinneet kutu- ja poikastuotantoalueet (Kalavedet ja kalatuotanto, s. A16). Useimmin kunnostuksia tehdään lohikalakannoille soveliaiden alueiden luomiseksi. Luonnontilainen koski on elinympäristöjen (habitaatti) kirjo. Tärkeitä ovat sora- ja kivialueet, pohjakasvillisuus ja etenkin pienemmissä virtavesissä uppo- ja pintapuut: ne luovat yhdes- sä vaihtelevan vesisyvyyden ja virrannopeuden kanssa laadukkaita pienelinympäristöjä erikokoisille kaloille. Virtaveden rakenteellisen monimuotoisuuden palauttaminen mahdollistaa kalakantojen menestymisen. Parhaimmillaan kutu- ja poikas- alueet ovat hyvälaatuisia, kutukaloja on riittä- västi eikä vedenlaatu heikennä kalojen elin- mahdollisuuksia: silloin kutu onnistuu, mäti kehittyy hyvin ja syntyy runsaasti poikasia. Poikasten eloonjäänti riippuu tarjolla olevan elinympäristön laadusta ja ravintovaroista. Useimmiten kunnostuksella pyritään lisää- mään veden virtauksen ja syvyyden, pohjan- rakenteen ja rantaviivan vaihtelua, koskien ja suvantojen vuorottelua ja vesitetyn alueen pinta-alaa. Rantaviivan monimuotoisuutta voi lisätä myös muilla keinoin, kuten poistamalla Kalojen elinympäristön kunnostaminen K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 4 5 perkauksen yhteydessä syntyneen ranta- penkereen tai palauttamalla kuivillaan olleet poukamat ja sivu-uomat pääuoman yhteyteen. Jokainen vesistö on ainutlaatuinen, joten kunnostus tulee sovittaa paikallisiin olosuhteisiin ja kalastoon. Lohikalojen elinympäristön kunnostaminen vaatii perusteellisen valmistelun ja lukuisia käytännön toimia: • Arvioidaan kalakannan ja ympäristön nykytila, kartoitetaan kunnostustarve ja laaditaan kunnostussuunnitelma osana kalavarojen hoidon suunnittelua. • Toteutetaan hanke suunnitelman mukaan: - Rakennetaan kutuun soveltuvia alueita. Luodaan suojapaikkoja kaikenkokoisille virtaveden kaloille, ja varsinkin poikasille sopivia alueita kutupaikkojen lähistölle. - Varmistetaan, että vaelluskalat pääsevät esteettä alavirrassa sijaitseville syönnösalueilleen (pääuomaan, järveen tai mereen) ja takaisin. - Varmistetaan, että riittävästi vaelluskaloja pääsee palaamaan jokeen kudulle. - Kunnostetaan valuma-aluetta niin, että jokiuomaan kulkeutuu mahdollisimman vähän veden laatua heikentävää kiintoainesta ja muuta kuormitusta. • Seurataan, ovatko toteutetut työt olleet tuloksekkaita. • Suunnitellaan tarvittaessa korjaustoimenpiteitä. Kunnostusten ajoitus vaikuttaa ratkaisevasti hankkeen onnistumiseen. Kunnostuksia ei kannata tehdä lähellä kalojen kutuaikaa eikä silloin, kun mäti on vielä hautautuneena soraan. Jos vesistössä on syyskutuisia lohikaloja, sopiva kunnostusajankohta on heinä-elokuu. Kutupaikkojen kunnostus ja rakentaminen Liettyneitä kutupaikkoja voi parantaa pöyhimällä hienon aineksen pois kutusoran joukosta. Lietty- minen kertoo sedimentaatio-ongelmasta, joka saattaa vaatia kutualueiden vuosittaista pöyhintää. Jos kutupaikat ovat hävinneet esimerkiksi perkausten tai eroosion takia, tilalle on rakennet- tava uusia kutupaikkoja. Onnistumisen kannalta keskeisiä asioita ovat, mitä materiaalia käyte- tään, minne kutupaikat rakennetaan, minkä kokoisia niistä tehdään ja miten niiden pysyvyys varmistetaan (Virtavesien kunnostuksissa huomioitavaa, s. A146). Materiaali. Paras materiaali on pyöreärakei- nen karkea luonnonsora. Murskattu kiviaines so- veltuu tarkoitukseen huonommin, sillä se asettuu uomaan usein niin tiiviisti, että kalojen on vaikea kaivaa kutupesiä. Murskeen käyttökelpoisuutta heikentävät myös terävät, kaloja vahingoittavat särmät. Kutusoran karkeus tulisi valita kutukalo- jen koon mukaan, eli suurille kutukaloille käyte- tään karkeampaa soraa kuin pienille. Taimenelle Kalojen elinympäristön kunnostaminen A 1 4 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Kunnostuksia suunniteltaessa on otettava huo- mioon lukuisat toteutukseen liittyvät käytännön asiat, kuten maansiirtokoneiden kulkureitit ja kasvillisuuden säästäminen. Lisärajoitteita kunnostustöille saattavat asettaa vaikkapa museaaliset arvot ja suojeltujen lajien, kuten kirjojokikorentojen (Ophiogomphus cecilia), esiintyminen kunnostettavassa kohteessa. Maansiirtokoneiden kulkureitit on suunni- teltava huolella, jotta vesistölle ja rantakas- villisuudelle aiheutuisi mahdollisimman vähän haittaa. Etenkin savipaikkojen kaivamista tulee välttää, sillä huuhtoutuessaan savi tukkii kiven- kolot. Veden samentuminen taas voi karkottaa kalat koskista. Virtavesien kunnostuksissa huomioitavaa Pohjaan on hyvä jättää koskemattomia sammallaikkuja, joista sammalkasvusto ja pohjaeläimistö voivat levitä kunnostetuille alueille. Pohjaeläimistön palautumista voi nopeuttaa käyttämällä kunnostuksissa kivi- aineksen lisäksi puuta (kuolleet puut oksineen), sillä se pidättää alueella eloperäistä ainesta, kuten lehtiä ja kariketta. Rantakasvillisuus kannattaa säilyttää mah- dollisimman hyvin, sillä sen antama suoja ja varjostus lisäävät kalojen viihtyvyyttä. Uomaan kaatuvat puut tarjoavat kaloille ja muille virta- vesieliöille suojapaikkoja. Lehdet ja muu kasvi- aines ovat pohjaeläinten ravintoa. Kalat käyttävät ravinnokseen paitsi pohjaeläimiä myös rantakas- villisuudesta veteen joutuvia maaselkärangatto- mia. Niiden merkitys kalojen kasvulle on erityisen suuri pienissä varjoisissa puroissa, joiden oma pohjaeläintuotanto on niukka. Rantakasvillisuus on tärkeää säilyttää myös siksi, että se suojaa ve- sistöä valuma-alueelta tulevalta kuormitukselta. JU K K A R U U H IJ Ä R V I Kalojen elinympäristön kunnostaminen K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 4 7 sopii yleensä parhaiten materiaali, jossa vallitse- va raekoko on noin 10-60 millimetriä ja hieno- ainesta (lähinnä hiekkaa) on vähemmän kuin kymmenesosa (10 %). Lisäksi seassa olisi hyvä olla soraikkoa sitovia isompia kiviä, joista useim- pien halkaisija olisi esimerkiksi yli kymmenen senttimetriä. Laajasti eri raekokoja sisältävä kutusora on hyvä valinta siitäkin syystä, että se soveltuu paremmin soraikoista kuoriutuvien poi- kasten elinympäristöksi ja sulautuu maisemaan luontevammin kuin ainoastaan tasakokoista päälajitetta sisältävä kutusora. Jos aines on liian hienojakoista (hiekkaista), veden virtaus so- ran sisällä estyy, hapen määrä vähenee ja mädin kehitys vaikeutuu. Liian hienojakoinen aines voi myös estää vastakuoriutuneiden poikasten nou- sun soran sisältä ruskuaispussivaiheen jälkeen. Soran ja kivien lisäksi kutualueelle kannattaa sijoittaa lohkareita ja/tai uppopuita, jotka pitävät kutusoraa paikallaan, kiihdyttävät virtausta paikallisesti, pitävät soraikkoa puhtaana sekä tarjoavat suojapaikkoja kutuun valmistautuville kaloille. Jos sedimentaatio on voimakasta, kutualueiden yläpuolelle kannattaa rakentaa sedimentaatioloukkuja eli syviä kuoppia, joiden pohjalle hieno aines laskeutuu. Kuopat on ajoittain tyhjennettävä. Levitys. Puroissa sora levitetään usein käsi- työnä, mutta suuremmissa vesissä tarvitaan kai- vinkonetta tai traktorikaivuria. Vaikeasti saavu- tettavilla kohteilla kutusorastuksia on tehty myös helikopterilla tai putkien avulla. Joissain tapauk- sissa kutusora on jätetty kohdealueelle kasoihin, joista sen on annettu kulkeutua kevättulvan mukana. Tämän menetelmän huono puoli on se, että soran lopullista kertymispaikkaa ei voi enna- koida. Pahimmassa tapauksessa sora kulkeutuu pois alueelta, jonne sen oli tarkoitus kerääntyä. Kutupaikkojen koko. Kutusoraikoista tulee tehdä riittävän laajoja ja paksuja. Suurten lohi- kalojen kutupesät ovat tavallisesti pinta-alaltaan 1-4 neliömetriä (m2), pienillä puroissa elävillä paikallisilla taimenilla 0,5-1 neliömetriä. Raken- nettavien kutualueiden tulee puroissakin olla vähintään muutaman neliömetrin kokoisia (esi- merkiksi 1 m x 3 m). Leveämmissä joissa kutu- alueiden sopiva pituus on 3-15 metriä, leveys suunnitellaan paikallisten olosuhteiden mukaan. Isoissa joissa pinta-alan on hyvä olla 1-2 aaria. Jos kutualue on liian pieni, paikalle saapuva uusi kutupari saattaa tehdä kutupesänsä toisen kutupesän päälle, jolloin tämä voi osittain tuhoutua. Soraa on oltava riittävän paksusti, sillä mitä suurempi kala, sitä syvempään se hautaa mätinsä: harjus 3-5 senttimetrin ja pienet taime- net 5-10 senttimetrin syvyyteen, suuremmat taimenet ja lohet yli 20 senttimetrin syvyyteen. Virrannopeuden tulisi olla kutualueilla pohjan lä- hellä noin 20-50 senttimetriä sekunnissa (cm/s). Sopiva veden syvyys on yleensä 20-70 sentti- metriä, mutta syvempääkin voi olla, jos jokeen tai puroon nousee suuria meritaimenia tai lohia. Kalojen elinympäristön kunnostaminen A 1 4 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Joki kannattaa kunnostaa mahdollisimman monipuoliseksi, jolloin siellä viihtyvät lohikalojen lisäksi monenlaiset muut virtavesien eläimet ja kasvit. Lohikalat tarvitsevat riittävän kokoisia ja paksuisia kutusoraikoita mädin hautaamiseksi, erilaisia kivikoita, sivu-uomia, virranohjaimia ja kivi- tai luonnonpuukynnyksiä erikokoisille poikasille sekä syvänteitä isompien kalojen asento- paikoiksi. Rantapuusto ja -pensaikko luovat varjostuskirjoa vesialueelle, joten ne on tärkeää säilyttää. Kunnostukseen liittyviä rakenteita S IM O Y LI -L O N T T IN E N Kalojen elinympäristön kunnostaminen K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 4 9 Kutualueiden pysyvyys. Suuret virtaamat kuljettavat helposti soran mukanaan, joten kutualueet kannattaa yleensä perustaa kosken tai virtapaikan niskaan. Silloin niiltä mahdolli- sesti huuhtoutuva sora jää koskialueelle ja voi jopa läjittyä uudeksi kutualueeksi. Siirtyneitä soraikkoja voivat kutukalojen lisäksi hyödyntää alavirtaan ajautuvat pienpoikaset. Kutualueille on hyvä laittaa suurempia kiviä tai kiviryhmiä, jotka ankkuroivat soran paikalleen, toimivat virranohjaimina ja kutukalojen suojapaikkoina. Kun kutusoraikoista rakennetaan riittävän laajoja, ne pysyvät paremmin paikoillaan. Jos vesistöön huuhtoutuu kiintoainetta, kutusoraikkojen hyvän laadun säilyttäminen vaatii toimenpiteitä valuma-alueella (Ulkoisen kuormituksen vähentäminen, s. A132). Poikasalueiden kunnostus Poikasalueita kunnostetaan lisäämällä uomaan kiviä tai puuainesta. Kivistä voi tehdä myös virtausta ohjaavia rakennelmia, kuten suisteita ja kynnyksiä. Kiveämisen ja puumateriaalin lisäämisen tarkoituksena on luoda jokiuomaan paikkoja, joissa poikaset ovat suojassa keskinäiseltä ravinto- ja reviirikilpailulta, pedoilta ja liian voi- makkaalta veden virtaukselta. Kun elinympäristö monipuolistuu, kilpailu olinpaikoista vähenee, jolloin samalla alueella voi elää aikaisempaa enemmän kaloja. Suojapaikkoja voi lisätä myös muotoilemalla rantapenkerettä. Kutualueisiin liittyvät matalat, pikkukiviset alueet ovat välttämättömiä pienimmille, ensim- mäistä kesäänsä eläville lohikalojen poikasille. Kutualuekunnostusten yhteydessä on hyvä rakentaa kutusoraikon alapuolelle hieman karkeammasta aineksesta pienpoikasalueita. Tällaisia paikkoja saadaan esimerkiksi vesittä- mällä perkauksissa kuivilleen jääneitä ranta- kivikoita, kaivamalla uusia sivu-uomia tai palauttamalla vanhoja pienpoikasille sopivia sivu-uomia takaisin pääuoman yhteyteen. Isommille poikasille sopivat suuremmat kivet (10-30 cm) tai kiviryhmät. Kalat saavat runsaasti suojapaikkoja, jos kiviä laitetaan uomaan kerroksittain. Kivi- materiaalin paikallaan pitämiseksi on sekaan sijoitettava suurempia lohkareita. Suositeltavaa on käyttää seulottua luonnonkiveä. Hyvän poikaskivikon tunnistaa siitä, että alueella kahlatessa kivet liikkuvat jalan alla. Kun kivet ovat uoman pohjalla kerroksellisesti ja riittävän löyhästi, kivien väleihin ja alle muodostuu suoja- paikkoja, jollaisissa lohikalojen poikaset asustavat varsinkin talvella. Suuret kivet ja lohkareet suojaavat poikasia voimakkaalta veden virtaukselta, mutta niistä on muutakin hyötyä. Veden pintaan yltävät kivet rikkovat pinnan ja lisäävät virran pyörteisyyttä, Kalojen elinympäristön kunnostaminen A 1 5 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O mikä suojaa kalaa yläpuolelta. Jyrkissä koski- vesissä suuret kivet estävät pienempien kivien siirtymistä tulvan ja jään mukana. Lisäksi ne auttavat jääkannen muodostumisessa, jolloin alkutalvinen pohjajään ja supon muodostumis- kausi lyhenee. Suuret jäänsärkijäkivet sijoitetaan niin, etteivät ne ohjaa jäitä ja vesimassoja jokea reunustavaan metsään. Virranohjaimet eli suisteet ovat kiviraken- nelmia, jotka keskittävät ja nopeuttavat veden virtausta. Suisteiden avulla luodaan sopivia asentopaikkoja kaloille ja pohjaeläimistölle sekä estetään kiintoaineksen kerrostuminen kutupai- koille. Koska etenkin voimakkaimman virran alueella tapahtuu eroosiota, suisteiden ylä- ja alapuolella olevat ranta-alueet on ehkä tarpeen vahvistaa kivirakennelmin. Suisteet toimivat tehokkaasti, kun ne ovat leveydeltään ainakin puolet uoman leveydestä. Yksittäisten kiviraken- nelmien välin on hyvä olla vähintään 5-7 kertaa uoman leveyden verran. Kiintoaineksen keräänty- mistä ja seisovan veden alueiden muodostumis- ta voi estää sijoittamalla suisteet niin, etteivät ne ole liian jyrkässä kulmassa virtaukseen nähden. Kynnys on kivistä tehty rakennelma, joka ulottuu koko uoman poikki. Kynnys padottaa vettä, jolloin yläpuolelle syntyy hidasvirtaisempi ja syvempi alue. Se tarjoaa sopivia elinympäris- töjä erityisesti suuremmille kaloille. Vastaavasti heti kynnysten alapuolelle syntyy kiivasvirtai- sempaa kivikkoaluetta. Kynnysrakennelmien ylä- ja alapuolelle on hyvä kaivaa kuoppia kalojen asentopaikoiksi. Rakennelma ei saa olla tiivis, vaan sen pitää läpäistä virtausta yläosastaan. On tärkeää, että esimerkiksi uoman reunalla olevilla matalilla pienpoikasalueilla on riittävästi vettä pienenkin virtaaman aikaan. Kynnykset eivät myöskään saa olla niin korkeita, että ne estävät kalojen vaelluksen vähän veden aikaan. Toimiva kynnys on uoman pituussuunnassa tarpeeksi leveä (3-4 m), matala (alle 0,5 m) ja suurista lohkareista harvasti rakennettu. Lohka- reet pysyvät paremmin paikallaan, kun niiden etu- puolelle ja väleihin lisätään pieniä kiviä ja soraa. Luonnontilaisissa virtavesissä on usein runsaasti puuainesta, kuten risuja, oksia ja puiden runkoja. Tämä näkyy suojelu- ja aarni- alueilla, missä purojen ja jokien varsilla on kuolleita puunrunkoja ja oksia pitkin rantaa, poikki uoman ja uomassa itsessään. Luonnon- tilan aikainen oksien ja runkojen muodostama vedenalainen puumaisema löytyy todennäköi- sesti myös metsätalousalueen umpeen hiekoit- tuneesta purouomasta, kun se imuruopataan. Nykyisin useimmissa metsä- ja peltoalueiden puroissa ja joissa on hyvin vähän puuainesta. Puulla on kuitenkin suuri merkitys virtavesieko- systeemissä, sillä se ohjaa veden virtausta, lujittaa pohjaa, pidättää kariketta, toimii pohja- eläinten ja kasvien elinalustana sekä tarjoaa kaloille suojapaikkoja. Puuaineksen lisääminen Kalojen elinympäristön kunnostaminen K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 5 1 kuuluukin virtavesien ja varsinkin purojen ekologiseen kunnostamiseen. Myöhemmin rantakasvillisuus ja puusto tuottavat uomaan luonnostaan riittävästi puuainesta. Metsätalousalueiden puroihin ja jokiin suositellaan lisättäväksi kuollutta puuainesta. Sopiva määrä on 6-12 puuta sataa jokimetriä kohden. Puiden määrä, laatu ja sijoittelupaikat valitaan paikallisten olosuhteiden mukaisesti. Puiden lisääminen soveltuu hyvin täydentämään kutusoraikkojen ja poikasalueiden rakentamista. Vaihtoehtona on lisätä puita satunnaisesti ja antaa veden virtauksen kuljettaa ne luontaisille paikoilleen. Vaellusyhteyksien avaaminen Luonnonvaraisten vaelluskalakantojen ylläpitä- minen ja elvyttäminen voi onnistua vain, jos vaellusyhteydet lisääntymis- ja syönnösalueiden välillä toimivat molempiin suuntiin, eli kutuval- miit kalat pääsevät ylävirtaan lisääntymisalueil- leen ja vaelluspoikaset sekä talvikot (kuteneet kalat) syönnösalueilleen mereen, järveen tai alapuoliseen pääuomaan. Myös kalojen eri ikä- vaiheiden on voitava liikkua vapaasti esimerkiksi joen pääuoman ja pienien sivupurojen välillä. Vaellusyhteyksien avaamiseen on kaksi perusmenetelmää: vaellusesteen poisto ja vaellusesteen ohittaminen. Kalojen nousu- vaelluksen esteet ohitetaan tavallisesti kala- teiden avulla. Poikasten ja talvikoiden alas vaeltaminen puolestaan mahdollistetaan erilaisilla ohjainrakenteilla ja ohitusuomilla. Sellaisina voivat toimia myös nousuvaellusta varten rakennetut kalatiet. Vaellusesteiden poisto Vaellusesteen poisto tulee tavallisesti kyseeseen tarpeettomiksi käyneillä mylly-, saha- ja voima- laitospadoilla sekä tierumpujen kunnostukses- sa. Näissä tilanteissa rakenteen purkaminen tai putouksen loiventaminen kynnyksillä on yleensä kannattavampaa ja tehokkaampaa kuin kalateiden rakentaminen. Patojen purkamisen jälkeen vanhat kosken- pohjat muuttuvat vaellusväyliksi, lisääntymis- alueiksi ja poikasalueiksi. Jos patorakennelman yhteydessä oleva patolampi halutaan säilyttää, lammen alaosaan täytyy rakentaa pohjakynnys. Kalojen kulun mahdollistamiseksi tierummut kannattaa rakentaa niin, että rummun pohja on samassa tasossa kuin joen tai puron pohja eikä kaltevuus ole liian suuri. Uusissa kohteissa suositellaan käyttämään pohjaosaltaan suora- kulmaisia rumpuja, sillä niiden sisälle jää suurempi vesipinta-ala kuin pyöreässä putki- rummussa. Jos olemassa oleva tierumpu estää kalojen vaellusta, rummun alapuolelle voi rakentaa kivikynnyksiä. Niiden avulla vesipinta saadaan nousemaan niin, että kalat pääsevät vapaasti liikkumaan. Kun kynnykset rakennetaan Kalojen elinympäristön kunnostaminen A 1 5 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O tarpeeksi pitkälle alavirtaan, niistä ei tule uutta vaellusestettä. Varsinkin Etelä-Suomessa monet jokisuistot ovat madaltuneet muun muassa ojitusten aiheuttaman eroosion ja liettymisen vuoksi. Jos alueet kasvavat umpeen, erityisesti lohikalo- jen vaellus kutualueille voi estyä. Kasvillisuuden poistaminen parantaa vaellusyhteyttä. Nousuvaellus - kalatiet Padot, voimalaitokset ja muut vesirakenteet ovat katkaisseet vaelluskalojen kulkuyhteyksiä syönnösalueilta kutualueille sadoissa vesistöis- sämme. Jos vaellusesteen purkaminen ei tule kyseeseen, kalojen kulku voidaan turvata kalatien avulla. Kalatien houkuttelevuuden ja toimivuuden kannalta merkittävimpiä asioita ovat • kalatien sisäänkäynnin sijainti suhteessa nousuesteeseen • kalatien sisäänkäynnistä purkautuvan virtaaman suuruus • kalatien sisäänkäynnistä purkautuvan virran nopeus • kalatien rakenne. Kalatien sisäänkäynnin sijainti vaikuttaa siihen, kuinka hyvin kalat hakeutuvat kalatiehen. Tavallisesti paras sisäänkäynnin paikka on mahdollisimman lähellä nousuestettä ja joenpengertä. Kalatien sisäänkäynnistä purkautuvan virtaaman pitää olla riittävän suuri verrattuna joen kokonaisvirtaamaan (yleensä 2-5 % keski- virtaamasta). Silloin virtaama saa kalat nouse- maan kalatiehen (”houkutusvirtaama”). Sisäänkäynnistä tulee purkautua vettä niin suurella nopeudella, että lähialueella uivat kalat havaitsevat sisäänkäynnin. Voimalaitoskanavissa kalatien houkuttelevuutta voidaan parantaa myös sovittamalla turbiinijuoksutukset kalatien toimintaa tukeviksi. Kalatiet jaetaan rakenteensa perusteella kahteen päätyyppiin: luonnonmukaisiin ja teknisiin kalateihin. Valinnan ratkaisee se, mille kalalajeille kalatien halutaan soveltuvan, tavoitellaanko nousuyhteyden lisäksi poikas- tuotantoaluetta, minkälainen kalatie paikalle on mahdollista rakentaa ja kuinka suuri vesimäärä kalatiehen on käytettävissä. Myös kustannukset ja maisema-arvot on syytä ottaa huomioon, kun valintaa tehdään. Yksittäinen kalatie voi olla yhdistelmä erilaisista teknisistä ja luonnonmukaisista osuuksista. Luonnonmukaiset kalatiet Luonnonmukaiset ohitusuomat muistuttavat luonnonpuroja ja -jokia ja soveltuvat monille vesieläimille, muillekin kuin kaloille. Luonnon- mukaiset uomat käyvät parhaiten matalahkojen vaellusesteiden ohittamiseen, sillä niiden Kalojen elinympäristön kunnostaminen K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 5 3 kaltevuudet ovat yleensä verraten pieniä (2-5 %). Yksinkertaisimmillaan luonnonmukainen kalatie on eräänlainen luiska, jossa matala padon osa porrastetaan yksittäisin kivin ja kivikynnyksin. Joissain tapauksissa luonnon- mukainen ohitusuoma on jopa satoja metrejä pitkä purokokonaisuus, joka kiertää vaellus- esteen maaston muotoja noudatellen. Tavallisesti luonnonmukaiset ohitusuomat soveltuvat monille kalalajeille, ja ne voivat toimia myös kalojen lisääntymis- ja poikastuotanto- alueina, mikä tosin edellyttää ympärivuotista veden juoksuttamista kalatiehen. Luonnon- mukaiset uomat ovat kauniita ja soveltuvat erinomaisesti esimerkiksi kaupunkiympäristöön. Tekniset kalatiet Mikäli vaellusesteen putouskorkeus on suuri ja tilaa on niukasti, paras ratkaisu on tekninen kalatie. Teknisen kalatien tyyppejä ovat allas-, pystyrako- ja Denil-kalatiet sekä erilaiset kalasulut ja -hissit. Allaskalatiessä on useita altaita peräkkäin. Kalat kulkevat altaasta toiseen yleensä joko ylivirtausaukkojen tai pystyrakoaukkojen kautta. Ylivirtausaukollinen kalatie soveltuu parhaiten voimakkaille uimareille ja suurille kaloille, kuten lohelle ja taimenelle. Pystyrakokalatie soveltuu myös pienemmille ja heikommille kaloille, kunhan kalatien virtaus säädetään sopivaksi. Usein kalatierakenteissa joudutaan tyytymään kompromisseihin, sillä eri kalalajit vaativat erilaista virtausta. Denil-kalatiet ovat jyrkkiä, kourumaisia kalateitä. Kourun sivuilla ja pohjassa on virran- ohjaimia, jotka pienentävät virrannopeutta ja mahdollistavat kalojen nousun. Denil-kalatie soveltuu erityisesti lohelle ja taimenelle, mutta se toimii myös merestä kudulle nousevalle nahkiaiselle. Pitkissä Denil-kalateissä täytyy jyrkkien kouruosuuksien välissä olla riittävästi tasaisempia lepoaltaita. Kalasulku eli Borland-kalatie toimii sulku- periaatteella. Kun kala on uinut ala-altaaseen, sisäänkäynti suljetaan ja vedenpintaa nostetaan niin, että kala pääsee nousukammiota pitkin yläaltaaseen ja siitä nousuesteen yläpuolelle, joko suoraan tai jatkokalatietä pitkin. Borland- kalatie sopii erityisesti korkeisiin vaellusesteisiin ja lajeille, joiden uintikyky on heikko. Kalahississä kalat houkutellaan nostokoriin, minkä jälkeen hissi nostaa kalat nousuesteen yli. Kalasulut ja -hissit soveltuvat parhaiten kohtei- siin, joissa putouskorkeus on suuri ja tilaa kala- tien rakentamiselle erittäin vähän. Kalahissin toimivuuteen vaikuttavat etenkin sisäänkäynnin sijainti sekä sisäänkäynnistä purkautuva virtaa- ma ja virrannopeus, samoin kuin muilla kalatie- tyypeillä. Tavallisesti kalasulut ja -hissit toimivat allas- ja pystyrakokalateitä heikommin. Kalojen elinympäristön kunnostaminen A 1 5 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Kalateiden toimivuuden kehittäminen ja seuranta Kalateiden toimivuuden tutkimiseen ja seuran- taan on tärkeää panostaa alusta alkaen, jotta mahdolliset ongelmat löytyvät ja ne kyetään ratkaisemaan. Kalatietä käyttävien kalojen määriä ja määrien kehitystä on seurattava ainakin muutaman kutunousun ajan. Keskeisissä kala- tiekohteissa kalamääriä tulisi seurata vuosittain. Seurannoissa auttavat muun muassa erilaiset laskurilaitteet ja videokuvaus. Kalatien toimivuudesta saa tarkemman kuvan tutkimalla, kuinka hyvin alapuolelle saa- puneet kalat hakeutuvat kalatiehen ja läpäisevät sen erilaisissa ympäristöoloissa. Kyseeseen tulevat esimerkiksi kalojen merkintätutkimukset sekä kalojen kontrollointi vaellusesteen ala- ja yläpuolella. Jotta seuranta saadaan käyntiin heti kalatien valmistuttua, seurantakustannuksia kannattaa sisällyttää jo kalatien suunnittelu- ja rakentamishankkeeseen. Alasvaellusreitit - ohjaus- ja ohitusrakenteet Monet patorakenteet toimivat vaellusesteenä myös alavirtaan vaeltaville kaloille, kuten lohen ja taimenen vaelluspoikasille. Lisäksi huomattava osa alas vaeltavista kaloista voi kuolla tai louk- kaantua voimalaitosten turbiineissa. Alasvaellus- reitin kautta alavirtaan vaeltavat kalat pääse- vät nopeasti ja turvallisesti vaellusesteen ohi. Kalojen hakeutumista alasvaellusreitille voidaan helpottaa erilaisilla ohjausrakenteilla. Alavirtaan vaeltavien kalojen ohjaukseen on useita vaihtoehtoja. Ohjaus voi perustua kalojen käyttäytymiseen tai se voidaan toteuttaa vaelluk- sen estävillä rakenteilla. Ohjausmenetelmä vali- taan kuhunkin kohteeseen erikseen. Pienehköille joille soveltuvat esimerkiksi pinnasta pohjaan ulot- tuvat, vaelluksen estävät ohjausrakenteet. Suu- remmille joille sopivat parhaiten kelluvat, kalojen käyttäytymiseen vaikuttavat rakenteet. Varsinaisina ohitusrakenteina käytetään yleensä betonista valettuja ramppeja tai erilaisia putkia. Myös luonnonmukaiset kalatiet voivat toimia alasvaellusväylinä. Nousukaloja varten rakennetut tekniset kalatiet eivät sitä vastoin tavallisesti sovellu kovin hyvin ohitusuomaksi alavirtaan vaeltaville kaloille. Kuten kalateitä, myös alasvaellusratkaisuja on tärkeää ylläpitää. Ylläpitotyön määrä vaihtelee sen mukaan, mikä rakennevaihtoehto on valittu. Esimerkiksi pinnasta pohjaan ulottuvat välppä- rakenteet tarvitsevat säännöllistä puhdistamista. Samoin vaellusajaksi jokeen sijoitettavat kelluvat rakenteet vaativat huoltoa sekä vuosittaista veteen laskemista ja vedestä nostamista. Yllä- pidon ohella on tärkeää seurata ohjausrakenteiden toimivuutta ja kehittää sitä tarpeen mukaan. Pienetkin muutokset rakenteissa ja sisään- käynnin virtausolosuhteissa voivat vaikuttaa kokonaisuuden toimivuuteen. Kalojen elinympäristön kunnostaminen K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 5 5 Tukitoimet Pelkät kutu- ja poikasalueiden elinympäristökun- nostukset eivät riitä elvyttämään vaelluskalakan- toja, jos vaellusyhteydet lisääntymisalueiden ja syönnösalueiden välillä eivät toimi. Vastaavasti vaellusyhteyksien avaaminen ei yleensä yksinään riitä elvyttämään rakennettujen jokien kalakan- toja - varsinkaan, jos vaellusesteitä on useampia. Usein on sekä avattava vaellusyhteyksiä että tehtävä monipuolisesti muita toimia. Niitä voivat olla mäti- ja pienpoikasistutukset vaellusestei- den yläpuolelle, kutu- ja poikastuotantoalueiden kunnostukset, kutukalojen ylisiirrot, ravinne- ja kiintoainekuormituksen vähentäminen, vesistö- jen säännöstelykäytäntöjen kehittäminen sekä kalastuksen ohjaus (Ulkoisen kuormituksen vähentäminen, s. A132; Kalastuksen ohjaus, s. A216; Kalaistutukset, s. A170). Kiintoaineen ja ravinteiden huuhtoutumista vesistöihin vähennetään esimerkiksi pinta- valutuskentillä, kosteikoilla, suojavyöhykkeillä, säätöpadoilla ja ojakatkoilla. Lisäksi uomaan voi tehdä kiintoainetta pidättäviä ja lajittelevia rakenteita. Ongelmia aiheuttavat erityisesti pohjien liettyminen ja pohjalle laskeutuva kiin- toaine: ne heikentävät lohikalojen mädin säily- vyyttä ja poikasten kehitystä soraikon sisällä. Kalastuksen ohjausta tarvitaan varmista- maan, että kalastus on kestävällä pohjalla sekä virtavesissä että vaelluskalojen syönnösalueilla järvessä tai meressä. Kalastuksen ohjauksen merkityksestä kertoo esimerkiksi se, että Suo- mesta ei tunneta yhtään vaeltavaa taimenkantaa, jonka koko luontainen elämänkierto - poikas- vaihe joessa, vaellus järviin tai mereen syönnök- selle ja paluu syntymäjokeen kudulle - olisi pystytty palauttamaan pelkästään jokiuomaa kunnostamalla. Useimmiten syynä on se, että kunnostetuille lisääntymisalueille ei pääse riittävästi emokaloja, koska pyynti syönnös- alueilla ja vaellusreiteillä on liiallista. Tietotarve Virtavesien kunnostustarve ja -mahdollisuudet on aina arvioitava tapauskohtaisesti, asiantunti- joiden avustuksella. Tietoa tarvitaan muun muassa veden laadusta, uoman rakenteesta, ympäristön ekologisesta tilasta sekä vaellus- yhteyksien toimivuudesta lisääntymis- ja syönnösalueiden välillä. Elinympäristömittausten ja -mallinnuksen avulla saadaan tarkempaa tietoa uoman soveltuvuudesta eri kalalajeille (Elinympäristömallinnus, s. A156). Toimenpiteiden vaikuttavuutta arvioidaan ekologisen seurantatiedon avulla. Seuranta on hyvä aloittaa jo muutamia vuosia ennen kunnos- tusten toimeenpanoa, ja sitä on syytä jatkaa säännöllisin väliajoin vähintään kymmenen vuoden ajan (Tutkimus ja seuranta, s. B480). Luonnonpoikastuotannon kehittymistä seura- taan tavallisesti sähkökoekalastusten avulla. Osa kunnostuskohteista kannattaa ottaa tarkempaan Kalojen elinympäristön kunnostaminen A 1 5 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Elinympäristömallinnuksesta saattaa olla huomattavaa apua kunnostuksen suunnittelussa. Mallinnuksella voi jäljitellä esimerkiksi kunnostettavaa jokialuetta erilaisissa virtaamissa. Mallinnus aloitetaan mittaamalla tarkasteltavalta alueelta jokiuoman rakenne ja virittämällä alueelle veden virtausmalli. Kun tähän tietoon liitetään vaikkapa taimenen elinympäristövaatimukset, saadaan arvio taimenelle sopivien elinympäristöjen määrästä kunnostuskohteessa erilaisilla virtaamilla. Elinympäristömallia voi käyttää kaikille niille kalalajeille, joiden elinympäristövaatimukset tunnetaan. Elinympäristömallinnus VEDEN VIRTAUSMALLINNUS • SYVYYS • VIRRAN NOPEUS • POHJAN LAATU VIRTAUSMALLINNUKSEN SYVYYS-, VIRRANNOPEUS- JA POHJANLAATUTIETO MUUTETAAN KALALAJIN ELINYMPÄRISTÖVAATIMUSTIEDON AVULLA HABITAATIN LAATUARVIOIKSI ELINYMPÄRISTÖN SOVELTUVUUS KALALAJILLE ERI VIRTAAMILLA KALOJEN ELINYMPÄRISTÖVAATIMUKSET • SYVYYS • VIRRAN NOPEUS • POHJAN LAATU HYVÄ HUONO MÖTYSKOSKI ENNEN KUNNOSTUSTA MÖTYSKOSKI KUNNOSTUKSEN JÄLKEEN Kalojen elinympäristön kunnostaminen K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 5 7 seurantaan. Vaikutusten arviointiin soveltuvat myös esimerkiksi kalastuskysely, saaliskirjanpito ja kutukuoppien kartoitus sekä elinympäristö- mittaukset, pohjaeläinselvitykset ja lehtikarik- keen pidätyskykyä mittaavat tutkimukset. Seurantatulosten avulla voidaan sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä arvioida, onko toimen- piteillä saavutettu niille asetetut tavoitteet. RAKENTEELLISET KUNNOSTUKSET JÄRVISSÄ Järvissä on paljon tarvetta kunnostaa kalojen kutu- ja poikasalueita. Eniten kunnostustarvetta ovat synnyttäneet keinotekoiset vedenkorkeuden muutokset, kuten järvien lasku ja voimatalouden tai maatalouden tarpeisiin tehtävä säännöstely, joka vähentää kevättulvia. Monien kalalajien lisääntymisalueita ovat tuhonneet erilaiset täyttö-, rakennus-, ojitus- ja ruoppaushankkeet. Maa- ja metsätaloudesta, asutuksesta ja luon- nosta peräisin olevien ravinteiden ja kiintoaineen joutuminen vesiin liettää kutualueita sekä edistää rantojen ja matalikkojen umpeenkasvua (Kalavedet ja kalatuotanto, s. A16). Järviin sopivia rakenteellisen kunnostamisen menetelmiä ovat esimerkiksi veden korkeuden vaihtelun palauttaminen luonnonmukaisemmak- si sekä rehevöityneen ranta- ja vesikasvillisuu- den niitto tai laiduntaminen. Kutumahdollisuuksien lisääminen Kevätkutuisten kalojen lisääntymismahdolli- suuksia voi parantaa patoamalla kutulahtia tai kaivamalla ranta-alueelle kutukanavia. Tällaisista rakenteista on apua erityisesti säännöstellyissä vesissä, joissa kalojen mäti jää veden korkeuden vaihdellessa helposti kuiville. Esimerkiksi Oulujärvellä ja Kiantajärvellä on rakennettu kutukanavia, joihin nousevat koe- kalastusten perusteella etenkin hauki, ahven, särki ja säyne. Kanavisto on kutualueena paras mahdollinen vasta muutaman vuoden kuluttua, sillä kaivuun jälkeen sieltä puuttuu vesikasvilli- suus, johon monien kevätkutuisten kalojen mäti tai vastakuoriutuneet poikaset voisivat kiinnittyä. Turot. Turoja on vanhastaan käytetty houkut- telemaan kaloja pyydyksiin tai halutulle onginta- paikalle. Myös kalanpoikaset ja eläinplankton käyttävät turoja suojapaikkoinaan. Kututurot ovat perinteinen tapa lisätä muun muassa kuhan, ahvenen ja lahnan kutumahdollisuuksia. Ainakin ahvenella tätä keinoa on käytetty myös kannan harventamiseen: turot on koottu kudun jälkeen mäteineen rannalle kuivumaan. Tavallisimmin turot tehdään katajan tai kuusen havuista. Myös lehtipuiden oksia, ruohoturpeita, risuja ja olkilyhteitä on käytetty rakennusaineina. Turo on tavallisesti oksanippu, joka ankkuroidaan pohjaan joko kivien tai sei- päiden avulla. Sopiva syvyys on 1,5-4 metriä, kalalajin mukaan vaihdellen. Turot on aina syytä Kalojen elinympäristön kunnostaminen A 1 5 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O merkitä poijulla, jotta vesillä liikkujat voivat varoa niitä. Soraikot. Järvikutuisille lohikaloille (nieriä, harjus, siika ja muikku) voi rakentaa kutupaikkoja sorasta. Samoin kuin virtavesissä, järvissäkin ongelmana on kiintoaineksen kerrostuminen. Siksi soraikon säännöllinen puhdistus on välttä- mätöntä. Sekä luonnollisia että rakennettuja kutualueita voi puhdistaa vetämällä pohjassa kettinkiä tai vaijeria kahden veneen avulla. Kivillä voi luoda kaloille suojapaikkoja samaan tapaan kuin havuturoilla. Poikasalueiden parantaminen Umpeenkasvaneiden rantojen niittäminen monipuolistaa vesikasvillisuusvyöhykettä ja luo sopivaa elinympäristöä muun muassa hauen ja ahvenen poikasille. Niitto voi olla tarpeen myös veneilyn ja kalastuksen helpottamiseksi. Kalojen elinympäristöä parantaa esimerkiksi ruovikon niittäminen rannan läheltä. Niiton jälkeen aallokko ja jää pääsevät puhdistamaan rantaa, ja hauen kutupaikkana tärkeä saraikko- vyöhyke elpyy. Hauen ja ahvenen poikasille voi tehdä suotuisaa ympäristöä niittämällä ruovik- koon aukkoja ja käytäviä: uposkasvillisuus saa lisää kasvutilaa ja ruovikon reunan pituus kasvaa. Samankaltaisen tuloksen saattaa tuottaa rantavyöhykkeen laiduntaminen. Useimmiten laiduntamiseen on käytetty nautakarjaa. Mikäli tarkoituksena on avata vesikasvilli- suuden valtaamia alueita pysyvästi, niitto on toistettava useana vuonna peräkkäin - mutta vesilinnuston elinympäristöä ei saa turmella. Niittojäte on kerättävä vedestä maalle. Etenkin suurissa järvissä niittoa varmempi rantojen kunnostuskeino on kevättulvan palauttaminen ja jäidenlähdön aikaisen veden- korkeuden nosto. Näin saadaan aikaan pysyvämpi vaikutus kuin niitolla. Koneelliseen niittoon on hankittava lupa osakaskunnalta, ja niittoaikeista on ilmoitettava kunnan ympäristöviranomaiselle (Toimivaltuudet ja luvat, taulukko, s. A130). Suojellulla lintuvesi- alueella niittäminen vaatii ELY-keskuksen luvan. Toimenpiteiden suunnittelu ja toteutus Tieto turojen, kutualueiden rakentamisen ja parantamisen sekä vesikasvillisuuden niiton vaikutuksista on vähäistä, joten tällaisten toimenpiteiden tarvetta on vaikea arvioida. Ennen työhön ryhtymistä kannattaa aina ottaa yhteyttä alan ammattilaisiin. Hankkeen valmistelu ja toteutus on hyvä vaiheistaa samaan tapaan kuin kunnostuksissa yleensä (Hankkeen valmistelu ja toteutus, s. A131). Seurannan avulla tarkistetaan, ovatko toimenpiteiden tulokset odotetut. Esimerkiksi kuhaturot on sijoitettu hyvin, jos niihin on taker- tunut kuhan mätiä. Jos turoissa sitä vastoin on Kalojen elinympäristön kunnostaminen K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 5 9 vain särjen ja kiisken mätiä, seuraavana keväänä on syytä vaihtaa paikkaa ja varmistaa, että turot lasketaan veteen oikeaan aikaan. Keinotekoisten kutualueiden ja -kanavien toimivuutta voi tarkkailla koekalastusten (kutuaikana) tai poikaspyyntien (myöhemmin kesällä) avulla. RAKENTEELLISET KUNNOS- TUKSET RANNIKKOVESISSÄ Rannikkoalueella kunnostusta kaipaavat varsin- kin monet ahvenen, hauen, kuhan ja lukuisien muiden kevätkutuisten kalojen lisääntymisalu- eet, joita ihminen on toimillaan muuttanut. Tärkeimpiä kevätkuisten kalojen lisääntymis- alueita ovat suojaiset merenlahdet, merestä maankohoamisen vuoksi kuroutuneet fladat ja kluuvijärvet, jokien ja purojen suualueet sekä ojien ja purojen välityksellä mereen yhteydessä olevat lammet ja pikkujärvet, sillä näissä kaikissa vesi lämpenee keväällä nopeasti ja ravintotilanne on hyvä (Kalavedet ja kalatuotanto, s. A16). Näitä vesiä ovat muuttaneet etenkin mökki- rantojen ruoppaaminen, vesikasvillisuuden poisto ja jokisuiden perkaaminen tulvasuojelun tai veneväylien tarpeisiin. Rannikkovesien rehevöityminen ja jokien tuoma kiintoaines puolestaan ovat lisänneet pohjien liettymistä, joka voi olla erityisen haitallista siian ja muiden syyskutuisten lajien mädin selviytymiselle talven yli. Myös rehevöitymiseen liittyvä rakkolevän väheneminen on heikentänyt useiden lajien kutu- mahdollisuuksia ja poikasten elinolosuhteita. Fladojen soveltuvuutta lisääntymis- ja poikasalueiksi ovat heikentäneet muun muassa tienpenkereet, ojitukset ja ravinnekuormitus sekä alunamailta valuvat happamat vedet, jotka saattavat estää poikastuotannon. Kunnostustar- vetta saattaa aiheuttaa myös maankohoaminen, jonka vuoksi fladojen meriyhteydet vähittäin umpeutuvat varsinkin Pohjanlahden alueella. Rannikolla pienetkin yksittäiset toimenpiteet saattavat laajasti toteutettuna lisätä merkittä- västi kaloille sopivien lisääntymisalueiden kokonaispinta-alaa. Kokemuksia rannikko- vesien kunnostuksesta Rannikkoalueen kunnostuksista on toistaiseksi niukasti tutkimustietoa. Pienimuotoisia kunnos- tustoimia on tehty muun muassa syventämällä fladojen suuaukkoja ja asettamalla kututuroja esimerkiksi kuhalle. Fladojen tai kluuvijärvien laskupuroista on poistettu nousuesteitä. On myös säädetty purojen kynnyskorkeutta ja joissakin paikoissa rakennettu kalaportaita kalojen kutunousun helpottamiseksi. Näiden toimien tuloksista ei ole toistaiseksi tutkimus- tietoa, mutta onnistumista voi arvioida seuraamalla kalojen nousumääriä. Erityisesti siellä, missä saaristovyöhyke on kapea, fladoilla ja niiden tilaa parantavilla Kalojen elinympäristön kunnostaminen A 1 6 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O toimenpiteillä saattaa olla suurikin merkitys, sekä kalatalouden että luonnonsuojelun kannalta. Yksinkertaisimmin fladat ja kluuvijärvet pysyvät kunnossa, kun käy keväisin laskupurolla tai suuaukolla ja raivaa sieltä esteet, kuten syysmyrskyn tai talven kasaaman kaatuneen ruovikon ja muun kasvillisuuden. Flada voi tuottaa kalaa vain, jos kutemaan matkaavat kalat pääsevät nousemaan lisääntymisalueelle oikeaan aikaan. Hauen kutualueita voi kunnostaa patoamalla mereen laskevia puroja, jolloin syntyy pieniä kosteikoita. Tällaisten toimenpiteiden hyödylli- syydestä kertoo Ruotsin rannikolla tehty selvitys, jossa arvioitiin kolmen purosta tai joesta osittain padotun 1-3 hehtaarin kosteikkoaltaan toimi- vuutta hauen lisääntymisalueena. Hauen poikas- tuotannon kannalta tärkeäksi osoittautui runsas pohjakasvillisuus. Parhaiten hauen poikasia tuotti allas, jossa tulvavettä päästettiin keväällä pariksi kuukaudeksi kosteikkoalueelle, jolla oli ”maakasvillisuutta” eli jonkinlaista heinikkoa. Tältä parin hehtaarin alueelta lähti kohti merta yli 100 000 poikasta vuodessa. Kahdella muulla koealueella poikasia lähti vain muutamia tuhan- sia. Kokeilussa ei tarkasteltu mereen vaeltavien, enimmäkseen 2-6 senttimetrin pituisten poikasten myöhempää selviytymistä. Mahdollisuuksia merikutuisten siikakalojen lisääntymisalueiden kunnostamiseen selvitetään. Ongelmien syyt ovat laaja-alaisia. Esimerkiksi rehevöitymisestä tai heikoista jäätalvista aiheu- tuvia haittoja voi olla vaikea vähentää paikalli- silla toimilla. Sen sijaan ruoppausten ja väylätöi- den aiheuttamiin haittoihin voitaneen vaikuttaa. Ulkomailla siikakalojen lisääntyminen on saatu käynnistymään rakentamalla sopivaksi arvioitui- hin ja aiemmin muokattuihin kohtiin keino- tekoisia kuturiuttoja kivimateriaalista. KUSTANNUKSET JA RAHOITUS Kustannuksia syntyy yleensä kaikista kunnostus- hankkeen vaiheista: esiselvityksestä, projektin perustamisesta ja hallinnasta, suunnittelusta, toteutuksesta, ylläpidosta ja seurannasta. Kustannukset vaihtelevat sen mukaan, miten laaja hanke on kyseessä ja mikä on kunnostus- kohteen saavutettavuus, maantieteellinen sijainti, kunnostusmateriaalin saatavuus sekä toteutustapa ja -ajankohta. Etenkin vesistön ulkoisen kuormituksen vähentäminen tulee yleensä kalliiksi. Pistekuor- mituksen vähentäminen on likaajan tai yhteis- kunnan maksettava. Hajakuormituksen vähen- täminen taas on niin vaativaa, etteivät varat juuri koskaan riitä kaiken tarpeellisen tekemiseen. Työ ulkoisen kuormituksen vähentämiseksi kannattaakin aloittaa valitsemalla ensisijaiset kohteet kustannus-hyötyanalyysilla. Kalojen elinympäristön kunnostaminen K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 6 1 KUNNOSTUSKOHDE REHEVÖITYNYT JÄRVI UITTOPERATTU JOKI PURO VAELLUSESTE TOIMENPIDE/MENETELMÄ • Niitto • Ravintoketjukunnostus • Fosforin kemiallinen saostus • Ilmastus • Ruoppaus - rannalta - jäältä - imuruoppaus • Vedenpinnan nosto • Peratun uoman kiveäminen • Vanhan uomanosan vesittäminen • Kutusorastus • Uoman kiveäminen • Vanhan uomanosan vesittäminen • Kutusorastus • Syvennyksen kaivaminen • Puusuiste • Ruoppaus • Vedenpinnan nosto (lampi) • Vaellusesteen poisto • Luonnonmukainen kalatie • Tekninen kalatie KUSTANNUS 95–55 000 €/ha 3 000–7 400 €/ha 2 000–40 000 €/puro 10 000–30 000 €/ nousumetri 80 000–140 000 €/ nousumetri LISÄTIETOA Airaksinen 2004; Vesienhoidon toimenpiteiden suunnittelun ohjeistus v. 2016–2021 Yrjänä 1995; Huhtala 2008 Purot – elävää maaseutua; Purokunnostusopas 2008; Pienvesien suojelu- ja kunnostusstrategia 2015 Laine 2008; Järvenpää ym. 2010; Vesienhoidon toimenpiteiden suunnittelun ohjeistus v. 2016–2021 KALATALOUDELLISTEN KUNNOSTUSTOIMENPITEIDEN TOTEUTUNEITA TAI SUUNTAA ANTAVIA KUSTANNUKSIA KUSTANNUKSET VAIHTELEVAT MENETELMITTÄIN JA ALUEITTAIN KOHTEEN KOON MUKAAN Kalojen elinympäristön kunnostaminen A 1 6 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Pienet hankkeet tehdään usein talkoilla, jolloin kustannuksia syntyy pääasiassa toteutuk- sesta. Suunnittelun osuus korostuu, jos kyseessä on vaativa hanke, kuten kalatien rakentaminen toimivaan voimalaan tai useita säännöstely- altaita ja lyhytaikaissäätöä käsittävän laajan vesistöalueen kunnostaminen. Vesistöjen kalataloudellinen kunnostus on valtiovetoista ja siihen suunnattuja määrärahoja (vesi- ja kalataloushankkeiden tukeminen, kalatalouden edistämisvarat, kalakannan hoitovelvoitteet, Euroopan meri- ja kalatalous- rahaston varat) hallinnoivat ELY-keskusten kalatalous- ja ympäristöviranomaiset. Kunnos- tustoimien rahoittamiseen ja toteuttamiseen osallistuvat lisäksi EU, kunnat, yritykset, säätiöt ja yksityiset vesien käyttäjät. Vesi- ja kalataloushankkeiden tukemiseen varattuja valtion määrärahoja käytettiin vuoteen 2016 saakka pääasiassa ELY-keskusten ja niiden yhteistyökumppanien yhteistyöhankkeiden rahoittamiseen. Tavoitteena on siirtyä yhä enem- män avustuksiin ja yhteisrahoitukseen, johon myös toiminnanharjoittajat (hyödynsaajat, haitan aiheuttajat) osallistuvat. Avustusta voi käyttää muun muassa hankkeen esiselvitykseen, suun- nitteluun, toteuttamiseen, lupamaksuihin tai vaikutusten seurantaan. Avustuksen tulisi yleensä olla enintään puolet (50 %) hankkeen kokonaiskustannuksista, mutta tietyin ehdoin osuus voi olla suurempi. Avustus soveltuu EU-hankkeiden omarahoitusosuudeksi (www.ely-keskus.fi/web/ely/avustukset-vesisto- ja-kalataloushankkeisiin). Kalastonhoitomaksuista kertyvistä varoista myönnetään erityisavustuksia alueellisiin kala- talouden edistämishankkeisiin. Etusijalla ovat hankkeet, jotka edistävät muun muassa kansal- lisen kalatiestrategian, lajikohtaisten hoito- ohjelmien tai asianomaisen ELY-keskuksen vapaa-ajankalastusstrategian tai kalatalous- hallinnon strategian tavoitteita. Näillä varoilla on tuettu myös pienehköjä kunnostushankkeita (esiselvityksiä, suunnittelua, purokunnostuksia). RISKIEN HALLINTA Kalojen elinympäristön kunnostaminen onnistuu varmimmin, kun hanke suunnitellaan ja valmis- tellaan huolellisesti ja sille asetetaan selkeä pää- määrä, joka on kaikkien hankkeen vaikutuspiiriin kuuluvien tahojen hyväksymä. On tärkeää, että hanke on kestävällä pohjalla sekä ekologisesti, sosiaalisesti että taloudellisesti. Tavoitteiden saavuttamista voivat vaikeuttaa esimerkiksi resurssien riittämättömyys, ongel- mat valuma-alueella tai puutteellinen kalastuk- sen ohjaus. Jo suunnitteluvaiheessa on tärkeää tunnistaa ja arvioida tällaiset riskit sekä pyrkiä minimoimaan niiden vaikutus. Toimenpiteiden tarvetta arvioidaan osana kalavarojen hoidon kokonaissuunnittelua, ottaen huomioon sekä Kalojen elinympäristön kunnostaminen K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 6 3 veden laatu, rakenteellisen kunnostuksen tarve että kalastuksen vaikutukset. Toimenpiteiden vaikuttavuuden arviointi kuu- luu oleellisena osana kunnostushankkeisiin, ja tutkimustiedolla on arvioinnissa keskeinen mer- kitys. Kun seurantaohjelmat suunnitellaan ja to- teutetaan hyvin, tulevissa kunnostushankkeissa voidaan hyödyntää aikaisempia kokemuksia ja oppia niistä. Onkin tärkeää varmistaa, että seu- rantojen rahoitus on riittävä, seurantaa voidaan jatkaa riittävän pitkään ja yhteistyö toimii. Kunnostukset tehdään tähdäten pitkälle tulevaisuuteen, joten suunnitelmissa on varau- duttava olosuhteiden muuttumiseen, esimer- kiksi ilmastonmuutoksesta aiheutuviin suuriin virtaaman muutoksiin ja muihin ääri-ilmiöihin. Suunnittelussa ja tulosten arvioinnissa on hyvä muistaa, että tavoitellun ekologisen tilan saavuttamiseen voi kulua vuosikymmeniä. VESISTÖSÄÄNNÖSTELYJEN KEHITTÄMINEN Vesistöjen säännöstelykäytäntöjen ja lupa- ehtojen tarkoituksenmukaisuutta on aika-ajoin syytä arvioida. Valtaosa Suomen vesistösään- nöstelyistä on aloitettu yli 50 vuotta sitten, joten vesistöjen käyttötarpeissa, yhteiskunnan arvostuksissa ja ilmastossa on ehtinyt tapahtua muutoksia. Tietokin on karttunut. Vesistösään- nöstelyjen vaikutukset vesiluontoon tunnetaan aikaisempaa paremmin, samoin kuin kalakan- noille suotuisat vedenkorkeudet ja virtaamat. Vesistösäännöstelyjä on tutkittu ja kehitetty 1980-luvun puolivälistä lähtien, vilkkaimmin 1990-luvun alusta vuoteen 2010. Kehittämisen piirissä olivat tuolloin kaikki suuret säännöstellyt järvemme, kuten Päijänne ja sen alapuolisen ve- sistön järvet, Kokemäenjoen vesistön suuret säännöstellyt järvet, Kallavesi, Iisalmen reitin säännöstellyt järvet, Koitere, Oulujoen ja Iijoen vesistön säännöstellyt järvet sekä Kemijärvi ja Inari. Useimmissa selvityksissä noudatettiin vesilain mukaista menettelytapaa (nykyisin vesilain 19 luvun 7 §, s. A166). Selvityksissä annetut suositukset koskevat säännöstelykäytäntöjen ja tavoitevedenkorkeuk- sien ohella kalakantojen hoitoa, kunnostustoi- menpiteitä ja viestintää. Mikäli säännöstelyn luparajat ovat olleet väljät, säännöstelyä on voitu parantaa ilman vesioikeuskäsittelyjä: on esimer- kiksi määritetty yhdessä eri osapuolten kanssa tavoitteita alkutalven, kevään ja kesän veden- korkeuksille, tarkoituksena huomioida nykyistä paremmin vesi- ja rantaluontoa sekä virkistys- käyttöä. Tavoitekorkeudet ohjaavat juoksutuk- sia koskevaa päätöksentekoa, mutta tavoitteis- ta voidaan poiketa esimerkiksi poikkeuksellisten vesiolosuhteiden takia tai sähköntuotannollisis- ta syistä. On mahdollista, että lähivuosikymmeninä säännöstelylupia joudutaan tarkistamaan Kalojen elinympäristön kunnostaminen A 1 6 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O kymmenissä vesistöissä ilmastonmuutoksesta aiheutuvien hydrologisten muutosten vuoksi. Useimmissa säännöstelyluvissa on määritetty tulvariskien vähentämiseksi ja vesivoimatuotan- non tarpeiden tyydyttämiseksi ”kevätkuoppa” eli taso, jolle vedenpinnan täytyy ennen lumen sulamiskauden alkua laskea. Lupien tarkistami- nen tulee ajankohtaiseksi, jos vähälumiset talvet yleistyvät ja keväät aikaistuvat, kuten on ennustettu tapahtuvan erityisesti Etelä- ja Keski- Suomessa. Vähälumisissa tilanteissa kevätkuoppa ei ole tarpeen, sillä se aiheuttaisi haittaa vesiluon- nolle ja vesistön eri käyttömuodoille. Jos vähä- lumista kevättä seuraa kuiva kesä, järvien veden- korkeudet ja jokien virtaamat voivat jäädä koko kesäksi haitallisen alhaiselle tasolle. Vesistösäännöstelyjä kehitettäessä on syytä kiinnittää aikaisempaa enemmän huomiota ala- puolisten jokivesistöjen virtaamiin. Tämä koskee erityisesti vesistöjä, joissa vaelluskalakantoja elvyttäminen on tärkeä tavoite tai joissa vesien- hoidon tavoitteita ei ole saavutettu. Lisäksi sään- nöstelyjen kehittämisessä on otettava tasapuo- lisesti huomioon sekä järven että joen käyttäjät. Esimerkiksi jos järven vedenkorkeuksia muute- taan virkistyskäytölle suotuisammiksi, muutos ei saa vaikuttaa kielteisesti alapuolisen vesistön virkistyskäyttöön. Etenkin kuivat ja runsasvetiset olosuhteet voivat lisätä vastakkainasettelua järven ja joen käyttäjien ja eri tilatavoitteiden välillä. Ilmastonmuutos voi jo lähivuosikymmeninä lisätä tällaisia tilanteita ja tuoda paineita sään- nöstelyjen kokonaisvaltaiseen kehittämiseen. Säännöstelyjen kehittämiseen liittyviä vesilain säännöksiä on tietoruuduissa (Ennen vuotta 1991 aloitetut säännöstelyt, s. A166; Vesistöalueen padotus- ja juoksutusselvitys, s. A167). Ympäristövirtaama osana säännöstelyjen kehittämistä Ympäristövirtaamasta on hyötyä muun muassa silloin, kun halutaan suojella tärkeitä kalalajeja ja jokivarsien tulvaniittyjä, turvata hyvä vedenlaatu tai parantaa mahdollisuuksia alueen virkistys- käyttöön. Ympäristövirtaamalla tarkoitetaan virtaamaa, joka on määrällisesti, laadullisesti ja ajallisesti riittävä turvaamaan joen ekosysteemin hyvän tilan (Esimerkkejä ympäristövirtaaman soveltamisesta, s. A168). Ympäristövirtaaman arviointiin ei ole olemas- sa Suomen oloihin soveltuvaa vakiomenetelmää, eikä asiaa tarkastella systemaattisesti kansalli- sissa vesienhoitosuunnitelmissa. Ei myöskään tiedetä, minkä vesistöjen tai kohteiden tilan parantamisessa ympäristövirtaamalla voisi olla merkitystä. Yleensä vesilupiin sisältyy jonkinlai- nen minimivirtaama, joka säilyttää esimerkiksi vanhan jokiuoman eliöstön edes osittain. Suomessa on kuitenkin kymmeniä uomastoja, jotka ovat jääneet täysin kuiviksi voimalaitoksen tai muun padon rakentamisen jälkeen. Kalojen elinympäristön kunnostaminen K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 6 5 Ympäristövirtaaman voi määrittää monella eri menetelmällä. Hydrologisissa menetelmissä verrataan erilaisia juoksutusvaihtoehtoja indi- kaattoreiden (esim. kevättulvan virtaaman määrä) avulla. Hydraulisissa menetelmissä sovelletaan esimerkiksi uoman muodon huomioon ottavaa habitaattimallia. Holistisissa eli kokonaisvaltai- sissa menetelmissä käytetään näitä kaikkia, usein yhdistettynä asiantuntija-arvioon ja työ- pajoihin. Tunnetuin menetelmä on Building Block Method: yhteisissä työpajoissa arvioidaan, mikä on eliöille ja vesien käytölle kriittinen virtaama eri ajanjaksoina. Arvioinnissa käytetään mahdolli- simman laadukkaita taustatietoja. Ympäristövirtaama liittyy oleellisesti sään- nöstelyjen kehittämiseen. Kun veden pinnan taso on järvessä riittävä, se tarkoittaa yleensä pienempää vesimäärää alapuolisessa uomassa, erityisesti kuivana kautena. Ympäristövirtaaman toteuttamiseen liittyy aikaisempien selvitysten perusteella seuraavia käytännön näkökohtia: • Voimakkaasti rakennettujen jokien pääuomassa ympäristövirtaamaa on vaikeaa soveltaa ilman suurta vaikutusta vesivoimantuotantoon. • Ympäristövirtaaman yhdistäminen ohitusuomaratkaisuun lienee useimmissa tapauksissa toimivin vaihtoehto. • Kaikkiin jokiin soveltuvaa yleistä ympäristövirtaaman mittaria tai säännöstöä ei voida tuottaa. • Nykylainsäädäntö tarjoaa pohjan ympäristövirtaaman soveltamiseen vapaaehtoisen säännöstelyn kehittämisen kautta (Vesilaki 19:7), mutta lupien muuttaminen ja tarkistaminen voi olla aiheellista useissa kohteissa. • Ympäristövirtaaman, virkistyskäytön ja voimatalouden yhteensovittaminen vaatii tarkempia kohdekohtaisia selvityksiä ja habitaattimallien soveltamista. Kalojen elinympäristön kunnostaminen A 1 6 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Jos säännöstelyhankkeesta, jolle on myönnetty lupa ennen 1 päivää toukokuuta 1991, aiheutuu vesiympäristön ja sen käytön kannalta huo- mattavia haitallisia vaikutuksia, asianomaisen valtion valvontaviranomaisen tulee selvittää mahdollisuudet vähentää säännöstelyn haitalli- sia vaikutuksia. Selvitys on tehtävä riittävässä yhteistyössä luvanhaltijan, säännöstelystä hyötyä saavien, vaikutusalueen kuntien ja asianomaisten viranomaisten kanssa. Valtion valvontaviranomaisen tulee tarvittaessa kuulla muitakin asianosaistahoja. Kun 1 momentissa tarkoitettu selvitys on tehty, valtion valvontaviranomainen, kalatalous- viranomainen tai kunta voi hakea lupamääräys- ten tarkistamista tai uusien määräysten asetta- mista, jollei haitallisia vaikutuksia voida muutoin riittävästi vähentää. Tarkistamisen edellytyksenä on, että siitä saatava hyöty on yleisen edun kannalta olosuh- teisiin nähden merkittävä. Tarkistaminen ei saa myöskään vähentää huomattavasti säännös- telystä saatavaa kokonaishyötyä eikä muuttaa olennaisesti säännöstelyn alkuperäistä tarkoi- tusta, ellei se ole jo menettänyt merkityksensä. Jos tarkistamisen edellytykset ilmeisesti ovat olemassa, lupaviranomainen voi, jollei hakemus- asiakirjoissa ole riittävää selvitystä, määrätä myös luvanhaltijan toimittamaan lupaviran- omaiselle tarvittavat lisäselvitykset. Tähän lupaviranomaisen päätökseen ei saa hakea erik- seen muutosta. Jollei luvanhaltija ole toimittanut lisäselvitystä määräajassa lupaviranomaiselle, se voidaan teettää hänen kustannuksellaan. Tar- kistamiseen sovelletaan soveltuvin osin, mitä 3 luvun 21 §:ssä säädetään. Tarkistamisesta aiheutuvat edunmenetykset, jolleivät ne ole vähäisiä, määrätään hakijan korvattaviksi noudattaen soveltuvin osin 13 luvun säännöksiä. Korvaukset maksetaan kuitenkin valtion varoista, jos tarkistamisella ei ole pää- asiassa paikallista merkitystä. Säännöstelystä saatavan hyödyn menetyksestä maksettavia korvauksia voidaan sovitella ottaen huomioon tarkistamisesta saatavat hyödyt ja siitä aiheutuvat edunmenetykset sekä aika, jonka hyödynsaaja on voinut käyttää säännöstelyä hyväkseen. Ennen vuotta 1991 aloitetut säännöstelyt (Vesilaki 19 luku 7 §) Kalojen elinympäristön kunnostaminen K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 6 7 Valtion valvontaviranomainen laatii tarvittaessa selvityksen toimenpiteistä, joilla tulvasta tai kuivuudesta aiheutuvia haitallisia vaikutuksia voidaan vähentää (vesistöalueen padotus- ja juoksutusselvitys). Selvityksessä on tarkastel- tava sellaisia vedenkorkeuksiin ja virtaamiin vaikuttavia toimenpiteitä, jotka hankkeesta vastaava voi suorittaa vesitaloushanketta toteuttaessaan. Selvityksessä on lisäksi tarkas- teltava mahdollisuuksia sovittaa toimenpiteet Vesistöalueen padotus- ja juoksutusselvitys (Vesilaki 18 luku 3 a §) S E P P O H E LL S T E N yhteen vesistöalueen muiden vesitaloushankkei- den kanssa siten, että tulvasta tai kuivuudesta aiheutuvat vahingolliset seuraukset jäävät koko- naisuutena arvioiden mahdollisimman vähäisik- si. Selvitys on laadittava riittävässä yhteistyössä hankkeista vastaavien sekä asianomaisten kuntien ja muiden viranomaisten kanssa. Vesistöalueen padotus- ja juoksutusselvi- tyksen perusteella valtion valvontaviranomainen voi tehdä lupaviranomaiselle hakemuksen vesi- taloushanketta koskevien lupamääräysten tar- kistamiseksi tai uusien määräysten antamiseksi 3 luvun 21 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla. Maa- ja metsätalousministeriö voi määrätä, että elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus huolehtii 1 ja 2 momentissa tarkoitettujen tehtä- vien hoitamisesta toisen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen toimialueella. Kalojen elinympäristön kunnostaminen A 1 6 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Ympäristövirtaamaa sovelletaan muun muassa Keski-Pohjanmaalla Haapajärven kaupungin läheisyydessä sijaitsevalla Kuonanjoella sekä Saimaalta Laatokkaan laskevassa Vuoksessa. Kuonanjoen seitsemän kilometriä pitkä uoma jäi 1970-luvun alussa kuivaksi alapuolella sijaitsevan Hautaperän tekoaltaan täyttökanavan rakentamisen vuoksi. Joki lähtee Kuonanjärvestä, joka myös on säännöstelty tulvasuojelun ja voimatalouden tar- peesta. Kuonanjärven säännöstelyä kehitettäessä Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus suunnitteli Kuonanjokeen ympäristövirtaaman, jossa uomaan juoksutetaan vettä kesäaikaan 350 litraa sekunnissa (l/s) ja talviaikaan vähintään 200 l/s. Lisäksi uomaa puhdistetaan vuosittain vähintään kahdeksan päivän ajan tulvavirtaamalla 5 kuutiometriä sekunnissa (m3/s). Kuonanjoen kosket on kunnostettu jo aiem- min, ja alueella elää alkuperäinen harjuskanta. Ympäristövirtaamaa on sovellettu vuodesta 2018, ja sen tarkoituksena on edistää taimenen palautumista alkuperäisille elinalueilleen. Imatrankosken voimalaitos Saimaan luusuassa on padonnut Vuoksen jo miltei sadan vuoden ajan. Sen alapuolella kalojen kulkua Vuoksessa estävät Tainionkosken voimalaitos ja kaksi Venäjän puolella sijaitsevaa voimalaitosta. Vuonna 2015 Imatran- kosken voimalaitoksen vierelle patopenkereeseen rakennettiin ohitusuomaksi keinotekoinen kaupunki- puro. Tähän kilometrin pituiseen, optimaaliseksi ku- tualueeksi muotoiltuun uomaan juoksutetaan vettä kesäisin 300 litraa ja talvisin 150 litraa sekunnissa. Jo vuoden kuluttua sähkökalastukset osoittivat poikastiheydet suuriksi ja erityisesti järvitaimenta oli runsaasti. Myös pohjaeläintiheydet olivat suuria. Vesisammalkasvustot ilmestyivät uomaan kesällä 2017. Kuivan Vuoksen uoman vesittäminen olisi ollut käytännössä mahdotonta, mutta näin alueelle saa- tiin nopeasti luotua korvaava virtavesihabitaatti. Ohi- tusuoman ylläpitokustannukset ovat hyvin pienet. Esimerkkejä ympäristövirtaamista VIRTAAMA 5 m3/s VIRTAAMA 7,5 m3/s VIRTAAMA 2,5 m3/s K IM M O A R O N S U U VIRTAAMA 1 m3/s Taivalkosken Irninjoki ympäristö- virtaaman asettamis- vaiheessa. Kalojen elinympäristön kunnostaminen K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 6 9 Hajakuormituksen arviointityökalu: www.ymparisto.fi/fi-FI/Vesi/Vesitilanne_ja_ ennusteet/Ravinnekuormitus Kansallinen kalatiestrategia: http://mmm.fi/kalat/strategiat-ja-ohjelmat/ kalatiestrategia Vesiensuojelu: https://vesiensuojelu.fi/ Vesiluonto: http://www.metsa.fi/vesiluonto Vesistökunnostusverkosto: www.ymparisto.fi/Vesistokunnostusverkosto Ahola, M. & Havumäki, M. (toim.) 2008. Purokunnostusopas – Käsikirja metsäpurojen kunnostajille. Ympäristöopas. Pohjois- Pohjanmaan ympäristökeskus ja Kainuun ympäristökeskus. 89 s. Airaksinen, J. 2004. Vesivelho-hankkeen loppuraportti. Suunnitteluohjeistus rehevöityneiden järvien kunnostamiseen. Savonia-ammattikorkeakoulun julkaisusarja D 3/2004. 96 s. Degerman, E., Nyberg, P., Näslund, I. & Jonasson, J. 1998. Ekologisk fiskevård. Sportfiskarna. Stockholm. 335 s. Dubrovin, T. 2015. Sopeutumistarve ilmaston- muutokseen vesistöjen säännöstelyssä. Raportti 26.6.2015. Suomen ympäristökeskus, SYKE. Haakana, H. 2017. Vesistöopas. Suomen luonnonsuojeluliitto ry. Helsinki. 120 s. Huhtala, J. 2008. Jokiuitosta kalataloudellisiin kunnostuksiin – Eräiden uiton jälkeisten velvoi- tekunnostusten kalataloudellisesta vaikuttavuu- desta. Suomen ympäristö 29/2008. 105 s. Hämäläinen, L. (toim.) 2015. Pienvesien suojelu- ja kunnostusstrategia. Ympäristöministeriön raportteja 27/2015. 69 s. Järvenpää, L., Jormola, J. & Tammela, S. 2010. Luonnonmukaisten ohitusuomien suunnittelu rakennetussa vesistössä – Lohen palauttaminen Oulujokeen. Suomen ympäristö 5/2010. 78 s. Aiheesta enemmän Keto, A. 2017. Impacts of water-level regulation on the littoral biota of lakes in Finland – The role of hydromorphological modification in status assessment. Väitöskirja. Helsingin yliopisto. 54 s. Koljonen, S., Maunula, M., Artell, J., Belinskij, A., Hellsten, S., Huusko, A., Juutinen, A., Marttunen, M., Mustajoki, J., Mäki-Petäys, A., Rotko, P., Soi- ninen, N. & Vehanen, T. 2017 Vaelluskalakantojen elvyttäminen – ympäristövirtaama ja muut rat- kaisut. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoi- minnan julkaisusarja 69/2017. 142 s. Laine, A. (toim.) 2008. Palaako lohi Oulujokeen? Loppuraportti Oulu- ja Lososinkajoilla tehdyistä selvityksistä 2006–2007. Suomen ympäristö 5/2008. 84 s. Maa- ja metsätalousministeriö 2008. Purot – elävää maaseutua – Kunnostusopas. 55 s. Marttunen, M. & Järvinen, E. 1999. Päijänteen säännöstelyn kehittäminen -yhteenveto ja suositukset. Suomen ympäristö 357. Marttunen, M., Saarinen, J., Keto, A. & Verta, O.- M. 2005. Vesistösäännöstelyjen kehittämisen nykyvaihe ja kokemukset kehittämishankkeista: yhteenveto kyselytutkimuksen tuloksista. Suomen ympäristökeskuksen moniste 330. Nilsson, J., Engstedt, O. & Larsson, P. 2014. Wetlands for northern pike (Esox lucius L.) recruitment in the Baltic Sea. Hydrobiologia (2014) 721: 145–154. Nykänen, M. 2017. Kalatalousavustukset. Vedet kuntoon Keski-Suomessa -tilaisuus 29.5.2017. Pohjois-Savon ELY-keskus/Järvi-Suomen kalatalouspalvelut. Sarvilinna, A. & Sammalkorpi, I. 2010. Rehevöityneen järven kunnostus ja hoito. Ympäristöopas 2010. 64 s. Suomen ympäristökeskus. Helsinki Tarvainen, A., Verta, O.-M., Marttunen, M., Nykänen, J., Korhonen, T., Pönkkä, H. & Höytämö, J. 2006. Koitereen säännöstelyn vaikutukset ja kehittämismahdollisuudet - yhteenveto ja suositukset. Suomen ympäristö 37/2006. 116 s. Ulvi, T. & Lakso, E. (toim.) 2005. Järvien kunnostus. Ympäristöopas 114. Suomen ympäristökeskus ja Edita Publishing Oy. Helsinki. 336 s. Veijalainen, N., Jakkila, J., Nurmi, T., Vehviläinen, B., Marttunen, M. & Aaltonen, J. 2012. Suomen vesivarat ja ilmastonmuutos – vaikutukset ja muutoksiin sopeutuminen. WaterAdapt- projektin loppuraportti. Suomen ympäristö 16/2012. 138 s. Vesistöjen kunnostus, säännöstely ja rakentaminen -tiimi. Vesienhoidon toimenpiteiden suunnittelun ohjeistus v. 2016– 2021. Vesistöjen kunnostus, säännöstely ja rakentaminen 10.6.2013, päivitetty 31.1.2016. 42 s. Wahlgren, A., Lappalainen, K. M. & Laakso, E. 1990. Veden ja pohjasedimentin hapettaminen. Teoksessa: Ilmavirta, V. (toim.). Järvien kunnostuksen ja hoidon perusteet. Helsinki. s. 224–257. Yrjänä, T. (toim.) 1995: Kunnostustöiden toteuttaminen ja työmenetelmät. Entisten uittojokien kunnostaminen – esimerkkinä Iijoen vesistö-alue. Vesi- ja ympäristöhallinnon julkaisuja – sarja A 212, s. 39–49. Yrjänä, T. 1995 (toim). Entisten uittojokien kunnostaminen – esimerkkinä Iijoen vesistöalue. Vesi- ja ympäristöhallinnon julkaisusarja A 212. 84 s. Kalaistutukset A 1 7 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Kalaistutukset V IL LE V Ä H Ä Kalaistutukset K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 7 1 Kalaistutukset Kalavarojen hoidon keskeisenä tavoitteena on turvata kalakantojen monimuotoisuus sekä hyvä, vakaa saalistaso kalojen luontaiseen lisääntymiseen perustuen. Istutuksia tarvitaan etenkin silloin, kun kalojen lisääntymisessä on ongelmia, joita ei pystytä korjaamaan elinympäristöjä kunnostamalla tai kalastusta ohjaamalla. Nykyisin kalojen istuttamiseen suhtaudutaan aiempaa kriittisemmin: istuttaminen on tarkoin säädeltyä ja luvanvaraista. Tässä luvussa tarkastellaan istutusten merkitystä osana kalavarojen hoitoa, esitellään tärkeimmät istutuksia ohjaavat säännökset ja annetaan käytännön ohjeita istutuksen eri vaiheisiin. Tärkeä asia on monimuotoisuuden huomioon ottaminen istutuksissa. Pekka Hyvärinen Anssi Vainikka Marja-Liisa Koljonen Matti Salminen Jukka Ruuhijärvi Tapio Sutela Erno Salonen Kalaistutukset A 1 7 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O ISTUTUKSET OSANA KALAVAROJEN HOITOA Istutukset ovat tärkeä osa kalavarojen ja kala- kantojen hoitoa. Menneiden vuosikymmenten istutuskeskeisyydestä on kuitenkin siirrytty yhä selkeämmin tukemaan luontaisia kalakantoja kalastuksen ohjauksen keinoin. Tutkimusten ja kokemuksen myötä on ymmärretty, ettei istut- taminen paranna kalakannan tilaa tai saaliita silloin, jos luontainen lisääntyminen onnistuu. Geneettiset tutkimukset puolestaan ovat osoit- taneet perinnöllisen monimuotoisuuden merki- tyksen. Kalakantojen sekoittamista istuttamalla ei enää pidetä kalakantojen ja luonnon moni- muotoisuuden säilyttämisen kannalta hyväksyt- tävänä, vaan keskeisenä periaatteena on alkupe- räisten kalakantojen lisääntymisen turvaaminen (Perinnöllinen monimuotoisuus ja sen säilyttämi- nen, s. A56; Monimuotoisuuden suojelu erilaissa kalaistutuksissa, s. A176). Useissa vesistöissä istutuksia kuitenkin tar- vitaan edelleen. Istutukset ovat oleellinen keino heikentyneiden kalakantojen elvyttämisessä ja hävinneiden kalakantojen korvaamisessa uusilla kannoilla. Näissäkin tilanteissa on syytä tähdätä istutusten lopettamiseen siinä vaiheessa, kun kalojen luontaista lisääntymistä haittaavat tekijät on saatu korjattua ja istutuksin luotu kanta lisääntyy omillaan. Esimerkiksi Tornion- joen ja Simojoen lohikannat elpyivät istutusten ja tehostuneen kalastuksen säätelyn myötä täysin luontaisesti saalista tuottaviksi, jolloin istutuk- sista voitiin luopua. Istutuksia tehdään myös kalastuksen tukemiseksi ja kalastettavan lajiston monipuolistamiseksi. Kalaistutusten tarve ja tavoitteet on määri- teltävä jokaisessa tilanteessa erikseen, ottaen huomioon vesistön ja kalakantojen tila sekä kalatalousalueen käyttö- ja hoitosuunnitelmassa asetetut tavoitteet (Kalavarojen kestävä käyttö – suunnittelu ja toteutus, s. A78). ERILAISIA ISTUTUKSIA Istutuksia tehdään erilaisia tarkoituksia varten. Tavoitteen mukaan puhutaan kompensaatio- istutuksista, elvytysistutuksista, palautus- istutuksista, kotiutusistutuksista, tuki-istutuk- sista ja pyyntikokoisten kalojen istuttamisesta. Kompensaatioistutusten tarkoituksena on lieventää vahinkoja, joita pysyviksi tulkitut ympä- ristömuutokset ovat aiheuttaneet kalastukselle ja kalakannoille. Tavallisesti istutusten toteutta- minen on asetettu muutoksen aiheuttajan vel- voitteeksi ja istutustarve on pysyvä. Suuri osa istutusvelvoitteista on määrätty kompensoimaan voimalaitosrakentamisen aiheuttamaa vaellus- kalakantojen heikkenemistä tai häviämistä. Yleisimmin kompensaatioistutuksilla ylläpidetään sellaisia kalastettavia taimen-, lohi- ja siikakan- toja, joilla ei ole enää mahdollisuutta luontai- seen lisääntymiseen. Jos nousuyhteyksiä ja Kalaistutukset K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 7 3 kutualueita ei ole, istutukset tehdään tavallisesti jokisuihin ja niissä käytetään syönnösvaellukselle valmiita poikasia. Kun ylös- ja alasvaellusyhteydet paranevat kalateiden rakentamisen myötä, istutustavoittei- ta voidaan painottaa uudella tavalla: kalastuksen tukemisesta siirrytään ehkä tukemaan taantunei- den vaelluskalakantojen elpymistä tai kokonaan hävinneiden kalakantojen paluuta. Näistä istutuk- sista käytetään vastaavasti nimityksiä elvytys- istutus ja palautusistutus. Jos palautettava kala- kanta ei ole vesistölle alkuperäinen, puhutaan kotiutusistutuksesta. Elvytys, palautus ja kotiu- tus toteutetaan yleensä istuttamalla pienpoikasia tai mätiä rakentamiselta säästyneille, luontaiseen lisääntymiseen soveltuville jokialueille. Jos vaellusyhteydet eivät vielä toimi, istutus- ten lisäksi voi olla tarpeen pyydystää jokeen pyrkiviä emokaloja ja siirtää ne patoaltaiden yli kutualueille – ja vastaavasti pyydystää ja siirtää alavirtaan pyrkiviä vaelluspoikasia jokisuihin. Tällöin puhutaan kalojen ylisiirrosta. Suojelutarkoituksessa on istutettu joskus myös vesistölle uusia kalalajeja. Esimerkiksi Kokemäenjoen vesistössä elävä uhanalainen toutain on lajin turvaamiseksi kotiutettu Lohjan- järveen, ja kotiutus on onnistunut. Uuden lajin tai kannan istuttamisessa on kuitenkin otettava huomioon se, että ensisijaista on aina vesistön luonnonvaraisten kalakantojen elinvoimaisuus, monimuotoisuus ja säilyminen. Kalastuslain 74 §:n tarkoittamana kotiutus- istutuksena pidetään sellaistakin istutusta, jossa vesistöön istutetaan siellä ennestään esiintymä- töntä kalalajia, vaikka lajilla ei olisi todellista mah- dollisuutta kotiutua eli lisääntyä kyseisessä ve- sistössä luontaisesti (Istutuksia ja kalojen siirtoa koskevia määräyksiä, s. A212). Esimerkiksi siikaa istutetaan yleisesti lampiin ja metsäjärviin, joissa laji ei pysty lisääntymään, mutta kasvu ja istutus- ten tuotto ovat hyvät. Kuhan kotiutusistutukset puolestaan ovat johtaneet lukuisten uusien luon- taisesti lisääntyvien kuhakantojen syntyyn ja isoihin muutoksiin istutusjärvien kalayhteisöissä. Palautusistutuksilla voidaan pyrkiä palautta- maan tai korvaamaan esimerkiksi ylikalastuksen takia luonnosta kokonaan hävinneitä kalakantoja. Istutustarve on väliaikainen, jos luontaisen lisään- tymisen edellytykset ovat jäljellä. Silloin kalakan- nan vahvistuminen ja elinvoimaisuus on parasta turvata kalastusta ohjaamalla ja luontaista lisääntymistä edistämällä. Esimerkkinä tällaisesta tilanteesta on Oulu- järvi: järven alkuperäinen kuha hävisi kalastajien saaliista 1970-luvun lopulla, mutta 1980-luvun puolivälissä alkaneilla istutuksilla järvelle saatiin luotua luontaisesti lisääntyvä kanta. Lajitasolla voidaan puhua palautusistutuksesta, mutta kantatasolla kyse oli kotiuttamisesta, sillä istutuksissa käytettiin eteläsuomalaista Vanajan- selän kuhaa (Vanajanselän kuha kotiutui Oulu- järveen, s. A181). Kahdessa vuosikymmenessä Kalaistutukset A 1 7 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O luonnonvarainen tuotanto kasvoi niin suureksi, että kuhasta tuli Oulujärven ammattikalastuksen merkittävin saalislaji. Samalla istutusten merki- tys väheni ja kalastuksen ohjauksesta tuli tärkein keino järven kuhakannan ja sen kestävän kalastuksen turvaamisessa. Joskus vähemmän arvostettua tai haitalli- seksi katsottua kalastoa pyritään vähentämään istuttamalla vesistöön petokaloja. Tällainen petokalojen tuki-istuttaminen voi olla tarpeen rehevissä vesissä, joissa on runsaat särkikala- kannat. Särkikalat voivat heikentää petokalojen lisääntymismenestystä merkittävästi, toisaalta lisäämällä poikasvaiheen kilpailua ja toisaalta syömällä mätiä ja poikasia. Osatavoitteena voi tällöin olla vähemmän arvostetun kalan ”jalosta- minen” halutumpaan muotoon, petokalojen lihaksi. Esimerkiksi Lahden Vesijärvellä kuhaistutus- ten päätavoitteena on ollut vähentää planktonia ja pohjaeläimiä syövää, sisäistä ravinnekuor- mitusta ylläpitävää kalastoa, mutta järveen kotiutunut kuha on samalla tarjonnut kalastajille erinomaisia uusia kalastusmahdollisuuksia (Ravintoketjukunnostus: hoitokalastus, s. A141). Pyyntikokoisten kalojen istuttaminen (esim. kirjolohi ja taimen) on yleinen tapa lisätä kalas- tusmahdollisuuksia erityisesti koskilla, umpilam- missa ja pienissä järvissä. Tällaiset jopa viikoit- taisilla istutuksilla ylläpidetyt istuta ja ongi -koh- teet ovat vapakalastajien suosiossa, koska niistä on helppo saada saalista. Umpivedet, joista istutetut kalat eivät pääse vaeltamaan ja vaikut- tamaan vesistön luontaisiin kalakantoihin, ovat suhteellisen turvallisia tällaiseen toimintaan - myös kalatautiriskien kannalta (Pyyntikokoisten kalojen istuttaminen, s. A203). TOIMIVALTUUDET JA LUVAT Istuttaminen on tarkoin säädeltyä ja luvan- varaista. Erityisesti kalastuslainsäädännössä, eläintautilaissa ja vieraslajistrategiassa on kohtia, jotka on otettava huomioon istutuksia suunniteltaessa (Istutuksia ja kalojen siirtoa koskevia määräyksiä, s. A212). Kalojen istuttaminen on mahdollista ainoas- taan, jos kyseisen lajin tai kannan istuttaminen kohdevesistöön sisältyy kalatalousalueen käyttö- ja hoitosuunnitelmaan tai istutukselle haetaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökes- kukselta (ELY-keskukselta) erillinen istutuslupa (Kalastuslaki 74 §). ELY-keskuksen lupa on haettava aina, jos vesialueelle halutaan istuttaa kalalajia tai sen kantaa, jota vesistössä ei ennestään ole (Kalas- tuslaki 74 §). Vesialueen omistajan antama lupa riittää, jos aiotaan istuttaa vesistössä jo elävää kalalajia ja -kantaa. Käytännössä läheistenkin vesistöjen kalakannat ovat geneettisesti eriyty- neitä, ja ne on luettava eri kannoiksi. Siksi luon- nonvaraisten kalojen siirtoistutuksille ei yleensä Kalaistutukset K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 7 5 ole biologisia perusteita eikä istutuksiin pidä ryhtyä ilman erityistä, todennettua tarvetta ja ELY-keskuksen lupaa. Uusien lajien kotiuttamista vain kalastuksen tarpeisiin tulee harkita huolellisesti, sillä etenkin petokalat, kuten kuha, vaikuttavat koko vesieko- systeemin rakenteeseen. Kerran kotiutetuista lajeista on vaikea päästä eroon. Erityisen kriittisesti säännöksissä suhtau- dutaan muun kuin Suomessa luonnonvaraisena esiintyvän kala- tai rapulajin tai niiden kantojen maahantuontiin. Näiden lajien ja kantojen maa- hantuonti luonnonvesiin päästämistä tai vesi- viljelytoimintaa varten vaatii aina ELY-keskuksen luvan (Kalastuslaki 77 §). Kalastuslain 73 § kieltää kokonaan ”kalojen ja rapujen istutukset, jotka ilmeisesti heikentävät luonnon monimuo- toisuutta vaarantamalla luonnossa esiintyvän kala- tai rapulajin tai muun lajin tai näiden kannan säilymisen”. Esimerkiksi pohjoisamerikkalaista alkuperää olevat puronieriä ja täplärapu ovat vieraslaji- strategian määrittelemiä haitallisia vieraslajeja (www.vieraslajit.fi), joita ei saa istuttaa uusiin vesiin. Puronieriän istutuskiellon tarkoituksena on suojella taimenta, sillä puronieriä on paikoin syrjäyttänyt taimenen; täpläravun istutuskiellolla suojellaan jäljellä olevia jokirapukantoja. Samoin Pohjois-Amerikasta tuodut kirjolohi ja harmaa- nieriä on määritelty tarkkailtaviksi ja haitallisiksi vieraslajeiksi (Vieraslajit, s. B458). Elävien kalojen, mädin ja maidin siirtämistä vesistöstä toiseen rajoittavat eläintautilaki (441/ 2013) ja lääkelain (395/1987) 21h §, sellaisena kuin se on laissa 311/2009. Kiellettyä on siirtää esimerkiksi meri- tai rannikkoalueelta tai vael- luskalojen nousualueelta peräisin olevia eläviä luonnonvaraisia kaloja vaelluskalojen nousu- alueella sijaitsevaan kalanviljelylaitokseen tai sisävesialueelle. Lisäksi on kokonaan kiellettyä siirtää sisävesialueilla eläviä kaloja muualta Suomesta Tenojoen, Näätämöjoen, Uutuanjoen, Paatsjoen ja Luttojoen vesistöalueille (maa- ja metsätalousministeriön asetus 1009/2013 ja siihen tulleet muutokset). Kalastuslaki velvoittaa istuttajan ilmoitta- maan istutuksesta kolmen kuukauden kuluessa istutusrekisteriin (Kalastuslaki 94 §). Ilmoitus tehdään internetissä toimivan Sähi-järjestelmän kautta (https://kala-asiointi.mmm.fi/). Jatkuu s. A184 Kalaistutukset A 1 7 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Kalastuslain 73 § kieltää ”kaikki kalojen ja rapujen istutukset, jotka ilmeisesti heikentävät luonnon monimuotoisuutta vaarantamalla luonnossa esiintyvän kala- tai rapulajin tai muun lajin tai näiden kannan säilymisen”. Mahdollinen monimuotoisuudelle aiheutuva uhka tulee ottaa huomioon kaikissa istutuksissa - riippumatta siitä, mikä on istuttamisen tavoite. ERILAISIA ISTUTUKSIA, ERILAISIA VAIKUTUKSIA Kalaistutusten tavoitteena on yleensä joko saaliiden parantaminen, taantuneiden kalakanto- jen elvytys, hävinneiden kantojen palauttaminen tai uuden kannan kotiuttaminen, eikä näitä tavoitteita pidä sekoittaa. Saaliita parantavia tai kalastusta moni- puolistavia istutuksia voi tehdä, mikäli ne eivät uhkaa alueella elävän istutettavan lajin tai alueen muiden luonnonvaraisten kalakantojen tilaa, eli niiden kokoa tai monimuotoisuutta. Monimuotoisuuden suojelu erilaisissa kalaistutuksissa Luonnonvaraisen kalakannan koko saattaa vaarantua, jos istutukset johtavat kalastuspai- neen liialliseen kasvuun. Istutus voi vaarantaa monimuotoisuuden myös, jos istutettava kala kilpailee jonkin luonnonvaraisen lajin kanssa tai käyttää sitä ravintonaan. Yleensä uhattuna on kalakantojen perinnölli- nen monimuotoisuus (geneettinen diversiteetti). Myös lajien välinen monimuotoisuus (lajidiversi- teetti) voi vähentyä, jos istutetaan vieraita lajeja tai lajeja, jotka saattavat syrjäyttää alueella jo olevia lajeja tai risteytyä niiden kanssa. Alkuperäisen kalakannan monimuotoisuus saattaa olla vaarassa siinä tapauksessa, että istukkaat poikkeavat perinnöllisiltä ominaisuuk- siltaan alkuperäisestä kannasta ja kannat voivat risteytyä keskenään. Risteytymisestä saattaa seurata muutoksia sopeutumisen kannalta tärkeissä ominaisuuksissa, kuten alkioiden kehitysajoissa, kutu- ja vaellusominaisuuksissa, kasvunopeuksissa tai lämpötilafysiologioissa. Perinnöllisen diversiteetin määrä eli geenimuotojen määrä, yksilöiden väliset erot, populaatioiden väliset erot ja populaatioryhmien väliset erot ovat kaikki mitattavissa. Aivan yksiselitteistä ei ole kuitenkaan se, mitä näistä tasoista kulloinkin pyritään maksimoimaan, Kalaistutukset K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 7 7 ja usein tasot sekoittuvat geneettisen moni- muotoisuuden säilyttämisestä käytävissä keskusteluissa. Arvioitaessa istutuksen mah- dollisia vaikutuksia monimuotoisuuteen tulisi periaatteessa arvioida vaikutukset kaikkiin näihin tasoihin ennen istutuspäätöksiä. Lisäksi kussakin tapauksessa olisi arvioitava paikallisen sopeutumisen merkitys suhteessa mahdolliseen alueelliseen monimuotoisuuden lisääntymiseen ja kantojen välisien erojen tasoittumiseen. Näin ollen yksiselitteistä ohjetta kaikkeen istuttami- seen on vaikea antaa. Istutuksen edut ja haitat täytyykin arvioida jokaisessa tapauksessa erik- seen samalla, kun suunnitellaan hoitotoimia. Erityisesti pienten kantojen kohdalla tarvitaan harkintaa, sillä istutus todennäköisesti hävittää alkuperäisen kannan sen alkuperäisessä muodossaan kokonaan. Kalastuslaissa tarkoitetun monimuotoisuu- den heikentymisen arviointia vaikeuttaa osaltaan se, että usein suuremmasta emomäärästä perus- tetut viljelykannat ovat etenkin taimenella lähes aina geneettisesti monimuotoisempia kuin pai- kalliset kannat, jotka usein ovat kauan pysyneet elossa muutaman perheen turvin. Tämän vuoksi istutukset yleensä lisäävät paikallisen kannan monimuotoisuutta. Näin on erityisesti silloin, kun luonnonvarainen kanta ovat pieni ja sen monimuotoisuus on jo merkittävästi alentunut alkuperäisestä tasosta, kuten usein on pienten taimenpopulaatioiden laita. Tällöin viljelykannan istutus johtaa siihen, että yksilöiden väliset perinnölliset erot, geenimuotojen määrä ja moni- muotoisuus paikallisessa populaatiossa kasvavat. Kanta ei kuitenkaan ole istutusten jälkeen enää alkuperäinen. Paikallinen sopeutuminen on saatet- tu menettää, ja menetyksen merkitystä on vaikea arvioida. Pahimmillaan uusi sekoittunut kanta ei pärjää istutusvesistössä edes niin hyvin kuin geneettisesti kapea alkuperäinen kanta. Istutuksilla on tarkoituksenmukaista tukea pieniä populaatioita, jos niiden tila on heikenty- nyt niin paljon, että ne uhkaavat kuolla suku- puuttoon sattumatekijöiden kautta. Laajamittaiset viljelykantojen istutukset kuitenkin pienentävät väistämättä populaatioiden välisiä eroja ja siten lajitason geneettistä diversiteettiä. Laji muuttuu kokonaisuudessaan geneettisesti yhdenmukai- semmaksi, mutta yksittäisten alueellisten populaatioiden yksilöiden välinen diversiteetti voi silti kasvaa. Vaeltavissa taimenkannoissa monimuotoisuuden säilymistä tukee satunnainen naapurijokiin harhailu, koska se ylläpitää heikkoa geenivirtaa. Istutuspaikat ja istutettava kannat on valittava niin, ettei istutus aiheuta geneettistä riskiä alueen alkuperäisille kalakannoille. M O R T E N S T IC K LE R Kalaistutukset A 1 7 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O On huomattava, että koko lajin monimuotoi- suuden näkökulmasta ensisijaista on suojella lajin uhanalaisimpia muotoja ja populaatio- tyyppejä joskus jopa toisen muodon tai populaa- tiotyypin kustannuksella. Esimerkiksi taimen- kannat, jotka laskeutuvat järvestä alaspäin koskiin kudulle, ovat Suomessa hyvin harvinaisia. Alkuperäisissäkin kalakannoissa on suoje- lullisesti eriarvoisia yksiköitä. Selvä ero on muun muassa saman joen vaeltavien ja paikallisten taimenpopulaatioiden uhanalaisuuden asteessa. Lisäksi populaatioiden välillä on eroja siinä, kuinka hyvin ne pystyvät pitämään yllä lajille ominaista monimuotoisuutta, eli erilaisia geenimuotoja. Esimerkiksi Lapväärtin-Isojoella, jossa lisääntyy sekä taimenen uhanalaisempi muoto meritaimen joen alaosalla ja lukuisia purotai- menpopulaatiota joen yläosalla, on perusteltua suosia uhanalaisemman meritaimenen lisään- tymistä tietyillä alueilla, jopa purotaimenen kustannuksella. Samanlainen tilanne on Päijän- teellä, jossa villi järvitaimen on harvinaistunut voimakkaan kalastuksen takia, ja sille sopivilla vapailla virtavesillä kutevat pääosin paikalliset taimenyksilöt. Vaikka nekin tuottavat jonkin verran vaelluspoikasia järveen, on niiden sijaan tärkeämpää suojella jopa istutetun järvitaimenen lisääntymistä kyseisillä alueilla. Tämä ei heiken- nä varsinaisia purotaimenkantoja, jotka elävät ylempänä jokireiteillä ja usein vaellusesteiden takana. MONIMUOTOISUUDEN SUOJELU JA SAALIIN PARANTAMISEKSI TEHTÄVÄT ISTUTUKSET Kun alueella on alkuperäinen kalakanta ja sinne istutetaan kalastettavaksi tarkoitettua kalaa, kalastusta tulee säädellä alueella olevan luon- nonvaraisen kannanosan kestokyvyn mukaan. Mikäli istutettu ja luonnonvarainen kanta sekoittuvat pyyntialueella (sekakantakalastus), säätelyä tarvitaan siinäkin tapauksessa, että kannat kutevat eri alueilla. Istutetun kannanosan hyödyntämistä voi haitata istutetun ja luonnonvaraisen mutta uhanalaisen kannan sekoittuminen pyynti- alueilla. Esimerkkinä tästä on Itämeren lohenkalastus, jossa eri jokien lisääntymis- alueilta tulevat lohikannat ovat syönnös- vaelluksella samalla merialueella kuin istutettu lohi, ja pyynnin kohteena ovat sekoittuneet parvet. Loheen verrattava tilanne on myös meritaimenella, vaellussiialla ja sisävesillä Kalaistutukset K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 7 9 ainakin järvitaimenella. Istutusten tuotto saa- daan hyödynnetyksi tehokkaammin sellaisella alueella, jossa ei ole luonnonvaraista kantaa. Istutuspaikat ja istutettavat kannat on valittava niin, ettei istutus aiheuta geneettistä riskiä alueen alkuperäisille kannoille. Istutuksia tehtäessä alkuperäisten kantojen lisääntymis- alueet tulisi pyrkiä jättämään istutusten ulko- puolelle. Esimerkiksi vaeltavaa jokikutuista siikaa ei pidä istuttaa suoraan mereen tai järviin, missä se voi risteytyä pienempikokoisten meri- tai järvikutuisten siikamuotojen kanssa. MONIMUOTOISUUDEN SUOJELU ELVYTYSISTUTUSTEN AVULLA Elvytys- ja palautusistutuksissa käytetään hoitoalueen alkuperäistä kantaa. Alkuperäisen kannan puuttuessa suositellaan usein käyttämään maantieteellisesti läheisintä kantaa, koska se on sopeutunut samaan lämpö- tilavyöhykkeeseen ja on todennäköisesti samaa kehityshistoriallista alkuperää. Muita tärkeitä uuden kotiutuskannan valintaperusteita ovat paikallisen vesiympäristön samankaltaisuus ja istutettavan kannan riittävä perinnöllinen monimuotoisuus. Elvytys-, palautus- ja kotiutusistutuksissa saalis ei ole ensisijainen tavoite, mutta istutettua kalaa voi mahdollisesti jossain määrin pyytää monimuotoisuutta vaarantamatta. Pyynti voi- daan sallia, mikäli istutuksen tavoite - luonnon- varaisen lisääntymisen tehostuminen tai palau- tuminen - saavutetaan pyynnistä huolimatta ja pyynti on otettu huomioon istutusmäärissä. Joissain tapauksissa elvytysistutuksilla voidaan jopa vähentää uhanalaiseen kantaan kohdistuvaa kalastuspainetta. Tämä saattaa toteutua varsinkin, jos näiden kantojen kalas- tukset pystytään edes osittain eriyttämään ajallisesti tai alueellisesti – joko siirtämällä kalastuspainetta istutettuun kannan osaan tai säätelemällä kalastusta kiintiötyyppisesti, jolloin mahdollisesti suurempi osa luonnon- kannasta säästyy. MONIMUOTOISUUDEN SUOJELUN JA HYÖDYNTÄMISEN YHTEENSOVITTAMINEN Alkuperäisen kalakannan perinnöllisen moni- muotoisuuden suojelu ja istutukset on tärkeää sovittaa yhteen niin, että istutusten hyödyntä- minen tapahtuu monimuotoisuuden suojelun ehdoilla. Yhteensovittamisen keinot ja tarvitta- van säätelyn aste riippuvat kalavarojen hoidolle Ehjä rasvaevä kertoo taimen n syntyneen tai vähintään kasvaneen vastakuoriu- tuneesta asti luonnossa. Istutuspoikasilta rasvaevä on leikattava pois, jotta ne voidaan erottaa luonnon- kaloista. Kalaistutukset A 1 8 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O asetetuista tavoitteista ja kunkin alkuperäisen kannan tilanteesta. Jos tavoitteena on nimenomaan kalakannan suojelu ja elvyttäminen, suojelun tulee olla hoito- tavoitteissa ensimmäisellä sijalla, jolloin muu käyttö on alisteista ja ehdollista tälle tavoitteelle. Näin on esimerkiksi meritaimenkantojen ja vael- tavien järvitaimenkantojen tapauksessa: vaikka alueelle istutettaisiin kalastettavaa kantaa, sen pyynti mitoitetaan siten, että suojelutavoite toteutuu pyynnistä huolimatta. Jos laji tai kanta on määritelty uhanalaiseksi, tilanteen paran- taminen edellyttää joka tapauksessa aktiivisia toimenpiteitä, kuten kalastusrajoituksia. Pelkkä odottaminen ei yleensä riitä elvyttämään heikentynyttä kalakantaa. Monimuotoisuuden suojelussa on kokonai- suuden hallinnan kannalta olennaista se, että kalalajin kullekin kannalle asetetaan selvät hoitotavoitteet. Alueelliset kantakohtaiset tavoitteet muotoillaan selkeästi ja asetetaan tärkeysjärjestykseen (suojelu/kalastus). Tärkeää on myös kalavarojen käytön alueellinen suunnittelu, istutusten mahdollinen alueellinen eriyttäminen ja kalakantojen suojelun tarpeen määrittäminen. Suositeltavaa on kar- toittaa arvokkaat kalakannat vesistökohtaisesti sekä laatia kannoille pitkän aikavälin alueelliset hoitostrategiat ja sitoutua niihin. Geneettisen monimuotoisuuden selvittäminen on kertaluon- toinen toimenpide, joka antaa vahvan pohjan myöhemmille hoitotoimille ja istutuksille. Monimuotoisuutta on tärkeä suojella silloin- kin, kun se ei vielä ole heikentynyt. Suojelun kannalta keskeisimpiä ovat alkuperäiset ja luonnonvaraisesti lisääntyvät kalakannat sekä arvokkaiden kalalajien elinvoimaiset kannat. Siirretyt kalakannat voivat olla suojeltavia, mikäli ne jo lisääntyvät istutusvesistössään ja lajin luonnonvaraisia kantoja on alueella niukasti. ELVYTYSISTUTUSTEN ONNISTUMISEN EDELLYTYKSIÄ Elvytysistutus tuottaa halutun tuloksen vain, jos käyttökelpoisia kutualueita on olemassa nykyistä suuremmalle emokalamäärälle. Luon- nonvarainen kalakanta voi elää ja kasvaa vain omien lisääntymisalueidensa tuotannon varassa. On turha tehdä elvytysistutuksia, ellei ole kutu- alueita. Istutuksia suunniteltaessa on olennaista selvittää käytettävissä olevien kalakantojen geenivarat ja niiden ylläpitämiseen tarvittavat kutualueet. Kalaistutukset K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 8 1 Vieraiden kalakantojen istuttaminen voi joudut- taa alkuperäisten kalakantojen häviämistä, kuten 2000-luvun alussa Oulujärven, Lohjan- järven ja Vanajanselän kuhakannoilla tehty tutkimus osoitti. Istutuksia oli ajan myötä tehty useita kertoja ristiin kantojen välillä. Tutkimuksessa verrattiin näiden kolmen järven kuhakantoja ennen istutuksia, niiden aikana ja niiden jälkeen – menetelmänä suomu- ja kudosnäytteistä tehty DNA-analyysi. Lisäksi analysoitiin näytteitä kolmesta kuhakannasta, joita oli käytetty istutuksissa. Näin voitiin arvi- oida kunkin istutuskannan vaikutusta tutkimus- järvien kuhasaaliin koostumukseen. Oulujärvellä kuhaistutukset aloitettiin 1980- luvun puolivälissä, ja istutuksissa on käytetty Vanajanselän kuhaa. 1990-luvun alkupuolella Vanajanselän kuha kotiutui Oulujärveen Oulujärveen istutettiin vuosittain ke kimäärin 200 000 poikasta, 1990-luvun lopulla määrä oli noin 500 000 poikasta. Lohjanjärvellä kuhaistutukset aloitettiin 1980-luvun alussa. Istutuksiin on käytetty pää- asiassa samaan vesistöön kuuluvan Averian kuhaa, mutta myös Painion (Somero) sekä Vanajanselän kuhaa. Niin Averian kuin Painionkin kuhakanta on tiettävästi saanut alkunsa Lohjan- järveltä 1930-luvulla siirretyistä emokuhista ja kuhan mädistä. Istutusmäärät ovat Lohjanjärvel- lä vaihdelleet muutamasta kymmenestä tuhan- nesta runsaaseen 100 000 yksilöön vuodessa. Vanajanselkään on istutettu kuhaa 1990- luvun alkupuolelta lähtien, enimmillään runsaat 70 000 poikasta vuodessa. Järven oman kannan lisäksi istutuksissa on käytetty Averian ja Painion kuhaa. Suurimmat perinnölliset muutokset havaittiin Oulujärvessä, jonka kuhakanta oli muuttunut geneettiseltä rakenteeltaan lähes samanlaiseksi JU K K A R U H IJ Ä R V I Kalaistutukset A 1 8 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O kuin istut ksissa käytetty Vanajanselän kanta. Noin 90 prosenttia Oulujärveltä vuonna 2002 saadusta kuhasaaliista koostui Vanajanselän kantaa olevista istutuskuhista tai niiden jälke- läisistä, joten järven alkuperäinen kuhakanta oli lähes kokonaan kadonnut. Tulos johtunee suuresta istutusmäärästä ja alkuperäisen kannan äärimmäisen heikosta tilasta istutuksia aloitettaessa. Istutukset olivat muokanneet voimakkaasti myös Lohjanjärven kuhakantaa. Alkuperäisen kannan vaikutusta oli saaliissa jäljellä vähem- män (noin 40 %) kuin vieraan Vanajanselän kan- nan vaikutusta (noin 50 %). Suuri osa saaliista koostui näiden kantojen risteymistä. Vanajan- selän kuhien menestystä selittänee suuri istu- tuskoko (7-9 cm) ja Lohjanjärven oman kuhan samoihin vuosiluokkiin osunut heikko lisäänty- mismenestys. Kahden muun vieraan kannan, Averian ja Painion, istutukset eivät sitä vastoin juuri näkyneet kuhakannan rakenteessa ja saaliin koostumuksessa. Averian ja Painion kuhilla tehdyt istutukset näkyivät hyvin vähän myös Vanajanselän kuhakannassa. Yli 90 prosenttia Vanajanselältä 2000-luvun alussa pyydetyistä kuhista oli näytteiden perusteella edelleen järven omaa, alkuperäistä kuhakantaa. Istutusten vähäisen vaikutuksen selittänee toisaalta istutusmäärien pienuus suhteessa alkuperäisen kannan luonnonvaraiseen lisääntymiseen, toisaalta poikasten pieni istutuskoko. Tulos viittaa siihen, että istutuksella ei juuri ollut vaikutusta saaliisiin. Kaikissa kolmessa tapauksessa istutusten ekologinen kestävyys arvioitiin heikoksi. Vierai- den kuhien käyttö istutuksissa johti perinnölli- siin muutoksiin alkuperäisissä kuhakannoissa ja saattoi vaarantaa kantojen elinkyvylle tärkeitä perinnöllisiä ominaisuuksia. Tällainen Kun harkitaan esimerkiksi kuhaistutuksia, on arvioitava, voiko istutus uhata tai heikentää alkuperäisen kannan monimuotoisuutta. Vieraan kannan istuttaminen tulee kyseeseen vain harvoin. Kalaistutukset K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 8 3 ominaisuus on muun muassa kalan kyky sovittaa kutu parhaaseen mahdolliseen ajankohtaan. Vanajanselällä ja Lohjanjärvellä vieraiden kuhakantojen istuttamiseen ei ollut perusteita, sillä järvien omaakin kuhaa olisi ollut istutuksiin saatavilla. Oulujärvellä vieraan kannan tuonti oli käytännön sanelema ratkaisu, sillä järven oma kanta oli jo ennen istutuksia kadonnut kalas- tajien saaliista eikä sitä siten ollut saatavissa kalanviljelyyn ja istutuksiin. Vieraan istutuskannan käytöstä huolimatta Oulujärven kuhasaaliit ovat nykyisin (2007-2017) samaa tasoa kuin luonnonvaraisen kuhakannan aikana. Toisaalta tutkitut näytteet oli kerätty vuonna 2002, eikä tutkimuksia ole sittemmin tehty. Näin ollen ei tiedetä, onko Oulujärven alkuperäinen kuhakanta palautunut vieraan kannan istutuksista huolimatta ja mitkä ovat alkuperäisen ja vieraan kannan osuudet nykyisistä 80-160 tonnin vuosisaaliista. LOHJANJÄRVEN NÄYTTEET (2002–03) Kannan osuus Averian kanta, istutettu 6,4 % Painion kanta, istutettu 5,4 % Vanajanselän kanta, istutettu 47,8 % Lohjanjärven kanta, alkuperäinen 40,5 % VANAJANSELÄN NÄYTTEET (2001–06) Kannan osuus Averian kanta, istutettu 6,0 % Painion kanta, istutettu 2,2 % Vanajanselän kanta, alkuperäinen 91,8 % OULUJÄRVEN NÄYTTEET (2002) Kannan osuus Vanajanselän kanta, istutettu 89,8 % Oulujärven kanta, alkuperäinen 6,5 % Tuntematon kanta 3,7 % ERI KUHAKANTOJEN OSUUDET 2000–LUVUN ALUN SAALISNÄYTTEISSÄ JU K K A R U H IJ Ä R V I Kalaistutukset A 1 8 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O ISTUTUSTEN SUUNNITTELU JA TOTEUTUS Kun kalatalousalueella aiotaan tehdä istutuksia, niistä laaditaan erillinen istutussuunnitelma. Istutussuunnitelmaan kirjataan istutuksen tavoitteet sekä käytännön toimenpiteet, tuki- toimet, seuranta ja tiedottaminen (Istutussuun- nitelman malli, s. A210). Suunnitelma liitetään osaksi käyttö- ja hoitosuunnitelmaa. Istutukset on suunniteltava harkiten ja asianmukaiset luvat hankkien. Suunnittelun tärkeimpiä osa-alueita ovat istutettavan lajin ja kannan valinta sekä monimuotoisuuden suoje- luun liittyvien näkökohtien huomioon ottaminen. Istutuksen onnistumisen varmistamiseksi on tärkeää kiinnittää huomiota paitsi istukkaiden lukumäärään myös poikasten terveyteen ja kuntoon, istutuspaikkoihin, istutusajankohtaan ja istutuskalojen ravintotilanteeseen. Käytännön toimenpiteet on syytä suunnitella hyvissä ajoin. Istukkaiden tarve ja istutusajan- kohta tulee päättää jopa vuosia ennen istutusta, jotta kasvattajat pystyvät toimittamaan halutun- laisia poikasia silloin, kun niitä tarvitaan. Suunnittelun ja ennakkotiedustelun jälkeen poikaset varataan ja tilataan kasvattajalta sito- vasti. Viimeistään tässä vaiheessa istuttajan on tiedettävä, mitä kalalajia ja -kantaa istutetaan, minkä kokoisia ja ikäisiä istukkaita käytetään, millä menetelmällä kasvatettuja (esim. virike- kasvatus tai normaali) poikasten halutaan olevan ja mikä on istutusmäärä. Lisäksi kasvattajan on olennaista tietää, milloin istutus aiotaan tehdä ja miten se toteutetaan (esim. viivästetty tai suora istutus). Istukkaiden kuljetuksestakin on hyvä sopia jo tilausvaiheessa. Istutuksen suunnittelua ja käytännön toteu- tusta käsitellään seuraavassa vaihe vaiheelta. Poikasten toimittajan valinta Kalanpoikasia tuotetaan kalanviljelylaitoksissa ja luonnonravintolammikoissa. Poikaset on syytä hankkia viljelijöiltä, jotka kuuluvat Ruokaviraston (www.ruokavirasto.fi) kalaterveyspalvelun piiriin. Ostajalla tai poikaserän vastaanottajalla on oi- keus saada nähtäväkseen viljelylaitosta valvovan eläinlääkärin todistus laitoksen tautitilanteesta. Kalan- ja ravunpoikasia välittävät kalatalous- keskukset ja kalastajaliitot. Tavallisesti poikasten myyjä tai toimittaja järjestää poikasten kuljetuk- sen. Jos käytetään välittäjää, on hyvä jo tilausta tehtäessä sopia, kuka varmistaa poikasten alku- perän, terveyden ja kuljetuksen onnistumisen. Istukaspoikasten tuottaminen on pitkäjän- teistä toimintaa. Kasvattajan on päätettävä kasvatettavan poikasmateriaalin hankinnasta yleensä jo vuotta ennen mädin hankintaa. Niinpä esimerkiksi kolmevuotiaiden istukaspoikasten tuotannosta tulisi sopia kasvattajan kanssa peräti neljä vuotta ennen istutusta. Liian usein istukkaita aletaan kysellä kasvattajilta vasta muutamia kuukausia tai viikkoja ennen kuin niitä Kalaistutukset K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 8 5 tarvitaan. Emokalaston perustaminen ja kasvattaminen uhanalaisesta kalakannasta kestää vähintään joitakin vuosia. Istutettavan kalalajin ja -kannan valinta Kaikissa istutuksissa lähtökohtana tulee olla alkuperäisten kalakantojen ja monimuotoisuuden turvaaminen – näin on siinäkin tapauksessa, että kyse on kalastusta tukevista istutuksista. Istutuk- sissa on käytettävä ensisijaisesti vesistön omaa tai sen puuttuessa mahdollisimman läheistä kalakantaa, sillä vierasperäiset istukkaat vaa- rantavat vesistön alkuperäisten kalakantojen olemassaolon ja biologisen monimuotoisuuden: istukkaat voivat kilpailla ja risteytyä alkuperäisten kantojen kanssa, ne voivat levittää tarttuvia kalatauteja ja ne saattavat ylläpitää kalastusta, joka on alkuperäisten kantojen kannalta liian voimakasta. Istutettavan kalalajin ja kannan valintaa ohjaa kalastuslain 73 §. Sen mukaan kiellettyjä ovat ”kalojen ja rapujen istutukset, jotka ilmeises- ti heikentävät luonnon monimuotoisuutta vaaran- tamalla luonnossa esiintyvän kala- tai rapulajin tai muun lajin tai näiden kannan säilymisen”. Raja sallittujen ja kiellettyjen istutusten välillä ei ole kovin selkeä, joten tulkinta jää usein istutuslupaa harkitsevan viranomaisen tehtäväksi. Haitalliseksi voitaisiin useimmiten katsoa istutus, joka sekoittaa todennetusti perinnöllisesti eriytyneitä kantoja. Tällainen on esimerkiksi Rautalammin reitin taimenen istuttaminen Oulujoen vesistöalueelle. Sivulta A176 löytyvät pääperiaatteet, joilla voidaan arvioida istutusten vaikutusta moni- muotoisuuteen ja luonnossa esiintyvien kala- ja rapukantojen säilymiseen (Monimuotoisuuden suojelu erilaisissa kalaistutuksissa). Istutuskannan valinnassa auttaa, kun istu- tuksen tavoitteet on määritelty selkeästi. Jos tarkoituksena on hoitovesistössä luontaisesti lisääntyvän kalakannan elvyttäminen tai tukemi- nen, istutuksissa on käytettävä ensisijassa tämän alkuperäisen kannan poikasia. Vieraan kannan käyttö voi jouduttaa alkuperäisen, paikal- lisiin oloihin sopeutuneen kannan heikkenemistä ja häviämistä. Jos on olemassa edes pieni, riittä- vän monimuotoinen luontainen kanta, se saattaa lähteä kasvuun lisääntymisympäristöjä kunnos- tamalla ja kalastusta rajoittamalla. Luontaisen lisääntymisen elpyessä istutustarve poistuu. Jos tavoitteena on palauttaa vesistöön sieltä kokonaan hävinnyt kalakanta, istutuksiin käyte- tään laitosviljelyssä olevaa alkuperäistä kantaa, sikäli kuin sellainen on olemassa. Jos alkuperäis- tä kalakantaa ei ole saatavilla, valitaan maantie- teellisesti läheisin saman vesistöalueen luontai- sesti lisääntyvä ja mahdollisimman elinvoimai- nen kanta, joka on saatavissa poikastuotantoon. Epäselvissä tapauksissa kalalajin ja kannan sopivuus kannattaa varmistaa ELY-keskuksesta. Kalaistutukset A 1 8 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Myös suoraan kalastusta tukevissa istutuk- sissa olisi tärkeää käyttää kalalajeja ja kalakan- toja, jotka ovat aikaisemmin eläneet kyseisellä vesialueella tai vaihtoehtoisesti lajeja, jotka eivät pysty lisääntymään siellä luontaisesti. Tämä koskee myös istuta ja ongi -toimintaa. Istutuspoikasten alkuperän varmistamiseksi kasvattajalta on hyvä pyytää kirjallinen selvitys kalaerän perinnöllisestä taustasta. Selvityksessä tulee mainita kanta, mädin alkuperä ja perustaja- määrä eli kasvatuserää varten lypsettyjen emokalojen parimäärä sekä se, milloin ja mistä luonnonkannasta emokalasto on alun perin perustettu. Emokalasto on saattanut olla useita sukupolvia pelkän laitosviljelyn varassa, jos sitä ei ole saatu täydennettyä luonnosta. Pitkään pelkästään laitosviljelyssä olleen kalakannan perimä on saattanut muuntua alkuperäisestä, mikä voi osaltaan heikentää istutustulosta ja varsinkin kalakannan luontaista elpymistä. Jos kasvatuserään käytettävä mäti otetaan luonnosta pyydetyistä emokaloista, emoja on hyvä olla useita kymmeniä, jotta geneettinen monimuotoisuus varmistuu. Luonnonravinto- viljelyssä perustajamäärää voidaan kasvattaa yhdistämällä samaan istutuserään useamman lammikon poikasia – edellyttäen, että ne ovat peräisin eri emokaloista. Poikasten iän, koon ja laadun valinta Poikasten ikä, koko ja laatu kannattaa valita harkiten, sillä nämä tekijät vaikuttavat oleelli- sesti istutuksen onnistumiseen. Valinnassa on otettava huomioon istutusalueen luonne, istutettava kalakanta ja istutuksen tavoitteet. Isojen poikasten käyttäminen ei välttämättä lisää istutuksen tuottavuutta, sillä isot poikaset ovat pieniä kalliimpia. Kalan suuri kuntokerroin (s. A187-A188) eli painon ja pituuden suhde voi olla tilanteen mukaan haitallinen tai hyödyllinen laatutekijä. Useimmista hoitokalalajeista on saatavilla monen ikäisiä ja kokoisia istutuspoikasia. Seuraavassa muutama nyrkkisääntö istukkaiden valintaan: 1. Kalakannan palautusistutuksissa kannat- taa käyttää mätiä tai vastakuoriutuneita tai esikesäisiä poikasia silloin, jos kutu- ja poikastuotantoalueet ovat kunnossa. Hävinneiden tai heikentyneiden lohi- ja taimen- kantojen palautusistutuksissa tavoitteena on saada istutuskalat leimautumaan kutu- ja poikas- tuotantoalueille, jotta ne aikanaan kutemaan pyrkiessään löytäisivät takaisin samalle alueelle. Poikaset leimautuvat istutusalueelle yleensä sitä paremmin, mitä aikaisemmassa vaiheessa ne istutetaan. Siksi mädin, vastakuoriutuneiden tai esikesäisten poikasten istuttaminen kannattaa, vaikka vain pieni osa istukkaista selviytyy kutu- Kalaistutukset K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 8 7 ikäiseksi (yleensä alle 1 %). Alueelle leimautumi- sen lisäksi hyötynä on se, että kutemaan pääse- vät yksilöt ovat tällöin valikoituneet ja sopeutu- neet istutusvesistöön mahdollisimman hyvin. Istutusmääriä suunniteltaessa on hyvä arvioida palaavien kutijoiden lukumääriä. Jos esimerkiksi halutaan, että kudulle nousee 50-100 taimenta, mätijyviä (mätimunia) tai vastakuoriu- tuneita poikasia olisi hyvä istuttaa vähintään 50 000-100 000 kappaletta. Istutuksen onnistu- misen kannalta on olennaista, että erikokoisille poikasille on riittävästi poikasalueita ja kalastus on kestävää. 2. Jos kalakannan elämänkierrossa on jokin selvä ongelmavaihe, istutuksissa on käytettävä niin varttuneita poikasia, että tämä vaihe varmasti ohitetaan. Kun hoidetaan esimerkiksi kutu- ja poikasalu- eensa joessa menettänyttä lohi- tai taimen- kantaa, on käytettävä vaellusvalmiita poikasia. Ne eivät enää ole riippuvaisia jokiympäristöstä, vaan ovat valmiita lähtemään syönnösvaelluk- selleen meri- tai järvialueelle. Ikä ja koko eivät välttämättä kerro, onko poikanen vaellusvalmis, vaan tämä tulee varmis- taa muilla mittareilla. Yleensä vaellusvalmiin kalan suomupeite on hopeoitunut. Samassa kasvatusaltaassa osa kaloista voi olla vaellus- valmiita ja osa vielä jokipoikasvaiheessa, osa voi olla pienestä koostaan huolimatta jo kutuun valmistautumassa. 3. Istutuspoikasten on oltava olla kooltaan yhtä suuria tai suurempia kuin saman lajin samanikäiset luonnonpoikaset. Jotta istukkaiden koko osataan valita oikein, on hyvä selvittää lajin luonnonpoikasten kasvu kyseisessä vesistössä. Käytännössä vertailu- kohdaksi kelpaa myös tieto siitä, miten laji kasvaa jossain vastaavanlaisessa vesistössä. Istukkaiden on selviytyäkseen oltava vähintään luonnonpoikasten kokoisia. 4. Istutuspoikasten on oltava terveitä ja hyväkuntoisia. Ulkoinen, silmämäärin havaittava kunto kertoo paljon istutuskalojen laadusta. Terveiden, hyvä- kuntoisten kalojen evät eivät ole kuluneet, suo- mupeite on ehjä ja silmät ovat kirkkaat. Terve kalaparvi käyttäytyy elinvoimaisesti ja on väri- tykseltään yhtenäinen. Sairauden tai huonon kunnon merkkejä ovat vaaleat laikut, haavaumat, paiseet ja muista poikkeava väritys (Kalatautien oireita, s. A190; Kalanäytteen lähettäminen tautimääritykseen, s. A191). Jos parvessa näkyy runsaasti poikkeavia yksilöitä tai koko parvi käyttäytyy oudosti, ilmiön syy on selvitettävä yhdessä kalojen tuottajan kanssa. Viljelylaitoksissa yleisimpiä kalatautien aiheuttajia ovat loiset ja bakteerit. Myös veden huono laatu, esimerkiksi hapenpuute, voi aiheuttaa samanlaisia oireita kuin kalataudit. Kalojen yleiskunnon mittana käytetään taval- lisesti kuntokerrointa, joka lasketaan painon ja Kalaistutukset A 1 8 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O pituuden perusteella. Iso kuntokerroin on merkki hyvästä ravitsemuksesta. Mitä suurempi kerroin, sitä paremmin poikaset yleensä selviävät istu- tusvesistössä. Esimerkiksi yksikesäisillä kuhilla keskimääräisen kuntokertoimen on hyvä olla vähintään 0,65 ja siioilla 0,60. Poikkeuksena säännöstä ovat lohen ja taimenen vaelluspoi- kaset, joilla iso kuntokerroin (yli 0,85) voi kertoa huonosta vaellusvalmiudesta. Kuntokerroin (K) lasketaan kaavalla: K = 100 x paino (g) / pituus3 (cm). 5. Virikekasvatetut poikaset menestyvät paremmin. Kaikki istutuspoikasten laatuun vaikuttavat tekijät eivät näy päällepäin. Esimerkiksi kasva- tusympäristö ei välttämättä vaikuta poikasten ulkonäköön, mutta se voi vaikuttaa merkittävästi siihen, kuinka poikaset istutuksen jälkeen käyttäytyvät ja menestyvät. Luontoa jäljittelevällä virikekasvatuksella on saatu hyviä tuloksia lohen ja taimenen poikasten kasvatuksessa. Kasvatusaltaaseen laitetaan suojapaikkoja ja altaan vesitystä (virtaussuuntaa, virtauksen nopeutta ja vedenkorkeutta) muute- taan koko poikaskasvatuksen ajan. Virikekasva- tus aloitetaan hautomalla silmäpistevaiheessa oleva mäti soran seassa. Menetelmä vähentää tautien haitallisuutta kasvatuksen aikana ja parantaa istutustulosta. Koska virikekasvatus on normaalia kasvatusta työläämpää, poikaset voivat olla vastaavasti kalliimpia, mutta hyödyt ovat olleet lisäkustan- nuksia suuremmat (Virikekasvatus ja oikea- aikainen istuttaminen parantavat lohi- ja taimenistutusten tuottoa). 6. Pyyntikokoisia kaloja istutetaan ainoastaan alueille, missä niistä ei ole haittaa luontaisille kalakannoille. Pyyntikokoisia kaloja istutetaan kalastuskohteen saalisvarmuuden takaamiseksi. Yleensä tässä tarkoituksessa istutetaan kirjolohia ja taimenia. Pyyntikokoista lisääntymiskykyistä taimenta ei kuitenkaan pidä istuttaa vesiin, joissa elää luon- taisesti taimenta, sillä pidempään elossa säily- essään istukkaat voivat risteytyä villin kannan kanssa. Ei-toivotun lisääntymisen riskiä voidaan pienentää käyttämällä istutuksissa viljelyteknisin keinoin aikaansaatuja ”täysnaarasparvia”. Pyyntikokoisten kalojen istuttamiseen sopivat varsin hyvin umpinaiset järvet ja lammet sekä vesivoimapatojen väliin jäävät jokialueet, mistä istutetut kalat eivät pääse vaeltamaan muihin vesiin ja vaikuttamaan niiden luontaisiin kalakantoihin. Istukasmäärän mitoittaminen Istukasmäärän oikea mitoittaminen on ratkai- sevaa istutustuloksen ja istutuksen kustannus- tehokkuuden kannalta. Toisin kuin yleisesti luul- laan, istuttamalla ei vesistöä saada tuottamaan enempää kalaa, kuin se tuottaisi luontaisen lisääntymisen sujuessa ongelmitta ja kannan Jatkuu s. A192 Kalaistutukset K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 8 9 Lohi- ja meritaimenistutusten tulokset ovat olleet 2000-luvun alusta alkaen huomattavasti 1980-1990-lukujen tasoa huonommat. Tutki- mukset ovat antaneet viitteitä siitä, että ainakin lohella istukaspoikasten laatu ja istutuskäytän- nöt voivat vaikuttaa merkittävästi poikasten vaellus- ja elinkykyyn. Hyviä istutustuloksia on saatu aiempaa luonnonmukaisemmalla kasvatusmenetelmällä, Virikekasvatus ja oikea-aikainen istuttaminen paran- tavat lohi- ja taimen- istutusten tuottoa virikekasvatuksella. Virikekasvatetut lohen vaelluspoikaset selviytyivät jokivaellukselta kaksi kertaa paremmin kuin normaaliin tapaan kasvatetut poikaset. Tutkimustulosten perus- teella poikastuottajia on kannustettu siirtymään virikekasvatukseen, mutta menetelmän läpimurto edellyttäisi laadukkaiden poikasten kysynnän kasvua. Pitkäjänteinen seuranta osoitti myös sen, että istutusajankohta vaikuttaa merkittävästi istutustulokseen. 2000-luvulla huomattava osa lohen vaelluspoikasista oli istutettu keväällä jopa kuukautta aikaisemmin kuin ennen. Poikaset eivät osanneet lähteä merivaellukselle, koska ne oli vapautettu liian kylmään veteen. Todennäköisesti poikaset joutuivat istutus- paikan läheisyydessä petojen saaliiksi. Istutus- tulosta on helppo parantaa istutuskäytäntöjä muuttamalla. A R I LE IN O N E N Kalaistutukset A 1 9 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O V IL LE V Ä H Ä IHOLOISTEN OIREITA Kalat ovat rauhattomia ja ryntäilevät. Kalan vaaleampi alapuoli vilkahtelee, ja kalat hankaavat itseään. Kalat kelluvat pinnalla, viljelyaltaan poistoputken suulla tai maa-altaan rantavyöhykkeellä. Kalat ovat tavallista tummempia ja ovat menettäneet kiiltoaan. Evät ovat kuluneet. alatautien oireita VIRUS- JA BAKTEERI- TAUTIEN OIREITA Kalat ovat tavallista tummempia ja ovat menettäneet kiiltoaan. Kalat ovat apaattisia, uivat veltosti ja kerääntyvät lam- mikon reunamille tai viljely- altaan poistoputken suulle. Iholla, kiduksilla tai sisäelimissä on verenvuotoja. Silmät ovat pullistuneet. Ruumiinonteloon on kertynyt nestettä. Pienet kalat saattavat kuolla nopeasti esimerkiksi veren- myrkytykseen, vaikka näkyviä oireita ei olisi. RAVINTOON JA YMPÄRISTÖÖN LIITTYVIÄ OIREITA Epänormaali uintitapa – aiheuttajana esimerkiksi alhainen happipitoisuus, sopimaton pH. Kalojen vaaleneminen – aiheuttajana esimerkiksi alhainen happipitoisuus. Limanerityksen lisääntyminen – aiheuttajana esimerkiksi sopimaton pH. Verenvuodot – aiheuttajana esimerkiksi alhainen pH. 190 K A L A V E S I E N H O I T O - O P A S Kuvissa vesihomeesta kärsivä lohi ja taimen (viereinen sivu). Kalaistutukset K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 9 1 Kalanäytteet lähetetään Ruokavirastoon. Parhaita näytekaloja ovat elävät oireilevat kalat. Mikäli elävien kalojen lähettäminen ei ole mahdollista, näytekalat tapetaan juuri ennen lähettämistä tai otetaan mukaan myös äskettäin kuolleita kaloja. Pakastettuja kaloja saa lähettää vain, jos tästä on sovittu näytteen vastaanottajan kanssa. Kalanäytteen lähettäminen tautimääritykseen Elävät kalat lähetetään happipakkauksessa (Happipakkauksen tekeminen, s. A198). Happi- pakkaus laitetaan kylmävaraajien tai jäähileiden kanssa styroksilaatikkoon. Kuolleet kalat jäähdytetään jääkaapissa ja kääritään sen jälkeen kosteaan voipaperiin ja moninkertaiseen sanomalehteen. Paketti laitetaan kylmävaraajien ja muovipussiin pakatun jään kera styroksilaatikkoon. Lähetteeseen kirjoitetaan lähettäjän nimi, osoite ja puhelinnumero sekä lyhyt kuvauskala- erän taustasta ja kaloissa havaituista oireista. Ruokavirastosta saa valmiita lähetekaavakkeita. Saapuvasta kalanäytteestä ilmoitetaan vastaanottavalle henkilölle. Tautimäärityksiä tekevät Ruokaviraston laboratoriot www.ruokavirasto.fi V IL LE V Ä H Ä Kalaistutukset A 1 9 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O tiheyden ollessa ravintovaroihin nähden sopivalla tasolla. Vesistöjen tuotantokyky riippuu pitkälti veden ravinteisuudesta, väristä ja syvyydestä (Kalavedet ja kalatuotanto, s. A16). Sivulla A193 on ohjeellisia istutustiheyksiä eri kalalajeille ja kokoryhmille. Suositukset sopivat vesistöihin, joissa istutettavat lajit eivät lisäänny luontaisesti ja joissa istukkaita kalastetaan voimakkaasti. Kalakantoja, joiden luontainen lisääntyminen onnistuu hyvin, ei yleensä ole järkevää tukea istutuksin. Kun istutetaan petokaloja, on tiedettävä, paljonko vesistössä on niille sopivaa ravintoa ja minkä kokoisia ravintokalat ovat. Silloin istutusmäärä ja istutuspoikasten koko voidaan valita ravintotilanteen mukaan. Esimerkiksi järvitaimenta on mahdollista istuttaa hyvinä muikkuvuosina (paljon pientä muikkua) monin- kertaisesti enemmän kuin heikon muikkukannan aikana. Hyvässä ravintotilanteessa istukkaat voivat olla pienempiä kuin huonon ravintotilanteen aikana. Istutusajankohdan valinta Istutusajankohta vaikuttaa merkittävästi istu- tustulokseen. Istutuskalojen selviytymisen ja menestymisen kannalta on tärkeää, että tarjolla on sopivaa ravintoa heti istutuksen jälkeen. Kun istukkaat pääsevät nopeasti hyödyntämään luonnonravintoa, ne välttävät nälkiintymisen ja pääsevät nopeaan kasvuun. Näin ne kykenevät paremmin välttämään petojen saalistusta (Suo- situksia istutusajankohdista ja -lämpötiloista). Istutuksia on mahdollista tehdä kaikkina vuodenaikoina, mutta käytännön syistä yleisim- piä istutusaikoja ovat kevät ja syksy (viileä vapaa vesi). Keväällä istutetaan yleisimmin esikesäisiä haukia ja kalanviljelylaitoksissa vaelluspoikasiksi kasvatettuja 1-3–vuotiaita lohia ja taimenia. Syksyllä istutetaan luonnonravintolammikoissa kasvatettuja siikoja, kuhia, toutaimia ja harjuksia. Kutu- ja poikastuotantoalueille tehtävät taimenen ja lohen mäti-istutukset ajoitetaan syksyyn tai kevättalveen. Syksyllä istutetaan vastalypsettyä ja kevättalvella silmäpiste- vaiheista mätiä. Lohen ja taimenen pienpoikasia voi istuttaa jokialueille joko keväällä, alkukesällä tai syksyllä. Vastakuoriutuneet poikaset kannattaa istuttaa keväällä ennen ruskuaispussiravinnon loppumis- ta. Näin kalalla on aikaa etsiä ulkoista ravintoa ja oppia käyttämään sitä ennen ruskuaisravinnon ehtymistä. Toisaalta liian aikaisin ei pidä istuttaa, sillä silloin kalat saattavat joutua heikon uinti- kykynsä takia virran vietäviksi tai ne voivat nälkiintyä, jos saatavilla ei ole sopivaa ravintoa. Esikesäisiä eli laitoskasvatuksessa syömään oppineita lohen ja taimenen poikasia voidaan istuttaa jokialueille alkukesällä. Jokialueille soveltuvat lisäksi yksikesäiset syksyllä istu- tettavat poikaset ja keväällä istutettavat vuoden ikäiset poikaset. Kalaistutukset K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 9 3 SUOSITUKSIA KALOJEN ISTUTUSTIHEYDESTÄ – JÄRVET KALALAJI JÄRVITAIMEN, JÄRVILOHI SIIKA HARJUS KUHA HAUKI TOUTAIN HUOMAUTUKSIA Tärkeissä muikkuvesissä taimenistutusten yläraja on 1 kpl/yli 10 m syvä vesihehtaari Kalastuksen määrän mukaan Kpl/rantametri, tasainen levitys 5 000 – 10 000/istutuspaikka Kpl/rantametri, tasainen levitys Kpl/rantametri, tasainen levitys 2 – 3 vuoden välein ETELÄ-SUOMI kpl/ha 1 – 5 2 – 20 1 – 3 20 – 30 15 – 20 1 – 2 0,1 – 0,2 2 – 5 IKÄ JA KOKO 2-vuotias, 80–150 g 1-kesäinen, 5–12 g 1-kesäinen, 5–12 g Esikesäinen 1-kesäinen, 2–5 g Vastakuoriutunut Esikesäinen 1-kesäinen, 5–10 g POHJOIS-SUOMI kpl/ha Enintään 2 2 – 20 1 – 3 10 – 20 5 – 15 1 0,1 - SUOSITUKSIA KALOJEN ISTUTUSTIHEYDESTÄ – KOSKIALUEET KALALAJI LOHI, TAIMEN HARJUS HUOMAUTUKSIA 200 – 1 000/kuoppa Tasainen levitys Suojapaikkojen tuntumaan Suojapaikkojen tuntumaan Tasainen levitys Leviävät itsestään IKÄ JA KOKO Mäti (silmäpisteaste) Vastakuoriutunut 1-kesäinen 1-vuotias Vastakuoriutunut 1-kesäinen KOKO MAA kpl/100m2 1 000 – 4 000 500 – 1 000 10 – 100 5 – 50 100 – 500 30 – 50 SUOSITUKSIA ISTUTUSAJANKOHDISTA JA -LÄMPÖTILOISTA KALALAJI LOHI, VAELLUSPOIKANEN, JOKIP. TAIMEN, VAELLUSPOIKANEN, JOKIP. SIIKA, 1-KESÄINEN HARJUS, 1-KESÄINEN KUHA, 1-KESÄINEN HAUKI, ESIKESÄINEN VEDEN LÄMPÖT. LUONNON- RAVINTOLAMMIKOSSA - - 8 – 10 astetta 8 – 10 astetta 8 – 12 astetta 10 astetta ISTUTUS- KUUKAUSI V – VI IV – V VIII – IX VIII – IX VIII – IX V – VI VEDEN LÄMPÖTILA ISTUTUSPAIKALLA 8 – 12 astetta 1 – 10 astetta 8 – 15 astetta 8 – 15 astetta 8 – 18 astetta 8 – 18 astetta Kalaistutukset A 1 9 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Sopivaa istutusmateriaalia ja -ajankohtaa valittaessa on tarpeen tietää, paljonko istutus- alue kykenee ylläpitämään lohikalojen pien- poikasia. Määrää voi arvioida vertaamalla alueen ominaisuuksia vastaaviin lohikalavesistöihin, mutta varmemman tiedon saa tekemällä koe- istutuksia pienpoikasilla tai mätirasioilla ja seuraamalla sitten poikasten selviämistä ja poikasmäärän kehitystä sähkökoekalastuksella (Mädinhaudontakokeet, s. B508; Sähkökoe- kalastus, s. B502). Kuhia ja siikoja voi istuttaa paitsi syksyllä myös kesällä esikesäisinä. Esikesäisinä istutetut poikaset ehtivät oppia luonnonravinnolle ja kas- vaa istutusvesistössä ennen ensimmäistä talvea. Suuri osa kesänvanhoista istukkaista sitä vastoin saattaa menehtyä ensimmäisen talvensa aikana tai seuraavana keväänä - näin voi käydä siinä tapauksessa, että vararavinto käy vähiin eivätkä poikaset ole ennättäneet oppia käyttämään luon- taista ravintoa. Jos vain kuljetukset järjestyvät, siian ja kuhan poikaset on parempi istuttaa pieni- kokoisina alkusyksystä kuin mahdollisimman pitkinä mutta heikkokuntoisina myöhäissyksyllä. Esimerkiksi Oulujärven planktonsiikaistutukset onnistuivat paremmin, kun poikaset istutettiin useassa erässä aikaisin syksyllä eikä myöhäis- syksyllä isoissa erissä. On huomattava, että kalat kestävät kuljetuksen aikana normaalia kylmem- pää vettä, kunhan istutuksen yhteydessä veden lämpötilaa tasataan riittävän verkkaiseen tahtiin (Kalojen vastaanotto ja istutus, s. A202). Tarkkaa istutusajankohtaa valittaessa on otettava huomioon sekä kasvatuspaikan että istutusvesistön olosuhteet. Meritaimenen ja lohen vaelluspoikaset kannattaa istuttaa alkukesällä, kun istutusveden lämpötila on 10-15 astetta (°C). Siiat, kuhat ja muut yksikesäisinä istutettavat lajit olisi hyvä istuttaa viimeistään silloin, kun niiden kasvu luonnonravintolammi- koissa alkaa hidastua. Kuhat istutetaan 10-18 -asteiseen ja siiat 10-15-asteiseen veteen. Lämpimän veden aikaan kuljetustiheyttä on pienennettävä. Taimenten ja järvilohien viivästetyssä istutuksessa vaelluspoikaset vapautetaan vasta kesällä tai syksyllä, jolloin vaellustaipumus on heikentynyt. Tavoitteena on, että istukkaat pysyisivät paremmin istutuspaikan läheisyy- dessä. Monesti taimenten ja järvilohien syys- istutukset ovat kuitenkin tuottaneet selvästi heikompia tuloksia kuin kesällä tai keväällä tehdyt istutukset. Esimerkiksi Oulujärven järvi- alueella istutustulokset ovat olleet parhaita, kun kalat on vapautettu kesä-heinäkuun vaihteessa ja istutusalueella on ollut runsaasti pienikokoisia muikkuja tai kuoreita. Kalaistutukset K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 9 5 Istutuksia suunniteltaessa on tärkeää ottaa huomioon se, että istutuskalat jäävät vain har- voin istutuspaikalle tai aivan sen läheisyyteen. Näin ollen istutusten tuottama saalis ei välttä- mättä koidu kuin osittain istuttajan hyväksi. Uudessa ympäristössään istutuskalat pyrki- vät hakeutumaan alueille, jotka vastaavat par- haiten lajin elinympäristövaatimuksia (Kalalajit ja niiden hoito, s. B290). Istukkaat vaeltavat lajille ominaisen elämänkierron mukaisesti, eräät lajit satojenkin kilometrien päähän istutuspaikasta. Itämeren lohi on esimerkki kalasta, jolla on erityisen pitkät vaellukset ja monta saaliin jakajaa. Esimerkiksi Perämeren jokiin istutettu lohi vaeltaa jopa yli tuhannen kilometrin päähän eteläiselle Itämerelle, jossa lohen kalastusta harjoittavat kaikki Itämeren maat. Perämeren jokien lohi-istutusten tuottama saalis on jakautunut eri aikoina eri tavoin ran- nikko- ja avomerikalastuksen ja maiden kesken. Tähän ovat vaikuttaneet muun muassa kansain- välisessä kalastuksen säätelyssä tapahtuneet muutokset. 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun Kuka hyötyy istutuksesta? alussa jopa 70-80 prosenttia Perämeren lohista kalastettiin avomereltä, mutta 2000-luvulla kalastuksen ja saaliiden painopiste on siirtynyt rannikolle ja jokiin. Tämän muutoksen ansiosta suomalaisten kalastajien osuus saaliista on kasvanut huomattavasti, sillä rannikolla ja joissa Perämeren lohia kalastavat pääosin suomalaiset. Avomerikalastuksessa suomalaisten osuus Perämeren lohikantojen tuottamasta saaliista vaihteli esimerkiksi vuosina 1993-2010 välillä 5-29 prosenttia. Osuus oli pienin vuonna 2010 ja suurin vuonna 1995. Mittavan mutta lohta hieman lyhyemmän vaelluksen tekee mereinen vaellussiika. Esimer- kiksi pohjoiselle Perämerelle vuosina 1995-1998 tehtyjen siikaistutusten tuottamasta saaliista yli puolet pyydettiin Merenkurkusta ja sen eteläpuolelta, Selkämereltä ja Saaristomereltä. Perämeren osuus saaliista oli runsas neljännes. Valtaosan siioista pyytävät suomalaiset kalasta- jat, mutta jonkin verran istutusten tuottoa hyödyntävät myös ruotsalaiset. Hoitotavoitteet toteutuvat varmimmin, kun istutukset ja kalastusjärjestelyt suunni- tellaan kerralla istutuskalojen koko elinalueelle. Vaelluskaloilla tämä edellyttää yleensä kala- vesien hallinnolliset rajat ylittävää yhteistyötä. JU K K A R R U H IJ Ä R V I Kalaistutukset A 1 9 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Istutuspaikan valinta Istutuspaikan valintaan on kiinnitettävä huomiota, koska paikka vaikuttaa moneen istutustuloksen kannalta merkitykselliseen asiaan, etenkin istukkaiden alkukuolevuuteen, aikuisten yksilöiden vaelluksiin ja saaliin alueelliseen jakautumiseen (Kuka hyötyy istutuksesta, s. A195). Istutuspaikkaa valittaessa on tärkeää tuntea istutettavan lajin biologia sekä vesistön kalasto ja kalastus. Turvallisessa laitosympäristössä kasvaneet, petoihin tottumattomat poikaset ovat helppoja saaliita luonnon pedoille, kuten petokaloille, linnuille ja nisäkkäille. Saaliiksi joutumiselle voi altistaa myös kiinnioton, kulje- tuksen ja istutuksen aiheuttama rasittuminen. Petojen aiheuttamat tappiot vähenevät, kun kalat istutetaan niiden luontaisten elinalueiden läheisyyteen. Esimerkiksi taimenen ja järvilohen vaelluspoikaset voi istuttaa suoraan ulapalle, ellei nimenomaan ole tarkoitus, että ne leimau- tuisivat jokeen. Hauenpoikaset taas levitetään matalille, kasvillisuuden peittämille ranta-alueille jo pelkästään siksi, että ne välttyisivät paremmin isompien haukien saalistukselta. Vaelluskalojen jokipoikaset muodostavat hauen tapaan reviirejä, joten ne kannattaa levittää koski- ja virtapaik- kojen poikaskivikoihin mahdollisimman laajasti. Kaikissa tapauksissa istukkaiden on ennen pitkää opittava elämään petojen kanssa, joten petojen poistopyyntiin ei yleensä tarvitse istutusten vuoksi ryhtyä. Istutuspaikka vaikuttaa aikuisten yksilöiden vaelluksiin ja saaliin alueelliseen jakautumiseen erityisesti virtakutuisilla lajeilla, kuten lohella, taimenella ja vaellussiialla. Kun tavoitteena on luontaisesti lisääntyvän kalakannan elvyttäminen tai palauttaminen, istutukset tulisi tehdä lisään- tymiseen soveltuvalle jokialueelle. Jos vaellus- valmiita poikasia istutetaan mereen tai järveen, istukkaat saattavat kutupaikkaa etsiessään harhautua muihin alueen jokiin ja risteytyä niissä villien kalojen kanssa. On todettu, että istukkaat palaavat kutemaan jopa järveen, jos ne on istu- tettu sinne. Tällöin luontaisesta lisääntymisestä ei kuitenkaan ole hyötyä, sillä vaelluskalojen mädin ja poikasten kehitys ei onnistu järvessä tai meressä. Muutkin kuin vaelluskalat voivat olla koti- paikkauskollisia, mitä kannattaa hyödyntää istu- tuksissa. Ainakin toutaimen ja kuhan on havaittu palaavan istutusalueelle. Jos istutettujen toutai- mien ja kuhien halutaan lisääntyvän luontaisesti, istutusalueet valitaan sopivien kutualueiden tuntumasta. Istutuspaikoilleen palaavista kutukaloista saadaan mätiä viljelyä varten. Kalaistutukset K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 9 7 Käytä haavia vain silloin, kun se on välttämätöntä, sillä jokainen haaviminen vahingoittaa kaloja ja heikentää istutustulosta. Haavin käyttö Käytä kalojen siirtämiseen vain solmuttomasta hapaasta valmistettua haavia. Käytä niin pienisilmäistä haavia, että kalat eivät tartu hapaaseen. SUURIN KERRALLA SIIRRETTÄVÄ KALAMÄÄRÄ KALOJEN KOKO Alle 2 g 2–5 g 5–50 g 50–200 g Yli 200 g SUURIN KALAMÄÄRÄ 0,5 kg 1,0–1,5 kg 3,0 kg 5,0 kg 8,0 kg KALALAJI Kuha; esikesäinen Kuha, siika; 1-kesäinen Kaikki Kaikki Kaikki Käytä riittävän suurta haavia, ettei kaloja tarvitse jahdata. Älä ota haaviin liian paljon kalaa kerrallaan. E R N O S A LO N E N Kalaistutukset A 1 9 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Happipakkaus sopii pienten kalaerien kuljettamiseen, kun kuljetus kestää alle neljä tuntia. Happipakkauksessa kuljetettava kalamäärä voi olla korkeintaan 3-10 prosenttia vesitilavuudesta. Esimerkiksi 20 litraan vettä laitetaan 0,6-2,0 kilogrammaa kalaa. Kalamäärä mitoitetaan kala- lajin, kuljetusajan ja veden lämpötilan mukaan (Suosituksia kalojen kuljetustiheydestä). Happipakkauksen tekeminen 1. Happipakkaus tehdään 30-40 senttimetrin levyisestä muovikalvoletkusta (polyeteeni). 2. Letkurullasta katkaistaan 2-3 metrin mittainen pätkä, ja tehdään keskelle solmu. 3. Letku vedetään kaksin kerroin. 4. Pussiin kaadetaan vettä noin yksi kolmasosa (1/3) koko tilavuudesta. A R I SA V IK K O 5. Lisätään poikaset ja loppuosa vedestä (1/3). 6. Pussin sulkemisen yhtey- dessä lisätään happea noin 1/3 pussin koko tilavuudesta. 7. Happiletku työnnetään pussiin ja samalla kierretään pussin suuta niin, ettei happi pääse karkaamaan. 8. Pussin suu vedetään tiukkaan solmuun tai sidotaan huolellisesti narulla. Kalaistutukset K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 1 9 9 SUOSITUKSIA KALOJEN KULJETUSTIHEYDESTÄ KALALAJI LOHI, TAIMEN SIIKA HARJUS KUHA HAUKI SUOSITELTAVA KULJETUSTIHEYS 40 – 75 kg/m3 50 – 80 kg/m3 60 – 100 kg/m3 40 – 70 kg/m3 50 – 80 kg/m3 60 – 90 kg/m3 40 – 70 kg/m3 60 – 100 kg/m3 30 – 50 kg/m3 40 – 60 kg/m3 30 – 40 kg/m3 KESKIPAINO ALLE 50 g 50 – 100 g YLI 100 g ALLE 5 g 5 – 15 g YLI 15 g KORKEINTAAN 50 g 50 – 100 g ALLE 2 g 2 – 15 g ALLE 10 g Taulukossa suositellut kuljetustiheyden ylärajat ovat voimassa, kun veden lämpötila on korkeintaan 5 astetta (°C); alarajat, kun lämpötila on 10–15 astetta. Poikasten tarkastus Poikaskuormaa kannattaa mennä vastaan kalan- viljelylaitokselle tai luonnonravintolammikolle. Lastausta paikan päällä seuraamalla saa varmis- tuksen kalojen alkuperästä, käsittelyn asian- mukaisuudesta ja kalojen määrästä. Poikasten laatu, koko ja kuntokerroin on hyvä tarkistaa ennen kuorman lastausta. Poikasten mittauksen ja punnituksen avulla varmistetaan, että ostettu kalaerä täyttää koko- vaatimukset. Istukkaiden kokotiedot tarvitaan myös siksi, että ne tulee kirjata istutusrekiste- riin. Yksilökohtaisten pituus- ja painotietojen perusteella voidaan laskea kalojen kuntokerroin (s. A187-A188). Jokaisesta kasvatus- tai istutuserästä otetaan mitattavaksi ja punnittavaksi vähintään sadan kalan valikoimaton näyte. Näyte otetaan muutamalla määrätietoisella haavin vedolla kalaparven keskeltä, ja käsiteltävät kalat nukutetaan pieni erä kerrallaan pesuvadissa (nukutusaineena MS-222 tai bentsokaiini). Kaikki näytteeksi haavitut kalat mitataan ja punnitaan yksitellen ja palautetaan sitten muun parven joukkoon toipumaan (Haavin käyttö, s. A197). Kalaistutukset A 2 0 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Kalan pituus mitataan kuonon kärjestä pyrstön pisimpien ruotojen kärkeen millimetrin tarkkuudella. Pienet kalat (alle 15 g) punnitaan 0,1 gramman tarkkuudella ja kookkaammat kalat 1 gramman tai 10 gramman tarkkuudella. Rasvaeväleikkaus Kalastusasetuksen 15 §:n mukaan vähintään vuoden ikäisinä istutettavien taimenten, lohien ja järvilohien rasvaevä on leikattava pois. Näin kalastajat pystyvät erottamaan istutetut ja villit kalat toisistaan, mikä on tärkeää luonnonvarais- ten uhanalaisten kalakantojen säästämiseksi. Erottaminen on tarpeen myös siksi, että istutetuilla ja villeillä kaloilla on usein erilaiset kalastussäännöt. Rasvaeväleikkaus on tärkeää tehdä vähin- tään viikko ennen istutusta, jotta kalat ehtivät toipua toimenpiteen aiheuttamasta rasituksesta ennen vesistöön vapauttamista. Toimenpidettä varten kalat nukutetaan. Rasvaeväleikkauksen jälki on syytä tarkistaa istutuserää vastaanotettaessa. Huolimattomasti leikattu rasvaevä voi kasvaa jossain määrin takaisin. Kalastusasetuksen mukainen eväleikkaus- velvoite ei koske ELY-keskuksen hyväksymiä elvytys- ja palautusistutuksia. Istutuskuljetus Istutuskuljetukseen aletaan valmistautua kalan- viljelylaitoksella viimeistään 2-3 päivää ennen kuljetusta: silloin lopetetaan kalojen ruokinta. Paaston aikana kalojen suoli tyhjenee, mikä vähentää kuljetusveteen liukenevan, kaloille myrkyllisen ammoniakin muodostumista. Kalojen kuljetus onnistuu parhaiten käyttä- mällä tarkoitukseen suunniteltua säiliötä eli pasaa, jossa on asianmukainen hapetus- ja ilmastusjärjestelmä. Jos kalaerä on pieni ja matka kestää alle neljä tuntia, kuljetukseen voi käyttää myös 20-30 litran happipakkausta tai saaviin asetettua muovisäkkiä, jossa on kolme neljäsosaa (3/4) vettä ja yksi neljäsosa (1/4) happea (Happipakkauksen tekeminen, s. A198). Kalat on yleensä parasta kuljettaa samassa vedessä, jossa ne on kasvatettu. Poikkeuksena ovat luonnonravintolammikot. Sinne on usein tuotava kuljetusvettä muualta, sillä varsinkin tyhjennyksen loppuvaiheessa lammikkovesi saattaa olla heikkolaatuista. Muualta tuodun veden on oltava happamuudeltaan ja lämpö- tilaltaan suunnilleen samanlaista kuin kasvatus- veden; lämpötilaero saa olla korkeintaan kaksi astetta. Ennen istutusta on erityisen tärkeää tarkis- taa, mikä on istutuspaikan veden ja kuljetus- veden lämpötilaero. Sen jälkeen kuljetusveden lämpötila tasataan vastaamaan istutusveden lämpötilaa. Jos kuljetusvetenä käytetään Kalaistutukset K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 0 1 kasvatusvettä, joka mahdollisesti sisältää rapuruttoitiöitä tai muita taudinaiheuttajia, kuljetusvesi on desinfektoitava. Vaihtoehtona on siirtää kalat muualta tuodussa, puhtaaksi todetussa vedessä. Sopiva kuljetustiheys riippuu muun muassa kalojen koosta ja veden lämpötilasta. Enimmil- lään kaloja saa olla 10 prosenttia (%) vesitilavuu- desta. Mitä pienempiä kalat ovat, sitä vähemmän niitä voidaan kiloissa mitattuna pakata samaan vesitilavuuteen - ja mitä lämpimämpää vesi on, sitä pienempi on kalatiheyden oltava (Suosituksia kalojen istutustiheydestä järvissä ja koskialueilla, s. A193; Suosituksia istutusajankohdista ja -lämpötiloista, s. A193). Kuljetussäiliöön siirrettävien kalojen kokonaispaino lasketaan punnitsemalla kalat sopivissa erissä esimerkiksi vaa’alla varustetus- sa siirtopasassa. Kalojen lukumäärä arvioidaan kokonaispainon ja yksilöiden keskipainon perusteella tai laskemalla kalat yksitellen (esim. suuret onkikokoiset kalat). Kuljetuksen aikana säiliöön johdetaan happea pieninä kuplina. Hapetuksella pyritään kuljetusveden sadan prosentin happikylläisyy- teen. Tarvittava happimäärä riippuu säiliön koos- ta, kalamäärästä ja veden lämpötilasta. Tavalli- sessa yhden kuutiometrin kuljetussäiliössä happea tarvitaan 0,5-2,0 litraa minuutissa (l/min). Jos kuljetus kestää yli neljä tuntia, kuljetussäi- liöön on järjestettävä hapetuksen lisäksi jatkuva P E K K A H Y V Ä R IN E N Kalaistutukset A 2 0 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O ilmastus. Se poistaa kalojen eritteistä veteen liukenevan ammoniakin ja hiilidioksidin. Hyvään kuljetuskalustoon kuuluu happi- mittari, jolla varmistetaan kuljetusveden sopiva happipitoisuus. Happea ei saa olla liian vähän eikä liian paljon, sillä molemmat tilanteet ovat kaloille vaaraksi. Liian suuren kaasupitoisuuden voi todeta paitsi mittaamalla myös laittamalla käden kuljetusveteen. Jos käsi peittyy heti ilma- kupliin, vesi on ylikyllästetty kaasuilla, eli veden kaasupitoisuus ylittää veteen kyseisessä lämpö- tilassa ja vallitsevassa ilmanpaineessa liukene- van kaasumäärän. Pelkkä hapen ylikyllästys ei ole yhtä vaarallista kuin typen ylikyllästys, joka voi aiheuttaa kalalle kaasukuplataudin. Nyrkkisääntö on, että kokonaiskaasun- paineen tulee olla korkeintaan 105 prosenttia ja typen kyllästysasteen korkeintaan 110 prosenttia. Kalojen vastaanotto ja istutus Kalakuorman laatu tarkastetaan uudelleen istutuspaikalla. Kalat mitataan ja punnitaan, ellei sitä ole tehty ennen kuljetusta (mittaus- ohjeet: Poikasten tarkastus, s. A199). Poikasten laadusta saa käsityksen silmä- määräisestikin. Kuljetuksessa rasittuneet kalat uivat laiskasti kuljetussäiliön pinnan tuntumassa. Jos kaloista kuolee kuljetuksen aikana useita prosentteja, kuljetus tuskin on sujunut asianmukaisesti. P E K K A H Y V Ä R IN E N P E K K A H Y V Ä R IN E N V IL LE V Ä H Ä Kalaistutukset K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 0 3 Kun kuljetussäiliössä olevien kalojen kunto on tarkastettu, mitataan vielä kuljetus- ja istutusveden lämpötila. Mikäli lämpötilojen ero on kaksi astetta tai enemmän, eroa on ennen istutusta tasattava sekoittamalla kuljetusveteen vähitellen istutuspaikan vettä. Yksi keino lämpö- tilojen tasaamiseen on happipakkauksen upotta- minen rantaveteen. Lämpötilan tasauksesta on hyötyä vain, jos se tehdään rauhallisesti. Sopiva tasausvauhti on korkeintaan neljä astetta tunnissa, mutta jos istutusvesi on kuljetusvettä lämpimämpää, vauhti saa olla selvästi hitaampi. Vedessä olevaa pakkausta on muistettava liikutella aika ajoin kalojen hapensaannin turvaamiseksi. Kuljetuskalusto ja istutuspaikka valitaan niin, että kalat voidaan vapauttaa kuljetussäiliöstä veden mukana ja ilman suurta pudotusta. Jos kuljetukseen on käytetty happipakkausta tai saavia, se nostetaan veteen ja tyhjennetään varovasti veden alla. Säiliökuljetuksessa auto tai traktori ajetaan niin lähelle vesirajaa, että tyhjennysputki ulottuu vähintään puolen metrin syvyiseen veteen. Tarkoitukseen sopivia paikkoja ovat venerampit tai matalat kovapohjaiset rannat, joilla perävaunu tai auton takapyörät voidaan peruuttaa veteen. Istutuspöytäkirjaan kirjataan istutuserän taustaan, poikasten kuntoon, kuljetukseen ja istutukseen liittyvät tiedot ja havainnot. Mukaan liitetään poikasten alkuperäiset pituus- ja painomittaustiedot. Pöytäkirja liitteineen on korvaamaton apu, jos poikaserän taustaa tai istutuksen yksityiskohtia joudutaan myöhemmin selvittämään. Pyyntikokoisen kalojen istuttaminen Pyyntikokoisten kalojen istutuksiin perustuva istuta ja ongi -toiminta on suosittu tapa yllä- pitää etenkin matkailijoita ja satunnaisia kalastajia kiinnostavia saalisvarmoja kalastuspaikkoja. Istu- ta ja ongi -kohteissa on tavallista, että yleiskalas- tusoikeuksia rajoitetaan ELY-keskuksen päätök- sellä ja lupamyynnillä katetaan istutuskustannuk- set sekä muut kalastuspaikan ylläpitokulut. Istuta ja ongi -kohteisiin istutetaan pääasiassa pyyntiko- koista kirjolohta ja taimenta, joskus myös harjusta. Kalastuskohteen houkuttelevuuden ylläpitämiseksi on tärkeää huolehtia, että kohteessa riittää kalas- tettavaa. Hyvään saalisvarmuuteen päästään, kun istutetaan vaihtelevan kokoisia mutta kohteessa noudatetun alamitan täyttäviä kaloja mahdollisim- man usein, jopa viikoittain. Ilman toistuvia istutuksia kalastuskohteen saalisvarmuus yleensä laskee nopeasti. Istutetut kalat saattavat toipua kuljetusstressistä jopa muutamissa tunneissa, minkä jälkeen ne usein käyvät ahnaasti kalastajien pyytöihin. Kun tieto istutuksesta leviää, istukkaat tulevat pian kalas- tetuiksi. Yksittäisen istutuksen vaikutus kalastoon voi näin ollen jäädä hyvin lyhytaikaiseksi. Kalaistutukset A 2 0 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Pyyntipaine tasaantuu, jos istutukset on mahollista tehdä huomaamatta ja jakaen kalat useamman istutuspaikan kesken. Saalis voidaan myös kiintiöidä esimerkiksi kahteen kalaan kalastajaa ja lupavuorokautta kohti. Istutuskalat eivät kestä kovin hyvin pyydystä ja päästä -kalastusta. Saalisvarmuuden ohella istuta ja ongi -koh- teen houkuttelevuuteen vaikuttavat saaliskalojen ulkonäkö ja kalojen lihan laatu. Nämä asiat onkin syytä varmistaa kaloja ostettaessa. Jos istute- taan esimerkiksi evä- tai selkärankavaurioisia kaloja, seurauksena voi olla kohteen kiinnosta- vuuden ja lupatuottojen väheneminen. Ostajan kannattaa myös tarkistaa, että kalat ovat hou- kuttelevan punalihaisia. Punalihaisuus saadaan aikaan lisäämällä rehuun synteettistä astaksan- tiinia, mutta joskus väriaine saatetaan jättää pois rehukustannusten ja kalojen hinnan alentami- seksi. Useimmissa istutusvesissä ei ole sellaista luonnonravintoa, josta lohikalat saisivat lihaansa punaisen värin. Ongelmia ja ratkaisuja. Pyyntikokoisten kalojen istuttamiseen liittyy myös huomattavia ongelmia, kuten se, että kalojen luontaisesti hyvä kasvupotentiaali jää hyödyntämättä. Vain harvat istukkaat oppivat syömään luonnonravintoa ja kasvavat istutuskokoaan suuremmiksi. Kaikkia istutettuja kaloja ei myöskään saada saaliiksi, vaan osa niistä joutuu petojen syömäksi, nääntyy nälkään tai kuolee muista syistä. Ongelmana on lisäksi se, että istuta ja ongi -toiminnassa haaskaantuu ravinnoksi kelpaavaa kalaa, eikä pyyntimuoto muutenkaan täytä ekologisesti kestävän kalastuksen kriteerejä. Istuta ja ongi -kohteiden suosikkilaji kirjolohi on pohjoisamerikkalaista alkuperää oleva, hai- talliseksi luokiteltu vieraslaji, jonka edellytykset selviytyä Suomen vesissä ovat rajalliset (Vieras- lajit, s. B458). Luonnonravinnolle oppineet kirjo- lohet voivat kuitenkin kilpailla ravinnosta ainakin taimenen kanssa. Lisäksi ne voivat levittää kala- tauteja ja lisätä alueen luontaisiin lajeihin koh- distuvaa kalastuspainetta. Näin ollen lajia olisi parasta istuttaa vain umpivesiin. Pyyntikokoisina istutettavat taimenet ovat useasti eri kantaa kuin lähivesistössä luontai- sesti elävät taimenet. Kalastukselta säästyneet pyyntikokoiset taimenistukkaat muodostavatkin risteytymisen myötä uhan villeille kannoille, eikä niitä tulisi istuttaa vesiin, joissa elää luontaisesti taimenta (Taimen, s. B312). Joskus istuta ja ongi -kohteisiin on tarjol- la myös saimaannieriää tai järvilohta. Nämä la- jit ovat äärimmäisen uhanalaisia, joten niiden is- tuttaminen kalastettavaksi on arveluttavaa ja omiaan sekoittamaan kalastajien käsitystä lajien luonnonkantojen tilasta ja suojelutarpeesta (Nie- riä, s. B356; Lohi, s. B292). Vaikka istuta ja ongi -kohde olisi umpilampi, toiminnan periaatteet ja istutuksissa käytettävät kalalajit ja -kannat on kuvattava Kalaistutukset K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 0 5 kalatalousalueen käyttö- ja hoitosuunnitel- massa. Pyyntikokoisina istutettavat taimenet ja harjukset on rasvaeväleikattava niiden istutusalkuperän tunnistamiseksi. TUKITOIMET Pelkkä hyvin suunniteltu ja toteutettu istutus ei yleensä vielä takaa hyvää istutustulosta. Istutuksen tueksi tarvitaan esimerkiksi kalas- tuksen ohjausta, tiedotusta ja seurantaa. Varsinkin lohta ja taimenta istutettaessa voi olla tarpeen asettaa istutuspaikan läheisyyteen pyyntirajoituksia, jotta istutetut kalat eivät jää heti pyydyksiin. Tarvittavan rauhoitusajan pituus riippuu siitä, kuinka nopeasti poikaset levittäyty- vät istutusalueelta vesistön muihin osiin: kevät- ja kesäistutuksien yhteydessä voi riittää kuukau- den rauhoitus, mutta syysistutukset saattavat vaatia alueen rauhoittamista kalastukselta seuraavaan alkukesään saakka. Istutuskalojen pyynnin ohjaus on syytä ottaa tarkasteluun jo istutusta suunniteltaessa (Ka- lastuksen ohjaus, s. A216). Hyvällä suunnittelulla varmistetaan, että istukkaat pääsevät tavoitteen mukaisesti lisääntymään ja/tai tuottamaan saa- lista. Esimerkiksi kuhakannan elvyttäminen istut- tamalla edellyttää yleensä rajoituksia solmuvä- liltään alle 55 millimetrin tai 60 millimetrin verk- kojen käyttöön – siinäkin tapauksessa, että näitä verkkoja ei ole istutushetkellä käytössä. E R N O S A LO N E N Inarijärven nieriäistutuksissa käytetään pääasiassa vuoden vanhoja poikasia. Kalaistutukset A 2 0 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Vaellus- ja kutuajaksi voi olla tarpeen rauhoittaa myös oletettavat istutuskalojen kutualueet, vaikka kukaan ei niillä vielä kalastaisikaan. Tällaisia alueita ovat esimerkiksi kuhan kutu- matalikot sekä vaelluskalojen kutujokien suut ja vaellusreitit. Tukitoimien tarpeellisuudesta kertovat esi- merkiksi järvi- ja meritaimenistutusten tulokset: istutukset ovat tuottaneet erittäin huonosti, koska kalastuksen säätelyssä ei ole huomioitu näiden lajien vaatimuksia (Taimen, s. B312). On tavallista, että taimenet jäävät kuha-, ahven- ja siikaverkkoihin jo istutusta seuraavan kesän ja syksyn aikana, eli paljon ennen kuin ne pystyi- sivät lisääntymään tai tuottaisivat edes istutus- määrää vastaavan saaliin. Tällainen kalastus tekee mahdottomaksi myös luonnonkantojen elpymisen ja palauttamisen istutusten avulla. Kalatalousalueen käyttö- ja hoitosuunnitel- massa onkin hyvä määritellä keskeiset vaellus- kala-alueet, joilla kalastus järjestetään näiden uhanalaisten lajien elinkierto huomioon ottaen. Toisaalta punalihaisia lohikaloja ei pidä istuttaa vesiin, joissa niillä ei ole luontaisia elinmahdolli- suuksia ja joissa kalastus on järjestetty pienem- pikokoisten lajien hyödyntämistä ajatellen. Edes rasvaeväleikatun taimenen 50 senttimetrin pyyn- timitta ei vielä mahdollista istutettujen taimen- ten tehokasta laillista kalastusta kuha- ja siika- vesissä. Mitta on liian pieni myös istutuksista saatavan tuoton maksimoinnin kannalta.Nieriäistukas. E R N O S A LO N E N Kalaistutukset K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 0 7 Istukkaita suojaavat pyyntirajoitukset kannattaa asettaa ennakkoon, sillä esimerkiksi solmuvälirajoitukset hyväksytään yleensä hel- poiten silloin, kun ne eivät vielä rajoita kenen- kään pyyntiä. Muutokseen sopeutumista voi helpottaa tieto siitä, ettei uutta solmuväliä ehkä tarvitsekaan ottaa käyttöön heti, vaan vasta muutaman vuoden kuluttua istutuksesta. Pyynnin ohjauksesta on hyötyä vasta sitten, kun määräykset ymmärretään ja niitä nouda- tetaan. Siksi istutuksista, pyyntirajoituksista ja rajoitusten perusteista on tärkeää tiedottaa näkyvästi. Kun kalastajat saavat tiedon hyvis- sä ajoin ennen istutusta, he ennättävät sopeutua uusiin sääntöihin ja osaavat välttää alamittaisten istutuspoikasten pyyntiä. Tiedon välittämiseen sopivat parhaiten paikallislehdet, kalastuspaik- kojen ilmoitustaulut, luvanmyyntipisteet ja kalaveden omistajien verkkosivut. SEURANTA Seurantatietoa tarvitaan istutuksen onnistumi- sen arvioinnissa ja mahdollisten uusien toimen- piteiden suunnittelussa. Istutusten tuloksellisuus vaihtelee suuresti, ja ilman seurantaa tuloksia on vaikea parantaa. Istutuspoikasten merkintä on sopiva menetelmä, kun halutaan arvioida istutusten onnistumista, seurata kalojen vaelluksia ja selvittää istutusperäisten kalojen pyyntialueita. Lisäksi merkintöjen avulla voidaan erottaa villit kalat ja istukkaat toisistaan (Kalamerkinnät, s. B518; Ryhmämerkinnät, s. B520). Istutustuloksen seurantaan soveltuu tilan- teen mukaan joko ryhmämerkintä tai yksilö- merkintä. Ryhmämerkintä, kuten otoliittimerkin tekeminen alitsariinikylvetyksellä, auttaa erotta- maan istukkaat muusta saaliista. Yksilömerkin- tää puolestaan tarvitaan, kun halutaan selvittää istutuksen saalistuottoa, eri istutuserien tuottoa tai kasvatustaustojen vaikutusta istutusten tuottoon. Kalakantamallien avulla voidaan arvioida, kuinka paljon tietystä istutusmäärästä on saata- vissa saalista ja kuinka kalastus tulee järjestää hyvän istutustuloksen varmistamiseksi (Popu- laatiomallinnus, s. B522). Istutustulosta on syytä arvioida myös taloudellisista lähtökohdista. KUSTANNUKSET Istutuskustannuksiin vaikuttaa eniten poikasten hinta, mutta merkitystä on myös poikasten elin- kyvyllä ja istutuksen tuottavuudella, sillä nämä tekijät vaikuttavat tarvittavaan istukasmäärään ja sitä kautta kustannuksiin. Poikasten kappa- lehintaan puolestaan voivat vaikuttaa poikasten koko, kasvatusmenetelmä, alkuperä ja istutus- ajankohta. Kun suunnitellaan istukkaiden hankintaa, kannattaa vertailla istukkaiden taustaa, laatua Kalaistutukset A 2 0 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O ja erilaisten poikasten tuottavuutta. Hinnaltaan edullisimmat poikaset eivät välttämättä ole laadultaan hyviä, eikä niiden alkuperä ehkä ole tiedossa tai se on epämääräinen. RISKIEN HALLINTA Istutuksen onnistumisen todennäköisyys vaihtelee. Ekologiset riskit ovat pienimmät kompensaatio- ja elvytysistutuksissa. Molem- missa tapauksissa istutuslaji on ainakin joskus elänyt ja lisääntynyt vesistössä, joten sille on todennäköisesti siellä edelleen oma ekologinen lokeronsa. Suurimmat epäonnistumisen ja vahinkojen riskit liittyvät uuden lajin istuttamiseen. Jos kalastusta halutaan kehittää istuttamalla vesis- töön uutta kalalajia, lajin ympäristövaatimuksiin on tutustuttava perusteellisesti ennen päätök- sentekoa. Mitä lähempänä lajin vaatimuksia vesistön olosuhteet ovat, sitä todennäköisemmin istutus onnistuu. Pahimmillaan kotiutettava laji menestyy niin hyvin, että se syrjäyttää alkuperäisiä lajeja. Istutustuloksia voidaan parantaa tarkista- malla käytäntöjä istutuspoikasten viljelyssä ja istutusten toteutuksessa sekä ohjaamalla istukkaisiin kohdistuvaa pyyntiä. Kaikissa kolmessa vaiheessa on tärkeää välttää virheitä, jotka johtaisivat alkukuolevuuden lisääntymi- seen, huonoon saaliiseen ja jopa vahinkoihin. Istuttajan kannattaa asettaa poikasille tiukat laatukriteerit, jotta mahdolliset viljelyn virheet eivät pääse vaikuttamaan istutustulokseen. Istukkaiden viljelytaustaan liittyvistä riskeis- tä vakavin on tarttuvien kalatautien leviäminen. Muita riskitekijöitä ovat kalojen ilmoitetusta poikkeava alkuperä (kanta) ja elinkykyä alentava huono kunto. Tauteja voi välttää istuttamalla ainoastaan luotettujen kasvattajien tuottamia poikasia sekä tarkistamalla poikasten laatu ennen istutusta. Vesistöön kotiutettava uusi kalalaji voi muuttaa vesistön kalayhteisöä epäedulliseen suuntaan. Uuden, vesistölle vieraan kannan istuttaminen puolestaan saattaa johtaa siihen, että istutuskanta sekoittuu alkuperäisen kannan kanssa ja alkuperäinen kanta häviää. Tällaisia tilanteita voi välttää istuttamalla vain vesistön alkuperäisiä kalalajeja ja -kantoja. Uusista kalalajeista turvallisimpia istutetta- via ovat lajit, jotka eivät kykene lisääntymään istutusvedessä, kuten ankerias, karppi, kirjo- lohi ja usein myös taimen. Kun näiden lajien istutukset lopetetaan, kalayhteisö ja kalastus palaavat vähitellen ennalleen. On tärkeää muis- taa, että uuden kalalajin ja -kannan istuttaminen vesistöön vaatii aina ELY-keskuksen luvan. Virtakutuisilla vaelluskaloilla kantojen sekoittumisen riski pienenee, kun istutuspaikka valitaan huolellisesti. Lisääntymisalueille istute- tut poikaset leimautuvat istutusjokeensa eivätkä Kalaistutukset K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 0 9 juuri eksy muihin jokiin. Ongelmia voi tulla siinä tapauksessa, että viljelylaitos sijaitsee samassa vesistössä. Silloin istukkaat saattavat hakeutua kudulle kasvuveteensä sen sijaan, että nousisivat istutusjokeensa. Jos istutusmäärä on niin suuri, että vesistön kantokyky ylittyy, seurauksena on yleensä istuk- kaiden kuolevuuden kasvaminen tai yksilöiden kasvun hidastuminen. Kun vesistön kantokyky tunnetaan, istutukset voidaan mitoittaa ravinto- tilanteen mukaan. Esimerkiksi järvitaimenen istutukset sopeutetaan lajin tärkeimpien ravinto- kalojen, muikun ja kuoreen, kannanvaihteluihin. Jos vesistön kantokyky ja lajin luonnollisen lisääntymisen vaihtelut tunnetaan huonosti, kannattaa aloittaa pienillä istutusmäärillä. Istutusten epäonnistuminen johtuu usein epäonnistuneista kalastusjärjestelyistä. Hanka- limpia ovat tapaukset, joissa samalle alueelle tehdään tavoitteiltaan erilaisia istutuksia. Esi- merkiksi rannikolla taimenen ja lohen luonnon- varaiset yksilöt ja elvytysistukkaat tulisi säästää, mutta kompensaatioistukkaita pitäisi kalastaa mahdollisimman tehokkaasti. Molempien tavoit- teiden saavuttaminen samaan aikaan on haas- tavaa, sillä sekakalastuksessa on vaikea erotella alkuperältään erilaisia kaloja toisistaan. Rasvaeväleikkaukset mahdollistavat alku- perältään erilaisten kalojen erottelun, mutta se ei vielä riitä. Oleellista on käyttää pyydyksiä, joista ehjäeväiset eli säästettävät kalat saadaan vapautettua hyväkuntoisina. Pyydyskalastusta onkin syytä ohjata niin, että pyynti mahdollistaa luontaisen elinkierron ja samalla maksimoi istukkaista saatavan kilomääräisen tuoton. Verkkopyynnissä on lisäksi tärkeää sovittaa yhteen pyydyksen solmuväli ja kalojen pyynti- mitta. Esimerkiksi, jos kuhan alamitaksi sääde- tään 45 senttimetriä, kalastuksessa tulisi käyttää solmuväliltään vähintään 55 millimetrin verkoja. Jos solmuväli on 50 millimetriä, lähes puolet saaliskuhista on alle 45 senttimetrin mittaisia; 55 millimetrin verkoilla tämän kokoisia on enää alle kolmannes (Miten solmuväli vaikuttaa saaliskalojen kokoon?, s. A230). Istutuskalojen järkevän kalastuksen on monesti estänyt pelko siitä, että istutuslajin kannalta oikeanlaiset kalastusjärjestelyt saattai- sivat vaikeuttaa kohtuuttomasti muiden lajien pyyntiä. Tämä tilanne voidaan välttää ottamalla kalastuksen rakenne huomioon jo istutusten suunnittelussa. Jos kalastusta ei pystytä muuttamaan istutuskalojen kannalta järkevään suuntaan, istutuksista kannattaa luopua. Kalaistutukset A 2 1 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Istutusvesistö: Järvi x, kalatalousalue x (liitteenä kartta) Istutuksen tavoite: Vakautetaan järveen kotiutettu Vanajanselän kuhakanta ja kuhasaaliit sekä arvioidaan luonnonvarainen lisääntyminen merkittyjä kuhia istuttamalla. Istutuksia tehdään 10 vuoden ajan, jonka jälkeen istutustarvetta arvioidaan uudelleen Istutettava laji ja kanta: Kuha, Vanajanselän kanta. Kunkin istutuserän tulee perustua vähintään viiden emokalaparin mätiin. Poikasten hankinta: Poikaset tilataan kalatalouskeskukselta. Poikasten merkintä (otoliittivärjäys, ARS) tilataan NN:ltä. Tarvittavat luvat: Istutus on hyväksytyn käyttö- ja hoitosuunnitelman mukainen, joten siihen ei tarvita erillistä lupaa. Poikasten ikä, koko ja laatu: Poikaset istutetaan kesänvanhoina. Tavoitekeskikoko on 7,5 senttimetriä, alle 6,5 senttimetrin poikasia saa olla korkeintaan viidesosa (20 %). Tavoitekuntokerroin vähintään 0,65. Istutusmäärä: Istutetaan 50 000 poikasta vuodessa. Kun määrä jaetaan tasaisesti kesän- vanhoille poikasille sopiville alueille, istutus- tiheys on 4–5 kappaletta hehtaarille (kpl/ha). Istutusaika: Poikaset istutetaan heti kasva- tuslammikoiden veden viilennyttyä 10 asteeseen ja viimeistään syyskuun loppuun mennessä. Istutuspaikka: Poikaset istutetaan viiteen eri paikkaan (karttaliite), 10 000 poikasta kuhunkin. Paikat on valittu niin, että kalankuljetusauto pää- see rantaan ja poikasilla on mahdollisuus päästä suoraan syvempään veteen rantakasvillisuuden ulkopuolelle. Istutussuunnitelman malli Kalaistutukset K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 1 1 Poikasten koon ja laadun tarkastus: Vastaanottaja NN menee mukaan kasvatus- lammikolle ja tekee punnitukset ja mittaukset ennen kalojen pakkaamista. Istutuskuljetus: Kalatalouskeskus järjestää kuljetuksen. Vastaanottaja NN seuraa kalojen pakkaamista, merkintää (ks. seuranta) ja kulje- tusta. Kuljetuksen aikana kalojen enimmäis- tiheys on 30 kilogrammaa kalaa kuutiometrissä vettä (kg/m3). Vastaanotto ja istutus: Kuljetuksesta toipuminen varmistetaan järjestämällä yhdellä istutuspaikoista viikon kestävä sumputus (noin 300 kalaa). Tukitoimet: Istutuspaikoille ei tarvita erillisiä kalastusrajoituksia. Alamittaisten kuhien pyyntiä vähennetään solmuvälirajoituksin (kuha- ja siikaverkkojen solmuväli koko alueella vähintään 50 mm). Kalastusjärjestelyistä tarkemmin käyttö- ja hoitosuunnitelmassa. Seuranta: Istutuspoikasten menestymisen ja kuhakannan luonnonvaraisen lisääntymisen arvioimiseksi kuhat merkitään istutuskuljetuk- sen yhteydessä otoliittimerkillä (ARS). Merkitty- jen kalojen esiintymistä saaliissa seurataan saalisnäytteiden avulla. Merkintä ja saalisnäyt- teiden keruu toteutetaan yhteistyössä N:n yliopiston kanssa. Seuranta kuvataan tarkemmin käyttö- ja hoitosuunnitelmassa. Tiedottaminen: Istutuksesta ja siihen liittyvästä merkintätutkimuksesta tiedotetaan kalatalousalueen verkkosivuilla. Istutukset ilmoitetaan välittömästi istutusrekisteriin. Istutuksesta ja merkintätutkimuksesta pyritään saamaan artikkeli paikallislehteen. Istutettavat kuhanpoikaset on kylvetetty vedessä, jossa on fluoresoivaa alitsariini-väriainetta. Näin kalan kuuloluihin (otoliitteihin) muodostuu merkki, joka on havaittavissa kalan koko eliniän. JU K K A R U U H IJ Ä R V I Kalaistutukset A 2 1 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Seuraavat säädöstekstit ovat vuoden 2018 lopun mukaisessa muodossaan. Ajantasaisen tilanteen voi tarkistaa osoitteesta www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/ KIELLETYT ISTUTUKSET (KALASTUSLAKI 73 §) Kalojen ja rapujen istutukset, jotka ilmeisesti heikentävät luonnon monimuotoisuutta vaaran- tamalla luonnossa esiintyvän kala- tai rapulajin tai muun lajin tai näiden kannan säilymisen, ovat kiellettyjä. Valtioneuvoston asetuksella voidaan säätää tarkemmin kiellettyjen istutusten perus- teista. KALOJEN JA RAPUJEN ISTUTTAMINEN (KALASTUSLAKI 74 §) Kalojen istuttaminen on sallittu ainoastaan, jos kyseessä olevan lajin tai kannan istuttaminen kohdevesistöön sisältyy kalatalousalueen käyttö- ja hoitosuunnitelmaan. Uuden lajin tai kannan kotiutusistutukseen sekä kalatalousalueen käyttö- ja hoitosuunni- telmassa määrittämättömään istutukseen on saatava elinkeino-, liikenne- ja ympäristökes- kuksen lupa. Lupa voidaan myöntää, jos istutus ei vaikeuta kalatalousalueen käyttö- ja hoito- suunnitelman tavoitteiden toteuttamista eikä vaaranna kohdevesistön kala- tai rapukannan elinvoimaisena säilymistä taikka luonnon monimuotoisuutta. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus voi kieltää istutusten tekemisen sellaisesta vesis- töstä tai vesiviljelylaitoksesta, johon liittyy riski kala- tai raputautien leviämiseen luonnonvesiin. Istuttajan on ilmoitettava istutuksesta kolmen kuukauden kuluessa 94 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettuun istutusrekisteriin. Istutuksesta kirjattavista tiedoista säädetään maa- ja metsätalousministeriön asetuksella. Edellä 1 momentissa säädetty ei kuitenkaan koske vesilain 3 luvun 14 §:n nojalla tehtäviä istutuksia (velvoiteistutuksia). POIKKEUKSET ISTUTUSKIELLOISTA (KALASTUSLAKI 76 §) Elinkeino-, liikenne ja ympäristökeskus voi tut- kimus-, koulutus- sekä kalanviljelytarkoituksiin, kaupallisen kalastuksen edellytysten olennaisen heikentymisen estämiseksi tai muusta erityises- tä syystä myöntää poikkeuksen 73 ja 74 §:ssä tai niiden nojalla säädetyistä kielloista. KALATALOUSVELVOITE JA KALATALOUS- MAKSU (VESILAKI 3 LUKU 14 §) Jos vesitaloushankkeesta aiheutuu kalakannoille tai kalastukselle vahinkoa, hankkeesta vastaava on velvoitettava ryhtymään toimenpiteisiin vahinkojen ehkäisemiseksi tai vähentämiseksi (kalatalousvelvoite) taikka määrättävä mak- samaan tällaisten toimenpiteiden kohtuullisia kustannuksia vastaava maksu kalatalousviran- omaiselle (kalatalousmaksu). Kalatalousvelvoitetta, kalatalousmaksua tai näiden yhdistelmää määrättäessä on otettava huomioon hankkeen ja sen vaikutusten laatu, muut haitta-alueella toteutettavat hoitotoimen- piteet ja kalastuksen järjestely. Kalatalousvel- voitteen toimenpiteiden suorittamisesta ei saa aiheutua niillä saavutettavaan hyötyyn Istutuksia ja kalojen siirtoa koskevia määräyksiä Kalaistutukset K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 1 3 verrattuna hankkeesta vastaavalle kohtuuttomia kustannuksia. Kalatalousvelvoite voi olla kalatie, kalatalou- dellinen kunnostustoimenpide, istutus tai muu kalataloudellinen hoitotoimenpide taikka näiden yhdistelmä. Kalatalousvelvoitteeseen voidaan tarvittaessa sisällyttää toimenpiteiden tulok- sellisuuden tarkkailu sillä vesialueella, johon hankkeen vahingollinen vaikutus ulottuu. Kalatalousmaksu käytetään 1 momentissa tarkoitettujen toimenpiteiden suunnitteluun ja toteuttamiseen sekä niiden tuloksellisuuden seurantaan sillä vesialueella, johon hankkeen vahingollinen vaikutus ulottuu. Lupaviran- omainen voi antaa kalatalousviranomaiselle määräyksiä maksun käytöstä. ISTUTETTAVIEN KALOJEN MERKINTÄ (KALASTUSLAKI 75 §) Jos kalakantojen kestävän hyödyntämisen turvaaminen sitä edellyttää, voidaan valtioneu- voston asetuksella säätää tiettyjen kalalajien, -kantojen tai niiden tiettyjen ikä- taikka koko- ryhmien istuttamisen edellytykseksi se, että ne tai osa niistä on merkitty ennen istuttamista sellaisella merkinnällä, joka voidaan ulkoisesti tai muutoin tunnistaa kalasta. ISTUTETTAVIEN KALOJEN MERKINTÄ (KALASTUSASETUS 15 §) Vähintään vuoden ikäisinä istutettavien taimenten, lohien ja järvilohien rasvaevä on vuodesta 2017 alkaen leikattava pois. Edellä 1 momentissa säädetty velvoite ei koske elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuk- sen hyväksymiä elvytys- ja palautusistutuksia. KALOJEN JA RAPUJEN MAAHANTUONTI (KALASTUSLAKI 77 §) Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus toimii tulokaslajien ja paikallisesti esiintymättömien lajien käytöstä vesiviljelyssä annetussa neuvos- ton asetuksessa (EY) N:o 708/2007 tarkoitettuna toimivaltaisena viranomaisena. Muun kuin Suomessa luonnonvaraisena esiintyvän kala- tai rapulajin tai niiden kantojen tai sukusolujen maahantuonti luonnonvesiin päästämistä tai vesiviljelytoimintaa varten on kielletty ilman elinkeino-, liikenne- ja ympä- ristökeskuksen lupaa. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus käsittelee maahantuontilupaa koskevat hakemukset 1 momentissa mainitussa neuvoston asetuksessa määrättyä menettelyä noudattaen. Edellä 2 momentissa tarkoitettujen lupien myöntämisen edellytyksistä voidaan säätää tarkemmin valtioneuvoston asetuksella. Kalaistutukset A 2 1 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Eläintautilaki: www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2013/20130441 Kalastusasetus: www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2015/20151360 Kalastuslaki: www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2015/20150379 Maa- ja metsätalousministeriön asetus kaloissa, äyriäisissä ja nilviäisissä esiintyvien eläintautien vastustamisesta: www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2013/20131009 Vesilaki: www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2011/20110587#a587-2011 Jutila, E., Koljonen, M.-L. & Koskiniemi, J. 2015. Taimenen perinnöllinen erilaistuminen ja hoidon järjestäminen Isojoen vesistössä. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 52. 24 s. Jutila, E., Koljonen, M.-L. & Koskiniemi, J. 2016. Kauhajoen vesistön taimenkantojen geneettinen rakenne ja hoitosuositus. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 42. 27 s. Karppinen, P., Jounela, P., Huusko, R. & Erkinaro, J. 2014. Effects of release timing on migration behaviour and survival of hatchery-reared Atlantic salmon smolts in a regulated river. Ecology of Freshwater Fish 23 3: 438–452. Karvonen, A., Aalto-Araneda, M., Virtala, A.-M., Kortet, R., Koski, P. & Hyvärinen, P. 2016. Enriched rearing environment enhances survival and resistance of salmonid fishes during parasite epidemics. Journal of Applied Ecology, 53: 213–221. Koljonen, M.-L., Vähä, J.-P., Koskiniemi, J. & Valjus, J. 2016. Siuntionjoen taimenkantojen nykytila, geneettinen rakenne ja alkuperä sekä hoitosuositus. Länsi-Uudenmaan vesi ja ympäristö ry. 263/2016, 29 s. Aiheesta enemmän KALOJEN SIIRTORAJOITUKSET SUOMESSA www.ruokavirasto.fi Kalojen siirtoja rajoitetaan eri terveysluokkiin kuuluvien alueiden ja laitosten välillä. Tärkeimmät aluerajoitukset ovat seuraavat: • Elävien viljeltyjen ja luonnonkalojen, mädin ja maidin kuljettaminen meri- ja rannikkoalueelta sekä mereen laskevasta joesta vaelluskalojen nousualueelta sisävesialueelle on kielletty. Ruokavirasto myöntää lupia tietyin ehdoin ja vain erityisistä syistä (mm. emokalastojen perustaminen). • Elävää kalaa ei saa siirtää muualta Suomesta Tenojoen, Näätämöjoen, Uutuanjoen, Paatsjoen eikä Luttojoen vesistöjen alueille Gyrodactylus salaris -loisen leviämisen ehkäisemiseksi. • Tärkein siirtoja ohjaava säädös on maa- ja metsätalousministeriön asetus kaloissa, äyriäisissä ja nilviäisissä esiintyvien eläintautien vastustamisesta. TIETOJÄRJESTELMÄN RAKENNE JA SISÄLTÖ (KALASTUSLAKI 94 §) Kalataloushallinnon tietojärjestelmä muodostuu: 4) istutusrekisteristä, johon saadaan tallettaa jokaisesta kalanistutuksesta istuttajan nimi, istutettu laji ja kanta, istutettavan erän alkuperä, istukkaiden koko, ikä ja kappalemäärä sekä istutuspaikka ja -aika Kalaistutukset K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 1 5 Korhonen, P., Hyvärinen, P. & Leinonen, A. 2014. Lohikalojen istukaspoikasten virikekasvatus - käytännön kokemuksia. RKTL:n työraportteja 35/2014. 22 s. Leskelä, A., Jokikokko, E. & Huhmarniemi, A. 2009. Perämeren vaellussiikaistutusten tulokset. Riista- ja kalatalous – Selvityksiä 7/2009. Pasternack, M., Salminen, M. & Heinimaa, P. 2010. Kasvatettujen lohen vaelluspoikasten kunto ja vaellusvalmius vuosina 2007–2009. Riista- ja kalatalous – Selvityksiä 16/2010. Piironen., J., Koljonen, M.-L. & Koskiniemi, J. 2016. Vuoksen vesistön ja Mäntyharjun reitin taimenkantojen geneettinen kartoitus. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 7. 20 s. Rahkonen, R., Vennerström, P., Rintamäki, P. & Kannel, R. 2012. Terve kala. Tautien ennaltaehkäisy, tunnistus ja hoito. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. 142 s. Rodewald, P., Hyvärinen, P. & Hirvonen, H. 2011. Wild origin and enriched environment promote foraging rate and learning to forage on natural prey of captive reared Atlantic salmon parr. Ecology of Freshwater Fish. 20: 569–579. Ruuhijärvi, J., Koljonen, M.-L., Säisä, M. & Salminen, M. 2012. Istutukset muuttavat kuhakantoja. Suomen Kalastuslehti 5, 28–30. Salminen, M., Heinimaa, P., Huusko, A., Hyvärinen, P., Kallio-Nyberg, I., Kolari, I., Lehtonen, E., Leskelä, A., Niva, T., Piironen, J., Romakkaniemi, A. & Vehanen, T. 2013. Paremmat istukkaat, parempi istutustulos. Istutustutkimusohjelman 2006–2012 tuloksia. RKTL:n työraportteja 19/2013. 86 s. https://jukuri.luke.fi/handle/10024/520233 Salminen, M., Koljonen, M.-L., Säisä, M. & Ruuhijärvi J. 2012. Genetic effects of supportive stockings on native pikeperch populations in boreal lakes. Hereditas 149: 1–15. Sutela, T. & Hyvärinen, P. 2002. Diet and growth of stocked and wild 0+ pikeperch, Stizostedion lucioperca (L.). Fisheries Management and Ecology 9: 57–63. Säisä, M., Salminen, M., Koljonen, M.-L., Ruuhijärvi, J. & Hyvärinen, P. 2008. Kuhakantojen geneettinen kartoitus – kuinka suuret ovat kuhakantojemme perinnölliset erot. Riista- ja kalatalous – Selvityksiä 8/2008 Säisä, M., Salminen, M., Koljonen, M.-L. & Ruuhijärvi, J. 2010. Coastal and freshwater pikeperch (Sander lucioperca) populations differ genetically in the Baltic Sea basin. Hereditas 147: 205–214. Vainikka, A., Huusko, R., Hyvärinen, P., Korhonen, P., Laaksonen, T., Koskela, J., Vielma, J., Hirvonen, H. & Salminen, M. 2012. Food restriction prior to release reduces precocious maturity and improves migration tendency of Atlantic salmon (Salmo salar) smolts. Canadian Journal of Fisheries and Aquatic Sciences. Can. J. Fish. Aquat. Sci. 69: 1981–1993. Vainikka, A., Jakubavičiūtė, E. & Hyvärinen, P. 2017. Synchronous decline of three morphologically distinct whitefish (Coregonus lavaretus) stocks in Lake Oulujärvi with concurrent changes in the fish community. Fisheries Research 196 (2017): 34–46. Vainikka, A., Kortet, R., Hyvärinen, P. & Piironen, J. 2014. Parhaat istukkaat ovat villien kaltaisia. Suomen Kalastuslehti 3/2014, s. 22–24. Kalastuksen ohjaus A 2 1 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Kalastuksen ohjaus V IL LE V Ä H Ä Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 1 7 Kalastuksen ohjaus on kalavarojen hoidon keskeisin menetelmä. Sen avulla varmistetaan, että kalakannat ja vesien ekosysteemit pysyvät tuottavina. Kalastusta ohjataan pyyntivälineiden käyttöä ja rakennetta koskevin määräyksin, ajallisin ja alueellisin kalastusrajoituksin, pyyntimitta- säännöksin sekä joskus pyyntitehoa ja saaliin määrää säätelemällä. Onnistuessaan nämä toimet parantavat kalastusmahdollisuuksia ja turvaavat samalla muut kala- vesistä saatavat hyödyt. Tulosta syntyy, jos kaikki osapuolet sitoutuvat tehtyihin päätöksiin. Tässä luvussa tarkastellaan ohjausmenetelmien perusteita, lainsäädäntöä, toimivaltuuksia, tietotarpeita ja onnistumisen edellytyksiä. Sakari Kuikka Matti Salminen Timo J. Marjomäki Tapio Keskinen Anssi Vainikka Lari Veneranta Outi Heikinheimo Kalastuksen ohjaus A 2 1 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O KALASTUKSEN OHJAUS OSANA KALAVAROJEN HOITOA Kalastuksen ohjaus on kalavarojen hoidon kes- keisin menetelmä - ilman sitä niin kunnostusten kuin istutustenkin tulokset voivat jäädä heikoiksi. 2000-luvulla kalastuksen ohjauksen rooli osana kalavarojen hoitoa on kasvanut ja istutusten vas- taavasti vähentynyt. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että kalakantojen luontaisen lisääntymisen merkitys on ymmärretty entistä paremmin. Kalastuksen ohjauksen yleisenä tavoitteena on varmistaa, että vesistöistä saadaan paras mahdollinen kestävä tuotto ja tuotto jakautuu oikeudenmukaisesti. Tarkoituksena on huolehtia vähintään siitä, etteivät vesiekosysteemin toi- minta ja kalakantojen pitkän ajan tuotto vaaran- nu eikä pyynti vaaranna sivusaaliina saatavia lajeja. Kalastuksen ohjaus on onnistunut, kun se parantaa kalastusmahdollisuuksia ja turvaa muut kalavesistä saatavat hyödyt mahdollisim- man yksinkertaisin ja pysyvin säännöksin. Nykyaikainen kalastuksen ohjaus pohjautuu ajatukseen kalavesien hoitamisesta ekologisina kokonaisuuksina (ecosystem based approach to fisheries management, EBFM). Kalavarojen käytön ja hoidon ymmärretään liittyvän tiiviisti vesiekosysteemin muiden tasojen tilaan samoin kuin vesienhoitoon, joka on perinteisesti järjestetty erikseen. Kalastuksen ohjaamisen rinnalla puhu- taan yleisesti kalastuksen järjestämisestä, kalastuksen säätelystä ja kalastuksen rakenteen muuttamisesta. Kaikki nämä käsitteet tarkoitta- vat jokseenkin samaa asiaa, joskin toteutustavat voivat olla erilaisia. TAVOITTEET JA TOIMENPITEET Tarvitseeko kalastusta ohjata ja jos, niin miten se kannattaa tehdä? Nämä asiat on ratkaistava jokaisessa tapauksessa erikseen. Ohjauksen tarve riippuu ennen kaikkea siitä, mikä on kalakantojen ja kalastuksen tila sekä millaisia tavoitteita kalavarojen käytölle ja hoidolle asetetaan (Kalavarojen kestävä käyttö - suunnittelu ja toteutus, s. A78). Kalastuksen ohjaus on erityisen tarpeellista, kun tavoitteena on esimerkiksi kalakannan lisääntymisen ja tuottokyvyn elvyttäminen tai turvaaminen tai eri pyyntimuotojen yhteensovittaminen. Kalastuksen ohjauksen keinoja valittaessa on tärkeää ymmärtää kunkin menetelmän mahdollisuudet, tiedostaa riskit ja tuntea tavat, joilla onnistumisen mahdollisuuksia voidaan parantaa. Tässä luvussa näitä asioita käsitellään ohjauskeino kerrallaan. Viestintään, vuorovaikutukseen ja kaikkien osapuolten sitouttamiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota, sillä tulosta syntyy vasta, kun säännöt ja määräykset tavoitteineen ymmärretään ja niitä myös noudatetaan. Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 1 9 Valvonnalla varmistetaan kalastusta koskevien yhteisten sääntöjen noudattaminen (Kalastuksen valvonta, s. A278). Seurantaa tarvitaan, jotta voidaan arvioida kalastuksen ohjaukselle asetettujen tavoitteiden saavutta- mista (Tutkimus ja seuranta, s. B480). Tarvittaessa muutetaan ohjaustoimia. TOIMIVALTUUDET JA LUVAT Kalastuksen ohjaustoimien suunnittelussa reunaehtoina ovat kalastusta ohjaavat valta- kunnalliset säännökset, joten ne on tärkeää tuntea. Lisäksi on tiedettävä, kuka saa ohjata kalastusta ja miten käytännössä toimitaan: kuinka edetään säätelyehdotuksesta päätök- sentekoon, päätöksen toimeenpanoon, toimen- piteiden vaikutusten seurantaan ja vaikutusten arviointiin. Kalastusta ohjaavia valtakunnallisia sään- nöksiä on kalastuslaissa ja sen nojalla annetuis- sa asetuksissa. Säännöksistä tärkeimpiä ovat eräille lajeille asetetut rauhoitukset ja pyynti- mitat sekä niille määritellyt poikkeamisvarat. Lisäksi laissa ja asetuksissa on määräyksiä muun muassa kalan kulkuteiden turvaamisesta, saaliskiintiöistä, pyydysten sallituista solmu- väleistä ja pyydysten käyttöoikeuksista. Kalas- tuslain mukaan vain erikseen määritellyillä tahoilla on valtuudet antaa kalastusta koskevia tarkempia säännöksiä. Kalatalousalue voi sisällyttää käyttö- ja hoitosuunnitelmaehdotukseensa alueellisia määräyksiä esimerkiksi sallituista pyydyksistä, pyyntiajoista, pyyntialueista ja pyyntimitoista. Määräykset toimeenpannaan elinkeino-, liiken- ne- ja ympäristökeskuksen (ELY-keskus) päätök- sellä. ELY-keskus voi rajoittaa kalastusta monin tavoin myös omasta aloitteestaan, jos kala- kantojen tila sitä edellyttää. Kalastusoikeuden haltija eli osakaskunta tai yksityisen vesialueen omistaja voi päättää niistä kielloista ja rajoituksista, joiden antaminen ei kuulu kalatalousalueen tai viranomaisten teh- täviin. Käytännössä kalastusoikeuden haltija voi melko vapaasti asettaa ehtoja itse myymiinsä kalastuslupiin, mutta ehdot eivät voi olla lievem- piä kuin kalastuslain ja -asetuksen säännökset, eivätkä ne velvoita yleiskalastusoikeuksin kalas- tavia. Kalastusoikeuden haltijan päätösten on lisäksi oltava kalatalousalueen käyttö- ja hoitosuunnitelman linjausten mukaisia. Onkimiseen, pilkkimiseen ja kalastuksen- hoitomaksuun perustuvaan viehekalastukseen ei vesialueen omistaja voi itse suoraan puuttua. Yleiskalastusoikeuksien rajoittaminen tapahtuu aina ELY-keskusten toimesta, hakemukseen perustuen. Muun muassa yleiskalastusoikeutta rajoittavaa pyyntimitan muutosta haetaan ELY- keskukselta. Osakaskunnan myymässä luvassa voi olla tätä tiukempi pyyntimittavaatimus. Kalastuksen ohjaus A 2 2 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Kaupallinen kalastus edellyttää harjoittajal- taan rekisteröitymistä (Kalastuslaki 87 §) sekä pyynnin ja saaliiden vuotuista raportointia (Kalastuslaki 90 §). Lisäksi kaupallisen kalastajan on muualla kuin rannikon yleisellä vesialueella kalastaes- saan hankittava kalastukselleen ja pyydyksilleen kalastusoikeuden haltijan lupa. Kalastusoikeu- den haltija voi asettaa pyynnille esimerkiksi pyyntialuetta, pyyntiaikoja, saaliin määrää ja saaliin raportointia koskevia ehtoja. Kaupallinen kalastus on tarkoin säädeltyä Jos kaupallinen kalastaja ei itse tai kala- talousalueen avustuksella pääse kalastusoikeu- den haltijoiden kanssa sopimukseen haluamansa vesialueen käytöstä, ELY-keskuksella on mah- dollisuus tiukoin edellytyksin ohittaa omistajien kanta ja myöntää alueellinen lupa kaupalliseen kalastukseen (Kalastuslaki 13 §). Luvan saamisen ehtona on muun muassa se, että vesialue on kalatalousalueen käyttö- ja hoitosuunnitelmassa määritelty kaupalliseen kalastukseen hyvin soveltuvaksi ja alueen kala- kannat ovat niin vahvat, että niiden kaupallinen kalastus on mahdollista. Vapaa-ajankalastajat saavat myydä saalistaan vain satunnaisesti ja vähäisiä määriä (Kalastuslaki 91 §). V IL LE V Ä H Ä Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 2 1 Kaupallinen kalastaja voi toimia kalastus- oikeuden haltijan luvalla tai ELY-keskuksen myöntämällä alueellisella luvalla (Kaupallinen kalastus on tarkoin säädeltyä). KALASTUKSEN OHJAUKSEN KEINOT Kalastusta ohjataan pyydysten käyttöä ja raken- netta koskevin määräyksin, ajallisin ja alueellisin kalastusrajoituksin, pyyntimittasäännöksin sekä joskus pyyntitehoa ja saaliin määrää säätele- mällä. Usein tarvitaan useampaa ohjauskeinoa samanaikaisesti. Näin on etenkin alueilla, missä esiintyy sekä uhanalaisia että kalastusta hyvin kestäviä kalalajeja ja kalastajia on paljon. Toisaalta monissa vähän kalastetuissa järvissä ohjausta ei juuri tarvita. Pyyntimenetelmien ohjaus Pyyntivälineistö vaikuttaa kalastuksen tehoon (pyytävyyteen) ja saaliin laji- ja pituusjakaumaan (kalastuksen valikoivuuteen). Esimerkiksi verkot ovat tehokkaita pyydyksiä, mutta ne valikoivat saalista vain rajallisesti. Katiskan kalastusteho on vähäisempi, mutta saaliiksi otettavia kaloja on usein mahdollista valikoida. Tehokkuus ja valikoivuus yhdistyvät hyvin myös rysä- ja nuottapyynnissä. Sallittujen pyyntimenetelmien valikoiman tulee olla sellainen, että kaikkia vesistössä eläviä elinvoimaisia kalakantoja on mahdollista pyytää järkiperäisesti ja uhanalaisten kantojen elinmah- dollisuuksia vaarantamatta. Pyynti ei saa olla niin tehokasta tai siten valikoivaa, että jonkin lajin luontainen lisääntyminen vesistössä vaarantuu tai jää vain osaa kannan monimuotoisuudesta edustavan valikoituneen emokannan varaan. Yleensä on hyvä pyrkiä kohti valikoivaa pyyn- tiä eli pyyntiä, joka kohdistuu juuri haluttuun kalalajiin ja halutun kokoisiin yksilöihin. Tällöin pyynti voidaan helpommin mitoittaa kohdelajin tuottokyvyn mukaiseksi, mikä on sekä ekologi- sesti että taloudellisesti kestävä ratkaisu. Jos esimerkiksi kalakannan nopeimmin kasvavat tai myöhimpään sukukypsyvät yksilöt jäävät saaliik- si muita useammin, valikoinnista voi olla haittaa kalakannalle (Perinnöllinen monimuotoisuus ja sen säilyttäminen, s. A56). Jos jokin pyydys osoittautuu yhdenkin kala- lajin pyynnissä liian tehokkaaksi tai haitallisella tavalla valikoivaksi, pyydys tulee kieltää, ellei sen käyttöä pystytä ohjaamaan niin, että mah- dollisesti vaarantunut tai vaarantumassa ole- va kalakanta elpyy. Sopivia ohjauskeinoja ovat esimerkiksi pyydysten rakenteen muuttaminen, pyydysten määrän vähentäminen sekä ajalliset ja alueelliset rajoitukset. Pyydysrajoituksia voidaan tarvita myös, jos tehdään strateginen päätös siitä, että suositaan jotain kalastusmuotoa muun kalastuksen kus- tannuksella. Tällöin rajoitusten avulla säästetään Kalastuksen ohjaus A 2 2 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O kalaa haluttuihin pyyntimuotoihin tai poistetaan pyyntimuoto, joka vaikeuttaa toivotunlaista kalastusta. Esimerkiksi verkkojen ja pitkiensii- mojen käytön kieltäminen vapakalastuskoh- teessa voi palvella näitä tarkoituksia. Jonkin pyyntimuodon kokonaan kieltäminen sopii parhaiten pieniin vesiin, vaelluskalajokiin ja istuta ja ongi -lampien tapaisiin erityiskohteisiin. Suurissa vesistöissä kalastusmuotoja tulee sovittaa yhteen ensisijassa ohjaamalla eri pyydysten käyttäjät omille vesistönosilleen sekä rajoittamalla kalastuksen kokonaismäärää tasa- puolisesti ja siten, että erityisesti uhanalaisten kalalajien elinkierron edellytykset säilyvät (Kala- varojen käytön alueellinen suunnittelu, s. A96). Pyyntimenetelmä voidaan kieltää myös luonnon suojelemiseksi: esimerkiksi, jos pyynti tappaa tai vahingoittaa alamittaisia tai rauhoitet- tuja kaloja tai uhanalaista eläinlajia. Rajoitukset saattavat olla tarpeen esimerkiksi silloin, kun katiskoihin ja verkkoihin jää matalissa vesissä vesilintuja tai vesinisäkkäitä. Pyyntimenetelmät ja lainsäädäntö Yksityisillä vesialueilla pyydyksistä ja pyynti- menetelmistä päättää pääsääntöisesti kalastus- oikeuden haltija, useimmiten osakaskunta. Kalastuslaki ja -asetus kuitenkin kieltävät eräät ympäristöä tai kalakantoja vahingoittavat tai vaarantavat kalastusmenetelmät, kuten ajoverkkokalastuksen ja rokastuksen eli kalan tarkoituksellisen ulkoapäin tartuttamisen (Kalastuslain ja -asetuksen kieltämät ja sallimat pyydykset ja pyyntimenetelmät, s. A274). Ilman kalastusoikeuden haltijan lupaa ovat yksityisillä vesialueilla sallittuja vain yleiskalas- tusoikeuksiin perustuva onkiminen ja pilkkiminen sekä kalastonhoitomaksulla tapahtuva viehe- kalastus, eli heitto- tai perhokalastus tai uistelu yhdellä kelalla, vavalla ja vieheellä (+ painovie- heellä) sekä kelaonginta. Merellä saa kalastaa silakkalitkalla, jossa on useita koukkuja. Kalastusoikeuden haltijalla on mahdollisuus saada myös onkiminen, pilkkiminen ja vieheka- lastus (OPV) kielletyiksi, jos kalastuslain 54 §:ssä mainitut tavoitteet sitä vaativat. Kiellon asettaa ELY-keskus korkeintaan kymmeneksi vuodeksi kerrallaan, ja kielto saa kattaa enintään neljäs- osan (25 %) kalatalousalueen vesipinta-alasta. OPV-kieltoa voivat hakea kalastusoikeuden halti- jan ohella kalatalousalue ja kaupallinen kalastaja. Kiellon perusteena voi olla esimerkiksi kala- kannan elinkierron turvaaminen, kutualueiden häirinnän estäminen, kalakannan tavanomaista tehokkaamman hoidon tulosten turvaaminen tai kaupallisessa tai muussa erityisessä tarkoituk- sessa tehtyjen kala- tai rapuistutusten taloudel- lisen hyödyntämisen turvaaminen. ELY-keskus voi omasta aloitteestaankin kieltää määräaikaisesti onginnan, pilkkimisen ja viehekalastuksen tai minkä tahansa muun pyyntimuodon (Kalastuslaki 53 §), tällöin Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 2 3 Norpan alalaji saimaannorppa (Pusa hispida saimensis) on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi. Suomen luonnonsuojelulainsäädännön perus- teella saimaannorppa on erityisesti suojeltava laji ja EU:n luontodirektiivin perusteella tiukkaa suojelua vaativa laji. Saimaannorppakannan seurannan järjestämisestä vastaa Metsähallitus. Saimaannorpan suojelemiseksi sen keskeisil- lä elinalueilla on kalastuslain 59 §:n perusteella annettu valtioneuvoston asetus, joka kieltää seuraavat pyydykset: 1. pitkäsiima ja muu koukkupyydys, jossa käytetään syöttinä kalaa tai kalanpalaa (ei kuitenkaan onginta, pilkintä tai viehekalastus) 2. riimuverkko 3. verkko, jonka liina on tehty monisäikeisestä tai -kuituisesta langasta (multifiililanka) 4. solmuväliltään alle 60 millimetrin verkko, jonka liina on tehty 0,17 millimetriä paksummasta yksisäikeisestä langasta (monofiililanka) 5. solmuväliltään 60 millimetrin tai sitä suurem- pi verkko, jonka liina on tehty 0,20 millimetriä paksummasta yksisäikeisestä langasta 6. päältä suljettu rysä (ei koske asetuksen poikkeuksissa määriteltyä rysää) 7. päältä avoin rysä ja muu rysää vastaava sei- sova pyydys, jonka solmuväli on yli 55 millimetriä 8. katiska tai merta, jonka nielu on leveydeltään tai venytettynä yli 150 millimetriä. Lisäksi verkkokalastus on kielletty saimaan- norpan keskeisillä elinalueilla vuosittain 15. päivästä huhtikuuta 30. päivään kesäkuuta. Kielto ei koske solmuväliltään alle 22 millimetrin muikkuverkkoja. Kalastuksen tehokkaampi ohjaus on vähen- tänyt kuuttien pyydyskuolemia ja johtanut norp- pakannan vahvistumiseen. Ohjaustoimista on hyötynyt myös norppa-alueilla vaeltava järvilohi. Jos pyydyksiin varotoimista huolimatta jää norppia, niistä on ilmoitettava viipymättä Luonnonvarakeskukseen https://lomakkeet.luke.fi/hylje Kartta norppa-alueista http://norppakartta.wwf.fi/ IS M O M A R T T IN E N / W W F Kalastuksen ohjausta saimaan- norpan hyväksi Kalastuksen ohjaus A 2 2 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O perusteena on heikentyneen tai vaarassa olevan kalakannan elinvoimaisuuden turvaaminen. Pyydyksen tai kalastustavan käytön voi tietyllä vesialueella kieltää myös valtioneuvoston asetus. Kiellon perusteena voi olla muun muassa vaelluskalojen kulun turvaaminen (Kalastuslaki 65 §), heikentyneen tai vaarassa olevan kala- kannan turvaaminen (52 §) tai uhanalaisen eläin- kannan (59 §) suojelu. Valtioneuvoston asetus ohjaa kalastusta esimerkiksi saimaannorpan keskeisillä elinalueilla (Kalastuksen ohjausta saimaannorpan hyväksi, s. A223). Kalatalousalue ei voi suoraan kieltää laissa sallitun pyydyksen tai kalastustavan käyttöä, mutta se voi sisällyttää kiellon käyttö- ja hoito- suunnitelmaesitykseensä. Silloin kielto voi tulla voimaan ELY-keskuksen toimeenpanemana alueellisena säätelytoimenpiteenä, jota kalastus- oikeuden haltijoidenkin on noudatettava. Oikeus tehokkaimpien pyydysten käyttöön on varattu kaupallisille kalastajille (Kalastuslaki 49 §). Tehokkaimpiin pyydyksiin luetaan koko maassa trooli sekä muualla kuin saamelaisten kotiseutualueella verkot, joiden yhteispituus pyyntikuntaa kohden on enemmän kuin 240 metriä. Kaupallinen kalastaja tarvitsee kalastuk- seensa aina joko kalastusoikeuden haltijan luvan tai ELY-keskuksen alueellisen luvan, jossa yleensä määritellään alueella sallitut pyydykset. Yleisillä vesialueilla meressä ja Suomen talousvyöhykkeellä ainoastaan kaupallisille kalastajille sallittuja pyydyksiä ovat lisäksi isorysät ja yli sadan koukun koukkupyydykset. Muutoin kalastus on yleisellä vesialueella meressä sallittua kaikenlaisilla pyydyksillä (Kalastuslaki 8 §). Sisävesien yleisillä vesi- alueilla kalastusoikeuksista ja -luvista päättää Metsähallitus. ELY-keskus voi antaa poikkeusluvan laissa kielletyn pyydyksen tai kalastustavan käyttämi- seen (Kalastuslaki 47 §). Perusteluna voi olla esi- merkiksi tutkimukseen tai kalanviljelyyn liittyvä pyynti tai kalastusperinteen ylläpitäminen. Täl- laiseen pyyntiin tarvitaan aina kalastusoikeuden haltijan lupa. Poikkeuslupaa edellyttävät muun muassa sähkökoekalastus sekä jokiuoman valtaväylän sulkeminen rysällä, paunetilla tai vastaavalla pyydyksellä. Käytännön sovelluksia Sallittavien pyydysten valinnassa tulee ottaa huomioon paikalliset olosuhteet, kalastajien mielipiteet sekä ennen kaikkea kalaveden ja kalavarojen hoidolle asetetut tavoitteet. Seuraa- vassa tarkastellaan tilanteita, joissa jotakin lain ja asetusten sallimaa pyyntimuotoa on rajoitettu paikallisesti tai alueellisesti. Verkkopyyntiä on usein vaikea kohdistaa yhteen kalalajiin tai pelkästään halutun kokoisiin kaloihin, joten pyynnin paikalliset tai alueelliset rajoitukset ovat yleensä tarpeen. Esimerkiksi siian, ahvenen ja muikun pyynnin sivusaaliina Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 2 5 voidaan paikoin saada alamittaisia kaloja niin, että niiden kokonaismäärä nousee suureksi, vaikka yksittäisen kalastajan kohdalla ongelma olisi pieni. Verkkopyyntiä on kuitenkin Suomessa rajoi- tettu varsin vähän muutoin kuin saimaannorpan suojelemiseksi. Yleisimmin verkkopyynti on kiel- letty pienissä erityiskalastuskohteissa, joissa on pyritty parantamaan esimerkiksi taimenen tai kirjolohen vapakalastuksen edellytyksiä. Verkko- kalastus on kielletty myös useissa meritaimenen tai järvitaimenen lisääntymisjoissa, tavoitteena nousukalojen säästäminen pyynniltä. Kalasyöteillä varustettu pitkäsiima pyytää tehokkaasti kaikkia petokaloja, mutta siihen tarttuu usein myös alamittaisia yksilöitä. Lisäksi siimapyynti saattaa häiritä uistelua. Muutamilla järvillä tämän pyydyksen käyttö on kielletty kuhan suojelemiseksi ja uistelumahdollisuuksien turvaamiseksi. Saimaannorpan elinalueilla on kielletty pitkäsiima ja muut koukkupyydykset, joissa käytetään syöttinä kalaa tai kalanpalaa. ELY-keskukset ovat myöntäneet onki-, pilkki ja viehekalastuskieltoja (OPV-kieltoja) muun muassa kaupallisesti toimivien istuta ja ongi -järvien perustamiseksi. Alueellisesti ja ajallisesti rajattuja kalastuskieltoja on myön- netty myös tärkeille petokalojen lisääntymis- alueille. Troolipyynti on joillakin sisävesialueilla kielletty. Kiellon perusteena on useimmiten ollut se, että muikkukantaa hyödynnetään riittävän tehokkaasti muilla pyydyksillä, kuten nuotilla ja isorysillä. Pohjimmiltaan kyse on näissä tapauksissa ollut muikkusaaliin jakamisesta eri kalastajaryhmien kesken. Joillakin alueilla troolaukseen on suhtauduttu ristiriitaisesti, koska sen on oletettu lisäävän etenkin kuhan, taimenen, siian ja järvilohen kuolevuutta. Troolauslupaan onkin paikoin liitetty velvollisuus näiden lajien vapauttamiseen. Sivusaaliina saatavien lajien kuolevuutta voidaan vähentää lisäksi troolisäleikköjen ja muiden pyyntitek- nisten ratkaisujen avulla. Vähemmän arvostettujen lajien pyynti olisi usein tarpeellista tavoitteiden mukaisen kalayh- teisön aikaansaamiseksi. Pyyntiä on mahdollista suunnata taloudellisin keinoin tai lupaehdoilla, esimerkiksi maksamalla vähemmän arvostetun lajin, kuten kuoreen, saaliista kilohinta tai myön- tämällä kalastajalle nuottauslupa vain sillä eh- dolla, että hän kalastaa myös vähempiarvoisia lajeja. Huomioon otettavaa Kun päätetään sallituista pyydyksistä, edistetään samalla joidenkin kalalajien ja kalastajaryhmien kalastusta toisten kustannuksella. Esimerkiksi verkkojen käyttö mahdollistaa haukien, kuhien ja siikojen tehokkaan pyynnin, mutta jos verkot kielletään, siiat saattavat jäädä osittain tai kokonaan kalastamatta. Kalastuksen ohjaus A 2 2 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Hoidon tavoitteita asetettaessa tuleekin ottaa huomioon paitsi saaliin määrä ja arvo myös kalakantojen ekologisesti ja taloudellisesti kestävä käyttö sekä erilaisiin kalastusmuotoihin liittyvät sosiaaliset ja kulttuuriset arvot. Esimer- kiksi pitkää kalastusperinnettä ei pidä katkaista kuin erittäin painavista syistä. Kalastuksen ekologiset ongelmat liittyvät usein pyyntimuotoihin ja -tapoihin, joilla saadaan yhtä aikaa useita kalalajeja. Jos saalislajit ovat kannan tilan, pyyntikestävyyden ja sopivan pyyntikoon puolesta erilaisia, joudutaan helposti tilanteeseen, jossa yhtä lajia kalastetaan liikaa ja muita vähemmän kuin kantojen tuottokyky sallisi. Pyynnin valikoivuutta voi lisätä suosimal- la katiskoja, rysiä ja muita pyydyksiä, jotka mah- dollistavat saaliskalojen valitsemisen ja elävä- nä vapauttamisen. Pyydystekniset rajoitukset ja yleiset käyttörajoitukset voivat olla tarpeen esimerkiksi verkoille ja siimoille, sillä ne valikoi- vat saalista mainittuja pyydyksiä huonommin ja usein tappavat saaliin. Verkkopyyntiin liittyvät ongelmat tulivat hyvin esille Pohjanlahden rannikolla tehdyssä tutkimuksessa, jossa kaikki verkoilla saaliiksi saadut meritaimenet pyrittiin vapauttamaan elävinä. Solmuväliltään 35-43 millimetrin siika- verkkoon tarttuneista yksilöistä 12 prosenttia (%) kuoli jo verkossa ollessaan ja 28 prosenttia kuoli varovaista irrotusta seuranneen 2-7 päivän sumputuksen ja seurannan aikana. Vapautus- kokeesta selvisi elävänä vain kuusi taimenta kymmenestä. Tietotarve ja tiedon hankinta Pyyntimenetelmän kieltämisen perusteena voi olla esimerkiksi jonkin kalalajin kutukannan tai yksikkösaaliin pieneneminen tai se, että merkittävä osuus saaliista koostuu kaloista, jotka eivät ole lisääntyneet vielä kertaakaan. Tietoa päätöksenteon pohjaksi saadaan kalastuskyselyn, kalastuskirjanpidon, kalastajien haastattelun, koekalastuksen ja kalojen mer- kinnän avulla. Jos on kyse linjavalinnasta, esimerkiksi pyydystä ja päästä -kalastuksen suosimisesta ruuan hankkimiseen tähtäävän kalastuksen kustannuksella, asianosaisten mielipiteitä pitää selvittää jo ennen kuin vaihtoehdoista aletaan keskustella. Kun kielto on pantu toimeen, sen vaikutuksia voidaan selvittää esimerkiksi kalastuskyselyllä (Kalastuskysely, s. B531). Kysely on helppo lähet- tää ainakin niille kalastajille, joiden yhteystiedot on koottu esimerkiksi lupamyynnin yhteydessä. Olennaisia kysymyksiä ovat pyydysten käyttö, laji- ja pyydyskohtaiset saaliit sekä kalastajien mielipiteet uusien määräysten toimivuudesta. Ensimmäinen kysely kannattaa tehdä päätöksen voimaantuloa seuraavan vuoden kalastuksesta ja seuraava esimerkiksi 3-4 vuoden kuluttua, kun rajoitusten vaikutukset näkyvät. Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 2 7 Jos tavoitteena on elvyttää kalakannan lisääntymistä, tarvitaan lisäksi tietoa siitä, kuinka suuri osuus eri-ikäisistä ja -kokoisista kaloista on sukukypsiä. Se selviää saalisnäytteenotolla tai koekalastuksella. Vaeltavien lohikalakantojen elpymisestä saadaan tietoa esimerkiksi joki- kalastuksen saalistietojen keruulla, kutupesä- laskennoilla ja poikasalueiden sähkökoekalas- tuksilla (Kalojen ja kalakantojen tutkimus, s. B485). Pyydysten rakenteen ohjaus Pyytävyyden ja kalakantavaikutusten kannalta pyydysten keskeisiä ominaisuuksia ovat pituus ja korkeus (pyyntisyvyys) sekä havaspyydyksissä lisäksi solmuväli ja langan vahvuus. Pyydysten rakennetta koskevilla määräyksillä pyritään useimmiten vaikuttamaan saaliskalojen tai kutukannan kokoon. Kutukannan koko puoles- taan voi vaikuttaa kalakannan lisääntymistehoon ja siten saaliskalojen määrään ja kalaveden houkuttelevuuteen. Monille kalalajeille vähimmäistavoitteena voi- daan pitää yhtä kutukertaa - puhutaan ”vähintään yhden kutukerran periaatteesta”. Siihen pääse- miseksi on tärkeää kiinnittää huomiota pyydysten rakenteeseen: pyydysten tulee olla rakenteeltaan sellaisia, että suurin osa niihin jäävistä kaloista on ehtinyt kutea vähintään yhden kerran ennen pyydetyksi tulemistaan. Lisäksi pyydysten raken- teen tulee olla sellainen, että suuret ja lisääntymi- sen kannalta arvokkaimmat yksilöt eivät jää saaliiksi tai ne voidaan vapauttaa. Näin varmis- tetaan, ettei kovassakaan kalastuspaineessa ajauduta nopeimmin kasvavien ja myöhään suku- kypsäksi tulevien yksilöiden liian tehokkaaseen karsintaan - siitä olisi seurauksena kannan koko- rakenteen haitallinen ja pahimmillaan perinnölli- nen yksipuolistuminen. Vähintään yhden kutukerran periaate sopii yleensä parhaiten lohikaloille, kuten taimenelle, järvilohelle ja nieriälle. Näillä lajeilla hyötynä on myös istutuksista saatavan tuoton maksimoitu- minen, jos kalat pyydetään vasta lisääntymiskoon saavuttamisen jälkeen. Taimen ja järvilohi ovat tuolloin noin 70 senttimetrin pituisia, joten periaatteen toteutuminen edellyttää varsin suuren solmuvälin käyttöä (Miten solmuväli vaikuttaa saaliskalojen kokoon, s. A230). Vähintään yhden kutukerran periaatetta ei ole tarpeen soveltaa lajeille, joilla kutukannan koko rajoittaa kannan uudistumista vain harvoin. Tällainen laji on esimerkiksi muikku ja useimmissa tapauksissa myös ahven Pyydysten rakenne ja lainsäädäntö Siikaverkkojen, lohiverkkojen ja lohirysien pienimmästä sallitusta solmuvälistä merialueella on säännöksiä kalastusasetuksessa (12 ja 13 §). Pyydysten rakennetta säätelee myös Euroopan unioni, joka on antanut yksityiskohtaisia mää- räyksiä Itämeren kaupallisessa kalastuksessa Kalastuksen ohjaus A 2 2 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O käytettävien verkkojen ja troolien solmuvälistä ja muusta rakenteesta. Pääsääntöisesti pyydysten solmuvälistä ja muusta rakenteesta päättää kalastusoikeuden haltija, useimmiten osakaskunta. Päätösten tulee noudattaa kalatalousalueen käyttö- ja hoitosuunnitelmaan mahdollisesti sisältyviä alueellisia määräyksiä pyydysten rakenteesta. Kalatalousalueen aloitteeseen perustuvat alueelliset pyydysmääräykset toimeenpannaan ELY-keskuksen päätöksellä (Kalastuslaki 53 §) tai maa- ja metsätalousministeriön asetuksella (52 §). Nämä tahot voivat antaa vastaavia mää- räyksiä myös omasta aloitteestaan, jos kala- kantojen tila, uhanalaisten eläinlajien suojelu tai vaelluskalojen kulun turvaaminen sitä vaatii. Käytännön sovelluksia: havaspyydykset Saaliskalojen kokoon on yksinkertaisinta vaikut- taa havaspyydyksissä, sillä pyydykseen jäävien kalojen koko riippuu suoraan solmuvälistä. Solmuvälirajoitusten vaikutukset tärkeimpien saaliskalojen kokoon pystytään ennakoimaan melko hyvin, mikä helpottaa päätöksentekoa. Rysäpyynnissä solmuväli vaikuttaa saalis- kalan kokoon suoraviivaisimmin. Perän solmuväli määrää pääosin sen, minkä kokoiset kalat jäävät pyydykseen ja mitkä pääsevät pakenemaan silmien läpi. Hapaan väri, paksuus ja kovuus puolestaan vaikuttavat siihen, miten suuri osa kaloista tarttuu rysän silmiin. Näihin hapaan ominaisuuksiin kannattaakin kiinnittää huomiota, kun rysästä halutaan vapauttaa alamittaisia tai rauhoitettuja kaloja. Myös hylkeistä rysäpyynnille aiheutuvia ongelmia voidaan torjua pyyntiteknisin ratkai- suin, muun muassa käyttämällä rysissä aiempaa vahvempia materiaaleja ja rakenteita, jotka estävät hylkeiden pääsyn pyydykseen. Katiskakalastukseen soveltuvat vastaavat menetelmät. Norpan, saukkojen ja piisamien joutuminen katiskaan voidaan estää asentamalla pyydyksen nieluun teräskaari, nippusiteet tai muita rakenteita, jotka estävät nielun leviämisen. Myös nuotta- ja troolikalastuksessa pyydyk- sen solmuväli vaikuttaa saaliskalojen kokoon. Riippuvuus ei ole niin selkeä kuin rysäpyynnissä, sillä nuotta- ja troolipyydysten silmä ei ole veto- tilanteessa aina täysin auki. Troolauksessa ongelmia saattaa aiheutua myös siitä, että osa hapaan läpi uineista kaloista vahingoittuu tai kuolee. Troolisäleikön käytöstä on saatu lupaavia tuloksia: etenkin isot, tehokkaasti troolivedon virtauksessa uivat lohikalat voivat poistua troolista omin avuin, mikä vähentää sivusaalis- ongelmia merkittävästi. Verkkokalastuksessa solmuväli vaikuttaa saaliskalojen kokoon kahdella tavalla: pienet kalat luiskahtavat silmien läpi ja suuret eivät tartu silmiin niin hyvin kuin keskikokoiset. Kiinnijääntiin vaikuttavat solmuvälin lisäksi langan paksuus ja pehmeys sekä pauloituksella Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 2 9 Langasta kudottujen pyydysten harvuuden mittana käytetään solmuväliä ja silmäkokoa. Tässä oppaassa puhutaan solmuvälistä muutoin paitsi lainattaessa julkaisua, jossa käytetään muuta nimitystä. Pyydyksen solmuväli on hapaan kahden peräkkäisen solmun välinen etäisyys. Solmuväli mitataan solmun keskipisteestä seuraavan sol- mun keskipisteeseen. Esimerkiksi solmuväliltään 50 millimetrin verkolla tarkoitetaan verkkoa, Solmuväli ja silmäkoko jonka hapaassa kahden peräkkäisen solmun välinen etäisyys on 50 millimetriä. Tarkka solmuväli saadaan, kun mitataan yhdentoista peräkkäisen solmun välinen etäisyys ja jaetaan se kymmenellä. Mitattavat solmuvälit valitaan märän pyydyksen pieni- silmäisemmästä osasta, ei kuitenkaan verkon ylä- tai alapauloista tai sivuista. Silmäkoko on hapaan silmän läpimitta eli suurin lävistäjä. Esimerkiksi solmuväliltään 65 millimetrin verkko on silmäkooltaan 127 millimetriä. Silmä on niin suuri, että 127 milli- metriä leveä ja 2 millimetriä paksu mittatikku menee helposti sen läpi hapaan ollessa märkä. SOLMUVÄLI SILMÄKOKO Kalastuksen ohjaus A 2 3 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Miten solmuväli vaikuttaa saaliskalojen kokoon? Esimerkkejä siitä, kuinka verkon solmuväli vaikuttaa saaliiksi saatavien taimenten, nieriöiden, kuhien ja siikojen kokoon. Luku A on pituus (cm), josta alkaen laji alkaa vähi- tellen jäädä pyydykseen. Luku B on pituus, jossa pyydyksen teho on suurimmillaan. Laskelmissa on käytetty aineistoja seuraavista kalakannoista: järvitaimen, nieriä ja harjus: Vuoksen vesistö, meritaimen: merkintäaineisto, kuha: Vesijärvi ja Oulujärvi, siika: Saimaa (1) ja merialue (2). Esimerkkejä taulukon tulkinnasta: • Kun halutaan varmistaa, ettei alamittaisia kuhia (alle 42 cm) juuri esiinny saaliissa, pienimmäksi solmuväliksi valitaan vähintään 50 millimetriä. Tällöin yleinen saaliskoko olisi 45 senttimetriä. • Jos lajille halutaan asettaa käytössä olevaa solmuväliä vastaava alamitta tai päinvastoin, päätöksen on perustuttava paikallisen kannan ominaisuuksiin. Lähtökohtana sopivan yhdistelmän etsinnässä voi olla taulukon lukuarvo A ja sitä vastaava solmuväli. 35 28 37 25 32 23 37 30 33 26 30 34 38 A B A B A B A B A B A B KALALAJI JÄRVITAIMEN MERITAIMEN NIERIÄ KUHA SIIKA 1 SIIKA 2 40 30 39 30 40 25 39 34 36 30 34 37 42 45 32 42 33 47 28 41 37 41 33 38 41 46 50 33 46 34 49 30 44 41 45 36 42 44 49 55 35 47 35 55 32 48 44 48 40 46 47 53 60 36 51 37 59 36 53 45 50 43 49 51 57 65 38 55 42 64 40 56 45 52 46 53 54 61 70 42 58 47 67 44 59 46 53 75 46 60 52 69 48 61 80 50 64 64 75 52 63 SOLMUVÄLI, MILLIMETRIÄ Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 3 1 aikaansaatu liinan löysyys ja elävyys. Ohutlankai- nen verkko pyydystää useamman kokoista kalaa kuin paksulankainen, sillä se kietoutuu herkem- min kalan evien ja muiden ulokkeiden ympärille. Solmuvälin suurentaminen suojelee silti pieniä kaloja melko tehokkaasti. Tosin myös verkon läpi ponnistelu voi vaurioittaa kaloja - etenkin herkästi suomunsa menettäviä lajeja, kuten siikaa (Miten solmuväli vaikuttaa saaliskalojen kokoon). Verkkojen solmuvälin suurentamista on hyvä tukea korottamalla pienintä sallittua pyyntimit- taa. Pyyntimitta on tärkeää määritellä siten, että se on linjassa sallittujen solmuvälien valikoivuu- den kanssa. Solmuvälirajoitusta tarvitaan silloin ehkä vain rajatulla alueella, tietyllä syvyydellä ja osan vuotta. Solmuvälirajoituksen voi sitoa myös verkkojen korkeuteen esimerkiksi siten, että matalissa rantaverkoissa sallitaan pienempi solmuväli kuin syvempien vesien korkeammissa verkoissa. Tällaisiin ratkaisuihin on päädytty muun muassa Lohjanjärvellä ja Porvoon kaupun- gin vesialueella. Tarkoituksena on saada säätelyn piiriin suuri osa kohdelajien kalastuksesta ilman, että rajoitukset haittaavat kohtuuttomasti muiden lajien kalastusta (Esimerkkejä verkkojen solmuvälin täsmäsäätelystä, s. A232). Monilla järvialueilla kuhan ja taimenen kalastusta ohjataan kieltämällä ”välikoon” verkot (solmuväli esim. 36-54 mm). Solmuväliltään alle 36 millimetrin verkoilla voidaan pyytää muikkua, siikaa ja ahventa ja yli 54 millimetrin verkoilla kuhaa ja taimenta. Kun taimenta tai lohta kalas- tetaan vesistöissä, jossa niillä on mahdollisuus lisääntymiseen, kalastusta on syytä ohjata vähintään yhden kutukerran periaatteen mukaan. Näillä lajeilla vähintään yksi kutukerta toteutuu, kun harvoilla verkoilla pyydettäessä käytetään reilusti harvempaa, vähintään 80 millimetrin solmuväliä. Myös alamitta on syytä asettaa tämän periaatteen mukaan. Vuoksen vesistössä verkkokalastuksen sol- muvälirajoitukset suositellaan määrittelemään syvyysvyöhykkeittäin. Näin on mahdollista sovittaa yhteen ulapan alamittaisten petokalojen suojelu ja kalastus. Esimerkiksi järvilohen pyyn- nissä rajoituksia suositellaan yli kymmenen metrin syvyisille ulappa-alueille. Saimaannieriän suojelemiseksi on tärkeää rajoittaa kaikkea pyyntiä tärkeimmillä nieriäalueilla yli 10-20 metrin syvänteissä. Siikaa, ahventa ja haukea voi näissä tapauksissa kalastaa tiheilläkin verkoilla, mutta vain matalilla vesialueilla kesä- aikaan (Verkkokalastuksen järjestäminen Vuoksen vesistössä). Pohjanlahden rannikolla siikaverkkoihin jää runsaasti äärimmäisen uhanalaisia meritaimenia. Osa siioista on pienikokoista paikallista karisii- kaa, mutta osa kuuluu erittäin uhanalaiseen vael- tavaan siikatyyppiin. Ongelmaa on pyritty ratkai- semaan säätelemällä siikaverkkojen solmuväliä leveyspiireittäin (Kalastusasetus 12 §). Taimenta Kalastuksen ohjaus A 2 3 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Esimerkkejä verkkojen solmuvälin täsmäsäätelystä LOHJANJÄRVI Lohjanjärvellä otettiin vuoden 1992 alusta käyttöön verkkojen solmuvälirajoitus, jonka tavoitteena oli lisätä kuha- ja taimensaaliita kasvattamalla näiden lajien keskimääräistä saaliskokoa ja vähentämällä alamittaisten yksilöiden pyyntiä. Yli kaksi metriä korkeiden verkkojen pienin sallittu solmuväli nostettiin (muikkuverkkoja lukuun ottamatta) 50 millimetriin. Rajoitusta tuettiin kuhan 40 senttimetrin alamitalla. Solmu- välirajoitus kohdistui tavoitteen mukaisesti kuhan ja taimenen välivesipyyntiin ulapalla, jossa kalastetaan yleisesti 5–12 metrin korkuisilla verkoilla. Ratkaisu ei rajoittanut rantojen tuntumassa tapahtuvaa siian, hauen ja ahvenen pyyntiä tiheämmillä ja matalilla verkoilla. Saaliskuhien keskikoko kasvoi solmuväli- ja alamittapäätös- ten myötä 600 grammasta lähes kiloon. Myös saalistaimenien keskikoko kasvoi. Vuoden 2017 alussa korkeiden verkkojen pienin sallittu solmuväli nostettiin 50 millimet- ristä 55 millimetriin. Tämä solmuväli vastaa paremmin kuhan asetuksen mukaista 42 sentti- metrin alamittaa. Vaikutuksista ei ole tätä kirjoitettaessa tietoa. YLÄ-ENONVESI Ylä-Enonvedellä ja Saimaan tasossa olevilla järvillä (Enonvesi, Joutenvesi, Kolovesi, Käkövesi, Ruunavesi, Pyttyvesi ja osa Pyyvedestä) verkko- jen solmuväliä säädellään syvyysvyöhykkeittäin. Kuha-alueiden yli 10 metriä syvillä vesillä (Ylä-Enonvesi yli 5 m) on kielletty solmuväliltään alle 55 millimetrin verkoilla kalastaminen (ei voimassa 20.10.-15.11.). Kiellon avulla pyritään estämään kuhien liian tehokas pyynti talvehtimissyvänteissä. Pinta ja välivesipyynnissä kiellettyä on alle 80 millimetrin verkoilla kalastaminen. Rajoitus ei koske muikun kalastusta alle 22 millimetrin verkoilla. HÖYTIÄINEN Höytiäisen kalastusalue päätti vuonna 2014 säätää tunnetuille taimenalueille, selkävesien saarten, luotojen ja rantojen läheisyyteen, alle 10 metrin vyöhykkeelle verkkojen pienimmäksi solmuväliksi 80 millimetriä syyskuun 1. päivästä jäitten tuloon saakka. Rajoituksella pyritään suojelemaan erityi- sesti alamittaisia taimenia. Päätös perustui muun muassa merkittyjen taimenten palautus- tietoihin, joiden mukaan valtaosa istutetuista taimenista tulee pyydetyksi jo ensimmäisenä järvivuotenaan. RAUTALAMMIN REITTI Rautalammin reitin eteläosassa sijaitsevat taimenen tärkeimmät lisääntymisalueet. Vuo- desta 2000 lähtien verkkojen solmuvälit 31-54 millimetriä ovat olleet näillä alueilla kiellettyjä lukuun ottamatta sivuvesistöjä. Kielto perustuu taimenkannan hoitosuunnitelmaan, jolla pyritään lisäämään taimenen luontaista lisääntymistä ja kasvattamaan taimensaaliita. Osa alueesta siirtyi uuteen käytäntöön vähitellen siten, että ensimmäisen kolmen vuoden ajan kiellettyjä olivat 31-49 millimetrin verkot. Toisella alueella siirryttiin heti 31-54 millimetrin solmuväliin. Kalastuksen ohjauksen ja vahvan muikku- kannan ansiosta saalistaimenten keskikoko on yleisesti noussut 2-4 kilogrammaan. Samalla taimenen luontaisen lisääntymisen edellytykset ovat parantuneet. Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 3 3 Solmuväliltään 50 millimetrin verkko pyydystää tehokkaasti 700-900 gramman painoisia kuhia ja 500-700 gramman siikoja. JU K K A R U U H IJ Ä R V I Kalastuksen ohjaus A 2 3 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Verkkokalastuksen järjestäminen Vuoksen vesistössä Suositus verkkokalastuksen järjestämisestä Vuoksen vesistössä. Solmuvälisuositus ei välttämättä täysin toteuta ”vähintään yhden kutukerran periaatetta”, mutta se vähentää ratkaisevasti nykyisiä alamittoja pienempien yksilöiden kalastusta. JÄRVILOHI 60 cm rasvaevä leikattu 70–80 cm 4–5 kg 80 mm Ulappa, jossa syvyys yli 10 m Evällinen rauhoitettu kokonaan Suositus: muikkuverkot 2 m pinnasta lohenpoikasten vaellusalueilla NYKYINEN ALAMITTA TAVALLINEN SUKUKYP- SYYSKOKO PIENIN SUOSITELTAVA VERKON SOLMUVÄLI SUOSITUS- ALUE MUUTA HARJUS 35 cm 30–35 cm 300–350 g 50 mm Rantavyöhyke, jossa syvyys alle 6 m Rauhoitettu 1.4.–31.5. JÄRVITAIMEN 50 cm, rasvaevä leikattu 55–65 cm 2–3 kg 60 mm Ulappa, jossa syvyys yli 10 m, alle 10 metrin ranta-alueet syksyllä Evällinen rauhoitettu kokonaan NIERIÄ 60 cm Vuoksen vesistössä Puumalansalmen yläpuolella 55–60 cm 1,5–2 kg 80 mm Ulappa, jossa syvyys yli 15 m Rauhoitettu Vuoksen vesistössä Puumalansalmen yläpuolella 1.9.–30.11. KUHA 40–45 cm, vaihtelee järvittäin 40–45 cm 1–1,5 kg 55 mm Ulappa, jossa syvyys yli 10 m Kutuaikainen rauhoitus suositeltava Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 3 5 suojellaan lisäksi kieltämällä pintaan asetettujen taimenverkkojen käyttö ja rauhoittamalla luon- nonvaraiset (rasvaevälliset) taimenet (Kalastus- asetus 1 §). Myös jokisuun verkkokalalastuskiel- to suojelee osaltaan taimenen kutukantaa. Käytännön sovelluksia: koukut, syötit, vieheet ja katiskat Kalastusasetuksessa on säännöksiä koukku- pyydysten rakenteesta ja syöttien käytöstä Vuoksen vesistön tärkeimmillä järvilohi- ja nieriäalueilla (Kalastusasetus 14 §). Asetuksen mukaan täkykaloilla syötitettyä koukkupyydystä, kuten pitkääsiimaa, ei saa virittää kohojen avulla pinnan läheisyyteen tai väliveteen. Kiellon tavoit- teena on suojella pieniä järvilohia ja nieriöitä sekä saimaannorppia, joita syöttikalat houkut- tavat ja jotka voivat koukun nielaistessaan vahingoittua vakavasti. Vieheen ja koukkujen rakenne ja koko vaikuttavat saaliskalojen vahingoittumisen todennäköisyyteen. Kohteissa, joissa esiintyy uhanalaisia lohikaloja, saakin usein käyttää vain väkäsettömiä yksihaaraisia koukkuja, sillä ne vahingoittavat saaliskalaa vähiten. Koukkujen koolle on paikoin asetettu yläraja, jotta kalojen ulkoapäin tarttuminen vähenisi. Esimerkiksi Helsingin Vanhankaupunginkoskella vieheissä ja perhoissa sallittuja ovat enintään 8 millimetrin koukut; koko mitattuna rungosta koukun kärkeen. Vieheiden ja koukkujen koko vaikuttaa jonkin verran myös saaliskalojen kokoon. Vieheiden tai koukkujen kokoa on säädelty Suomessa vain har- voissa erityiskalastuskohteissa, kun taas eräissä muissa maissa, kuten Norjassa, koukkujen kokoa rajoitetaan yleisesti. Esimerkiksi Vihavuoden koskella Hämeen- linnassa on luovuttu koukkukoon säätelystä, mutta perhokalastuksessa edellytetään käytet- tävän vähintään 6-luokan perhovälineitä ja 0,25 millimetrin siimaa. Näin ohjataan kalastusta pois pienten kalojen pyynnistä ja vähennetään isojen kalojen stressaamista pyynnin yhteydessä. Kuhanpyynnissä vieheiden koon ja rakenteen säätelystä voisi olla hyötyä, jos saaliiksi tulee paljon pientä kuhaa. Esimerkiksi Suomenlahdella uistelijan saaliissa voi olla kymmeniä alamittaisia kaloja jokaista täysimittaista yksilöä kohti. Tämä johtuu ennen kaikkea suurten kuhien vähäisyy- destä: voimistunut verkkokalastus poistaa tehok- kaasti sallittuun pyyntimittaan kasvavat yksilöt. Pienten kuhien jäämistä uistimiin ei voi pyyn- titeknisin keinoin kokonaan estää, mutta sitä voi vähentää käyttämällä suurempia vaappuja. Myös uistinten rakenteen muuttamisesta saattaisi olla hyötyä, sillä varsinkin kolmella kolmihaara- koukulla varustettua viehettä on yleensä vaikea irrottaa kalaa vahingoittamatta. Yhden väkäset- tömän koukun käyttö voisi turvata vapaa-ajan- kalastuksen tärkeimmän elementin, elämyksen. Kalastuksen ohjaus A 2 3 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Helsingin Vanhankaupunginkosken kalastus- säännöt: https://www.hel.fi/helsinki/fi/kulttuuri- ja-vapaa-aika/ulkoilu/kalastus/kalastusluvat-ja- niiden-myynti/vanhankaupunginkosken-kalas- tusluvat Vihavuoden kosket: http://vihavuosi.fi/kalastus.html Huomioon otettavaa Sen jälkeen, kun havaspyydysten solmuväliä on suurennettu, kohdelajin kilomääräiset saaliit ovat yleensä jonkin aikaa, muutamasta kuukaudesta pariin vuoteen, aikaisempaa pienempiä. Notkah- dus johtuu siitä, että pienten kalojen tehokkaan pyynnin jäljiltä vesistössä saattaa olla aluksi niukasti sen kokoisia kaloja, että ne tarttuisivat harvempiin verkkoihin. Solmuvälin suurentami- sesta aletaan saada hyötyä, kun pienet kalat ovat kasvaneet uuteen pyyntikokoon. Solmuvälin suurentamisen jälkeen nopeakas- vuisten lajien saaliit alkavat kasvaa nopeammin kuin hidaskasvuisten. Tilapäistä saaliin vähene- mistä voidaan lieventää siirtymällä harvempiin verkkoihin vaiheittain tai muutaman vuoden siirtymäajan avulla. Erityisesti kaupallisten kalastajien tarpeet on joskus syytä huomioida erityisjärjestelyin. Tarvittaessa kaupallisille kalastajille voidaan esimerkiksi sallia tiheäsil- mäisemmät pyydykset kuin toisille kalastaja- ryhmille. Tällöin on muilla keinoin varmistettava, että kaupallisen kalastuksen saalisosuus pysyy tavoitteiden mukaisena. Tähän sopivia keinoja ovat muun muassa saaliin kiintiöinti ja pyyntipaineen rajoittaminen. Verkkojen ja rysien solmuvälisäätely on hankalaa silloin, kun pyynti kohdistuu saman- aikaisesti useaan eri tavalla kasvavaan ja lisään- tyvään kalalajiin. Silloin solmuvälin suurentami- nen voi lisätä nopeasti kasvavien lajien saaliita, mutta hitaasti kasvavat lajit voivat jäädä osittain kalastamatta. Suuri osa sisävesien ja rannikon kalastuksesta on monilajipyyntiä, joten tällainen tilanne on hyvin yleinen. Suomenlahdella harvojen verkkojen pienin sallittu solmuväli on paikoin nostettu 50 milli- metriin, mutta monella alueella käytetään edelleen yleisesti myös 45 millimetrin verkkoja, jotka pyytävät muun muassa alamittaista tai- menta, siikaa, kuhaa ja ahventa. Jos pienin sallit- tu solmuväli nostettaisiin kaikkialla Suomenlah- della 50 millimetriin, etenkin kuhien keskikoko kasvaisi nopeasti. Saaliit olisivat pysyvästi suu- remmat kuin tiheämpiä verkkoja käytettäessä, ja edellytykset luontaiseen lisääntymiseen paranisivat. Ahventuotannon korjaisivat pääosin vapa-, katiska- ja rysäkalastajat. Saaristomerellä kalastuksen ohjauksesta päättäminen on vähintään yhtä vaativaa, sillä kalastuspaine on kovempi kuin Suomenlahdella ja ammatikseen kalastavat tavoittelevat nimen- omaan markkinoiden haluamaa pienehköä ku- haa. Verkkojen solmuväliin ja kuhan alamittaan Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 3 7 liittyvä monitahoinen päätöstilanne kuvataan sivulla A98 (Kuhan alamitta Saaristomerellä). Paitsi verkkoihin myös muihin pyydyksiin liittyvät muutokset on syytä saattaa voimaan vasta kohtuullisen siirtymäajan jälkeen. Siirtymä- aika antaa kalastajille mahdollisuuden käyttää kielletyiksi tulevat pyydykset loppuun. Tämä vähentää taloudellisia tappioita, joita pyydysten yhtäkkinen kieltäminen voisi aiheuttaa. Tarvittavan siirtymäajan pituuteen vaikutta- vat pyydystyyppi ja pyydysten keskimääräinen käyttöikä. Verkkojen solmuväliä muutettaessa tarvitaan yleensä 2-4 vuoden siirtymäaika, mutta troolin peräpussi tai valikointipaneeli voidaan vaihtaa nopeastikin. Tietotarve ja tiedon hankinta Solmuvälisäätelystä päätettäessä tarvitaan yleistä tietoa verkkojen valikoivuudesta sekä vesistökohtaista tietoa saaliin rakenteesta, kalojen kasvusta ja sukukypsyyskoosta. Sukukypsyyttä voi olla tarpeen selvittää saalisnäytteitä keräämällä. Kun noudatetaan vähintään yhden kutuker- ran periaatetta, sopiva pienin sallittu pyyntikoko on yleensä hieman suurempi kuin se koko, jossa puolet naaraista on sukukypsiä. Jos esimerkiksi kuhalla tämä koko on 48-50 senttimetriä, pyynti tulisi aloittaa aikaisintaan 50 senttimetrin kokoi- sista kaloista ja pyynnissä tulisi käyttää solmu- väliltään vähintään 60 millimetrin verkkoja. Koiraiden sukukypsyyttä ei yleensä tarvitse tutkia, sillä koiraat tulevat sukukypsiksi naaraita pienempinä ja nuorempina, eikä koiraiden määrä yleensä rajoita kannan lisääntymistä. Solmuvälin muuttamisen jälkeen on hyvä seurata, minkä kokoisista kaloista saalis koostuu ja paljonko mitäkin lajia saadaan saaliiksi pyynti- yksikköä kohden (yksikkösaalis). Saaliskalojen koko selviää saalisnäytteenotolla ja yksikkösaa- lis saaliskirjanpidon avulla. Hyvä mutta selvästi kalliimpi seurantamenetelmä on kalastuskysely. Sen avulla voidaan selvittää lajikohtaisia koko- naissaaliita, uusien pyydysten käyttöä sekä kalastajien näkemyksiä muutoksesta (Tutkimus ja seuranta, s. B480). Pyydys- ja kalastaja- määrien säätely Pyydysten ja kalastajien määrä vaikuttaa kalas- tuksen tehoon ja siten kalastuksen aiheuttamaan kuolevuuteen. Kalastuskuolevuus määrää sen, minkä ikäisiksi ja kokoisiksi kalat keskimäärin elävät. Pyynti voi olla niin voimakasta, että kalat kuolevat kesken nopean kasvun vaihetta, jolloin kalakannan tuottavuus kärsii (kasvun ylikalas- tus). Jos pyynti on niin voimakasta, että kutu- kanta pienenee liiaksi, vaikutukset ulottuvat myös lisääntymiseen (lisääntymisylikalastus). Pyynnin kalakantavaikutukset riippuvat toi- saalta siitä, kuinka tehokkaasti pyynti kuhunkin lajiin kohdistuu ja mikä on pyynnin aiheuttama Kalastuksen ohjaus A 2 3 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O kalastuskuolevuus sekä toisaalta siitä, minkä kokoisia kaloja pyydyksiin jää eli kuinka pyynti valikoi kalayksilöitä koon perusteella. Kalastuksen kokonaisteho tulee pitää sellai- sella tasolla, että riittävän moni kunkin kala- lajin yksilö ehtii lisääntyä ja kasvaa parhaaseen pyyntikokoon ennen saaliiksi joutumistaan. Kalastuksen määrää ei kuitenkaan pidä rajoittaa niin paljon, että kalakantojen kyky tuottaa saalista jää hyödyntämättä. Tosin virkistyskalas- tuksessa taloudellinen tuotto voi jopa kasvaa, vaikka kalojen saaliiksi ottamista rajoitetaan voimakkaasti. Kun kalaa tiedetään olevan paljon, lupien kysyntä kasvaa ja luvista voidaan pyytää korkeampi hinta. Kun kalastuskuolevuutta pienennetään, kalojen keskimääräinen elinikä nousee ja saalis- kalojen keskikoko kasvaa. Silloin kalakanta, kuteva kanta ja yksikkösaalis kasvavat. Kutu- kannan kasvu voi tehostaa kalakannan lisäänty- mistä, jolloin kalakannan tuotto kasvaa. Etenkin petokalojen ja nopeakasvuisten siikakantojen kalastuskuolevuus on monin paikoin niin korkea, että sen pienentäminen kasvattaisi kokonais- saalista: vähemmällä kalastuksella saataisiin kilomääräisesti enemmän saalista ja kaikissa tilanteissa suurempia kaloja. Parhaiten kalakannan lisääntymistehoa voi- daan yleensä parantaa ohjaamalla pyyntikokoa, esimerkiksi nostamalla alinta pyyntimittaa, suu- rentamalla verkkojen solmuväliä tai rajoittamalla pyynnin määrää niin, että kalakantaan jää myös suuriksi kasvavia yksilöitä. Pyynnin määrän rajoittaminen voi tulla kyseeseen muun muassa useamman kalalajin sekakalastuksessa - sitä on tärkeää säädellä heikoimmin kalastusta kestävän lajin ehdoin. Esimerkiksi Vuoksen vesistössä tällainen avainlaji on uhanalainen nieriä, jota on hyvin vaikea suojella solmuvälisäädöksin (Nieriä, s. B356). Solmuvälin muutoksen lajikoh- tainen vaikutus on kuitenkin usein helpompi ennakoida kuin pyyntitehon muutoksen vaikutus. Edellä kuvatuista ylikalastuksen muodoista poiketen alikalastuksella (tai kalakannan ylitiheydellä) ei ole yleistä luonnontieteellistä määritelmää, vaan alikalastuksen määrittelee kalatalouspolitiikka. Tuotantobiologisesti alikalastuksen voidaan ajatella tarkoittavan kalastusta, joka on vähäisempää kuin suurim- man mahdollisen kilomääräisen saaliin tuottava kalastus. Kuitenkin myös luonnontilaisissa järvissä kalat voivat hyvin, eikä tilanteeseen ole tarpeen luonnon itsensä vuoksi puuttua. Jos tehokkaasti lisääntyvää lajia, kuten muik- kua, kalastetaan vain vähän, seurauksena voi olla kannan tihentyminen sekä siitä aiheutuva ravin- topula ja kalojen kääpiöityminen. Kalat eivät ehkä enää kelpaa myytäviksi eivätkä tartu vapaa-ajan- kalastajien muikkuverkkoihin. Toisaalta muikkua syövien petojen, erityisesti lohen ja taimenen, kasvu voi tällaisessa tilanteessa nopeutua ennä- tysmäiseksi, jolloin istutusten tuloksellisuus ja Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 3 9 uistelulupien kysyntä kasvavat. Taloudelliselle ja sosiaaliselle kestävyydelle asetetut tavoitteet määrittelevät sen, onko kyse muikun alikalastuk- sesta. Ekologinen kestävyys on turvattu. Jatkuvilla istutuksilla on monin paikoin luotu ja ylläpidetty niin tiheitä siika- ja kuhakantoja, että kalojen kasvu on hidastunut ja keskimääräi- nen saaliskoko pienentynyt, mikä puolestaan on vähentänyt kalastuksen mielekkyyttä. Istu- tukset voivat johtaa heikkokasvuisiin kala- kantoihin myös silloin, kun vesistö ei sovellu istutettavalle lajille tai kannalle. Kalastuksen määrä ja lainsäädäntö Yksityisillä vesialueilla kalastuksen määrästä päättää pääsääntöisesti kalastusoikeuden haltija, yleensä osakaskunta. Tärkeimpänä poikkeuksena on yleiskalastusoikeuksiin perustuva kalastus, jonka harjoittamista säätelevät kalastuslaki ja -asetus. Kalatalousalue voi rajoittaa pyydysten määrää ja sen avulla kalastuskuolevuutta niin, että rajoitukset sitovat osakaskuntia ja yksi- tyisten vesialueiden omistajia. Käyttö- ja hoito- suunnitelmaehdotukseen sisällytettävä rajoitus toimeenpannaan ELY-keskuksen päätöksellä (Kalastuslaki 53 §) tai maa- ja metsätalous- ministeriön asetuksella (52 §). Nämä tahot voivat myös omasta aloitteestaan asettaa rajoituksia kalakannan tilan parantamiseksi tai vaellus- kalojen kulun turvaamiseksi (65 §). Kalastajien ja kalastuksen määrää ei säädellä lainkaan yleisellä vesialueella meressä eikä Suo- men kalastusvyöhykkeellä. Näillä vesillä kalastus on käytännössä vapaata kaikille kalastonhoito- maksun maksaneille (Kalastuslaki 8 §). Pyynnin tehoon puututaan vain varaamalla tehokkaimmat pyydykset, isorysä ja trooli, pelkästään kaupal- listen kalastajien käyttöön sekä rajoittamalla vapaa-ajankalastajien verkkojen ja koukkujen määrää. Pyyntikuntaa kohden käytössä saa olla korkeintaan 100 koukkua ja 240 metriä verkkoja; verkkojen korkeutta ei rajoiteta. Käytännön sovelluksia Kalastustehon ja kalastuskuolevuuden ohjauk- sessa keskeinen menetelmä on pyydysten mää- rän rajoittaminen. Ehkä tavallisimmin on säädelty ruokakuntaa kohti myytävien verkkolupien määrää. Esimerkiksi Helsingin kaupungin vesi- alueille myydään enintään neljä verkkolupaa ruokakuntaa kohti. Koska kalastavien ruoka- kuntien määrää ei yleensä säädellä, pyydysten kokonaismäärä on käytännössä rajoittamaton. Tällä tavoin ei siis ole mahdollista vaikuttaa kalastuskuolevuuteen kovin tehokkaasti. Tehokas kalastuksen kokonaistehon säätely edellyttää vähintään sellaista järjestelmää, jossa kunkin pyydystyypin käyttöön myönnetään rajallinen määrä lupia vuosittain tai kalastus- kausittain. Näin toimitaan muun muassa monilla lohi- ja taimenjoilla, missä säädellään myytävien Kalastuksen ohjaus A 2 4 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Metsähallitus säätelee kalastuksen kokonaismäärää valtion vesialueilla Metsähallitus asettaa hallinnassaan oleville valtion vesialueille vuosittain alueelliset lupakiin- tiöt. Niiden avulla pyritään pitämään kalastuksen kokonaismäärä ja siten kalastuskuolevuus halutuissa, kestävän käytön mukaisissa rajoissa. Kiintiöitä noudatetaan myytäessä kalastuslupia ja annettaessa muita kalastusoikeuksia. Jos alueella on tai sinne tulee kaupallista kalastusta, kokonaiskiintiö ei muutu, vaan kau- pallisille kalastajille myönnettävä kiintiö pienen- tää vastaavasti vapaa-ajankalastajien kiintiötä. Pyydyskalastus ja vapakalastus kiintiöidään erikseen. Vapalupa oikeuttaa yleensä kalasta- maan usealla vavalla/vieheellä ja myös koski- ja virta-alueilla, mihin valtakunnallinen kalas- tonhoitomaksu ei anna oikeutta. Vapalupien käytännöt vaihtelevat alueittain. Pyydyskalas- tuksen kiintiöt ilmoitetaan verkkomäärinä. Ellei lupaehdoissa muuta mainita, yksi ”verkkolupa” (yksi pyydysmerkki) oikeuttaa kalastamaan vaih- toehtoisesti yhdellä 30 metrin verkolla, kolmella katiskalla, 10 syöttikoukulla, yhdellä enintään 1,5 metrin korkuisella rysällä, enintään sadan koukun siimalla tai atraimella, harppuunalla tai jousella. Rantanuotan (alle 6 m) tai paunetin käyttöön tarvitaan 4–6 pyydysmerkkiä, määrä vaihtelee alueittain. Lupakiintiötä asettaessaan Metsähallitus käyttää suurimpana lupa-aluekohtaisena kiintiö- nä yhtä verkkoa vesihehtaaria kohti. Kullakin alu- eella huomioidaan lisäksi toteutunut lupamyynti, saalistiedot sekä pyynnin arvioitu kasvupoten- tiaali. Lisäksi otetaan varovaisuusperiaatteen mukaisesti huomioon monivuotiseen päätökseen sisältyvät riskit (Epävarmuus päätöksenteossa, s. A102). Esimerkiksi vuosia 2017–2019 koske- vassa kiintiöpäätöksessä keskimääräinen kiintiö oli 0,3 verkkoa hehtaaria kohden. Tehopyyntiä tarvitsevissa kohteissa Metsähallituksen kiintiö voi ylittää muutoin noudatetun ylärajan (yksi verkko vesihehtaaria kohti). Tällaisia kohteita ovat erityisen särki- kalavaltaiset vedet sekä vedet, joissa on ylitiheä, harvennusta tarvitseva siikakanta. JU K K A R U U H IJ Ä R V I Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 4 1 vapakalastuslupien määrää. Monessa kohteessa rajoitetaan voimakkaasti myös saaliin ottamista. Ohjaus, joka vaikuttaa kalastajien määrään ja heidän ottamaansa saaliiseen, heijastuu suoraan kalastustehoon ja kohdelajien kalastuskuole- vuuteen. Lisäksi tällaiset rajoitukset takaavat häiriöttömän kalastuksen ja lisäävät yksittäisen kalastajan saalisvarmuutta, toisin sanoen kalastuksen laatu paranee. Vastaavasti Metsähallitus pyrkii ohjaamaan vapa- ja pyydyskalastuksen määrää ja kalastus- kuolevuutta kalakantojen tuottokyvyn mukaises- ti. Käytössä on alueellinen lupakiintiöjärjestelmä, jossa verkko- ja viehekalastuslupia myydään vuosittain vain tietty enimmäismäärä vesiheh- taaria kohden (Metsähallitus säätelee kalastuk- sen kokonaismäärää valtion vesialueilla). Järjes- telmän tehoa kalastuskuolevuuden ohjauksessa heikentää pyydysten vaihdettavuus: yhdellä ”verkkoluvalla” voi verkon sijaan kalastaa vaik- kapa kolmella katiskalla, yhdellä 1,5 metrin kor- kuisella rysällä tai sadan koukun siimalla. Tällöin arvio yhden verkkoluvan aiheuttamasta kalas- tuskuolevuudesta jää väistämättä epävarmaksi. Myös osakaskuntien ja kalatalousalueiden on hyvä säädellä pyydysmääriä, sillä kalastuksen kestävyyttä on vaikea varmistaa, jos esimerkiksi verkkolupia on tarjolla kuinka paljon tahansa (Pyydysten kokonaismäärän säätely osakaskun- tien vesillä, s. A242). Nykyisen tiedon valossa voi kuitenkin olla vaikea asettaa pyydyksille enim- mäismäärää, joka olisi kalakantojen kestävän tuoton ja kalastukselle asetettujen tavoitteiden mukainen. Jos luotettavaa tietoa ei ole, hyvä lähtö- kohta on asettaa kunkin pyydystyypin lupien enimmäismäärä aluksi niiden nykyisen menekin tasolle tai hieman sitä suuremmaksi. Jos kala- kantojen tilasta ja kalastuksesta saadaan tar- kempaa tietoa, lupamääriä voidaan tarvittaessa vähentää tai lisätä tavoitetilan saavuttamiseksi. Eri alueille sopiva pyydysten enimmäismäärä on keskeisimpiä asioita, joita osakaskuntien ja kalatalousalueiden tulisi selvittää ja arvioida. Esimerkiksi sopiva harvojen verkkojen määrä riippuu hyödynnettävistä kalalajeista ja siitä, miten pienille alueille näiden lajien yksilöt talvella tai lisääntymisaikanaan eri alueilla kerääntyvät. Omat rajansa ekologisesti kestävälle kalastuk- selle asettaa uhanalaisten villien vaelluskalojen esiintyminen vesistössä. Lisäksi on otettava huomioon, montako päivää tai viikkoa kutakin pyydystyyppiä keskimäärin vuoden mittaan käytetään. Jos pyyntipäivien määrä, pyydysten käyttötapa ja pyyntialueet muuttuvat merkittävästi, on sekin huomioitava lupien määrässä. Päätöksenteossa tarvittavaa tietoa voi hankkia muun muassa merkintätutkimuksilla, kalastuskyselyillä ja saalisnäytteiden ikä- jakaumia tulkitsemalla (Tutkimus ja seuranta, s. B480). Kalastuksen ohjaus A 2 4 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Pyydysten kokonais- määrän säätely osakaskuntien vesillä Osakaskuntien vesillä pyydysten kokonaismää- rää ei juuri säädellä, vaikka siihen olisi tarvetta (Marjomäki ym. 2005). Pyyntilupia on yleensä tarjolla paljon kysyntää enemmän, käytännössä rajoittamattomasti ja nimelliseen hintaan, eikä yleiskalastusoikeuteen perustuvaa pyyntiä voi säädellä mitenkään. Tällaisessa tilanteessa kun- kin lajin kalastuksen määrä ja kalastuskuolevuus määräytyvät käytännössä sen mukaan, mitkä ovat pyyntikustannukset ja lupahinnat suhteessa saatavaan kokonaishyötyyn. Kokonaishyötyyn sisältyy saaliin nimellisarvon lisäksi aineeton hyöty, joka syntyy esimerkiksi saaliin laadusta ja positiivisista pyyntikokemuksista. Näin ollen vapaa-ajankalastuspaineen (esim. uistin- ja verkkopyynti) pitäisi olla erityisen suurta sellaisilla vesillä, joilla on suosituimpien arvokalojen (esim. taimen, lohi ja kuha) kantoja ja jotka sijaitsevat lähellä taajamia tai mökki- alueita. Kalastuspaineen ja kalastuskuolevuuden kasvaessa suosittujen pyyntilajien kanta ja saaliskalojen koko toisaalta pienenevät, mikä vähentää pyynnistä saatavaa hyötyä. Jotta vapaa-ajankalastuksen kohteena olevien kalalajien kannat voitaisiin pitää kalastukselle asetettujen tavoitteiden mukai- sella tasolla, kalastuskuolevuutta pitäisi pystyä säätelemään. Sopiva vapaa-ajankalastuksen ohjauskeino on kalastuskuolevuuden vakiointi. Vakiointi edellyttää vähintään sitä, että määri- tellään vesialueen suurin sallittu pyydysmäärä pyydystyypeittäin. Määrittely tehdään sen mukaan, millaisia tavoitteita eri kalakantojen käytölle on asetettu. Pyydysten vuotuista käyttömäärää sen sijaan ei tarvitse säädellä, koska luvan käyttäjiä on paljon; yhteenlaskettu vuotuinen pyyntiponnistus ei silloin vaihtele kovin paljon. Käytännön ongelmia lupamäärän säätelyyn aiheuttaa muun muassa se, että vapa- tai verkkopyydysten pyytävyyttä (suhteellinen osuus, jonka yksi pyyntiponnistusyksikkö ottaa kalakannasta) ei yleensä tunneta. Pyytävyys riippuu paikallisista tekijöistä, kuten vesialueen koosta, kalojen määrästä eri pyyntipaikoilla ja pyydysten käyttömäärästä eri vuodenaikoina. Jos kalastuskuolevuutta ei ole mahdollista säädellä lupamäärän avulla, ohjaus on toteu- tettava muilla keinoin, esimerkiksi säätelemällä solmuvälirajoitusten avulla eri ikäryhmien kuolevuutta tai rajoittamalla pyydyksen käyttöaikaa ja -aluetta. VIL LE V Ä H Ä Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 4 3 Kaupallisen kalastuksen kokonaismäärästä kannattaa sopia mahdollisimman pitkälle tulevaisuuteen. Kalastajien on helpompi tehdä sijoituspäätöksiä, kun on varmuus siitä, että toiminta voi jatkua. Jos kalastaja voi luottaa siihen, että kalakannan tilan salliessa hänellä on oikeus kalastaa pitkälle tulevaisuuteen, hän myös motivoituu kalastamaan kestävästi, koska saa itse korjata varovaisuutensa hedelmät. Lyhytnäköinen ylikalastus johtuu usein siitä, että kalastaja ottaa sillä hetkellä kaiken minkä voi, koska ei tiedä tulevaisuudesta. Kaupallisen kalastuksen ohjaussäännössä voidaan sopia, että pyydyksiä, pyydysten määrää ja pyydysten käyttöalueita säädellään kalakanto- jen tilan mukaisesti. Ohjaussääntö liitetään kalatalousalueen käyttö- ja hoitosuunnitelmaan (Kaupallisen kalastuksen ohjaussääntö, s. A116). Pyydysyksiköt ovat apuväline, jonka avulla osakaskunnat jakavat kalastusoikeuden osak- kaiden kesken. Pyydysten yksiköinti ei sovellu kalastuksen määrän säätelyyn, sillä menetelmäl- lä ei pystytä ohjaamaan eri pyydysten käyttöä. Yleensä osakas itse päättää, käyttääkö hän yksi- köitään esimerkiksi verkkoihin vai katiskoihin. Eri pyydysten pyyntitehon ja kalakantavaiku- tusten vertaileminen on vaikeaa. Poikkeuksena ovat esimerkiksi pituudeltaan erilaiset verkot ja siimat, koska ne eroavat toisistaan käytännössä vain pituutensa puolesta. Jos vaikka solmuvälil- tään 50-60-millimetrisen verkon yksikkömäärä oikeuttaa yhden 30 metrin mittaisen ja korkein- taan 2 metriä korkean verkon käyttöön, kalasta- jan on lunastettava kahden 30-metrisen verkon yksiköt voidakseen kalastaa 60-metrisellä verkolla. Korkeita verkkoja käytetään hyvin erilaisissa kalastustilanteissa, joten niiden sopivasta enimmäismäärästä ja yksiköinnistä on syytä päättää erikseen. Huomioon otettavaa On yleistä, että samoja pyydyksiä käytetään useamman kuin yhden kalalajin pyyntiin. Samoilla verkoilla voi kalastaa esimerkiksi kuhaa, siikaa, haukea ja madetta. Jos verkkolupien mää- rää rajoitetaan vaikkapa kuhakannan elvyttämi- seksi, samalla pienenevät siian, hauen ja mateen saaliit, vaikka nämä lajit eivät tarvitsisi rajoituk- sia. Yhden pyyntimuodon rajoittaminen saattaa myös lisätä muiden pyydysten käyttöä. Esimer- kiksi keväisiin kutukuhiin kohdistuva jigikalastus voi lisääntyä niin, ettei kuhakanta elvy toivotulla tavalla. Tavoitetilasta päätettäessä on tärkeää ymmärtää, että kaikkea ei voi maksimoida yhtä aikaa. On mahdollista, että pitää sallia esimer- kiksi lievä kuhan kasvuylikalastus, jotta siikaakin voisi pyytää. Tällöin kaikki kuhat eivät ehdi kasvaa parhaaseen pyyntikokoon. Pyynnin ohjaamisen kannalta vaativimpia ovat laajan syönnös- ja kutuvaelluksen tekevät lajit, kuten lohi, taimen, vaellussiika ja ankerias. Kalastuksen ohjaus A 2 4 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Oletetaan, että kalastajat eivät liiku vesistöjen välillä. Tällöin, jos ulkopuolista ohjausta ei ole, kalakannan ja kalastajien välinen tasapaino määräytyy kalastuskustannusten ja saalis- määrän perusteella. Mitä enemmän kalastajat nauttivat kalastuksesta ja mitä enemmän he ovat valmiita siihen sijoittamaan, sitä heikompi kalakanta riittää ylläpitämään suurta kalastaja- määrää. Yleensä kalastuksen kustannukset ovat sitä suuremmat, mitä enemmän kalastetaan. Jos kalastajalle kustannuksia aiheuttavat tekijät ovat vaikkapa sellaisia, että ne lisäävät kalastus- välinekauppaa eivätkä esimerkiksi vähennä työ- motivaatiota, korkeat kustannukset voivat olla kansantaloudellisesti hyvä asia. Koska kaupalli- nen kalastaja saa kalastuksesta myös palkkan- sa, kalastuksen kustannukset ovat väistämättä suuremmat kuin vapaa-ajankalastuksessa, jossa kuluja aiheutuu vain kalastusvälineistä ja liikku- misesta. Kaupallisen kalastuksen vastakohtana voidaan pitää virkistyskalastusta, sillä siinä kalastaja maksaa saadakseen kalastaa mutta ei välttämättä aiheuta kalakannalle kuolevuutta. Kalastuksen biologinen ja talou- dellinen optimointi V U O TU IN EN K U H A SA A LI S, K G 0, 1 0, 2 0, 3 0, 4 0, 5 0, 6 0, 7 0, 8 0, 9 1,0 90 000 80 000 70 000 60 000 50 000 40 000 30 000 20 000 10 000 KALASTUSKUOLEVUUS, Fy-1 M A LL I: V A IN IK K A Y M . 2 0 17 AMMATTI- KALASTUSOPTIMI KALASTUS- MATKAILU- OPTIMI KOTITARVE- KALASTUS- OPTIMI SÄÄTELE- MÄTTÖMÄN AMMATTI- KALASTUKSEN TULOS SÄÄTELE- MÄTTÖMÄN KOTITARVE- KALASTUKSEN TULOS NS. AURINGOSTA NAUTTIVIEN VAPAA-AJAN- KALASTAJIEN TULOS Gordon-Schaefer -malli sovellettuna eri kalastusmuotoihin. Kuva perustuu Oulujärven kuhakannan simulointiin ilman alamittaa. Jos alamitta otetaan huomioon, yksikkösaalis lähenee äärimmäisillä pyyntiponnistuksen arvoilla nollaa, mutta kalakanta ei katoa kokonaan. Tasapainotilanteet säilyvät kuvan mukaisissa kohdissa. YKSIKKÖSAALIS KUSTANNUKSET & KALAN HINTA TÄYDELLISEN TIETÄMÄTTÖMYYDEN TRAGEDIA (ESIM. PERINTEINEN KOSKIKALASTUS) SÄÄTE- LEMÄTÖN TASAPAINO EMSY TALOUDELLISEN TUOTON MAKSIMOINTI MSY SÄÄTELE- MÄTÖN TASAPAINO Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 4 5 Saaliin saamiseen tähtäävä vapaa-ajan pyydys- kalastus sitä vastoin vaikuttaa kalakantaan, mutta tuotot kalastusvälinekaupalle ovat usein pienet. Tasapainotilanteet määrittyvät yksikkösaaliin ja kustannusten erotuksen mukaisesti. Mitä pienempi on kynnys kalastamiseen, sitä kauem- pana suurimmasta biologisesta tuotosta (MSY, maximum sustainable yield) tilanne tasapainot- tuu, ellei kalastusta ohjata. Kalastuksesta saadaan suurin taloudellinen tuotto (EMSY, economically maximal sustainable yield), kun kalastuskuolevuus pysyy MSY-tason alapuolella (viereisen sivun kuvassa vasemmalla), koska tällöin yksikkösaalis suhteessa kalastuksen kuluihin maksimoituu. Tällöin myös kalastus- luvista ollaan valmiita maksamaan eniten. Pyyntiponnistuksen ja kalastuskuolevuuden välillä vallitsee yksinkertaisimmillaan suora suhde. Tällöin kokonaissaaliin arvo maksimoituu pyyntiponnistuksella, joka on noin puolet siitä ta- sosta, joka hävittäisi kalakannan. Yksikkösaalis puolestaan pienenee sitä enemmän, mitä enem- män kalastetaan (yllä oleva kuva). Kuvassa näkyy myös se, että pyyntiponnistuksen kasvaessa kaupallisen kalastuksen kustannukset kasvavat paljon voimakkaammin kuin vapaa-ajankalas- tuksen kustannukset. Jotta kaupallinen kalastus kannattaisi, yksikkösaaliin on oltava suurempi kuin vapaa-ajankalastuksessa. AM MA TTI KA LAS TU KSE N KU STA NN UK SET SA A LI IN T A LO U D EL LI N EN A RV O | Y KS IK KÖ SA A LI S PYYNTIPONNISTUS YKSIKKÖSAALIS KOKONAISSAALIS VAPAA-AJANKAL ASTUKSEN KUSTANNUKSET Pyyntiponnistukse , yksikkösaaliin ja saaliin arvon suhde. Yksikkösaalis- ja kokonaissaalislaskelma perustuu Oulujärven kuhakannan simulointiin ilman alamittaa ja sivusaaliskuolevuutta. M A LL I: V A IN IK K A Y M . 2 0 17 Kalastuksen ohjaus A 2 4 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Riittävän emokalamäärän turvaamiseksi näiden lajien pyyntiä tulisi ohjata koko vaellusalueella yhtenäisin tavoittein. Esimerkiksi Saimaan järvi- lohen tapauksessa vaellusalue kattaa koko vesistön Joensuusta Lappeenrantaan. Ohjausta tarvitaan erityisesti kutujokien lähellä ja vaellusreitin kapeikoissa. Vapaa-ajankalastuksessa kalastusmahdol- lisuus sinällään on arvokas, joten kalastuksen rajoittaminen ei aina ole kalastuksen kokonais- arvon kannalta kovinkaan perusteltua (Vapaa- ajankalastus tuottaa monenlaista hyvinvointia, s. A60). Kaupallisessa kalastuksessa tilanne on erilainen. Pyyntitehon pienentäminen pienentää myös pyyntikustannuksia, mutta kokonaissaaliit eivät välttämättä pienene, vaan ne saattavat jonkin ajan kuluttua jopa kasvaa. Jos myös yksikkösaalis kasvaa, kalastuksen kannattavuus voi parantua (Kalastuksen biologinen ja taloudel- linen optimointi, s. A244). Tietotarve ja tiedon hankinta Kalastustehon vähentämisen perusteena voi olla jokin suureen kalastuskuolevuuteen viittaava ilmiö, kuten yksikkösaaliin pieneneminen tai se, että luontaisesti pitkäikäisen kalalajin (kuha, hauki, made, lahna) ikäjakaumassa on runsaasti nuorimpia kutuikäisiä kaloja, mutta vanhemmat kutukalat ovat harvinaisia. Kalakannan kuolevuutta arvioidaan saalis- näytteistä, jotka otetaan mahdollisimman valikoimattomasta pyydyksestä ja mieluiten ajankohtaan, jolloin kaikki ikäryhmät ovat kalastuksen kohteena. Kutuaikana sukukypsät yksilöt ovat lisääntymisalueilla, joten näiltä alueilta otetut näytteet voivat edustaa sukukyp- sää kannan osaa hyvin. Muina vuodenaikoina näytteiden edustavuus saattaa olla huonompi silloin, jos eri-ikäiset kalat käyttävät erilaista ravintoa ja oleskelevat siksi eri alueilla. Kuole- vuus arvioidaan määrittämällä näytekalojen iät ja mallittamalla eri-ikäisten kalojen osuudet regressiomallilla (Kalojen ja kalakantojen tutki- mus, s. B485). Tässä tarvitaan asiantuntijan apua. Myös ohjaustoimenpiteiden vaikutuksia arvioidaan seuraamalla yksikkösaaliiden ja saaliin ikäjakauman kehitystä. Seurantaa on jatkettava useamman vuoden ajan, sillä usein kalastuksen ohjauksen vaikutukset tulevat näkyviin varsin hitaasti. Pyyntimittojen asettaminen Pyyntimitalla pyritään vaikuttamaan siihen, minkä kokoisia kaloja kalakantaan jää. Pyynti- mitta voi olla alamitta, ylämitta tai näiden kahden yhdistelmä, välimitta. Pyyntimitasta on hyötyä vain, jos vapautettujen kalojen eloonjäänti on hyvä. Alamitta sopii pyynnin ohjauskeinoksi etenkin pitkäikäisille, suureksi kasvaville ja myöhään sukukypsäksi tuleville lajeille. Alamitta on hyvä asettaa selvästi suuremmaksi kuin se pituus, Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 4 7 jossa puolet naaraista on sukukypsiä. Näin turvataan kalakannan lisääntymistä ja torjutaan samalla kasvun ylikalastusta. Mikäli muut arvot eivät ole uhattuna, alamitta voi perustua myös kalan markkina-arvoon, virkistysarvoon tai kulinaariseen arvoon. Ylämitta eli suurin sallittu pyyntimitta on yksi keino turvata perinnöllisen (geneettisen) monimuotoisuuden ja hyvän uusiutumiskyvyn säilyminen. Nämä ominaisuudet säilyvät parhai- ten, kun kannassa on runsaasti suurikokoisia, lisääntymisen ja monimuotoisuuden kannalta tärkeitä yksilöitä (Isot yksilöt tärkeitä kalakannan lisääntymiselle ja kannan monimuotoisuuden säilymiselle, s. A248). Ylämitan avulla voi myös pitää kalapaikkaa kiinnostavana suuria yksilöitä tavoitteleville kalastajille. Välimitalla voidaan tavoitella yhtä aikaa sekä ala- että ylämitan hyötyjä. Välimitta suojelee ala- ja ylämittaa tehokkaammin yksilöitä, joilla ’on taipumus nopeaan kasvuun ja vanhana suku- kyp-symiseen. Välimittojen on osoitettu ehkäise- vän kalakantojen tuotannolle haitallista kääpiöi- tymiskehitystä eli sukukypsyyskoon perinnöllistä alenemista. Kun pyydetään vain tietyn ”kokoikku- nan” kaloja, nopeimmin ylämittaisiksi kasvavat yksilöt ovat lyhimmän ajan alttiina kalastuksen aiheuttamalle valinnalle, jolloin ne saavat lisään- tymisedun. Välimittaa on helpointa soveltaa vapa- ja rysäkalastuksessa. Verkkopyyntiin se sopii huonosti. Joissakin tapauksissa kalastuksen säätelyssä on käytetty käänteistä välimittaa, jolloin saaliiksi saa ottaa vaan tiettyä kokoa pienempiä ja tiettyä kokoa isompia kaloja. Käänteisellä välimitalla on ohjattu muun muassa valkosilmäkuhan kalas- tusta eräissä Pohjois-Amerikan järvissä. Tarkoi- tuksena on ollut suojella lisääntymisen kannalta tärkeitä keskikokoisia kuhia ja antaa vapakalas- tajille mahdollisuus ennätyskalojen pyyntiin. Pyyntimitat ja lainsäädäntö Kalastusasetuksessa (2 §) on säädetty yleisistä, kaikkia kalastusmuotoja koskevista lohen, järvi- lohen, taimenen, nieriän, harjuksen ja kuhan pyyntimitoista. Erityistilanteissa näistä mitoista voidaan poiketa alueellisesti korkeintaan 20 prosenttia suuntaan tai toiseen (Kalastuslaki 57 §, Kalastusasetus 3 §). Esimerkiksi kuhan alamitta voidaan laskea asetuksen mukaisesta 42 senttimetristä alimmillaan 34 senttimetriin tai nostaa enintään 50 senttimetriin. Poikkeavan pyyntimitan perusteena voi olla esimerkiksi kalojen poikkeuksellinen kasvu- nopeus tai sukukypsyysikä, tai jokin kalavarojen hoidolle ja kalastukselle asetettu tavoitetila. Yleistä alamittaa pienempi alamitta voi auttaa esimerkiksi ylitiheän kuhakannan harventami- sessa. Ehdotus asetuksesta poikkeavasta pyynti- mitasta on mahdollista sisällyttää kalatalous- alueen käyttö- ja hoitosuunnitelmaehdotukseen, Kalastuksen ohjaus A 2 4 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Isot yksilöt tärkeitä kalakannan lisääntymiselle ja monimuotoisuuden säilymiselle Vanhat ja isot yksilöt ovat tärkeä osa kalakan- tojen monimuotoisuutta. Tämä koskee etenkin monia pitkäikäisiä ja suuriksi kasvavia lajeja. Perinnöllisen monimuotoisuuden turvaamiseen onkin hyvä ja helppo keino: monipuolisen koko- ja ikärakenteen säilyttäminen ja suurten yksilöiden osuuden kasvattaminen. Kun koko ja ikärakenne on luonnonmukainen ja monipuolinen, kalakannan lisääntymismenes- tys paranee ja populaation vastustuskyky ulkoi- sille paineille kasvaa. Isojen yksilöiden poista- minen voi nopeuttaa nuorempien, jäljelle jäävien yksilöiden kasvua, mutta yleensä seurauksena on samalla lisääntymiskapasiteetin heikkenemi- nen. Näin on siksi, että kalan koko on yhteydessä useisiin eri lisääntymispiirteisiin. Varsinkin pitkäikäisillä lajeilla isot yksilöt tuottavat (eksponentiaalisesti) enemmän ja suurempia jälkeläisiä kuin pienet emokalat. Tämä on havaittu ahvenella, hauella ja kuhalla. Kun mätimunat ovat suurikokoisia, kuoriutumis- prosentti on korkea ja poikaset kuoriutuvat kookkaina. Isokokoinen poikanen menestyy pientä lajitoveriaan paremmin, sillä se sietää nälkiintymistä, pystyy hankkimaan tehokkaam- min ravintoa, kasvaa paremmin ja välttyy paremmin saalistukselta. Kalan iso koko vaikuttaa myönteisesti paitsi lisääntymis- menestykseen myös kutuvaellukseen, kutupaikkojen valintaan ja kutupesien valmistamiseen. Vanhat yksilöt ovat tärkeitä senkin vuoksi, että kalan ikä on yhteydessä kalan kokeneisuu- teen ja oppimiseen. Eräiden kalalajien on havait- tu oppivan vanhemmilta yksilöiltä muun muassa saalistuksen välttämistä, vaelluskäyttäytymistä, parinvalintaa ja ravinnon etsimistä. Kalakannan koko- ja ikärakenteella on vai- kutusta myös kudun ajoittumiseen, sillä monilla lajeilla suuret yksilöt kutevat aikaisemmin kuin ensikertalaiset pienet kalat. Kutuajankohta puo- lestaan vaikuttaa poikasten ravintotilanteeseen ja siten tulevan vuosiluokan suuruuteen. Kun poikaset aloittavat ulkoisen ravinnon syömisen, niiden selviäminen riippuu esimerkiksi eläin- planktonin saatavuudesta. Aikaisempi kuoriu- tuminen voi parantaa poikasten selviytymistä, koska kasvukausi on silloin pidempi ja poikanen ehtii kasvaa isommaksi ennen talvea. Joka tapauksessa monipuolinen kutukannan rakenne pidentää kutuaikaa ja varmistaa, että ainakin osa poikasista selviää vaihtelevissa olosuhteissa. VÄLIMITTASÄÄTELY SÄILYTTÄÄ SUURET HAUET KALAKANNASSA Hämeenlinnan Evon järvillä tehdyssä kalastus- kokeilussa todettiin, että välimittasäätelyllä voi- daan vaikuttaa haukikannan kokorakenteeseen. Haukia kalastettiin toisissa järvissä käyttäen 40 senttimetrin alamittaa ja toisissa järvissä välimittaa, jossa saaliiksi otettiin vain 40-65 sent- timetrin mittaisia kaloja. Tavoitteena oli poistaa vuosittain puolet kyseisen kokoluokan hauista. Alamitalla säädellyistä järvistä suuret hauet hävisivät nopeasti, kun taas välimittajärvissä esiintyi kaikenkokoisia haukia. Kun kalastus lopetettiin, alamittajärviin alkoi ilmaantua jälleen kookkaita yksilöitä. Samankaltaisia tuloksia on saatu Ruotsissa tehdyssä laajassa tutkimuksessa: välimitta- säätely säilytti haukikannan kokorakenteen monipuolisena. Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 4 9 Mitä suurempi haukiemo, sitä paremmin menestyviä jälkeläisiä se tuottaa. Kun ravinto-olot ovat huonot, emokalan koon kasvu 10 sentillä lisää ruskuaispussipoikasten selviytymistodennäköisyyttä noin 40 prosentilla. S H U T T E R S T O C K Kalastuksen ohjaus A 2 5 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O jolloin ELY-keskus voi vahvistaa pyyntimitan kalastuksen alueellisena säätelytoimenpiteenä. ELY-keskus voi asettaa asetuksesta poikkeavan pyyntimitan myös omasta aloitteestaan, ja lisäksi sillä on oikeus puuttua muiden kuin asetuksessa mainittujen kalalajien pyyntimittoihin. Kalakan- tojen tilan niin vaatiessa ELY-keskus voi alueelli- sesti kieltää tiettyä kokoluokkaa (tai sukupuolta) olevien kalojen saaliiksi ottamisen (Kalastuslaki 53 §) enintään kymmeneksi vuodeksi kerrallaan. Kielto koskee kaikkea kalastusta, mutta se voi- daan asettaa erilaisena kaupallisten kalastajien ykkös- ja kakkosryhmille. Myös osakaskunta ja kalatalousalue voivat omissa lupaehdoissaan asettaa kalalajille pyynti- mitan (ala- tai ylämitan), mutta alamitta ei voi olla asetuksessa säädettyä pienempi. Tällainen korotettu alamitta koskee vain osakaskunnan jäseniä tai osakaskunnan ja kalatalousalueen myymiä kalastuslupia, ei yleiskalastusoikeuksiin perustuvaa kalastusta. Osakaskunta tai kalatalousalue voi lupa- ehdoissaan määrätä oman alamitan esimerkiksi hauelle, jolla ei ole asetukseen perustuvia pyynti- mittoja. Taimenkoskella, jossa saa kalastaa vain kalastusoikeuden haltijan luvilla, voi olla tarpeen esimerkiksi 70 senttimetrin alamitta. Tällaiseen paikkaan on mahdollista asettaa myös ylämitta tai välimitta, kuten Vaajakosken Vaajavirralla (www.koukkupaukku.net/20). Käytännön sovelluksia Aluekohtaisia asetuksesta poikkeavia pyynti- mittoja on määrätty yleisimmin kuhalle. Alamittana on useimmissa tapauksissa ollut 45 tai 50 senttimetriä. Yleensä alamittamääräykset on hyvä kytkeä verkkokalastuksen solmuvälisäätelyyn, sillä yksi- nään alamitoista on harvoin hyötyä. Parhaimmil- laan solmuvälin ja alamitan suhde on sellainen, että lähes kaikki verkon silmään tarttuvat kalat voidaan pitää. Tämä järjestely kohtelee verkko- ja vapakalastajia tasapuolisesti. Alamitan ja verkon solmuvälin yhteensovit- tamisesta ei voida antaa kaikilla vesialueilla täsmällisesti pätevää yleissääntöä, koska kalojen muoto vaihtelee esimerkiksi ravintotilanteen mukaan. Verkkoihin tarttumiseen vaikuttavat paitsi solmuväli myös verkon pauloitustapa sekä verkkoliinan säikeiden paksuus ja materiaali. Sivulla A230 oleva taulukko antaa viitteitä sii- tä, minkä kokoisia saaliskaloja on odotettavissa solmuväliltään erilaisilla verkoilla ja mikä on eri solmuväleille sopiva alamitta. Alamittaisten kalojen jäämistä verkkoihin ei voida kokonaan välttää, sillä kalat saattavat tarttua niihin myös hampaistaan (etenkin nieriä ja kuha) ja kidus- kansistaan. ELY-keskuksen vahvistamat, kalastusase- tuksesta poikkeavat alueelliset alamitat löytyvät kalastusrajoituspalvelun karttapalvelusta (https://kalastusrajoitus.fi). Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 5 1 Huomioon otettavaa Pyydyksistä vapautetut kalat eivät aina säily hengissä. Suomut ovat saattaneet irrota, tai kala voi olla huonokuntoinen tempoiltuaan verkossa. Tarve kalojen vapauttamiseen on mahdollisim- man pieni, kun alamittasäännökset ovat sopu- soinnussa verkkokalastuksen solmuvälisään- nösten kanssa. Tietotarve ja tiedon hankinta Sopiva pyyntimitta löytyy vaikkapa tutkimalla kutupyynnin tai kutuaikaa edeltävän valikoimat- toman pyynnin saalista. Yleensä alamitta määri- tellään naaraiden sukukypsyyskoon perusteella. Turvallinen ratkaisu on asettaa alamitta selvästi sitä kokoa suuremmaksi, jossa noin puolet naaraista on sukukypsiä. Jos esimerkiksi alueen kuhanaaraat tulevat sukukypsiksi keskimäärin 43 senttimetrin mittaisina, alamitaksi voi vähintään yhden kutukerran periaatteella sopia 45 senttimetriä. Verkkojen solmuvälin tulisi silloin olla vähintään 55 millimetriä. Pyyntiaikojen ohjaaminen Pyyntivälineiden käyttöä koskevat rajoitukset on yleensä syytä rajata ajallisesti (ja alueellisesti, s. A256) siten, että rajoitukset kohdistuvat mahdollisimman tarkoin vain siihen pyyntiin tai kalakantaan, johon niillä pyritään vaikuttamaan. Tällainen täsmäsäätely on ajallisen kalastuksen ohjauksen käytetyin muoto. Toinen ajallisen säätelyn muoto on lajikohtainen rauhoitusaika. Sekä ajallisten pyyntirajoitusten että rauhoi- tusaikojen tavoitteena on yleensä kalakannan lisääntymisen turvaaminen. Rajoituksilla vähen- netään kalastuskuolevuutta ja kasvatetaan kutevaa kalakantaa. Ajalliset pyyntirajoitukset ja rauhoitusajat koskevatkin yleensä kalojen lisääntymis- tai vaellusaikaa. Koska kalat ovat kutuaikana helposti pyydystettävissä, kutuaikainen rauhoitus tai muu pyyntirajoitus pienentää tehokkaasti kalakannan kokonaiskuolevuutta. Vastaava tilanne syntyy, jos kalakanta talvehtii suppeilla alueilla tai ha- keutuu tiettyinä aikoina syönnökselle esimerkiksi virtaaviin salmiin. Kutuajan rauhoitukset vaikuttavat paitsi ka- lakannan kuolevuuteen myös saaliiksi saatavan kalan laatuun, sillä kutuaikana useimmat kalalajit ovat laihimmillaan. Toisaalta esimerkiksi mateen, siian ja muikun mäti on arvokasta herkkua. Näiden ja muidenkin lajien kutupyynti on mah- dollista, jos siihen on halukkuutta ja kalakanta sen kestää. Kutuaikana kalat kerääntyvät pienelle alueelle, jolloin yksikkösaalis on todennäköisesti hyvä. Ajallisista kalastusrajoituksista on tärkeää päättää huolellisen harkintaan ja tietoon perus- tuen: on muun muassa tunnettava kohdelajin esiintymisalueet ja kalastus elinkierron eri vaiheissa ja eri vuodenaikoina. Rajoitukset Kalastuksen ohjaus A 2 5 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O määritellään siten, että ne ennen kaikkea edistä- vät kalakannoille ja kalastukselle asetettujen tavoitetilojen saavuttamista. Tietoa päätösten pohjaksi saadaan kalastuskyselyin, koekalastuk- sin, kutupaikkakartoituksin ja kalamerkinnöin (Tutkimus ja seuranta, s. B480). Pyyntiajat ja lainsäädäntö Kalastusasetuksessa (1 §) on säädetty lohen, järvilohen, taimenen, nieriän, harjuksen, siian, nahkiaisen, ankeriaan ja rapujen yleisistä laji- ja kantakohtaisista rauhoitusajoista ja -alueista (Rauhoitetut kalalajit ja -kannat). Näihin sään- nöksiin voidaan tehdä muutoksia vain asetuksel- la. Esimerkiksi kalatalousalue tai osakaskunta ei voi asettaa kalalajille yleistä, kaikkea kalastusta koskevaa rauhoitusaikaa, vaan rauhoitus tai kalastuskielto voi koskea vain kalatalousalueen tai osakaskunnan luvin tapahtuvaa kalastusta. Myöskään ELY-keskukset eivät voi päättää kalalajin yleisestä rauhoittamisesta. Jos vesialu- eelle istutetaan kalastuslain 75 §:n perusteella merkittyjä kaloja, ELY-keskuksella on kuitenkin valtuudet (Kalastuslaki 53 §) tarvittaessa kieltää muiden kuin merkittyjen kalojen saaliiksi ottami- nen enintään kymmeneksi vuodeksi kerrallaan. Luonnonvaraiset yksilöt ja mahdolliset merkitse- mättä jätetyt elvytysistukkaat ovat näin tavallaan rauhoitettuja, ja ne on saaliiksi saataessa vapau- tettava. Samalla tavalla ELY-keskus voi kieltää tiettyä sukupuolta tai kokoluokkaa olevien kalojen saaliiksi ottamisen. Tällainen säätely voi olla tarpeen kalalajin tai -kannan elinvoimaisuu- den tai tuoton heikentymisen tai vaarantumisen vuoksi. Aloite kieltoon voi tulla myös kalatalous- alueelta osana käyttö- ja hoitosuunnitelman alueellisia säätelytoimenpiteitä. ELY-keskus voi perustelluista syistä antaa luvan rauhoitetun kalalajin tai -kannan pyytämiseen (47 §). Lajikohtaisen pyyntiajan rajoittamista yksin- kertaisempaa on ohjata pyydysten käyttöaikoja. Osakaskunnan on mahdollista rajoittaa esimer- kiksi osakkaidensa keväistä kutuajan verkko- tai rysäpyyntiä, ja kalatalousalue voi asettaa vastaavia rajoituksia omaan lupamyyntiinsä. Ra- joitukset eivät kuitenkaan voi koskea onkimista, pilkkimistä tai kalastonhoitomaksuun perustuvaa viehekalastusta. ELY-keskuksella on laajat valtuudet säädellä eri pyydysten käyttöaikoja. Säätelyn perusteena voi olla kalakannan tuoton, elinvoimaisuuden tai keskeisen lisääntymisalueen taikka vesiliiken- teen turvaaminen (Kalastuslaki 53 §). Rajoitukset voidaan toimeenpanna ELY-keskuksen aloittees- ta tai kalatalousalueen ehdottamana alueellisena säätelytoimenpiteenä, jota myös asianomaisten osakaskuntien ja yksityisten vesialueiden omistajien on noudatettava. Lisäksi ELY-keskuksella on tarvittaessa oikeus rajoittaa alueellisesti ja ajallisesti onki- mista, pilkkimistä ja kalastonhoitomaksuun perustuvaa viehekalastusta. Perusteena voi olla Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 5 3 Seuraavat kalat ovat rauhoitettuja: 1. taimen sisävesissä leveyspiirin 64°00´N eteläpuolella sekä meressä 2. lohi ja taimen joessa ja purossa syyskuun 1. päivästä marraskuun 30. päivään 3. järvilohi Vuoksen ja Hiitolanjoen vesistössä 4. järvilohi joessa ja purossa elokuun 1. päivästä marraskuun 30. päivään 5. nieriä Kuolimossa ja Saimaassa Puumalansalmen ja Vuoksenniskan välisellä alueella sekä muualla Vuoksen vesistössä syyskuun 1. päivästä marraskuun 30. päivään 6. harjus meressä 7. harjus leveyspiirin 67°00´N eteläpuolisissa sisävesissä huhtikuun 1. päivästä toukokuun 31. päivään 8. siika mereen laskevassa joessa ja purossa syyskuun 1. päivästä marraskuun 30. päivään 9. nahkiainen huhtikuun 1. päivästä elokuun 15. päivään 10. jokirapu, täplärapu ja kapeasaksirapu (Astacus leptodactylus) marraskuun 1. päivästä heinäkuun 21. päivään kello 12 11. ankerias lokakuun 1. päivästä tammikuun 31. päivään. Edellä 1 momentin 1 kohdassa säädetystä poiketen rauhoitus ei koske • rasvaeväleikattua taimenta • taimenta, joka on pyydetty sellaisesta purosta tai lammesta, johon ei ole vaellusyhteyttä merestä tai järvestä. Edellä 1 momentin 3 kohdassa säädetystä poiketen rauhoitus ei koske rasvaeväleikattua järvilohta lukuun ottamatta karttaliitteessä tarkoitettuja alueita kesäkuun 1. päivästä elokuun 31. päivään. (HUOM. karttaliitettä ei ole tässä oppaassa) A R I SA V IK K O Rauhoitetut kalalajit ja -kannat (Kalastusasetus 1 §) Kalastuksen ohjaus A 2 5 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O esimerkiksi luonnonvaraisen kalakannan turvaa- minen, kalakannan tavanomaista tehokkaamman hoidon tulosten turvaaminen, istutustulosten hyödyntämisen turvaaminen, kalataloudellisen tutkimuksen suorittaminen tai toistuvan kutu- alueisiin kohdistuvan häirinnän estäminen (Kalastuslaki 54 §). Aloitteen tällaisesta rajoituk- sesta voi tehdä ELY-keskus, kalastusoikeuden haltija, kaupallinen kalastaja, kalatalousalue tai kuka tahansa, jonka etua asia koskee. Rajoitus voi koskea enintään neljäsosaa (25 %) kala- talousalueen vesipinta-alasta. Käytännön sovelluksia Kalastusasetuksessa rauhoitusaikoja saaneista lajeista ainakin harjus, nieriä ja siika saattavat tarvita täydentäviä paikallisia pyyntirajoituksia. Niistä lajeista, joilla ei ole kalastusasetukseen perustuvaa rauhoitusaikaa, paikallisia ajallisia pyyntirajoituksia on asetettu - tai niitä voidaan harkita - ainakin kuhalle ja hauelle. Kuhan kesäkuun mittainen yleinen rauhoitus- aika poistettiin kalastusasetuksesta vuoden 1993 alusta, sillä rauhoitus rajoitti kalastusta monin paikoin enemmän kuin oli tarpeen. Rauhoitusaika osui huonosti kohdalleen varsinkin Etelä-Suo- messa, jossa kuhan kutu käynnistyy joskus jo huhtikuussa ja voi olla kokonaan ohi kesäkuun alussa. Asetuksen muutoksella päätösvalta siirrettiin paikalliselle tasolle, tarkoituksena säätelyn tehostaminen. Mahdollisuutta paikalliseen säätelyyn on käytetty esimerkiksi Lohjanjärvellä, jossa Lohjan kaupunki on vesillään kieltänyt verkkokalastuksen jäiden lähdöstä kesäkuun loppuun, eli varsin tarkoin kuhan kutuajaksi. Kesäkuun rauhoituksen yhtenä tarkoituksena oli suojella kutualueella pitkään viipyviä koiraskuhia. Niitä kesäkuun rauhoitus suojelisi melko hyvin ainakin rannikko- vesien kutualueilla. Hauki kutee matalassa vedessä ja suhteelli- sen lyhyenä aikana, joten tehokas rantarysä- tai verkkokalastus voi vaikuttaa oleellisesti kannan kokoon. Varsinkin haukikoiraat uivat kutuaikana aktiivisesti ja osuvat helposti pyydykseen. Paikal- liset kutuaikaiset pyyntirajoitukset saattavat olla tarpeen haukikannan turvaamiseksi. Uhanalainen nieriä on Vuoksen vesistössä kokonaan rauhoitettu Kuolimossa sekä Saimaalla Puumalansalmen ja Vuoksenniskan välisellä alu- eella, mutta muilla alueilla vain lisääntymisaikana syyskuun 1. päivästä marraskuun 30. päivän lop- puun. Rauhoitus on tarpeen, sillä nieriä kutee järven ranta-alueilla ja on siten helppo saalis: se liikkuu lisääntymisalueensa läheisyydessä pitkään ennen kutuaikaa ja kutupaikat ovat samat vuodesta toi- seen. Laji on helposti pyydettävissä myös muina aikoina, koska se elää järvien syvänteissä ja jää helposti verkkoihin esimerkiksi hampaistaan. Nieriän kannalta kriittisten alueiden täydellinen rauhoittaminen on tarpeen, sillä pelkkä solmu- välisäätely ei turvaa kantaa riittävän tehokkaasti. Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 5 5 Lohella pyyntiaikojen säätely on lohen luonnonkantajoissa hyvin yksityiskohtaista. Esimerkiksi Tornionjoella lohen vapakalastus alkaa kesäkuun 1. päivänä ja jatkuu elokuun lop- puun saakka, mutta tällöinkin kalastusta rajoittaa viikkorauhoitus, joka on voimassa sunnuntaista kello 19.00 maanantaihin kello 19.00. Viikkorau- hoitus rajoittaa lohenpyynnin kokonaistehoa ja antaa samalla mahdollisuuden ohjata saalista halutuille kalastajaryhmille. Tornionjoen lisäksi Simojoella ja Tenojoella viikonpäivä vaikuttaa siihen, millä pyydyksellä lohta saa pyytää. Kalastuslakiin, kalastusasetukseen tai ELY-keskuksen päätöksiin perustuvat alueelliset ja ajalliset kalastusrajoitukset löytyvät kalastus- rajoituspalvelun karttapalvelusta (https://kalastusrajoitus.fi). Huomioon otettavaa Ajallinen säätely vaikuttaa monesti eri tavoin eri kalastajaryhmiin. Vain viikonloppuisin mökilleen ehtivä kalastaja saattaa kokea ajalliset rajoituk- set toisin kuin koko vuoden veden äärellä asuva kalastaja. Ristiriitojen välttämiseksi eri kalastaja- ryhmien toiveita ja odotuksia on syytä kartoittaa jo pyyntiaikojen säätelyä suunniteltaessa. Lisääntymisaikaisen pyynnin ohjaamisen yhtenä haasteena on epävarmuus, jota tuo vael- lus- ja kutuajankohdan vuosittainen vaihtelu. Esimerkiksi kevätkutuiset kalat kutevat lämpimi- nä keväinä huomattavasti aikaisemmin kuin kylminä. Jos rajoitusaika pyritään pitämään mah- dollisimman lyhyenä, toimenpide ei välttämättä vaikuta joka vuosi yhtä hyvin. Ajan muuttaminen vuosittain taas on hankalaa tiedotuksen ja val- vonnan kannalta. Rajoitusajan pidentäminen aut- taa kalakantaa, mutta se saattaa lisätä säätelyn hintaa ja vaikeuttaa toimien hyväksymistä. Komp- romissina voisi olla rajoitusaika, joka osuu koh- dalleen neljänä vuotena viidestä. Kun halutaan säädellä kokonaispyyntitehoa ja siten kalakantaan kohdistuvaa kalastuskuole- vuutta, on otettava huomioon mahdolliset muu- tokset kalastajien käyttäytymisessä: jos rajoitus sidotaan vaikkapa viikonpäivään ja seurauksena on pyynnin lisääntymiseen muina päivinä, sää- telystä ei ole hyötyä kalakannalle. Varsinkin va- pakalastuksen saalis yleensä paranee rauhoitus- päivien jälkeen, joten kokonaiskalastuskuolevuus ei muutu yksittäisen päivän rauhoituksilla. Tietotarve ja tiedon hankinta Kun suunnitellaan lisääntymisaikaisia pyynti- rajoituksia, on tärkeää tuntea kutuaika ja kutupaikat. Kutuaikaiset pyyntirajoitukset kannattaa perustaa sekä yleiseen biologiseen tietoon että paikalliseen tietoon ja kokemukseen. Paikallisen tiedon hankintaan sopivat erilaiset kysely- menetelmät (Kalastuksen ja kalastajien tutkimus, s. B530). Kalastuksen ohjaus A 2 5 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Pyyntialueiden ohjaus Pyynnin alueellinen ohjaus vaikuttaa samaan tapaan kuin ajallinen ohjaus. Esimerkiksi kutu- alueita koskeva pyyntirajoitus vähentää tehok- kaasti kalastuskuolevuutta ja tukee siten kala- kannan lisääntymistä. Tavoitteena voi olla myös kudun häirinnän vähentäminen; häirintää saattaa olla esimerkiksi mätiä vartioivien kuhakoiraiden kalastaminen. Alueelliset pyyntirajoitukset kannattaa yleensä rajata koskemaan vain tiettyä aikajaksoa - esimerkiksi niin, että kutualueiden kalastusta rajoitetaan ainoastaan kudulle kertymisen ja kudun ajaksi. Myös tärkeimmät istutuspaikat voi olla tarpeen suojata kalastukselta. Pyyntialueet ja lainsäädäntö Useimmat kalastuslain ja -asetuksen kalastus- rajoitukset koskevat vain tiettyä aluetta, vesistöä tai vesistötyyppiä. Kalastuslain alueelliset rajaukset koskevat muun muassa kalastamista vaelluskalavesistöjen jokisuualueilla (66 §), kalaväylissä (68 §), puroissa (70 §) ja kalatiessä (71 §) sekä kalastamista yleiskalastusoikeuksiin perustuen (7 §). Kalastusasetuksessa alueelli- sesti rajattuja ovat muun muassa rauhoituksia (1 §), pyyntimittoja (2 §) ja verkkokalastusta (12 §) koskevat määräykset. Kalastuslaki antaa kalastusviranomaisille laajat valtuudet täydentää tarvittaessa kalas- tuksen alueellista säätelyä asetuksilla tai ELY-keskuksen hallintopäätöksillä. Tiukan sääte- lyn ja laajojen viranomaisvaltuuksien avulla pyri- tään turvaamaan kalakantojen luontainen lisään- ty-minen sekä erityisesti vaelluskalojen häiriötön kulku ja lisääntyminen. Jos kalatalousalue haluaa rajoittaa kalastusta vesialueellaan, rajoitus sisällytetään käyttö- ja hoitosuunnitelmaehdotukseen. Mikäli perustelut ovat riittävät, rajoitus pannaan toimeen ELY-kes- kuksen päätöksellä (Kalastuslaki 53 §) osana vahvistettua käyttö- ja hoitosuunnitelmaa, jota myös alueen osakaskuntien ja muiden kalastus- oikeuden haltijoiden on noudatettava. Omaan lupamyyntiinsä kalatalousalue voi asettaa alueellisia pyyntirajoituksia myös omalla pää- töksellään. Viranomainen voi tarpeen vaatiessa täydentää näitä rajoituksia. Tarvittaessa ELY-keskus voi hallintopää- töksellään kieltää myös onkimisen, pilkkimisen ja viehekalastuksen enintään neljäsosalla kalatalousalueen vesipinta-alasta (Kalastuslaki 54 §). Kieltoaloitteen voi tehdä ELY-keskus, kalatalousalue, osakaskunta tai kuka tahansa, jonka etua asia koskee (Yleiskalastusoikeudet eivät ole voimassa kaikkialla, s. A258). Lisäksi osakaskunta voi antaa osakkailleen alueellisia määräyksiä kalastuksen harjoittami- sesta. Määräykset eivät rajoita yleiskalastus- oikeuksien nojalla harjoitettavaa onkimista, pilkkimistä tai viehekalastusta. Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 5 7 Käytännön sovelluksia Alueellisten kalastusrajoitusten tavoitteena on yleisimmin ollut vaelluskalakantojen kulkureit- tien ja luontaisen lisääntymisen turvaaminen. Vuoden 2016 alussa voimaan tulleet kalastuslaki ja kalastusasetus antoivat vaelluskalakannoille ja niiden elinalueille huomattavasti aiempaa paremman lainsuojan, mutta alueellista ja paikallista säätelyä tarvitaan edelleen. Vaelluskalajoessa, jossa kalastuspaine on kova, voi olla tarpeen sulkea osa koskista ja suvannoista kalastukselta. Esimerkiksi Vantaan- joella ELY-keskus on kieltänyt onkimisen, pilkki- misen ja kalastonhoitomaksuun perustuvan vie- hekalastuksen Vanhankaupunginkosken suvan- nossa, tarkoituksena muun muassa vastaistutet- tujen kalojen suojeleminen (www.hel.fi/helsinki/ fi/kulttuuri-ja-vapaa-aika/ulkoilu/kalastus). On hyvä, jos taimenen luonnonkantajokien suualueet rauhoitetaan kalastukselta kokonaan smolttien vaellusaikana touko-kesäkuussa sekä emokalojen nousuaikana kesä-syyskuussa. Rau- hoitus voi olla tarpeen ulottaa jopa kilometrien laajuiselle alueelle. Rannikolla meritaimenten on havaittu viettävän koko ensimmäisen merivuoten- sa jokisuussa, joten meritaimenjokien suualueille tulisi harkita jopa ympärivuotista rauhoitusta. Rauhoitusalueilla ja alueellisilla kalastusra- joituksilla on suojattu vaelluskalojen luontaisen lisääntymisen ohella yleisesti kuhan kutualueita ja erityisesti koiraskuhia, jotka ovat kutuaika- naan alttiita vapakalastukselle. Kuhan kutulah- dille on perustettu ELY-keskuksen vahvistamia rauhoituspiirejä ja -alueita varsinkin Uudenmaan rannikolla. Jos rauhoitus parantaa kuhan poikas- tuotantoa, hyöty koituu kaikille kalastajille laa- jalla alueella, sillä kuhat vaeltavat pitkiä matkoja. Kaikkia kutualueita tulisikin tasapuolisuuden vuoksi suojella samalla tavalla. Kansainvälisessä kalastuksensäätelyssä suosiota ovat saaneet suojellut merialueet (marine protected areas, MPA). MPA-järjestelmän tarkoituksena on suojella arvokkaimpia meri- ja rannikkoalueita ja ekosysteemejä kaikelta ympäristöä vahingoittavalta toiminnalta. Näin kalakannoilla on suojeltuja kutu- ja poikasympä- ristöjä, joiden hyvä poikastuotanto voi tukea ka- lakantoja ja kalastusta laajalla alueella. Suojellun alueen tuntumassa saaliit voivat olla suuria. Vai- kutukset ja vaikutusalueen laajuus riippuvat lajin lisääntymisbiologiasta ja vaelluskäyttäytymises- tä. Itämeren suojelukomissio (HELCOM, Helsinki Commission) on perustanut MPA-alueita Itämerelle ja myös Suomen rannikolle. MPA-alueiden kalastusmääräykset vaihte- levat. Joillakin alueilla on kielletty kaikenlainen kalastus, toisilla alueilla vain jokin pyyntimuoto, kuten pohjaa vahingoittava troolaus. Useimmil- la Itämeren MPA-alueilla kalastus on toistaisek- si saanut jatkua rajoituksetta. HELCOM kuitenkin pyrkii siihen, että näidenkin alueiden kalastus- ta arvioitaisiin ja tarvittaessa säädeltäisiin muita Kalastuksen ohjaus A 2 5 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Yleiskalastus- oikeudet eivät ole voimassa kaikkialla Suomessa on laajat yleiskalastusoikeudet ja hyvät kalastusmahdollisuudet. Yleiskalastus- oikeuksia ovat kalastonhoitomaksun oikeuttama viehekalastus yhdellä vavalla ja vieheellä sekä maksuttomat onginta, pilkintä ja silakan litkaus. Kalastusrajoituspalvelusta selviää, mitkä alueet ovat yleiskalastusoikeuksien ulkopuolella. Palvelusta löytyvät vesialueet, joissa ongintaa, pilkintää ja viehekalastusta on rajoitettu kalas- tuslain ja ELY-keskusten päätösten nojalla. Viranomainen on merkinnyt palveluun nykytie- don pohjalta myös vaelluskalavesistöt. Palvelus- ta löytyvät lisäksi luonnonsuojelulain mukaiset kalastuskieltoalueet, vaelluskalavesistöjen muut kalastusrajoitukset ja ELY-keskusten vahvistamat uuden kalastuslain mukaiset rajoituspäätökset. Kalastusrajoituspalvelusta vastaa maa- ja metsätalousministeriö yhdessä ELY-keskusten ja Maanmittauslaitoksen kanssa. Tiedot rajoi- tuksista päivitetään palveluun kerran viikossa, keskiviikkoisin. https://kalastusrajoitus.fi Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 5 9 merialueita tiukemmin. Tavoitteena olisi suojella etenkin merilintuja, nisäkkäitä ja sivusaaliina saatavia kalalajeja. Tutkimuksellisesti on haas- tavaa osoittaa, kuinka suuri suljetun alueen tulisi olla, jotta kalakantavaikutus olisi halutunlainen. Ruotsin rannikolta on saatu lupaavia tuloksia: rauhoitusalueiden turska-, siika-, hauki- ja kuha- kannat ovat kasvaneet merkittävästi kalastettu- jen alueiden kantoja suuremmiksi. Kalastuslakiin, kalastusasetukseen tai ELY- keskuksen hallintopäätöksiin perustuvat alueel- liset kalastusrajoitukset ja rauhoitusalueet löy- tyvät kalastusrajoituspalvelun karttapalvelusta (https://kalastusrajoitus.fi). HELCOMin MPA-alueet: http://www.helcom. fi/action-areas/marine-protected-areas/ HELCOM-MPAs-and-Natura-2000-areas/ Huomioon otettavaa Alueellinen kalastuksen ohjaus kohtelee eri alueiden kalastajia usein eri tavoin. Esimerkiksi lohta kalastavat ovat keskenään eriarvoisessa asemassa silloin, kun merellä saa kalastaa mutta joessa ei, tai päinvastoin. Alueellista säätelyä voidaan perustella biologisilla seikoilla. Joessa oleva kala on arvokas, koska sen säästä- minen todennäköisesti lisää kutuun osallistuvien kalojen määrää. Toisaalta kalastuksen rajoitta- minen syönnösalueella voi olla perusteltua, koska siellä oleva kala kasvaa nopeasti eikä näin ollen ole vielä saavuttanut suurinta kokoaan. Tietotarve ja tiedon hankinta Lisääntymisalueen kalastusrajoituksista voidaan päättää ilman mittavaa tiedonkeruuta, jos rau- hoituksen tiedetään yleisesti parantavan kysei- sen lajin kantojen lisääntymistä. Jos rajoituksiin nähdään olevan tarvetta, riittää, kun tiedetään, mitkä ovat tärkeimmät lisääntymisalueet. Rannikkoalueella käytettävissä on VELMU- karttapalvelu (http://paikkatieto.ymparisto.fi/vel- mu), joka helpottaa tärkeiden kutu- ja poikas- alueiden löytämistä. VELMUsta löytyvät muun muassa kuhan, ahvenen ja siian lisääntymiseen ympäristöltään parhaiten sopivat alueet. Suoje- lua tarvitsevien kutualueiden tarkemmassa rajaamisessa ja kutuaikojen selvittämisessä tarvitaan lisäksi paikallista tietämystä. Saaliin määrän säätely Saaliin kokonaismäärän säätely kiintiöiden avulla on maailman yleisimpiä kalastuksen ohjauskei- noja, ja sellaisena paras, mutta Suomessa se tulee kyseeseen harvoin. Saaliin painoon tai saa- liskalojen kappalemäärään perustuvat kiintiöt määräävät, kuinka suuri saalis kalakannasta voi- daan korkeintaan ottaa aikayksikössä. Kiintiöt vaikuttavat kalakannan kuolevuuteen ja samalla siihen, kuinka monta kertaa kalat keskimäärin pääsevät elämänsä aikana lisääntymään. Kokonaiskiintiö on kalakannan lisääntymisen kannalta ratkaiseva. Kokonaiskiintiöllä tarkoite- taan yleensä kalalajin suurinta sallittua vuotuista Kalastuksen ohjaus A 2 6 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O saalista. Kiintiö perustuu kalakannan kokoon ja uusiutumiskykyyn, ja se voidaan jakaa osakiin- tiöihin esimerkiksi kalastajittain, maittain, alueittain, päivittäin tai kuukausittain. Saaliin kokonaismäärän sijaan voidaan rajoittaa esimerkiksi kalastajan päiväsaalista (bag limit). Päiväsaalis rajoittaa kokonaissaalista, jos myös kalastajien määrä on rajoitettu. Saaliin määrä ja lainsäädäntö Kalastusoikeuden haltija voi päättää saaliskiin- tiöistä. Kalakannan lisääntymistehon kannalta tärkeätä kokonaiskiintiötä - suurinta vuotuista saalista - omistaja ei kuitenkaan yleensä voi asettaa, sillä onkimista, pilkkimistä ja viehe- kalastusta ei pääsääntöisesti ole mahdollista ohjata saaliskiintiöin. Onkimisen, pilkkimisen ja viehekalastuksen kiintiöinti tulee kyseeseen vain alueilla, joilla niiden harjoittamiseen tarvitaan paikallinen lupa. Tällaisia alueita ovat 1 vaelluskalavesistöjen koski- ja virtapaikat (koskikalastuskohteet) 2 alueet, joille ELY-keskus on myöntänyt kalastuslain 54 §:n mukaisen onkimis-, pilkkimis- ja viehekalastuskiellon. Silloin, kun kalatalousalue haluaa rajoittaa saalismäärää, rajoitus kirjataan käyttö- ja hoito- suunnitelmaehdotukseen. Jos perustelut ovat riittävät, rajoitukset voidaan toimeenpanna ELY-keskuksen päätöksellä (Kalastuslaki 57 §) tai maa- ja metsätalousministeriön asetuksella (52 §). Perusteluna voi olla muun muassa kalakan- nan elinvoimaisuuden tai tuoton heikkeneminen. Rajoitukset voidaan tarvittaessa asettaa erilaisina kaupallisten kalastajien eri ryhmille. Kalastusasetuksen 4 §:ssä on annettu mää- räyksiä lohen ja järvilohen kalastajakohtaisista kiintiöistä vapaa-ajankalastuksessa. Saaliiksi saa ottaa korkeintaan kaksi lohta kalastajaa ja vuoro- kautta kohti. Vuoksen vesistössä saa vastaavasti kalastaa vain yhden rasvaeväleikatun (istutetun) järvilohen vuorokaudessa. Leikkaamattomat eli luonnossa syntyneet järvilohet ovat kokonaan rauhoitettuja. Itämeren silakan, kilohailin, lohen ja turskan kaupallista kalastusta säädellään kokonaiskiin- tiöillä, jotka jaetaan kalastusvaltioiden kesken. Kokonaiskiintiöistä ja kansallisista kiintiöistä päättää EU:n komissio. Päätösten tieteellisenä pohjana ovat Kansainvälisen merentutkimus- neuvoston (ICES) kalakanta-arviot ja niihin perustuva neuvonanto. Käytännön sovelluksia Yksilömääräiset kiintiöt soveltuvat yleensä vain suurikokoisille lajeille, joita saadaan saaliiksi har- valukuinen määrä. Esimerkiksi Itämeren kaupalli- sessa kalastuksessa yksilömääräiset kiintiöt ovat käytössä ainoastaan lohella. Silakan, kilohailin ja turskan kiintiöt perustuvat saaliin painoon. Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 6 1 Silakka-, kilohaili- ja lohikiintiöt on vuoden 2017 alusta lähtien jaettu edelleen toimijakoh- taisiksi, siirrettäviksi kiintiöiksi (http://mmm.fi/ kalat/elinkeinokalatalous). Maa- ja metsätalous- ministeriö jakaa kiintiöt merialueen kalastus- aluksen omistaville kaupallisille kalastajille kymmeneksi vuodeksi, pääosin vuosien 2011- 2015 saalishistorian perusteella. Koska kalas- tajien ei tarvitse kilpailla yhteisen kiintiön osuudesta, kukin voi suunnitella ja optimoida kalastustaan markkinoiden ja kysynnän mukaan ja kalastaa silloin, kun kalaa saa parhaiten ja vesillä on turvallista liikkua. Vapaa-ajankalastuksessa saaliskiintiöt ovat yleisiä istuta ja ongi -vesissä sekä koskikalastus- kohteissa. Kalastusoikeuden haltija, esimerkiksi osakaskunta, voi vapaasti asettaa tällaisia paikallisia kiintiöitä omille jäsenilleen ja omaan lupamyyntiinsä. Esimerkiksi Helsingin Vanhan- kaupunginkosken koskilla ja suvannoissa kalas- tava saa ottaa kalastusvuorollaan saaliiksi korkeintaan kolme kalaa (siika, lohi, taimen, kirjolohi, toutain, hauki ja kuha), joista yksi saa olla rasvaeväleikattu taimen tai lohi. Huomioon otettavaa Kalakannan lisääntymistä tukeva kokonaiskiintiö toimii vain, jos kannan koko pysyy vakaana tai se pystytään arvioimaan tarkasti ennen kiintiö- päätöstä. Riittävän tarkkaa tietoa on vain harvoin käytettävissä. Lisäksi kokonaissaaliin seuranta ja valvonta on hankalaa ja kallista, mikä helposti estää koko- naiskiintiöiden käytön vapaa-ajankalastuksessa. Saaliskertymää pitäisi seurata jatkuvasti, jotta kalastus voitaisiin katkaista kiintiön täyttyessä ja tavoitteeksi asetettu hyödyntämisaste saavutettaisiin. Saalismäärän jatkuva seuranta on mahdollis- ta paitsi kaupallisessa kalastuksessa, jota kos- kee saaliin ilmoitusvelvollisuus, myös rajatuissa ja hyvin valvotuissa vapaa-ajankalastuskohteis- sa. Laajan vapaa-ajankalastuksen kohteena oleville kalakannoille kokonaiskiintiöinti ei sovi. Tietotarve ja tiedon hankinta Kiintiöiden määrittämiseen tarvitaan määrällinen arvio kalakannan koosta ja tuotosta (Kalojen ja kalakantojen tutkimus, s. B485). Kun nämä arviot ovat olemassa, kiintiön muutostarpeita voidaan arvioida yksikkösaaliin kehityksen perusteella. Yksikkösaalis on saalis pyyntiyksikköä, esimer- kiksi pyydystä ja pyyntiyötä, kohti. Se kertoo kalakannan suhteellisesta koosta: mitä suurempi yksikkösaalis on, sitä enemmän vedessä todennäköisesti on kalaa. Yksikkösaalis on tärkeä ”mittari” myös kalastajan kannalta: kaupalliselle kalastajalle se on toimeentulon perusta ja virkistyskalastajalle kalastuskokemuksen antaja. Kalastuksen ohjaus A 2 6 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Pyydystä ja päästä -kalastus Pyydystä ja päästä -kalastuksella tarkoitetaan laajasti ottaen pyyntiä, jossa kaloja vapautetaan kalastusrajoitusten vuoksi tai vapaaehtoisesti. Äärimmäisenä kalastuksen ohjauskeinona on se, että jonkin lajin tai osakannan saaliiksi ottami- nen kielletään kokonaan, jolloin tämän lajin pyynti on aina pyydystä ja päästä -kalastusta. Kokonaisuutena pyynti on tällöinkin valikoivaa, jos muita lajeja saa ottaa saaliiksi. Suomessa ei tiettävästi ole kalastuskohteita, joista ei saisi ottaa mitään kaloja saaliiksi. Kalastaja voi myös omasta aloitteestaan har- joittaa valikoivaa pyyntiä kalakannan elinvoimai- suuden ja kalastuksen tukemiseksi: silloin hän vapauttaa esimerkiksi isokokoisia kalayksilöitä, jotka saisi pyyntirajoitusten puolesta ottaa, mut- ta joiden merkitys lisääntyjinä ja kalastus elä- myksen antajina on ehkä suurempi kuin ruokana. Suuria petokaloja saatetaan vapauttaa myös nii- den korkean ympäristömyrkkypitoisuuden takia. Saalista vapautetaan tavallisimmin hauen, taimenen ja lohen viehekalastuksessa sekä muussa erikoistuneessa kalastuksessa, kuten karpin onginnassa. Vuonna 2014 tehdyn tutki- muksen mukaan saalishauista otettiin opaste- tuilla kalaretkillä mukaan keskimäärin 18 pro- senttia (%), kuhista 28 %, taimenista 16 %, lohista 22 %, kirjolohista 26 % ja ahvenista 52 %. Ahventa lukuun ottamatta valtaosa saaliista siis vapau- tettiin. Samat suuruusluokat todennäköisesti pätevät aktiivisiin vapakalastajiin yleisestikin. Harvoin kalastavat vapauttavat tavallisesti vähemmän kaloja kuin aktiivisimmat kalastajat. Pyydystä ja päästä -kalastus perustuu oletta- mukseen, että kala voidaan vapauttaa elinkykyi- senä. Käytännössä pyynnistä on kalalle kuitenkin aina haittaa, joka vaihtelee lyhytaikaisesta käyt- täytymisen muutoksesta kuolemaan. Haitan rajoittamiseen tarvitaan kalastuksen ohjausta ja usein lisäksi teknisiä ohjauskeinoja. Kun kysees- sä on vapaaehtoinen valikoiva kalastus, vastuul- lista on se, että pyynnissä vaurioituneita kaloja ei vapauteta. Säännöillä velvoitetussa pyydystä ja päästä -kalastuksessa ongelmaa on vaikeampi hallita, koska vaurioitunutta kalaa ei voida ottaa. Tällöin vaurioitumisen riski pitää pyrkiä minimoimaan ohjaustoimilla. Tutkimusten mukaan vapautettujen kalojen kuolevuus on vastuullisessa kalastuksessa yleensä vähäistä, mutta kuolevuus voi vaihdella huomattavasti ympäristön, kalalajin, lajin fysio- logian ja pyyntivälineen mukaan. Erityisesti lohi- kaloilla veden lämpötila vaikuttaa merkittävästi kalojen selviämiseen fyysisestä rasituksesta, mikä on otettava huomioon kalastuksen sääntöjä määriteltäessä (Pyydystä ja päästä -kalastuksen aiheuttama kuolevuus, s. A264). Saaliin vapauttaminen perustuu useimmiten pyyntimittasäännöksiin, ajalliseen rauhoitukseen tai tietyn osakannan (esim. luonnonkantaa olevat lohikalat) rauhoittamiseen. Tällöin vapautus- Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 6 3 sääntö tehdään yleensä velvoittavaksi, jotta sen noudattamista olisi helpompi valvoa. Usein ylä- mitasta kannattaa kuitenkin antaa vain suositus, koska vaurioitunut kala voidaan silloin ottaa ruokakalaksi. Kalalajien, kalastusmuotojen ja alueiden välillä on suuria eroja siinä, miten kalojen va- pauttamiseen suhtaudutaan. Anglosaksisissa maissa vapakalastus on jo historiallisesti perus- tunut pitkälti kalojen vapauttamiseen, kun taas Pohjoismaissa ja Saksassa kalastus on ollut ensisijassa ravinnonhankintaa. Nykyään kalastusvälineistöön ja kalastusmat- kailuun käytetään suurehkoja rahasummia, joten kalan lihan arvo suhteessa pyyntitapahtuman arvoon saattaa jäädä pieneksi. Tällöin saaliiksi otettavaan kalaan ei liity samankaltaista talou- dellista näkökulmaa, kuin perinteisessä kotitarve- kalastuksessa on ollut. Määritelmän mukaan ko- titarvekalastus on kotitalouden ravinnonsaannin turvaamista - ja tästä on yhä harvemmin kyse. Nykyään kalastus jaotellaan yleensä vain vapaa- ajankalastukseen ja kaupalliseen kalastukseen. Voimakkaasti kalastetuilla kohteilla kalojen vapauttaminen voi olla kalakannan tai kalastus- elämysten turvaamisen kannalta välttämätöntä, paitsi jos kalastusmahdollisuuksia halutaan mer- kittävästi rajoittaa. Rajoittaminen taas johtaisi vapaa-ajankalastuksen kokonaisarvon laskuun. Kalojen vapauttaminen tuo uusia näkökulmia kalastuspaineen hallintaan. Vaikka kalastuspaine voidaan pitää korkeampana, kuin mihin kalakan- nan biologinen tuottokyky riittäisi, kalastuspai- neesta syntyy uudenlaisia vaikutuksia. Tutkimuk- set ovat osoittaneet, että kalat oppivat nopeasti välttämään vieheitä, joilla niitä on pyydetty. Näin ollen saalismäärä tiettyä pyyntiponnistusta koh- den laskee nopeasti, kun pyyntiponnistus koko- naisuutena kasvaa. Paljon kalastetuilla kohteilla ja useasti koukutetuilla kaloilla on myös usein koukkujen aiheuttamia vammoja suun alueella. Näistä syistä kalastuskokemuksen laatu ja kalaston hyvinvointi laskevat. Vapakalastus- kohteen hallinnoijan tulee ottaa tämä huomioon ja rajoittaa tarvittaessa pyynnin määrää. Yleiskalastusoikeuksiin perustuvaan kalas- tukseen ei käytännössä voida vaikuttaa, mutta erityislupakohteilla kalastuksen laatu voidaan varmistaa lisäämällä vuorokausi- tai viikkokoh- taisia rauhoitusaikoja. Useassa tutkimuksessa on todettu, että edellisten päivien kalastuspaine on tärkein kalansaaliiseen vaikuttava tekijä. Kun valikoiva kalastus järjestetään oikein, kalakannan kokorakenne pysyy monipuolisena, toisin kuin vapaassa kalastuksessa. Siten geneettinen monimuotoisuus säilyy paremmin kuin kalastuksessa, jossa tietyllä tavalla kasva- vat tai sukukypsyvät kalat saavat merkittävän valintaedun kalastuksen takia. Valikoivan pyynnin etuna on lisäksi se, että se voi lisätä kalakannan houkuttelevuutta ja kalastajien halua maksaa luvista korkeampaa hintaa, jolloin kalastuksen Kalastuksen ohjaus A 2 6 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Kalojen kuolevuus pyydystä ja päästä -kalas- tuksessa vaihtelee lajin ja pyyntiolosuhteiden mukaan. Parhaimmillaan lähes kaikki vapautetut kalat selviävät hengissä, joskus taas suurin osa kuolee. Yllä olevassa taulukossa on tutkimuksiin perustuvia arvioita eri kalalajien kuolevuudesta. Kaikissa tapauksissa ei välttämättä ole kyse Suomelle tyypillisestä kalastustilanteesta. Yksittäinen koukuttaminen aiheuttaa kalakannalle ehkä vain vähäistä haittaa, mutta vaikutukset kasvavat, jos kalastuspaine on kalakannan kokoon nähden suuri. Silloin sama kala voi tulla pyydetyksi useaan kertaan yhden kauden aikana. Jos kala selviää ensimmäisestä pyydystämi- sestä ja päästämisestä hengissä 99 prosentin todennäköisyydellä, se on 95 prosentin toden- näköisyydellä hengissä vielä viidennen pyynti- kerran jälkeen. Vastaavasti, jos kala pyydetään kolmesti kesän aikana ja kuolevuus pyynti- kertaa kohden on 10 prosenttia, kala on syksyn tullen hengissä noin 70 prosentin toden- näköisyydellä. Yleisesti voidaan sanoa, että mitä heikommin kala selviytyy ensimmäisestä pyynnistä, sitä todennäköisemmin se haavoittuu kuolet- tavasti elämänsä aikana. Kun asiaa katsotaan kalakannan kannalta, vertailukohtana on kuitenkin käytettävä pyyntiä, jossa kaikki kalat otetaan saaliiksi. Merkintätutkimusten perusteella on arvioitu, että esimerkiksi tavanomainen koskikalastuskohde pyydet- täisiin tyhjäksi noin viikossa, jos kaloja ei vapautettaisi. Pyydystä ja päästä -kalastuksen aiheut- tama kuolevuus Pyydystä ja päästä -kuolevuus eri lajeilla: • Hauki 0–33 % • Ahven 0–23 % • Kuha 0–23 % • Lohi 0–88 % • Taimen 1–5 % • Kirjolohi 0–22 % Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 6 5 V IL LE V Ä H Ä TO D EN N Ä KÖ IS YY S SÄ IL YÄ H EN G IS SÄ , % PYYNTI- JA VAPAUTUSKERTOJEN MÄÄRÄ 30% 20% 10% 5% 2,5% KUOLEVUUS / PYYNTI- JA VAPAUTUSKERTA Elossa säilymisen toden- näköisyys vapautuskertojen ja yhteen vapautuskertaan liittyvän kuolevuuden funktiona (Bartholomew & Bohnsack 2005). Jos kuoleman toden- näköisyys yhtä pyydystä ja päästä -kertaa kohden on esimerkiksi 5 %, niin viidestä pyydystä ja päästä -kerrasta (x-akseli) kala selviää hengissä 77 %:n toden- näköisyydellä (y-akseli). 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 90 80 70 60 50 40 30 20 10 Kalastuksen ohjaus A 2 6 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O KALASTUKSEN TYYPPI TAIMEN JA HARJUS, PYYDYSTÄ JA PÄÄSTÄ -KOSKET LOHI, VAPAUTUSPAKKO (ESIM. KYMIJOKI) KOSKIKALASTUS, VILLEJÄ LOHIKALOJA KOSKIKALASTUS, VAIN PYYNTIKOKOI- SIA ISTUKKAITA JÄRVILOHEN UISTELU MUIDEN LOHI- KALOJEN UISTELU KUHAN JIGAUS HAUEN KALASTUS MERITAIMENEN KALASTUS ISTUTA JA ONGI -LAMMET KARPIN ONGINTA, HAUEN JA KUHAN TÄKYKALASTUS JÄÄLTÄ SUOSITELTAVAT MUUT RAJOITUKSET TAI POIKKEUKSET Kalastus sallittu vain, jos veden lämpötila on alle 20 °C, vähintään 2 rauhoituspäivää viikossa Kalastus vain oppaan johdolla, kalastus sallittu vain veden lämpötilan ollessa alle 18 °C, normaali rauhoitusaika Kalastus sallittu vain, jos veden lämpötila on alle 18 °C, saaliskiintiö, kalastus lopetettava heti, jos ottaa yhden mitallisen lohikalan Syysrauhoituksesta poikkeaminen erityisluvalla, enintään 5 saalistapahtumaa / päivä, kalastus lopetettava heti, kun kiintiö on täysi Takilan käyttö kielletty, jos pintavesi on yli 18 °C Takilan käyttö kielletty, jos pintavesi on yli 18 °C Ei yli 8 m:n syvyydessä, vaurioituneet mitan täyttävät kalat otettava aina Vaurioituneet kalat otettava aina Tummat kalat rauhoitettava Enintään 5 saalistapahtumaa / päivä (maksimi myös vapautetuille kaloille) Vapautusmatto pakollinen SUOSITELTAVAT KALASTUSMUODOT Vain perhokalastus Vain perhokalastus Vain perho- ja uistinkalastus Vain perho- ja uistinkalastus Perhokalastus, uistinkalastus SUOSITELTAVAT VIEHERAJOITUKSET Vain yksi väkäsetön 1-haarainen koukku Vain 1-haarainen koukku Vain väkäsetön 1-haarainen koukku Ei rajoituksia Yksi väkäsetön koukku Väkäsetön koukku, enintään 3 koukun kärkeä/uistin Väkäsetön 1-haarainen koukku Enintään 3 koukun kärkeä/uistin Enintään 3 koukun kärkeä/uistin, pieni koukku Suosituksia kalojen vapauttamiseen tähtäävään kalastukseen Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 6 7 arvo kasvaa. Jos kaloja ei vapautettaisi, samaan kalakannan tilaan päästäisiin usein vain rajoitta- malla kalastuksen määrää rauhoituksin ja pyyntivälinekiintiöin. Valvottu pyydystä ja päästä -kalastus on monissa kohteissa myös paranta- nut kalakannan lisääntymistä, koska salakalas- tus on vähentynyt. Näin on tapahtunut muun muassa Konneveden koskilla. Pyydystä ja päästä -kalastus ja lainsäädäntö Kaikki kalastuslain ja -asetuksen suojaamat kalayksilöt on aina laskettava takaisin veteen, niiden kunnosta riippumatta (Kalastuslaki 58 §). Laajasti ottaen tämä voidaan tulkita pyydystä ja päästä -kalastukseksi. Kala on vapautettava, jos se on pyyntimittojen vastainen, kalastettu rauhoitusaikana tai saatu kielletyllä kalastus- välineellä tai pyyntimenetelmällä (Rauhoitetut kalalajit ja -kannat, s. A253; Kalojen pyyntimitat lainsäädännössä, s. A272). ELY-keskus voi myöntää poikkeusluvan esimerkiksi rauhoitetun kalalajin tai -kannan kalastamiseen, tai kalastamiseen kiellettynä ajankohtana tai kielletyllä alueella (Kalastuslaki 47 §). Joihinkin pyydystä ja päästä -käytäntöä noudattaviin koskikalastuskohteisiin on haettu tämän lainkohdan perusteella poikkeuslupaa rauhoitetun taimenen kalastamiseen ja kalastus- kauden pidentämiseen syysrauhoitusta lyhentä- mällä. Poikkeuslupia saattaa puoltaa salakalas- tuksen väheneminen. Kalastuksen kestävyys voidaan varmistaa rajoittamalla lupaehdoilla kalastuksen määrää ja asettamalla kalastukselle pyydysteknisiä sääntöjä. Eläinsuojelulaissa todetaan, että eläimiä on kohdeltava hyvin, eikä niille saa aiheuttaa tarpeetonta kipua tai kärsimystä. Kalojen kan- nalta pyyntitapahtumassa on kyse elämästä ja kuolemasta. Väsytyksen aikana kalan stressitaso kasvaa ja kala väsyy. Eläinsuojelulain mukaan kalalle aiheutettavaa haittaa on pyrittävä minimoimaan. Käytännön sovelluksia Kalastusoikeuden haltijan asettama vapautus- velvollisuus on käytössä useimmissa virtavesien vapakalastuskohteissa. Näin on esimerkiksi Kangasniemen Läsäkoskella, jossa tärkein kalastuskohde on taimen: kaikki taimenet, harjukset ja järvilohet on vapautettava, mutta hauet suositellaan ottamaan ylös. Huomioon otettavaa Kalojen kyky kestää pyydystä ja päästä -kalastusta vaihtelee lajin ja kalastustavan mukaan. Yleisesti, mitä vähemmän ja pienempiä koukkuja vieheessä on, sitä vähäisemmin vahingoin kala koukutuksesta selviää. Lähes kaikilla lajeilla kuolevuus on kesälämpimillä suurempi kuin viileän veden aikaan. Kuha ja ahven selviytyvät kohtuullisesti viehekalastuksen aiheuttamasta rasituksesta, Kalastuksen ohjaus A 2 6 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O mutta ovat selvästi herkempiä kuin esimerkiksi hauki ja monet lohikalat. Ahvenkaloilla uimarakko on umpinainen, joten niiden paineensäätely on varsin hidasta. Ahvenkalat selviytyvät pyynnistä sitä heikommin, mitä syvemmältä niitä kalastetaan. Hauki kestää melko hyvin vapavälinein tapahtuvaa kalastusta, sillä sen suu on kova- luinen. Hauki selviää kohtuullisesti myös ilmassa - tutkimusten mukaan jopa viisi minuuttia. Jos vapautettavalla hauella ei ole verenvuotoa, se selviää pyynnistä erittäin todennäköisesti. Saman kalan voi saada uudelleen saaliiksi jopa saman päivän aikana. Hauelle, kuten muillekin lajeille, haitallisimpia ovat monikoukkuiset vieheet, jotka voivat päätyä syvälle suuhun ja kiduksiin saakka. Uistinten irtoaminen ja jäämi- nen kalan suuhun voidaan estää ohjeistamalla kalastajat riittävän paksujen siimojen ja perukkeiden käyttöön. Lohi ja järvilohi ovat pyydystä ja päästä -kalastukselle herkkiä lajeja. Erityisesti kesällä näiden lajien toipuminen pyyntirasituksesta heikkenee nopeasti veden lämpötilan kohotessa. Tutkimusten mukaan lohien kuolevuus alkaa kasvaa yli 16-asteisessa (°C) vedessä, ja jo 18-20 asteessa kuolevuus voi olla huomattavaa. Heinä- ja elokuun helteillä näiden lajien pyyntiä on syytä välttää, mikäli saaliskalaa ei voida ottaa. Tutkimuksissa lohen kuolevuus on vaihdellut välillä 0-88 prosenttia, olosuhteiden ja pyynti- välineiden mukaan vaihdellen. Keskimäärin kuolevuus on ollut luokkaa 10-15 prosenttia. Kun lohta koukutetaan kesken kutunousun, suurin haitta on kutunousun keskeytyminen. Radiotele- metriatutkimusten mukaan nousu voi keskeytyä jopa kuukaudeksi. Samoissa tutkimuksissa on todettu, että kalat voivat kutea syksyllä onnistu- neesti, vaikka kutunousu olisi keskeytynyt. Kalastajan ja erityisesti pyydystä ja päästä -kalastajan on tunnettava kalojen käsittelyn säännöt ja noudatettava niitä. On tärkeää, että vapautettavat kalat ovat mahdollisimman hyväkuntoisia (Suosituksia kalojen vapautta- miseen tähtäävään kalastukseen, s. A266; Pyydystä ja päästä -kalastajan kymmenen käskyä, s. A269). Vapautuskuolevuutta on tärkeää vähentää erityisesti suosituilla kalastuspaikoilla, missä kalastuspaine kohdentuu pieneen kalakantaan. Keinoja kuolevuuden vähentämiseen ovat kalastusvälineiden teknisten ominaisuuksien sääteleminen ja kalastuksen sulkeminen, jos veden lämpötila nousee kriittisen korkeaksi. Lohella kriittisenä lämpötilana pidetään 16 astetta, taimenella, kirjolohella ja harjuksella 20 astetta. Lohikalojen koskikalastuksessa tekninen säätely tarkoittaa esimerkiksi sitä, että sallitaan vain perhokalastusvälineiden ja väkäsettömien koukkujen käyttö. Kuhan jigauksessa puolestaan voidaan vaatia väkäsettömien yksihaarakoukku- Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 6 9 1. Älä väsytä kalaa pitkään. On parempi, että kala karkaa liian vähäisen väsytyksen vuoksi, kuin että se on väsytetty kylkikellahdukseen ja viimeisiin potkuihin saakka. Kalaa ei pidä kuitenkaan ottaa ylös väkisin, sillä silloin sen suu saattaa revetä tiukassa vedossa. 2. Käytä isoa kumihavaksellista ja tiheäsilmäistä haavia. Haavissa koukun voi irrottaa nostamatta kalaa vedestä. 3. Vältä kalan nostamista tarpeettomasti veneeseen tai rannalle. Jokainen potku veneen pohjalla tai rantakivikossa vaurioittaa limakerrosta ja lihaksia. 4. Pidä haavi vedessä, kunnes olet irrottanut koukut. Yli puolen minuutin ilma-altistus saattaa lisätä kuolevuutta. 5. Jos kalaan pitää koskea, kastele ensin kädet. Kuiva käsi poistaa kalalta suojaavan limapinnan ja altistaa ihoinfektioille. Älä roikota kalaa, vaan nostaessa tue sitä toisella kädellä. 6. Kun kuvaat, pidä kala mieluiten vedessä tai nosta se ilmaan vaakatasossa hyvin tuettuna vasta, kun kamera on valmiina. Älä laita sormia kiduksiin, älä purista kalaa sisäelimien kohdalta äläkä roikota varsinkaan isoa kalaa. 7. Käytä pihtejä koukkujen irrottamisessa. Tällöin kalaan ei tarvitse välttämättä koskea käsin. 8. Päästä kala mahdollisimman nopeasti takaisin veteen. Mikäli kala on selvästi rasittunut, elvytä se ennen vapautusta. 9. Älä kalasta lämpimässä vedessä. Varsinkin lohikalat ovat herkkiä vahingoittu- maan, jos vesi on liian lämmintä. Lämmin vesi heikentää myös hauen, ahvenen ja kuhan selviämisen edellytyksiä. 10. Käytä niin vähän ja niin pieniä koukkuja kuin mahdollista. Silloin kalat vahingoittuvat mahdollisimman vähän. Pyydystä ja päästä -kalastajan 10 käskyä M O R T E N S T IC K LE R Kalastuksen ohjaus A 2 7 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O jen käyttöä, ja uistelussa kyseeseen voi tulla vie- heissä käytettävien koukkujen ja koukunkärkien lukumäärän rajoittaminen. Usein käytetään esi- merkiksi kolmen koukunkärjen rajoitusta, jolloin vieheessä voi olla kolme yksihaarakoukkua tai yksi kolmihaarakoukku. Kalastussäännöillä voidaan velvoittaa kalastajat käyttämään kumihavaksellista haavia, kieltää liian kevyiden kalastusvälineiden käyttäminen tai jopa kieltää kalan nosto vedenpinnan yläpuolelle pyynnin yhteydessä. Tietotarve Pyydystä ja päästä -kalastus rasittaa kalakantaa vähemmän kuin muu pyynti, mutta haitatonta se ei ole. Päätöksiä tehtäessä onkin tunnettava kohteena olevien kalakantojen tila. Jos kalakanta on uhanalainen tai selvästi vaarantunut, on tärkeää punnita pyydystä ja päästä -kalastuksen vaikutusta tilanteeseen: yhtäältä kalastajien kasvavaa halua suojella kalakantoja ja tehdä työtä niiden hyväksi, toisaalta pyynnistä kala- kannoille aiheutuvaa haittaa. Jos kalakanta on äärimmäisen uhanalainen, ainut vaihtoehto on kaiken kalastuksen kieltäminen. Pyydystä ja päästä -kohteissa kalakantojen tilaa ja kehitystä voidaan arvioida muun muassa kalamerkintöjen ja saaliskirjanpidon avulla. Tai- men- ja lohijoissa hyviä menetelmiä ovat myös kutupesälaskennat ja poikastiheyden arviointi (Kalastuksen ja kalakantojen tutkimus, s. B485). VIESTINTÄ Kalastuksen ohjaus tuottaa tulosta vasta, kun kalastajat tietävät säännökset ja määräykset ja sitoutuvat toimimaan niiden mukaisesti. Avoin vuorovaikutus ja tiedotus ovat onnistumisen edellytyksiä. Kalastusta koskevat säännökset ja määräyk- set kannattaa koota yhtenäiseksi ohjeistoksi, joka julkaistaan näkyvästi kalatalousalueen ja osakaskunnan kotisivuilla. Ohjeisto on hyvä jakaa kaikille kalastusluvan lunastajille. Kalastussäännöt ovat samalla kalastus- mahdollisuuksien markkinointia ja kalastusluvan keskeinen sisältö. Sääntöjen selkeys vaikuttaa siihen, hankkiiko kalastaja luvan kyseiselle alueelle vai ei. KUSTANNUKSET Kalastuksen ohjaamisesta aiheutuu kustannuk- sia, mutta välittömät kustannukset esimerkiksi kalastusalueelle ovat selvästi vähäisemmät kuin kunnostuksissa tai istutuksissa. Kustannuksia syntyy lähinnä järkiperäisen ohjauksen edellyt- tämästä tiedonhankinnasta, toimenpiteiden suunnittelusta, päätösten tiedottamisesta ja valvonnasta sekä toimenpiteiden vaikutusten arvioinnista. Ylimääräisiä kustannuksia voi koitua myös kalastajille, sillä he saattavat joutua uusimaan välineistöään uusien pyyntiohjeiden vuoksi. Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 7 1 Kustannuksia voidaan pienentää käyttämällä siirtymäaikaa, jossa otetaan huomioon pyydys- ten keskimääräinen käyttöikä. Kalastuksen ohjauksen kustannuksiin on laskettava lisäksi tilapäiset saalismenetykset. Kun pyydysten solmuväliä tai saalislajin ala- mittaa suurennetaan, on todennäköistä, että saaliit aluksi pienentyvät. Hyöty tulee vasta vuosien päästä, eikä se välttämättä jakaudu tasaisesti kaikille kalastajille. RISKIEN HALLINTA Kalastuksen ohjaus tuottaa tulosta todennäköi- semmin kuin muut kalakantojen hoitotoimet. Esimerkiksi pyydysten solmuvälin muuttaminen vaikuttaa jokseenkin varmasti sekä kalakantaan, kalayhteisöön että kalastukseen. Tulokset voivat olla huonot siinä tapaukses- sa, että toimenpiteet suunnitellaan puutteellisen tiedon varassa. Tästä on kyse, jos esimerkiksi siikaverkon solmuväliä suurennetaan niin paljon, ettei vesistössä ole tulevaisuudessakaan niin suuria siikoja, että ne jäisivät verkkoon. Tällaista riskiä voidaan pienentää hankkimalla päätöksen- teon tueksi riittävästi tietoa. Esimerkkitapauk- sessa olisi pitänyt selvittää, kuinka siika kysei- sessä vesistössä kasvaa ja minkä kokoista kalaa suunniteltuun pyydykseen jää. Toimenpiteiden onnistumista on vaikea ennakoida tarkkaan, koska ei tiedetä, kuinka kalastajat reagoivat rajoituksiin. Jos esimerkiksi sallittua verkkomäärää pienennetään, kalastajat saattavat muuttaa pyydysten rakennetta saa- dakseen yhtä suuren saaliin kuin aikaisemmin. Tällaiseen tilanteeseen kannattaa varautua ohjaamalla verkkomäärän ohella verkkojen solmuväliä, pituutta tai korkeutta. Lisäksi on tärkeää keskustella muutoksista ja niiden perusteista ennakkoon. Tämä auttaa kalastajia sitoutumaan uusiin säännöksiin ja niiden tavoitteisiin. Onnistumisen ennakointia vaikeuttavat moninaiset ekologiset syy-seuraussuhteet. Petokaloihin kohdistuva kalastuksen ohjaus vaikuttaa petokalakantojen kokorakenteeseen ja tiheyteen ja samalla kalojen ravinnonkulu- tukseen. Kun esimerkiksi verkon silmäkokoa kasvatetaan, isojen ahventen määrä kasvaa. Ahvenet saattavat silloin syödä entistä enemmän muikkua, jolloin muikkua riittää ehkä aiempaa vähemmän kalastettavaksi. Kalastuksen ohjaus A 2 7 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Seuraavat säädöstekstit ovat vuoden 2018 lopun mukaisessa muodossaan. Ajantasaisen tilanteen voi tarkistaa osoitteista http://www.finlex.fi/fi/ laki/ajantasa/2015/20150379 (kalastuslaki) ja www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2015/20151360 (kalastusasetus). Kalojen pyyntimitat kalastuslaissa (56 §) Kalalajeille tai -kannoille voidaan säätää alin ja ylin pyyntimitta, jos se on tarpeen kalavarojen kestävän tuoton, heikentyneiden kantojen tai kalalajin luontaisen elinkierron turvaamiseksi. Alinta pyyntimittaa pienemmän ja ylintä pyyntimittaa suuremman kalan pyytäminen on kielletty. Alimmista ja ylimmistä pyyntimitoista säädetään valtioneuvoston asetuksella. Kalojen pyyntimitat kalastusasetuksessa (2 §) Luonnonvesistä pyydettyjen kalojen tulee täyttää seuraavat mitat: 1. lohi vähintään 60 senttimetriä 2. järvilohi vähintään 60 senttimetriä 3. taimen leveyspiirin 67°00´N pohjoispuolisissa sisävesissä vähintään 50 senttimetriä sekä edellä 1 §:n 2 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla Suomenlahden ulkopuolisella merialueella sekä leveyspiirien 64°00´N ja 67°00´N välissä olevissa sisävesissä vähintään 60 senttimetriä 4. nieriä Inarijärvessä vähintään 45 senttimetriä ja Vuoksen vesistössä vähintään 60 senttimetriä Kalojen pyyntimitat lainsäädännössä 6. kuha vähintään 42 senttimetriä 7. harjus leveyspiirin 67°00´N eteläpuolella vähintään 35 senttimetriä ja pohjoispuolella vähintään 30 senttimetriä. Edellä 1 momentissa säädetystä poiketen tulee luonnonvesistä pyydettyjen kalojen täyttää seuraavat mitat: 1. lohi leveyspiirin 63°30´N pohjoispuolella Perämeressä vähintään 50 senttimetriä 2. rasvaeväleikattu taimen vähintään 50 senttimetriä 3. sellaisesta purosta tai lammesta, johon ei ole vaellusyhteyttä merestä tai järvestä, pyydetty taimen enintään 45 senttimetriä. Edellä 1 momentissa säädetystä poiketen tulee kalastuslain (379/2015) 88 §:ssä tarkoitettuun ryhmään I kuuluvien kaupallisten kalastajien luonnonvesistä pyytämän kuhan täyttää seuraavat mitat: • vähintään 37 senttimetriä 1 §:n 2 momentin 2 kohdassa tarkoitetuilla Suomenlahden ulkopuolisilla merialueilla vuoden 2018 loppuun ja sen jälkeen vähintään 40 senttimetriä. Kalan pituus mitataan leuan kärjestä suoraksi ojennetun, yhteen puristetun pyrstöevän kärkeen. Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 7 3 Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen oikeus määrätä pyyntimitoista (Kalastuslaki 57 §) Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus voi alueellisen erityistilanteen huomioimiseksi kalastusoikeuden haltijan tai kalatalousalueen hakemuksesta taikka omasta aloitteestaan määrätä alueelle 56 §:n nojalla säädetyistä laji- tai kantakohtaisista pyyntimitoista poikkeavat pyyntimitat, jos kalalajin tai -kannan tila alueella poikkeaa olennaisesti siitä, mikä on ollut perusteena sitä koskevien pyyntimittojen säätämiselle. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen oikeudesta määrätä pyyntimitoista säädetään tarkemmin valtioneuvoston asetuksella. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen määräämät alueelliset pyyntimitat (Kalastusasetus 3 §) Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen kalastuslain 57 §:n nojalla määräämät alueelliset pyyntimitat voivat olla enintään kaksikymmentä prosenttia suuremmat tai pienemmät kuin 2 §:ssä säädetyt pyyntimitat. Kalastuksen ohjaus A 2 7 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Seuraavassa säädöstekstit ovat vuoden 2018 lopun mukaisessa muodossaan. Ajantasaisen tilanteen voi tarkistaa osoitteista www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2015/20150379 (kalastuslaki) ja www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2015/20151360 (kalastusasetus). Kielletyt kalastustavat, pyyntimenetelmät ja kalastusvälineet (Kalastuslaki 46 §) Seuraavat kalastustavat, pyyntimenetelmät ja kalastusvälineet ovat kiellettyjä kalastuksessa: 1. räjähdyksellä tai muulla tavalla aikaansaatu paine 2. ampuma-aseet 3. huumaavat, myrkylliset tai muutoin vettä pilaavat aineet 4. sähkövirta 5. koukun tahallinen tartuttaminen kalaan ulkopuolelta 6. atrain, harppuuna tai niihin verrattava terä, koukku tai kärjellä varustettu väline sekä kalastus tulta tai valoa käyttäen haavilla vaelluskalavesistön joessa, koski- ja virta- alueilla sekä 15. päivästä huhtikuuta 31. päivään toukokuuta muissakin vesissä 7. vaelluskalavesistön koski- ja virta-alueella onginta, pilkintä ja kalastus harrilaudalla 8. verkko, joka ajelehtii virtausten mukana tai alukseen kiinnitettynä 9. muut pyydykset ja laitteet sekä kalastustavat, jotka tarpeettomasti vahingoittavat tai tappavat kaloja taikka vaarantavat kalakannan säilymistä tai ovat haitallisia luonnon monimuotoisuudelle. Verkkokalastusta koskevat säännökset (Kalastusasetus 12 §) Vaelluskalavesistöön kuuluvassa joessa kalastus verkolla on kielletty elokuun 15. päivästä marraskuun 30. päivään. Lohta merestä pyydettäessä verkon pienin sallittu solmuväli on 80 millimetriä. Taimenen kalastus meressä pintaverkolla on kielletty. Verkon solmuvälin tulee siikaa merestä pyydettäessä olla: 1. leveyspiirin 64°00´N pohjoispuolella vähintään 27 millimetriä ja enintään 30 millimetriä taikka vähintään 43 millimetriä 2. leveyspiirien 64°00´N ja 63°30´N välisellä merialueella vähintään 30 millimetriä ja enintään 35 millimetriä taikka vähintään 43 millimetriä 3. leveyspiirien 63°30´N ja 62°30´N välisellä merialueella vähintään 40 millimetriä 4. leveyspiirin 62°30´N eteläpuolella vähintään 43 millimetriä. Siian verkkopyyntinä pidetään kalastusta, jossa saaliin painosta vähintään puolet on siikaa. Isorysäpyyntiä koskevat säännökset (Kalastusasetus 13 §) Isorysän käyttö lohen ja taimenen vapaaajanka- lastuksessa on kielletty. Lohta merestä pyydettä- essä isorysän solmuvälin tulee olla kalapesässä enintään 40 millimetriä ja sen muun osan solmu- välin tulee olla joko enintään 40 millimetriä tai vähintään 150 millimetriä taikka olla valmistettu hapaasta, joka ei pyydä silmällä. Kalastuslain ja -asetuksen kieltämät ja sallimat pyydykset ja pyyntimenetelmät Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 7 5 Vuoksen vesistöä koskeva kalastuskielto (Kalastusasetus 14 §) Kalastus kohojen avulla pinnan läheisyyteen tai väliveteen asetetulla kalatäkyisellä koukku- pyydyksellä on kielletty Vuoksen vesistössä karttaliitteen mukaisilla alueilla sekä Kuolimossa. (HUOM: karttaliitettä ei ole tässä oppaassa) Kaupalliseen kalastukseen tarkoitetut pyydykset (Kalastuslaki 49 §) Ainoastaan kaupallisilla kalastajilla ja heidän lukuunsa toimivilla on kaupallista kalastusta harjoittaessaan oikeus käyttää kaupalliseen kalastukseen tarkoitettuja pyydyksiä. Tällaisia pyydyksiä ovat trooli sekä muualla kuin saame- laisten kotiseutualueella verkot, joiden yhteen laskettu pituus on pyynti- tai venekuntaa kohden enemmän kuin 240 metriä. Yleisellä vesialueella meressä ja Suomen talousvyöhyk- keellä kaupalliseen kalastukseen tarkoitettuja pyydyksiä ovat lisäksi 1. isorysä 2. pyynti- tai venekuntaa kohden koukkupyydykset, joissa on yhteensä enemmän kuin 100 koukkua. Yleiskalastusoikeudet (Kalastuslaki 7 §) Jokaisella on oikeus veloituksetta onkia ja pilkkiä sekä kalastaa silakkaa yhdellä vavalla siimaan kiinnitetyillä pystysuunnassa liikuteltavilla koukuilla. Jokaisella kalastonhoitomaksun suorittaneella sekä jokaisella alle 18-vuotiaalla ja 65 vuotta täyttäneellä on oikeus harjoittaa viehekalastusta. Edellä tarkoitetut oikeudet eivät koske vaelluskalavesistöjen koski- ja virta-alueita eivätkä niitä vesialueita, joilla kalastaminen on muun säännöksen nojalla kielletty. Onginta-, pilkintä- ja viehekalastuskilpailuja sekä muita vastaavia järjestettyjä tilaisuuksia varten on saatava kalastusoikeuden haltijan lupa. Kalastuksen ohjaus A 2 7 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Kalastusasetus: https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2015/20151360 Kalastuslaki: https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2015/20150379 Kansallinen lohi- ja meritaimenstrategia: https://mmm.fi/documents/1410837/1801447/1-5-Kansallinenlohi- jameritamenistrategiaItameri2020_2-2015.pdf Arlinghaus, R., Matsumura, S. & Dieckmann, U. 2010. The conservation and fishery benefits of protecting large pike (Esox lucius L.) by harvest regulations in recreational fishing. Biol. Conserv. 143(6): 1444–1459. http://dx.doi.org/10.1016/j.biocon.2010.03.020. Bartholomew, A. & Bohnsack, J. A. 2005. A Review of Catch-and- Release Angling Mortality with Implications for No-take Reserves. Reviews in Fish Biology and Fisheries 15(1): 129–154. Eskelinen, P. & Salminen, M. 2017. Tieto kalavarojen käytön ja hoidon suunnittelussa. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 70/2017. https://jukuri.luke.fi/handle/10024/540692 Gwinn, D. C., Allen, M. S., Johnston, F. D., Brown, P., Todd, C. R. & Arlinghaus, R. 2015. Rethinking length-based fisheries regulations: the value of protecting old and large fish with harvest slots. Fish Fish. 16(2): 259–281. Jutila, E., Koljonen, M.-L. & Koskiniemi, J. 2016. Kauhajoen vesistön taimenkantojen geneettinen rakenne ja hoitosuositus. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 42/2016. 27 s. https://jukuri.luke.fi/handle/10024/537200 Jutila, E., Koljonen, M.-L. & Koskiniemi, J. 2015. Taimenen perinnöllinen erilaistuminen ja hoidon järjestäminen Isojoen vesistössä. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus. 52/2015. 24 s. https://jukuri.luke.fi/handle/10024/519534 Aiheesta enemmän Kallasvuo, M., Lappalainen, A. & Veneranta, L. 2016. Kalojen lisääntymisaluekartoitukset rannikolla: VELMU-inventointiohjelman loppuraportti. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 61/2016. 18 s. https://jukuri.luke.fi/handle/10024/537544 Kotakorpi, M., Tiainen, J., Olin, M., Lehtonen, H., Nyberg, K., Ruuhijärvi, J. & Kuparinen, A. 2013. Intensive fishing can mediate stronger size-dependent maternal effect in pike (Esox lucius). Hydrobiologia 718: 109-118. Länsman, M., Keränen, P. & Seppänen, M. 2017. Kutukantatavoitteellinen lohenkalastus Utsjoen sivuvesialueilla: Arviolaskelma kalastustehosta Kevojoen valtion vesien erityisillä alueilla. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 75/2017. https://jukuri.luke.fi/handle/10024/540914 Marjomäki, T., Muje, K., Nykänen, M. & Urpanen, O. 2005. Pyydysyksiköt ja sisävesikalastuksen säätely. Maa- ja metsätalousministeriö. Kala- ja riistahallinnon julkaisuja 76/2005. 45 s. Matsumura, S., Arlinghaus, R. & Dieckmann, U. 2011. Assessing evolutionary consequences of size-selective recreational fishing on multiple life-history traits, with an application to Northern pike ( Esox lucius). Evol. Ecol. 25(3): 711–735. Mäkinen, T., Niemelä, E., Moen, K. & Lindström, R. 2000. Effects of gill net and rod- and -reel capture on upstream migration of Atlantic salmon (Salmo salar L.) following radio tagging. Fisheries Research 45(2): 117–127. Niva, T., Kanniainen, T., Orell, P. & Erkinaro, J. 2016. Lohenkalastuksen kantakohtaiset säätelyjärjestelmät: Kirjallisuuskatsaus. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 47/2016. 25 s. https://jukuri.luke.fi/handle/10024/537317 Piironen, J., Koljonen, M.-L. & Koskiniemi, J. 2016. Vuoksen vesistön ja Mäntyharjun reitin taimenkantojen geneettinen kartoitus. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 7/2016. 20 s. https://jukuri.luke.fi/handle/10024/532051 Kalastuksen ohjaus K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 7 7 Pukk, L., Kuparinen, A., Järv, L., Gross, R. & Vasemägi, A. 2013. Genetic and life-history changes associated with fisheries-induced population collapse. Evol. Appl. 6: 749–760. Setälä, J., Heikinheimo, O., Saarni, K. & Raitaniemi, J. 2003. Verkon solmuvälin suurentamisen vaikutus Saaristomeren ammattikalastuksen kuha- ja ahvensaaliin arvoon. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kala- ja riistaraportteja 297. 36 s. Tiainen J., Olin M., Lehtonen H., Nyberg K. & Ruuhijärvi, J. 2017. The capability of harvestable slot-length limit regulation in conserving large and old pike (Esox lucius). Boreal Environment Research 22: 169–186. Vainikka, A., Olin, M., Ruuhijärvi, J., Huuskonen, H., Eronen, R. & Hyvärinen, P. 2017. Model-based evaluation of the management of pikeperch (Sander lucioperca) stocks using minimum and maximum size limits. Boreal Environment Research 22: 187–212. Veneranta, L. & Harjunpää, H. 2017. Kokemäenjoen vaellussiika – kutualueet ja poikasten esiintyminen. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 27/2017. 52 s. https://jukuri.luke.fi/handle/10024/538976 Kalastuksen valvonta A 2 7 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O78 K A L A V E S I E N H O I T O - O P A S Kalastuksen valvonta S H U T T E R S T O C K Kalastuksen valvonta K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 7 9 Kalavarojen suunnitelmallinen ja kestävä käyttö on mahdollista vain, jos kalastusta ohjaavia yhteisiä sääntöjä ja määräyksiä noudatetaan. Siksi on tärkeää, että säännöt ovat selkeitä, ne ovat kalastajien tiedossa, niiden merkitys ymmärretään ja hyväksytään – ja sääntöjen noudattamista valvotaan. Tässä luvussa tarkastellaan valvonnan suunnittelua ja järjestämistä kalatalousalueiden näkökulmasta. Matti Salminen Antti Lappalainen Ari Saura Jenny Fredrikson Kalastuksen valvonta A 2 8 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O KALASTUSTA valvovat elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen (ELY-keskus) hyväksymät kalastuksenvalvojat. Lisäksi kalastuksenvalvonta kuuluu poliisin, Rajavartiolaitoksen ja kalatalous- viranomaisten (maa- ja metsätalousministeriö sekä ELY-keskukset) toimivaltaan. Metsähallitus valvoo kalastusta valtion vesialueilla ja Tulli valtakunnan rajalla olevissa vesissä, Suomen aluevesillä ja Suomen talousvyöhykkeellä (Kalastuksenvalvonnan vastuut ja tehtävät, s. A288). Kalastuksenvalvonnan piirissä ovat kalastus- säännöt, jotka perustuvat kalastuslakiin, EU:n yhteiseen kalastuspolitiikkaan, ELY-keskuksen päätöksiin tai kalatalousalueiden ja osakaskun- tien asettamiin kalastuslupaehtoihin. Valvottavat säännöt koskevat muun muassa kalastuksessa käytettäviä pyydyksiä, pyydysten merkitsemistä, pyyntialueita, pyyntiaikoja, pyyntimittoja ja saalismääriä. Valvonnalla varmistetaan myös, että kalastajat hoitavat lupa-asiansa ja -maksunsa asianmukaisesti. KALATALOUSALUE VALVONNAN JÄRJESTÄJÄNÄ Yksityisillä ja yhteisillä vesialueilla kalastuksen- valvonnan suunnittelusta ja toimeenpanosta vastaavat osakaskunnat ja kalatalousalue. Kalatalousalue on velvollinen suunnittelemaan ja toimeenpanemaan valvonnan koko alueellaan. Vaativimmissa tapauksissa valvonta ei jää vain kalatalousalueiden vastuulle. Etenkin paikoissa, joissa on laajamittaista tai järjestel- mällistä salakalastusta, tehokkaampaa on, että viranomaiset puuttuvat ongelmiin. Kalatalousalueiden keskeisiä kumppaneita valvonnan järjestämisessä ovat poliisi, Raja- vartiolaitos (rannikolla merivartiosto), ELY- keskus, Metsähallitus sekä Kalatalouden Keskusliitto jäsenjärjestöineen. Etenkin poliisin apua tarvitaan jatkuvasti käytännön valvontatyössä, muun muassa pyydysten talteenotossa ja näyttömääräysten toimeenpanossa. ELY-keskus rahoittaa valvon- taa, järjestää valvojien kokeet, hyväksyy valvojat tehtäviinsä sekä ottaa vastaan heidän valtuutuk- sensa ja tapahtumailmoituksensa. Kalatalouden Keskusliitto kouluttaa valvojia ja antaa valvontaa koskevia neuvoja. Keskusliiton jäsenjärjestöt myyvät valvontapalveluja. Kaikki nämä tahot voivat osallistua laajempiin yhteisiin valvonta- iskuihin ja -kampanjoihin. VALVONNAN SUUNNITTELU Kalatalousalueen on laadittava valvonnasta suunnitelma. Valvontasuunnitelmassa kuvataan valvonnan päämäärä ja tavoitteet, valvottavat säännökset ja määräykset, valvonnan painopis- teet, mahdolliset erityisen vaativat alueet, käytössä oleva henkilö ja kalusto, valvonnan Kalastuksen valvonta K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 8 1 Helsingin poliisi on usean vuoden ajan avustanut kalastuksenvalvontaa Helsingin ja Espoon meri- alueilla. Valvontaa tarvitaan, sillä pääkaupunki- seudulla liikkuu paljon veneitä ja kalastuspaine on kova. Poliisiveneellä 2-4 kertaa vuodessa liikku- vassa kalastuksen valvontaan keskittyvässä valvontapartiossa on ollut mukana sekä polii- si että kalastuksenvalvoja. Poliisi on valvonut pääasiassa vesiliikennettä ja kalastusveneiden turvallisuutta, kun taas kalastuksenvalvoja on keskittynyt kalastuslupien, pyyntivälineiden ja pyyntimittojen valvontaan. Näin on valvottu Venepoliisi valvonnan apuna pääkaupunki- seudun merialueella pääasiassa veneellä liikkuvia vapakalastajia. Jos virheet ja puutteet ovat olleet pieniä, valvojat ovat lähinnä neuvoneet ja opastaneet. Vakavam- mista rikkeistä, kuten luvatta kalastamisesta tai alamittaisten kalojen hallussapidosta, poliisi on kirjoittanut sakkoja. Pyydyksiä ei yleensä ole takavarikoitu. Aika ajoin valvontaan ovat osallistuneet myös Rajavartiolaitos ja Tulli. Tavoitteena on ol- lut, että valvonta näkyy ja ehkäisee siten rikkeitä. Helsingin poliisi sai toiminnastaan kunnia- maininnan Kalatalouden Keskusliiton vuonna 2015 järjestämässä ”Suomen paras kalastuk- senvalvoja” -kilpailussa. Kunniamaininnan perusteluissa todetaan, että Helsingin poliisi on esimerkillisellä tavalla tarjonnut nopeaa ja asi- antuntevaa apua kalastuksenvalvonnan tehosta- miseksi. Seudun kalastusalueet ja kaupungit kiit- tävät poliiseja yhteistyön ja auttamisen halusta. TA P IO G U S TA FS S O N Kalastuksen valvonta A 2 8 2 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O K A L A V E S I E N H O I T O - O P A S A282 Merivartiosto osallistuu avomerellä tapahtuviin kaupallisen kalastuksen valvontakampanjoihin ja valvoo vapaa-ajankalastusta rannikkove- sissä. Yhteistyön muodot ja määrä vaihtelevat alueittain, kuten seuraavat Hangon ja Porkkalan esimerkit osoittavat. Hangon ja Porkkalan merivartioasemien venepartiot valvovat vapaa-ajankalastusta enimmäkseen muun toiminnan ohella. Partiot kyselevät lupia useita kertoja viikossa, pääasi- assa viikonloppuisin. Partiot tarkastavat yleensä vain sen, että kalastonhoitomaksu on maksettu, eivätkä ryhdy selvittämään vesialueiden omis- tussuhteita. Valvonnan yhteydessä tarkastetaan myös pyydysten merkintöjä, pyydysten laillisuut- ta sekä pyyntimittoja ja rauhoituksia koskevien määräysten noudattamista. Hangon merivartioasema tekee tehokkaam- pia tarkastuksia pari kertaa vuodessa, lähinnä syksyn viikonloppuina. Porkkalan merivartio- asema valvoo vapaa-ajankalastusta vesillä sekä partioi jokisuiden ja sisälahtien silloilla ja muilla Merivartioston ja kalatalousalueiden yhteistyötä suosituilla kalastuspaikoilla – kesällä lähes vii- koittain. Hangon merivartioasema ja Hangon kalas- tusalue ovat tehneet valvontayhteistyötä pit- kään. Alueella on myös ollut tapana järjestää pie- nimuotoisia yhteisiä tapaamisia. Kalastusalueen kalastuksenvalvojat ovat tarvittaessa saaneet merivartiostolta virka-apua pelkällä puhelinsoi- tolla. Kummallakin osapuolella on yhteistyöstä hyviä kokemuksia. Apua annetaan puolin ja toisin useita kertoja vuoden aikana. Porkkalan merivartioasemalla ja sen toimi- alueen kalastusalueilla yhteistyö on ollut vä- häisempää. Kalastuksenvalvojan yhteystiedot kuitenkin löytyvät asemalta, ja virka-apua on annettu muutamia kertoja vuodessa. Kalastus- alueiden kanssa ei ole säännöllistä yhteydenpi- toa, mutta sille koetaan olevan tarvetta. Yhtey- denpidon muoto voisi olla esimerkiksi sellainen, että kokoonnuttaisiin keväisin ennen kauden alkua suunnittelemaan valvontaa kokonaisuuden kannalta tehokkaammaksi. Samalla merivartio- aseman henkilökunta saisi ajantasaisia ohjeita sekä apua hankalien valvontatilanteiden tulkin- taan. Mahdollisuuksia merivartioston ja kalatalo- usalueiden välisen valvontayhteistyön kehittämi- seen lienee lähes koko rannikkoalueella. R A JV A R T IO LL A IT O S Kalastuksen valvonta K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 8 3 toimintatavat, vastuut, yhteistyökumppanit ja toiminnan rahoitus. Lisäksi kuvataan menetelmät ja mittarit, joiden avulla seurataan tavoitteiden toteutumista. Jos tulokset eivät vastaa odotuk- sia, muutetaan tavoitteita tai toimenpiteitä. Valvontasuunnitelma liitetään kalatalous- alueen käyttö- ja hoitosuunnitelmaan. Koska käyttö- ja hoitosuunnitelma voi olla voimassa jopa kymmenen vuotta, valvontasuunnitelmassa kannattaa kuvata vain valvonnan pysyvämmät päälinjat, painopisteet ja periaatteet. Alueen omaan käyttöön tehdään tarkempi toiminta- tai vuosisuunnitelma. Valvonnan päämäärä ja tavoitteet Kalastuksenvalvonnan yleisenä, pysyvänä pää- määränä on tukea kalavarojen kestävää käyttöä ja hoitoa varmistamalla, että kalastussääntöjä ja -määräyksiä noudatetaan. Lisäksi valvonnalla varmistetaan pyynnin luvallisuutta ja hyvän hoidon perustaa: lupatulojen saantia. Valvonnan yksityiskohtaisemmat tavoitteet kannattaa sitoa kalastuksessa kulloinkin havait- tuihin tai ennakoituihin ongelmiin. Valvonta voi olla tarpeen esimerkiksi silloin, jos vesialueella on suuria kuhia vähän ja pieniä paljon, ja se on houkutellut kalastajia alamittasäännösten rikkomiseen. Ennakoinnilla varmistetaan, että valvonta on riittävää silloin, kun muutetaan säännöksiä, vaikkapa kuhan pyyntimittaa tai rauhoitusalueita. Valvonta on tarpeen erityisesti kalastuksen sesonkiaikoina ja sellaisilla alueilla, missä kalas- tajia ja pyyntiä on eniten. Tällaisia alueita ovat muun muassa vaelluskalajokien suualueet, taajamien lähivedet, suositut mökkijärvet ja viehekalastuskohteet sekä suuret selkävedet, joilla harjoitetaan monenlaista kalastusta. Tehokasta valvontaa tarvitaan usein myös uhan- alaisten kalakantojen vaellus- ja lisääntymis- alueilla. Valvontatarvetta saattaa olla eniten niillä vesialueilla, jotka kalatalousalue määrit- telee kalataloudellisesti merkittäviksi. Valvojille voidaan antaa tehtäväksi myös kalastustiedon keruuta. Vesillä säännöllisesti liikkuessaan valvojat havaitsevat parhaiten, jos esimerkiksi kalastuksen rakenteessa, määrässä tai pyyntialueissa tapahtuu muutoksia, joiden syitä ja vaikutuksia on tarpeen selvittää (Tutkimus ja seuranta, s. B480). Käytännön toimenpiteet Kalastuksenvalvonta on käytännössä rikkeisiin puuttumista, kalastajien opastusta ja ennalta- ehkäisevää läsnäoloa kalavesillä. Kalatalous- alueen kannattaa määritellä, mitä niistä kulloin- kin painotetaan. Etenkin kalastusta koskevien sääntöjen muuttuessa valvonta voi olla pää- asiassa opastamista ja läsnä olemista. Valvonnan tehokkuus riippuu ennen kaikkea resursseista – valvojien lukumäärästä, valvontaan käytettävästä ajasta, valvonnan Kalastuksen valvonta A 2 8 4 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O rahoituksesta ja yhteistyön kautta saatavasta tuesta. Resurssit voidaan käyttää joko jatkuvaan alueelliseen perusvalvontaan, sesonkiluonteisiin valvontaiskuihin tai molempiin. Perusvalvonnan määrällisenä tavoitteena voivat olla esimerkiksi valvontatunnit osa-alueittain tai tarkastus- määrät viikkoa tai kuukautta kohden. Valvonta- kampanjan tavoitteena voi hyvin olla myös tietty opastusten tai vaikkapa jaettujen esitteiden määrä. Kalatalousalue voi hoitaa kalastuksen- valvonnan itse tai teettää sen ostopalveluna. Toimivin kokonaisuus saattaa syntyä näiden vaihtoehtojen yhdistelmällä, jos siihen on rahoituksen puolesta mahdollisuus. Valvontapalvelujen ostaminen tulee huomat- tavasti kalliimmaksi kuin alueen ja osakaskun- tien oma valvonta, joka tehdään suurelta osin talkootyönä. Talkoohengen ylläpitoon voi riittää se, että valvojille korvataan työstä aiheutuvat suorat kustannukset, esimerkiksi oman veneen polttoainekulut. Valvontaintoa voi lisätä hankki- malla valvojien käyttöön varta vasten varustellun veneen. Valvontayhteistyö poliisin kanssa on välttä- mätöntä muun muassa siksi, sillä vain poliisi voi vastaanottaa näyttömääräykset ja niiden mukaiset näytöt. Kalatalousalueen on hyvä luoda pysyvä yhteistyösuhde yhteen tai useampaan alueella toimivaan poliisivirkamieheen – ”oma- poliisiin”, jolla on halu ja mahdollisuus perehtyä valvontasäännöksiin sekä alueen kalastukseen ja kalastuksenvalvonnan ongelmiin. Rannikolla vastaavanlainen mutkaton suhde on hyvä luoda merivartiostoon. Valvonnan tuloksellisuus ja raportointi Valvonnan onnistumisesta kertoo parhaiten rikkeiden, näyttömääräysten ja huomautusten määrä suhteessa valvonnan ja tarkistusten määrään. Pitkällä tähtäyksellä valvonnan tulisi johtaa rikkeiden määrän vähenemiseen. Kalastuksenvalvojan on raportoitava toimin- nastaan kalatalousalueelle, toimeksiantajalleen, joka voi näin seurata valvonnan tuloksellisuutta. Raportin sisällöstä ja raportointikäytännöistä sovitaan kalatalousalueen ja valvojan välisessä sopimuksessa. Hyvä valvontaraportti sisältää seuraavat tiedot: • valvonta-alue • valvonnan painopisteet: esimerkiksi verkkokalastus, vapakalastus, pyyntimitat, yleisvalvonta • valvontaponnistus: valvontatuntien määrä, tarkastusten määrä • valvontatoimenpiteet: talteenotto, huomautus, näyttömääräys, toimenpiteestä luopuminen. Kalastuksen valvonta K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 8 5 Valvontatapahtumien kirjaamiseen ja rapor- tointiin on olemassa mobiilisovelluksia. Niiden kautta valvojat voivat saman tien kirjata tapah- tumat sähköiseen järjestelmään ja ilmoittaa pyydysten talteenotosta poliisille. Kalatalousalueen on hyvä tarkastella valvontaraportteja ja niistä laadittuja yhteen- vetoja säännöllisesti, mieluiten vuosittain. Näin pystytään parhaiten reagoimaan kalastuksen muutoksiin ja kohdentamaan valvonnan resurssit kulloinkin tärkeimpiin kohteisiin ja teemoihin. Kalastuslain mukaan kalastuksenvalvojien tulee ilmoittaa toimenpiteistään ELY-keskuksel- le. Näihin tapahtumailmoituksiin kirjataan tiedot talteenotosta, huomautuksen antamisesta ja toimenpiteestä luopumisesta, mutta ei esimer- kiksi valvonnan määrästä. Tietoja käytetään kalastajien oikeusturvan varmistamiseen ja valvojien toiminnan valvontaan. PAIKALLISTEN KALASTUS- SÄÄNTÖJEN VALVONTA Osakaskunnat ja yksityisten vesialueiden omis- tajat voivat järjestää omien kalastussääntöjensä valvonnan joko valtuuttamalla siihen omia kalas- tuksenvalvojia tai sopimalla valvonnasta kala- talousalueen kanssa. Kalatalousalueen valvojilla on oikeus valvoa kalastusta kaikilla alueeseen kuuluvilla vesillä ilman tällaista sopimustakin. Niistä paikallisista määräyksistä, joita kalatalousalueen kalastuksenvalvojan halutaan valvovan, kannattaa sopia yksityiskohtaisesti. Sopimuksessa on syytä määritellä, miten toimitaan rikkeitä havaittaessa. Vesialueen omistajilla, osakkailla ja kalastus- oikeuden haltijoilla itsellään on vain rajalliset valtuudet valvoa kalastusta. Heillä on oikeus tarkastaa, että pyydyksessä on kalastusoikeuden osoittava merkki, ja tiukoin ehdoin he voivat ottaa talteen merkittömän pyydyksen ja siinä olevan saaliin (Kalastuslaki 110 §). Kalastuksen valvonta A 2 8 6 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Vuonna 2014 Riista- ja kalatalouden tutkimus- laitos (nyk. osa Luonnonvarakeskusta) selvitti nykyisten, vuonna 2012 voimaan tulleiden valvontasäännösten toimivuutta. Vuonna 2012 muutettiin pyydysten merkitsemismääräyksiä ja kiellettiin kuolleidenkin alamittaisten kalojen saaliiksi ottaminen. Lisäksi selvennettiin valvon- nan oikeudellista perustaa ja valvojien kelpoi- suutta sekä kehitettiin valvojien koulutusta. Uusien säännösten toimivuutta arvioitiin hallinnon (ELY-keskukset), kalastusalueiden ja valvojien kannalta. Menetelminä olivat haastattelut ja kyselytutkimukset. Selvityksessä nousivat esille seuraavat asiat: Valvontasäännösten toimivuus - ongelmat ja kehittämistarpeet HALLINNON (ELY-KESKUKSET) näkemyksen mukaan uusi valvontajärjestelmä teki valvon- nasta aiempaa ammattimaisempaa. Yleisarvio järjestelmästä oli myönteinen. Uusista velvoit- teistaan hallinto piti huonosti toimivana vain tapahtumailmoitusten vastaanottamista. Tapahtumailmoituksilla nähtiin olevan merki- tystä ainoastaan, mikäli valvojat velvoitettaisiin pitämään kirjaa valvonnan määrästä. Toisena kehittämistarpeena esille nousi valvojien täydennyskoulutuksen järjestäminen. KALASTUSALUEET eivät olleet tyytyväisiä kalastusoikeuden haltijoiden valvontavaltuuk- sien vähenemiseen, koska se vähensi osakas- kuntien omaehtoista valvontaa. Vapaaehtoisia oli entistä vaikeampi motivoida valvojakoulu- tukseen ja -kokeeseen, ja yli puolet kalastus- alueista ilmoitti, että valvojia on ollut liian vähän. Valvojarekisterin mukaan pulaa valvojista oli Kalastuksen valvonta K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 8 7 etenkin haja-asutusalueilla ja ruotsinkielisessä saaristossa. Kalastusalueet toivoivat valvonnan tehostamiseksi lisäresursseja. Valvojille kaivat- tiin enemmän viestintäaineistoa. Valtion vesillä toimivien METSÄHALLITUKSEN ERÄVALVOJIEN asemaa lakiuudistus ei muutta- nut. Uusien kalastussäännösten vuoksi valvontaa tehostettiin palkkaamalla erävalvojien avuksi kausivalvojia. Aluksi valvonta oli kalastajia opastavaa, mutta linjaa tiukennettiin kesällä 2013. Metsähallituksen kalastuksenvalvoja- koulutuksen ja kalastusalueyhteistyön ansiosta valvonta tehostui myös Kainuun ja Koillismaan yksityisvesillä. TA P IO G U S TA FS S O N YKSITYISVESILLÄ TOIMIVAT VALVOJAT pitivät uutta valvojakoulutusta yleisesti hyö- dyllisenä. Valvonnassa he noudattivat aluksi opastavaa linjaa samoin kuin Metsähallituksen erävalvonta. Useimmat hyödynsivät mahdolli- suutta huomautuksen antamiseen ja toimen- piteestä luopumiseen. KALATALOUDEN KESKUSLIITTO teki vuonna 2016 kalastuksenvalvojille kyselyn, josta kävi ilmi, että valvojat pitävät rahoituksen puutetta toimintansa suurimpana haasteena. Valvojia oli riittävästi, mutta suuri osa heistä käytti vuosittain vain vähän aikaa valvontaan. Kalastuksenvalvojat toivoivat jatkokoulutusta, jossa käsiteltäisiin erityisesti lainsäädäntöä ja käytännön valvontatyötä. Myös sähköisten ilmoitus- ja raportointimenetelmien kehittäminen nähtiin tarpeelliseksi. Kalastuksen valvonta A 2 8 8 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Seuraavassa säädöstekstit ovat vuoden 2018 lopun mukaisessa muodossaan. Ajantasaisen tilanteen voi tarkistaa osoitteesta www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2015/20150379 (kalastuslaki). MAA- JA METSÄTALOUSMINISTERIÖ • valmistelee kalastukseen ja kalastuksenvalvontaan liittyvää lainsäädäntöä ja antaa asetuksia kalastuslain määräämistä asioista • vastaa kalastuksenvalvonnan yleisestä valvonnasta ja ohjauksesta ELY-KESKUS • valvoo kalastuksenvalvontaa alueellaan • järjestää kalastuksenvalvojan kokeen • hyväksyy kalastuksenvalvojat hakemuksen perusteella, tarvittaessa peruu hyväksynnän • vastaanottaa ja rekisteröi valvojien valtuutukset • vastaanottaa tapahtumailmoitukset talteenotosta, huomautuksesta ja toimenpiteestä luopumisesta • valvoo kaupallista kalastusta merialueella, yhdessä muiden valvontaviranomaisten kanssa • valvoo samalla kalastusta rannikon yksityisvesillä ja yleisellä vesialueella • osallistuu sisävesillä muun muassa vaelluskalajokien kalaväylien valvontaan • voi valtuuttaa kalastuksenvalvojan toimimaan koko alueellaan alastuksen- valvonnan vastuut ja tehtävät POLIISI • antaa lausunnon kalastuksenvalvojaksi hakevasta • ottaa vastaan ilmoitukset valvonnan yhteydessä talteen otetuista pyydyksistä ja kalastusvälineistä • ottaa talteen otetut pyyntivälineet säilöön • myy tai hävittää pyydyksen tai kalastusvälineen, jonka omistajaa ei tavoiteta (Kalastuslaki 112 §) • vastaanottaa näyttömääräykset ja niiden mukaiset näytöt (Kalastuslaki 114 §) • valvoo kalastusta METSÄHALLITUS • valvoo kalastusta Metsähallituksen hallinnassa olevilla valtion vesillä • tekee valvontayhteistyötä myös yksityisvesillä TULLI • valvoo kalastusta valtakunnan rajalla olevissa vesissä, Suomen aluevesillä ja Suomen talousvyöhykkeellä KALATALOUSALUE • tekee suunnitelman valvonnasta alueellaan, valvontasuunnitelma on osa kalatalousalueen käyttö- ja hoitosuunnitelmaa • valtuuttaa hyväksytyn kalastuksenvalvojan toimimaan alueellaan • ilmoittaa valtuutuksen sisällöstä, alkamisesta ja päättymisestä ELY-keskukselle (Kalastuslaki 107 §) OSAKASKUNTA TAI VESIALUEEN OMISTAJA • voi valtuuttaa hyväksytyn kalastuksenvalvojan toimimaan alueellaan (Kalastuslaki 107 §) • ilmoittaa valtuutuksen sisällöstä, alkamisesta ja päättymisestä ELY-keskukselle (Kalastuslaki 107 §) • voi tarkastaa pyydyksen kalastuslupaa koskevan merkinnän (Kalastuslaki 110 §) Kalastuksen valvonta K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O A 2 8 9 Kalastusasetus: www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2015/20151360 Kalastuslaki: www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2015/20150379 Kalatalouden Keskusliitto: https://ahven.net/kalastus/kalastuksenvalvonta/ Metsähallituksen erävalvonta: www.metsa.fi/eravalvonta Suomen Vapaa-ajankalastajien Keskusjärjestö: www.vapaa-ajankalastaja.fi Fredrikson, J. 2016. Kalastuksenvalvojan opas. Kalatalouden Keskusliitto. Kalatalouden Keskusliitto. Kalastuksenvalvonnan kehittämissuunnitelma 2017 (julkaisematon). Salminen, M. & Mellanoura, J. 2014. Kalastuksen valvontaan liittyvien säännösten toimivuus. RKTL:n työraportteja 38/2014: 1–30. http://jukuri.luke.fi/handle/10024/519953 Aiheesta enemmän • voi ottaa saaliineen talteen pyydyksen, jossa ei ole kalastuslupaa koskevaa merkintää (Kalastuslaki 110 §); talteenotto on mahdollista siinä tapauksessa, että pyydyksen omistajaa ei tavoiteta tai tämä ei kehotuksesta huolimatta poista pyydystä JA saatavilla ei ole apua viranomaiselta tai kalastuksenvalvojalta KALASTUKSENVALVOJA • voi tarkastaa, että vedessä, kalastukseen käytettävässä kulkuneuvossa tai rannalla oleva kalastusväline, pyydys ja saalis ovat säännösten ja määräysten mukaisia (Kalastuslaki 108 §) • voi ottaa talteen luvattomaan tai lainvastaiseen kalastukseen käytetyn pyydyksen ja kalastusvälineen sekä saaliin (Kalastuslaki 109 §) • voi pysäyttää kulkuneuvon ja tarkistaa pyyntiä harjoittavan henkilötiedot (Kalastuslaki 113 §) • voi antaa näyttömääräyksen, jos henkilö ei esitä todistusta suoritetusta kalastonhoitomaksusta (Kalastuslaki 114 §) • voi antaa huomautuksen olosuhteisiin nähden vähäisestä rikkeestä (Kalastuslaki 115 §) • voi luopua toimenpiteestä, jos sen loppuun saattaminen voi johtaa kohtuuttomaan seuraukseen asian merkitys, rikkomuksen laatu ja toimenpiteellä tavoiteltava tulos huomioon ottaen (Kalastuslaki 116 §) • voi tehdä poliisille tutkintapyynnön KALATALOUSALAN JÄRJESTÖT • antavat valvontaa ja valvonnan järjestämistä koskevia neuvoja (Kalatalouden Keskusliitto / KKL, Suomen Vapaa-ajankalastajien Keskusjärjestö / SVK) • järjestävät valvojien koulutusta (KKL, SVK) • osallistuvat valvontakampanjoihin (KKL) • tarjoavat valvontapalveluja (KKL:n jäsenjärjestöt) Kalastuksen valvonta A 2 9 0 K A L A V A R O J E N K Ä Y T T Ö J A H O I T O Mitä on kalavarojen kestävä käyttö ja millä keinoin se toteutuu? Millä lailla kalakannat pidetään monimuotoisina ja elin- voimaisina? Yhtä oikeaa toimintatapaa ei ole olemassa, sillä vesistöt ja vesien käyttötarpeet ovat eri alueilla erilaisia. Kalavarojen käyttö ja hoito -opaskirja tarjoaa eväitä muun muassa seuraavien avainkysymysten ratkaisemiseen: Missä tilassa alueemme kalakannat ja kalastus ovat? Entä rapukannat? Miten löydämme yhteiset tavoitteet? Mistä saamme tietoa päätösten tueksi? Miten kalastusta ja ravustusta tulisi ohjata? Millaisista kunnostustoimista olisi apua? Tarvitaanko istutuksia? Miten arvioimme toimenpiteiden onnistumista? Opasta laatiessamme olemme ajatelleet erityisesti alueellisen suunnittelun tarpeita. Toivomme, että tietopaketti olisi hyödyksi kalatalousalueille, viranomaisille, osakaskunnille, yksityisille kalavesien omistajille ja kalatalousneuvonnalle sekä kalatalousopetukselle. Monipuolisesta sisällöstä löytyy luettavaa myös kalastajille, kalastuksen harrastajille ja kala-asioista kiinnostuneille kansalaisille. Kalavarojen käyttö ja hoito A-osa: sivut 1-289 B-osa: sivut 290-608