Edistystä luomutuotantoon : loppuraportti

Edistystä luomutuotantoon -hankkeen tavoitteena oli luonnonmukaisen rehukasviviljelyn ja eläintuotannon kannattavuuden parantaminen. Hankkeessa toteutettiin viisi työpakettia, jotka edistivät tavoitteiden saavuttamista: 1) kestorikkakasvien torjunta vilja- ja valkuaiskasvien viljelyn turvaamiseksi, 2) nurmien sadontuottokyvyn ylläpitäminen täydennyskylvöllä, 3) vilja-palkokasvisäilörehujen rehuarvon tarkentaminen ruokinnan optimoimiseksi, 4) lihanautojen ruokinta palkokasvisäilörehuilla ja 5) luomunaudanlihantuotannon mallintaminen kannattavuuden parantamiseksi. Käsillä olevaan julkaisuun on koottu työpakettien keskeisimmät tulokset. Kestorikkakasvien torjuntaan keskittyneessä työpaketissa toteutettiin juolavehnän torjuntakokeita kahdenlaisella taktiikalla: 1) pikakesannointi keväällä ennen viljan kylvöä ja 2) nurmen lopettaminen loppukesän kesannoinnilla ensimmäisen säilörehun korjuun jälkeen. Turvemaalla olleissa kokeissa oli mukana erilaisia kyntötapoja, kevytmuokkausta, kultivointia ja Kvick-Finn -juolannostokone, joka on erityisesti kehitetty kestorikkakasvien mekaaniseen torjuntaan. Ennen viljan kylvöä tehdyn pikakesannon teho juolavehnään ei tässä kokeessa ollut riittävä. Turvemaa on varmasti yksi haasteellisimmista juolavehnän mekaanisen torjunnan kannalta. Koepaikan pohjoisen sijainnin ja toukokuun alun epäedullisten sääolojen takia kesannointiaika jäi molempina vuosina pariin viikkoon. Mikäli voitaisiin kesannoida kuukaudenkin ajan, teho juolavehnään voisi olla parempi. Kyntö näyttäisi tarpeelliselta niin juolavehnän kurissa pitämisen kuin ohrasadonkin kannalta. Nurmen lopetuskokeessa Kvick-Finn -kone tehosi hyvin juolavehnään. Seuraavana syksynä ohrakasvustoista tehdyissä määrityksissä keskimäärin viiden ajokerran jälkeen juolavehnää oli jäljellä vain pari prosenttia verrattuna käsittelemättömään koejäseneen. Kultivaattoreiden jäljiltä juolavehnää oli jäljellä noin 10 %, lapiorullaäestyksen jäljiltä noin 25 % ja tiheän niiton jäljiltä yli 50 % verrattuna käsittelemättömään koejäseneen. Tehokkaan juolavehnän torjunnan jälkeen ohrasato oli noin 1000 kg/ha suurempi verrattuna käsittelemättömään koejäseneen. Työpaketissa toteutettiin myös peltovalvatin torjuntakoe hietamaalla, jossa peltoa kesannoitiin Kvick- Finnin avulla touko-kesäkuun ajan. Tämän jälkeen pellolle kylvettiin viherlannoituskasvusto. Kvick- Finnin teho peltovalvattiin näytti olevan hyvä, kun käsittelykertoja oli neljä ja kesannointiaika oli riittävän pitkä. Peltovalvatin ja -ohdakkeen torjunta mekaanisesti kaipaa vielä jatkotutkimuksia. Kvick-Finn kone ei täysin poista avokesannoinnin ongelmakohtia, mutta auttaa lyhentämään kesannointiaikaa siten, että 2–3 kuukauden kesannointi harvoilla ajokerroilla riittää täysipitkän kesannon sijasta. Samalla teho ainakin juolavehnään on niin hyvä, ettei avokesannointiin tarvitse tulevina vuosina aivan heti ryhtyä. Nurmen täydennyskylvöön keskittyneessä työpaketissa lähtökohtana oli kolmannen satovuoden punaapila- heinänurmi, johon haluttiin lisätä apilaa tulevien vuosien nurmisadon määrän ja laadun parantamiseksi. Tavoitteena oli selvittää, millä menetelmillä täydennyskylvö onnistuu parhaiten ja onko kylvöajankohdalla merkitystä. Kylvömenetelmiä oli neljä ja kylvöajankohtia kolme: hajakylvö pintaan huhtikuussa, viljan suorakylvökone nurmen kylvöön säädettynä touko- tai heinäkuussa, rikkaäkeeseen yhdistetty pneumaattinen kylvölaite touko- tai heinäkuussa ja tiheävantainen nurmen suorakylvökone touko- tai heinäkuussa. Koepaikan maalaji oli multamaata, ja kylvömääränä käytettiin 4–5 kg/ha puna-apilan siementä. Täydennyskylvöt tehtiin vuonna 2013, ja kylvöjen onnistumista mitattiin vuonna 2014 määrittämällä nurmen ensimmäinen ja toinen säilörehusato. Koealuetta ei lannoitettu vuosina 2013–2014. Vuonna 2014 sadon 1 keskiarvo eri käsittelyissä oli noin 3600 kg ka/ha ja sadon 2 noin 3100 kg ka/ha. Käsittelemättömän koejäsenen kokonaissato oli 6400 kg ka/ha ja muiden koejäsenten kokonaissadot olivat 6300– 7500 kg ka/ha. Erot eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. Havaintojen perusteella apilat näyttivät itävän ja taimettuvan useimpien kylvömenetelmien jälkeen. Nurmen apilapitoisuus ei kuitenkaan lisääntynyt niin paljon, että nurmen sato olisi kasvanut täydennyskylvöjen seurauksena. Suurimpana syynä tähän lienee ollut olemassa olevan heinäkasvinurmen kilpailu- ja varjostuskyky. Pienet apilantaimet todennäköisesti kuolivat varjostukseen, jota nopeasti kasvava heinäkasvinurmi aiheuttaa. Nurmisadot olivat kohtalaisen suuruisia ilman täydennyskylvöäkin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei täydennyskylvö toimisi missään oloissa ja ettei sille olisi tarvetta. Havaintojen mukaan nurmen aukkopaikat saadaan täydennyskylvettyä varmemmin kuin tasaisen tiheä nurmi. Esimerkiksi talvituhojen havaitseminen aikaisin keväällä on haasteellista. Tällöin ei nähdä, mitkä kohdat pellosta kaipaisivat täydennyskylvöä. Tästä syystä monet viljelijät täydennyskylvävät nurmiaan vuosittain pienellä siemenmäärällä, ikään kuin varmuuden vuoksi. Vaikutus ei ehdi näkymään vielä ensimmäisessä nurmisadossa, mutta oletettavasti jo jonkin verran toisessa sadossa ja tulevina vuosina merkittävästi. Vilja-palkokasvisäilörehujen rehuarvon tarkentaminen -osiossa toteutettiin ruutukokeita, sulavuuskokeita ja säilöntätutkimus. Kesällä 2012 tutkittiin ruutukokeissa herne- ja härkäpapuviljaseoksia sekä korjuuajan vaikutusta niiden satotasoon ja rehuarvoon. Kokeessa oli kolme härkäpapulajiketta (Fuego, Kontu ja Tangenta) ja neljä hernelajiketta (Arvika, Dolores, Florida ja Jermu) seoskasvustoina sekä kevätvehnän (Wappu) että kauran (Wilhelmiina) kanssa. Koeruudut korjattiin kolmena eri korjuuaikana kokoviljasäilörehuksi. Korjuuaika vaikutti ruuduilta korjattuun kuiva-aine- ja raakavalkuaissatoon. Kuiva-ainesato lisääntyi vihantalajikkeilla vielä kolmannelle korjuukerralle, mutta puitavan siemenen tuotantoon tarkoitetuilla lajikkeilla (Kontu ja Jermu) ei juurikaan. Keskimäärin herne- ja härkäpapuviljaseoksilla saatiin 7918 ja 9402 kg kuiva-ainetta hehtaarilta. Keskimääräiset raakavalkuaissadot olivat 1194 ja 1313 kg raakavalkuaista hehtaarilta. D-arvo oli herneviljaseoksilla keskimäärin 636 g/kg ka ja härkäpapuviljaseoksilla 641 g/kg ka. D-arvo suureni molemmilla palkokasviseoksilla kun kasvusto korjattiin myöhemmin. Darvo suureni keskimäärin 2,29 g/pv ensimmäiseltä toiselle korjuulle ja 0,91 g/pv toiselta kolmannelle korjuukerralle herneviljaseoksilla ja härkäpapuviljaseoksilla vastaavasti 2,31 ja 0,45 g/pv. Härkäpapuviljaseoksilla korjuuajankohta vaikutti eri tavalla eri lajikkeilla. Kontulla ja Tangentalla suurin sulavuuden lisäys tapahtui ensimmäisen ja toisen korjuun välillä. Fuegolla sulavuuden lisääntyminen oli tasaisempaa ja lajikkeista suurinta toisen ja kolmannen korjuun välillä. Härkäpapulajikkeista Kontu on suunnattu erityisesti tuleentuneen siemensadon tuotantoon, ja se eroaa selvästi säilörehuominaisuuksiltaan vihantalajikkeista. Samoin hernelajikkeista Jermu poikkeaa muista lajikkeista. Pitemmän kasvuajan vaativat rehevät lajikkeet sopivat säilörehun raaka-aineeksi paremmin suuren kuiva-aine- ja raakavalkuaissadon tuotantokyvyn takia. Niillä myös sulavuus pysyy kauan korkeana. Kesällä 2013 seurattiin hernevehnä- ja härkäpapuvehnäkasvustojen kehitystä ja tehtiin säilörehuja kolme kertaa noin kahden viikon välein lampailla tehtäviä sulavuuskokeita varten. Palkokasvien osuus kasvustoissa oli lähes 90 %, ja palkokasvien hyvä kilpailukyky johtui todennäköisesti siitä, että kasvukausi 2013 oli varsin lämmin. Kuiva-ainesato kasvoi molemmissa kasvustoissa korjuuta myöhemmäksi siirrettäessä ja kasvustojen koostumus muuttui palkojen osuuden kasvaessa ja lehtien vähetessä. Kasvustojen kuivaainepitoisuus paalatessa oli keskimäärin vain 181 g/kg. Rehuista erittyi runsaasti puristenestettä, sillä syötettyjen säilörehujen kuiva-ainepitoisuus oli keskimäärin 230 g/kg. Raakavalkuaista säilörehuissa oli keskimäärin 165 g/kg ka. Hernevehnärehun sulavuus pieneni hienoisesti kasvun edetessä mahdollisesti runsaasta lakoontumisesta johtuen, mutta härkäpapuvehnärehun sulavuus parani kasvun edetessä. Rehujen sulavuus pässeillä määritettynä oli matalahko (D-arvo keskimäärin 588 g/kg ka), mutta toisaalta vertailukelpoinen aikaisempiin tuloksiin. Osittain sulavuutta ovat tässä aineistossa laskeneet säilöntätappiot erityisesti puristenesteen muodossa. Lampailla määritetty sulavuus oli linjassa laboratoriossa tehtyjen sulavuusmääritysten kanssa. Tämän aineiston ja aikaisempien kokeiden perusteella palkoviljoja sisältävät kokoviljasäilörehut sopivat hyvin nautojen ruokintaan. Tyypillisesti matalammasta sulavuudesta huolimatta lisääntynyt kokoviljasäilörehujen syönti pystyy ylläpitämään tuotantoa hyvällä tasolla. Palkokasvien käyttö rehuntuotannossa vähentää typpilannoituksen tarvetta ja jos kokoviljasäilörehu sopii hyvin tilan viljelykiertoon, ruokintamenetelmään ja on edullisempaa kuin nurmisäilörehu, sen sisällyttämien rehuannokseen on perusteltua. Säilöntätutkimuksessa selvitettiin säilöntäaineiden kykyä parantaa säilöntätulosta palkoviljavaltaisten kokoviljojen säilönnässä. Härkäpapuvehnä- (PaVe) ja hernevehnäkasvustot (HeVe) korjattiin tarkkuussilppurilla vehnän ollessa aikaisella taikinatuleentumisasteella. Palkoviljan osuus oli 0.84 (PaVe) ja 0.89 (HeVe) ja kasvimateriaali oli märkää (ka 173 g/kg PaVe, 181 g/kg HeVe). Puristenestettä ei poistettu rehuista säilönnän aikana. Säilöntävaiheessa kasvimateriaaliin lisättiin muurahaishappopohjaista säilöntäainetta (AIV Ässä) tai maitohappobakteeriymppejä sisältäneitä tuotteita (Bonsilage Alfa tai Sil All 4×4) tuotteiden annosteluohjeiden mukaisesti. Kontrollikäsittely tehtiin ilman säilöntäainetta. Kutakin käsittelyä kohden täytettiin kolme rinnakkaista 12 litran siiloa. Valmiit kontrollisäilörehut olivat voimakkaasti maitohappokäyneitä (maitohappoa 130 g/kg ka PaVe ja 140 g/kg ka HeVe), sokerit olivat kuluneet vähiin (< 20 g/kg ka), rehuissa oli etikkahappoa (27 g/kg ka) ja varsinkin HeVe -rehussa oli myös ammoniakkiMTT RAPORTTI 175 5 pitoisuus kohonnut (92 g NH3-N/kg kok.N HeVe, 67 g NH3-N/kg kok.N PaVe). Rehuissa oli voihappoa vain hyvin pieniä määriä (< 0,8 g/kg ka). Maitohappobakteeriymppien käytöstä saatu hyöty rehun käymislaatuun jäi merkityksettömän pieneksi, sillä raaka-aineessa oli luontaisia maitohappobakteereita yli 1 milj. pmy/g. AIV Ässä rajoitti PaVe-rehujen käymistä. Näissä rehuissa oli käymistuotteita yhteensä vain 43 g/kg ka, sokereita 146 g/kg ka ja ammoniakkityppeä 51 g/kg kok.N. HeVe-rehujen käymiseen AIV Ässä vaikutti siten, että rehuun tuli huomattavan paljon etanolia (69 g/kg ka), ja rehun aerobinen stabiilisuus oli parempi kuin muilla rehuilla (> 235 h). Tämä koe osoitti lukuisten aiempien tutkimusten tavoin, että luonnonmukaisessa tuotannossa välttämättömät palkokasvit tarvitsevat säilönnän onnistumiseksi luotettavia säilöntäaineita. Lihanautojen ruokintaa käsittelevän työpaketin tarkoituksena oli selvittää alsikeapilasäilörehun sekä hernevehnä- ja härkäpapuvehnä -säilörehujen tuotantovaikutukset (syönti, kasvu, ruhon laatu) kasvavien sonnien ruokinnassa timoteisäilörehuun verrattuna sekä maitorotuisella (ayrshire) että liharotuisella (aberdeen angus) eläinaineksella. Lisäksi tutkittiin eri säilörehuruokintojen mahdolliset vaikutukset lihan laatuun. Tutkimuksessa oli koe-eläiminä 50 ayrshire-sonnia ja 50 angus-sonnia. Sonnit kasvatettiin viiden eläimen ryhmäkarsinoissa. Tulosten perusteella kaikki tutkimuksessa mukana olleet säilörehut soveltuivat hyvin kasvavien lihanautojen ruokintaan. Ruokintojen havaittiin vaikuttavan vain vähän tai ei lainkaan sonnien rehun syöntiin sekä kasvutuloksiin. Palkokasvisäilörehujen sisällyttäminen ruokintaan lisäsi sonnien valkuaisen saantia, mutta tämä näkyi ainoastaan heikentyneenä raakavalkuaisen hyväksikäyttönä, koska sonnien valkuaisen tarve täyttyi myös timoteisäilörehupohjaisella ruokinnalla. Palkokasvien käytön suurimmat edut lienevätkin naudanlihantuotannossa lunastettavissa nimenomaan peltoviljelyn kautta. Lihanautojen ruokinnan kannalta olisi eduksi, jos dieetin raakavalkuaispitoisuus ei nousisi kovin korkealle tasolle, koska tällöin typen hyväksikäyttö heikkenee ja ylimääräistä typpeä menetetään erityisesti virtsan mukana. Ruhon ja lihan laadussa havaittiin vain vähän eroja koeruokintojen välillä. Alsikeapilasäilörehun sisällyttäminen ruokintaan näytti vähentävän hieman ruhojen rasvoittumista timoteisäilörehuruokintaan verrattuna. Ulkofileen laatuun ruokinnoilla ei ollut käytännössä juuri mitään vaikutuksia. Aistinvaraisten arvioiden perusteella palkokasvien käyttö ei aiheuttanut makuvirheitä tuotettuun lihaan. Rodun vaikutukset olivat kokeessa varsin odotettuja, ja ne heijastelivat maitorotuisen ja liharotuisen eläinaineksen eroja naudanlihantuotannossa. Angus-sonnien kasvu- ja teurasominaisuuksien todettiin olevan paremmat kuin ay-sonneilla. Aistinvaraisessa arviossa angus-sonnien ulkofile arvioitiin mureammaksi, mehukkaammaksi ja maukkaammaksi kuin ay-sonnien ulkofile. Tuotannon mallintamisosiossa laadittiin naudanlihantuotannon tilamallilaskelmia. Tilamallit laadittiin erikseen emolehmätuotantoon sekä maitorotuisiin vasikoihin perustuvaan tuotantoon. Vertailun vuoksi laadittiin myös tavanomaisen tuotannon mallit. Tilamallit tehtiin vain yhdelle, keskimääräistä suuremmalle tilakokoluokalle. Maitorotuisiin välitysvasikoihin perustuvalla tilalla oletettiin olevan 300 eläintä ja 107 ha peltoa. Vasikat tulevat terneinä tilalle, jossa niitä juotetaan maitojauheella 3 kuukauden ikään. Emolehmätilalla oletettiin olevan 50 emoa ja 107 ha peltoa. Kannattavuutta mitattiin lihakilon tuotantokustannuksella. Maitorotuisiin välitysvasikoihin perustuvassa tuotannossa tavanomainen ja luomutuotanto näyttivät olevan yhtä kannattavia, kate per tuotettu lihakilo oli molemmissa vähän alle euron. Emolehmätuotanto oli molemmilla tuotantotavoilla tappiollista: tavanomaisessa tuotannossa kate oli -2,9 euroa per lihakilo ja luomuemolehmillä -0,8 euroa per lihakilo. Eroa selittää luomuemolehmätilan saamat suuremmat tuet ja kustannussäästöt verrattuna tavanomaiseen tilaan. Luomuemolehmätila voitiin saada kannattavaksi eläinmäärää lisäämällä ja vuokraamalla lisää peltoa, eli tekemällä lisää töitä. Kone- ja rakennuskustannusten säästöillä todettiin olevan suuret mahdollisuudet vaikuttaa kaikkien tuotantotapojen kannattavuuteen. Toisaalta säästöt vaikkapa rakennuskustannuksissa eivät saisi aiheuttaa suuria kustannuksia toisaalla, esimerkiksi kuivikkeiden käytössä. Lisäpellon vuokrausmahdollisuus kohtuuhintaan näyttäisi parantavan kaikkien tilatyyppien, mutta erityisesti luomutilojen kannattavuutta. Tuottajahinnoilla on edelleen suuri merkitys: naudanlihasta saadun hinnan alentuminen alensi liki saman verran tuotannon katetta kaikissa tuotantotavoissa. Koska tuilla lienee aleneva trendi tulevaisuudessa, tuottajahintojen lievä nousu pitkällä aikavälillä olisi koko tuotantoketjun etu.